Miksi kaikki on paskaa?

Olen kirjoittanut blogiini niin paljon roinaa, että 5000 blogikirjoituksen raja on suhahtanut täyteen. Tämä, mielenvikaisuudesta ja pakkomielteen vakavuudesta vihjaava, numero on hyvä tekosyy kirjoittaa blogaamisesta. Ja koska tuhannet artikkelit tulevat täyteen varsin harvoin, on kenties syytä valita tähän mitä keskeisin näkökulma.

Tärkein niistä on se, että blogini aiheet, käsittelytavat ja luultavasti myös laatu ovat vaihtelevia. Koska en liiku vain vahvuusalueillani vaan pyrin monialaisuuteen on väistämätöntä että seassa on väistämättä paljon paskaa. Ja toisaalta usein selvästi otan aiheeksi sellaiset vähemmän laadukkaat pseudotieteelliset asiat joiden käsittelyä ei pidetä kovin asiallisena ; Se on vähän kuin hakkaisi vauvoja. Sen voi tehdä, sen voi tehdä jopa hyvällä tekniikalla, mutta teossa on silti jotain hieman hävettävää. Lisäksi tapani kirjoittaa näistä asioista on väheksyvä, halveksuva, ärsyttävä ja muutenkin vittupäinen. Joten otsikkoon laittamani kysymys on monellakin kannalla oleellinen ja tärkeä. Syitä on monia.

Kenties helpointa olisi korostaa että kaikki johtuu vain persoonastani. Siinä olisi myös paljon totuutta. Minulla on valtava ego. Lisäksi olen suuttuessani kaunainen ja vaikka oikeasti suutun äärimmäisen vaikeasti, olen pienemmässä määrin hyvin ärsyyntymisherkkä. Negatiivisuuteni on muutoinkin vaikuttanut tekstin sisältöön. Ja se on vaikuttanut jopa siihen miten blogin perussävy on muuttunut vuosien varrella. Aloittaessani olin montaa astetta masentuneempi kuin nykyään. Kyynisyytenikin on mennyt pohjasta läpi ja muuntautunut sellaiseksi virheitä kestävämmäksi ironisuudeksi joka ehkä jo muutaman kymmenen vuoden jalostamisen jälkeen alkaa näyttämään ihmisistä asialliaselta ihmismäiseltä kanssakäymiseltä. Enkä oikeastaan edes häpeä tätä. Sillä suhtautumiseni persoonani likaisiin puoliin - puoliin jotka kiistatta edustavat ihmiskunnan halpamaisimpia ja pikkumaisimpia kulmia - on sitä samaa mitä Neil Gaiman korostaa kun hän kertoo Terry Pratchettistä. Että moni pitää Pratchettiä iloisena miehenä koska hän kirjoittaa humaaneja ja hauskoja kirjoja. Mutta oikeasti Pratchett on perusasenteeltaan vihainen. Kysymys on sublimoinnista. Ikävät puolet tulee ikään kuin valjastaa johonkin. Minulla ne valjastuvat usein pakkomielteiseen mielisairaaseen mutta harmittomaan internetkirjoitteluun. (Eikä esimerkiksi kirkkojen polttelemiseen.) Lisäksi olen kyllä nähnyt vaivaa filosofian taitojen pänttäämiseen. Ja olen jossain määrin myös ansainnut osan ylpeilystäni. (Joskin persoonallisuusvioillekin jää taatusti materiaalia.) Mutta tämän persoonapuolen korostaminen koko totuudeksi olisi liioiteltua.

Jos ajatellaan että blogini on jonkinlaista "filosofian popularisointia", voisin ottaa esiin eri strategioita joilla tätä on tehty. Voisin kenties olla enemmänkin kuin "vsauce" -kanavalla tunnetuksi tullut Michael Stephens. Hän lähestyy asioita aina positiivisen kautta. "Our World is Amazing". Hän on monialainen, huumorintajuinen ja kiinnostava. Kaikki ominaisuuksia joita haluaisin olla. Ja periaatteessa voisin, varsin pienellä yrittämisellä, editoida retoriikkaani ja vähentää debunkkausnäkökulmaa. Lisäksi tämänlainen lähestymisnäkökulma parantaisi lukijamääriä. (Olen jopa tehnyt pieniä eksperimenttejä tähän liittyen. En tavoittele lukijamääriä, joten voin tehdä testejä ja katsella miten ne vaikuttavat trendeihin.)

Mutta sitten toisaalta tämä ei ole oikeasti kovin opettavaista. Tämä on kenties niitä suurimpia yllätyksenaiheita. Mutta tähän on aika ottaa "veritasiumia" ylläpitävän Derek Mullerin näkemys. Hän on tehnyt tohtorinväitöskirjansa fysiikan popularisoinnista ja siitä miten opettavaista se on. Hän on kuvannut sitä miten fysiikan videoissa on usein käytetty demonstraatioita joissa asioita lähestytään positiivisesti. Niitä katsoneet kuvaavat videoita selkeiksi ja opettavaisiksi. Katsojien oman osaamisen luottamus kasvoi kohisten. Mutta kun näiden videoiden tehoja katsotaan ennakkotestauksen ja jälkitestauksen kanssa, ei oppimista tapahtunut oikeastaan yhtään. Debunkkausta korostavampi näkökulma koetaan sekavana ja haastavana. Ne tuottavat epävarmuuden tunnetta, iskevät lovea itsetuntoon. Mutta toisaalta ne hierovat osaamistuloksia ylöspäin. Syynä on se, että valtaosa selkeydestä johtuu siitä että ihmiset lähestyvät tekstiä intuitioilla ja ennakkokäsityksillä ja iso osa opetusvideoiden materiaalista itse asiassa menee mielen ohi, se ohitetaan ja se sovitetaan valmiiksi itsellä oleviin ennakkomielikuviin. (Tämä ei toki ole yllättävää. Ihminen pitää itseään johdonmukaisena ja järkevänä.) Muller edustaakin sellaista tieteen popularisoinnin näkökulmaa jossa ihmisten suututtaminen otetaan väistämättömänä ; Moni todella kokee kritisoivan kulman väheksyvänä, pilkallisena. Ja näkee että tämänlaiset asiat sekoittavat ja hämmentävät. Sekoittamista ja hämmentämistä kuitenkin tarvitaan jotta monet ihmiset aktivoituisivat. Uskonkin että ne joiden mielenterveys riittää blogauksieni lukemiseen ja jotka tämän lisäksi esimerkiksi tarkistelevat faktoja teksteissäni oppivat joskus jotain. Kun taas monessa muussa paikassa eivät.

Lisäksi en voi olla korostamatta Daniel Dennettiä. Hän kuvasi sitä miten hän ei ollut oikein ihaillut renessanssiajan kunnioitetuimpien mestareiden tekemää maalaustaidetta. Hän piti sitä ikävystyttävänä eikä oikein kunnioittanut sen tekijöitä. Kunnes hän oli nähnyt laajemmin maalauksia tuolta ajalta. Hänen mielensä oli muuttunut. Hän selittää tätä psykologialla ; Ihmiset jotka näkevät vain mestariteoksia eivät osaa suhteuttaa niitä. Kun kaikki nähdyt ovat hyviä siitä tulee normaali, keskiverto. Kun kaikki nähdyt ovat jotain tasoa, tämän tason saavuttamisenkin täytyy olla helppoa. Mutta kun näkee heikompiakin teoksia syntyy kontrastintajua. Sitä että saavutus on kaikkea muuta kuin ilmiselvä. Siksi Dennett korostaakin että hyvä kirjasto on sellainen jossa on käsin valikoituja superhyviä teoksia. Mutta erinomainen kirjasto on sellainen jossa on tarjolla myös roskaa.

Ja se hienoksi kehumani
nymfikin katsoo alaspäin.

Ja olen tältä osin Dennettin kanssa samaa mieltä. Wallace Collectionissa kykenin ihailemaan Charles-Henri-Joseph Cordierin Nymfistä tekemää marmoriveistosta koska olin nähnyt heikompiakin kyhäelmiä. (Käykää katsomassa sitä! Mikään valokuva ei tee sille oikeutta!) Arvostusta lisää yleensä myös se, että ns. yrittää itse. Omat kyhäelmäni keramiikan kanssa on antanut jonkinlaista perspektiiviä siitä miten patsaiden muovailu on vaikeaa jopa silloin kun sitä ei pidä raapia esiin nelikulmaisesta kivenjärkäleestä. Epäonnistuminenkin opettaa jotain.

Kaiken kaikkiaan minulla on monia syitä pitää esillä vähän huonompaakin materiaalia. Mutta jota ei sekoiteta siihen että ne olisivat ansiokkaita tai yhtä hyviä kuin muut esilletuodut asiat. on syytä korostaa niiden ryönäistä perusolemusta sellaisella jonka nähdessä korostuu se, että filosofiakin on perimmiltään taito. Että ei voida olettaa että mikä tahansa on yhtä hyvää ja hyvin tehtyä.