Joskus sitä ihmettelee miksi sitä vierailee ja tutustuu ns. teologiseen materiaaliin. Joskus tätä ihmettelee itsekin. Sitten tulee niitä hetkiä kun vierailee ja tutustuu em. materiaaliin siksi että yrittää tehdä jotain muuta. Tiedäthän, asioita ja juttuja. Maanläheisiä, konkreettisia, fysikaalisia, asioita. Stuff, you know, things. Tässä yhteydessä törmäsin siihen mitä Scott Klusendorf on kirjoittanut siitä miten "Walking Dead" -televisiosarja avautuu kristitylle. Teksti on kelvannut kristilliseen lehteen. Siitä voi ottaa irti muutamia ajatuksia. Sillä vaikka aihe onkin teologiaa, se itse asiassa hypähtää valtaosin mielenfilosofian ja kognitiotieteen alueelle. Ottamaan kantaa asioihin joiden kohdalla tekisi mieli kysellä siitä että miten se NoMa -puoli sitten oikein menikään. Sillä siihen viitataan varsin helposti jos kognitiotieteilijä ottaisi kantaa teologisiin kysymyksiin. Tosin vihattu uusateisti Dawkins onkin sanonut jotain siitä että teologia näyttää ottavan varsin usein kantaa maailman toimintaan, joka taas tekee niistä falsifioitavissa olevia ellei peräti falsifioituja käsityksiä.
Klusendorf ottaa televisiosarjasta tarkkailuun ensimmäisen tuotantokauden dramaattisen tutkimuslaitoksen ja sen tutkijan. Kuvitteellinen tutkija Edward Jenner kuvaa zombeja ja näiden aivotoimintaa "Speaking of the brain, he states, “It’s a person’s life-experiences, memories, it’s everything. Somewhere in that organic wiring, all those ripples of light, is you, the thing that makes you unique and human.” To make sure the point is not lost, he zooms in on the frontal lobes for a closer look: “Those are synapses, electric impulses in the brain that carry all the messages. They determine everything a person says, does, or thinks from the moment of birth until the moment of death.” In short, Jenner says that we are nothing but our physical brains. All of our thoughts, feelings, and convictions are determined by synapse firings. When synapse activity ceases, you cease. At this point, Jenner is no longer doing science. He’s doing philosophy."
Lausunto on oikeansuuntainen, mutta hyvin erikoisella tavalla. Kun katsotaan Jennerin toimintaa, voidaan huomata että sarja itse asiassa ottaa tuossa kohden varsin niukasti kantaa tietoisuuteen. Itse asiassa koko tuo sarjan arviointi näyttää minun silmääni joltain jossa "Walking Dead" on aiheena vain varsin pinnallisesti, ikään kuin aasinsiltana toisiin kysymyksiin. Lisäkiinnostavuutta asiaan tuo se, että sarjan hahmot itse asiassa ottaa kantaa tietoisuuskysymykseen toisaalla. Mutta ei oikeastaan juuri tuossa kohdassa jonka tehtävänä on enemmänkin selittää kausaalisia tekijöitä zombieapokalypsissa. Jenner opettaa sen, että aivotoiminta ensin lakkaa ja sitten se käynnistyy oleellisesti erilaisena. Tämä taas on sarjassa havaittu mittaamalla hermosoluja teknologialla joka tietääkseni on nykyään vielä tieteisfantasiaa.
Jos katsomme muistia, havainnointia ja ajattelua ne ovat toimintaa ja tekoja. Ajattelu on prosessointia. Kaikki Jennerin mainitsemat asiat ovat kysymyksiä jotka Chalmers näkee "Soft Problems". Ja hänenkin mukaansa neurotieteet voivat varsin hyvin ottaa kantaa tähän. Näin ollen tulkitsija hyppää melko pitkälle väittäessään että Jenner tosiasiassa ottaisi kantaa siihen ovatko zombiet tietoisia tai onko niillä kvaliaa. Se, että ottaako Jenner kantaa siihen että tämä selittää ns. "Hard Problems" on perin kyseenalainen.
Mutta se menee pahemmaksi.
Klusendorf jatkaa että tässä kohden on syviä ongelmia joita materialismi ei selitä ja jotka sen pitää selittää.Apuna hän käyttää Searlen ajatuksia. "Right away there are difficulties, as Jenner never says how nonmaterial minds emerge from purely physical processes. Nor does he show how consciousness arises from unconscious brain matter. As John Searle points out, “The leading problem in the biological sciences is the problem of explaining how neurobiological processes cause conscious experience.” If that were not challenging enough, Jenner’s materialism must also explain how these nonmaterial minds cohere with the physical states of the brain. The interaction between nonmaterial minds and physical bodies is difficult to explain, given materialism."
Searlella on itse asiassa aivan oikein kannanottoja aiheeseen. Ja Walking Deadin kannalta soveliaasti tähän liittyy kiinalaisen huoneen lisäksi filosofinen zombie. Molemmat mielenfilosofiaan liittyviä oleellisia pähkinöitä. Klusendorf on kuitenkin väärillä jäljillä selittäessään sitä miten tämä on ongelma naturalismille. Näiden filosofisten ongelmien perustilana kun ei ole lainkaan selittää että naturalismi on pakosti epäonnistunut tai väärä. Heidän perusteesinsä on että "ei tiedetä eikä voida tietää". Ja jos tästä lähtisi vetämään päätemiä siihen että sielukonsepti olisi rationaalinen olisi tehnyt pahan virheen. Aukkojen Jumala -argumentti kätkeytyy hyvin lujasti tämänlaiseen ajatteluun. Jos kiinalaienn huone tai filosofinen zombie on argumentti sieluun uskomisen puolesta se on sama kuin sanoisi "emme tiedä emmekä voi tietää joten tiedämme". Joka on sisäisesti ristiriitaista. Tämä virhe on niin oireellinen että se nostaa Klusendorfin analyysissä esiin vakavan ristiriidan. Miksi naturalistien pitäisi selittää yliluonnollinen "nonmaterial mind", kuten tuosta lainauksesta voitiin lukea. Kun samanaikaisesti kirjoitus itsekin tunnustaa että Jennerillä on tietty maailmankuva joka määrittelee mielen tietyllä tavalla "He’s espousing a philosophical worldview known as scientific materialism (SM). According to SM, everything in the universe must be explained in strictly physical terms, meaning that nonmaterial things such as souls, God, and human dignity are not items of true knowledge."
Tämä ongelma on tuttua muualtakin filosofiasta. On esimerkiksi argumentti joka kieltää ajatustenluvun. Se menee seuraavalla tavalla (P1) Mielemme on omamme ja jakamaton. (P2) Ajatustenluku vaatisi että mieli olisi jaettu. (J) Joten ajatustenluku ei ole mahdollista. On selvää että päätelmä on koherentti. Mutta jos kannatat ajatustenlukua olet joka tapauksessa erimielinen premissistä P1 joten et välitä siitä. Samoin on todella omituista vaatia että naturalistit selittäisivät eifysikaalisen mielen jos naturalistit hylkäävät eifysikaalisen relevanttiuden in first place. Tämä kertoo syvistä ongelmista, Klusendorf ei tosiasiassa aseta naturalismia kritiikin alle osoittamalla että tämä on epäkoherentti ja ristiriitainen vaan asettamalla naturalismille vaatimuksia ulkopuolelta. Perimmiltään naturalismi siis päihitetään esiolettamalla että mieli ei ole naturalistinen ja sitoutumalla tähän ja pitämällä tätä ongelmana fysikalismille. Kun tämän pitäisi olla se mistä tässä debatoidaan pitäisi asian tietysti olla premissin sijasta johtopäätös. Mutta kaikkea ei voi saada, ainakaan tämänlaatuisten uskonnonystävien kanssa. (Ei myöskään perustelukeskeistä keskustelua, tiemmä.)
1: Tämä on muuten tuttua myös Puolimatkalla ja Plantingalla. Warrant salakuljettaa juuri samanlaisen virheen järjestelmään. Ja sama kömmähdys on niillä jotka argumentoivat että ateismi väistämättä johtaisi nihilismiin ja jotka aloittavat määrittelemällä moraalin vaikkapa ihmiskunnasta riippumattomaksi tai vaatimalla siltä ikuisuutta tai jotain muuta Platonin ideamaailmasta peräisin olevaa lähtökohtaa. Nämä ovat partukulaareja teorioita siitä mitä moraali on. Ja koska moraalille on monia erilaisia määritelmiä ei tämä tietysti sano että ateistilla ei voisi olla jotain muuta määritelmää moraalisuudelle. Ajatus on sama kuin perustelisi että joku ihminen ei ole neekeri ja sitten tältä pohjalta selittäisi että hän ei voi olla mitään rotua, kuten kaukaasialainen tai kiinalainen. Että tämä eineekeriys todistaa että henkilö ei kuulu ihmiskuntaan. Ei ole kovin vakuuttavaa argumentointia tämä. On inaisen puutteellista ajattelua.
Itse asiassa jos ajatellaan mielenfilosofiaa, on meillä edessä mielenkiintoinen ongelma. Se tiivistyy Daniel Dennettin "Intuition pumps and other tools of thinking" -kirjassa esiintyneeseen argumenttiin joka koskee mielenfilosofian klassikkoa. Siinä on Mary joka ei ole nähnyt punaista. Hän on kuitenkin neurotutkija jolle on kerrottu kaikki propositionaalinen tieto siitä mitä punaisen havaitsemiseen liittyy. Dennett huomasi että tämä argumentti on vakuuttava tasan niin kauan kuin kannat mukana premissiä siitä että mikään tietomäärä ei riitä.
1: Tarkemmin : että tämän takana on enemmänkin jokin sellainen jota Dawkins kutsuisi nimellä argument from personal incredulity. Joka on Aukkojen Jumala jossa tiedon aukko on korvattu ajatuksella jossa oma mielikuvitus ja se että itse ei osaa keksiä jotain asiaa tarkoittaisi että kohdalla olisi todella aukko jota ei voisi ylittää. Eli aukkojen Jumala vielä huonompana versiona.
Ihmisen on vaikeaa uskoa, mutta on itse asiassa aivan mahdollista että tämä johtuu vain siitä että ihminen ei osaa kuvitella mitä kaikkea tiedosta voi saada irti. Näin esimerkiksi jos Mary laittaa itsensä hermosolunlukukoneeseen ja vaikka hän ei olisi nähnyt yhtään kertaa mitään muuta kuin mustaa ja harmaata, niin jos hänelle annettaisiin siniseksi maalattu banaani, hän voisi lukea hermostopäätteeltä että se ei vastaa sitä tietoa mitä vastaa punaisuuden näkeminen. Ja näin hän ei menisi lankaan asiassa. Toisaalta kenties hän voisi ohjata impulsseja päähänsä niin että aivoja ärsytettäisiin ilman silmien ärsyttämistä. Ja näin saataisiin punaisen kokemus jonka hän tunnistaisi. Tämä on mahdollista. Joten argumentin voima melkolailla katoaa. Ihan siksi että tätä argumenttia on käytetty ns. mahdottomuusargumenttina. Ja tämänlaiset nyt muuttuvat kupliksi sen jälkeen kun esille nousee se että mahdottomiksi väitetyt voivatkin olla mahdollisia ; Ei tarvitse edes osoittaa että nämä vaihtoehdot ovat reaalisia, kunhan niitä vain ei ole falsifioitu.
Tätä kautta voidaan nähdä että "Hard Problem" on itse asiassa perimmiltään maailmankuvallinen ongelma. Se ei ole niin ylitsepääsemätön tai relevantti kuin voisi ajatella. Sen sijaan jos me mietimme selittämistä ja selittämisvaatimusta niin tosiasiassa sielukonseptin ongelmana on hyvin ongelmallinen asia. Nimittäin juuri se että me olemme aineellisia fysikaalisia kohteita. Ja sielun pitäisi olla aineeton. Teistien pitäisi osoittaa millä mekanismilla tämä tapahtuu. Klusendorf toiminee tässä kohden siten että hän sanoo että "heillä ei ole sellainen teoria". Syynä on siis se että koska selitys on fysikalistinen heidän ei tarvitsisi todistaa omaa kantaansa mitenkään. Joka on ajatuksena omituinen koska Klusendorf käyttää argumenttina jotain jossa fysikalistien tulisi selittää tietoisuutta keinoilla jotka ylittäisivät fysikalismin. Ja tässä yhteydessä ei jostain syystä saa sanoa että "ei olla sellainen teoria". Kaikki pitää selittää. Joten kyllä se selittämisvastuu on sitten myös sielukonseptiin uskovien puolella.
Ja itse asiassa vielä pahemmin.
Sillä jos mietitään sielun toimintamekanismia, sen tärkein piirre on se että se aikaansaa väkisinkin empiirisen vasteen. Ei siksi että sielu olisi aineellinen tai käyttäisi fysikaalista energiaa. Vaan sen takia että ihmiskeho on aineellinen ja toimii fysikaalisella energialla. Kun aine liikkuu, tapahtuu muutoksia jotka empiristi mittaa ns. voimana. Fysikalisti katsoo massaa ja nopeutta, eikä sitä onko liikuttaja henki vai kimpoava pallo. Ja jos sielu aikaansaa muutoksia aineessa sen pitää käytännössä väkisin näyttää siltä kuin aineen ja energian säilymislakia rikottaisiin tavalla jossa systeemiin tulee ulkopuolelta energiaa. (Sielu liikuttaa tiiltä tai ruhoa. Ulkopuolinen voima muuttaa liikeratoja. Se näyttää energian säilymislain rikkomiselta.) Koska empiirinen vaste on olemassa tämä muuttaa sielun ja ruumiin yhteyden tutkimisen "soft problemiksi". Siis sellaiseksi joka on tutkimuksen piirissä. Yhteyden selittäminen ei siis ole mahdotonta. Ei ole "emme tiedä emmekä voi tietää" -tilanne vaan "voimme tietää joten miksi ihmeessä teillä ei ole mekanismia sielun ja aineen yhteensovittamisesta?". Tämä on itse asiassa suuri ongelma. Ja siksi mielenfilosofiassa kartesiolaisella dualismilla on suunnilleen yhtä paljon selitysvoimaa kuin vitalismilla ; Fiksut teologit - ja jopa tumpuloimmat kreationistit - ovat siirtyneet puhumaan kehosta älykkäästi suunniteltuina koneina joissa on informaatiota sillä vitalismi is fucking dead.
Mielenfilosofiassa naturalismin kritiikki onkin latistunut "emme voi tietää vaikka fysikalismi olisikin totta" -henkisiksi ajatuskokeiksi. Joiden perussävy on itse asiassa melko epäkiinnostava. Sillä looginen positivismi on kuollut ja empiristit eivät vaadi "perusoletuksettomuutta". Näin ollen Klusendorf onkin, hyvin monien muiden mielenfilosofiaa käsittelevien uskonmiesten tapaan, jämähtänyt toisen maailmansodan jälkeiseen tieteenfilosofiaan. Valitettavasti empiristit eivät leiki tuota peliä. Joten tosiasiassa jopa silloin kun fysikalismi nousee näissä keskusteluissa esiin, ei tässä oikeasti enää puhuta siitä fysikalismista jota tieteenfilosofit ja tieteentekijät kannattavat. Tässä rakennetaan ovela olkiukko jossa väitetään että fysikalismi on loogista positivismia ja sitten siltä vaaditaan loogisen positivismin ehtoja. Jotka on tietenkin osoitettu mahdottomiksi jo kauan aikaa sitten. (Mikä muuten on jälleen yksi tapa tehdä se virhepäätelmärakennelma jossa "ensin mieli on jakamaton" ja sitten selitetään ajatuksenluvusta tämän premissin valossa.)
Kaiken kaikkiaan hänen tekstinsä demonstroi varsin vakuuttavasti sitä erikoista tilannetta joka on Daniel Dennettillä tullut usein vastaan. Hän ei kiistä tietoisuuden olemassaoloa. Hän päin vastoin hakee sille selitystä. Kun ihmiset lukevat hänen argumenttinsa ja päättävät että premisseistä seuraa johtopäätös, he päätyvät siihen että Dennett selittäisi mutkikkaasti sitä miten ihmisellä ei ole tietoisuutta. Että miten tietoisuus on illuusio. Joka on väärintulkinta. Väärintulkinta joka johtuu siitä että omasta tietoisuuden määritelmästä ei haluta luopua.
1: Ja tässä kohden on oleellista huomata että on eri asia sanoa että Dennettin tietoisuuden määritelmä on väärä ja premissit epäuskottavia kuin sanoa että Dennett selittää että tietoisuutta ei ole. Ja juuri jälkimmäistä tässä tehdään. Joka on se ongelma.
Itse voisinkin nostaa esille jännittävän jatkoajatuksen.
Nimittäin sen että mitä "fysikalistisen mielenfilosiofin" tai muun "pahan naturalistin" tulee itse asiassa selittää. Selittäminen vaatii aina että on jokin ilmiö joka pitää selittää. Klusenforf on tässä ovela sillä hän viittaa tietoisuuteen. Moni naturalisti ja fysikalisti uskoo siihen. Mutta samalla hän asettaa sen selittämiselle omituisia lisäehtoja joita käytännössä kukaan fysikalisti tai naturalisti ei kannata. Hän määrittelee tietoisuuden näistä poiketen ja pitää tätä fysikalistien ongelmana. (Joka veivaa jälleen tätä tuttua virhetyyppiä.)
Tämän ongelman selittämisessä "Walking Dead" on itse asiassa mainio. Sillä se tarjoaa zombeja. Ja siinä missä filosofinen zombie on olento jonka ulkoinen käytös on identtistä tietoisen ihmisen kanssa - heillä vain ei ole kvalioita - on "Walking Deadin" zombejen kohdalla erikoinen tilanne. Käytös on hyvin erilaista. Mutta on epäselvää ovatko he tietoisia. Sarja itse asiassa käsittelee asiaa monessakin otteessa. Hershel on toisessa tuotantokaudessa mies joka pyydystää ja pitää zombeja ladossa. Sillä vaikka zombejen käytös on erilaista, niillä voi olla tietoisuus. Hershel toivoo parannusta. Hänen perheensäkään ei kutsu zombeja kävelijöiksi ("walker") vaan äidiksi ("mom"). Hershel uskoo zombiet kuolleiksi ja tiedottomiksi siinä vaiheessa kun näihin kohdistetaan hirveää ulkoista väkivaltaa. Jauhelihaksi muuttuva zombie ikään kuin konkretisoi hänen mieleensä että kukaan elävä ei voi selvitä sellaisesta. Tämä on eksistentiaalisesti vakuuttava. (Itsekin olen nähnyt junan alle jääneen. Ja on hyvin vaikeaa uskoa että mikään ylösnousemus henkiinherättää sellaista!) Mutta tietenkin tämä on filosofisesti epätyydyttävä. "Walking Dead" tuokin kolmannessa tuotantokaudessa Miltonin joka uskoo että zombieihin jää jokin kaiku tietoisuudesta. Hän vakuuttuu vasta kun pitkäkään elossaolevaan ihmiseen tehty kelloon ehdollistaminen ei aikaansaanut minkäänlaista tunnistumis-ehdollistumisreaktiota zombiessa.
Hershel katsoi ulkoisia piirteitä. Ja Miltonkin mittasi ulkoista käyttäytymistä. Ja nämä ovat kvalian kannalta mielenfilosofisesti irrelevantteja. Sillä kvaliaan ei ole pääsyä. Tästä kuitenkin seuraa ongelma. Sillä jos me olemme empiristejä voimme aivan oikeasti sanoa että tietoisuus on se joka selittää havaitsemamme käytöspiirteet joita kutsutaan tietoiseksi käyttäytymiseksi. Ja tämän ulkopuolella ei ole mitään selitettävää. Jos siis zombieilla on kvalia, se ei ole yhtään mitään jota empiristin täytyisi selittää. Se että empiristiltä vaatii kvalioiden tutkimista ja selittämistään on perimmiltään sekin vain hieno tapa sanoa että "naturalismi ei voi selittää miten einaturalistinen mieli toimii naturalistisessa ruumiissa."
1: Kvaliapuolen ongelmia harvemmin tuodaan esiin silloin kun puhutaan ihmisten kuolemasta. Sielukonseptissa on vahva sävy jossa kuolleen ruumiilla ei ole tietoisuutta. Että kuoleman jälkeen sielu siirtyy tuonpuoleiseen. Mutta tosiasiassa kvalia-ajatuksen perusongelma on se että kuoleman ja eitietoisen yhteys on aina vain pinnallinen ja empiirinen havaitsemiseen perustuva. Mistä esimerkiksi oikeasti voidaan sanoa että ruumiilla ei ole kvaliaa? Neuronitoiminta ja muuhan on vain pinnallisuutta ja epätyydyttävää. Mistä siis tiedämme että ruumis ei koe kremaatiota ja säily vielä poltetussa tuhkassakin? Mehän vain päättelemme ruumiille puhuesseammekin, että ruumis ei kuuntele vaikka tosiasiassa ruumis ei vain vastaa. Joka tavallaan korostaa sitä miten tässä ei ehkä ole mietitty kaikkia asioita ihan loppuun asti kun kvaliasta manataan, kuten yleistä on, jonkinlaista vakavien filosofien hyväksymää uussielua.
Jos kvaliaa ei voi havaita käytöksessä eikä aivokuvassa, miksi naturalistien pitäisi selittää se? Koska se on joku empiirisesti havaittu ilmiö? Miten niin voi jos sitä ei voi havaita mitenkään? Tässä siis tavallaan luodaan selitettäväksi jotain jota ei ole mikään velvollisuus selittää. Sillä selittämättä jättämisestä ja koko konseptin irrelevantisoimisesta ei tule mitään ristiriitaa naturalistiseen ajatteluun. Ei ole mitään joka täyttäisi selitettävän ilmiön ominaisuudet. Eikä mitään jonka ohittaminen johtaisi sisäisesti ristiriitaiseen fysikalismiin. Itse olen käytännössä varma siitä että kvalia onkin eräänlainen pseudo-ongelma. Jotain jota rationalistit laativat rationalistien ehdoilla mutta joita he esittävät empiristisinä ongelmana empiristeille. (Mikä ei falsifioi kvalioita. Teoria kvalioista on lähempänä sitä luokkaa jota pahat naturalistit kutsuvat nimellä "eivät edes väärässä".)
Lopuksi pieni huomautus determinismistä.
Klusendorf ottaa esille vielä omituisen asian. Nimittäin motiivin ja sosiaalisuuden. "Jenner’s speech, however, suffers from an even bigger flaw. If everything about human beings can be reduced to predetermined patterns of synapse firings in the brain, why is he trying to persuade his guests to adopt his point of view? After all, their thoughts are also predetermined by their individual synapses, meaning they are not free to think any differently than they already do. Thus, in the very act of trying to persuade, Jenner undermines his own case for determinism. His predetermined thoughts can be no more rational than theirs."
Tämä kohta on jotain joka on äärimmäisen yleistä ihmisillä jotka ovat huonoja mielenfilosofiassa. Jos otamme determinismin, sen kohdalla on syytä huomata että ihmisen kokemat motiivitkin ovat deterministisiä. Jennerin toiminnan takana voi siksi olla vaikkapa se, että evoluutio on ohjannut ihmiset olemaan sosiaalisia. Plantingaa mukaillen voisi korostaa että evoluutio tukee toimintaa joka edistää elossaoloa. Ja yhteistyö ja sosiaalisuus ovat tässä hyvin tehokkaita niin susilaumoilla kuin ihmisilläkin.
Lisäksi puhe on aistiärsykkeitä joihin deterministi reagoi kuten muihinkin ulkoisiin ärsykkeisiin. Puhe voi muuttaa mieltä kuten päinputoava kivi voi aktivoida ihmiset siten että he mekaanisen deterministisesti laittavat silmät kiinni ja väistävät kiveä. Tai jäävät sen alle. Determinismi ei tarkoita että mielipide ei muuttuisi. Se tarkoittaa vain sitä että maailman muutokset ovat lainomaisia ja niissä ei ole sattumaelementtiä.
Toisaalta Klusendorf sekoittaa myös vakaumuksen ja rationaalisuuden. Jos ihminen uskoo determinismiin niin hän voi silti ajatella että joku ajatus on rationaalisempi ja paremmin perusteltu kuin toinen. Jopa stoalaiset uskoivat että ihmisen kohtalo oli ennaltamäärätty, mutta hekin arvostivat ataraksian tavoittelua ja apatheiaa, tunteiden hillintää. Syynä on se, että vaikka ihmisellä ei ole mahdollisuutta valita kohtaloaan ja mieltymyksiään, osa tavoista on silti kunniakkaampia. Näitä konsepteja ei vain ole sidottu vapaaseen tahtoon.
1: Hyvin harva korostaisi determinismin ongelmia kalvinismissa. Jossa on predestinaatio, eli determinismi yhdessä Jumalauskon kanssa. Kukaan tuskin sanoo että kalvinistit ovat idioottimaisia puhuessaan uskostaan vain siksi että he ovat pelastukseen determinoituja. Että he eivät ole enemmän oikeassa kuin joku muu jolla on eri vakaumus. Kalvinistit katsovat että jotkut ovat predestinoituja väärässoloon ja helvettiin. Minä taas katson että jos determinismi on tosi, on moni teisti kyllä determinoitu olemaan järkähtämättömällä ja tyhmällä tavalla idiootteja. Sama asia tavallaan tämä.
Lisäksi Klusendorf sotkee asiaa pahasti jo siinä että hän sekoittaa fysikalismin determinismiin. Tosiasiassa jos tutustuu vaikkapa Balaguerin "Free will as open philosophical problem" -kirjaan voi huomata että determinismi ja inkompatibilismi eivät ole ainoat pelit kaupungissa. On moniakin "puhtaasti fysikalistisia/naturalistisia suuntauksia" joissa esimerkiksi otetaan kvanttifysiikan indeterminismi huomioon. (Moni ei hyväksy sattuman olevan mikään joka pelastaa vapaan tahdon, mutta determinismiä se ei voi olla by definition.) Ja toisaalta vapaa tahto voidaan määritellä siten että täysin mekanistinenkin aivo voisi tuottaa vapaan tahdon. (Olen aivoni joten miksi päätöksen pitäisi tulla niiden ulkopuolelta. Entä jos vapaa tahto on juuri se että minun aivoni toimii ja päättää nostaa kättäni, eikä siten että ulkopuolinen taho pakottaa ruumiini tekemään nostamaan käteni vintturilla jolloin minun ruumiini liike on hänen vapaan tahtonsa seurausta. Kunhan hänen aivonsa tekee tämän vapaaehtoisesti.)
Hyppy determinismiin on siis sekin "varsin liikaa". Ja tämän loikankin jälkeen ja sen hyväksymisen jälkeen determinismiäkin käsitellään päin persettä. Kaiken kaikkiaan Klusendorf on siitä mielenkiintoinen että hän tiivistää klassisen argumentiston juuri ne soveltamistavat jotka ovat yleisiä niiden parissa jotka lähtevät teologian ymmärryksen kautta dilentantisoimaan mielenfilosofiaa ja kognitiotiedettä. Niillä lienee jokin yhteys rationaalisen ihmisen ajatustenpyörittelyyn. Mutta on niitä pirun vaikeaa silti nähdä mitenkään pätevinä juttuina. Ne lähinnä kertovat että ihmisellä on rationaalisuuteen kykyjä, mutta niiden vahvuusalueet ovat jossain ihan muualla. Ja kenties olisi kaikkien mielenterveydelle parasta jos sinne vahvuusalueelle mentäisiin. Sillä kokemukseni mukaan tämäntyyliset ihmiset eivät opi virheistään, joten virheilylle ei ole mitään kunniallista tekosyytä.
Klusendorfin argumentaatio nimenomaan tämän fysikalismin/naturalismin kritiikin kohdalla onkin jossain mielessä hyvinkin verrannollinen käveleviin kuolleisiin. Argumentissa ei ole eloa, mutta silti massoina pyörivät ympäri internettiä, yrittäen mahdollisesti vaania, viedä ja ahmia mennessään mahdollisimman monien aivoja. (Käännytystyö.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti