Uskonto ja politiikka ; Julistaminen ei ole keskustelua

"Helsingin Sanomissa" oli näkyvällä paikalla valtio-opin professorin, Kaisa Herneen, lausunto siitä että uskonto ei ole jotain jolla poliittisista asioista päätettäisiin. Hän korostaa tässä sitä varsin hyvää perustelua, että "Rawlsin ihanneyhteiskunnassa poliittisen päätöksenteon pitää perustua niin kutsuttuun julkiseen perusteluun. Rawlsin mukaan etenkin tärkeät päätökset edellyttävät julkista perustelua. Päättäjien pitää kuunnella toisten perusteluja ja heillä pitää olla valmiutta perustella oma kantansa siten, että myös muut voivat ymmärtää ja hyväksyä perustelun."

Ajatuksessa on paljon perää. On hyvin ihmeellistä miksi minun, eikristittynä, tulisi jotenkin kumartaa sille että joku rajoittaa vaikka minun kaupassakäymispäiviä tai päiviä jona minä käyn tai en käy töissä vedoten juhlapäiviin.
1: Saan toki usein kuulla siitä miten minun pitäisi olla kristityille kiitollinen joulusta, tuosta kristinuskoa vanhempaa perua olevasta pakanajuhlasta, ja että lomat eivät ole perusteltuja. Mutta herranjestas mitä tapahtuu kun hyväksyt pointin ja jatkat tästä lähtökohdasta että haluat nimenomaan ehdottomasti pois pakkolomapäivät, että saa ihminen itse valita työrytminsä. Jumalauta että siitä tulee meteliä!

Mutta.

En kuitenkaan näe että sekularismi ja teokratia olisivat ainoat vaihtoehdot. Hyvin harva kuitenkin kannattaa sitä ajatusta että valtiota pitäisi johtaa uskonnolla. On toki ihmisiä joista "täysin kristillisten oppien varaan rakennettu valtio olisi ihanne" ja jotka ponnistelevat ahkerasti jotta mahdollisimman moni toimisi näin. He ovat de facto teokraatteja vaikka he kiistävätkin teokraattisuutensa. Ainut mikä heistä ei tee teokraatteja on se, että heillä ei ole valtaa niin paljon kuin he haluaisivat. Heitä on, mutta he eivät ole enemmistö edes kristityistä.
1: Ja he vänisevätkin uhristatuksestaan. Muistuttavat tältä osin kolmannen aallon feminismin mukanaantuomaa täydellistä sukupuolineutraaliutta. Ennen pulassa oleva neito oli nainen, yleensä prinsessa, heikko ja muutenkin tuen tarpeessa. Nykyään feminismin sukupuolineutralisoimassa maailmassa pulassa oleva neito on yllättävän usein feministien vihaama keski-ikäinen suomalainen valkoihoinen kristitty karvaperseinen mies joka kannattaa perussuomalaisia.

Tämän eron vuoksi haluaisinkin leikata omiksi käsitteikseen poliittisen päätöksenteon, julkisen keskustelun ja poliittisen vaikuttamisen ja argumentoinnin.

Näkisin että demokratian ydin on juuri siinä että se ei ole aristokratia eikä meritokratia. Toki tällä on varjopuolia. Tuoreesti keskustelin liikuntaan liittyvää tiedettä tekevän ihmisen kanssa. Hän oli pahoillaan siitä etä kouluasioista päättävien ihmisten tutkintotaso oli lukiopohjaa. Eikä sillä tasolla kovin helposti ymmärrä urheiluun liittyvää tiedettä kunnolla. Hän olisi halunnut että ministeritasolle vaadittaisiin tohtorintutkinto. Hän siis kannatti meritokratiaa. Ja ymmärrän hänen turhautumisensa.

Kelatkaa, nää ihmiset äänestää!

Mutta demokratian perushenkenä on juuri se, että yksilö voi tehdä päätöksiä ties miten tyhmien mielipiteiden, tuntemusten ja mieltymysten pohjalta. Jos joku haluaa tehdä päätöksiä esteettisen mieltymyksen pohjalta hän voi tehdä niin. Demokratia sallii siis päätöksenteon vaikka kristinopin pohjalta. Lisäksi moni poliittinen päätös ja rajoite koskee suoraan uskonelämää. On aivan asiallista että vaikka sharialakien kivityskäytänteistä tai suvivirsien laulamisista keskustellaan. Ne vaikuttavat vaikka siihen miten koulua käydään ja miten poliittinen elämä toimii. Miten voidaan esimerkiksi käsitellä koulujen toimintaa, asia joka on julkista yhteistoimintaa - eli by definition poliittista - ottamatta kantaa uskontoasioihin ja uskontoon liittyvään hienotunteisuuteen vaikkapa allaolevassa tuoreessa tapauksessa? En usko että se on mahdollista. Ja tämä on laajasti tärkeää koska politiikka pitää - kenties sen jopa pitääkin pitää - sisällään arvokeskustelua. Etiikka taas on maailmankuvaan sidottua, joko siksi että moraali ei ole objektiivinen empiirinen tieteen asia, tai koska ihmiset ovat tampioita eivätkä yllä maailmankuvariippumattomasti tähän eettiseen moraalilakien maailmaan..

Omien näkemysten perustelu oman maailmankuvan sisällä ei kuitenkaan ole keskustelua. Se ei perustele vaan vetoaa. Siinä kerrotaan oman viiteryhmän kanta ja syyt joilla tämä viiteryhmä toimii. Se ei vakuuta yhtään ihmistä toisella puolella. Samalla erimieliset voivat mollata näitä uskonnollisia periaatteita koska sekin kuuluu siihen julkiseen keskusteluun.

Jos nyt vaikka mietitään sitä että miten hienotunteinen pitää olla ihmisille joille kurpitsalyhty symbolisoi pahuutta, on syytä ottaa uskonto ja sen kohtelu esille. Jos moni on kristitty, on aivan asiallista jotenkin huomioida tämä asia. (Seikka jota näiden täsmälleen samojen yksilöiden jotka tuohtuvat kurpitsoista näyttää olevan täysin mahdotonta ymmärtää vaikka suvivirren kohdalla.) Mutta eihän tämä argumentti tietenkään erimielisiä vakuuta. En usko veisteltyjen maataloustuotteiden demonisuuteen yhtään enempää luettuani noiden ihmisten argumentteja ja näkemyksiä.
1: Itseäni hieman huvittaakin tässä kurpitsalyhtysokorassa se, että kenties olisikin hyvä jos joku vapaa-ajattelija ottaisi fundamentalistikortin vakavasti ja jatkaisi siitä eteenpäin ja sanoisi että "onko vakaumuksen fundamentalistisuus siis syy torjua niihin liittyvät ratkaisut"? Ja kysyä että mitä tämä tarkoittaa esimerkiksi sen kannalta että Jehovan Todistajat eivät syö koulun verilettuja, että eikö "kaikkea pitäisi maistaa, ettei olisi pikkumainen"? Ja että jos jokin asia loukkaa vakaumusta, niin miksi niihin osoitetaan kunnioitusta kristillisten fundamentalistien kohdalla? Että fundamentalismi on irrelevanttia näiden esimerkkien varjolla. Että olisiko jokin ns. tasapuolinen ja reilu argumentti tämän asian puolella...

Mutta kyseessä ei olekaan keskustelu. Tuo on poliittista kannanottoa, ja sen ideana on pelkästään nostaa esiin viiteryhmän olemassaolo ja käyttää tämän viiteryhmän valtaa. Kyseessä ei ole mikään punnittu harkittu keskusteleva päätöksenteko jossa paras argumentti ja perustelu voittaa. Se asettuu tämänlaisen ulkopuolelle. Rawlsin periaate ei todellakaan toteudu. Se ei ole poliittista keskustelua ja jokainen joka kutsuu tämänlaista osallistumista keskusteluksi on idiootti joka ei ymmärrä että "keskustelu" on yleensä kaksisuuntainen prosessi. Ei tuo ole analyyttistä tai terävää. Se on pelkkää maailmankuvan ilmituomista. Sen paikka on poliittisessa julkisessa mielipiteenilmaisussa. Sitä ei vaan saa kutsua millään sellaisella nimellä kuin "keskustelu". Se on julistamista ja kannanottamista. Ja tätä kautta se kuuluu itseilmaisun, sananvapauden ja mielipiteenvapauden piiriin. Mutta keskustelua se ei ole. Joten on turhaa teeskennellä - ja typerää väittää - että se sellaista olisi.

Ja samalla on syytä muistaa että kun meillä on vapaus tuoda näitä näkemyksiä esiin, on vastapuolella oikeus pilkata niitä aivan yhtä yksisuuntaisesti. Ei se ole vainoa. Koska jos julistus olisi vainoa olisi koko tuo mielipiteenilmaisu itsessään vainoa.