Teoriat ja narraatio.

"Minusta on tullut kuolema, maailmojen tuhoaja"
(Robert Oppenheimer, ensimmäisen ydinpommin pudottamisen jälkeen.)

Postmodernismissa näkemyksessä korostetaan sitä että kieli on vallankäytön väline. Laajemmin tässä on kyse siitä miten diskurssianalyysi käsittelee epistemeä. Episteme on järjestelmä, jossa on oma kielioppi. Sen kautta voidaan ymmärtää tiettyjä asioita. Kielenkäyttö konstruoi esimerkiksi todellisuusnäkemyksiä. Tematisoinnissa korostetaan sitä miten ihmisen oma kielenkäyttö vallankäytöllisesti ottaa haltuun todellisuudesta tiettyjä kulmia valikoivasti. Ihminen valitsee tätä kautta todellisuutensa. Toiset asiat jäävät valitsematta, pimentoon.

Tässä ajattelussa tärkeää on narratiivinen ajattelu. Ilmiöt ovat ehkä paperilla kaavoja, mutta niistä tulee mielessä kertomuksia. Joskus tässä korostetaan sitä, että koko kulttuuri heijastaa kertomuksia alkuperästä. Sotkan munasta peräisin oleva maailma saa aikaan tietynlaista toimintaa ja uskomus alkuräjähdykseen toisenlaista. Kuitenkin laajemmin katsoen keskiössä on ihmisen mikrotaso, jossa on yksilön elämäntarina ja makrotasosta jossa on kulttuurilliset objektit.

Tästä on helppo ottaa esimerkki. Pjotr Kropotkin arvosteli Darwinia. Hän moitti Darwinia siitä että hän ei itse nähnyt luonnossa mitään kilpailua, vaan ainoastaan yhteistyötä. Kilpailun ja taistelun sijasta on auttamista. Tämä on sinänsä mielenkiintoinen asia, että Kropotkin toi tärkeitä asioita esille. Luonnossa kyyhkyset hoitavat poikasiaan, muurahaiset toimivat yhdessä. Kuitenkin myös Darwin on oikeassa. Perhonen tuskin vapaaehtoisesti hyppää hämähäkinverkkoon voidakseen auttaa ja palvella. Enkä usko että teurastettava lammaskaan on halukas siihen mitä hänelle tapahtuu. Selvästi luonnossa on taistelua että yhteistyötä.

Kropotkinin ongelmana on tietysti se, että häneen puri kertomus. Hän ei nähnyt teoriaa tarinan takana. Nykyään tietoa on tullut enemmän. (Ja evoluutiotutkimuksen kautta lähdeviitteitä evoluutioon saadaan aika kasa.) Virhe tulee siitä että tarinassa korostetaan olemassaolon taistelua, kun evoluutiossa luonnonvalinnan käsite ei sisällä keskiössään taistelua vaan lisääntymisen. Ja nimenomaan lisääntymään pääsevien jälkeläisten muodossa. Olen itse asiassa kirjoittanut aiheesta hieman.

Ongelman tausta on mielessäni tieteen popularisoinnissa. Ja siinä että ihmiset rakastavat tarinoita. Vika ei ole siinä että sitä tehdään. Vika ei ole edes tarinoiden rakastamisessa. Vika on siinä, että populaarikirjojen tarinat ovat joskus "liian hyviä", jonka jälkeen niistä tulee jutun keskiö. Silloin esimerkki ottaa teorian paikan.

Ja koska esimerkit ovat aina karkeita yksinkertaisia kuvauksia, jotka viittaavat teorian varsinaiseen sisältöön, niissä on aina jotain epätäsmällisyyttä. (Ne eivät ole kaavoja.) Ne ovat nyrkkisääntöjä, eivät tarkkoja toimintaohjeita. (Me tiedämme normaalielämässä miten tämä joskus johtaa katastrofeihin. Esimerkiksi lentokoneen tipahtaessa ihminen usein toistaa "normaalin kaavan" ja esimerkiksi ryhtyvät jonottamaan laukkujaan, vaikka tärkein asia olisi selvitä hengissä koneesta ulos.)

Joskus tämä on tietysti huvittavaa. Yleensä ei. Kuitenkin tämä on erityisen ongelmallista koska näiden ikonien kritiikistä itsestään voi tulla ikoni. Esimerkiksi kun Stephen Jay Gould terävästi kritisoi evoluutioon liittyviä kuvia sellaisiksi että ne välittivät helposti opittavan tarinan, joka ei ollut evoluutioteorian mukainen, tästä ikonien kritiikistä - on ainakin käymieni keskustelujen pohjalta - muovautunut monien mielessä kritiikki itse evoluutiolle. Nämä ihmiset eivät ymmärtäneet kritiikin ydintä, heistä harhaksi moitittu ikoni on yhä kuva evoluutiosta. Heistä tämä moite kohdistuukin siksi itse teoriaan tämän käytetyn metaforan sijasta.
1: Tämä sekaannus on siitä erikoista että Gould oli kuitenkin "tunnettu evoluutiomies." On erikoista miten ikonin eiteorianmukaisuuden moittiminen niin laajasti otetaan itse teorian kritisoimiseksi. Ehkä syynä on se, että varsinaista kohdetta, evoluutiota, ei oikeasti osata "suunnilleen yhtään".

Itse asiassa postmodernistit ovat yhdellä tavalla oikeassa. Humen giljotiinin kehittämisen jälkeen tieteessä ei ole hyväksytty etiikkaväitteitä sellaisenaan. Esimerkiksi monen mielestä evoluutio selittää etiikkaa. Tosiasiassa se ei kuitenkaan selitä etiikkaa, vaan ainoastaan tiettyjen ilmiöiden olemassaoloa, jotka ihmiset olettavat, keskenään päättävät tai muuten "tietävät" eettisiksi. Yksi esimerkki tästä on tietysti yhteistyö. Evoluutio selittää myös luonnossa olevan ilmiön, yhteistyön olemassaoloa, siksi yhteistyön olemassaolo ei ole sille mikään ongelma. Evoluutio selittää kuitenkin vain sen miksi se on "edullinen strategia", ja tämän vuoksi sitä havaitaan luonnossa ja sitä harjoittavat lajit, populaatiot, yksilöt tai geenit eivät ole "poistuneet näyttämöltä". Se että tämä edullinen strategia ja olemassaolon selitys samalla todistaisi että tämä yhteistyö todella on samalla hyvä ja eettinen.
1: Itse etiikkaa se voi kuitenkin käsitellä tällä tavoin vain "mutkan kautta": Jos yhteistyö on eettistä, ja evoluutio on totta, evoluutio selittää miksi yhteistyöilmiötä havaitaan maailmassa, joskaan ei ehkä niin paljon mitä Kropotkin ihasteli. (Venäläisyys ja yhteistyön näkeminen kaikessa eivät välttämättä ole mikään yllättävä yhteys.) Aivan kuten lääketieteessä voidaan tutkia parantaako lääke (tilastollisesti) jonkin taudin vai ei. Eettisen ratkaisun kannalta tämä yhteys on tietysti teon kannalta merkittävä tieto. Mutta sen lisäksi on päätettävä onko paraneminen eettisesti hyvä vai paha asia. Ja tälle ei, sori vaan, ole mitään labratestiä.

Postmodernismissa valtaosa on yrityksiä herättää ethosta. Se on sinällään tärkeä asia, että tiede myös liippaa etiikassa käsiteltäviä asioita. (Kuten evoluutio yhteistyötä ja lääketiede sitä parantaako penissilliini tietyt oireet.) Onkin itse asiassa merkittävää että etiikkaa on vaikeaa tehdä ilman hyvää tiedettä. Etenkin jos kyseessä on maailman parantaminen tai muuttaminen, joka on feministien tyylissä keskeistä.

Kuitenkin naistutkimuksen ja postmodernismin parissa on suosittua viitata Levinakseen. Toki hän oli nerokas ihminen, joka ymmärsi että ihmistä tulee lähestyä myös yksilönä, joka ei latistu kaavaan. Tässä on suosittuna kaksi kritiikkiperinnettä.
1: Muistutetaan induktion ongelmasta. Eli tiede voi selvittää vain yhdessä ilmenemisiä. Seuraus jää aina havaitsematta. Toki tämä on merkittävä ongelma, sillä sen mukaan emme voi koskaan olla lopullisen varmoja että yleistys olisi aivan oikea. Tämä on peräti konkreettinen asia: Tieteessä tapahtuu uusien teorioiden esiinnousuja, ja vanhat romahtavat. Vanhat teoriat eivät välttämättä olleet huonoja, ne olivat paras induktio ennen sitä nyt olevaa parasta. Toki tästä seuraa tietty teorioiden aikaan sidottuvuus. Mutta lopullinen totuus ei ole saavutettavissa. Onhan naistutkimukessa ja muussa filosofiassa tavallista että joku esittää tutkimuksen ja joku toinen osoittaa seuraavalla viikolla tai vuosisadan päästä sille kritiikkiä, joka syö sen ytimen. Emme pääse tästä eroon mitenkään.
___1.1: Kuitenkin induktioita voidaan lähestyä kokeilevan kriittisesti, ja se on sen voima. Voidaan aina tarkentaa tutkimusparametreja. Lisätään toistoja, jolloin ilmiön sattumalta esiintyminen vaikeutuu. Eihän tämä tietysti sitä "lopulliseksi tee". Mutta varmemmaksi ja uskottavammaksi se sen tekee. Esimerkiksi yhteisvaiktutusta voisi kuvata kritiikillä siitä että palomiehien määrä ja tulipalojen suuruus korreloivat. Silloin voitaisiin ajatella että palomiehet olisivat tulipalojen syy. Tätä voidaan tarkastella ajassa. Syy-seuraussuhde kun on sidottu aikaan. Siksi jos on tavallista että tulipalo syttyy ensin ja vasta sitten palomiehiä alkaa virtaamaan paikalle, palomiesten ilmeentyminen johtuu tulipalosta. Voidaan myös tarkkailla ajassa palomiesten liikehdintää ja selvittää onko tulipalo palomiesten syntymisen syy vai onko tulipalo palomiesten paikalle ilmestymisen syy.
_____1.1.1: Tietenkin tämä kaikki nojaa sellaiselle oletukselle että on olemassa aikaa, ja että syy-seurauslaki toimii siten että ensin on syy ja tästä on seuraus. Toki voi olla että olemme saaneet huonon otoksen, tai että jokin tuntematon voima on vaikuttanut tuleen ja palomiehiin. Ja että tulos siksi muuttuu. Kokeet tekevät kuitenkin tärkeän asian. Sillä kun korrelaatiossa on vaihtoehtoisia selityksiä, kuten että vaikutussuhde on toiseen suuntaan, tai asiat vain esiintyvät yhdessä, tai niillä on jokin kolmas, yhdistävä elementti joka aikaansaa molemmat... ovat nekin kaikki relaatioväitteitä. Siinä esitetään jokin systeemiin viittaava näkemys miksi näissä on yhdessä tapahtumisen liitos. Testeillä ja tarkennuksilla jotkin näistä vaihtoehdoista muuttuvat todennäköisemmiksi kuin toiset eivät. Kuitenkin postmodernismnissa näitä vaihtoehtoisia tarinoita vain otetaan sellaisenaan. Eli toiset näkemykset ovat tasa -arvoisempia kuin toiset, vaikka ei pitäisi.
_____1.1.2: Erehdyksiä on tehty ennenkin. Mutta ei pidä ottaa juttua niin vakavasti. Niistäkin monet oli pirun käteviä virheitä. (Kuten Newtonin fysiikka.) Induktion ongelma ei taatusti tule ratkeamaan. Se on kuitenkin ehkä kuitenkin suurempi este sille "lopulliselle muuttumattomalle ikuiselle" totuudelle, jota luonnontieteen tieteenfilosofiassa ei edes väitetä tavoitettavan. Siellä puhutaan totuudesta likiarvona, karkeistuksista ja monista muista vastaavista. Se esittääkin hakevansa tietoa toistaiseksi. Siksi on kyseenalaista onko koko syytöksen takana muuta kuin olkiukko. Systeemifilosofien väitetään esittävän muuta kuin he esittävät.
___1.2: Erikoista onkin että postmodernismissa esitetään usein erilaisia väitteitä siitä miten jokin yhteiskunnan perherakenne vaikuttaa vaikka miesten käytökseen tai tasa –arvosuhteisiin. Ja ehdotellaan erilaisia poliittisia ratkaisuja. Tässä esitetään syy -yhteys, jossa on korrelaatiosuhde. Tämän perustelu on olennaisesti samanlaista kuin minkä tahansa muunkin.
2: Käyttäytyminen ei ole havaittava piirre. Siksi esimerkiksi miesten ja naisten sukupuolikäytökselle ei voida saada luonnontieteellisiä merkkejä. Geeni ei sano että se on yhteistyön geeni, tai että tämä lisää miesten aggressiivisuutta. Kuitenkin voidaan verrata ja löytää yhteisvaikutuksia. Ja itse asiassa jos puhutaan vaikka naiseudesta tai tasa -arvosta tai heteroseksuaalisuudesta, on pakko käyttää jotain luokitusta jolla jokin ilmiö ymmärretään. Toki on hyvä muistaa että genetiikassa ei suinkaan väitetä mitään determinoivaa systeemiä. Kyse on enemmän tilastollisuudesta. Ja tämä on peräti niiden havaittavien rakenteiden kanssa. Heritabiliteetissa käsitellään sitä miten voimakkaasti geeni vaikuttaa tietyssä ympäristössä. Ympäristö on tässä itse asiassa keskeisen tärkeä asia. Ja eri ympäristöissä samalla ominaisuudella ja samalla geenillä voi olla eri ilmenemisaste. Esimerkiksi voimme tietää että tietyn suvun lehvillä on isot utareet ja toisen (tai saman) suvun lehmillä on keskimäärin äkäisiä jälkeläisiä. Toki joku suvussa voi olla pieniutareinen ja harvinaislaatuisen lempeäkin. Sillä heritabiliteetti on tilastollinen yksikkö. Siksi on keskeistä miettiä mitä tekee kun asioita soveltaa yksilöihin.

Ei siis voida vain olla luokittelematta, koska sitä kautta kadotetaan ymmärtäminen. Toki on ihastuttavaa ottaa sensuaalisuus keskiöön ja pitää toisia ihmisiä pohjimmiltaan suurena arvoituksena. Kuitenkin tästä voidaan jotain ymmärtää. Ja erityisesti jos puhutaan suuremmista kysymyksistä, jossa on luokka kuten nainen, sukupuoli, homoseksuaalisuus, maahanmuutto, lintuparvi, laji … tai mikä muu tahansa vastaava, on selvää että sitä joudutaan tekemään. Vaikka sanottaisiin lieventäviä etuliitteitä kuten "suurin osa" tai "monet", on rajaus silti olemassa. Silloin on jokin tunnistepiirre, jolla asia voidaan tietää. Muutenhan koko tälläinen puhe olisi täydellisen mieletöntä. Kun sitten puhutaan näiden ryhmien interaktiosta ei puhuta yksilöistä vaan massoista. On luokka ja toinen luokka ja näiden välillä on korrelaatioita. Joihin peräti vedetään syy-seuraussuhteita.
1: Silloin tilanne on hieman kuten termodynamiikassa: Yksittäinen hiukkanen hyppelehtii satunnaisesti. Ja tätä kautta saadaan massalle kaasulakeja. Näitä kaasulakeja ei kuitenkaan kannata soveltaa yksittäisiin hiukkasiin. Eli että keskeltä kaikki hiukkaset pyrkisivät kohti alueita joissa niitä on vähän.

Karkeasti sanoen jopa väite että ideologiat tai kulttuuri vaikuttaa on pakosti luokitteleva. Sillä siinä väitetään että on tietty ilmiöluokka, ympäristö, jossa on tiettyjä kulttuurisia vaikuttimia. Ne vaikuttavat eri yksilöihin kenties eri tavoin, mutta ne kuitenkin tekevät ja vaikuttavat ihmisiin. Ja tämä itsessään on syy-seuraussuhteen esitys. Se ei ole sen vapaampi luokittelusta kuin mikä muu tahansa.

Tältä kulmin on otettava esimerkiksi Buber, jolle luonto edusti mysteeriä, selvittämättömyyttä. Samoin ihminen. Hänestä ihmisestä voitiin ymmärtää jotakin vain sen vuoksi että kulttuurin kautta ihminen teki ihmiseen jotain. Liian tiukasti vietynä tämä vaikuttaa tietysti kummalliselta, mutta mielestäni se on oikeaan kontekstiin asettaen "ihan normaalia tieteenfilosofiaa". Tällöin Luonto muutetaan absoluuttiseksi totuudeksi. Ihmisen kulttuuri taas on koejärjestely. Ja tätä kautta saadaan siihen sidottua konstruktiota. Totuus ja todellisuus itsessään jää "lopullisesti saavuttamatta". Siitä saadaan vain likiarvoja. Tämä ei tarkoita silti sitä että olisi syytä vaipua irrationalismiin. Ei olla kovin kaukana luonnontieteilijöiden "karkeistuksista" kuin ensisilmäyksellä voisi luulla.
1: Kaiken kaikkiaan koko tilannetta voisi kuvata myös luontokuvaan viittaamalla: Eskola esitti Linkolalle, että "puut ovat puita ja elukat elukoita ja vasta ihminen antaa niille arvon ja merkityksen."

Minusta sekä luokittelu että pohjimmainen mysteerius ovat "hyviä juttuja". Mutta silti väärin käytettynä molemmat ovat ongelmallisia.
1: Systeemifilosofi ajautuu helposti arvorelativismiin viittaamalla Humen giljotiiniin ja sanomalla "en voi faktoista sanoa mitään."
2: Ideologiaa ja valtaa kaikessa näkevä taas ajautuu kieltämään todellisuuden koska "jos se tapahtuisi se olisi epäeettistä", jolloin toivottavuus ja todellisuus menevät sekaisin. Toivottavuus tarkoittaa toteutumista ja epämiellyttäviis olemassaolemattomuutta. En elä tälläisessä maailmassa, jossa kaikki olisi täydellistä ja tapahtuva onnelaa.

Karkeutan vielä ydinpommivertauksella.

Oppenheimer teki ydinpommin. USA päätti että on ideologisesti edullista tiputtaa se Japaniin. Pommi toimi eikä idealistinen kiisto muuta kuolonuhrejen määrää tai sen toimivuutta. Tai sitä että sen takana oli nerokasta fysiikkaa. Eikä Humen giljotiinikaan estää keskustelemasta siitä oliko ydinpommin käyttäminen hyvä vai paha asia. Sehän vain sanoo että teorian toimiminen ja sovellettavuus ei tarkoita vielä sitä että sitä olisi eettisesti hyvä soveltaa (mutta ei suoraan sano onko eettistä jättää se soveltamatta). Sehän sanoo vain että toteutuvuus ei tarkoita moraalista oikeutusta.
1: Jos teoria on oikein, pommi räjähtää ja tappaa ihmisiä. Jos pelkkä ideologia puhuu, pommin toimiminen kielletään koska seuraus olisi kamala. Jos molemmat toimii, pommi jätetään käyttämättä juuri sen vuoksi että tiedetään että se halutessa räjähtäisi.

Koneiden kapina

Teknologiasta on tullut osa arkielämäämme ja se vaikuttaa elämässämme paljon. Voimme nykyään jopa muuttaa ihmiskehoa ja sen toimintaa. Minäkin olen tässä ollut hieman hätää kärsimässä, koska viikon sisään ensin hajosi näyttö, ja sitten windowsini yksinkertaisesti päätti että ainut mitä sisäänkirjautuminen tekee, on se, että se ajaa sammuttamisproseduurin. Vikatietotilassa nopeammin kuin muutoin. Siinä katosi melkomoinen kasa hajanaisia muistiinpanoja, pari hyvää peliä, CD -soitto -ohjelmisto, videonkäsittelyohjelmisto että isohko kasa itse kuvattuja ja piirreltyjä ja netistä latailtuja kuvia. (Sekä liikkuvana että stillinä.) Asteikolla 1-10 Vitutti. (Ei numeroarvoa.)

Maailmamme on muuttunut sellaiseksi, että tekniikka ei enää pelkästään muuta esimerkiksi kommunikointitaitoamme tai tarjoa työkaluja. Se vaikuttaa myös siihen mikä lasketaan ylipäätään ihimiseksi.

Televisiossa tähän liittyen on tällä hetellä parikin sarjaa. "Sarah Connorin aikakirjat" ja "Bionic woman". Ensimmäisessä yritetään estää maailmanloppu, joka johtuu siitä että terminaattorit, tulevaisuuden tapporobotit valloittavat maailman ihmisiltä. Jälkimmäisessä naisen raajoja korjataan tältä lupaa kysymättä raajoja ja aistinelimiä. Olen huomannut että näissä fantasioissa ollaan tyypillisesti samanaikaisesti tiedeoptimisteja ja tiedepessimistejä; Optimisteja siksi, että niissä uskotaan teknologian voivan tuottaa ties miten ihmeellisiä asioita. Näissä sarjoissa toteutuu todellakin Arthur C. Clarken sääntö "Any technology advanced enough, is indistinguishable from magic". Nämä ovat ikään kuin supersankareita, joilla kyvyt eivät tule synnyinlahjoina tai maagisesti, vaan ne tuotetaan muuta kautta.

Toinen olennainen ero näissä hahmoissa tuntuu olevan se, että siinä missä normaaleilla supersankareilla ominaisuudesta haittana on korkeintaan harjoitteluvaiheen tuomat virheet, jotka harjoitellaan pois, tieteellä tuotetuissa supersankareissa tuntuu aina olevan vakiovarusteena "kosto joka tulee Jumalan leikkimisestä". Tiedesankarit kantavat aina mukanaan eräänlaista tiedepessimismin leimaa. Positiivisimmillaan ne ovat daredevilin kaltaisia: Vahinko ydinjätteen kanssa vie tältä näön, mutta antaa uuden erikoisaistin. Muissa tapauksissa erot ovat yleensä vakavampia. Lyhyesti: Siinä missä maagiset supersankarit kehittyvät eikä heillä ole backslasheja, vaan heidän ominaisuuksiensa erinomaisuuteen keskitytään, teknologiasankarit saavat osakseen koston, joka johtuu "vääränlaisesta syntyhistoriastaan." Sarah Connorin aikakirjoissa on jopa kohtaus, jossa keskustellaan siitä että vaikka Oppenheimer ja muut ydinpommin keksijät olivat neroja ja teoriat edistyneitä, olisiko kuitenkin ollut parempi tuhota heidän työnsä ja tieteensä.

Robotit tarinoissa ovat muunneltuja golemeja samaan tapaan kuin elokuvien frankensteinin hirviöt ovat zombeja. Niiden rooli on suunnilleen sama, ja syntytapa molemmissa on "keinotekoinen". Zombiet kuten golemitkin tehdään rituaalilla, ne eivät synny luonnossa. Ihminen joka tekee robotin tai zombien on manipulaattori, joka tekee jotain joka "ylittää ihmisen luvallisen aseman" Siksi Petri Hiltusen "asfalttitasanko" -sarjakuvakertomuksessa robotti, joka saa haavoittuneelta isännältään käskyn pysähtyä ja herättää hänet tajuihinsa heti jos jotain poikkeavaa ilmestyy ja jolle robotti sitten tarjoaa myrkytetyn lammikon ja vartiomattoman tornin vaikka lopussa paljastuu, että robotti on kulkenut lukuisten vartioitujen tornien -joissa olisi ollut pelastajia- ohi, samoin kuin sellaisten lammikoiden joissa olisi ollut juomakelpoista vettä. Ne eivät olleet robotille uusia. Golem pettämässä isäntänsä ei ole kertomuksissa tuntematon teema.

Tieteen kammotuksiin tarinoissa - ja arkielämässäkin - lasketaan etenkin geenimanipulointi (GM) teknologiat. Ja tietenkin kloonaaminen. Kloonaamista kammoksutaan ja siitä puhuvissa esimerkeissä puhutaan usein diktaattorien ja supersotilaiden kloonaamisesta. (Samat ihmiset voivat kuitenkin pitää jokaista elämää arvokkaana ja kieltää sen vuoksi abortin.) Jopa "Star Warsissa" vihollisien surmaamista oikeutetaan sillä, että ne ovat saman luonteeltaan inhottavan sotilaan klooneja. Keskustalua käydään ikään kuin "Jurassic Parkin" hengessä; Kun tiedemies tuottaa dinosauruksen, sen ainut tehtävä on ottaa valta ja tuottaa tuho ihmisille. Se ei mitenkään voi olla vain eläin, vaan sen täytyy ikään kuin muistuttaa että "jospa jotain tuntematonta ei olekaan osattu ottaa huomioon". Luonnonvaraisia eläimiä ajatellessa elokuvissa oleva asenne muutoin on yleensä suojeleva. Kloonikoira ei palaa kotiin "Lassien" tapaan. Geenimanipuloitu koira puree ja raatelee ja levittää zombietautia malliin "Resident Evil".

Arkielämän ja GM:n ollessa kyseessä tällä konstilla sovellettu sanoma tuntuu olevan: "Niissä on riskejä, siksi niitä ei saa tutkia eikä tuottaa". Ja jos asiaa tutkitaan, muistutetaan "tuntemattomista riskeistä", jotka tuntuvat olevan retorisena sanomana sama asia kuin sanoisi että "paljon riskiä". Mielestäni riskejä tulee tutkia ennen kuin tuotteita pistetään liikenteeseen, mutta kuitenkin jos se toimii, sitä on syytä käyttää. Geenimanipulatio tarjoaa periaatteessa keinon ratkaista esimerkiksi nälkäongelmaa. Täytyy vain toivoa että sitä myös käytetään siihen. Koska kerran voidaa ja koska muutakin voi tulla mieleen.

Jopa epäeettiseltä tuntuvat kokeilut ovat saaneet alkunsa jo varhain. Sähkökin keksittiin tavallaan eläinkokeilla, kun Luigi Galvani sai kuolleen sammakon jalat nytkimään sähkön avulla. Tämä keksintö kehitti paitsi hyötyä, tätä käytettiin myös sirkushuvina: Teloitettujen päihin laitettiin sähköä, ja ne saatiin ilmeilemään. Toisaalta kamerani toimii pattereilla, jonka keksiminen liittyy tälläisiin sammakonraadoilla leikkimiseen.

Toisaalta teknologiassa saadaan oikeassa elämässäkin paljon hyvää aikaan. Erik Ramsey sai pienimuotoista julkisuutta koska hän oli joutunut auto -onnettomuuteen, jossa hän menetti liikkumiskykynsä. Hän pystyi kommunikoimaan vain silmiensä liikkeillä. Philip Kennedy otti hänet koeryhmään, jossa hän asensi laitteen Ramseyn aivoihin. Tietokone ottaa sen viestejä vastaan ja voi muuttaa niitä ääniksi. Ramsey on oppinut hallitsemaan hieman laitetta ja pystyy sanomaan muutamia yksinkertaisia sanoja. Kennedy on sitä mieltä että hän tulee oppimaan vielä lisää, harjoittelulla. Normaalisti puhuvasta ero voi tuntua mitättömältä, mutta kun lähtötaso otetaan huomioon, ero on itse asiassa suuri. Ja se, että nyt pystytään johonkin ei tarkoita että sitä ei voitaisi kehittää paremmaksi. Toisaalla esimerkiksi Eberhard Fetz on kehittänyt proteeseja. Simpanssi pystyi tekemään proteesilla liikkeitä, jotka vaativat sen nivelten taivutusta, kuten nostamaan ruokaa suuhun. Erikoisinta proteesissa on se, että simpanssia ei opetettu käyttämään sitä, se vain oppi tekemään liikkeitä erehdyksellä ja yrityksellä Ja tietenkin se, että kone reagoi simpanssin hermostoon, eikä ole pelkkä "palikkamainen" kappale.

Tässä onkin molemmat puolet.

Ongelmana tälläisissä kysymyksissä onkin enimmäkseen se, mihin vedetään raja; Kauneudenhoidon kautta asiaa lähestyttäessä on niin, että harva pitää hiusten värjäämistä tai meikkaamista pahana. Hammasrautoja saa käyttää, vaikka se muuttaa myös "luonnollista ulkonäköä". Harva pistää vastaan ruuveille, tai metallille, joita voidaan tarpeen vaatiessa laittaa ihmisiin "luun korvikkeeksi". Harva pistää vastaan edes plastiikkakirurgiaa silloin, kun sotavammaisien kranaatin silpomat kasvot kursitaan kokoon ja niistä saadaan ihan kohtuullisen näköiset. Samoin luonnostaan rumilta ihmisiltä, kuten "elefanttimies" John Merrickiltä saadaan poistaa kasvoista kasvannaisia ja tehdä heistä kauniimpia. Luomia saa poistaa, vaikka ne vaikuttavat ulkonäköön. Mutta silikonirinnat ja silikonihuulet sen sijaan jakavat mielipiteitä. Moni on ilmeisesti sitä mieltä, että "riittävän rumia" saa käsitellä kirurgin veitsellä. Ongelmana tässä on tietysti se, että rumuus ja kauneus ovat liukuvarajaisia. Johonkin pitäisi vetää raja. Monesta on tietysti niinkin, että kukin päättäkööt itse omalta kohdaltaan, ja toiset että kaikki ulkonäköön vaikuttaminen on esimerkiksi merkki ylpeydestä ja siksi ikään kuin syntistä eikä suositeltavaa.

Kuten House -sarjan jaksossa "One Day, One Room" sanotaan: "Doing things changes things. Not doing things leaves things exactly as they were." Teknologia sellaisenaan ei vielä tarkoita muuta kuin kykyä muutokseen. Muutos voi olla sitten eri tahojen mielestä hyviä tai pahoja.