Kultainen bugi

Edgar Allan Poe on tunnettu ennen kaikkea siitä, miten hän on kirjoittanut kauhua ja salapoliisikertouksia. Useat hänen tarinansa ovat lyhyitä. Tämän blogauksen aiheeksi otan mielestäni tylsimmän niistä. "The Golden Bug". (Suomeksi "Kultakuoriainen".) Kertomuksessa löydetään kapteeni Kiddin aarre. Mutta en käsitä miten tästä voidaan tehdä näin ikävystyttävää.

Jos tästä novellista tehtäisiin sivutehtävä tietokonepeliin, sen täysyisi olla escort mission, jossa olisi pari quick time eventiä. ; Kyllä. Se on niin tylsä. En voi kuvailla miten läpitunkevan tylsä tämä lyhyt tarina on. On itse asiassa arvoitus miten noin lyhyt tarina onnistuu olemaan niin tylsä. Etenkin kun otetaan esiin se, miten lyhyt se on. Ja miten paljon periaatteessa kiinnostavia ja stimuloivia asioita siihen on onnistuttu sovittamaan.

Tarinassa on kolme osiota. Ensin on tilanteen virittäminen. Päähahmot esitellään. Tarinan peruselementit tuodaan esiin. Toinen vaihe on itse aarteenetsintäprosessi. Jona aarteeseen uskova näytetään pakkomieltensenä ja kenties mielenvikaisena. Ja kolmas osio jossa aarteeseen uskonut Legrand selittää miksi kaikessa oli järkeä in first place.

Poen tarinassa on toki monia kiinnostavia asioita tehty oikein. Esimerkiksi Kiddin aarteen yksityiskohdat ovat oikein. Amerikanrahaa ei ole, koska Amerikanraha tuli vasta myöhemmin. Tarinassa on myös ajanmukaista kryptografiaa tehtynä melkolailla oikein. Mikä kasvattaa kyseisen novellin läpitunkevaa tylsyyttä koskevaa arvoitusta entisestään.

Tartun kuitenkin teoksen psykologiseen ytimeen.

Edgar Allan Poe ei varmasti ollut maailmanhistorian mielentervein hahmo. Hän kirjoitti tarinoita kauhusta, mielikuvituksesta ja mysteereistä. Tässä teoksessa silmääni pisti kuitenkin se, miten Legrand kuvasi suhdettaan erääseen yhteensattumaan jonka pohjalta hän lopulta lähti ratkaisemaan koko aarteen ongelmaa. "I say the singularity of this coincidence absolutelly stupedied me. This is the usual effect of such coincidences. The mind struggles to establish a connection - a sequence of cause and effect - and, being unable to do so, suffers a species of temporary paralysis." Tuon kauniimmin tuskin voisi kuvata ilmiötä joka nykyään tunnetaan kognitiivisena dissonanssina.

Legrandin pakkomielteisyys on tässä mielessä ollut Poelta varsin terävä tai ainakin nykypsykologian kanssa yhteensopiva. Legrand on varma aarteesta ja hän assimiloi. Yrittää sovittaa havainnot tähän teoriaansa. Hän käyttää tässä hyvin erilaisia metodeja. Osa on aivan rationaalista päättelyä. Osa on sitä että yhteensattumia ei oleteta yhteensattumiksi. Lisäksi Legrange pilailee ystäviensä kustannuksella. Kun ystävät pitävät häntä mielenvikaisena, hän syöttää prosessiin huvittavia osia jotta hän saisi lietsottua heissä näitä tunteita.

Pitkä asian selitysosio on sitä miten after the fact asioiden kuvaus oli sellainen että Legrangella oli vahva syy uskoa aarteeseen ennen sen löytymistä. Aarteenetsintäosiossa taas demonstroidaan miten before the fact kuvaus joka pitää sisällään tosiasioita ja sen analyysiä. Ja tästä syntyy odotus siitä miten aarteenetsintäretki päättyy. Legrangen epäonnistumisesta vaikutti tässä ilmiselvältä.

Molemmilla näkökulmilla oli itse asiassa tavallaan rationaalinen ja vahva case. Ja tavallaan se seikka joka antoi ä-hää -elämyksiä oli aarteen olemassaolo. Joka ei ollut päättelijöiden itsensä vallassa. Tosiasiat vaan näyttivät jälkikäteen vahvistavan että yksi kanta oli alusta asti järkevä ja tosi kun taas toinen oli tyhmä ja erehtynyt.

Jopa sen jälkeen kun aarre on löytynyt ihmetellään miten asiaa ei olisi löydetty jos tietyt yhteensattumat eivät olisi toteutuneet ja jos niiden takana ei olisi nähty jotain muutakin kuin sattumaa. Synkronisiteettisiin tilanteisiin tarttumiset olivat kiinnostavia. Samoin kuin ajatus siitä että prosessissa ihmiset vakavasti epäilevät kantojaan ja ovat joskus pakotettuja muuttamaan mieltään pikkuasioiden, kuten vaikkapa merirosvoaarteiden löytymisen, kautta.

Poen novelli kertookin mielestäni pääasiassa muusta kuin aarteesta. Se kertoo pääasiassa siitä miten kognitiivinen dissonanssi on tavallaan aivoissa oleva halvaus joka on samanaikaisesti häiritsevä ötökkä (tai Poea modernimmalla tietkokonekielellä "bugi") ja samalla se on jotain joka antaa mahdollisuuden moneen.

Novellin pohjalta itselleni syntyi esimerkiksi ajatus siitä että kenties kognitiivinen dissonanssi ja siihen liittyvät epäilyn ja valinnan hetket voidaan liittää, nykyaikaisessa vapaan tahdon filosofiassa ja neurologiassa tärkeään, Robert Kanen torn decisioniin. Kane määritellyn tämänlaiseksi valintatilanteen jossa halu ohjaa ristikkäisiin suuntiin ja molempiin suuntiin on argumentteja. Usein tätä on demonstroitu esimerkeillä joissa tiedät kaksi haluttavaa tulevaisuutta jotka ovat toisensa poissulkevia ja hyvin perusteltuja. Itse lähtisin täydentämään tätä esimerkkimaailmaa myös tämäntapaisilla valintatilanteilla. Joissa voidaan esimerkiksi ottaa riski jossa etsitään aarretta ja vaarannetaan oma maine ja miten muut näkevät mielenterveytesi.

Yksinäiset pelaajat

Jos ajatellaan mielikuvia joita tietokonepeleihin liittyy, voidaan huomata että olipa kysymys sitten pelulamusta, hipsterihenkisestä pelaajageekistä tai pelaajanörtistä, näitä kaikkia yhdistää se, että heihin liittyvissä stereotypioissa he ovat liian kiireisiä syömään, nukkumaan ja hankkimaan ystäviä. (Mahdollisesti siksi että heidän on syötävä, nukuttava ja hankittava ystäviä "Skyrimissä".)

En tässä nyt puutu siihen että pelien immersiivisyys olisi pakkomielteitä herättävää. Että tietokonepeleihin pitäisi suhtautua hieman kuin alkoholiin. Että pitää korostaa kohtuutta ja muistutettava obsession pahuudesta. Vaan siihen että yksinäisyys liitetään peleihin melko vahvasti.

Nähdäkseni tämä on hyvin omituinen näkemys. Mutta se antaa perspektiiviä. Voidaan sanoa että pelikoneilla pelaaminen oli yksinäistä vähän aikaa. Mutta yllättävän vähän aikaa. Voidaan sanoa että pelikulttuuri on vanhempi kuin pelien yksinäisyyskulttuuri. Ja että tämä yksinäisyyskulttuuri on kadonnut.

Toisessa päässä on ollut aika jolloin pelit olivat erilaisia pelikoneita flipperistä yksinkertaisiin arcade -tyylisiin pelilaitteisiin. Niitä oli kioskien ja huoltoasemien kulmilla. Niissä oli usein jopa highscore -systeemi. Ja listoille nimen saaminen oli jonkinlainen pieni ja omituinen kunnia. Pelejä pelattiin yhdessä ja pelaamisessa saattoi olla jopa yleisöä. Tämä oli sosiaalista.

Sitten pelikonsoleista tuli kotiinostettavia. Ja nurkissa nyhjäämisen kulttuuri alkoi. Tämän kulttuurin lopetti kuitenkin internet ja erilaiset massapelit. MMORPG -peleissä saatetaan hankkia ystäviä. Keskustella vieraiden kanssa ties mistä. Näissäkin kenties nyhjätään kotona alushoususillaan ja pahalta haisten, mutta tämän haisemisen antisosiaalinen puoli on kuitenkin kadonnut. Pelaaminen on nykyään hyvinkin sosiaalista. ;

Pois häiritsemästä, ihminen.

Paitsi tietysti minulla. Minä kun en suostu tunkemaan pelikonsoliani internettiin. Jos siinä on jotain joka tunkee pelaamiseni verkkoon, kytken sen pois. Uusimmissa pelikonsoleissa tämä internettiin kytkeminen tuntuu olevan jonkinlaisena ihanteena ja niiden peleissäkin perusominaisuuksien avaaminen tuntuu vaativan halun avata internet edes vähäksi aikaa. Sen pahempi uusimman sukupolven pelikonsoleille.

Kongin kumahdus ; Väärän kuninkaan päivä

Yle Teemalla oli 12. tammikuuta teemapäivä. Sillä oli ns. peli -ilta. Tässä illassa oli esimerkiksi dokumentti "King of Kong" Yle kuvaa dokumenttia seuraavalla tavalla. "King of Kong kertoo pelihulluudesta, mutta se laajenee kuin itsestään myös amerikkalaisuuden kuvaukseksi. Onpa Rolling Stone -lehden kriitikko innostunut kutsumaan sitä paitsi hykerryttävän hauskaksi elokuvaksi myös kuvaukseksi länsimaisen sivilisaation rappiosta! Joka tapauksessa Donkey Kongin mestaruustaistelussa punnitaan pelitaitojen lisäksi myös pelaajien ja heidän faniensa moraali ja ihmisarvo. Mitä on todellinen mestaruus?"

Kuitenkin kun dokumentin katsoo, se näyttää kuvaavan jotain muuta kuin rappiota. Wiebeä kuvataan "työttömäksi opettajaksi", jotta voitaisiin korostaa että dokumentissa olisi kysymys peliongelmasta. Dokumenttia katsoessa voi kuitenkin huomata että Wiebe on valtaosan sen ajasta töissä. Hän on siis itse asiassa työssäkäyvä opettaja. Hänellä on myös perhe, jonka kanssa selkeästi vietetään laatuaikaa.

Tämä väheksyntä johtuukin aiheesta. Sillä ihmiset eivät näe että King Kong -peli olisi jotain muuta kuin tyhmä ja hassu peli. Ihmiset ihmettelevät että miten joku voi olla niin hoopo, että harjoittelee tätä peliä niin paljon että kykenee tekemään maailmanennätyksen joka päätyy Guinnesin ennätystenkirjaan. Samoin selville tulee pelaajien etiikka ; Ennätyksen vanha haltija tekee asiattomiakin vippaskonsteja saadakseen kiistettyä ennätyksiä ja tuodakseen lisänäkyvyyttä itselleen. Pelaamisessa on kysymys tuloksista ja yleisestä rehtiydestä. Tulokset ratkaisevat ennätykset, teoriassa. Mutta pelikulttuurissa on selvästi kysymys muustakin.

Kuitenkin jos kyseessä olisi jokin muu, mikä tahansa muu, ihmisen hoopostelu, sitä pitäisi katsoa suopeasti ja ystävällisesti. Jalkapallon harjoittelu ymmärretään vaikka se on sääntöjensä pohjalta hoopo peli. Siihenkin kuitenkin liitetään suuria merkityksiä. Samoin ihmiset voivat tehdä mitä erikoisempia mielivalta -asioita esimerkiksi sisustuksessa. Niitä arvostetaan ja seurataan. Jopa kun joku kutoo realistisen kokoisia poliisiauton näköisiä kutomuksia, siihen suhtaudutaan human intrest -asenteella.

Pelikulttuuri ja nörttiys nähdään kuitenkin usein nimenomaan kulttuurion rappiona, äärimmäisen pinnallisena kulutuskulttuurina, ja se on jotain joka voidaan selittää vain psykologisesti pakkomielteen, obsessiivis-kompulsiivisuuden tai autismin kautta tai viittaamalla peliriippuvuuteen. Karkeasti sanoen pelikulttuuri on medikalisoitu sairaudeksi. ; Pelikulttuurissa innostus määrittyy pakkomielteeksi ja jo aihevalinta itsessään nähdään teknisyytensä vuoksi likimain samaksi kuin kylmä pinnallisuus. Virtuaalisuus taas määritetään epätodeksi. Tuloksia, vaikka ne olisivat kuinka vaikeita, ei arvosteta. King Kongin maailmanmestaruus on hassu kuriositeetti. Toisin kuin jääkiekon MM ja euroviisuvoittaja jotka ovat aivan käsittämättömän merkittäviä asioita.
1: Tekisi mieleni melkein sanoa että kultuurimme on uskonnon kohdalla tottunut teeskenneltyyn tylsyyssyvällisyyteen, johonkin jossa merkitys on laimeaa ja ilmenee hengettömin rituaalein. Kun tämän rinnalle laitetaan aito kiinnostava innostus jossa ei ole kysymys tylsyydestä, niin se on järkyttävää ja käsitemaailmalle vierasta eikä sitä voida käsittää muuna kuin pakkomielteenä. Sillä toisin kuin muissa "tärkeissä asioissa", tietokonepeleissä on mukana tunne. En tietysti sano näin vaikka voisin sanoa. Sen sijaan kirjoitan sen tähän blogiin ja voit halveksua sitä. Sen jälkeen kun olet niellyt paheksuntasi voit miettiä onko siinä jotain järkeä. Ja jos ei, niin miten pelaajien kohtelu eroaa asenteeltaan tuosta sanomastani.

Tämän asenteiston pitäisi olla tuttua ; Nörttiyttä ei muutoinkaan kuvata elämäntapana, vaan elämän puutteena. "Get a life." Tämä asenne sentään liitetään yleensä sivistymättömiin ihmisiin. Ongelmana onkin se, että näyttää siltä että hyvin monelle sivistyneistönkin jäsenistä tämä asenne pysyy samana. Selitys vain muuttuu enemmänkin sivistyssanalistaksi. Valitettavasti tämä ei muuta minun silmissäni oikein mitään. Sivistyssanoilla naamioitu asennvamma ja halveksunta on halveksuntaa ja asennevammaa. Se vain valehtelee siitä, joten se on tavallaan vielä pahempi kuin se että halveksisi ja olisi asennevammainen suoraan.

Stalk

"...is a nutjob. There's no apparent reason for the stalking, nothing in his professional duty that justifies it. I don't even know how far back it goes. It's okay when attractive ladies do it. When shitass people do it, no thanks." Ylläoleva lausunto kuvastaa internetissä hieman näkyvämmässä roolissa olemisen varjopuolia.

Useinhan internetissä lukijat jaetaan sen mukaan ovatko he "meidän jengiä" vai "heidän jengiä" ; Jos kirjoittaa jostain näkökulmasta, olisi ikään kuin automaattista luokitella lukijat sen mukaan ovatko he niitä "kivoja selkääntaputtajia" vai "inhoja kriitikoita". Tämä näkemys toki voi kuvata olennaisesti kommunikointia normaalioloissa.

Näin ollen voidaankin huomata että lukijoita on esimerkiksi seuraavanlaisia:
1: Samaa mieltä olevia. He lukevat oppiakseen ja kommunikoidakseen.
2: Eri mieltä olevia asiallisia. He lukevat oppiakseen ja kritisoidakseen.
3: Niitä ihmisiä jotka päätyvät "vahtimaan", eli joilla lukijuus tarkoittaa sitä että halutaan kontrolloida yleensä "väärässäolevaksi" katsottua tahoa. Tällöin kommunikaatio on pelkkää moitetta (joka joskus jopa tapahtuu muualla kuin kritiikin yhteydessä.) Usein tässä virheidenteosta tulee mainostettava aktio kun taas onnistumiset ohitetaan.

Nämä ovat tietysti lukijoina hieman eri tasolla jos ajatellaan että "minkälaisen lukijakunnan saisi valita" jos maailma olisi täydellinen.

Mutta oikeasti se ei yleensä ole kovin olennaista.
1: Ihmiset ensinnäkin kestävät kritiikkiä yllättävän paljon noin ylipäätään.
2: Vain yllättävän harva lukee ahkerasti blogeja jotka edustavat hänen vastustamaansa maailmankatsomusta. (Minäkin sain tänne New Agen ystäviä purskauksena kun kirjoitin unien tulkinnasta, mutta he katosivat parin päivän päästä kun blogini sisältö kokonaisuutena ilmeisesti ahdisti heitä.)
3: Ja toisaalta pahimmissakin crankeissa on se puoli että heihin rakentuu jonkinlainen suhde. Vaikka he olisivat kuinka pakkomielteisiä, ärsyttäviä ja tyhmiä, tämä suhde on usein yllättävän positiivinen sellaisella omituisella tavalla jota on hyvin vaikeaa selittää. Näin esimerkiksi Myers muisteli erästä vakiocrankiaan joka sitten vuosien päivittäisten "muistamisten" jälkeen kuoli. Muistelu ei ollut täysin positiivista, mutta tämänlaisia tulee ikävä hieman samaan tapaan kuin

Samanmielisen asiallisen kanssa oleminen on tietysti lepoisaa. Ja kos lukijat ovat asiallisia, olivatpa he sitten samaa tai eri mieltä, siitä tulee positiivinen kokemus. Ja jopa sen, että joku ottaa kritiikkikohteeksi ja kirjoittelee muualle on hyväksyttävää. Ja jopa pahin crankeily johtaa siihen että heihin tottuu hieman kuten arpiin.

Ja vaikka kaikista pahimmat crankitkin ovat pakkomielteisiä ja ärsyttäviä ja usein ilmaisussaan aggressiivisiakin, heidän pakkomielteisyytensä on yleensä sellaista mallia joka johtaa pakosti ihailemaan sitä miten ihminen on valmis heittäytymään. Ottamaan riskin, olemaan mahdollisesti (usein jopa ilmiselvällä tasolla) väärässä ja sitouttamaan elämänsä tähän asiaan. Stalkereissa pakkomielteisyys on tietysti mukana. Mutta se on sellaista halveksittavaa sorttia. Ja heitä taas voi olla "fanittajissa" että "vastustajissa".

Teknisesti stalkerit eivät tietysti ole kovin vaarallisen oloisia. Silloin kun he pysyvät näkymättömissä, heidän kuvittelunsa vaanimaan "jonnekin" on jopa hieman "abstraktia". Näin ollen stalker josta saadaan tieto on eräällä tavalla "epäonnistunut". Mutta tämä tiedostettu stalkerityyppi voi jopa ottaa kontaktia.

Ja he eivät ole kovin mukavia. Heille läsnäolo liittyy olennaisesti uhkaavuuteen. (Fanittajat eivät uhkaile, ja vastustajatkin uhkailevat usein vain implisiittisesti juuri läsnäolollaan.) Ideana on se, että heillä on jonkinlainen "lupaus". Ja tämä lupaus vahvistetaan ja muistutetaan pelkällä läsnäololla.
1: Katsoin itse asiassa televisiosta haastattelun jossa haastateltavana oli korkean tason poliisiviranomainen, joka selitti että järjestäytyneessä rikollisuudessakin sanallista uhkailua täydennetään usein eiväkivaltaisella läsnäolemisella, paikalletulemisena. Tuntematon uhka, eli se että ei tiedä uhkaajaa on äärimmäisen pelottavaa jolloin läsnäolo voi antaa uhalle kasvot ja romuttaa sen uskottavuuden. Mutta kun järjestäytyneessä rikollisuudessakin valtaosa toimista kohdistuu "potentiaalisiin jenginpettureihin", on uhkaaja kuitenkin tiedossa joten on kätevää täydentää sitä läsnäololla.

---

Stalkerin nimi on jätetty pois. Tiedän kyseisen nimen. Ja koko lailla kaikkea muutakin.

Se on rockandrollklisee.

Moni yhdistää mielikuvituksellisuuden roolipeleihin. Onhan siinä epätosia ilmiöitä, taruolentoja, maagista maailmankuvaa ja muuta jota ei yhdistetä arkeen. Kuitenkin valtaosa roolipelaamistilanteista on aika mielikuvituksettomia. On turvallista hack-and-slash -luolastoseikkailua. Minä tietysti pidän siitä sellaisena. Roolipelistä tulee näin harvinainen tilaisuus heittää "aivot narikkaan".

Sitten on vähälukuisia eliittipelaajia, jotka keskittyvät peliin hyvinkin monisyisesti. Minä tietysti vain pilaisin heidän pelinsä, koska niissä olevat juonittelukuviot vaativat mutkikasta sosiaalisten kontekstien tajua, joka on peräti eriytetty maailmaan jossa normaalit lait eivät välttämättä päde.
Samalla tavalla moni yhdistää uskontoon syvällisyyden. Kuitenkin valtaosa uskovaisista "heittää standardikertomuksia". On esimerkiksi ihmeparanemiskertomuksia jotka ovat kaiken kaikkiaan varsin kaavamaisia, suoraan sanoen tylsiä. Tai sitten on sitä kopioitua pullantuoksuista feelgood -hengellisyyttä joka toistelee toisenlaisia kliseitä.

Myös uskovaisten käyttämät argumentit ovat käytännössä poikkeuksetta toisteltuja (jopa vuosisatoja toisteltuja). Eikä variaatiota yksilöstä toiseen ole paljoa. Näiden uskovaisten blogeja seuratessa huomaa että aiheet ovat monoliittisen samoja. Aihepiirin kapeus johtaa suureen sisällön toisteisuuteen. Kaikki on sanottu miljoonasti, ja usein tuntuu että jopa samoilla sanoilla. Näyttää että he kiertävät kaiken kaikkiaan varsin suppeaa kehää. Luovuuden puute voitaisiin toki oikeuttaa käsityksen syvyydellä. Mutta eivät ne argumentitkaan ole sivistyneitä, kauniita, mutkikkaita, haasteellisia oppia. Ja yleensä niissä on roppakaupalla argumenttivirheitäkin. Itse asiassa nämä esitykset eivät edes kehity, jalostu eteenpäin. Algoritmi runnoo vuoden päästä samassa suvannossa. Uskonto näyttää tältä silmin kaavalta joka toistaa. Tästä ei voi kuin vetää johtopäätöksiä siihen suuntaan että uskonnossa olisi kysymys obsessiivis-kompulsiivisuudesta tai pakkomielteestä. 1: Ja ei, kirjan kirjoittaminen ei tarkoita samaa kuin tästä asteesta ylöspääsy. Yllättävän moni fundamentalisti Suomessa on saanut asemansa enemmänkin "maahantuomalla käännöksen" kuin keksimällä oman uuden jutun.

Sitten on niitä jotka ottavat asian kunnolla. Tosin heilläkin näyttää olevan aika kapea mielikuvitus : Keskimäärin hienostunut teologi referoi. Eli hän läpikäy toisten ajatuksia, analysoi niitä. Omintakeinen panos jää puuttumaan. Persoona nousee esiin vain sanavalintojen kautta. Tulkinta ei kuitenkaan muutu, vaan sävytetään, tälläisillä keinoilla. Viittaus on toki hieno asia, se kertoo että aiheeseen liittyvään on tutustuttu. Mutta tässä muodossaan se on enemmänkin "ex libris". Se sanoo että "tämä ajatus on pöllitty".

Tämä on toki haasteellista, ja usein hienostuneet teologit selvästi kehittyvät taitavammiksi referoijiksi. Mutta silti tuntuu kuin he olisivat enemmän kääntäjiä ja popularisoijia. Teologinen kehittyminen on sitä että voi sanoa useamman nimen jolta ideoita on pöllinyt. (Kenties on vielä kolmannenkinlaisia teologeja, mutta luultavasti minä vain pilaisin ja "häiritsisin heidän peliään".)

Tosiasiassa aivan vastaava toimii myös skeptikkopiireissä. Vain harvat tekevät "omia tutkimuksia". Harvana mainintana on otettava Leinivaaran kirjastossakäynti. Siinä oli kokeilun, ensimmäisen lähteen paikanhakua, journalistista otetta. Mitä skeptikot sitten yleensä tekevät ; Hekin referoivat. Tästä tulee hieman "oman yritteliäisyyden puutetta". Puuttuu se olennainen tekemisen meininki.

Sen sijaan luonnontutkijat, "naturalistit", ovat usein puuhailemassa kaikenlaista mielenkiintoista. Pienet kokeilut eivät tietysti ole mitään nobelaineistoa. Mutta ne on sentään omia yritelmiä. Tässä mielessä he ovat paljon syvällisempiä kuin minunlaiset "kirjaston nielleet". Näyttääkin siltä että tutkimushenkinen ote, tekemisen meininki, syvällinen pohdiskelu, kyseenalaistaminen ja muut hyveet joilla minun ja teologian ystävien kaltaiset olennot mielellään hivelevät egoaan löytyvätkin aivan muualta kuin henkimaailman asioista.

Olisi kiva oppia prosessoimaan luovasti omia mielipiteitä. Ne voisi olla sitten vaikka huonojakin. Jotenkin en haluaisi olla niitä ihmisiä jotka sekoittavat sivistyksen lukeneisuuteen. Se on sama kuin sanoisi että henkistö omaisuutta saisi varastamalla niin perkeleesti. Ehkä tämä onkin helpoin tie siihen, mutta muutakin voisi toivoa. Tämä on ainakin minulle tärkeää, koska pidän enemmän kehittyvistä huonoista kuin laadultaan tasaisena olevista riskinottamattoman vakaista keskinkertaisuuksista. Ihan asenteen vuoksi. Jos asenne nimittäin säilyy, keskinkertaisuudet jäävät parin vuoden päästä jälkeen laatu on parempaa kuin niillä keskinkertaisuuksilla.

---

Tämän jutun lukemiseksi ei tarvitse oikeastaan tajuta muuta kuin että se ei ole roolipeli- eikä oikeastaan uskontokriittinenkään.

Hyvä tietokonepelaaja vs. huijaava tietokonepelaaja.

Kun tietokonepelejä lähestytään teoreettisesti, on tavallista lähestyä asiaa siten, että peli tarjoaa sarjan ajattelua tai refleksejä vaativia haasteita, jotka voivat vaikeutua pelin edetessä. Haasteet voivat syntyä toisista pelaajista, tai olla puhtaasti "ohjelmassa olevia algoritmeja". Pelaaja taas on interaktiossa pelin kanssa, ja tätä kautta hänellä on pelimaailma jonka manipulointiin hän tavallaan ryhtyy ja jossa hän ajan kanssa kehittyy.

Kun pelistä saatuja tietoja ja taitoja käytetään tehokkaasti, syntyy onnistumiskokemuksia. Tämä on kivaa. Saamme endorfiineja abstraktista maailmasta, jossa on plasmakivääreitä eikä sitä tylsää seksiä jota arkielämä on pullollaan. Tai siis... Pahimmillaan hauskasta tulee pelihimo, josta taas tulee pakkomielle, jolloin syntyy aktiivipelaajia. Heille pelaaminen on kuin toinen työ. Heistä tulee usein taitavia. Se, että pelaaja selviää kovista haasteista joiden läpäiseminen on epätodennäköistä muille, on pelitaitoa.

Monesti pelissä tarvitaan myös optimointia. Tämä on tavallista etenkin strategisisssa peleissä joissa rakennetaan hahmoa. Esimerkiksi monissa MMORPG -peleissä hahmon statistiikan kehittäminen juuri sopivaan tehtävään on tärkeässä osassa. Optimointi on sitä että tunnetaan pelimaailma ja tätä kautta tehdään järkeviä valintoja joita kautta haasteiden vaikeustaso romahtaa. Tätä ei pidetä usein huijauksena vaan järkevänä pelaamisena. Vaikka sitä kautta saadaan asia joka on toiselle pelihahmolle epätodennäköisesti ratkeava, todennäköiseksi.

Kuitenkin on olemassa myös pelaajia, joiden taito perustuu ohjelmointivirheisiin. Useissa peleissä on bugeja ja häiriöitä. Ja tätä kautta voi syntyä omituisia porsaanreikiä. Nämä tuntien peliin saa epäreilua etua jossa kysymyksessä on vain ja ainoastaan se, onko tälläinen pelissä oleva "pelitasapainovirhe" tiedossa vai ei, ratkaisee potin. Kovakaan pelaaja ei välttämättä piekse bugiaukon käyttäjää. Näiden aukkojen käyttäminen on usein mekaanisesti helppoa, joten niiden käyttöä pidetään usein huijauksena. Vaikka toisaalta tälläisen aukon löytäminen voi vaatia laajan pelitodellisuuden tuntemisen.

Taiteilija taiteesta.

"I want the last check I write to bounce."
("Oceans 12")

Yllättävän usein kirjoissa on kyseessä eräänlaisesta "metakirjallisuudesta". Tässä kohden kysymys ei ole neljännen seinän rikkomisesta, jossa kirja ikään kuin kertoo hahmojensa kautta olevansa kirjallisuutta.
1: Toki tälläisiäkin reagointeja tunnetaan. Esimerkiksi Jostein Gaarderin "Sofian maailma" sisältää hetken, jossa kirjan hahmot tiedostavat olevansa kirjallisuutta, sepitettä. Nämä eivät vain ole suoraan aiheena tässä.

Sen sijaan näissä kirjailija, lukija tai kirjallisuus itsessään on aiheena. Esimerkiksi Hemingway kirjoitti kirjoittamisesta lähes yhtä paljon kuin härkätaisteluista ja kuolemasta.

Kun aiheeksi otetaan taide, muistetaan että kirjallisuuskin on eräs taiteenlaji. Näin ollen saadaan ilmi laajempi teema, "metataide". Tämäkin on ollut suosittu aihe.

Eräällä tavalla katsoen tässä voidaan nähdä perinteitä: Kirjailijat eivät ole ikään kuin olleet ajastaan irrallaan, vaan esittäneet tiettyjä asioita jotka olivat olennaisia juuri tähän aikaan.

Suuret tarinat taistelevat.

"And then suddenly, I realized that he was actually right. It is impossibIe to compare one theft to the other. So I guess the only way to know who's the best of us for sure ... is to go after the same object. Do the same job. Don't you think that would be fun?"
("Oceans 12")

1800-luku oli kirjallisuudessa ja taiteessa hyvin kova asia. Silloin erilaiset näkemykset riitelivät keskenään. Taiteen rooli, tehtävä ja taiteen rajat kiinnostivat. Aiheesta debatoitiin laajasti ja asia oli tapetilla. Tämän vuoksi esimerkiksi kirjallisuudessa oli useitakin kertomuksia joissa taiteilija ja taide olivat keskeisiä. Esimerkiksi Gogol kirjoitti tuohon aikaan "Muotokuvan", joka sisälsi paljon melkoisen alleviivattujakin kannanottoja siihen onko taiteen tehtävä olla realistista vai ihanteita lietsovaa. Myös Honoré de Balzacin "Tuntematon Mesteriteos" sisälsi kannanoton taiteesta jossa abstrakti muoto nähtiin johtavan pirstaloivaan ja kaaoottiseen lopputulokseen.

Molemmissa on mielenkiintoista tuhoaminen : Balzacin mestaritaiteilija tajuaa tehneensä sekasotkun ja tappa itsensä ja taiteensa. Gogolilla taideteos syöksee ympärilleen tuhoa ja turmelusta. Ajankuvalle olikin tyypillistä tuottaa teoksissa joissa taidesuuntaus vie tekijänsä taiteen rajoille jossa se kohtaa "epätaiteen". Taide tuhoutuu.

Tässä vaiheessa kirjailijat ottivat kantaa siihen mitä taide on. Keskiössä oli luomisprosessi ja lopputulos. Katselijoiden rooli oli vain toimia kannanoton esittäjinä. He kokivat taiteen, joka oli ikään kuin taiteilijan aikaansaannoksena.

Lukija imee.

"He's the modern man : disconnected, frightened, paranoid, but with good reason ... It's too sad to be funny. Unusable ... I think I can get 20 minutes out of it."
("Oceans 12")

Myös nykyaikana on yllättävän suosittua kirjoittaa taiteesta. Postmodernismin ollessa muodissa "suuret tarinat" ovat eräällä tavalla kuolleet. Ja tätä kautta on käynyt niin että kaikki entiset "suuret tarinat" esitetään rinta rinnan. Kokonaisuutena syntyy tietysti sirpaleinen yleiskuva. Kaikki erilaiset tarinat ovat tätä kautta "pienentyneet". Mutta ei hätää, sillä ne kaikki ovat tarjolla lukijoiden valinnan kautta. Tätä kautta kaikki keskenään ristiriitaiset "suuret kertomukset" leviävät ympäriinsä myynnin mukaan - kaupallisuudesta on tullut hallitsevaa. Tämä taas ikään kuin "siirtää vastuun maksajalle", ja lukijan rooli korostuu.

Italo Calvinon "Jos talviyönä matkamies" kertoo lukijasta joka yrittää saada käsiinsä kirjaa jonka on aloittanut. Matkaan tulee mutkia. Kirjaa ei tahdo löytyä, kunnes lopputuloksena salapoliisireissusta on kirjan ymmärtäminen. Osat peräkkäin muodostavat kirjassa kirjan. Aivan kuten kyseinen kirja "tosielämässäkin". Tässä taiteilija on vaihdettu lukijaan. Hän on keskeisessä roolissa, eikä vain passiivisena taiteen kohteena, vaan aktiivisena tutkijana ja salapoliisina.

Stephen King taas on kirjoittanut kirjailijatarinoita hyvinkin ahkerasti. Voisi suoraan sanoa, että hän on tavallaan "ylikäyttänyt kirjailijoita" teoksissaan. Häneltä voidaan kuitenkin löytää yllättäviä määriä "juttuja" liittyen nimen omaan taiteen ja ihmisten suhteeseen.

Keskiöön voisi nostaa "Piinan" (engl. "Misery") joka kertoo - yllätys yllätys -kirjailijasta. Kirjailija Paul Sheldon joutuu onnettomuuteen, josta hänet pelastaa Annie Wilkes. Wilkes on psykopaatti - tämähän on Kingin kirja joten mitä muuta odottaa - joka kahlitsee Sheldonin valtansa alle. Hän kun haluaa että Sheldon kirjoittaa taas yhden kirjan. Kirjassa on paljon henkistä ja fyysistä väkivaltaa.

Wilkes voi tuntua destruktiiviselta psykopaatilta, mutta kuitenkin hän on eräällä tavalla verrattavissa hindulaisten Kali (काली) -jumalattareen, joka on samanaikaisesti rakentava että tuhoava. Sillä Annie Wilkes on myös rakentava voima.
1: Hän pelastaa Sheldonin henkiin, että nostaa Paulin kirjoittamaan jälleen kirjasarjaansa, jonka hän on lopettanut. Kirjasarja, jonka pääosassa on Misery Chastain -hahmo on Wilkesin suosikki. Sheldon elää vain sen vuoksi että vain hän voi kirjoittaa kyseistä kirjasarjaa. Tätä kautta Sheldon elää Misery Chastainin vuoksi. Ja Wilkes on äitihahmo.
2: Annie käyttää kirjassa väkivaltaa vain jotta kirjoittaminen jatkuisi. Huolenpidotta jättäminen taas on tehty sitä varten että hän näyttää että hänen teoillaan on merkitys. Ruokkimatta jättäminen näyttää vammautuneelle kirjailijalle että Wilkesin puuha huolenpitäjänä on olennaista.

Näin syntyy maailma jossa Wilkes eliminoi kaiken häiriön. Hän synnyttää suljetun maailman, jossa vain yksi asia merkitsee.

Wilkes on selvästi "vakilukija". Hän on se ostaja, jonka kaltaiset tuovat kirjailijalle leivän pöytään. Ilman ostamista kirjailija on hyvin köyhä, joten on syytä miettiä lukijaa. Muuten lukija "näyttää muskelia" ja jättää aktiivis-passiivisesti ostamatta kirjoja. Yleisö taas vaatii tietynlaisia asioita. Wilkes onkin tavallaan "nykyaikaisen kirjailijan" onnistumisen täyttymys. Kirjailijahan haluaa koukuttaa ja addiktoida lukijan. Tätä kautta pakkomielteinen lukija on "äärimmäinen onnistuminen". Pakkomielle syntyy ja Ka-chink -sanoo kassakone.

Sheldon onkin luultavasti onnistunut kirjoittamaan koukuttavaa kirjallisuutta, koska King on laittanut kirjaan tietoa kirjallisuuskriitikoiden asenteista : He ovat kritisoineet Sheldonin luovuutta ja rohkeutta, koska hän on juuttunut turvalliseen ja suosittuun genreen, ja kirjoittaa hyvin kliseistä materiaalia, jossa ei oteta riskejä, tätä kautta omintakeisuus jääkin puuttumaan ; Pakkomielteisyydestä huolimatta Wilkes nimittäin on tiukka lukija. Mikään tahansa paitsi täydellisyys ei kelpaa hänelle. Fanit eivät vaadi luovuutta, mutta heillä on sen sijaan odotukset jotka tulee täyttää. Tätä kautta Sheldon pakotetaan konventionaalisuuteen.

Mielenkiintoista kyllä, kirja loppuu siihen että kirjailija tappaa Wilkesin ja julkaisee Wilkesin painostuksen ja suoran kritiikin kautta kirjoitetun teoksensa, joka saa kehuja ja siitä tulee suosittu. Syntyvää kirjaa pidetään luovana ja se on lukijoiden suosiossa. Tosin auki tässä kohdin jää se, ostetaanko ja arvioidaanko kirjaa sen takia että se itsessään on hyvä. Vai vakuuttaako tässäkin lähinnä kirjan syntytarina.

Kirjailija on kuollut.

"Protect your fake baby, protect your fake baby!"
("Oceans 12")

Postmoderni kirjantulkinta, jonka Derrida pisti alulle, on korostanut "suurten kertomusten kuolemaa", jossa kirjailija on peräti kuollut - Itse asiassa yhtä kuollut kuin Nietzschen Jumala, ja paljolti samoista syistä. On vain tulkitsija. Jopa kirjailija kun on muuttunut matkan varrella, ja häneltä saa vain yhden tulkinnan asiaan.
1: Ja asiaan usein liittyvät "psykologiset tulkintatavat" korostavat tulkinnassa tiedostamattoman roolia, jolloin kirjailija ei voi tietoisesti ottaa kantaa omaan teokseensa välttämättä yhtään muita paremmin.

Tätä kautta sisältö tuleekin lukijalta, tulkitsijalta. Kirjailijan osa tässä latistuu. Kun suosittu interkontekstuaalisuus "ja sen lievemmät johdannaiset" otetaan mukaan, jossa kirjailija ottaa, havaitsee ja toisintaa asioita ja vain yhdistää vanhoja asioita yhteen, kenties hieman uudessa järjestyksessä, jää kirjailijan osaksi helposti sama kuin ryövärille. Kirjailijan puolella tässä "postmodernissa lukijakeskeisyydessä" on vain kirjanostoihin liittyvien maksumääräysten suunnat ja tekijänoikeuslainsäädäntö.

Skeptikon sinunkaupat absurdin kanssa.

Leinivaaran blogissa käsiteltiin enneunia, joista Jouko Piho on pitänyt kirjaa. Sinne ilmestyi kommentoimaan "noora". Hän oli huolissaan aiheen ilkeydestä. Kuten tunnettua, skeptikoiden kommentointi on aina ilkeyttä. Noora kommentoi "Minua Pihon unet kiinnosta, vaan se, miksi ihmeessä niitä täällä ruoditaan. Mitä kertoo teistä se, että jaksatte herkeämättä naureskella näille illuminati-tyypeille. Pitkässäniemessä on vastaavia tyyppejä. Menkää sinne naureskelemaan, katsotaan, saatteko samanlaista tukea, selkääntaputtelua ja ymmärrystä silloin. Skientologian ja homeopatian kritisointi onkin järkevää ja puolusteltavissa, sillä ne ovat miljoonabisneksiä kaiken muun pahan muassa."

Ensinnäkin, kuten viestistä voidaan huomata, ei skeptikon ensimmäinen asia välttämättä ole pilkka. Minun kanssa on toki hyvä varautua rajuun menoon. Kuitenkin esimerkiksi Leinivaara on "tunnetusti herrasmies" henkeen ja vereen. (Tästä piirteestä ei voi olla vakuuttumatta kun hänet kohtaa.) Leinivaaran voikin katsoa ottavan kantaa johonkin asiaan, jota ei yleensä pidetä tärkeänä. Tämä on tavallaan juuri sitä avomielisyyttä, jota skeptikolta täytyy odottaakin. Pseudoskeptikko pilkkaisi unia suoralta kädeltä. Aito skeptikko tekee asiaan liittyvän analyysin tekee tuomionsa vasta arvioinnin jälkeen.
1: Toki tässä kohden On kenties hyvä muistaa ne keskustelureagointien erot. Perustelutapoihin ja perinteisiin suhtaudutaan eri tavalla. Ne kuitenkin mutkistavat asiaa sen verran että niille oikea paikka ei ole tämä blogaus.

Hän ei huitaise enneunien näkemistä vain hulluutena ja naurettavuutena, vaan nostaa esitetyn esiin. Ennuste on loistava, koska kun sen laittaa ennen toteutumista esille, sen painoarvo kasvaa. Ja aiheena venäjän hyökkäys suomeen 10 päivän sisällä on jotain, jota fiksu vale -ennustaja ei mene arvaamaan koska sen toteutuminen on tietojemme mukaan epätodennäköistä. Aito ennustaja sen sijaan voisi tuottaa ennakointeja tuon kaltaisista uskomattomistaa asioista. Näin ollen ennusteelle annetaan mahdollisuus. Unille annetaan "rationaalista piiskaa" sen sijaan että piiskaisi ihmistä. Ei osoiteta sormella ja sanota että "hoopo".

Minun mielestäni skeptikon kommentointi ja vaivannäkö on ensisijassa kunnioitusta. Sitä että ihmisen jättää pilkan ulkopuolelle ja sen sijaan keskittyy hänen esittämiinsä asioihin, ja käsittelee niitä kuin ne olisivat rationaalisia argumentteja joita voidaan siksi argumenteilla myös kritisoida.

Tupla mutta ei Kuittia..

Tilanne on keskustelustrategiamaailmassa vielä tärkeämpi. Sillä jos vastaaminen on "hulluudelle naureskelua", kuitenkin vastaamatta jääminenkin katsotaan skeptikon kylmyydeksi ja ylenkatseiseksi asenteeksi.

Ainakin minä olen kohdannut noin "gaziljoonaa kertaa" erilaisia haaasteita. Herään toistuvasti siihen että minunkaltaisen hoopon valopään pitäisi taas selittää jotain. Ja jos ei kommentoi, niin "ei ota äärimmäisiä mahdollisuuksia" vakavasti ja on vain pilkkaava ja herjaava tyyppi.

Jos käyttäisin enneunia esimerkkinä, on tavallista saada esimerkiksi linkki uneen ja pistää alle "Miten sitä tuon jälkeen evosuut pannaan?" -kommentti. Ja jos näitä lähetettyihin uniin ei reagoi on vastaus sen suuntainen että "Mikäs intellektuelli skeptikko olet olevinasi kun ei edes älylliseen keskusteluun suostu?" (Ja ihan oikeasti näen kommentissa jopa jotain järkeäkin.)
1: Vaikeneminen on tässä jopa liiallinen merkki siitä että unen lähettäjä on voittanut, tehnyt skeptikkovalopäästä tuppisuun. Ajattelutapa on tuttu. Jo antiikin kreikkalaisessa maailmassa argumentti johon ei osattu vastata saattoi johtaa vihjailuun jossa argumenttia pidettiin "suukapulana", ja hiljeneminen oli häviön merkki.

Tärkein ja ainut asia jonka skeptikon tarvitsee keskustelugenrestä oppia on seuraava. Skeptikko on keskustelussa aina ilkeä. Vaikeneminen on ilkeyttä. Ja kommentoiminen on ilkeyttä. Erimielisyys on maailmankuvien puutetta. Mutta skeptistä ajattelutapaa saa pilkata (ilmeisesti se ei ole maailmankuva ollenkaan, eikä siksi kuulu siihen mielipiteenvapauteen jota pitäisi kunnioittaa.)

Skeptikko määritellään häviäjäksi toimistaan riippumatta. Hänen tärkein roolinsa on se, että hänellä on valtaa. Hänellä on todellinen valita se, miten hänet tuomitaan häviäjäksi.
1: Tässäkään ei ole mitään uutta : Onhan kommentointi joillekin jopa sama kuin todiste siitä että näkemyksellä on kompetenssia. Tai että kommentointi johtuu automaattisesti kommentoijan vihasta asiaa kohtaan. Itse asiassa tämänlaisia "kruuna niin minä voitan, klaava sinä häviät" -pelejä on skeptikolle syötettäväksi tarjolla muitakin. Niiden luetteleminen esimerkkien ulkopuolelle ei sen sijaan liene erityisen olennaista tämän blogauksen idealle.

Miten surrealisti voi olla skeptikko?

Moni voisi ajatella että yliluonnollinen sopisi surrealistiseen elämäntapaan erityisen hyvin. Mielestäni he ovat väärässä. Ainakin omalta kohdaltani skeptikon osa on juurikin se luonteva ja kenties ainut jatkumo surrealistiselle suhtautumistavalleni maailmaan.

Minähän en hae outoa maailmasta "Kafkan tapaan", vaan "Harmsin tapaan". Eli en hae outoutta hulluudesta, vaan katson miten juuri terveenä pidetystäkin löytyy varsinaista hulluutta. Tätä kautta olen narri, joka kaivaa järjettömyyttä siitä jota pidetään järkevänä. Näin ollen en korosta taikamaailmoita. Sillä maailma ei tarvitse sellaisia ollakseen kummallinen paikka elää ja olla.

Siksi en nosta kritisoitavaksi hulluja jotka ovat jossain mielisairaalassa. He ovat hulluja joita pidetään hulluina. Heidän pilkkaamisensa olisi vain turhaa. Sen sijaan tärkeämpää on ottaa esiin asiat, joita niiden kannattajat pitävät "turhan tärkeänä". Enneunet sopivat usein tähän.
1: Tosin minun on pakko sanoa että Piho on kokemuksieni pohjalta erittäin miellyttävä ihmisenä. Toki hänkin ottaa asiansa hieman turhan vakavasti ja vain sen kautta ja määrittelee oman uskontonsa kautta asioita sitä kautta että ne eivät ole hänen omia mielipiteitään lainkaan, hän vain välittää Jumalan mielipiteet asiaan. Kaikki väärä usko, kuten buddhalaisuus, muuttuu tätä kautta saatananpalvonnaksi. Hän ei tee tätä rinnastusta ilkeyttään, toisin kuin moni muu tuntuu tekevän. Hän vain näkee maailman Jumalan ja Saatanan leikkikenttänä. Ja muuta ei ole. Ja Jumalalle on vain yksi tie.
___1.1: Esimerkiksi itse pidän "kristinuskoa", "saatananpalvontaa", "hindulaisuutta", "homeopatiaa" tai "skientologiaa" ja monia muita asioita yhtä epätosina asioina. Silti niiden erottelu toisistaan on minusta varsin kätevää.

Tätä kautta minua kiinnostaa se tietyntyyppinen hulluus jota esitetään rationaalisena ja jonka annetaan kävellä kadulla. Logiikkasaivartelullisia puolivoltteja heittelevä "Tortuca" tarjoaa mahdollisuuden äärimmäisen absurdin kohtaamiseen. Jos sitä itse rupeaisi sellaiseksi, olisi tietysti enemmän surrealistinen, mutta ei tietäisi sitä. Pyrinkin maksimoimaan ymmärryksen maailman kummallisuudesta.
1: Kyllä, katson olevani osa maailmaa. Esimerkiksi HK:n sinisen lenkin atomeja pomppii minussa kovasti. Samoin varmaan niitä erilaisia tyttöbakteereita, joilla lapsena muut pojat kiusi ja piti inhoina.

Kun käyn keskusteluun, en odota tulosta. On täysin selvää että "Tortuca" ei tule kääntymään. Sitä on turha odottaa. Sen sijaan voi odottaa niitä saivarteluja, joista sitten saa älyllistä hupia. Usein selityksissä kun korostuu koherenttius ja voi olla järkevän sijaan.
1: Tämä tietysti pakottaa käyttämään jotain mittaria. Sillä irrationaalinen on pakosti suhteessa rationaaliseen. Ja jos voidaan punnita onko asia järkevää vai järjetöntä, joudutaan käyttämään jotain joka erottaa ne toisistaan. Tieteellisyys on tässä melko turvallinen vaihtoehto. Toki tässä piilee vaara: Omasta näkemyksestä voi tulla pakkomielle ja sitten sitä ottaa itsensä liian vakavasti. Tätä kautta onkin hyvä korostaa että olen narri.

Kuitenkin on hyvä huomata että tässäkin nauretaan uskomuksille eikä ihmisille. Tätä kautta vertaaminen hullulle nauramiseen on väärin. On eri asia osoittaa hullua sormella, kuin käydä vakavasti hullun väitteet läpi ja löytää niistä järjettömiä asioita. Itse asiassa psykoosiin liittyy se, että "todellisuudentaju on vääristynyt." Jos joku näkee että kello on hämähäkki jolla on murhanhimoisia ajatuksia, voi ajatuksen surrealistisuuden tajuta ilman että tässä rähätetään ja pilkataan mieleltään järkkynyttä.

Toki oma lähestymistapani aja siihen että tiedän että keskusteluun osallistumiseni loukkaa. Kritiikin alla oleva kohde on hyvin usein sitonut identiteettinsä näihin asioihin, jolloin asian kritiikki näyttäytyy hänelle hänen itsensä pilkkana. (Mikä on itse asiassa on outoa ja siksi sydäntäni lähellä.) Asian ja itsen linkittäminen kertookin linkittäjän omasta maailmasta enemmän kuin skeptikon.

Trickster

Skeptics United sisälsi mietteitä trollaamisesta. Eli häiriköivästä ja provokatiivisesta käytöksestä. Ehdotuksena oli etäällä pysyminen. Artikkeli esitti että vaikka joku joka vaikuttaa trollilta selittäisi että ei ole trolli, ei ole väliä koska tyyli on joka tapauksessa sellaista, että mukaan ei kannata mennä. Tämänlainen toimintatapa on ymmärrettävää. Tilannetta voi verrata mutapainiin sian kanssa. Se ei johda mihinkään, siinä tulee itse mutaiseksi ja sika tykkää. Tämä on tietyllä tavalla jopa suositeltavaa: Trolli vertautuu tällöin "Live debate gambitin" pelaajaan. Keskusteluareena on vain salin sijasta julkinen internetfoorumi tai vaikkapa lehden mielipidepalsta.

Olen kuitenkin paljon tätä varovaisempi. Esimerkiksi trollien ja crankien erottaminen toisistaan on minusta hyvin mielenkiintoinen kysymys. Se on yksi syistä, jotka ovat innostaneet minua, etenkin keskustelukulttuuriin sujahtamisen alkuaikoina. Minulle vielä syvempi syy on kuitenkin paljon henkilökohtaisempi. Olen tunnetusti ja ylpeästi kikkailija. "Trollaus on tehokeino." Kunhan sitä käyttää oikein. Kyseessä on taito, ei voimalaji.

Provokaatiota voi käyttää myös tehokeinona. Mielestäni tämä asia on erityisen tärkeä silloin kun toisella osapuolella on asioita, joita tämä ei sano suoraan ääneen. On varsin tavallista törmätä henkilöön joka kertoo valtavia määriä "en tarkoittanut noin" -tyylistä tekstiä, mutta jolta ei kuitenkaan löydy tarkennusta siihen mitä hän sitten oikein tarkoittaa. Provokaatiolla ja oikein sijoitetulla argumentaatiolla toinen ikään kuin pakotetaan paljastamaan korttinsa, ja pakotetaan tämä tuomaan esiin se, mitä hän ei halua sanoa, kun toinen ajetaan nurkkaan, olemaan ristiriitainen itsensä kanssa, syntyy jonkinlainen lopputuloskin : Kun keskustelussa joku ajautuu poteroon, hänet saadaan häviämään sota sillä että tämä pyrkii voittamaan joka ikisen yksittäisen taistelun. Itse asiassa trollaaminen on usein myös ironian keinojen apunakäyttämistä. Kun saivartelu rakentaa kritiikki -immuniuden, ei pidä mukailla tätä logiikkaa ja toisen argumentaation huonous paljastetaan ironian keinoin. Se on helpompaa ja tehokkaampaa.

Tuon lisäksi on tietysti se, mitä tapahtuu minun mielessäni kun joku tunnustaa olevansa "yksinkertainen ihminen". Moni katsoo että tämän lausunnon jälkeen on luvallista heittää vaikkapa pseudotieteellisiä tai huonosti perusteltuja lausuntoja, tätä katsotaan sormien lävistä. Minusta se on korkeintaan heikentävä lausunto. Sehän väittää että asialla ei ole väliä, tai että siiuhen ei tarvitse tai kannata uskoa. - Tai tekee mitä tahansa, niin pitäisi tarkistaa asia luotettavammasta lähteestä. Yleisesti ottaen minulla on kuitenkin luottamus siihen että ihmiset ovat järkevämpiä kuin usein luullaan. "Hidaskin" voi miettiä hyvin, siinä vain menee enemmän aikaa. Mittarimatokin etenee matkallaan, mutka kerrallaan, jos vain yrittää.
1: Tyhmyys ei ole mikään syy päästää helpommalla. Ja se, että yleisö on vaikkapa alemmin koulutettua ei tarkoita sitä että heille voisi vapaammin heittää huonommin perusteltua asiaa. Pikemminkin tällöin osaavammalla on ammattitaidon mukanaan tuoma vastuu. On selitettävä tarkemmin. Mutta laadusta ei saa joustaa.

Minä edustan kuitenkin sitä tyyppiä, joka uskoo omituiseen perustelujen takana olevaan ajatukseen, jossa sillä kuka sanoo ei ole mitään väliä, vaan se, mitä sanoo. Trollit ovat usein pakkomielteisiä ja innostuneita. Tämä tarkoittaa myös sitä, että heillä voi olla arvokasta tietoa. Sitä voi olla vain erityisen vaikeaa löytää. Huumorin ystävät voivat tutustua minkälaiset tyypit voivat olla oikeassa Esimerkiksi Peter Duesberg, joka on paatunut ja kuuluisa denialisti, joka kiistää HI -viruksen ja AIDSin yhteyden, on ollut todella hyödyllinen syövän hoidon kehittämisessä.

Ja joskus trollin toiminnan takana on suunnitelma, eikä pilailua ohjaa viha vaan rakkaus : Esimerkiksi Myersin blogissa näytettiin sarjakuva jossa on vihainen kukka. Se pilkkaa Canteburyläisen Jumalatodistusta viittaamalla täydelliseen pekoniin. Kun Canteburyläinen loukkaantuu ja selittää miten "you are deliberatly misrepresenting my position in order to expose me to ridicule." - ja kukka vastaa "Well yeah, but... only cuz I love you man." Hyvässä parodiassa on aina ripaus rakkautta.

Itse sen sijaan inhoan enemmän viileän kohteliaan ylenkatseellisesta tyylistä. Esimerkiksi "skepsikseltä" löytyy taho joka kohteliain sanakääntein viittaa miten skeptikoilla ei ole sielua. Toki skeptikkokaan ei tähän sieluunsa usko. Kuitenkin kommentoijan asenteellisuus käy ilmi siitä, että hän ei esitä skeptikkoja tahoina, jotka eivät tiedä että heillä on sielua. Hän jakaa ihmiset hengellisiin joilla on sielu ja skeptikoihin joilla tätä ei ole. Tämä tekee skeptikoista ali-ihmisiä. Tämä perustellaan määrittelemällä uskon ottaminen tiedostamiseksi ; Skeptikko on oikeassa, hän tietää itsestään että hänellä ei ole sielua, joten hän luulee että muillakaan ei ole. Kyseessä ei ole trollaus, vaan jokin muu asia.

Eli kaiken kaikkiaan suhtaudun trolleihin ensi sijassa sen asenteen mukaan mikä heillä on. Trolleja on kahdenlaisia. On hyviä. On surkeita. Ja niitä jotka eivät osaa laskea. Näin ollen minua kiinnostaa lähinnä se, tuleeko hyviä argumentteja vai ei. Tai yrittääkö toimija oppia ja kehittyä. Tasainen, yhtä huonona pysyvä, ja asenteellinen toimija on minusta paljon trollia vastemielisempi.

Adepti

"Viisaus pakoilee, se on haavoittuva, se ei alistu mitattavaksi. Siksi sen aikakauden jumala oli Hermes, metkujen keksijä, tienristeysten jumala, varkaiden jumala, mutta samalla kirjoitustaidon luoja, taidon joka auttaa hämäämään, erottelemaan, luovimaan, joka johdattaa viimeiselle rajalle jossa kaikki häviää horisonttiin" ... "ja hän on jumalien sanansaattaja, välittäjä, kauppias joka ei erota oikeaa väärästä."
(Umberto Eco, "Foucaultin heiluri")

Olen viime aikoina käsitellyt paljon uskontoa, etenkin mystiikan perinnettä ja sitä miten sitä käytetään osina tai kokonaisena erilaisissa asioissa. Sävy on ollut raskas, ehkä liiankin vakava. Siksi asiaa on mukava lähestyä toiseltakin kantilta.

Mystikot esitetään viisauden haltijoina. Siksi mystikot tuntevat jonkin. Mystikoiden perinteessä on jopa hierarkioita, joissa erotetaan erityinen initioitu. Hänellä on hallussaan gnosis. Ero on sinänsä kiinnostava, koska siinä esitetään että mystiikka on tietoa ja taitoa ja ymmärrystä. Initioitu on Mestari.
1: Tämä erottelun vaihtoehtona olisi että mystiikalla ei ole mitään muotoa. Tällöin ei voida sanoa mikä on mystistä ja mikä ei. Sitä ei voida liittää uskonnollisuuteen, okkultismiin, rukoukseen tai mihinkään muuhunkaan. Tällöin koko käsite on ihmispuheeseen liitettynä absurdi.

Päätin lähestyä asiaa hermeneutiikan "laajan piirin" ajattelutavan mukaan.

Mestarin ja harrastajan erottaa toisistaan yleensä se, kuka hallitsee ketäkin. Amatööri rakastaa aihettaan, se on jopa pakkomielle. Aihe hallitsee mystikkoa. Initioitu sen sijaan hallitsee aiheen. Näin ollen mystiikassa voidaan nähdä olevan kolmea tyyppiä:
1: Avoimesti mystikot, jotka ovat aihetta harrastavia. Heille asiat tuovat uusia tietoja, joita nämä jakavat mielellään. He ovat "tavallaan alkoholisteja". Aihe vie heidät helposti mukanaan.
2: Toinen luokka on luopujat/luopiot/luovuttajat. He ovat pelästyneet löydöksiään tai vain sitä että se vie liikaa aikaa. Tai he ovat tympääntyneet kun kumpikaan edellä mainituista ei ole saavutettu. He ovat "absolutisteja".
3: Initioitu on asioissa sisällä, niihin tottunut ja paatunut. Hän on"alkoholisti joka kykenee alkoholin kohtuukäyttöön". Sanomattakin selvää on, että tämä on erittäin vaikeaa.

Asiaan perehtyessä Systeemiin kasvetaan. Usein initoiduissa korostuukin se, miten heitä ei erota tavallisista ihmisistä. Osaan liitetään piiloutumiselementtejä: Mestarit ovat piilossa. Tälläiset mestarit liitetään esimerkiksi Ruusu-Ristin. Heitä ei erota tavallisista ihmisistä, he salaavat mestariutensa. Toisaalta ZEN -perinteessä ajatellaan että ymmärryksen saavuttaneesta tulee tavallinen ihminen.

Kasvusta voidaan saada seuraavanlainen kuvaus.

Tutkimuksen perinteessä keskiössä on se, että maailmassa kaikki on yhteydessä kaikkeen. On hienovaraisia samanlaisuuksia joiden salaisuuksien tunteminen on hermeneutikolle tärkeää. Häntä kiinnostaaa yhteydet ja selitykset. Yhteys syntyy esimerkiksi analogialla, tai numerologisesti. Tai symboleilla. Yhteys saadaan vaikka lukuja kertomalla, summaamalla tai jakamalla toisistaan. Kaikki selitykset ovat yhtä hyviä. Skientististä erottaa vain se, että testituloksien, faktojen, sijaan. On hyvä huomata että yhteys on ytimessä, ei niinkään konkreettiset faktayhteydet, vaan myös abstraktit, matematiikkaleikillä rakennetut, analogioiden ja symboliikan varaan rakennetut yhteydet kelpaavat.

Ensin mystikko eristää mystiikan harjoittamiselle tilan ja ajan. Hän tekee rituaaleja tai laskelmia, riippuen koulukunnastaan. Aluksi mystikkoa kiinnostaa erikoiset asiat, jotka ikään kuin eroavat arkitodellisuudesta. Esimerkiksi pyramidien lukusuhteet, joita voidaan verrata vaikka stonehengeen. Hän löytää yhteyksiä. Hän on innoissaan löydöksistä ja kertoo kaikille. Skeptikot kertovat miten yhteydet ovat näennäisiä, vaikkapa miten ne ovat odotettavissa satunnaisuuden lakien kautta. Tai miten mistä tahansa luvusta päästään mihin tahansa lukuun. Hermeneuutikko puolustautuu heitä vastaan sanomalla että yhteys on, ja kaikki selitykset ovat yhtä hyviä. Hänestä skeptikko ei selitä yhteyttä vaan kiistää sen.

Seuraavaksi Pyhä alkaa seuraamaan arkeen. Erityisiä siirtymäriittejä ei tarvita, mysteerinen eristetyssä tilassa tehty asia alkaa leviämään sille rajatun tilan ulkopuolelle. Kun asiaa tekee enemmän, sitä tympääntyy aina tekemään samaa. Siksi osa kokeilee jotakin. He voivat huomata miten lähikassan pituus soveltaa mielenkiintoisia lukusuhteita pyramidien ja stonehengen tapaan. Tämä todistaa sitä miten skeptikoiden selitykset ovat uskottavia. Kuitenkin mystikko voi kehittyä tästä lähtökohdasta eteenpäin. Hän huomaakin että yhteyksiä on kaikkialla. Tämän oivalluksen jälkeen on helppoa huomata, että jos pyramidien laskeskelijat ovat tehneet vaivaa ja vaikeita laskelmia saadakseen asiat oikein. Eli muinainen kansa on "tiedeinnostuksen sumentamaa", he ovat lähestyneet asiaa väärin. He ovat lähestyneet kosmista propositionaalisesti, eivätkä transsendenttina. Näin he ovat isolla vaivalla tehneet jotain, jonka lopputuloksena ovat tehneet jotain jonka olisi ollut pakko toteutua joka tapauksessa. Skeptikkojen laskelmat näyttävätkin tässä joltain muulta kuin ilmiön kuvaukselta. Se todistaa että yhteydet ovat kaikkialla. Mystikko tajuaa että symboli on eri asia kuin sen viittaama kohde.

Tässä vaiheessa hän alkaa tajuamaan että kaikki selitykset on samanarvoinen kuin kaikki muutkin. Eikä tämä ole vain puolustautuminen skientistejä/skeptikoita vastaan.

Tässä vaiheessa laskelmien tekeminen voi tuntua turhalta. Sillä mysteereihin tutustuva tietää että yhteydet ovat kaikkialla. Jän on tehnyt laskelmia vain jotta osaisi löytää niitä. Mutta löytö kuitenkin vain vahvistaa sitä minkä hän jo tietää. Aito syvällinen viisaus onkin siinä, että kaikessa on yhteys. Samalla mieleen tulee egyptin liika -ahkerien pappien turha työ. Näin ollen mystikko huomaa että kaikki selitykset ovat samanarvoisia: Skeptikkokin selittää yhteyden, tilastojen lakien mukaan hän selittää miten yhteys perustuu sattuman ominaisuuksiin. Skeptikkokin selittää samoja yhteyksiä. Koska skientismiin suhtaudutaan alkuasetelmallisesti nuivasti, on tässä vaiheessa helppoa huomata että kaikki selitys on samaa. Yritetään ymmärtää jotain joka on perusluonteeltaan mysteeri.

Näin mystikko huomaa että hän voi laskea jos huvittaa. Hän on tehnyt laskelmia paljon, joten suurin osa niistä tuntuvat tylsiltä, jo lasketuilta. Joko suoraan tai mekanistisesti samanlaisia tai samankaltaisia suoritteita. Ne on jo nähty. Se, että kaikki selitykset ovat yhtä hyviä johtaa totuusrelativismiin, jonka jälkeen mystikko voi esiintyä yhtä hyvin skeptikkona kuin muinaisuskojen näkemyksiä toistavana.

Tässä vaiheessa hän on riittävän kypsä initioiduksi.

Kun initioitu sitten tarjoaa selityksiä, joissa puhutaan vaikka "ei mistään" tai "tyhjyydestä", viisautta janoava mystikko laittaa niihin suuret alkukirjaimet ja olettaa että ne ovat jotain muuta. Se, mikä sanotaan suoraan muuttuu symboliksi. Mystikot kokevat ymmärtävänsä maailmaa ja ovat haltioituneita tästä. He nauttivat paradokseista, jotka avaavat viisautta - koska eivät tajua että paradoksien tavoite on selventämisen sijasta hämmentää, tuoda esiin tietämättömyys. Mystikot innostuvat ja kokevat ylpeyttä, he ovat osana jossain suuressa, salatussa ja viisaassa. Initioitu sen sijaan tietää että hän ei ymmärrä ja hän pystyy siksi katsomaan maailmaa rauhallisesti. Initioitu on saavuttanut Sokrateen tason tietämättömyydestään, jolloin hänen hallussaan on tieto omasta tietämättömyydestään - ja tämä erottaa hänet mystikoista jotka kokevat ymmärtävänsä koska ovat nähneet liian vähän ja liian eksoottisia yhteyksiä.
1: CMX:än "Sivu paholaisen päiväkirjasta" -kappaleen sitaatti selvittää asian seuraavasti "Pahuus on kuin aine jota tutkii kunnes sekoaa, hyvyys tutkii tilan sähköjännitteitä leutona. Kasvot ovat kartta jolle heijastettu avaruus kaartuu kunnes paino sortuu horisontiksi."

Siksi initioitu voi ZEN -perinteen mukaan ihmetellä sitä miten ihmiset hakevat mestarilta jotain joka heillä on sisällään. Kysymyksessä ei ole kuitenkaan minuus, vaan tietämättömyys ja hämmennys. Aivan aloitteleva oppipoika tietää että ei ymmärrä, mutta ei osaa elää tämän kanssa, hän haluaa hamuaa ja hakee ymmärrystä. Siksi hänen on ensin humalluttava vääristä ymmärryksistään.

Yllä oleva on itse asiassa todistus siitä että mystiikan perinne on ajautunut parodiahorisontin läpi ; Ironian keinot eivät enää toimi, koska logiikka on sen verran viistoa että mukaileva pilkanteko on pakosti imitaatio. Näin perinnettä ei voi kumota tai kritisoida, eikä sen sisäistänyttä hetkauta aiheella vitsailukaan. Koska ongelmaan ei ole ratkaisua olen päättänyt että se on olotila, jonka kanssa on vain elettävä.
1: Parodiahorisontin ylittäminen ei ole sinällään yllättävää, koska "are you kidding" on se ajatus joka tulee aina kun kohtaa oikein asiaansa syventyneen mystikon. On mahdotonta erottaa trollaako ja pilaileeko hän vai onko tosissaan. Ja edistyessään aletaan hyväksymään juttuja jotka ensin tuntuvat liian oudoilta hyväksyä, jolloin matkan suunta on - ellei ruveta luopioiksi kesken matkaa - väistämättä kohti parodiahorisonttia. Siksi asiasta intoutuneen mystikon esitykset ovat kaukaa haettuja että ne huvittavat ja tuntuvat hassunkurisilta, jopa naurettavilta.

Ylenkatseen sijasta on hyvä kuitenkin huomata että "mysteerien logiikkaketjulla" kuitenkin samalla näytetään että mystikon mielikuva on kuvaa oppimatonta mystikkoa, harrastelevaa, sellaista jonka tie on kesken. Se kuitekin antaa tilaa sille, että tämä virheiden tekeminen olisi tärkeä ja suorastaan pakollinen vaihe, jotta voitaisiin valmistua kunnon initioiduksi.

---

Adepti tarkoittaa toisissa perinteissä oppipoikaa ja toisissa mestaria.

Kaksi mestaria.

Miekkailun harjoittelu voi tuntua ulkopuolisesta harvinaisen typerältä. Siinähän toisia lyödään metallitikulla. Ja tehdään tätä tavalla jota on vaikeaa soveltaa "elävässä elämässä". Tätä kautta se voisi tuntua turhalta. Jos ennen miekka oli ritarin työkalu, on miekka on nyky -yhteiskunnassa turhake. Harrastus. Leikkimistä. Eli jotain jonka edelle pitää priorisoida esimerkiksi työ. Jotain jolle varataan aikaa kun deadlinetettyä ja aikataulutettua pakkoa on tehty sen verran mitä velvoitetaan.

Se, mikä yllä olevassa ajattelussa on ongelmana, on sen rakentuminen välineelliseen hyötyajatteluun. Siitä katsoen elämästä tulee helposti iloton myopia. Kun tämän tajuaa, miekkailusta tulee elämän avain. Jos ymmärrät tämän ja syvennyt asiaan tarkemmin, miekkailun parempi ymmärrys johtaa siihen että saat näkemystä kaikkiin muihin kysymyksiisi. Olivatpa ne sitten mitä tahansa.

Vastaus ei tietysti tule mistään miekkailun Jumalalta, tai että taistellessa saavuttaisi harmonian syvemmän todellisuuden kanssa. Kysymys on siitä että rakkaus saa ihmisen muuttamaan muotoaan. Naiset muuttavat miehiä kaiken aikaa, mutta kysymys ei ole pelkästään tästä, vaan jostain lajemmasta. Intohimo saa ja jopa pakottaa ihmisen kohtaamaan rajoituksensa ja modifioimaan omaa syvintä olemustaan ja luonnettaan. Näin matka muuttaa joksikin muuksi kuin mitä oli. Ja tämä oman ytimen muokkaus onnistuu vain vapaaehtoisuudella, pakote saa ehkä tottelemaan mutta ei olemaan. Vastarinta ja kauna heräävät helposti pakottamisesta : Jopa nainen joka muuttaa miestä muuttaa miestä miehen rakkauden kautta, naisen rakkauden vuoksi.

Tämän vuoksi asialle omistautuneita ihaillaan. Mutta tämä ei ole koko totuus. Sillä usein spesialistit ovat ulkopuolisille outoja. He ovat ulkopuolisia. Sillä asia vaatii aikaa ja uhrauksia, jotka eristävät tekijän muista.

Siksi otanesille kaksi miekkailumestaria. He kuvaavat miten rakkaus voi muuttaa.

Joachim Meyer vastaa melko hyvin perinteistä mestarin roolia. Hänen elämästään tiedetään hyvin vähän, joten valtaosa hänestä ovatkin hänen itsensä sanomia. Hän kuului freifechtereihin, ja oli sen verran kuuluisa taistelutaidoistaan että häntä pyydettiin tekemään kirja osaamisestaan. Hänen työnsä olikin hyvin vaikutusvaltainen ja aikanaan merkittävä. Hänestä saa hyvin kunnianarvoisan ja arvostetun kuvan. Taito oli varmasti vaatinut uhrauksia.

Paulus Hector Mair on sen sijaan jotain aivan muuta. Hän kokosi useita eri manuaaleja, opiskeli niitä ahkerasti ja yritti tiivistää niiden takaa yleisen taistelutaidon. Hän harjoitteli ja hioi taitojaan ahkerasti ystäviensä kanssa. Hän hioi tekniikoita ja sitten maalautti niistä kuvia omiin manuaaliinsa, kuvat olivat koristeellisia ja ammattitaiteilijoiden tekemiä. Tämä kaikki nieli paljon aikaa ja varoja. Konkurssi odotti. Hän selvisi kavaltamalla vuosien ajan rahoja Ausburgin kaupungin varoista. Hän jäi tästä kiinni ja hänet hirtettiin, joskin niinkin vanhana kuin 62 vuotiaana.

Siksi on ehkä hyvä pitää asiat oikeissa mittasuhteissa. Innostus voi muuttua pakkomielteisyydeksi. Tällöin toiminta on ritualisoitunutta, pakonomaista. Näillä rituaaleilla suojataan itseä ahdistavilta ajatuksilta joita muuten voisi seurata. Ääriversiona on se, että toiminta on suorastaan pakko -oireisuutta (OCD, Obsessice Compulsive Disorder) Silloin pakonomaisiin toimiin kuluu paljon aikaa, ja taustalla on ahdistus jota peitetään toiminnalla, ja joka nousee esiin jos toiminta lopetetaan.

Jossain tässä sekasotkussa leijailee idea mystikosta, jolle toiminta on medium, keskus, välittäjäkanava, apuväline transsitilaan pääsemiseksi jotta saataisiin mystisiä kokemuksia. On erikoista miten mystiikkaa käytetään puheessa vapautuksena. Kun se kuitenkin ennen kaikkea sitoo. Mystikosta kukaan ei voi sanoa, onko kyseessä taidon hiomista, rakkautta tekemiseen, vapautumista, vai äärimmilleen vietyä pakko -oireisuutta ja pakkomiellettä.

Pakkomielteen hinta

"Oletko nähnyt valkoista valasta?"
(Herman Melville, "Moby Dick")

Herman Melvillen "Moby Dick" -kirjassa on kostonhimoinen Kapteeni Ahab, jonka jalan valkoinen valas on tuhonnut. Sen vuoksi hänellä on valaanluinen kinttu, ja mielessä vain yksi tarkoitus. Saada valas hengiltä, tai kuolla yrittäessään. Kaikilta laivoilta kysytään ovatko he nähneet tätä. Ahab on pakkomielteinen.

Tätä kautta päästään kohti kirjan teemoja, joita ovat korostetusti uskonto, pakkomielle, kosto, rasismi, hierarkiset suhteet, mielenterveys ja jopa politiikka.

Yhtenä tärkeänä kohtana on se, missä Ahab heittää piippunsa pois. Se on edustanut onnea hänen elämässään. Hän saa onnea enää vain valaanmetsästämisestä. Lopulta hän kuolee yrittäessään : Hän heittää harppuunansa valaaseen, mutta suistuu samalla mereen, kuolemaansa. Sen sijaan että mies kaappaisi pakkomielteensä, pakkomielle kaappaa miehen. Toki kuolema muuten on eeppinen, sellainen johon normaali ihminen ei pystyisi. Mutta se on kuitenkin kuolema ja tuho. Lopulta kaikki paitsi Ishmael kuolevat. Myös ainut Ahabia kriittisesti käsitellyt (ainut joka tätä on kyennyt) Starbucks kuolee.

Tarina on tietysti kaikille tutunoloinen toisessa muodossa. Televiosiossa piirretty Kelju K. Kojootilla on pakkomielle. Pitää pyydystää juoksevaa lintua. Kelju K. rakentaa ansoja ja raketteja joita saa "ACME" -yhtiöltä ("A Company Manufacturing Everything"). Lopputuloksena on tietysti se että maantiekiitäjä jää nappaamatta ka Kelju K. sortuu omiin ansoihinsa. Sitä pudotaan jyrkänteiltä, saadaan alasinta päähän, räjähdetään. Aina käy huonosti, mutta seuraavassa kohtauksessa tilanne alkaa taas samanlaisena.

Filosofiassa tilanne on melko lailla samantapainen. Sitä jahdataan toistuvasti erilaisia teemoja, joita ei koskaan ratkaista lopullisesti. Esimerkiksi totuutta ei koskaan löydetä, mutta sitä tavoitellaan. Sille saadaan aina vain likiarvoja. Joku voisi pitää tätä huonona asiana, hulluutena. Filosofiassa halotaan hiuksia (oikeasti) ja vaikka miten hienon argumentti ja todistusketjun rakentaisi, on mahdollista että "pommi räjähtää naamalle". Aina jokin juttu jää tyhjän päälle. Aina jossain on alasin valmiina tipahtamaan päähäsi, tai valas joka on valmis vetämään sinut syvyyteesi vain sen vuoksi että "olet kiinni koska oman harppuunasi köysi on kiinni jalassasi, ja itse harppuunasi kärki taas taas on kiinni valaassa ja se on matkalla syvyyksiin. Ja kaikki vain siksi että itse halusit keinolla millä hyvänsä päästä heittämään harppuunasi valaaseen ja ponnistelit kaikkesi tämän tavoitteen eteen".

Elämänfilosofian kannalta tilanne on aivan sama. Itse asissa mahdollisesti jopa pahempi. Ahab jahtaa valasta, vaikka voisi elää muutenkin. Pakkomielle vie ilon elämästä. Kelju K. voisi kuluttaa postimyyntimaksut syömällä ravintoloissa. Mutta tämä vaatii tietyn näkökannan. Sen, että lopullinen voitto on ainut asia jolla on merkitystä. Ehkä Kelju K. Kojootti nauttii ansanrakentamisesta. (Joskaan ei siitä kun epäonnistuu.)

Oikeastaan pohjimmainen kysymys on siitä, kuka määrää sen mikä on elämässä tärkeää. Ulkopuolisen silmin Ahabin elämä menee hukkaan, samoin Kelju K. Kojootin. Heistä se taas antaa koko sisällön kaikelle heidän elämälleen. Pakkomielle värittää heidän toimintansa niin että heitä ei voi kuvitellakaan ilman obsessiotaan.

Toisaalta lopullisuuden mahdottomuus voi johtaa siihen että ei tee mitään. On passiivinen, tai vain päättää että kun saavuttaminen ei ole muuten mahdollista, voi aina uskotella että se oma lähtökohta on yhtä hyvä kuin mikä muu tahansa. Tällöinkään ei olla immuuneja pakkomielteisyydestä. Se muuttuu etsivästä levittäväksi. Tässä ei metsästetä, vaan väitetään että saalis on jo saatu, ja "myydään tätä saalista muille".
1: Tätä kohtaa ainakin uskonnollisessa julistamisessa, jotka jopa perustelevat omaa olemassaoloaan sillä että inhimillinen tieteenteko ja tutkimus ei anna lopullisia vastauksia. Aivan kuin he itse olisivat inhimillisen ajattelun yläpuolella olevia olentoja, koska joku ihminen on esittänyt saaneensa tiedon joltakin erehtymättömältä taholta on kuitenkin luottamukseltaan inhimillinen: Siinä luotetaan että tuon tiedotuksen esittävä ihminen on samanaikaisesti sekä kyvykäs arvioimaan erehtymättömyyttä että ei valehtele tai ole muuten erehtynyt.

Silti on selvää että Ahabin ja Kelju K:n toiminta on sellaista että se pakottaa miettimään juuri mielenterveyden rajoja. Innostusta pidetään helposti vain positiivisena voimana. Kysymys on kuitenkin enemmän määrästä. Liian pieni määrä johtaa passiivisuuteen ja arroganssiin. Sopiva määrä johtaa syventymiseen ja keskittymiseen. Ja liian suuresta tulee riippuvuus, pakkomielle, joka pahimmillaan tuhoaa.