"Myytinmurtajat" ja asiakastutkimus

"Myytinmurtajissa" testattiin lentokoneiden täyttämisstrategioita. Tätä varten he rakensivat keinotekoisen lentokoneen johon jaettiin lippuja ja paikat piti sitten hakea tietyn strategian mukaisesti. Osa täyttöstrategioista oli mutkikkaita mutta ne oli tehty asiakkaille mahdollisimman helpoiksi lippuihin kirjoitetuilla merkinnöillä.

Mielenkiintoista oli, että menetelmän tehokkuutta mitattiin kahdella tavalla. Kellolla. Ja kysymällä jonottaneiden kantaa. Mielenkiintoista oli, että satunnainen "ryysistely" itse asiassa oli hyvin nopea verrattuna vallitsevaan käytänteeseen, eli yleisimmin käytettyyn strategiaan. Mutta se oli myös hyvin stressaava. Toisaalta moni muu täyttöstrategia oli sekä yleisintä nopeampi että miellyttävämpi. Tämä myytti opetti tavallaan hyvin monta asiaa markkinatutkimuksesta.

Markkinatutkimusta tarvitaan.

Ensimmäinen ja tärkein on havaita, että sekä asiakkailta kysyminen että käytettävyyden arviointi nopeudella ovat molemmat oleellisen tärkeitä. Vaikka innovaatioiden kehittämistä koskeekin konservatiiviselta vaikuttava nyrkkisääntö -  nyrkkisääntö jota on kuvannut innovaatioiden käytännön menestystä ja vaikutusta tutkinut Peter Morgan - menee seuraavalla tavalla ; "As a rule of thumb, it is generally far better to take an existing technology, well established in a particular country and build on that and develop it rather than introduce something foreign." Mutta pelkästään se, että katsoo miten muut pystyssä pysyneet lentoyhtiöt hoitavat asiakkaiden lentokoneeseen "pakkaamisen", saa ratkaisun joka toimii riittävän hyvin. Mutta joka kuitenkin voi olla varsin huono, epämiellyttävä ja tehoton verrattuna muihin menetelmiin. Siksi markkinatutkimusta, käytettävyystestausta ja muuta ylipäätään tarvitaan.

Ei voida luottaa pelkkiin asiakkaan mielipiteisiin ja kokemuksiin.

Ja ne eivät usein ole yhteneviä. Se, mikä on nopeaa voi tuntua jonottavalta ja ikävältä. Toisaalta hitaampi menetelmä saattaa tuntua miellyttävämmältä vaikka odottelu ei olekaan ihmisten mieleen. Tämä muistuttaa siitä, että Barry Schwartz Ja Kenneth Sharpe ovat kuvanneet "Practical Wisdomissa" sitä miten ihmisten puheet ja toiveet eivät ole sama kuin heidän käyttäytymisensä. Heidän huomionsa on se, että mielipidekuvauksessa ihmiset kuvaavat asioita jotka ovat helposti verbalisoitavissa. Kun asia menee intuitiivisiin kategorioihin joiden kuvaaminen on helppoa, niitä kuvataan mielipiteissä tärkeänä. Mutta nämä eivät välttämättä ole sama asia kuin relevantit asiat silloin kun vaikka mennään asioimaan kauppakeskukseen tai lentokoneeseen. Ja temppuna on tietenkin antaa asiakkaalle se mitä hän haluaa eikä se mitä hän toivoo.

Tarvitaan toisin sanoen erikseen perinteistä mielipiteiden kysymistä että käyttäytymisen tutkimista. Näin ollen on syytä kiinnittää huomiota niin kvalitatiiviseen fokusryhmätutkimukseen jossa kysytään kokemuksia ja mielipiteitä, että antropologisemmalla otteella tehtyihin testikäyttöihin. On huomattava käytettävyys että mitä toiveita ihmisillä on.

Jos eroa ei hyväksy, saattaa tulla syviä ongelmia. Tästä Mark Hurst ja Phil Terry antavat hyvän esimerkin kirjassaan "Customers Included". He antavat esimerkiksi sen miten WallMart -kauppakeskus joutui laman kourissa reagoimaan myyntikäyrien laskuun. He kysyivät mitä asiakkaat halusivat. Ja asiakastyytyväisyyteen vaikutti muun muassa sekavaksi koettu asemointi. Kuitenkin kun tähän kiinnitettiin huomiota, niin asiakkaiden asiointityytyväisyys kasvoi mutta myyntimäärät ja asiakaskäyntimäärät kuitenkin laskivat. Asiakkaat menivät sen sijaan kilpailija Targetin puolelle. Koska kaupassakäyntipuoleen ei oltu kiinnitetty huomiota, tarjottiin mitä asiakkaat toivoivat ja missä he viihtyivät. Mutta joka kuitenkin pakotti heidät hakemaan esimerkiksi jotain tuotteita toisesta liikkeestä. WalMart palasikin tämän jälkeen "laajempi valikoima-mahdollisimman halvat hinnat" -strategiaan joka johti vaikeammin muistettavaan kauppaan jossa oli hankalampi löytää asioita.
1: Tosin kaupat tosiasiassa usein tekevät myynnin kasvattamiseksi asioita jotka eivät ole asiakkaista miellyttäviä. Esimerkiksi jos mietit miksi maito on aina kaukana siitä mistä kauppaan mennään sisälle ja miksi karkit ovat aina kassan vieressä, syynä on se että moni menisi kauppaan ostamaan maitoa ja pidempi kävelymatka luo kuitenkin mahdollisuuden heräteostoksille. Samoin jonottaminen voi olla tylsää ja tässä voi nälkäisenä ja vihaisena tehdä mieli karkkia.

Pelkkä käytettävyys ei riitä.

Myytinmurtajat pakottaakin ottamaan kantaa Steve Jobsiin. Jobsista on tehty kuolemansa jälkeen "jonkinlainen myytti". Jossa hänellä olisi ikään kuin vain yksi asiakas. Hän itse. Ja hän keksisi jotain ratkaisuja joilla asiat saadaan helppokäyttöisiksi. Tätä myyttiä on rakennettu vahvasti korostamalla hänen kiistämättä hankalaa luonnettaan. Ja sitä että Jobs vihasi fokusryhmätutkimusta eikä pitänyt sitä relevanttina.

Tämä varmasti pitääkin paikkaansa siinä mielessä että hänen tuotteensa oli hyvin teknologinen. Käytettävyys on oleellinen. Ja itse asiassa vaikka usein ajatellaan että teknologiaa parannetaan siten että tekniset bugit katoavat niin tosiasiassa käytettävyys on myös sitä, että käyttäjän virheet, inhimilliset virheet, minimoidaan.

Edellä mainitsemani "Customers Included" -kirja kertookin siitä että ilmavoimissa asiaa jouduttiin opettelemaan kovimman kautta. Sillä Paul Fitts ja R.E.Jones analysoivat hävittäjälentokoneiden onnettomuuksia ja "läheltä piti" -tilanteita 40 -luvulla. He havaitsivat että lentäjän virheiksi laskettavien onnettomuuksien määrä oli suurempi tietyillä hävittäjillä kuin toisilla. Syynä olivat vierekkäin olevat samanlaiset vivut jotka tekivät aivan eri asioita. Kun hävittäjien vipuja muutettiin erilaisiksi, onnettomuuksien määrä aleni huomattavasti. Toisin sanoen inhimillinen virhe vaatikin kouluttamisen sijasta teknologisen ratkaisun.

Tästä voi syntyä ajatus että kannattaa vain mitata käytön sujuvuutta. Mutta "Myytinmurtajien" lentokoneiden täyttäminen kuvasi sitä että osa menetelmistä oli sekä nopeita että asiakkaille hirvittäviä. Sellaiseen ei mielellään mene toista kertaa asiakkaaksi. Jos tilanne tuntuu kaaoottiselta, hallitsemattomalta tai ihmisrahtaamiselta, ei tee mieli mennä uudestaan lentämään sen tyylisellä yrityksellä. Siksi on varmasti kannattavaa, että esimerkiksi mainosten hienoutta, ravintoloiden ruokien maukkuutta ja vastaavia kysymyksiä lähestytään kysymällä asiakkaiden mielipiteitä. Sen sijaan jos pitää miettiä kännykän käyttämistä ei pidä kysyä ihmisiltä mitä he haluavat, vaan on sen sijaan annettava heille tuote leikittäväksi jotta he kädettömällä amatööriydellään paljastavat ne kohdat jotka systeemissä eivät toimi.

Oikea menetelmä oikeaan paikkaan. Ja kokonaisuus, yhteistulos, on merkittävämpi kuin osansa erikseen. (Vaikka ne osat erikseen ovatkin tärkeitä myös yksinään.)

Pieni ajatus : Ja korrelaatio tuli!

Eräs Facebookin ja Googlen tietopankkien sivutuote on ollut ns. kohdistettu mainonta. Itse asiassa niiden kautta saadaan paljon tietoa ja tavallaan haasteellista onkin se, että miten tätä kaikkea sitten pitäisi voida käyttää. Facebookin tykkäykset esimerkiksi luovat tietoa yhteyksistä. Esimerkiksi sitä mitä tietyistä asioista myös pitävät pitävät tilastollisesti eri tasoisesti kuin muut. Usein tämä yhteys on kuitenkin "outo ja selittämätön". Eli sille ei ole helposti ymmärrettävää tarinaa. Silloin on vain yhteys eikä tiedetä onko niillä syy-yhteys vai yhdistääkö jokin yhteinen asia niitä. ~ Korrelaatioita ei kannata lähteä selittämään pois outoudesta vain siksi että voidaan. Sillä yhdistävien tarinoiden luominen on itse asiassa kohtuullisen helppoa. Se ei vain helposti ole tosi.

Moni onkin puolustanut että facebookin tieto tarjoaa vain kvantitatiivisia tuloksia. Näin kvalitatiiviselle tutkimukselle jäisi aina tilaa. Asiakas ei halua tietää että jokin heille oleellinen yhteys on vaikka 2% eroavuutta keskitasoon nähden. Hän haluaa tietää mitä tällä tiedolla tekee. (Isossa firmassa pieneltäkin näyttävä voi tehdä paljonkin. Pienistä puroista kasvaa jokia.) Firmaa kiinnostaa lisäarvon tuottaminen.

Kysymys on periaatteessa tuttu ja miltei suoraan verrannollinen:
1: Siihen että tekoälyä mietitään helposti laskennan kautta. Moni esittää että tietokoneella on kalkyyli mutta se ei osaa oikeasti olla viisas. Tässä näkökantana on se, että laskenta tuo tehokkuutta tiettyihin prosesseihin, mutta asioiden priorisointi vaatii jotain aivan muuta. Siksi esimerkiksi tietokone ei koskaan voisi tehdä tiedettä. Se voisi tuottaa kaavoja ja numeroita murskattuna, mutta siitä puuttuisi luova teoretisoinnin ja edelleenkehittämisen luonne.
2:  Todellisuuden ja tieteen matemaattinen luonne nähdään jopa mystiseksi. Eli ihmetellään sitä että miksi matematiikka on niin kätevä tieteen tekemisen apuväline. Eihän yhteys olisi ilmiselvä, ja tästä päästään sitten yht'äkkisesti esimerkiksi pyhään geometriaan tai Älykkääseen Suunnitteluun.
+: Usein tässä on henkenä se, että jos on helppoa hyväksyä ajatus tekoälystä on mystinen teema vaikeampi. Eli vaikka näkemyksissä on perusideana sama ; Todellisuuden matemaattinen ja laskettava luonne on helppoa hyväksyä toisaalla mutta vaikeaa hyväksyä toisaalla.

Itselläni on tässä kohden hieman karu tapa esittää että matematiikka on tieteelle hieman kuten kieli on kommunikaatiolle. Että ilmankin pärjää aika pitkälle, mutta se auttaa hommia pirusti. Ja matematiikan hienous tieteessä tulee päättelyn tarkkuudesta ja lujuudesta, eli siitä että teorian mukaan pitää seurata jotain mutta ei jotain muuta. Ei siitä että laskelmat ovat matemaattisia.

Tästä voisi ottaa esimerkiksi evoluution.
* Käsittelen ja esittelen sitä kohtuu usein eimatemaattisesti. Siihen liittyy kuitenkin kaavoja ja joskus esittelen niitäkin. Valtaosa siitä on itse asiassa intuitiivista. Silloin kaavaa ei välttämättä tarvita jotta asiaa voisi ymmärtää.
* Sitten on kuitenkin joitain juttuja joita on vaikeaa tehdä ilman matematiikkaa. Esimerkiksi populaatiogenetiikkaa tarvitaan jos mietitään kreationistien klassikkoargumenttia jossa korostetaan sitä että mutaatiot ovat tuhoisia koska niistä enemmistö on haitallisia ja vain pieni määrä niistä on positiivisia muutoksia. Koska mutaatiot ovat tuhoisia ne eivät ole adaptiivisia. Se, mikä heidän tulisi tästä huomata on se, että haitallisuus tarkoittaa sitä että se heikentää fittnessiä. Ja tästä päästään siihen että pitää laskea fiksaatioarvoja eiadaptiivisille mutaatioille. (Mutaatio, ollakseen lajin kannalta merkittävä, on levittävä ja säilyttävä.) Näitä arvioita ei voi pyörittää päässä (paitsi joku matemaattisesti originelle autisti) vaan niitä varten on tutustuttava Motoo Kimuran populaatiogenetiikaa käsitteleviin fiksaatiotahteja arvioiviin kaavoihin.
* Ja silti Kimuran laskelmien tulos on kuitenkin sekä laskettavissa että laskettu. Ja esitelty tiedeyhteisölle. Ja tämän tiedon esitettävissä varsin helposti ymmärrettävässä muodossa (eikä sitä tarvitse itse laskea!): Se että haitallinen mutaatio fiksoituisi suuressa populaatiossa on itse asiassa aivan käsittämättömän epätodennäköinen. Ja niin ollen positiivisia mutaatioita kertyy populaatioon enemmän kuin haitallisia. Luonnonvalinta on vain yksinkertaisesti paljon tehokkaampi apu sille että geeni yleistyy populaatiossa ja säilyy siinä kuin geneettinen ajautuminen. Intuitio on ristiriidassa matemaattisen analyysin kanssa, ja kreationistien argumentti näyttääkin tämän tiedon valossa hyvin heikolta.

Luultavasti ero vähenee jos vähennetää selittämistä ja filosofiointia ja uusien teorioiden kehittämistä. Jos "haluaa tehdä perustavaraa", riittää yleensä se, että opettelee kaavat ja käyttää niitä mekaanisesti. Silloin riittää oudompikin korrelaatti. Jos taas haluaa oppia, pitää ymmärtää syitä ja selityksiä ja tunnistaa niitä illuusioista. Näin ollen matematiikan osuus jääkin yllättävän latteaksi : Se on lähinnä jotain joka toimii tieteenteossa.

Matematiikka on itse asiassa tällä hetkellä napannut sen osan mikä intuitiolla on perinteisesti ollut mystikoille. He ovat ihmetelleet miten ihminen tuntee ja kokee todellisuuden. Ja he ovat käyttäneet tätä todellisuuden kartoittamiseen. Tätä on pidetty todisteena siitä että Jumala on yhteydessä ihmiseen. Jos matematiikka ei toimisi, vaan meillä olisi jokin muu keino jolla kartoittaisimme todellisuutta, ihmettelisimme sitä miten hyvin tämä sopisi yhteen maailman kanssa. Emme elä satunnaisesti valitussa maailmassa arvioimassa miten todennäköisesti matematiikka toimisi universumin mittaamisessa. Elämme maailmassa jossa kaikenlaisia juttuja on kokeiltu, ja jossa matematiikka on osoittautunut toimivaksi työkaluksi. On helppoa kysyä "miten matematiikka toimii niin hyvin" ja unohtaa kysyä "miksi muut toimivat niin huonosti".

the it from bit

Informaatiokäsite on arkijärjelle hyvin erikoinen. Eikä se filosofeillekaan ole helppoa ; Vaikka voisi kuvitella, että järkevät ihmiset osaisivat välttää sellaisia päätelmiä, jotka vertautuvat siihen että jos menet ravintolaan, niin syöt aterian etkä ruokalistaa, niin informaation tiimoilta tämänlaisia mutkahduksia on odotettavissa.

Yhtenä syynä on se, että informaatiokäsitys yhdistyy kahteen hyvinkin erilaiseen ilmiöön:
1: Ensimmäinen on arkijärjelle tavallinen. Kun joku mainitsee sanan informaatio, tulee heti mieleen se, että se tarkoittaa jotain. Tätä voisi kutsua Platoniseksi informaatiokäsitykseksi. Sen ytimessä on "muoto" ja "idea", jossa informaatio on kvalitatiivinen käsite ; Tämä Platonin informaatiokäsite on kulkenut historiassa ja esimerkiksi teologiassa tämä ilmenee Logos -käsitteessä. Sen ytimessä on merkitys. Näin se on enemmänkin jotain johon fysikaalinen maailma viittaa, kuin itse fysiikkaa.
2: Se, mitä matemaatikot, kuten Shannon, käsittää informaatioksi on taas hyvinkin erilaista. Se on kvantitatiivinen ilmiö joka liittyy lähinnä asian järjestyksen ja muutoksen kuvaamiseen. Tämä informaatiokäsitys taas ei pidä sisällään merkitystä. Tämän näkemyksen saa kenties hyvin esiin John Wheelerin kautta. Hänen mukaansa esimerkiksi fyysikko joka tutkii maailmaa, selvittää maailman järjestystä. Kun fyysikko sitten käyttää yhtälöitään todellisuuden kuvaamisessa, hän kuvastaa universumin järjestystä ja muutosta ajassa.

Erot eivät tunnu kenties kovin suurilta. Mutta jos asiaa katsoo ontologisen naturalismin kulmasta, esiin nousee eräs ero jonka ymmärtäminen on melko oleellista
1: Jos ei ole olemassa erillistä ideamaailmaa, fysikaalinen todellisuus ilmenee itsenään viittaamatta mihinkään. Tällöin universumissa ei yleisesti ottaen ole informaatiota
___1.1: Outolintuna tässä on ihmisten tekemät kaavat. Ympyrän yhtälö selvästi viittaa ympyrän ideaan. Tällöin Informaatio latistuu ihmislajin mielivaltaiseksi sopimusjärjestelmäksi ja merkitys on silloin tilanne ja sopijakohtaista. Jos matematiikan merkistö olisi sovittu erilaiseksi, kaava ei enää viittaisi ympyrään. Piin merkki olisi vaihdettu sopimuksessa "K" -kirjaimeen, ei kaava enää toimisi oikeana viittauksena ympyrään.
2: Mutta jos ollaan kvantitatiivisen informaationäkemyksen kulmalla, voidaan jopa esittää että naturalisti esittää että koko universumi on tehty informaatiosta. Chalmers on jopa esittänyt että empiirinen ihminen on ikään kuin vangittu informaatioon ; Todellisuus josta tiedämme ja jonka koemme on aina ilmenevä jonkun säännönmukaisuuden kautta.
___2.1: Voidaan kuitenkin sanoa että fysiikan kaava on itse asiassa idealisointi ja referenssi paperin ulkopuolelle. Fysiikan ammattilehden tutkimusraportti ei ole fysiikka. Mustasta aukosta kertovat artikkelit eivät ime valoa niin tehokkasti että se ei kykene erkaantumaan raportista. Tällöin voikin olla, että informaatio on itse asiassa ihmisen sopimusvaraisessa järjestelmänkuvauksessa. Fysiikan raportti on kartta ja fysiikka todellisuus. Tällöin voi olla että kvalitatiivinen informaatio ei olekaan muuta kuin ihmisen tapa mitata todellisuutta, jolloin kvalitatiivinen informaatiokin on jotain joka ei tavallaan ole todellisuudessa, vaan enemmänkin siinä kuvauksessa siinä raportissa.

Voidaan kuitenkin sanoa että omituisimmaksi tilanne menee kun puhutaan tekoälystä. Tekoälyn kohdallahan voidaan nimittäin sanoa, että tekoäly on parhaimmillaankin simulaatio. Ja että simulaatio ei ole kohde. Näin tekoäly voisi korkeintaan mallintaa älykkyyttä ja tietoisuutta, mutta ei koskaan olla sellaista. Monet - kuten itse - kuitenkin muistuttavat että kenties älykkyys ja tietoisuus ovatkin asioiden sijasta prosesseja. Tällöin voidaan hyväksyä sellainen vaihtoehto että aivosolut ovat märkiä, lämpimiä ja pehmeitä neuroneita ja tekoälyn ydin kylmää kovaa ja kuivaa piitä, mutta niissä olevat prosessit ovat olennaisesti samanlaisia. Tällöin edustetaan Turingin testin kaltaisten systeemeiden taustalla olevaa kantaa jossa hyvä tekoälysimulaatio on aidosti älykästä.

Näin informaation tulkinnalla on itse asiassa vielä mutkikkaampia konteksteja. Ja jokainen niistä asettaa jonkinlaisia sudenkuoppia joihin voidaan pudota. - Ja tämä viekin minut kommentoimaan lyhyesti kreationismia.

Ylläoleva kirjoitus on hyvä muistaa, jos ei muuten niin siksi, että kun puhutaan "informaatiosta" - kuten siitä miten jokin ilmentää sitä tai on sitä tai että on jotain informaatiota jota ohitetaan ja unohdetaan - kyseinen aihe pitäisi aina voida määritellä. Sillä kun määritelmät ovat toisistaan hyvinkin erilaisia, niin esimerkiksi syytökset joissa naturalisteja moititaan siitä, että he "ohittavat informaation". Sillä määritelmästä riippuen samaan syytökseen joudutaan vastaamaan "emme ohita, käsittelemme vain informaatiota" tai "ei ole havaittavissa mitään informaatiota ollenkaan, joten emme ignoroi havaittuja luonnon piirteitä." Ilman määritelmiä tai niiden lähestymisiä ei yksinkertaisesti ole mitään analyyttistä keskusteltavaa, tai mitään mihin oikeastaan voidaan ottaa yhtään mitään kantaa. Ilman määritelmää ei ole sisältöä, informaatio ja siitä puhuminen jää tyhjäksi ja turhaksi. Syytös ei ilman tarkennusta tarkoita mitään.

Tämä määritelmien omituisuus ei johdu naturalismista, vaikka joku voisi tälläisen saada mieleensä siksi että demonstroin naturalismin kautta informaatiokäsitteiden olennaisia eroja. Syynä on se, että ilmiöt ovat itse asiassa todella erilaisia ja ilman demonstraatiota tämän ymmärtäminen olisi vaikeaa.

Vaikeus taas tarkoittaa sitä että näiden konseptien sekoittaminen on helppoa, ja "informaatio" -sanan vaihtaminen lennosta on esimerkiksi monien kreationistiargumenttien takana. Tämä ei siis oikeastaan kuvaa sitä että kreationistit olisivat tyhmiä, vaan siitä että aihepiiri on vaikea ja siihen tulee mukaan helposti arkijärjen mukanaantuomia kömmähdyksiä.

Kuitenkin silloinkin kun määritelmää ei vaihdeta lennosta, eli ei tehdä huonoa ajattelua, on selvää että tieteessä keskitytään kvantitatiiviseen informaatioon kun taas kreationismi painiskelee kvalitatiivisen informaation hengessä. Tämän ymmärtäminen taas on hyödyllistä, koska sen kautta keskustelua voi yrittää ymmärtää ja sävyttää. Kun tajuaa että "toinen puhuu aidan seipäistä ja toinen aidan ideasta rakennussuunnitelmassa" voi keskustelu kenties edetä siihen olennaiseen - eli siihen mitä tämä mystinen design -informaatio on määritelmällisesti, miten sen määrä voidaan mitata ja miten tämä mittaus on onnistuneesti tehty tutkimuksellisesti.

Itse asiassa tämä määritelmien ero on selkeästi demonstroitavissa (ja olen onnellinen voidessani tehdä sen). John Pieret viittasi tuoreesti Douglas Axeen. Axe oli käyttänyt selvästi kvalitatiivista informaatiokäsitettä verratessaan naturalismia ja ID:tä kirjoittamiseen "We feel that biology has been stuck, looking at the mechanics - like spelling - and it really has to move to a higher level where it embraces principles, and these principles are manifestly design principles. We think that life cannot really be understood until you move to that higher level." ja Pieret kommentoi että tämä on kauhea tunnustus koska sen jälkeen "What science does is look at the mechanics of the universe. The "higher-level principles" that go into the "art" of forming some "higher order" of understanding is the business of metaphysics and/or its country cousin, theology ... if it can." Tämä on yksi hyvä esimerkki siitä, miten voimakkaasti erilaiset informaatioajatukset piireillä ovat. Ongelmana on se, että "Platoninen Logos -henkinen design-informaatio" on jotain joka on enemmän kirjallisuustieteen kuin luonnontieteiden piiriä. Eikä ID -kään ole onnistunut tuomaan työkaluja tämän käsittelyyn, jolloin se ei ole muuttanut tätä kyvyttömyyttä, vaan lähinnä esittänyt vaatimuksen että tätä kulmaa olisi tutkittava. Mutta eivät kertoneet, miten se oikein onnistuisi.
1: Konseptit, kuten CSI sortuvat sitten niihin ekvivokaatioihin eli siihen että niissä informaatiokäsitteitä vaihdetaan lennosta toiseen jolloin kysymys ei enää ole lainkaan argumenteista.

Mistähän sullekin saatais?

Markkinatutkimuksen ytimessä on etsiä, mitä ihmiset pitävät haluttavana ja toivottavana, ja mikä heistä on huonona systeemissä. Usein asiaa helpottaa se, että tutkittava kohde on olemassa ; Jokaisella on mielipiteitä. Ja näille saadaan erilaisia jakaumia ja frekvenssejä - ja jopa rypäytymistä jossa yksi mielipide korreloi vahvasti toisten mielipiteiden kanssa.

Ihmisiltä kysellään melko hyvästä syystä. Mainosmiesten tai firman johtajien ennakkokäsitykset siitä mitä "ihmiset ja massat haluavat" ei ole välttämättä oikea käsitys. Ihmisillä voi olla ennakkoluuloja, turhia stereotypioita ja muita harhaluuloja. Näiden tarkistaminen on tärkeää, koska "siitä riippuu raha". Erehtyminen on taloudellisesti haitallista.

Yleistilanteesta voidaan saada kyselyillä ihan hyviäkin tuloksia. Surowieckin "Wisdom of Crowds" -käsite kun muistuttaa, miten ryhmä voi osata asian paremmin kuin keskiverto yksilö. Ja miten keskivertojen ihmisten ryhmä saa hyvälaatuisia tuloksia. Onkin havaittu, että ryhmiltä saadaan hyvä tulos, jos heidän keskiarvonsa otetaan. Esimerkiksi NASA onnistui pikakoulutetulla maallikkoryhmän tuottamaan tuloksia erilaisten kraatereiden luokittelussa. Tämä taas on taito, johon ekspertin kouluttaminen vie aika paljon aikaa. Ekspertit olivat toki parempia kuin kukaan ryhmän yksilö. Mutta ryhmän keskiarvo oli tarkempi kuin yksinäinen ekspertti.
1: Tämä näkyy jopa "Haluatko miljonääriksi" -televisiosarjassa, jossa kaverilta kysyminen tuottaa 65% oikean vastauksen, ja paikallaolevilta kysyminen antaa 91% oikean vastauksen. Toki tästä ei välttämättä kannata innostua, koska usein yleisöltä kysytään alkuvaiheessa. Ja kysymykset vaikeutuvat prosessissa tavalla jota on vaikeaa mallintaa kaavaan. "Ryhmän viisaus" voikin johtua joko osittain tai kokonaan siitä että kysymyspiinapenkissä olijat "halveksivat rahvasta". Silti oikea vastaus on prosentuaalisesti hyvä, kun muistetaan että oljenkorsia käytetään jos ollaan epävarmoja. Yleisö ryhmänä osaa paremmin kuin yksilö piinapenkissä.

Riskinä on se, että on olemassa myös "Stupidity of herd", joka Surowieckin mukaan syntyy silloin kun yksilöiden individualismi särkyy. Näin esimerkiksi ryhmäpaine sotkee pakan.
Voidaankin sanoa että massatuotteisiin saadaan helpommin vastauksia. Joskus tuotteet täytyy kohdentaa sitä ostavaan ryhmään. Tällä on merkitystä etenkin ns. focus groupeissa, joissa ryhmäkeskustelutilassa on ihmisiä kasvokkain. Karismaattinen hahmo keskustelijoiden joukossa voi viehättää muut komppaamaan ja nyreä ja ärsyttäväkin voi ajaa ihmisiä vastustuskannalle. Näin syntyy vakaviakin vääristymiä tuloksiin.

Näin ollen markkinatutkimuksissa keskitytään usein siihen että saataisiin jotenkin kartoitettua sitä, mitä ihmiset haluavat. Tässä kysellään ihmisiltä eri tavoin. Usein tässä on kahta päätyyppiä : Kvantitatiivista ja kvalitatiivista. Sen lisäksi on erilaisia näiden välimaastossa olevia lähestymistapoja. Ja toisissa kvalitatiivisen tuloksia tarkistetaan vertaamalla sitä kvantitatiiviseen aineistoon.
1: Kvantitatiivista tutkimusta pidetään usein varsin luotettavana. Tutkimuksissa keskitytään lähinnä otoskokoon ja siihen, onko otoksen ottamisessa jokin systemaattinen virhe (eli onko otos riittävän satunnainen.) Selviin kysymyksiin saadaan numeerisia vastauksia, joiden tulkinta on melko yksiselitteistä.
___1.1: Sen ongelmana on korostetusti esimerkiksi internetissä se, että otoksien satunnaisuutta ei voida juurikaan hallita tai varmistaa. (Mutta netti on aineistonhankintavälineenä halpa, joten tietyssä määrin se voi olla perusteltua.) Lisäksi kysymyksen muotoilu voi vaikuttaa tuloksiin hyvin paljon ; Kysymyksessä sanan synonyymeillä voi olla hieman erilaisia konnotaatioita jotka muuttavat tulosta.
2: Kvantitatiivisessa tutkimuksessa lukujen sijasta korostetaan tutkittavien henkilöiden näkökulmia ja kokemuksia. Näin saadaan ilmiöön liittyviin ajatuksiin, tunteisiin ja vaikuttimiin. Ideana on se, että ihmisillä joilla on kokemuksia autoilusta osaavat kertoa siitä jotain - ja jos ei aja autoa, niin tähän on jokin syy. Molemmista voi olla hyötyä jos halutaan myydä autoja.
___2.1: Kvalitatiivisen tutkimuksen kohdalla on vaikeuksia joita on mietittävä ; Esimerkiksi ryhmätutkimusten otoskoot ovat usein aika pieniä. Moni näkee että tämä ei ole riittävä jotta sen pohjalta voitaisiin tehdä yleistyksiä. Monitulkintaisuuden kohdalla vaikeutena on se, onko otoskoko peräti 1, eli että tutkija peilaa ryhmän kautta lähinnä omia ennakkokäsityksiään.
___2.2: Riskiksi mainitaan usein myös se, että ihmisiltä kysytään usein asioita joista heillä ei ole välttämättä suoraa kokemusta. Näin he voivat antaa rehellisen vastauksen jossa he ovat miettineet mitä he tekisivät, mutta elämässä he tekisivät muuten. Behavioral Economics:iin liittyvät perustelumateriaalit näyttävätkin että ihmiset ovat mielikuvissaan siveämpiä ja rationaalisempia ja vähemmän tunteiden vietävissä kuin mitä he ovat ; Ostoksia kuvataan helposti rationaalisen kaavan mukaan, selittämällä halvasta hinnasta ja muista vastaavista asioista. Mutta harkitsemattomat impulssiostokset ja epäsiveys ovat kuitenkin arkipäivää. (Takana on varmasti myös assimilaatiota. ~ Huonon ostoksen tekeminen nostaa taatusti kognitiivista dissonanssia. Asia selitetään parhain päin, järkeily liitetään impulssiostokseen jälkikäteen, ja tämä sitten selitetään muille, ja siihen uskotaan itsekin.)
___2.3: Ongelmana on kuitenkin myös laatu : Etenkin ulkomailla ei ole tavatonta, että mainosmiehet pistävät ryhmän kokoon, eivät ota riskejä huomioon, ja kutsuvat tätä kvalitatiiviseksi tutkimukseksi.

Kuitenkin jos esimerkiksi etsitään, onko jokin kohderyhmää, tai pohjalla on uuden liikeidean muotoilu, ei suora kvantitatiivinen kysely ole välttämättä kovin helppoa ; Pitäisi osata kysyä oikeita kysymyksiä juuri oikealla tavalla. Avoimempi muoto voi nostaa esiin uusia asioita, jotka voivat olla after the fact ilmiselvä, mutta joka ei muuten olisi tullut tutkijan mieleen.

Näin voidaan saada selviä hyötyjä. Näiden saamiseksi kvalitatiivista tutkimusta on aina yritetti kalibroida. Usein apuvälineenä ovat olleet kvantitatiivisen varmistus/tukiaineiston rakentaminen sekä psykologian hyödyntäminen. Nykyään tietoja verrataankin usein esimerkiksi erilaisiin ostotilastoihin ja brandien vertailtuun suosioon. Myös kysymyksiä mietitään niin että ne eivät olisi ohjailevia.
1: Näin apuvälineitä onkin vuosien varrella löytynyt monenlaisia. Sosiaaliantropologian, semiotiikan, keskustelijoiden ilmeiden tunnistaminen ja liittäminen sanottuun, etnografian ... lisäksi apuna on käytetty esimerkiksi psykoanalyysiä ; 1950 -luvulla markkinatutkimuksissa muodissa oli käyttää apuna psykoanalyyttistä näkemystä, jonka mukaan alitajuiset voimat olivat konfliktissa ja alensivat yksilöiden toiveita, jolloin tutkimukseen saatiin jopa terapeuttinen sävy ; Lopputuloksen henkenä on likimain "Osta itsesi mielenterveeksi ja onnelliseksi".

Hyvin tehtynä molemmat menetelmät ovat hyödyllisiä, joskin hieman eri yhteyksissä ja tilanteissa.

Miltä tuntuu lepakon tuska?

Usein kun aiheena on eläinten hyvinvointi, nousee esiin tietoisuuskysymykset. Esimerkiksi eläinten välineellistämistä oikeutetaan usein sillä että ihmisillä on erityisen tasoista tietoista toimintaa. Eläimillä ei tämänlaista ole. Näin ollen esimerkiksi ihmisen tietoisuus lisää hänen tuskanprosessointikykyään. Kastemadon tuskaa pidetään yksinkertaisempana, joten matojen kohtelusta ei tehdä yhtä isoa ongelmaa. Kana ja sika ovat eläimiä. Kasveilla ei ole samanlaista neurologista järjestelmää, joten kasvisten tuskasta puhuminen ei ole järkevää vaikka se porkkana aidosti elossa onkin.

Tätä vastaan käydään usein muistuttamalla, että tuska ei ole mikään kvantitatiivisesti mitattava asia. Eli tietoisuus olisi kvalitatiivinen asia, jossa on mukana psykologiaa ja siksi esimerkiksi ihmisilläkin tuskaa voidaan lähestyä parhaiten haastattelututkimusten kautta. Neurologinen lähestymistapa ei siksi olisi hyvä. Asiaa perustellaan myös Thomas Nagelin ajattelutapaa mukailevilla strategioilla. Thomas Nagelhan perusteli, että neurologisen tiedon kasaaminen ei johtaisi lepakkona olevan subjektiivisen kokemuksen syntyyn.

Näissä oleva tausta -ajatus on sinällään varsin mielenkiintoinen. Niissä on kuitenkin ongelmana se, että jos asia on juuri noin, niin miten ihmeessä esimerkiksi eläinten hyvinvointiin ja eläinten kärsimykseen sitten voidaan ottaa kantaa.

Nimittäin jos vedotaan eläinten huonoihin oloihin, vedotaan aina joihinkin objektiivisiin asiantiloihin. Perusteet voivat olla etologisia, eli poikkeavaan käytökseen liittyviä, tai vedota luonnoneläinten toimintaan. Ne kuitenkin toimivat perusteluina jos ja vain jos eläinten tuskankokemusta voidaan liittää näihin asioihin jotenkin. Tämä rinnastus kohtaa saman tilanteen mihin neurologiaselitysten kannattajat törmäävät ; Mikäli Nagel on oikeassa, nämä mainitut objektiiviset tosiasiat eivät auta välittämään eläinten subjektiviista tuskantuntemusta.

Oma kantani tähän on se, että neurologia, kuten käytös- ja muukin tutkimus antavat osviittaa. Tuskaa ei kenties voida laittaa vaakaan ja punnita, mutta se ei tarkoita sitä että asiaa ei voitaisi lähestyä faktapohjaisesti.

Faktapohjan kautta voidaan ajatella, että vain ihmisen oma tietoisuus tällä hetkellä on fakta, oman tunnemaailman jatkuvuus vaatii jonkinlaisen induktion joka pitää akateemisen arvauksen sisällään. Toisten ihmisten tunneskaalan vastaavistamiseen tarvitaan siihenkin pieni induktioloikkaus ja eläinten hemmetin paljon isompi sellainen. Kiviin vaaditaan sitten jo aikamoisen kaukaa haettuja rinnastuksia. Siksi harva miettii kivien hyvinvointia, vaikka niitä kovasti murskataankin esimerkiksi tienpäällysteeksi. Myös erilaiset narkomaanihumalikot oksentelevat kiville kovin epäkunnioittavasti, mutta tätä ei pidetä kivien tuskallisen elämän ja tietoisuuden väärinkäyttönä ja tuskan aiheuttamisena. Koska asiaa voidaan lähestyä faktojen kautta.
1: Ja jos et ole tätä mieltä, niin sen pahempi. Sillä jos ihminen on esittänyt että tietoisuus on jotain faktoista erillistä, ja vaativat esimerkiksi eläimille parempaa kohtelua niille syntyvän tuskan kautta, voin minä saman tien olla sitä mieltä että tämänlainen mielipide vahingoittaa minua ja kissanpentuja niin pahasti, että tuollaisen mielipiteen omistaminen ja sen toteuttaminen tuottaa valtavat tuskat. Tätä ei voisi kritisoida koska vasta -argumentointi pitäisi sisällään sen, että tuska olisi jotenkin arvioitavissa tosiasioiden kautta. Ja tämä on omissa lähtökohdissa kiistetty.

Itse tietysti uskon, että emme - iso ehkä - voi tietää millaista on olla lepakko. Mutta me voidaan arvioida jossain määrin sitä, onko lepakolla on ikävää.

Vaihtoehtoisia tapahtumia.

"Skenaariot ovat yrityksiä esittää looginen tapahtumien ketju, jonka tarkoituksena on osoittaa kuinka tapahtumat juontuvat toisistaan vaihe vaiheelta nykytilasta lähtien."
(Eric Jantsch)

"Tulevaisuuden ennustaminen" oli Sibeliuksen mielestä vaikeaa. Ja harva uskoo sellaiseen determinismiin, jossa tulevaisuus olisi sekä ennalta määrätty että ihmisen tiedollisesti esitiedettävissä. Kuitenkin tulevaisuuteen voidaan varautua ja sitä voidaan suunnitella. Epävarmuus on eri asia, kuin täysi tietämättömyys. Siksi Humekin esitti että jos jokin asia pelottaa, tulisi miettiä pahinta mitä siitä voisi seurata. Tällöin pelko voi osoittautua aiheettomaksi; Jos pahin seuraus on itsensä nolaaminen muutaman edessä, se tuskin on ihan kauhea asia.

Tässä ehkä yksi merkittävin keino on erilaisten skenaarioiden rakentaminen. Se eroaa hieman siitä tavasta, jolla skenaario arkielämässä ymmärretään: Siinä ei välttämättä niinkään ennusteta tarkasti mitä tulee tapahtumaan, vaan enemmänkin rakennetaan erilaisia vaihtoehtoisia malleja. Toki skenaarioita voidaan käyttää apuvälineenä siinä, että jonkin näiden toteutumisesta tehdään todennäköisempää, ja joskus skenaarion ennuste osuu aivan napiin. Kuitenkin skenaario ei ole mikään tulevaisuusnäkökannan lukkoonlyönti tai lopputila, eikä sen tavoitekaan ole olla olevaisuutta itsessään ; Tämän vuoksi toteutumatonkin skenaario voi olla hyvä, jos se vain osuvasti kuvaa jonkin vaihtoehdon syntymekanismeja.

Skenaarioita käytetään paljon esimerkiksi maatilojen neuvonnassa. Jotta skenaarioista puhumisessa olisi järkeä, ensin olisi tietenkin määriteltävä skenaario jotenkin. Nythän olen aloittanut "negatiivisella määritelmällä" joka kertoo mitä se ei ole. Tässä tapauksessa sitä mitä sen yleensä katsotaan tarkoittavan. Skenaariossa on muutamia hieman erilaisia merkityskenttia, joitka ovat yleisessä käytössä:
1: Skenaario on näytelmän, teatteriesityksen tai elokuvan toiminnallinen käsikirjoitus. Siinä on vuorosanojen lisäksi ohjeita ohjaajille, näyttelijöille, lavastajille ja muille vastaaville tahoille. Tässä en puhu tästä versiosta juurikaan. Se ei varsinaisesti liity aiheeseen, eli (tulevaisuuden) ennustamiseen.
2: Ensimmäinen tulevaisuuden ennustamisen skenaarion määritelmä liittyy siihen että tulevaisuutta ei nähdä yhtenä ja tietynlaisena. Tällöin puhutaan joko indeterministisestä tai ainakin ihmisen tiedon ulkopuolelle jäävästä determinismistä. Tällöin korostetaan joustavuutta. Tällöin skenaarioajattelu koostuu useista vaihe vaiheelta etenevistä mahdollisista tapahtumainkuvauksista, jotka alkavat nykyhetkestä ja siiretyvät vaihe vaiheelta tulevaisuutta kohti.
3: Skenaario nähdään enemmänkin työmenettelynä; Skenaario on työtapa joka tekee yhteenvetoja tulevaisuuden todennäköisistä suunnista. Tällöin tulos rakennetaan sekä kvantitatiiviseen "kovaan dataan" että kvalitatiiviseen "tulkinnalliseen käsittelyyn". Yleensä kvantitatiivinen menettely tuottaa vaihtoehdottomuutta, koska se tekee sitovia ennusteita ja malleja ja kvalitatiivinen tuottaa moniselitteisiä ja epäselvempiä mutta joustavampia tuloksia. Skenaarioajattelussa sovelletaan yleensä molempia. Kun näitä sovelletaan luodaan uskottavia tai melko uskottavia loogisesti eteneviä tapahtumasarjoja, joiden tarkoituksena on näyttää, miten mahdollinen tulevaisuudentila kehittyy askel askelelta nykytilasta.

Skenaario on kuvaus, jossa on esitetty mahdollinen tulevaisuuden tilanne, joka on liitetty uskottavaan tapahtumien kulukuun jotka johtavat lähtötilanteesta juuri tuohon tulevaisuuden tilanteeseen. Tässä on hyvä muistaa muutamia asioita:
1: Ensinnäkin riskinä on slippery slope. Esimerkiksi salaliittoteorioissa esitetään uskomattomia tulevaisuuden esityksiä, joissa esimerkiksi homoseksuaalejen avio -oikeuden antaminen johtaa siihen että kaikista tulee homoseksuaaleja ja yhteiskuntajärjestys romahtaa. "uskottavaa yhteyttä" ei silloin rakenneta.
2: Toinen riski on mustien joutsenten unohtaminen. Tällöin tulevaisuudessa otetaan vain liiankin ilmiselvät vaihtoehdot huomioon. Ja toisaalta jätetään ottamatta huomioon se, että tulevaisuudessa voi syntyä vaikka jokin merkittävä innovaatio, jota ei voi ennustaa ja joka vaikuttaa ratkaisevan paljon. Tällöin skenaariosta tulee joustamaton ja väärä.

Ratkaisu tässä kohden on tietenkin saatavissa esimerkiksi sitä kautta, että skenaarioita otetaan enemmän. Tällöin skenaarioissa esiintyy yksittäisiä epätodennäköisiäkin tapahtumia, mutta niiden mukanaoloa kompensoidaan siten että muita vastaavan tason epätodennäköisiä asioita otetaan huomioon ja myös todennäköisemmät vaihtoehdot ovat mukana listalla. Tätä kautta esimerkiksi mainittu "homomaailmanloppu -skenaario" on epätodennäköinen, joten sen saaminen skenaariolistalle voi vaatia kymmenien tuhansien skenaarioiden esittämistä. Kun mukana ovat siihen johtavat elementit ilman "liian suuria logiikan loikkia", ne asettuvat oikeisiin mittasuhteisiin. Lopputuloksena syntyy tilanne, jossa rakentuu laajempi näkemystä maailmasta; Skenaariosuunnittelu ottaa huomioon sen tosiasian, että me kaikki olemme maailmankuviltamme jollain tavoin rajoittuneita ; "Avomielistä" ihmistä ei itse asiassa olekaan. Toiset vain ovat vähemmän umpimielisiä kuin toiset. Kun eri vaihtoehtoja otetaan huomioon, otetaan hieman huomioon sitä että mahdollisten tulevaisuuksien toteutuminen johtuu itse asiassa kasasta ihmisiä ja tässä kasassa käytännössä vain yhden maailmankuva on sama kuin skenaarion rakentajan, ja vaikka laajemmin jotain yhteyttä löytyy, on aina iso joukko ihmisiä joiden näkemykset ja tavoitteet poikkeavat paljon.

Tietenkään skenaarioiden rakentaminen ei ole täydellistä. Esimerkiksi tulevaisuuden innovaatioiden keksiminen ennalta on hyvin vaikeaa. Esimerkiksi 1920 -luvulla oli luultavasti vaikeaa ajatella internetin vaikutusta maailmaan ja tätä kautta 2000 -lukua käsittelevät skenaariot olivat vaikeita. On hyvä muistaa että nämä ovat epävarmuustekijöitä joita ei oikein mitenkään uskottavasti voida ennustaa. Ne on otettava huomioon, mutta ei siten että ne ennustetaan, vaan siten että muistetaan että ennustamattomissa olevia asioita voi tapahtua ja tapahtuu jatkuvasti.

Ehkä yksinkertaisin tilanne on riskianalyysi; Sellaisia tehdään esimerkiski vakuutuksia valitessa. Tässä on olennaisena elementtinä esimerkiksi seuraavia elementtejä (1) Riskin todennäköisyys. Jos asia on epätodennäköinen siihen tulee keskittyä vähemmän kuin silloin jos saman tapahtuman riski on suurempi (2) Riskin suuruus. Jos seuraukset ovat vakavia, siihen tulee keskittyä enemmän kuin jos se on vähemmän vakava. (3) Riskin huomioon ottamisen hinta, eli jos riskin ennaltaehkäisy tai sen seurausten maksaminen muutoin on halpaa, se kannattaa todennäköisesti ottaa huomioon, vaikka riski olisi edellisten vuoksi muuten melko irrelevanttikin. Toisaalta iso huomioon ottamisen hinta voikin korvata ongelman toisella, suuremmalla ongelmalla, joten sitä ei kannata ottaa huomioon. (4) Riskin ajankohtaisuus, eli onko se sellainen että sen toteutuminen ei ole ajankohtaista nyt vaan järkevämpää olisi varautua siihen vaikka viiden vuoden kuluttua. Kokonaisuutena voisi sanoa että vaikka pelaisi venäläistä rulettia jossa pelissä on 6 pelaajaa, ja vain yksi kuolee ja muut jakavat hänen omaisuutensa, ja olet köyhä ja muut ovat rikkaita, ei peliä välttämättä kannata suorittaa, vaikka se kuinka ratkaisisi asuntovelkaongelman joka on juuri sillä hetkellä sekä suuri että todennäköinen, että ajankohtainen.

Ehkä yksi yksinkertaisin mieleeni juolahtava esimerkki skenaariotyyppisestä ajattelusta on tapaus, jonka juuri tuoreeltaan tein kotona. Puolisoni on pähkäillyt valintakysymyksen edessä, joka on hänelle ollut ilmeisen vaikea. Siispä hän kysyi että kumpi minusta olisi fiksumpi: Lyhytaikainen peliohjelmointityön ottaminen vai opettajakoulutus. Näiden tapahtumien ajoitus osuisi osittain päällekkäin ja ne molemmat ovat sen verran työläitä että niiden suorittaminen on poissulkevaa: Et voi saada molempia. Siksipä tein kaksi SWOT -analyysitaulukkoa. SWOT -analyysissähän rakennetaan nelikenttiä, jossa on nykytila ja tulevaisuus, ja positiivinen - negatiivinen kenttä. Vaihtoehtojen vahvuudet, heikkoudet, mahdollisuudet ja uhat listataan sille kuuluvaan ruutuun. Täten esimerkiksi koodaustyön vahvuuksina oli melko hyvä palkka (verrattuna opintotukeen) , heikkoutena työn stressaavuus, mahdollisuutena uudet työsopimukset ja uhkana se että jos työ loppuu, uutta ei välttämättä saa. Tietenkin listat olivat joka kohdassa pidempiä ja opettajakoulutuksen kohdalla tehtiin sama. Lisäksi jotkut kohdat huomattiin "olotiloiksi", eli ne olivat riskejä jotka liittyivit molempiin vaihtoehtoihin. Ne ovat irrelevantteja ratkaisun kannalta, valinta ei muuta niitä. Lisäksi osa laitettiin kategoriaan "huolia murheita turhia toiveita" eli ne sisälsivät epätodennäköisiä ja jopa hieman hassuja vaihtoehtoja. Ne todettiin enemmän peloiksi ja karkkifantasiaa kuin todellisuudeksi. Niiden huomiooon ottamista ei katsottu järkeväksi. Pelkästä riskianalyysistä skenaarioajatteluksi tilanteen lavensi yksinkertaisesti se, että syyseurausketju esiintyi monessakin kohdassa ja niistä saatiin irti joitain "jos käy näin niin seuraa tätä jos toisin tuota" -kohtia, jotka liitettiin juttuun. Lopputuloksena selvisi että kyseessä oli arvovalinta, ja avainkysymyksinä oli "Kummasta pidän enemmän, opettamisesta vai koodaamisesta", jaksamiskysymys, arvostuskysymys sekä "tulevaisuuden vakaus vai epävarmuuskysymys". Minun tehtävänäni ei tietenkään ollut valita että mikä näistä on se tärkein juttu. Analyysini oli minusta onnistunut, koska en varsinaisesti tuonut omia näkemyksiä esiin, se ei antanut varsinaisesti uutta tietoa. Esiin nostettu data ja sen käsittely vain nosti avainkysymykset esiin ja niiden avulla ratkaisu siitä mitä tulevaisuudessa halutaan tehtiin. Auskultointi on edessä.

Sillä että voin olla tyytyväinen panokseeni valinnassa on tietysti katsottavissa siitä millä kriteereillä yleisesti ottaen voidaan sanoa että skenaario on onnistunut. Näitä elementtejä ovat seuraavat:
1: Hyvässä skenaariossa on esitetty seurauksia erilaisille valinnoille. Tässä on oltava vaikutukset, eikä pelkät olotilat.
2: Esitetyt lopputilateet ovat "riittävän loogisesti" esitettyjen tapahtumien seuraamus. Tässä on otettava huomioon myös se, että kaikkia valintoja ei tee se, jolle skenaariota tehdään ja joka on tapahtumain keskiössä. Tässä ympäröivä kulttuuri ja sen arvot on jollain tavalla otettava huomioon.
3: Skenaarion on oltava ymmärrettävä ja selkeä. Siinä ei saa olla kikkailua kikkailun vuoksi.
4: Skenaario on oltava kiinnostava, eli se tuo esiin jotain oleellista joka auttaa päätöksenteossa, se vaikuttaa tehtävään päätökseen.
5: Jos kyseessä on arvovalinnat, skenaarion vääntäjän näkemys ei ole keskiössä, vaan sen jota skenaario koskee (poikkeus on se, kun skenaarioita tehdään itselle.) Toiselle ei syötetä arvomaailmaan. Kyseessä on neuvonta, avunanto ratkaisussa ei julistustilanne tai toisen puolesta suoritettu aktio.

Tämä yllä oleva oli pelkistetyssä muodossa sitä mitä esimerkiksi maatilaneuvonnassa tehdään, ainakin sen pohjalta mitä minulle on kerrottu; En itse ole käytännössä neuvontatyötä tehnyt vaan kuullut juttuja niiltä jotka ovat tehneet hommaa erinäisiä vuosia. Olen kuullut että monet ovat pettyneitä kun neuvoja ei vaan tule ratkaisemaan tilannetta. Neuvojilta ikään kuin odotetaan että "tuo valmiin ratkaisun että tehkää noin." Kuitenkin kasvavassa määrin neuvojan ammattitaito tarkoittaa sitä että hänen pitää osata enemmänkin nostaa esiin eri vaihtoehtoja, jonka asiakas kokee helposti hämmentämisenä, ja neuvotella niistä ja vasta sitten "päsmäröidä ohjeilla". Asiantuntemus tulee siitä että osaa esittää relevantteja vaihtoehtoja ja jättää muut käsittelemättä, ja siitä että tavoitteet nousevat "poliittisen korrektiuden ulkopuolelle", eli ulos saadaan se mitä tavoitellaan eikä sitä mitä isäntäväki luulevat neuvojan haluavan kuulla ja jotka he uskovat kuulostavan hyvältä tämän korvissa. Osaaminen tulee tietysti myös siitä että joustaa kun on tarve mutta ei jousta silloin kun ei pidä. Esimerkiksi naudan ruokinnassa voidaan yksityiskohdista neuvotella; Että onko aperuokinta järkevämpää kuin joku muu. Ja onko väkirehussa enemmän vehnää vai ohraa. Mutta elikoiden ravinnontarpeesta ei voida joustaa.

Valtapeliä.

"Ideologia on usein (muiden) kuolemaan johtava, propagandan välityksellä leviävä sairaus, jota käytetään vallankäytöllisenä aseena."

Kun teologiaa, filosofiaa, humanismia ja luonnontieteitä vertaillaan, on syytä muistaa että aina oikeastaan puhutaan filosofiasta, ja sen erilaisista lähestymisnäkökulmista. Asioita tarkastellaan erilaisista lähtökohdista.

Yleinen virhe on se, että oletetaan että ne puhuisivat totuudesta samalla tavalla. Itse asiassa ne puhuvat aivan eri asioista.
1: Luonnontieteethän ainoastaan kuvailevat sitä millaisen todellisuuden todennäköisesti voidaan sanoa olevan saatujen tietojen perusteella. Teologiassa ja maailmankuvallisissa asioissa asioita rakennetaan tietenkin myös sellaisille asioille joita ei pystytä havaitsemaan. Itse asiassa luonnontieteissä tälläisiä kannanottoja tehdään vähiten; Se kun toki tekee metodologian ja muun kohdalla valintoja ; Fysiikkaa ei voi soveltaa kaikkeen, mutta on kuitenkin niin että parhaat fyysikot ovat aina myös hieman enemmän filosofeja kuin yleensä annetaan ymmärtää. Eritoten fyysikot pohtivat metafyysisiä kysymyksiä, sillä ne voivat avata uusia näkökulmia todellisuuden luonteeseen. Kysymyksiä tehdään ja niitä pyöritellään sen toivossa, että löytyisi jotain konkreettista ; Jotain kokeellisesti havaittavaa. Pääasia kuitenkin on, että sen mietintä heillä johtaa käytännön kokeiluihin ja tuloksiin.
2: Mutta muunlaisissa lähestymistavoissa nämä samat valinnat tehdään. Ja itse asiassa he tekevät niitä pitkin matkaa, muuallakin. Yleensä kun luonnontieteitä kritisoidaan perustellusti, vedotaan luonnollisesti näihin. Mutta ei huomata että kritisoija itse ei koskaan selviä samasta kohdasta. Tämä johtaa karkeimmillaan siihen, että kun puhutaan fysikaalisesta suureesta lämpötila, subjektiivinen arviointi pääsee jonkinlaiseen "kuumaa - kylmää" arviointiin, joka eroaa henkilöstä toiseen. Lämpömittari taas antaa tietyn lukeman paljon pienemmällä erolla. Kun näiden tulkinnoista puhutaan, kukaan ei väitä että luonnontiede olisi huonompi kuin jokin muu tulkinta. ~ Luonnontieteessä on aina tulkintaa. Mutta tämä ei tarkoita sitä että muut tahot onnistuisivat tässä yhtään paremmin. Fysiikka on kokeellista filosofiaa, joka testaa teoriansa moneen kertaan ennen kuin niistä saadaan kirjoittaa tutkielma. Spekulatiivisemmassa filosofiassa ja teologiassa taas vain kirjoitetaan, ja tämä on luonnontieteellistä menetelmää vahvempi lähinnä sen takia että sillä ei ole näkökulmarajoituksia eikä siinä ole edes oleellista se, onko tutkimuskohdekaan olemassa. Niiden tulkintakenttä on siksi laajempi. Tälläinen pohdiskelu leviää nykyisin hetkessä kaikkialle. Toki sama leviämisnopeus koskee myös luonnontieteitä. Mutta niitä hidastaa se, että ne joutuvat tekemään lisäksi niitä kokeita. Pelkkä hienostunut koejärjestely vaatii ajattelutyötä, mutta kukaan luonnontieteilijä ei usko että pelkkää tutkimussuunnitelmaa ilman suorittamista voidaan lähettää Natureen.
___2.1: Tuntuukin erikoiselta että jos tiedemies ilmoittaa olevansa vaikkapa ateisti ja perustelee sen tieteellä, hänen tulkintansa halutaan kieltää. Teologi saa haukkua luonnontieteitä, mutta jos luonnontieteilijä toimii toiseen suuntaan, se on kammottavaa maailmankuvien vainoa. Tieteen väitetään jopa tuottavan "Yhtä Totuutta", joka pakotetaan kaikille. Päin vastoin, luonnontieteessä kuitenkin sallitaan aina eri tulkintoja: Erilaiset koulukuntakiistat tieteen sisällä ovat kaikille tuttuja. Ja itsekriittisyyden periaate pakottaa aina mahdollisuuteen että käsitystä olisi jossain määrin muutettava havaintojen edessä. (Jota vaatimusta esimerkiksi teologiassa taas ei ole.) Lisäksi on erikoista, että luonnontieteitä samanaikaisesti syytetään siitä että se tuputtaisi yhtä totuutta, kun sen toisaalta kerrotaan johtaneen moraaliasioiden löystymiseen, jossa sallitaan ties mitkä kauheudet. Tosiasiassa eri mielipiteiden salliminen ja "yksi totuus" ovat toistensa kanssa täysin vastakkaisia voimia.

En ymmärräkään luonnontieteellisesti ajattelevia vastaan hyökkäämisen ja teologisen puolustautumisen epätasapainoa muuta kautta, kuin että että tiedon kasvaessa uskonnot ovat joutuneet yhä ahtaammalle. Syynä on se, että tiede toimiikin itse asiassa liian hyvin. Näyttäisi olevan historiallinen trendi, että monet humanistiset ja teologiset kysymykset ovat muuttuneet luonnontieteiden kehittyessä luonnontieteellisiksi kysymyksiksi ; Asiat joita on pystytty ennen käsittelemään vain kvalitatiivisesti on nykyään mahdollista tutkia kvantitatiivisesti. Ja vielä huonommin on käynyt spekulatiivisempien käsitteistöjen kanssa: Ennen ajateltiin että sairaudet johtuvat kirouksista, ja nykyään ne selitetään viruksilla, toksiineilla ja bakteereilla. Eikä ole varmuutta että tämä ei jatkuisi tulevaisuudessakin. Sen sijaan toiseen suuntaan asioita ei ole tapahtunut. Esimerkiksi teologisia käsitteistöjä ei ole saatu tieteen puolelle positiiviseksi tutkimusaineistoksi ; Emme tutki uusimmalla tekniikalla enkeleitä tai demonien possessoinnin mekanismeja. Sen sijaan teologian ystävät voivat nähdä yhä vaivaa siihen miten luonnontieteen havainnot yhä sallisivat demonien vaikutuksen jossain.

Olen kuitenkin sitä mieltä että naturalistisessa ajattelussa minua ei ongelmana ole niinkään se, että löydetään erilaisia luonnontieteellisiä ilmiöitä, vaan se, että näiden pohjalta perustellaan eettisiä kannanottoja ; Vaikka Humen giljotiini on kaikille tuttu asia, meillä on taipumus uskoa että kun etiikassa tutkitaan käyttäytymistä ja etologiassa tätä voidaan tutkia, se tarkoittaisi että etologia välttämättä tarkoittaisi muutakin kuin ihmisen luonnollista toimintaa. Siksi esimerkiksi itse pyrin erottamaan "kiltteyden" ja "etiikan". Kiltteys on etologisesti selvitettävissä ja havaintojen pohjalta ihmiselle lajityypillinen tapa, joka liittyy yhteistyöhön ja laumahenkisyyteen. Tämä fakta vain ei kerro sitä että ihmisen myös pitäisi olla sellainen ja toimia tämän mukaan. Tosin tässä kohden on muistettava myös että Humen giljotiini ei ole kannanotto jonka mukaan luonnolliset asiat olisivat pahoja. Se sanoo vain, että tästä ei voida perustella etiikkaa. Itse asiassa se sanoo että tätä ei voida sanoa kumpaankaan suuntaan. Kuitenkin ihmiset unohtavat tämän ja tämän johdosta etologiaa pidetään joko selitysvoimaisempana kuin se tosiasiassa onkaan, tai sitten se nähdään jonain haukuttavana peikkona ; Ja tämä on juuri sitä, mistä luonnontieteellisesti ajattelevia voidaan ja tuleekin kritisoida. Se suoraan sanoen muistuttaa juuri sitä vanhaa uskonnollista järjestelmää, jossa moraali ja tosiasiat kuuluvat samaan piiriin.

Ja itse asiassa tämä on syytä muistaa, kun joku teologi kysyy vaikkapa sitä kuinka luonnontieteet selittävät vaikkapa etiikan tai esteettisiä kysymyksiä ; Voimme löytää taiteen tiettyihin piirteisiin evolutiivisia selityksiä, voimme löytää yhteistyöhön evolutiivisia selityksiä. Tätä kautta tiede todella selittää näitä piirteitä ja asioita. Mutta se ei kuitenkaan selitä itse kauneutta tai etiikkaa. Pohjimmiltaan se on näin, koska nämä tutkimuskohteet ovat subjektioita. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä että meillä olisi jokin sielu. Ja itse asiassa on syytä muistaa että teologi itse ei selviä tästä ongelmasta yhtään sen objektiivisemmin. Ja tässä tulkinnoillekin voidaan nähdä oma paikka.

Tästä päästään oikeastaan siihen, että kun puhutaan kulttuurista, (1) geologi voi katsoa että kivi graniittia, ja (2) fyysikko mitata sen tiheyden ja koon ja muodon. (3) Arkeologi voi katsoa minkälaisia menetelmiä käyttäen kiveä on ihminen tai eläin työstänyt ja ajoittaa tämän tapahtuman. (4) Sosiologi voi kertoa minkälaista arvoa tällä jumalankuvalla on paikalliselle kulttuurille ja lopuksi (5) teologi voi selittää miten kivessä kuvattu Jumala pelastaa sielumme ja opettaa meitä olemaan kilttejä toisillemme. Tässä kohden on geologin turha sanoa että kivi ei olisi Jumalan kuva joka edustaa arvoja. Vaikka hänen tutkimusmenetelmänsä ei sitä tavoitakaan. Eikä teologi voi sanoa että se ei olisi silti kivi.

Ainut mitä pohjimmiltaan voidaan kiistellä kun erilaiset alkuoletukset ja tutkimusnäkökulmat kiistelevät, on se, miten suuri valta millekin tulkinnalle tulee antaa yhteiskunnassa. Ja tosiasiassa tässä kohden näyttää aina siltä että jokaisella on agenda jota he haluavat pakottaa jollain tavalla toisille. Ja tässä voi tapahtua muutoksia. Ja nämä muutokset antavat ymmärrystä. Ne kertovat ketkä ovat olleet vallassa, ketkä ovat nyt vähemmistössä ja ketkä haluavat lisää valtaa.

Kulttuurissa on nimittäin tapahtunut valtava vallanvaihto sen suhteen kehen luotetaan eniten ; Ennen valta oli teologialla ja tämän vallan yli hyppääminen oli sekä tosiasiaväitteellisesti että moraalisesti väärin. Elettiin totaalisessa yhden totuuden maailmassa. Tämä näkyy esimerkiksi siinä että Giordano Bruno poltettiin roviolla kannanottojensa takia. Aurinkokeskinen maailmankuva sai kovaa kritiikkiä koska sen nähtiin edustavan väärää tietoa ja tämän katsottiin tarkoittavan ihmisen arvon alentamista ja moraalittomuuden voittoa. Nykyään uskonnot yrittävät aktiivisesti saada samanlaista valtaa päättää luonnontieteen asioista. Esimerkiksi ilmastonmuutosta ja evoluutioteoriaa kritisoidaan. Uskonnollisten tahojen mukaan tämä on oikeanlaatuista toimintaa. Laajemminkin teologit järjestään moittivat luonnontieteellisesti ajattelevia maailmankuvan syöttämisestä yhteiskuntaan, kun he toisaalta itse sallivat itselleen lähetyskäskyn noudattamisen ja esimerkiksi puolustavat kaduilla julistavien uskovaisten toiminnan hyviä puolia.

Minä taas, tälläisenä väliinputoajana, olen valmis antamaan muille tilaa. Mutta vain juuri sen verran, mitä he itse ovat valmiita antamaan. Siksi en esimerkiksi määrittele mitä kristinusko on. Paitsi, jos aletaan puhumaan apologiasta, jonka jäsen alkaa kutsumaan minua omien näkökulmiensa pohjalta huonoksi, ja kieltää minua olemasta jotain mieltä jostain asiasta. En siis tässäkään kohden kritisoi niinkään aatetta, kuin sitä valtaa jota niiden jäsenet sille vaativat. Voin kritisoida toki myös sitä, jos ne väittävät olevansa tiedettä, koska silloin niiden on täytettävä tietyt ehdot. Kuten annan heille luvan pitää jotain luonnontieteellistä teoriaa "vääränä ja huonona teologiana" ja niin "uskonnon X mielestä epäeettisenä" kuin heitä vain huvittaa.

Kvalitatiivinen, kvantitatiivinen ja evidenssi

"Homeopathy is compatible with science ; As far as I know, it proposes only natural causes for its alleged effects. It just failed to be evidentially confirmed, as so many other pseudoscientific propositions have."

Todisteiden vaatiminen on normaalia, koska muutoin voisimme vain esittää mielipiteitä totuuksina ilman sen kummempaa miettimistä. Kuitenkin tiedämme, että tästä seuraisi ongelmia elämässä, kun esimerkiksi huijaria ei voisi mitenkään erottaa lääkäristä ; Ja kun puhutaan kuinka evidenssi suhtautuu teoriaan pääasiassa on se, että jos uskotaan todistamiseen, tarvitaan heti jokin tapa, jolla voidaan sanoa että jokin tietynlainen evidenssi oikeuttaa teoriaan uskomista.

Ensin kannattaa lähestyä asiaa helposta päästä : Tieteessä on tietynlaisia tutkimusperinteitä, joten evidenssin määritelmät ovat luultavasti niihin sopivia. Ihan sen takia, että joko tieteenteon metodiin on tehty vaatimuksia, jotka on täytettävä. (Mitä evidenssin olisi oltava.) Tai sitten tieteenfilosofit ovat tarkkailleet mitä tieteenteko on ja ottaneet määrittelyn toisin päin. (Mihin tyydytään käytännössä.) Tutkimusmenetelmät voidaan jakaa karkeasti kahtia:

1: Kvantitatiivinen tutkimus eli määrällinen tutkimus kuvaa ja tulkitsee ilmiöitä tieteen yleisen logiikan mukaisesti kehittämällä mahdollisimman tarkkoja mittausmenetelmiä. Tyypillisesti siinä tutkimusaineistot käsitellään tilastotieteen menetelmin.
2: Kvalitatiivisessa tutkimuksessa eli laadullisessa tutkimuksessa annetaan enemmän sijaa esimerkiksi tutkimuskohteena olevien henkilöiden omille tulkinnoille. Tässä näkökannassa esimerkiksi naistutkimus voi tutkia sitä, miten naiset kokevat asemansa yhteiskunnassa ilman biologista näkemystä sukupuolesta, ilman että mitään "biokieltoa" tai asioiden unohtamista tapahtuu. Tutkimukseen osallistuvat henkilöt saavat myös melko vapaaesti kertoa aihealueeseen liittyvistä kokemuksistaan ja mielipiteistään.

Näitä ei kuitenkaan pidä pitää aivan eri asioina: Jos tutkimustavat saadaan yhdistettyä, se on erittäin hedelmällinen tutkimustapa, kun tarkka mittaristo yhdistyy analyysissä vapaamuotoisen aineiston käsittelyyn.

Evidenssin kannalta voidaan jakaa myös suhteessa todennäköisyyksiin:

1: Propabilistiset näkökannat: Näistä yleisin on "increase-in-probability" tai "positive- relevance account" -näkemys, jossa evidenssin luonne on oltava sellainen, että se tekee jonkun tietyn tapahtuman todennäköisemmäksi. Eli jos tapahtumalla ilman evidenssiä olisi jokin tietty tapahtumistodennäköisyys, se on evidenssin kanssa jokin muu, suurempi. Tässä näkemyksessä jos jokin teoria saa haittaa, se tarkoittaa että evidenssi tekee tapahtuman epätodennäköisemmäksi. (Jos joku väittää hypänneensä rajan toiselle puolelle, tämä muuttuu epätodennäköisemmäksi jos rajalla onkin valtavan korkea muuri ja aseistetut vartijat.) Tässä näkemyksissä on tietysti jatkokäsittelyjä, joissa oletetaan että on kaksi erilaista näkemystä, jotka kilpailevat keskenään, ja se joka parantaa todennäköisyyttä enemmän, on parempi; Tällöin toisella teorialla voi jopa olla evidenssinä yksityiskohtia, jotka toisessa näkemyksessä eivät sovi kuvaan, kunhan toinen on kokonaisuutena parempi. Tässä kohden ratkaisee kokonaisuus, eikä välttämättä edes mietitä "kaataako yksittäinen havainto teorian vai ei". Toisaalta tässä näkemyksessä ei välttämättä hankita uutta evidenssiä, vaan ajatellaan että oli ihan sopivaan, että Einstein sovitti teoriaansa tunnetun anomalian, Merkuriuksen radan kulun, joka ei sopinut aikaisempaan näkemykseen.
2: semipropabilistiset näkökannat. Vaikka todennäköisyysmäärittelyissä on eksakti luonne, moni ei kuitenkaan pidä niitä riittävänä. Esimerkiksi Achinstein, joka on kritisoinut todennäköisyyttä sillä, että jos olympiauimari hukkuu harjoitellessaan uimahallissa, esitetty taustatieto antaisi todistetta ja uskottavuutta hukkumiselle, koska henkilöt hukkuvat uidessaan useammin kuin ollessaan kuivalla maalla, ja että olympiaumiarius ei poista tätä asiantilaa, ainoastaan pienentää tätä eroa. (Ja faktojen valikointihan olisi cherry - pickingiä, eli huono asia, päättelyvirhe.) Hän ei kuitenkaan ole hylännyt todennäköisyyttä kokonaisuutena, vaan hänestä se ei ole yksinään riittävä komponentti ollakseen todiste. Hänen tavoitteinaan on ollut varmistaa evidenssin ja hypoteesin yhteyden järkevyys. Tähän hän käyttää vaatimusta korkeasta todennäköisyydestä; Jotta jokin voisi olla todiste, sen täytyy nostaa todennäköisyyttä paljon. Deborah Mayos taas on kehittänyt "error-statistical account" -mallin, jossa lähdetään Popperin ajatuksesta, jossa "any support capable of carrying weight can only rest upon ingenious tests, undertaken with the aim of refuting our hypothesis." Eli toisin sanoen asiaan sopiva todiste voi olla evidenssiä vain, jos se läpäisee kriittisen testin. Tämä tarkoittaa sitä, että jos meillä on potilas, jota testataan sitä onko hänellä tauti. Ja sitten meillä on evidenssi, eli diagnoosi testistä joka on tietyllä todennäköisyydellä oikeassa: Jos testi antaa 95% oikean tuloksen kun tauti on, ja jos sitä ei tule se antaa 99% varmasti oikean tuloksen. Tämä tarkoittaa sitä, että tämä on todiste, koska se täyttää kahdet ehdot: Se sopii, ja lisäksi jos tautia ei olisi, olisi epätodennäköistä että se antaisi väärän tuloksen. Sen sijaan testi, joka antaisi vääriä positiivisia (engl. false positives), eli se tunnistaisi tautitilaa myös silloin, kun sitä ei ole, vaikka 99% tapauksista, toki evidenssi tässäkin tilanteessa sopisi, mutta ei olisi todiste sen puolesta että tauti olisi uskottava..
3: ei_propabilistiset näkökannat. Kaikki evidenssilähtökohdat eivät (ainakaan suoraan) käsittele todennäköisyyksiä. Niitä käytetään kuitenkin paljon, ja monelle voi jopa olla yllättävää, mitä mielenkiintoisia ja käytettyjä menetelmiä siihen liittyy.
___3.1: Hypoteettis-deduktiivinen menetelmä on tunnettu ; Monet ovat sitä mieltä että tämä on jopa tieteellisen tutkimuksen eräs tärkeimmistä menetelmistä. Tässä ei ajatella sitä, kasvattaako evidenssi teorian tapahtumistodennäköisyyttä, vaan mieluummin voisi sanoa että se sanoo pikemminkin "aikaansaako teorian luonne evidenssin ilmestymisen". Havaintoaineisto voi tukea tai haitata teoriaa, sen mukaan miten siitä johdetuille ennusteille käy. Tässä mallissa sama tapahtuma voi olla evidenssi useammalle erilaiselle teorialle: Jos teoria 1 ja teoria 2 ennustavat saman tapahtuman ja se tapahtuu, molemmat saavat tukea. Ongelmana tässä on tietenkin se, että vaikka meillä olisi miljardeja eri havaintoja, silti voisi olla useita eri teorioita, joille kaikille ne kaikki antaisivat tukea. Monen mielestä voimme valita näistä teorioista minkä tahansa yhtä hyvin. Toisaalta tätä valintaa on useimmiten täydennetty Okhamin partaveitsellä, jonka mukaan tässä tilanteessa yksinkertaisin teoria on paras. Tämä onkin tärkeä täydennys, koska muutoin voisimme vain ottaa jonkun ytimen ja rakentaa tämän ympärille äärettömän määrän alkuoletuksia ja saada näin mistä tahansa lähtökohdasta sellainen, jolle kaikki havaittu olisi evidenssiä.
___3.2: Carl Hempel esitti hypoteettis-deduktiiviselle lähestymiselle vaihtoehtoja. Hänestä evidenssi oli "a Positive-Instance". Tässä lähestymistavassa esitys on evidenssiä universaalille väitteelle kun se kuvailee jonkin väitteen esittämän positiivisen ominaisuuden tai tapahtuman. Evidenssi voi olla todiste vain jos ne on kuvattu samalla kieliopilla. Hempelin näkemystä ei siis voida käyttää tilanteissa, joissa käytössä on erilaisia teoreettisia termejä, eli käsitteitä jotka eivät ole suoraan tulkittavissa semanttisten sääntöjen avulla, eikä siksi ole suoraan havaintotermejä, mutta on järkevässä suhteessa korrespondenssisääntöjen kautta yhteydessä havaintotermeihin (Esimerkiksi "valta" on tälläinen, kun puhutaan ihmisyksilöiden vuorovaikutuksesta.)
___3.3: Bootstrapping. Glymourin bootstrapping -teoria on yksinkertaisuudessaan seuraava: Jotta voitaisiin testata hypoteesia teoriassa, jossa on useita hypoteeseja, joissa kaikissa on teoreettisia termejä, voimme käyttää näitä muita hypoteeseja ja hankkia todisteita niiden kautta. Kun tätä prosessia toistetaan joka ikiselle hypoteesille, me saamme todisteita teorialle kokonaisuutena. Vaikka lähtökohdassa onkin teoreettisia sanastoja, todisteet ovat kuitenkin havaintojen avulla saatuja. Toisin sanoen teoriassa käytetään tiettyjä osia jotta voitaisiin hankkia todisteita toiselle osalle sama teoriaa. Tätä kautta koko teoria voidaan kumota tai antaa sille evidenssiä. Glymour käytti historiallista esimerkkiä siitä miten tämän kaltaista ajattelua on käytetty: Newton oli aikanaan esittänyt että kappaleet johtavat tietyn kaavan mukaisen voiman toisiin kappaleisiin. Hän keksi käyttää hyväkseen Keplerin lakia, jossa oli teoreettinen termi "voima". Ne tarjosivat vain havaittavan ja testattavissa olevan säännönmukaisuuden, jonka takana ei ollut minkäänlaista mekaanista selitystä. Kuitenkin kun Keplerin teoreettinen termi "voima", sidottiin yhteen ajatuksen kanssa, jossa massa liittää mitattavan voiman tietyllä kaavalla toiseen suuntaan, saatiin aikaan testattava teoria. Tässä lähestymistavassa tehtiin se, mikä Hempelin lähestymistavassa ei ollut mahdollista: Kaksi eri kielioppia käyttävää kohdetta yhdistettiin. Glymourin näkemykseen liittyy kuitenkin kehäisyysongelmia. Tämä onkin odotettavaa, kun "henkilö nostaa itsensä omista kengännauhoistaan ilmaan."

Näitäkin menetelmiä voidaan luonnollisesti yhdistää.