Luotammehan ihmisiinkin...

Luin pienen jutun tekoälystä. Siinä korostettiin sitä miten tekoälyn kanssa kyetään tekemään nykyään paljon ihmeellisiä asioita. Meillä on itseajavia autoja ja päätelmiä tekeviä algoritmeja. Näiden ongelmana on se, että koodarit itse eivät tiedä mitä ja miten ohjelmat tekevät näitä päätelmiä. Jutussa MIT:n tutkija onkin huolissaan siitä, että tehokkaaksi havaitut ohjelmat päättävät hyvin suuresta määrästä elämästämme. Algoritmeilla on hirvittävästi valtaa. Mutta samalla ne ovat usein sellaisia että kukaan, ei edes niiden keksijä, tiedä miten ne tarkalleen ottaen toimivat. ; Kun teknologia kehittyy olemme hyvinkin pian vaiheessa jossa tekoälyn soveltaminen on pelkän luottamuksen varassa oleva uskon hyppy.

Teksti jopa esittää että onkin täysin mahdollista että oppiminen ja älykkyys vaativat sitä, että vain osa prosesseista on kuvattavissa ja mallinnettavissa perinteisellä tieteen ja logiikan käsittelytavoilla. Ja että tässä ei ole mitään yliluonnollista.

Tämä ei tietenkään ole mitään kovin uutta. Evoluutioalgoritmejen parissa on jo kohtuu kauan tuotettu innovaatioita joista tiedetään että ne toimivat mutta koodarit eivät välttämättä osaa selittää niiden toimintaperiaatetta ärsykkeestä toimintaan vaan ainoastaan sen tavan jolla ne oppivat. Samoin hahmontunnistukseen on usein liittynyt sitä että ei ole kuvattu maalia vaan on annettu paljon esimerkkejä maaleista. Hahmontunnistus onkin kehittynyt paljon.

Tässä mielessä onkin mielenkiintoista miten ”musta laatikko” -käsite tuleekin esiin tekoälyn puolelta. Sillä ”musta laatikko” -ajatus on tuttu mielenfilosofian puolelta. Mielenfilosofiassa mentaalisia tai kognitiivisia prosesseja on perinteisesti pidetty sisäisinä ilmiöinä, ja niiden on tavallisesti ajateltu toteutuvan aivoissa. Tietoisuuden kohdalla asiaa on lähestytty subjektiivisena, sisäisenä ja yksilökeskeisenä. Tähän syynä on osittain historia. René Descartesista lähtien mieli ja ruumis on erotettu. Kartesiolaisen dualismin mukaan ruumis on mekanistinen koneisto ja mieli ruumiista erillinen substanssi joka ajattelee ja ohjaa ruumiin toimintaa. Mieli ja ruumis ovat vuorovaikutuksessa mutta erillisiä.

Francisco Varela, Evan Thomson ja Eleanor Roschin ”The Embodied Mind” (1991), jossa he ovat esittäneet enaktivismin kognitiotieteen haarana. Tämän mukaan maailma ei ole valmis, objektiivinen ympäristö, vaan kukin eliö luo ja määrittää (enact) oman toimintansa kautta itselleen merkityksellisen ympäristön. Tämä poikkeaa perinteisestä kognitivistisesta viitekehyksestä, jonka mukaan kognitio on ympäristöstä saatavan informaation prosessointia ja symbolisten representaatioiden manipulointia.

Tässä mallissa naturalistit ovat usein korostaneet aistinelimiä passiivisina ja mekaanisina reseptoreina, jotka tuottavat reaktioita tietynlaisiin ärsykkeisiin. Sisäisyys on usein jätetty selittämättä tai vastaavasti se on ohjattu jonkinlaiseen ”tavallaan sielunkorvikkeeseen” kuten kvalioihin. Tätä kautta tietoisuuden kokeminen on jäänyt ”mustaksi laatikoksi”. Tässä kohden onkin kiinnostavaa viitata enaktivismiin. Sillä siinä on sen tyylistä henkeä joka sopii mielestäni hyvin kuvaamaan suhdettamme tekoälyjen ”mustiin laatikoihin”. Tämän näkökulman kautta tilanne säilyy mutta muuttaa muotoaan ; Kysymys alleviivaa enemmänkin sitä että tietyllä tavalla sanoen itse oppiminen tuottaa aina yksilöitä. Ja tekoäly on tässä mielessä hyvinkin samanlainen kuin ihminen.

Enaktivismissa kognitio on ruumiillista toimintaa ympäristössä; Kognitio on ruumiillista ja jossain kontekstissa. Kognitio ei rajoitu vain aivoihin eikä perustu sisäisten representaatioiden manipulointiin, vaan kognition perustana on sensorimotorinen toiminta, jonka myötä eliö luo maailmasta merkityksellisen toimintaympäristön. Tässä mallissa aivot – ja pienessä määrin myös aistinelimien reagointitavat - ovat jossain määrin plastisia. Korostaessaan kognition ruumiillisuutta enaktivismi käsittelee aiheita jotka on perinteisesti jätetty filosofeille, ennen kaikkea fenomenologeille. ; Siksi ei ole ihme että Varela onkin korostanut esimerkiksi Merlaeu-Pontyn filosofiasta tuttuja ajatuksia.

Maturanan ja Varelan mukaan mielemme on systeemi, ns. autopoieettinen organisaatio. Tällä he tarkoittavat kehämäistä, itseensä-viittaavaa organisaatiota eli systeemin kykyä tuottaa ja ylläpitää itseään. Systeemi voi tätä kautta muodostaa itse oman identiteettinsä. Se tuottaa ja modifioi komponenttejaan. Maailmassa oleva todellinen asia aikaansai muutoksen aistinelimessä ja tästä seuraa havainto. Näin ollen havaitsemme sitä että jokin potentiaalinen muuttuu aktuaaliseksi ja aistinelimistö tunnistaa tämän muutoksen.

Tätä koulukuntaa edustaa esimerkiksi Alva Noë, jonka mukaan havaitsemiseen tarvitaan aistinelimistö, mutta siitä huolimatta havainnointi on jotain joka on enemmän opittua eipropositionaalista tietotaitoa kuin mitään suoraan ohjelmoitavissa olevaa mekaanista toimintaa; Meillä ei vain ole silmiä, vaan liikutamme niitä ja suuntaamme huomiota. Nämä liittyvät asioihin joista jotkin opimme käteviksi tai epäkäytännöllisiksi kokemuksesta, emme syntyjämme. Havainnoinnin elimistössä on rakenteen lisäksi ”käyttöjärjestelmä”. Opimme käyttämään silmiämme ja tulkitsemaan niiden antamia ärsykkeitä kokemuksella; Näistä moni toki automatisoituu niin että emme edes tiedosta että teemme sitä. (Hieman kuin lukemaan oppiessa. Se on työläs opeteltava taito mutta näin aikuisena ja aika paljon lukevana se on ainakin itselleni jotain aika passiivista joka vain tapahtuu.) Ja tässä maailmassa syntyy ongelma, ns. explanatory gap. Monet filosofit esittävät että fenomenaalista kokemusta ei voi redusoida miksikään aivotilaksi ja tämän vuoksi mielessä olisi ylitsepääsemätön selitysongelma. Ja tämä on reduktionismin ongelma. Enaktivismissa tämänlainen reduktio kiistetään, joten siinä ei ole mitään selitettävääkään. Enaktivismin voikin tiivistää Noën ja O'Reganin näkemykseen jossa enaktivismin yksi tärkein seuraus on se, että kvaliat ovat illuusioita ; Vanha havaitsemisen paradigma on heistä vain väärässä ja kvaliat ovat pelkkä konseptuaalinen silmänkääntötemppu jota tarvitaan sen takia että vanhalla havaitsemisen paradigmalla ei voitu ilman kvaliaa selittää havaitsemisen tiettyjä piirteitä. Kun väärästä paradigmasta luovutaan, myös kvalia muuttuu turhaksi. Se ei tavallaan ole enää mitään mihin tarvitsee ottaa kantaa.

Tässä mielessä peruskysymys voidaankin hieman uudelleenmuotoilla. Tekoälyjen kohdalla tiedämme ne tehokkaiksi mutta emme tiedä miten ne toimivat. Tätä kautta niihin luottaminen ei ole täysin tyhjän päälle hyppäämistä. Ja luotammehan ihmisiinkin..

de sensu ; de anima (~and making the sense)

Jos mietimme filosofiaa, voimme nähdä että havaitseminen on hyvin keskisessä roolissa. Etenkin kaikki filosofiset mallit jotka perustuvat jonkinlaiseen a posterioriseen tiedonhankintaan - sellaiset kuten empirismi - ovat tieteenfilosofialtaan helposti ottamassa jotenkin kantaa mittaamiseen ja havaitsemiseen.

Siksi ei pitäne ihmetellä että ensimmäinen laajasti aisteihin kantaa ottanut filosofi oli Aristoteles. Aristoteles oli "hyvin maanläheinen" verrattuna esimerkiksi ideamaailmaa pohdiskelevaan Platoniin. Platonin maailmassa havaitsemamme maailma olikin vain epätäydellinen karkeistus, jokin joka ei ollut se oleellinen Totuus siellä jossain muualla. Aristoteles taas lähestyi maailmaa, joten hänellä aistit olivat hyvin keskeisessä roolissa.

Se, mikä Aristoteleen filosofiassa oli hyvin vahvaa oli se, että aistit nähtiin passiivisina. Ihmisen aisti mittasi liikettä, muutosta. Maailmassa oleva todellinen asia aikaansai muutoksen aistinelimessä ja tästä seuraa havainto. Näin ollen havaitsemme sitä että jokin potentiaalinen muuttuu aktuaaliseksi ja aistinelimistö tunnistaa tämän muutoksen.

Moni lähestyy nykyäänkin havaitsemista tämänlaisen lähestymisen kautta. Tällöin voidaan ajatella että havaitseminen olisi jotain äärimmäisen objektiivista. Tätä koulukuntaa edustavat esimerkiksi kreationistit jotka korostavat miten hieno havaitsemislaite silmä on mekaanisesti. Kuitenkin suurin salaisuus havaitsemiseen liittyen on se, että tosiasiassa silmä ei ole mitenkään mainittavan hyvä. Se, miten aivot käsittelevät silmästä saamansa datan on sitten hirvittävän hyvä. Havaitseminen on myös "plastista", se on monin paikoin jotain joka opitaan. Klassinen esimerkki tästä on Heldin ja Heinin kissanpentukoe. Se, miten kissat havaitsevat maailmaa saatiin muuttumaan sitä mukaa saivatko ne liikkua vapaasti testialueella vai eivät.

Tämän vuoksi osa on kutsuneet paradigmanmuutokseksi näkökantaa jossa organismit aistinelimineen eivät vain passiivisesti ota haltuun informaatiota ympäristöstään ja vain muodosta tästä mekaanisesti itselleen sisäistä representaatiota vaan jossa kognitiiviset systeemit ottavat osaa havaitsemiseen, tunnistamiseen ja merkitysten antamiseen. (~enactivism) Tätä koulukuntaa edustaa esimerkiksi Alva Noë, jonka näkemys voidaan tiivistää sen tyyppisiin lausuntoihin kuin "perceive like us...you must have body like us". Tämä korostaa sitä että havainnointi tässä mallissa on hyvin ... kokonaisvaltaista. Havaitsemiseen tarvitaan aistinelimistö, mutta siitä huolimatta havainnointi on jotain joka on enemmän opittua eipropositionaalista tietotaitoa kuin mitään suoraan ohjelmoitavissa olevaa mekaanista toimintaa.

Tässä katsantokannassa havainnointia jaotellaankin näin pienempiin osa-alueisiin, jotka sitten yhdessä selittävät havainnoinin. Esimerkiksi näkeminen voidaan jaotella siihen että näkevällä on reseptori jota kautta se on interaktiossa ulkopuolisen maailman kanssa siten, että syntyy jonkinlainen muutos jonka näkevä havaitsee (~"visual sensitivity") ja kykyä muuttaa toimintaansa ärsykkeiden kautta niin, että syntyy toiminnalle relevantteja järkeväti ohjattuja aktioita (~"visual awareness"). Arkisesti aistielimistön täytyy jollain tavalla "mitata ulkomaailmaa" ja havainnointia voidaan kohdentaa ja omaa toimintaa muuttaa siten että se on "jollain lailla funktionaalista".

Jollain tavalla enaktivistinen näkemys vastaa äärimmäisen vahvasti omia intuitioitani aistien toiminnasta. Ja siinä on joitain hyviä puolia. Se näyttää esimerkiksi paikkaavan monia ongelmia jotka mekaanisella ajattelulla on. Monesti mielenfilosofiassa puhutaan kvalioista. Käsite viittaa havainnon kokemukselliseen ulottuvuuteen. Tavallaan voidaan puhua tarkasteltavan kohteen fenomenaalisista ominaisuuksista. Moni lähestyy aivoja yhtä mekaanisesti kuin Aristoteles aisteja. Ja tässä maailmassa syntyy ongelma, ns. explanatory gap. Monet filosofit esittävät että fenomenaalista kokemusta ei voi redusoida miksikään aivotilaksi ja tämän vuoksi mielessä olisi ylitsepääsemätön selitysongelma. Ja tämä on reduktionismin ongelma. Enaktivismissa tämänlainen reduktio kiistetään, joten siinä ei ole mitään selitettävääkään. Enaktivismin voikin tiivistää Noën ja O'Reganin näkemykseen jossa "qualia are an illusion". Vanha havaitsemisen paradigma on heistä vain väärässä ja kvaliat ovat pelkkä konseptuaalinen silmänkääntötemppu jota tarvitaan sen takia että vanhalla havaitsemisen paradigmalla ei voitu ilman kvaliaa selittää havaitsemisen tiettyjä piirteitä. Kun väärästä paradigmasta luovutaan, myös kvalia muuttuu turhaksi. Se ei tavallaan ole enää mitään mihin tarvitsee ottaa kantaa.

Tämä ei kuitenkaan ole täysi syy innostua. Sillä enaktivismi on myös funktionalistinen selitysmalli. Ja silloin sen ongelmaksi tuleekin enemmän se, miksi on ylipäätään kokemuksia eikä pelkkää havaitsemis-reagoimista. (Mikä voi olla turha kysymys jos asiaa mietitään evoluution kannalta. Evoluutio välittää vain siitä mikä toimii, ja siksi se miksi jokin toimii tietyllä tavalla eikä toisella ei ole relevantti.)

Itselleni enaktivismi tuo kuitenkin se, että reduktio tuntuu toimivan yllättävän hyvin. Itse asiassa jo 1939 on tehty aivojen stimulaatiokokeita joissa on nimenomaan tuotettu henkilökohtaisia kokemuksia, hyvinkin toistetusti. Tällöin W. Penfield teki neurokirurgiaa epilepsiapotilailla. Hän teki kirurgiaa potilaiden ollessa tajuissaan ja hän sai näin palautetta. (Kyseessä ei ollut kidutus vaan pyrkimys vammojen minimoimiseen.) Hän havaitsi että johtamalla hieman sähköä tietyissä osissa aivoja, hän sai heidät hallusinoimaan ja muistamaan. Toisaalla syntyi uskonnollisia kokemuksia. Ja mikä mielenkiintoisinta, Penfield huomasi että tietyillä alueilla herätettiin muistoja. Ja jopa niin, että aina syntyi yksi muisto, joita Penfield sitten saattoi "kelata edestakaisin", niin että muistoihin voitiin myös palata.

Näenkin että tämä johtaa siihen että reduktio ei kenties ole äärimmäisen tarkkaa. Mutta se on kuitenkin luonteeltaan jotain jolla asiaa voidaan lähestyä. Kenties iteratiivisesti jopa äärimmäisen lähelle. Tässä mielessä voidaankin nähdä että osittain explanatory gap johtuu illuusiosta. Illuusiosta siitä että ollakseen redusoituva täytyisi henkilön A kokemus siirtää henkilölle B. Mutta jos ajatellaankin että tosiasiassa aivot todellakin ovat havainnointia ja kokemusta ohjaava taho, niin tosiasiassa henkilön A kokemus siirretään siten että henkilön B kaikkia soluja muutetaan niin että hän tosiasiassa on sama kuin henkilön A täydellinen kopio. (Jopa siten, että lokaatio on huomioitava, koska eri havaiintoaineisto voi herättää erilaisia assosiaatioita mielessä.) Tässä mielessä mieli voi hyvinkin olla äärimmäisen reduktiivinen. Kysymys ei olekaan siitä voiko kokemuksen siirtää, vaan siitä että kokemuksensiirto vaatii kaiken muuttamista ja sen jälkeen et enää olekaan henkilö B. Kysymyksessä on siis enemmänkin teknologisen suorituskyvyn ja tarkkuuden kysymys kuin se, että mieli olisi jotenkin transsendentti.

Aristoteles olisi varmasti monesta asiasta kanssani erimielinen, mutta jossain mielessä hän olisi varmasti tyytyväinen siitä miten hänen asenteensa ja henkensä elää tässä ajatuksessa.