Järvenpää on mukava keskikokoinen Etelä-Suomessa oleva kaupunki jossa kasvoin valtaosan lapsuudestani. Se on urbaani kaupunki, puistobluesin kaupunki. Kaupunki johon monien on vaikeaa liittää uskonnollista fundamentalismia ja ääriliikkeilyä. Kaupunki jossa liberaali Heikki Ruokonen tekee hienoa nuorisotyötä kirkossa. Siksi osasta tuntuu aivan käsittämättömältä, että tämänlaisessa kaupungissa voi 2000 -luvun vaihteessa törmätä ns. saatanapaniikkiin jossa vastustetaan roolipelaamista suorana tienä Helvettiin. (Suunnilleen osoitekartan kera.) Mutta kaupunkiin on vaikuttanut esimerkiksi ns. Hyvinkään paloittelusurma, johon liitettiin saatananpalvonta. Ja siksi ei pitäne hämmästyä jos tämä aikaansaa paniikkia.
Demonstroidakseni sitä miten "monivivahteinen" Järvenpää on näissä asioissa, voidaan ottaa esille Järvenpääläinen juttu vuodelta 2014.
Paholaisen Asianajajan facebookryhmän kautta sain kuulla henkilöstä joka on minulle ns. "nimeltä tuttu - ja vähän naamaltakin". Järvenpääläinen Arto Lehkamo, "virtuaalisaarnaajaksi" itse itseään tituleeraava veikko, kirjoitti uuteen suomeen siitä miten Helvetti on todella olemassaoleva paikka. Ei metafora. Eikä pelkästään metafyysisessä yliluonnollisessa maailmassa sijaitseva paikka. Vaan jokin jolla on ns. lokaatio. Maantieteellinen lokaatio:
"Missä helvetti on:
Helvetti on fyysisesti maan sisällä sijaitseva polttavan kuuma, pimeä, meluisa, rikinhajuinen ja pelottava paikka josta ei ikinä pääse pois. Helvetistä puuttuu armo, sympatia, myötätunto, hyvyys, kauneus ym. Siellä on vain tuskaa, vihaa, syytöstä, pelkoa ja kidutusta. Helvetti
ei ole jokin symbolinen metafora tai mielentila, vaan konkreettinen ja
hyvin todellinen paikka maan sisällä. Kerrotaan erään venäläisen
öljynporausryhmän poranneen todella syvän reiän aina helvettiin asti ja
laskeneen sinne mikrofonin. Ennenkuin mikrofoni suli, se ehti tallentaa
miljoonien ihmisten karmaisevia tuskanhuutoja."
Muotoilut eivät ole minun. Ne vahvistavat viestiä ja sitä asennetta jolla väite on esitetty.
Ja mikä mielenkiintoisinta, ne viittaavat tunnettuun uskovaisten huijaukseen ja urbaaniin legendaan. Olen kuullut sen aiemminkin, esimerkiksi katujulistajalta. Eikä ihme. "Well to hell -hoax" löytyy jopa englanninkielisestä wikipediasta. Kuin myös suomenkielisestä. Kari Kuula on maininnut helvetin äänien nauhoittamista. Ja xkcd -sarjakuvassakin sille on vitsailtu. Tämä kaikki kertoo siitä että tarina on suosittu ja levinnyt.
Skeptoidissa tätä on ruodittu enemmänkin. Suosion syy ei ole laadussa, vaan levittelyn määrässä. Ongelmat ovat suuria. Ja näin ollen on surullista että väite on niin levinnyt, kun otetaan huomioon miten tyhmä, huono ja ilman kunnollista perustaa se on. Esimerkiksi mitään suoraa varmistettavaa lähdettä tälle ei ole. ; "Christian newsletters were more skeptical, noting not only the factual
errors in the story, but also Trinity Broadcasting Network's lack of
verifiable sources for their story. Christianity Today ran an article debunking the Well to Hell in July of 1990 (which we'll talk more about in a moment), as did Biblical Archaeology Review two months later." Ja tarinan alkuperän kaivaminen johti melko epätyydyttävään lopputulokseen. "TBN had said on the air that their source was a Finnish newspaper called Ammennusastia
which they described as a respected journal. An evangelical minister in
Texas, R. W. Schambach, had come across it and sent it to TBN. It turns
out that Ammennusastia was not a scientific journal at all,
but was a small Evangelical Lutheran magazine that was published in
Finland between 1974 and 1989. When Buhler contacted them to ask about
the story, they reported that a staff member had written it from memory,
having read the story in the daily Finnish newspaper called Etelä-Suomen Sanomat
in a section that was for readers to contribute anything they liked,
without verification. That reader had seen it in a Finnish paranormal
newsletter called Vaeltajat. "
Eli kaiken kaikkiaan on vain väite ja tarina joka on kasvanut matkan varrella - ja jota varioidaan siten että sama tarina tapahtuu eri paikoissa, kuten anonyymillä öljynporauslautalla - ja joita sitten esitetään totena ja ehdottomana todisteena helvetin olemassaolosta. Muuta ei ole. Esimerkiksi mitään varmistettavaa nauhaa ei ole, josta voitaisiin todella varmistaa että äänet ovat todella ihmisiä. Tai että niitä on ollut olemassa juuri tuossa paikassa.
Karkeasti sanoen tarinan varmistettava aineisto tiivistyy siihen että Kuolan niemimaalla todellakin on porattu syvä porausreikä joka on todellinen. Porauksen jatkaminen lopetettiin sittemmin, kun tekniikka petti. Tarina demoneista sen sijaan pyörii vuosikymmeniä sen jälkeen kun poraaminen on lakannut. Eikä siihen liittyvää tarinaa yhtään tarkisteta. Sitä korkeintaan varioidaan.
1: Toki tästä on ääniä. Mutta kuuntelemalla aiheesta tehtyjä nauhoituksia, on epäselvää onko lähde todellakin kaivoskuilusta. Tämä lähdekritiikittömyys on tarpeen, sillä kyseinen ääninauha on jäänyt kiinni siitä että se on tosiasiassa saatu "Verinen Paroni" -elokuvasta. Tätä tietoa ilmankin olisi selvää, että tuontyyppinen ääni ei vielä todistaisi mitään. On vaikeaa nähdä miksi se vaatisi vain ja ainoastaan ihmisten karjuntaa, kun porausreikä reikä maan kuumaan ytimeen. Sen voi kuulla omin korvin, että äänet ovat vakuuttavampia paperilla kuin nauhalla. Helvetinreikä -urbaanilegendan ääninäytteet ja vastaavat ovatkin itse asiassa niin heikkoja että jopa kreationistijärjestö ICR pitää sitä humpuukina.
Loppukaneetti.
Mikä ei tietysti ole mitenkään ainutlaatuista noissa piireissä. Onhan esimerkiksi eräs vakiokäännytyslappu pidetty vuosikymmeniä pyörimässä ja ketään ei kiinnosta tarkistaa lapun taustoja. Eli anekdootti muuttuu silminnäkijäkertomukseksi ja luotettavaksi
lähteeksi heti kun vain sen sanoma on omalle uskonvakaumukselle
suotuisa. Tämänlaatuisen läpimeneminen vaatiikin niin syvää kritiikinpuutetta kaikelle vähänkin kristinuskoa puolustavalle, että sen jälkeen ei ihmetytä miten Lehkamo on tehnyt "Young Love" -elokuvan, joka on Suomen mittakaavassa "hyvin erikoinen" teos. Ja miten hän levittelee tositarinana ja kriittisesti kultakolikolla todeksi todistetun tyttärensä kertomuksen. (Ja samalla tämän tarinan yhteydessä valittaa lastensuojeluun ilmoittamisesta jonka tekemisessä ei oltu otettu vanhempien maailmankuvaa huomioon.)
Nämä samat ihmiset sitten selittävät että evoluutio on maailmankuvallinen oppi jota tuetaan just so -tarinoin joita ei varmisteta tieteellisen varovaisesti. Ja nämä samat tyypit selittävät miten Piltdownin ihminen on vakava ongelma ja todiste siitä miten evoluutiota tuetaan valehteluin. Kontrasti näistä "evoluutiokriittisistä" puheista kaiken maailman Helvettitarinoihin ja sielunmittaustarinoihin on vähintään komediallinen. Selvästi tässä purematta niellään huijauksia joka on pyörinyt jo vuosikymmeniä. Toisin kuin sen Piltdownin kohdalla johon ei ole viitattu sen jälkeen kun se on petokseksi osoitettu. Itse tiedän että huijauskäännytyslappu ja satu helvettiin asti poratusta reiästä ovat läsnä ja kiertämässä vielä minun lastenlastenkin ikäluokalle.
Evoluutikot eivät selvästi ole tekemässä heitä naurunalaisiksi. He tekevät sen aivan itse. ; Itse asiassa koko asia on niin komediallinen että en voi muuta kuin lopettaa tämän maininnan Michael Stephensiin. Se loppuu kysymykseen, joka on retorinen.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ruokonen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ruokonen. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 29. kesäkuuta 2014
tiistai 18. joulukuuta 2012
Kirkon asiakaslähtöinen ohjaaminen
Joitakuita saattaa yllättää, mutta en halua tuhota luterilaista kirkkoa. Olen toki tiukkasanainen ja kova kyseistä laitosta kohtaan. Mutta tässä kohden toteutuu enemmänkin se, että en pelkästään vihaa sitä vaan myös rakastan kyseistä laitosta. Kun miettii esimerkiksi lapsuuttani ja monivuotista kuorotoimintaa Heikki Ruokosen mainiossa ohjauksessa, on minulla jäänyt paljonkin hyviä muistoja. Olen jopa käynyt kyseisen kanttorin kotona asti, joten selvästi laitos ei ole mikään viileä ja kylmä minulle.
Sen sijaan olen pettynyt siihen miten kirkossa voidaan vaikuttaa sen sisältöön. Eilisessä kirjoituksessani moi'in klassisia vaikuttamisen lähestymistapoja. Sen sisältö oli se, että kirkko - jos ei nyt täysin elä mammonaa palvellen - niin ainakin ottaa huomioon taloudellisen realiteetin. Ilman rahaa se ei voi toimia yhteiskunnassa. Jumala ei vain jostain syystä "tee sellaisia ihmeitä" ikinä, joten kirkon tulee miettiä konkurssin mahdollisuutta ja varoa sitä. Ja koska näin on, se on nykyisellä talousrakenteellaan "kirkollisveroriippuvainen". Ja tämä tekee siitä sellaisen että se yrittää olla hiljaa ja muutosvastarintainen. Sillä muutos on kannanotto joka ärsyttää. Ja tästä tulee lähtijöitä.
Tämä johti siihen että boikotoijat eivät suinkaan muuta kirkkoa vaan enemmänkin ajavat sen ahtaalle. Tässä voidaan itse asiassa nähdä jopa paradoksaalinen tilanne ; Jos esimerkiksi homohäitä vastustavat lähtevät kirkon ovet paukkuen pois, kirkko voi tehdä muutoksen jossa asiaan laitetaan erityisen tiukka ei. Sillä kirkkoon jäävät ovat useammin tätä tiukempaa mieltä eikä tähän suuntaan meneminen tuota pakenijajoukkoa (koska ne jotka pakenisivat ovat paenneet jo). ; Itse asiassa näenkin boikotissa olevan hyvä jäänmurtamisefekti. Mutta muutoin siinä ongelmia. Se ei ole kirkon ohjailun kannalta hyvä, koska siinä info tulee ikään kuin liian myöhään. Virhe on jo tapahtunut kun boikottiaalto iskee.
Tämä johtaakin siihen että kirkkon on tärkeää saada lisää jäseniä. Tässä näkisin ongelmia. Kirkosta eroava puoli on selvästi hoitanut asioita iskevämmin. Se kun perustelee asioita - paitsi kirkosta lähtemisen säästöillä - niin myös esittää sen eettisenä kannanottona. Ihmiset eivät ole niin pinnallisia että eivät nauttisi "pahuuden vastustamisesta". Kirkosta eroamisessa hip on se, että se on "arvokannanotto". Siksi "homoillan" jälkeee erottiin. Säästöt olivat tuossa vaiheessa yhtä suuret kuin päivää aikaisemminkin.
Kirkko taas on varovainen arvokannanotoissaan. Se ei esitä samanlaista "liity meihin ja ota tiukka kanta" -linjaan. Sen sijaan se perustelee asiakkailleen erilaisia hedonistisia piirteitä. Mitä hyötyjä saa kun liittyy kirkkoon. Tämä on tietysti sinänsä hyvä strategia että se kohtuu totuudenmukaisesti kertoo kirkon toiminnasta ja niistä puolista joista ainakin joitakin paatuneinkin ateistikin osaa aivan varmasti arvostaa. Mutta nämä jäävät jotenkin laimeammiksi. Kirkko on sen verran varovainen arvoleimasimilleen, että nämä jäävät enemmän "oman hyödyn tavoitteluksi". Ja kun kanta on tämä, se voi vaikuttaa jopa siltä että tavoiteltavaa tahoa pidetään pinnallisena uskonnottomuuden vuoksi. Tämä ei ole kirkon tarkoitus. Mutta tämä on se viesti joka siitä voi kirkosta etääntyneelle välittyä.
Itse keksin, miten kaltaiseni paranoidi uskonbyrokraatteihin luottamaton voisi rakentaa kirkonohjausjärjestelmän joka sitoisi kirkon asiakaslähtöisyyteen. Ja aitoon sellaiseen.
Ideana on yksinkertaisesti se, että kirkkoa voi ohjata kirkollisveron kautta. Ja sitä voi tehdä "proaktiivisesti". Tämä tarkoittaa sitä että kirkosta eronneet voivat esimerkiksi lähettää addresseja joissa kertovat että jos kirkko muuttaa tämän ja tämän asian kahden seuraavan vuoden aikana, he lupaavat liittyä kirkon helmoihin. Tämä tarkoittaa sitä että kirkko ei joudu painimaan "kenet menetetään" -maailmassa vaan "mitä voimme saavuttaa" -tilaan. Asioita on hyvä ohjailla sekä kepillä että porkkanalla. (Ja siksi kampanjan yhteyteen voidaan saada kirkon nykyjäseniä jotka lupaavat erota kirkosta mikäli tätä ja tuota muutosta ei tehdä vaikka sen saman kahden vuoden aikana.) Tässä ohitetaan kirkkobyrokratia iskemällä olennaiseen. Lompakkoon.
Kirkollisverojärjestelmä nykytilassaan on erikoinen. Ja näyttääkin että tätä ei ole huomattu. Boikottikampanjat ja liittymiskampanjat kun ovat muodoltaan ja rakenteeltaan sellaisia joita on totuttu näkemään aivan muunlaisessa toiminnassa. Kirkko ei toimi samalla ansaintalogiikalla kuin vaikkapa kauppa. Kirkosta vieraantuminen ei sitä niin isosti iske, koska passivinen jäsen kuitenkin maksaa kirkolle kirkollisveron.
Kun tajuaa että ihminen voi helposti sekä liittyä kirkkoon että erota siitä, tämä tekee siitä aivan uudenlaisen ja mittasuhteiltaan hyvin voimakkaan ohjauskeinon ; Kirkollisveron toistuva luonne kun tekee siitä verrannollisen ns. kuukausilahjoittajiin. Niitä arvostetaan hyväntekeväisyyspuolella paljon. Sillä ne takaavat pitkäjänteistä toimeentuloa ja toiminnan suunnittelua. Kirkko ei siksi pelkää niin kovin passiivista kirkossakäymistä. Se voi kuitenkin olla helposti polvillaan proaktiivisen kirkkoonliittymisporkkanalla ja kirkostaeroamisennakoivalla kepillä ohjailuun.
Tämä toimii ainakin paremmin kuin yritys muuttaa asioita nykymallin boikoteilla ja valtarakenteisiin hukkumalla.
Sen sijaan olen pettynyt siihen miten kirkossa voidaan vaikuttaa sen sisältöön. Eilisessä kirjoituksessani moi'in klassisia vaikuttamisen lähestymistapoja. Sen sisältö oli se, että kirkko - jos ei nyt täysin elä mammonaa palvellen - niin ainakin ottaa huomioon taloudellisen realiteetin. Ilman rahaa se ei voi toimia yhteiskunnassa. Jumala ei vain jostain syystä "tee sellaisia ihmeitä" ikinä, joten kirkon tulee miettiä konkurssin mahdollisuutta ja varoa sitä. Ja koska näin on, se on nykyisellä talousrakenteellaan "kirkollisveroriippuvainen". Ja tämä tekee siitä sellaisen että se yrittää olla hiljaa ja muutosvastarintainen. Sillä muutos on kannanotto joka ärsyttää. Ja tästä tulee lähtijöitä.
Tämä johti siihen että boikotoijat eivät suinkaan muuta kirkkoa vaan enemmänkin ajavat sen ahtaalle. Tässä voidaan itse asiassa nähdä jopa paradoksaalinen tilanne ; Jos esimerkiksi homohäitä vastustavat lähtevät kirkon ovet paukkuen pois, kirkko voi tehdä muutoksen jossa asiaan laitetaan erityisen tiukka ei. Sillä kirkkoon jäävät ovat useammin tätä tiukempaa mieltä eikä tähän suuntaan meneminen tuota pakenijajoukkoa (koska ne jotka pakenisivat ovat paenneet jo). ; Itse asiassa näenkin boikotissa olevan hyvä jäänmurtamisefekti. Mutta muutoin siinä ongelmia. Se ei ole kirkon ohjailun kannalta hyvä, koska siinä info tulee ikään kuin liian myöhään. Virhe on jo tapahtunut kun boikottiaalto iskee.
Tämä johtaakin siihen että kirkkon on tärkeää saada lisää jäseniä. Tässä näkisin ongelmia. Kirkosta eroava puoli on selvästi hoitanut asioita iskevämmin. Se kun perustelee asioita - paitsi kirkosta lähtemisen säästöillä - niin myös esittää sen eettisenä kannanottona. Ihmiset eivät ole niin pinnallisia että eivät nauttisi "pahuuden vastustamisesta". Kirkosta eroamisessa hip on se, että se on "arvokannanotto". Siksi "homoillan" jälkeee erottiin. Säästöt olivat tuossa vaiheessa yhtä suuret kuin päivää aikaisemminkin.
Kirkko taas on varovainen arvokannanotoissaan. Se ei esitä samanlaista "liity meihin ja ota tiukka kanta" -linjaan. Sen sijaan se perustelee asiakkailleen erilaisia hedonistisia piirteitä. Mitä hyötyjä saa kun liittyy kirkkoon. Tämä on tietysti sinänsä hyvä strategia että se kohtuu totuudenmukaisesti kertoo kirkon toiminnasta ja niistä puolista joista ainakin joitakin paatuneinkin ateistikin osaa aivan varmasti arvostaa. Mutta nämä jäävät jotenkin laimeammiksi. Kirkko on sen verran varovainen arvoleimasimilleen, että nämä jäävät enemmän "oman hyödyn tavoitteluksi". Ja kun kanta on tämä, se voi vaikuttaa jopa siltä että tavoiteltavaa tahoa pidetään pinnallisena uskonnottomuuden vuoksi. Tämä ei ole kirkon tarkoitus. Mutta tämä on se viesti joka siitä voi kirkosta etääntyneelle välittyä.
Itse keksin, miten kaltaiseni paranoidi uskonbyrokraatteihin luottamaton voisi rakentaa kirkonohjausjärjestelmän joka sitoisi kirkon asiakaslähtöisyyteen. Ja aitoon sellaiseen.
Ideana on yksinkertaisesti se, että kirkkoa voi ohjata kirkollisveron kautta. Ja sitä voi tehdä "proaktiivisesti". Tämä tarkoittaa sitä että kirkosta eronneet voivat esimerkiksi lähettää addresseja joissa kertovat että jos kirkko muuttaa tämän ja tämän asian kahden seuraavan vuoden aikana, he lupaavat liittyä kirkon helmoihin. Tämä tarkoittaa sitä että kirkko ei joudu painimaan "kenet menetetään" -maailmassa vaan "mitä voimme saavuttaa" -tilaan. Asioita on hyvä ohjailla sekä kepillä että porkkanalla. (Ja siksi kampanjan yhteyteen voidaan saada kirkon nykyjäseniä jotka lupaavat erota kirkosta mikäli tätä ja tuota muutosta ei tehdä vaikka sen saman kahden vuoden aikana.) Tässä ohitetaan kirkkobyrokratia iskemällä olennaiseen. Lompakkoon.
Kirkollisverojärjestelmä nykytilassaan on erikoinen. Ja näyttääkin että tätä ei ole huomattu. Boikottikampanjat ja liittymiskampanjat kun ovat muodoltaan ja rakenteeltaan sellaisia joita on totuttu näkemään aivan muunlaisessa toiminnassa. Kirkko ei toimi samalla ansaintalogiikalla kuin vaikkapa kauppa. Kirkosta vieraantuminen ei sitä niin isosti iske, koska passivinen jäsen kuitenkin maksaa kirkolle kirkollisveron.
Kun tajuaa että ihminen voi helposti sekä liittyä kirkkoon että erota siitä, tämä tekee siitä aivan uudenlaisen ja mittasuhteiltaan hyvin voimakkaan ohjauskeinon ; Kirkollisveron toistuva luonne kun tekee siitä verrannollisen ns. kuukausilahjoittajiin. Niitä arvostetaan hyväntekeväisyyspuolella paljon. Sillä ne takaavat pitkäjänteistä toimeentuloa ja toiminnan suunnittelua. Kirkko ei siksi pelkää niin kovin passiivista kirkossakäymistä. Se voi kuitenkin olla helposti polvillaan proaktiivisen kirkkoonliittymisporkkanalla ja kirkostaeroamisennakoivalla kepillä ohjailuun.
Tämä toimii ainakin paremmin kuin yritys muuttaa asioita nykymallin boikoteilla ja valtarakenteisiin hukkumalla.
Tunnisteet:
aktivismi,
boikotti,
Ruokonen,
valtionkirkko
tiistai 19. lokakuuta 2010
Ketkuilua : KiKut, MuKut ja MutKut.
Piispa Seppo Häkkinen ei pidä kirkosta eroamisboomista. Hän muistutti että "seurakuntien kirkollisveromenetykset näkyvät esimerkiksi lapsi- ja nuorisotyössä." Tämä on minulle tietysti tärkeä asia, koska olen ottanut osaa varsin ahkerasti seurakuntien lapsi- ja nuorisotyöntekijöiden tarjoamiin palveluihin.
Minun Kirkkoni (Ja vähän jotain ihan muuta).
Olin muun muassa seurakunnan lapsikuorossa vuosikausia, myöhään alkaneeseen äänenmurrokseen asti. Sitten olin niin vanha, että käännyin nuorisokuoron puoleen jossa olinkin aluksi naisäänenä, alttona. Josta onneksi siirryttiin astetta miehekkäämpiin äänialoihin. Kaiken kaikkiaan uskallan sanoa että moitetta seurakuntien nuorisotyöstä ei minulta saa. Heikki Ruokonen teki - ja tietääkseni tekee yhä - erittäin mallikasta työtä tällä saralla. (Terveisiä vaan hänelle.)
Lapsuuteni ja nuoruuteni kirkko oli Järvenpään kirkko. Kirkon on suunnitellut Erkki Elomaa ja kirkko valmistui vuonna 1968. Vuonna 2004 Museoviraston esitys meni läpi. Kirkko on suojeltu esimerkkinä 1960-luvun arkkitehtuurista. Minulla on siitä oikein kuvakin.
Anteeksi, yleisivistymätön kuvittaja liitti tähän yhteyteen täysin asiattoman kuvan. Hän on saanut potkut nopeammin kuin hirvi puree sisarta. Tarjoamme teille pian oikean kuvan.
Järvenpään kirkko on niin puhdaslinjainen betonibrutalismin edustaja, että kirkko säännöllisesti mainitaan hääkirkkokysymyksissä naimisiinmenofoorumeilla, sävyn ja maininnan syy selvinnee kuvasta joka tässä kohden ikään kuin puhuu puolestaan. Löysin kuvan, jossa sävytykset näyttävät miten kirkko sointuu taivaan kanssa yhteen niin, että lopputulos ei voi tehdä muuta kuin johdattaa ajatukset taivallisiin asioihin. Olkaatten niin hyvät:
Kirkkojen huoltoonkin kuluu rahaa. Sekin on kirkkojen tehtävä.
Kiinteät ja muuttuvat kustannukset.
Mika Sipura reagoi Häkkiseen seuraavasti : "Luulin aiemmin, että autamme tällä rahalla kirkkoa ylläpitämään kaunista ja historiallisesti arvokasta omaisuuttaan. Eilisen Iltasanomassa piispa Seppo Häkkinen kertoi kuitenkin, että pääosa rahasta käytetään lapsi- ja nuorisotyöhön, seurakuntatyöhön ja diakoniatyöhön. Palkkoihin siis."
Sipura arvostaa selvästi kirkon pysyvää rakennetta ja siihen liittyvää asiaa enemmän kuin aktiivisesti elämässä tapahtuvaa, kuorotoimintaan, vertautuvaa kuluerää, nehän ovat palveluja jotka muutkin tahot voivat tehdä.
Tämä on sinänsä hyvä ottaa huomioon, koska taloudelliset kuluerät on pruukattu jakaa kiinteisiin kustannuksiin ja muuttuviin kustannuksiin. (Tai kuten minä sanon "kikut ja mukut".) Kiinteät kustannukset ovat kirkkorakennusten kaltaisia laitoksia. Niistä tulee likimain saman verran kuluja, olipa kirkolla käyttäjiä yksi tai satatuhatta. Muuttuvat kustannukset sen sijaan riippuvat olennaisesti suosiosta. Omalta osaltani arvostan Järvenpään nuorisotyötä Järvenpään kirkkoa enemmän. Mutta kenties muualla on kirkot ja/tai seurakuntatoiminta erilaista.
Muuttuvat kustannukset tulevat halvemmaksi kirkon pienetessä, kiinteät kustannukset pysyvät ennallaan.
Molemmat nielevät rahaa. Ja siinä tärkeässä roolissa on kirkkoon kuuluvien kirkollisvero. Yhteisöverotuksen kauttakin kirkoille menee rahaa, mutta tämä on määrällisesti marginaalista. Eroaminen iskee siis loven kirkkojen rahakirstuun. Ja on selvää että leikkauksia tulee. Ja ne tuskin keskitetään johtajien palkkoihin.
Kulumaailma on hyvä muistaa. Sillä kun minunlainen kirkosta eronnut tyyppi eroaa kirkosta, liittyy siihen monenlaisia asioita. Jos erotaan kirkosta, on seurauksia. Se voi olla kuorotoiminnan loppuminen. Tai se, että kulttuurihistoriallisesti arvokas -ja jossain tapauksissa kenties ruma- talo rapistuu. Kirkon arvomaailma joutuu joskus jopa ratkaisemaan kumpi painaa enemmän.
Uskonnosta eroavan on hyvä punnita näitä asioita - Siis vaikka ehdottomasti rakastankin sitä, että maamme mainio uskonnonvapaus sallii myös typeristä ja mitättömistä syistä kirkosta eroamisen. Tällä oikeutan seuraavan pohdinnan. Se on ikään kuin vastaus annettuun "lapsilta pois" -haasteeseen. Minuta on yksinkertaisesti suoraselkäistä vastata kun kysytään.
Miksi erota laitoksesta, joka on toiminnallaan kuitenkin ollut minulle hyvä?
Aikaisempi arkkipiispa Paarma esitti että ihmiset eroavat kirkosta jotta voisivat palvoa mammonaa. Toki raha -asia on mielenkiintoinen lähtökohta, eikä täysin poissuljettu. Mutta ainakin itselläni on aivan toiset syyt. En ajatellut miten monta kuppia kahvia saisin kirkollisveron säästöllä. (Muuta epätarpeellista rahankulua minulla ei eroamiseni aikoihin ollut.) Jos kirkon jäsenyys olisi perusteltua kirkon toiminnalla, on syy lähtöön kirkon toiminnassa. Tai oikeastaan siinä että se ei ole toiminut vaikka olisi voinut.
Asian ymmärtämistä voidaan hakea Napoleonin komplekseista. Hän muistuttaa että kirkosta erotaan eettisin syin. Homokannanotto on tästä mainio esimerkki : On selvää että erosipa (1)fundamentalisti jonka mielestä kirkko sietää liikaa ja hukkaa Raamatun sisällön tai (2) homoseksuaalejen oikeuksia ajavia joista kirkko on liian tiukkapipoinen, on eroaminen kummassakin tapauksessa nimen omaan eettinen ratkaisu.
Kirkko on tyrmännyt tiukat fundamentalistit ja asiaa on lähdetty puolustamaan kirkon moniarvoisuudella. Kuitenkin asia on juuri kuten Napoleon mainitsee "kirkon "moniäänisyys" näyttäytyy siten, että konservatiivit tuomitsevat kovaan ääneen ja liberaalit nysväilevät siitä moniäänisyydestä. Keskustelutilaa ja julkisuutta voi ottaa, aikaa olisi ollut. Moniäänisyys on vain tarkoittanut käytännössä kirkon liberaalien taholta hyssyttelyä ja maton alle lakaisemista." Uskonnon piirissä on käytännössä fundamentalisteja jotka sanovat mielipiteitä ja maltillisia jotka eivät sano. "Fundamentalistit ja konservatiivit ovat johdonmukaisesti uskaltaneet ottaa keskustelutilan ja esittää mielipiteensä - miksi muilla ei ole vastaavaa tarmoa? Ilmeisesti sitä ei pidetä tärkeänä, ja tämä on - nyt useampien tuttujen keskusteluja muutamia päiviä seuranneena - merkittävä syy kirkkoa kohtaan nyt tunnettuun pettymykseen."
Aikaisemmin "suvaitsevaiston" lausunnot homoseksuaaleista olivat hyvin varovaisia, jopa vaivautuneita. Fundamentalisteilla sen sijaan oli tiukka ja selvästi muotoiltu mielipide, jonka he ovat sanoneet. Nyt "homomyönteiset" ovat sanoneet sanomisiaan ääneen, joten ne eivät ole aktiivisia vaan reaktiivisia. Ei ole sattumaa että asiat sanotaan vasta nyt, ohjelman jälkeen. Kun pöytään isketään kysymys siitä että "Miksi samaa ei esitetty kymmenen vuotta sitten ... vuosi sitten ... kuukausi sitten ... viikko sitten?" Kirkko punnaa kun on jo paskat housussa.
Aktiivisuudesta ja reaktiivisuudesta ei voida tehdä oikein muuta kuin siirtyä Elina Lepomäen kannanottoon suvaitsevaisuudesta. Lepomäki esitti että "surkuhupaisaa, että Jani Toivola päättää erota kirkosta juuri nyt, kun siellä todennäköisesti ollaan lähempänä samaa sukupuolta olevien parien siunaamisen ja/tai vihkimisen hyväksymistä kuin koskaan ennen. Pitkään hän sinnitteli jäsenenä. Jos kirkosta eroaa koko homojen vihkimisoikeutta kannattava siipi niin voi olla, ettei kirkko vihi homoja vielä kymmenenkään vuoden päästä."
Päin vastoin. Toivolan eroaminen oli lehdissä ja sai julkisuutta ja monet muut eroamaan. Tämä oli osanaan saamaan kirkossa reaktiivisen pakotteen. Massapaon jälkeen homoseksuaalien siunaaminen on lähempänä kuin koskaan, joten sitä ei kannata suhteuttaa siihen mitä se olisi ilman kirkosta eroamista. Jos kirkosta ei oltaisi erottu, ei homomyönteisiä kannanottoja olisi tullut esiin, vaan oltaisiin oltu joko homovastaisia tai hiljaisen vaivaantuneita. Eli sitä samaa, mitä aikaisemminkin.
Ja tästä päästään siihen, miten kirkosta eroaminen on tärkeää. Sillä kirkkoon kuuluminen ja äänestämällä vaikuttaminen auttaa jos ja vain jos olet fundamentalisti. Muut vaihtoehdot ovat "leppoistoa" jotka vain vaikenevat asioista. Tätä kautta asioihin ei saa haluamaansa muutosta. Eroaminen on kannanotto siihen että . Minä en katso olevani niinkään kirkosta eronnut, kuin potentiaalinen jäsen.
1: Joku on moittinut että uskonnottomalla ei saisi olla mitään roolia kirkon kritisoinnissa. Kilin kellit sanon minä. Voin esittää kannanottoja, ehtoja, joiden kautta voisin palata sen jäseneksi. Ja toisaalta kyllä minä moitin esimerkiksi islamistien ympärileikkuutapoja, vaikka tekevätkin sitä pelkästään ryhmän sisäisesti. Ja samoin kritisoivat monet fundamentalistikristitytkin. Ja ne, jotka sanovat että uskonnottoman ei pitäisi vaikuttaa kirkkoon kun eivät ole kirkon jäseniä.
Passiivisena jäsenenä en saisi kantaani reagointia. Voin äänestää passiivisuutta tai muutosta huonompaan. (Johan tässä on urheilujuhlan tuntua.)
Kirkosta eroamalla vaivautunut epämääräisyyksiä kylvävä ylhäsökin saadaan mediaan antamaan lausuntoja joissa sanotaan selviä kannanottoja. Myös niitä eifundamentalistisia. Eroamisboomi on tehnyt kirkon toiminnasta minun silmissäni hetkessä petratumpaa kuin mitä se on ollut tietääkseni ikinä.
Agnostikkona minulla ei ole kovia tunteita kirkkolaitosta kohtaan. Kirkko on minulle talo, joten näen arvon sen palvelujen ja tarjonnan kautta. Ja sitä vastaan minulla ei ole mitään. Kävisin yhä kirkkokuorossa, jos enää vain uskaltaisin ja osaisin laulaa ja jos aikaa "liikunnallisemmilta prioriteeteilta" jäisi aikaa.
Minun Kirkkoni (Ja vähän jotain ihan muuta).
Olin muun muassa seurakunnan lapsikuorossa vuosikausia, myöhään alkaneeseen äänenmurrokseen asti. Sitten olin niin vanha, että käännyin nuorisokuoron puoleen jossa olinkin aluksi naisäänenä, alttona. Josta onneksi siirryttiin astetta miehekkäämpiin äänialoihin. Kaiken kaikkiaan uskallan sanoa että moitetta seurakuntien nuorisotyöstä ei minulta saa. Heikki Ruokonen teki - ja tietääkseni tekee yhä - erittäin mallikasta työtä tällä saralla. (Terveisiä vaan hänelle.)
Lapsuuteni ja nuoruuteni kirkko oli Järvenpään kirkko. Kirkon on suunnitellut Erkki Elomaa ja kirkko valmistui vuonna 1968. Vuonna 2004 Museoviraston esitys meni läpi. Kirkko on suojeltu esimerkkinä 1960-luvun arkkitehtuurista. Minulla on siitä oikein kuvakin.
Järvenpään kirkko on niin puhdaslinjainen betonibrutalismin edustaja, että kirkko säännöllisesti mainitaan hääkirkkokysymyksissä naimisiinmenofoorumeilla, sävyn ja maininnan syy selvinnee kuvasta joka tässä kohden ikään kuin puhuu puolestaan. Löysin kuvan, jossa sävytykset näyttävät miten kirkko sointuu taivaan kanssa yhteen niin, että lopputulos ei voi tehdä muuta kuin johdattaa ajatukset taivallisiin asioihin. Olkaatten niin hyvät:
Kiinteät ja muuttuvat kustannukset.
Mika Sipura reagoi Häkkiseen seuraavasti : "Luulin aiemmin, että autamme tällä rahalla kirkkoa ylläpitämään kaunista ja historiallisesti arvokasta omaisuuttaan. Eilisen Iltasanomassa piispa Seppo Häkkinen kertoi kuitenkin, että pääosa rahasta käytetään lapsi- ja nuorisotyöhön, seurakuntatyöhön ja diakoniatyöhön. Palkkoihin siis."
Sipura arvostaa selvästi kirkon pysyvää rakennetta ja siihen liittyvää asiaa enemmän kuin aktiivisesti elämässä tapahtuvaa, kuorotoimintaan, vertautuvaa kuluerää, nehän ovat palveluja jotka muutkin tahot voivat tehdä.
Tämä on sinänsä hyvä ottaa huomioon, koska taloudelliset kuluerät on pruukattu jakaa kiinteisiin kustannuksiin ja muuttuviin kustannuksiin. (Tai kuten minä sanon "kikut ja mukut".) Kiinteät kustannukset ovat kirkkorakennusten kaltaisia laitoksia. Niistä tulee likimain saman verran kuluja, olipa kirkolla käyttäjiä yksi tai satatuhatta. Muuttuvat kustannukset sen sijaan riippuvat olennaisesti suosiosta. Omalta osaltani arvostan Järvenpään nuorisotyötä Järvenpään kirkkoa enemmän. Mutta kenties muualla on kirkot ja/tai seurakuntatoiminta erilaista.
Muuttuvat kustannukset tulevat halvemmaksi kirkon pienetessä, kiinteät kustannukset pysyvät ennallaan.
Molemmat nielevät rahaa. Ja siinä tärkeässä roolissa on kirkkoon kuuluvien kirkollisvero. Yhteisöverotuksen kauttakin kirkoille menee rahaa, mutta tämä on määrällisesti marginaalista. Eroaminen iskee siis loven kirkkojen rahakirstuun. Ja on selvää että leikkauksia tulee. Ja ne tuskin keskitetään johtajien palkkoihin.
Kulumaailma on hyvä muistaa. Sillä kun minunlainen kirkosta eronnut tyyppi eroaa kirkosta, liittyy siihen monenlaisia asioita. Jos erotaan kirkosta, on seurauksia. Se voi olla kuorotoiminnan loppuminen. Tai se, että kulttuurihistoriallisesti arvokas -ja jossain tapauksissa kenties ruma- talo rapistuu. Kirkon arvomaailma joutuu joskus jopa ratkaisemaan kumpi painaa enemmän.
Uskonnosta eroavan on hyvä punnita näitä asioita - Siis vaikka ehdottomasti rakastankin sitä, että maamme mainio uskonnonvapaus sallii myös typeristä ja mitättömistä syistä kirkosta eroamisen. Tällä oikeutan seuraavan pohdinnan. Se on ikään kuin vastaus annettuun "lapsilta pois" -haasteeseen. Minuta on yksinkertaisesti suoraselkäistä vastata kun kysytään.
Miksi erota laitoksesta, joka on toiminnallaan kuitenkin ollut minulle hyvä?
Aikaisempi arkkipiispa Paarma esitti että ihmiset eroavat kirkosta jotta voisivat palvoa mammonaa. Toki raha -asia on mielenkiintoinen lähtökohta, eikä täysin poissuljettu. Mutta ainakin itselläni on aivan toiset syyt. En ajatellut miten monta kuppia kahvia saisin kirkollisveron säästöllä. (Muuta epätarpeellista rahankulua minulla ei eroamiseni aikoihin ollut.) Jos kirkon jäsenyys olisi perusteltua kirkon toiminnalla, on syy lähtöön kirkon toiminnassa. Tai oikeastaan siinä että se ei ole toiminut vaikka olisi voinut.
Asian ymmärtämistä voidaan hakea Napoleonin komplekseista. Hän muistuttaa että kirkosta erotaan eettisin syin. Homokannanotto on tästä mainio esimerkki : On selvää että erosipa (1)fundamentalisti jonka mielestä kirkko sietää liikaa ja hukkaa Raamatun sisällön tai (2) homoseksuaalejen oikeuksia ajavia joista kirkko on liian tiukkapipoinen, on eroaminen kummassakin tapauksessa nimen omaan eettinen ratkaisu.
Kirkko on tyrmännyt tiukat fundamentalistit ja asiaa on lähdetty puolustamaan kirkon moniarvoisuudella. Kuitenkin asia on juuri kuten Napoleon mainitsee "kirkon "moniäänisyys" näyttäytyy siten, että konservatiivit tuomitsevat kovaan ääneen ja liberaalit nysväilevät siitä moniäänisyydestä. Keskustelutilaa ja julkisuutta voi ottaa, aikaa olisi ollut. Moniäänisyys on vain tarkoittanut käytännössä kirkon liberaalien taholta hyssyttelyä ja maton alle lakaisemista." Uskonnon piirissä on käytännössä fundamentalisteja jotka sanovat mielipiteitä ja maltillisia jotka eivät sano. "Fundamentalistit ja konservatiivit ovat johdonmukaisesti uskaltaneet ottaa keskustelutilan ja esittää mielipiteensä - miksi muilla ei ole vastaavaa tarmoa? Ilmeisesti sitä ei pidetä tärkeänä, ja tämä on - nyt useampien tuttujen keskusteluja muutamia päiviä seuranneena - merkittävä syy kirkkoa kohtaan nyt tunnettuun pettymykseen."
Aikaisemmin "suvaitsevaiston" lausunnot homoseksuaaleista olivat hyvin varovaisia, jopa vaivautuneita. Fundamentalisteilla sen sijaan oli tiukka ja selvästi muotoiltu mielipide, jonka he ovat sanoneet. Nyt "homomyönteiset" ovat sanoneet sanomisiaan ääneen, joten ne eivät ole aktiivisia vaan reaktiivisia. Ei ole sattumaa että asiat sanotaan vasta nyt, ohjelman jälkeen. Kun pöytään isketään kysymys siitä että "Miksi samaa ei esitetty kymmenen vuotta sitten ... vuosi sitten ... kuukausi sitten ... viikko sitten?" Kirkko punnaa kun on jo paskat housussa.
Aktiivisuudesta ja reaktiivisuudesta ei voida tehdä oikein muuta kuin siirtyä Elina Lepomäen kannanottoon suvaitsevaisuudesta. Lepomäki esitti että "surkuhupaisaa, että Jani Toivola päättää erota kirkosta juuri nyt, kun siellä todennäköisesti ollaan lähempänä samaa sukupuolta olevien parien siunaamisen ja/tai vihkimisen hyväksymistä kuin koskaan ennen. Pitkään hän sinnitteli jäsenenä. Jos kirkosta eroaa koko homojen vihkimisoikeutta kannattava siipi niin voi olla, ettei kirkko vihi homoja vielä kymmenenkään vuoden päästä."
Päin vastoin. Toivolan eroaminen oli lehdissä ja sai julkisuutta ja monet muut eroamaan. Tämä oli osanaan saamaan kirkossa reaktiivisen pakotteen. Massapaon jälkeen homoseksuaalien siunaaminen on lähempänä kuin koskaan, joten sitä ei kannata suhteuttaa siihen mitä se olisi ilman kirkosta eroamista. Jos kirkosta ei oltaisi erottu, ei homomyönteisiä kannanottoja olisi tullut esiin, vaan oltaisiin oltu joko homovastaisia tai hiljaisen vaivaantuneita. Eli sitä samaa, mitä aikaisemminkin.
Ja tästä päästään siihen, miten kirkosta eroaminen on tärkeää. Sillä kirkkoon kuuluminen ja äänestämällä vaikuttaminen auttaa jos ja vain jos olet fundamentalisti. Muut vaihtoehdot ovat "leppoistoa" jotka vain vaikenevat asioista. Tätä kautta asioihin ei saa haluamaansa muutosta. Eroaminen on kannanotto siihen että . Minä en katso olevani niinkään kirkosta eronnut, kuin potentiaalinen jäsen.
1: Joku on moittinut että uskonnottomalla ei saisi olla mitään roolia kirkon kritisoinnissa. Kilin kellit sanon minä. Voin esittää kannanottoja, ehtoja, joiden kautta voisin palata sen jäseneksi. Ja toisaalta kyllä minä moitin esimerkiksi islamistien ympärileikkuutapoja, vaikka tekevätkin sitä pelkästään ryhmän sisäisesti. Ja samoin kritisoivat monet fundamentalistikristitytkin. Ja ne, jotka sanovat että uskonnottoman ei pitäisi vaikuttaa kirkkoon kun eivät ole kirkon jäseniä.
Passiivisena jäsenenä en saisi kantaani reagointia. Voin äänestää passiivisuutta tai muutosta huonompaan. (Johan tässä on urheilujuhlan tuntua.)
Kirkosta eroamalla vaivautunut epämääräisyyksiä kylvävä ylhäsökin saadaan mediaan antamaan lausuntoja joissa sanotaan selviä kannanottoja. Myös niitä eifundamentalistisia. Eroamisboomi on tehnyt kirkon toiminnasta minun silmissäni hetkessä petratumpaa kuin mitä se on ollut tietääkseni ikinä.
Agnostikkona minulla ei ole kovia tunteita kirkkolaitosta kohtaan. Kirkko on minulle talo, joten näen arvon sen palvelujen ja tarjonnan kautta. Ja sitä vastaan minulla ei ole mitään. Kävisin yhä kirkkokuorossa, jos enää vain uskaltaisin ja osaisin laulaa ja jos aikaa "liikunnallisemmilta prioriteeteilta" jäisi aikaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)