Apostaatikoilla on paha olla

Uskonnosta tulevat ongelmat ovat jotain joiden merkitys on monesta pienempi kuin esitän. Suurin osa saamastani kritiikistä tulee uskovaisilta, ihmisiltä jotka valkopesevät ideologiaansta tai sitten jotka sekoittavat oman kokemuksensa absoluutiksi jokaista koskevaksi pääsäännöksi vailla poikkeuksia.

Monelle nämä asiat ovat vieraita. Ihmiset eivät ymmärrä kuin sen minkä kokevat itse. Tässä mielessä on hyvä lukea tuore, mielestäni positiivinen, kirjoitus "kotimaan" blogien puolelta. Christer Lindholm kirjoitti siitä miten hänellä oli ollut kova uskonkriisi. Hän on palannut uskoon, mutta ainakin omasta mielestään kasvaneena. "... seinä nousi pystyyn sekä hengellisessä elämässäni että yksityiselämässäni. Ja menemättä sen enempää yksityiskohtiin voin vakuuttaa, että törmääminen siihen seinään teki kipeää. Jopa niin kipeää, että olin hetken aikaa valmis heittämään pyyhkeen kehään lopullisesti. Onneksi meidän Herramme päätti juuri siinä vaiheessa puuttua peliin osoittamalla minulle, mitkä ovat vaihtoehtoni: voin joko uskoa tai olla uskomatta, mutta jos valitsen uskon minun täytyy ottaa se vastaan juuri sellaisena kuin se Raamatussa ilmoitetaan, varauksetta ja ilman reunaehtoja."

Monet eivät ole kokeneet tämänlaista ja tämä vihjeettömyys näkyy kun he reagoivat niihin joilla on vastaavia kokemuksia ja Lindholmin kanssa erilainen lopputulos. Nämä ihmiset nyökyttelevät toki ymmärtäväisesti kaikille jotka kriisin jälkeen palaavat uskoon. Mutta väärän ratkaisun tehneitä he eivät yleensä ymmärrä kuin jollain ilmiselvästi pinnalliselle teepussiaforismitasolle jäävällä tasolla. Eli sellaisella jonka sanahelinän takaa puuttuu ymmärrys, viisaus ja sielu. Nämä ihmiset ovat rehellisesti ottaen sellaisia että he eivät osaa olla hiljaa ja antaa asioista jotain tietävien ja ymmärtävien avautua. Koska he ovat todennäkisesti niin pihalla että eivät itsekään ymmärrä miten voimakkaasti, ilmiselvästi ja syvästi he ovat pihalla. Ja tyhmästi ja pahasti toimivia ihmisiä. Sellaisia jotka ovat kenties vilpittömiä ignoranttiudessaan mutta inhottavia kohdattavia. Ja aina "kohtaamista" hakemassa. (Nämä ovat niitä ihmsiä jotka lähestyvät sähköpostilla halutakseen "tarjota pizzat ja keskustella mielenkiintoisista mielipiteistäni" joka käytännössä tarkoittaa sitä että he haluavat kertoa minulle Jeesuksesta julkisella paikalla josta ei pääse pakoon kun on suu pizzaa täynnä.)

Merkittävää on toki sekin että uskonkriiseihin saa ymmärrystä. Uskovaiset ymmärtävät miksi on raskasta läpikäydä uskonkriisiä johon ei liity yhteisön tekemää kiusaamista. Toisin sanoen Lindholmin kaltaiset ovat lähempänä uskonnottomuuden kokemusta kuin monet. Mutta hekään eivät ole kokeneet sitä kun uskonkriisiin liittyy kiusatuksi tuleminen ja jossa uskonkriisistä puhuminen johtaa provosoituneisiin vastareaktioihin ja kiusaamiseen. Heillä on pelkkä uskonkriisi ilman sosiaalista eristymistä tai eristämistä. Mutta he saavat enemmän ymmärrystä ja tilanteen raskaus otetaan monta kertaluokkaa asiallisemmin. Vaikka, lets face it, heidän uskonkriisinsä on perustaltaan ja aiheiltaan vähemmän perusteltu ja triviaalimpi kuin heillä jotka menettävät uskonsa kokemuksiensa perusteella.

Mutta saanpa silloin tällöin kuulla aiheen relevanssista myös maallikoilta.

 Uskonnottomat ihmiset eivät välttämättä koskaan kohtaa mitään ongelmia. Olen tietoinen että monet uskontokuntiin kuulumattomat elävät rauhassa. Tarkemmassa tarkastelussa näyttää paljastuvan se, että he (1) eivät yleisesti ottaen puhu uskonnottomuudestaan tai muuten tuo tätä identiteettiään tiedetyksi (2) ole tekemisissä uskovaisten kanssa. ; Kai se heillä onnistuu kun uskonnottomuus ei ole mikään ihonväri tai vastaava, joka näkyy.

Tarinan opetus on se, että jos uskonnoton harrastaa itseensä itsesensuristista sekularismia ja kuplautuu porukoihin jotka eivät pidä sisällään uskonnollisia ihmisiä niin heille ei tule mitään ongelmia. ; Omalla kohdallani haasteena on se että olen "tavallaan apostaatti". Kun on osa uskonyhteisöä, siitä irtautuminen on jotain joka kiinnittää huomiota vaikka menisi kaappiinkin. Samoin uskonnollisissa yhteisöissä kaverit tuppaavat helposti koostumaan saman ideologian jakavista ihmisistä, joten voi olla vaikeaa elää sellaisessa tilanteessa jossa yhteyksiä ei olisi. Pascal Boyer on toisaalta kuvannut sitä miten äärimmäiset uskonnolliset liikkeet joissa on haitallisia piirteitä kohdistavat usein kiukkunsa nimenomaan niihin jotka ovat luopuneet "oikeasta uskosta".

Kun katsotaan nykyajan konservatiiveja, on joissain lestadiolaisimmissa paikoissa oman arjen sujuvuuden kannalta kätevää piilottaa televisioantennit. Helpottaa työnsaantia ja toisaalta kaupassa käymiseen liittyy vähemmän kulmien alta mulkoilua ; Lestadiolaiset ovat siitä näppäriä että heillä on varattu jopa aivan erilaisia tervehdyksiä ihmisille sen mukaan miten nämä keskustelun kohteet luokittuvat omaan uskontoon. Näin ollen niinkin pieni asia kuin tervehdys sisältää asenteellisia kannanottoja. Jotka ovat laillisia, mutta on tietenkin ikävää elää alueella jossa joku on varannut sinulle perustervehdykseksi jonkin joka on tyylikkäistä denotaatioistaan huolimatta konnotaatioiltaan lähinnä "haistappa jätkä paska".

Tässä kohden on hyvä katsoa uskonnollista keskustelua. Otetaan vaikkapa körttien foorumi muutaman vuoden takaa. Siellä keskusteltiin ryhmistä joissa on kyse ns. "uskosta irtautuneiden vertaistuesta". "Nykyään tuntuu olevan muodissa kaikenlaiset foorumit joissa kirjoittavat ns, uskosta irti päässeet henkilöt. Vertaistukeksi kait sitä kutsutaan? Lestadiolaisilla on omansa, mormooneilla, jehovalaisilla, huitsinnevada ja toi saastainenhuone ja ehkä uskonnonuhritkin voisi laskea samaan. Voinee olla muitakin. Ikävää jos sitä sitten muuttuu katkeraksi ja antikristilliseksi, vaikkakin ymmärrettäväähän sekin on." Tässä kohden suhtautuminen on periaatteessa sydämellistä mutta mukana on aina twisti. Kommentoijat esimerkiksi näkevät vertaistuen seuraavalla tavalla:
1: Ne ovat jotain jossa haetaan riitaa. Ja jos tätä ei myönnetä niin sen pahempi  siellä käyviä ihmisiä ""kiinnostaa lähinnä seurata, millaisia riitoja kirkossa käydään" tuntuu jotenkin käyvän kohti, vaikka ei haluttaisi myöntää."
2: Toisaalta näille terapioinneille annetaan erikoisia vaateita. Uskovaiset sanovat millä sävyllä tulee saa pitäisi jne. puhua. Näkökulmat on siis annettu uskovaisten puolelta. Lisäksi uskonkriisin terapoinnista pitää seurata tiettyjä asioita ja seurauksia ja mielipiteenmuodostumisia. "Minusta ihmisille tulisi silti jättää tilaa ja jos joku on vapautunut jostakin, ei tulisi silti alkaa haukkua muita. Monia hyviä asioita kuitenkin kristillisyyteen ja karismaattisuuteen, mormonismiin ja jehovantodistajien oppiin kuuluu ja olisi väärin tuomita heitä, että he kaikessa ovat väärässä ja heidän parissaan usko on vain ahdistavaa ja väärää. Rehellinen tulisi minusta olla tossakin asiassa ja todeta, että kyllä teidän parissa monella voi olla hyvät sosiaaliset kontaktit ja voitte kokea saavanne uskostanne paljon hyvääkin, mutta minusta se ei ole oikein kaikessa, kuten ei minunkaan uskomiseni. Jotenkin nämä kaikenlaiset uudet foorumit ovat niin katkeruutta täynnä, että se ei rakenna ketään, vaan enempi lisää katkeraa asennetta kaikkea uskonnollista kohtaan. Hyvä tietysti, että ihmiset kasvavat ja lähtevät pois ahdistavista uskonnollisista porukoista ja löytävät anteeksiantavan ja armollisen Isä Jumalan." Vastaavaa tasapainotusta ei jostain syystä korosteta kun kehutaan uskontoja. Ei vaadita joka kerran alleviivaamaan että siellä olisi paljon hyvääkin. Esimerkiksi oman mieleni ja kokemukseni mukaan nuo uskontoon liittyvät kehuasiat olisivat valehtelua. Joillain yksilöillä kenties toteutuvat. Mutta ei mikään pääsääntö joka olisi uskontojen elimellinen ominaisuus joiden ei-tuhoutuminen lopettaisi instituution olemassaolon. Minua ei koskaan lakkaa ihmetyttämästä miten uskovaiset tulevat kertomaan mielestään sallituista keskustelunaiheista ja niiden näkökulmista ja kerrontatavoista ideologiansa ulkopuolelle siirtyneillekin..
3: Toisaalta sitä pitäisi olla jotenkin positiivinen "Huitsinnevadaa kävin joskus vilkaisemassa, mutta ne olivat kamalan monotonisia ne jutut, ja joskus tahtoisi ennemminkin kuulla, kuinka ihmiset selviytyvät plussan puolelle," Tässä kohden on tietenkin ajatuksena se että kun uskonto lupaa onnellisuutta ja tuottaa katkeruutta ja tuhoaa ihmisiä niin näiden tuhottujen pitäisi jotenkin uskosta eroamisen jälkeen olla onnellisia. Ei siis vain onnellisempia kuin uskonnossa. Vaan onnellisia. Heidän täytyy toteuttaa ne ideaalit joita uskonelämä ei tarjoa (mutta joita se lupaa). Omakohtaisesti uskallan sanoa sen verran että heti kun keksin miten "päästään plussan puolelle" ja selvitään siitä kokemuksesta jonka sain "hyvässä kristillisessä kulttuurissamme ja mahtavissa sosiaalisissa yhteyksissäni", niin kerron siitä kyllä. En ole harrastanut vertaistukihöpinää joten se minua on tuskin lietsonut. Mutta älkää hyvät ihmiset antako uhrille jotain velvollisuutta täyttää jokin "hyvän uhrin rooli". Toki ymmärrän että kristityt haluaisivat minustakin jonkin mannekiinin joka ensin saa uskonyhteisössä kokea niihin väistämättä ja käytännössä aina jotenkin liittyvän valtapelin ja tämän jälkeen sitten alistuisin tälle valtapelille uudestaan ja promotoisin sitä korostamalla miten "löysin armeliaan Jumalan" kovien kokemusteni kautta. En halua toisintaa itseäni ja tuottaa kaltaisiani ihmisiä. Ja tämä tarkoittaa sitä että (1) en neuvo miten ihmisten tulisi elämässään elää ja (2) neuvon miten heidän ei kannata sitä elää uskonyhteisöissä.

Näin "muodista" muutaman vuoden takaa.

Kun katsotaan nykyajan vertaistukea aiheesta, sitä kuvaa asia joka ei ollut havaittavissa noina aikoina. "Saastainen huonehan" sulkeutui takavuosina. Osittain sen kirjoittajaa lakkasi kiinnostamasta, hän pääsi ilmeisesti kriisinsä yli. Toisaalta ennen tätä sen kommenttikäytänteitä piti muuttaa koska paikalle intoutuivat erilaiset helluntailaiset saarnaajat pilkkaamaan apostaatteja.

Huitsinnevada taas on ollut jo aika kauan seuraavanlaisen viestin takana: "Olen saanut nyt tarpeekseni uhkailuista. Joten Huitsinnevada on toistaiseksi kiinni. Katsomme myöhemmin, mitä teemme. Jatkuuko tominta lainkaan vai ei. Kiitos niistä n. 8 vuodesta, jotka foorum on saanut pyöriä. Olen kiitollinen teille jokaiselle. Itse olen saanut teidän ansiostanne selvitä kaikesta uskonnollisesta tuhosta, jota olen kokenut. Minut saa jatkossa kiinni osoitteesta yllapito at huitsinnevada.info. Teme, Teemu Vesala, Huitsinnevadan omistaja."

Kotimaahan voi kirjoittaa omalla nimellään ja kasvoillaan omista uskonratkaisuistaan. Tästä ei seuraa uhkailua. Kotimaan ylläpito ei joudu toimimaan anonyymiyden takaa tai järjestämään suljettuja ja salattuja ryhmiä asiansa sanomiseen. Toisaalta ateistit kritisoivat näitä hieman erilaiselta sävyltä : Ei esimerkiksi vaadita että kun kritisoidaan ateismia niin pitäisi niihin aina muistaa kirjoittaa siitä miten ateisteilla on hyviä ja toimivia juttuja yhteisössään - vaikka kirjoittaja ei tälläisiä tuntisi tai näkisi niille ominaisiksi, vaan hänen tulisi mainita ne siksi että ateistiyhteisöt ne itseensä liittävät retoriikassaan.

En tiedä Suomessa ainuttakaan uskontoon liittyvää vertaistukiryhmää jota voitaisiin pitää täysin avoimena. Sillä heti kun niistä sellaisia tehdään, uskonaktiivit tunkevat sinne riitelemään, pilkkaamaan ja uhkailemaan. Ei ole väliä onko tämä "enemmistö vai vähemmistö" kaikista uskovaisista. Tämä on se osa uskovaisista joka käytännössä kohdataan. Aina kun joku kertoo olevansa uskovainen ja hakee kontaktia uskonnottomaan, varsinkin apostaattiin, niin se on mitä suuremmalla todennäköisyydellä juuri tämänlainen ihminen. Kunnolliset ilmeisesti ymmärtävät olla hiljaa ja olla tunkematta asioihin joista eivät mitään ymmärrä..

Muille : Kiitos vain siitäkin että osaatte neuvoa miten minun PTSD -oireita aikaansaanut traumapäisyyteni tulisi ilmetä jotta se Teitä miellyttäisi. Kannattaa teidän kenties tavata jostain psykologiankirjasta mitä ihmisille tapahtuu ennen kuin alkaa asettamaan ukaaseja ja vaatimuksia siitä miten toisten tulisi ilmentää omia kokemuksiaan ja miten heidän tulee olla tiettyä mieltä uskonnoista. Kun nyt olette valistaneet ja neuvoneet minua, on minullakin teille omaa elämäänne koskeva jatkotoive : Neuvooni liittyy suksi ja kuusi sekä järvi ja hyppääminen. Saa suorittaa!

rikkeitä arvioitakoot yhteisön oikeuskomiteoissa sen mukaan, onko uhri vastustellut tarpeeksi

Tänään törmäsin ihmiseen jota en ollut nähnyt hyvin pitkään aikaan. Muistan hänet jostain 15-16 vuoden takaa. Tarkalleen ottaen hän oli eräs Jehovan Todistaja joka kävi kanssani aikanaan läpi Jehovan Todistajien uskoa. Hyvinkin pitkällisesti. Hän ei ollut tuolloin mitenkään epäkohtelias eikä hän aikaansaanut minulle mitään vaikeuksia. (Mitä ei sitten voi sanoa kaikista muista "jehovalaisista".) Muistelen että hän yritti seurakunnanvanhimmaksi ja muutti toiseen kaupunkiin. Näkeminen ei ollut siis "täysin epämiellyttävä". (Joka voisi olla epäkohteliaisuus jonkun muun kuin minun sanomanani.)

I was getting mixed messages there

Aihe ja tapaaminen sattui "sopivaan saumaan", sillä Jehovan todistajat ovat olleet viime päivinä mediamyllytyksen alla. Etenkin kun hän kertoi että nykyisin hän on eronnut Jehovan todistajista. Että miten hänellä oli joskus ollut ikävä fiilis siitä miten hän oli aikanaan esimerkiksi minua innolla käännytellyt. Hän oli jopa jonkin verran kuullut myöhemmistä vaiheistani ja varmisteli että hänen toimintansa ei ollut ollut lietsomassa vaikeuksia ylleni. (Ei hän ollut.) Hän kertoi myös että hän on nykyisin kristitty, toisin kuin valtaosa Jehovan todistajista eronneista, ja että hän oli saanut kääntymiseenkin innon Pasi Turusen "Vartiotorni - valtakunta uudessa valossa" -kirjasta.

Toki eroamiseen liittyvä karttaminen oli selvästi tehnyt jotain. Oli itse asiassa todella hämmästyttävää miten kyseinen kääntynyt pukeutui ja käyttäytyi hyvin eri tavalla kuin aikanaan. (Tosin 15-16 vuotta sitten minä olin hirveä nössö, että en varmasti ollut yksinäni tässä.) Erikoista oli, että hän selvästi puhui perheestään nimenomaan ydinperheenä. Suku, kuten sisarukset ja vanhemmat puuttuivat. Myöhemmin paljastui että syynä on se, että kontaktia ei pidetä, sillä vaikka virallisessa jargonissa kerrotaan että karttamisessa ei ole kysymys totaalisesta torjunnasta vaan jostain jossa "uskonasioista ei puhuta", niin tosiasiassa kaikki kanssakäyminen katsotaan siltä kannalta että "uskonasioista saatettaisiin ehkä puhua" ja tästä seuraisi riskejä, kuten seurakunnanvanhimpien ja oikeuskomitean edessä juttelemaan joutuminen.

Tätä oli omituista kuulla ihmiseltä jonka on mielikuvissa liittänyt niin vahvasti Jehovan todistajiin kuin voi. (Etenkin kun perusastelmanani on, että ihmiset eivät muutu.) Ja kun nämä karttajat ovat ihmisiä jotka tiedän ja muistan hyvin lapsuudestani, ja jotka ovat aina olleet hyvin kohteliaita ja mukana jopa yhteisissä musiikkiproduktioissa. (Tosin se, että yhteyttä ei ole pidetty vuositolkulla kertoo tietysti siitä että eivät ne nyt mitään kavereita kavereita ole olleet koskaan. Mutta tuttuja.)

Erikoisinta oli tietysti seurata tätä kääntynyttä itseään. Olin havaitsevinani hänessä "tiettyä salamointia", joka on jännittävä mutta ei kovin positiivinen piirre. En ihmettele jos uskosta kääntyneisiin suhtaudutaan kriittisesti, sillä tämän huomaaminen on suhteellisen helppoa. Ikävintä on kuitenkin kenties se, että tunnistan tuon "tietyn salamoinnin" nimenomaan itseni kautta. Minulla on jonkinmoinen aavistus siitä mitä hän on käynyt päänsä sisällä läpi, joten hän tietää mihin hän ei ole menossa takaisin.

Karttaminen

Uskontojen Uhrit ry on tehnyt selvityksen Jehovan Todistajista. Tämä on tuonut myös julkisuuteen Jehovan Todistajista puhumisen. Tarkalleen ottaen heidän karttamisjärjestelynsä. Järjestöstä irtautuja irtautuu myös sukulaisistaan, sillä keskustelu ja kanssakäyminen on kielletty. Asia on otettu vakavasti myös Virallisten Tahojen Toimesta, sillä oikeusministeriö pitää tätä huolestuttavana, ja Päivi Räsänen on korostanut että myös Jehovan Todistajien kanta asiaan on kuultava.

Varsinaisesti mitään uutta tässä ei ole. Jos tietää jotain Jehovan Todistajista, tietää tai ainakin pitäisi tietää että karttaminen on osa systeemiä. Jehovan Todistajat korostavat, että eristäminen on rakkautta. Ja mykkäkoulu sekä paluuseen liittyvä katumusinitiointi ovat vain katumuksen osoittamista. ; Sama toki pätee koko prosessissa. Jehovan Todistaja "joka päätyy estolistalle" on tehnyt rikkeitä toistuvasti eikä kadu niitä. Siksi esimerkiksi itsemurhan yrittäminen nähdään teon katumisena. Samoin prosessissa on lieventäviä asianhaaroja. Kuten se, että joskus seurakunnasta eronnutta ei tosiasiassa kohtaa karttamista. Jos esimerkiksi asuu samassa taloudessa, ovat rajoitteet lähinnä sellaisia että "uskonasioita ei keskustella".

Ongelmallista on sitten se, että järjestö kohdistaa tämän prosessin nimenomaan apostaatikoihin. Pascal Boyerin mukan huolestuttaviin uskonnollisiin ja fundamentalistisiin järjestöihin kuuluu tyypillisesti nimenomaan se, että pahimpia vihollisia eivät ole harhaoppiset vaan omasta ryhmästä erkaantuvat. Kyseessä ovat tällöin yleensä aktiot joita tehdään yhteisön parhaan nimissä, sitä myydään kovana rakkautena. Mutta kova rakkaus ei tosiasiassa yritä pelastaa tätä apostaatikkoa, vaan väkivallan rakenne nimenomaan pyrkii olemaan niin ikävä että se kannustaa muita pysymään ruodussa. Tämänlainen rakenne onkin huolestuttavan uskonnon oleellisia tunnuspiirteitä. (Läheskään kaikki uskonto kun ei ole "huolestuttavaa". Täsmennys on siksi tarpeen.)
1: Jehovan Todistajat voivatkin, ensin kiemurreltuaan tästä karttamisasiasta, tunnustaa että karttaminen on käytänne. Mutta että sitä tehdään rakkaudesta. Rehellinen mediankäsittely ei kuulu edes rivijäsenien harrastuksiin. Ensin asia täytyy kiistää ja vasta kun siitä antaa todisteita ja tiputtaa nimiä ja kokemuksia, alkaa tapahtumaan asian tunnustamista.

Toinen ongelma on siinä miten pieniäkin asioita on listalla. On tietyssä määrin ymmärrettävää että Jehovan Todistajat ovat järjestö jolla on jäsenyysehtoja. Ja on ymmärrettävää että esimerkiksi murhaajat potkitaan pois kerhosta. Samalla tavalla monessa itsepuolustuspaikassakin pahoinpitelytuomio on riittävä syy potkia ikuisiksi ajoiksi seurasta. ; Toki näissä ei yleensä yritä rajoittamaan muuta elämää. Eli dojon ulkopuolella arvon harrastajat voivat sitten vaikka käydä kaljalla tämän "kerhosta potkitun" kanssa. Jehovan Todistajat taas paitsi potkivat uskonnollisesta järjestöstä (joka on kieltämättä jonkinasteinen positiivisen uskonnonvapauden rajoittaminen) ja se myös koskee sitä mitä yksittäiset Jehovan Todistajat tekevät valtakunnansalin ulkopuolella. Mutta kun syntilistalla on "syntymäpäivän vieton" ja "tupakanpolton" kaltaisia suurrikoksia, voidaan nähdä miten pienistäkin asioista voidaan joutua karttamiseen. Ja jos näin pikkumaisista asioista voi joutua kuulusteluun, voi katumuskin olla hyvin epäaitoa. Kun niuhotus on riittävän pikkumaista, tupakointikieltoa on itse asiassa hyvinkin vaikeaa sulattaa.
1: Eristäminen ei ole kovin yleistä muissa kotimaassamme olevissa uskonnoissa. Tiettävästi Lestadiolaisten parissa voi tulla eristyksiä, mutta muissa uskonnoissa käännytystyö ja kanssakäyminen on jopa rasittavan seuraantuppautuvaa. Ja monelle se, että Jehovan Todistajat eivät kävisi satunnaisin väliajoin häiritsemässä ovikelloa soittamassa olisi palkinto.

Kolmas asiaan liittyvä asia onkin sitten se, että itse prosessi on hyvin omituinen. Oikeuskomitealla ei ole poliisin oikeuksia, mutta silti jäsenen taloon pyritään usein menemään tekemään erilaisia tarkastuksia. Myös arkaluontoiset kysymykset seksuaalietiikkaa koskevien rikkomusten kohdalla ovat tavallisia. Ja osallistuvan katsotaan olevan joko myötämielinen prosessissa tai katumus ei ole riittävää ja karttaminen alkaa. Tämänlainen on repivää myös viattomille. (Kuten silloin kun raiskattua epäillään samanaikaisesti löyhästä seksuaalietiikasta, matalasta siveydestä.)

Oma ehdotukseni asian hoitamiseen olisi karttaminen. Kun aina kun näkee Jehovan Todistajan torjuu heidät ääneen mainiten syyksi karttamisjärjestelmän, ja jossa ei suostu kuuntelemaan heitä koska puolustuspuhuja on itse omassa karttamisjärjestelmässä, niin alkaisi kenties silmät avautumaan. Eikä heidän olisi mahdollista valittaa yhtään tästä epäreilusta tough lovesta, koska se vaatisi sen tunnustamista että heidän toimissaan on jotain väärin. ; Ja kyllä. Minun käsitykseni etiikasta on vastavuoroisuuspohjaista. Toimi sellaisen maksiimin mukaan että kaikki vastapuolen teot ja niiden tekohetkellä odotettavissa olevat seuraukset ovat sellaisia että hän haluaisi häntä itseään ja kaikkia aatetovereitaan kohdeltavan tämän täsmälleen saman maksiimin mukaan. Se ei ole julmuutta kun kohde on aivan itse ensin korostanut että tämänlaatuinen käytös on täysin OK.

Kirkosta eronneet (vapaa-ajattelemisen sijaan) vapaamatkustajina

Ateisteja pidetään individualisteina joka rinnastetaan jotenkin omituisesti egoismiin. Taustalla on erikoinen filosofine virhe, jossa ajatellaan että jos ihminen saa vapasti valita mitä tahansa, niin hän ei valitse vapaasti vaan kahlittuu ajattelemaan tietyllä tavalla, eli ajattelemaan vain itseään ja vain omaa etuaan. Tämän kautta esimerkiksi ateistit nähdään helposti pahoina ihmisinä. Pahat kielet sanovat, että heillä ei ole arvoja, he ovat nihilistejä arvotyhjiössä. Erityisen vahvasti tämä tulee esiin siinä keskustelussa, jossa käsitellään kirkon tekemää hyväntekeväisyyttä. Tämä on mutkikas aihe, joka ansaitsee pitkän sepustuksen. Toivon että omituinen matka auttaa muitakin jäsentämään suhdettaan kirkkoon. (Kävipä se sitten mihin suuntaan hyvänsä.)

Huonoa kirkolle

Kirkosta eroaminen nähdään usein hyvinkin pahana.
1:  Pienimmillään tämä näkyy siten, että ihmisiä yritetään houkutella takaisin kirkkoon kirkon tekemään hyväntekeväisyyteen vedoten. Tällöin korostetaan, että kirkkoon kannattaisi kuulua vaikka ei uskokaan.
2:  Joskus tämä saa kiristämisen sävyjä, kun selitetään, että jos eroaa niin se on suoraan pois lapsilta ja ulkomaan hyväntekeväisyydeltä; Tämä on varsin ikävän tuntuista silloin kun kirkosta on erottu ns. eettisin syin - on itse asiassa erikoisa ja suorastaan röyhkeää, miten jos ihminen eroaa kirkosta eettisen kannanoton kautta niin kyseessä on vain "egoismi" tai "muoti-ilmiö". Tämä on erikoista, kun huomataan että kirkon eroamispiikit näyttävät liittyvän nimenomaan moraalisiin kantoihin - kenties sosiaalipornon makuiseen kohkaamismoralismiin, mutta kuitenkin etiikkapohjaisiin. Kirkko joka ei taivu eettisiin vaatimuksiin kohtaa boikottia ja tässä tilanteessa kirkko sitten ikään kuin kiristää. Keskustelua ei suostuta siirtämään kriitikoiden aiheeseen saati korjaamaan epäkohtia. Tämä johtaa tietysti lukkoon, koska köyhillä kiristäminen kertoo että kirkko on varsin halukas ottamaan ensin ruuan nälkäänkuolevien suusta kuin antamaan periksi tietyissä oppikysymyksissä.
3: Joskus syntyy jopa syyttäviä sävyjä, joissa korostetaan että kirkosta eroaminen on omantunnon erottamista Jumalasta. Tai on muuten siihen rinnastettavaa. Silloin korosteteaan että uskonnottomat eivät ulkomailla kovin paljoa auta.
     3.1: Tämä on tietysti siitä erikoinen kysymys, että uskonnottomien tapa ajatella ei ole tässä ollenkaan samanlainen kuin uskovaisilla. Uskovaiset ovat ideologiaidentiteettikeskeisiä ; Heille on usein hyvinkin tärkeää että hyväntekeväisyysjärjestö tekee sitä nimenomaan Jeesuksen nimissä. Usein tämä on aivan järkevällä tolalla, mutta pahimmillaan vaikuttaa peräti siltä, että hyväntekeväisyys on ikään kuin välttämätön pakko jolla oikeutetaan pääasia, julistaminen ja käännytystyö. Maallisia eiuskonnollisia hyväntekeväisyysjärjestöjä on huru mycket.
    3.2: Ja muutenkin tässä tietysti usein unohtuu se, että uskonnottomat eivät (a) ole yhtä kaupallisia kuin uskonnot. Ne eivät kerää kannattajiltaan varoja samalla tavalla kuin uskonnot jotka ovat yllättävän usein keskittyneet suorastaan kuppaamaan rahaa seuraajiltaan (b) eivät ole yhtä suuria jotta voisivat ylläpitää infrastruktuuria tai (c) rakentaa infrastruktuuria auttamiseen siellä missä sitä ei ole. Voidaankin sanoa että jos ihmiset velvoitettaisiin maksamaan väkisin varoja uskonnottomille järjestöille, niin olisi aivan uskottavaa että hyväntekeväisyyttä tehtäisiin yhtä paljon. Tätä tukeekin se, että uskonnotonta -ja jopa röyhkeän avoimesti ateistisidentiteettistä- auttamistyötä tehdään paljon enemmän kuin moni uskovainen näyttää tajuavan. (Onhan jopa Helsingin vapaa-ajattelijoilla leivänjakoa köyhille.) Uskovaisille mielikuva ateismista onkin tärkeämpi kuin se mitä he oikeasti tekevät. Mielikuva siitä että "ei heitä näe" riittää monelle. Koska tärkeämpää on tuomita.

Voidaan jopa esittää niinkin pitkälle, että ateistit usein kohdistavat hyväntekeväisyytensä järkevästi. Esimerkiksi jos suomen evankelisluterilaiseen kirkkoon kuuluu ajatuksena että se on hyväntekeväisyysjärjestö, törmää hyvin erikoisiin yksityiskohtiin:
1: Valtaosa toiminnasta on itse asiassa palkkamenoja. Kun puhutaan nuorisotyöstä, ei tosiasiassa puhuta suorasta nuorisotyöstä vaan kirkon nuorisotyöntekijän palkoista jotka taas ovat nuorisotyötä ikään kuin vain mutkan kautta. Tämä ei ole tosiasiassa niin paha asia kuin se tuohon kirjoitettuna näyttää. Se on kaikessa eettisessä toiminnassa väistämätöntä ; Hyväntekeväisyys ja palkkaintressit sekoittuvat. Kirkon kohdalla on usein vaikeaa sanoa puhutaanko oikeasti pohjimmiltaan pappien AY -liikkeestä vai hyväntekeväisyyden tukemisesta. Tämä tosin tarkoittaa sitä, että vaikka tehtäisiin hyvää niin ne oman navan intressit ovat mukana, ne ovat irrottamaton osa keskustelua. On selvää että tämä vaikeuttaa kaikkea aihetta liittyvää kriittistä keskustelua, koska pappi on yllättävän sokea näkemään yksityiskohtia ja argumentteja jos hänen oma palkkansa riippuu siitä, että hän ei tajua sitä.
    1.1: Tämä tuo mukaan sen, että kirkko on tärkeä työnantaja. Yhteiskunnan kannalta työpaikat taas ovat hyvä asia. Näin ollen AY -puolikin palautuu osin etiikkaan. Tässä tosin on otettava huomioon siitä erikoinen piirre, että on oleellisen tärkeää maksetaanko palkat yhteisöverotuksesta vai jäsenmaksuista. (1) Sillä jos puhutaan työttömyydestä, puhutaan työttömyyskorvauksesta. Jos yhteiskunta maksaa papin palkat yhteisöverotuksesta, se ikään kuin nostaa veroprosenttia jotta maksaisi papille palkkaa. Jos tämä pappi jää työttömäksi, valtio maksaa hänelle toisesta taskusta. Kokonaisuuden kannalta on aivan sama saako raha leimallisesti palkkatulon vai työttömyyskorvauksen leiman. Yhteiskunta voi jopa säästää tässä jos papin palkka sattuu ylittämään työttömyyskorvauksilla saatavan summan. (2) Jos asia hoidetaan jäsenmaksuilla pappi on oikeasti rakentavassa työssä, joka on kuin mikä tahansa palveluammatti. Siksi tuenkin vahvasti sitä että pappien palkat hoidetaan nimenomaan kirkollisverosta eikä yhteisöverosta. Se on hyväksi yhteiskunnalle. Sen lisäksi tuntuu reilulta, että palvelun nauttija maksaa eikä veronmaksaja. Ei minunkaan harrastuksia ja mieltymyksiä tule muut maksamaan. Ei vaikka on hyväksi terveydelle (mielen kanssa) ja mutkan kautta hyödyttää koko yhteiskuntaa.
2: Kirkkoa ei voida nähdä kovin tehokkaana hyväntekeväisyydentekovälineenä. Tämä ei tarkoita että kirkko ei tekisi (a) hyvää työtä tai (b) taitavaa työtä. Kysymys on ihan siitä että kirkolla menee rahaa muuhunkin kuin tähän hyväntekeväisyyteen. Voidaan toki debatoida siitä onko kirkon hyväntekeväisyyteen menevä raha 10% vai 90% - riippuen aika paljon siitä mikä lasketaan hyväntekeväisyydeksi ja mikä ei - pääasia on se, että se ei ole 100%. Näin jos haluaa maksimoida hyväntekeväisyyden on syytä irtautua kirkollisverosta ja panostettava johonkin tahoon joka on puhtaasti hyväntekeväisyydellinen. Tässä on usein apuna jopa korvamerkintämahdollisuus, koska useat hyväntekeväisyyslaitokset tekevät tiettyjä asioita. Näin saa paitsi auttaa, niin myös hyvin hyvin suuresti valita millä tavalla auttaa ja mitä tukee. Kirkko, niin avomielinen kuin se pyrkiikin oleman, ei yksinkertaisesti kykene tähän, ei tehon eikä korvamerkinnän määrässä.

Hyvää kirkolle

Tästä nuivasta alusta huolimatta jäljelle jää kuitenkin jotain. En siis mene väittämään että uskonnottomat olisivat pahoja ihmisiä. Moni on itse asiassa tehnyt kuten minäkin ; Eli ottanut ja laittanut kirkollisverosta säästyneet rahat jonnekin muualle. Mielenkiintoinen kysymys tässä on tietysti se, miksi olen valinnut tämänlaisen summan kuin "kirkollisveron suuruus" auttamiseen. On selvää että jos kirkko ei auttaisi, en laittaisi juuri tätä summaa. Kirkko saa siis mutkan kautta pienen ripun kunniaa tästä valinnastani.

Tässä on kuitenkin huono puoli. Vaikka minun hyväntekeväisyyteni onkin "isommilla kierroksilla" kuin jos olisin jäänyt kirkon jäseneksi, niin on selvää että tässä tulee ongelmia kirkosta eronneille - ei siis vapaa-ajattelijoille, ateisteille, uskonnottomille, vaan kirkosta eronneille riippumatta siitä mitä ideologiaa he edustavat - nimittäin se, että vaikka voidaan debatoida siitä auttaako 10% vai 90% uskonnottomista hyväntekeväisyyden kautta, niin on selvää että pakkomaksun ja vapaaehtoisen maksun välillä on ero. Se, että jos jokin on vapaaehtoista, joku jättää maksamatta. Tässä mielessä kirkosta eroaminen ei ehkä ole samaa kuin vapaamatkustamista, mutta se on liitoksissa vapaamatkustamiseen. Ja tämä on se, joka uskonnottomuudessa on huonoa verrattuna valtionkirkkomme tapaan. Kirkossa kirkollisveron soveltaminen on sidottu tuloihin. Ja sillä tuotetaan palveluja. Syntyy rakenne jossa rikkaimmat maksavat enemmän kuin köyhät, mutta toisaalta köyhät helpommin käyttävät näitä palveluja. Tässä on jonkinlainen vapauden ja vastuun samanaikaista syväö kantamista ; Vapaamatkustajuutta ei hyväksytä, mutta heikompia autetaan. On pakko.

Kirkko kunniaväkivaltainstituutiona.

On kuitenkin hyvä huomata, mikä kuvaa hyvin vahvasti kirkon hyväntekeväisyyspolitiikkaa. Peruskysymys on irrotettava suoritustasosta. Ylläoleva taloudellinen ja utiliteettia, yleishyötyä ja hyväntekeväisyyshyödyn maksimointia tavoitteleva näkökulma ei luonnollisesti ole väärin. Se vain jättää vastaamatta siihen, miksi kirkon hyväntekeväisyystyö näyttää usein johtavan erikoiseen dikotomiaan. Miksi kirkolla on rankka suhde apostasiaan ; Kirkkohan on jäsenilleen lempeä, eikä sitä kuvaa fundamentalismi. Pascal Boyerin mukaan apostaatikkojen rankaisu taas yleensä liittyy nimenomaan sihen että sillä ylläpidetään sisäistä kuria ja se, että eronneille ollaan karuja johtuu juuri siitä että he ovat ikään kuin osittain "me" -identiteetissä. Kirkko taas ei murskaa kannattajiaan sisäpuolella. Tämä on tietyllä tavalla arvoitus.

Apua onkin syytä hakea kunniaväkivaltakulttuurista. Tämä on todella ikävän kuuloinen käsite, mutta otan sen käyttöön. Se on perusteltua kunhan ensin unohdamme sen, että olisimme joko juristeja tai kielen arkikäyttötasolla sompaavia puoli-idiootteja. Termissä on kaksi osaa. Kunnia ja väkivalta. Molemmat on tietysti alustettava jotta kunniaväkivalta -termin käytössä olisi mitään järkeä. Sellaisenaan mainittuna se jäisi ad hominemiksi. Minun kunniani ei sallisi tälläistä huonoa filosofiaa. (Toki perseilen useinkin, mutta en pyri perseilemään tahallani. Olen tästä hyvin tarkka. Lausuman kaikista osista.)

Kunniakulttuuriin liittyy yleensä jonkinlainen sisäpiiriin eristäminen. Tämä on sitä fundamentalistista sisäistä kuria. Se on moottori, jossa ihmisten välinen läheisyys muuttuu satuttamiseksi. Tämä on se voima jolla hengellinen väkivalta usein suoritetaan ; Harva metsästää ja murhaa pakanoita. Oman uskonnon kannattajia sitten vahditaan sitäkin enemmän. Väkivalta ei tässä yhteydessä yleensä ole mitään sosiopaattista väkivaltaa jota tehdään koska tykätään väkivallasta - vaikka tätäkin voi esiintyä, onhan luonnehäiriöisten halukkuus sosiaalisiin valtatehtäviin, siis myös uskonnolliseen statusasemaan liittyen, tunnettua - suurin osa on väkivaltaa joka tehdään siksi että nähdään että on jokin normi joka suojelee yhteisöä ja on hyödyksi. Tämän rikkojaa rangaistaan. Kysymys on siis rangaistusväkivaltaa jonkinnäköistä eettistä rikettä kohtaan.

Oleellista onkin se, että kirkolla on nähtävissä yksi normi. Se on kirkollisveron maksu. Pienessä kuppikunnissa kysymys voi olla sellaisista kysmyksistä kuin naispappeus tai homojen avioliitto. Suurissa linjoissa kysymys siitä että kirkolle maksetaan rahaa. Ja kirkon erikoisluonteen takia on väistämättä hyvin vaikeaa sanoa missä vaiheessa kysymys on itseään puolustavasta AY -liikkeestä ja milloin ehdasta hyväntekeväisyydestä. Ne kun naamioituvat toisikseen, etenkin AY -liikepuoli yrittää naamioitua hyväntekeväisyydeksi samaan tapaan kuin kirkko usein yrittää oikeuttaa hyväntekeväisyyttään kutsuen sitä brändiksi.

Kunniaväkivaltaa kuvaakin hyvin usein vallan menetyksen tilanne. Sitä yritetään ikään kuin ansaita tai ottaa takaisin väkivallalla. Apostaatikot ovat siksi kovilla. Tämä ei selkeästi ole Boyerin kuvaamaa fundamentalistista väkivaltaa, jossa väkivallan tarkoituksena on vahvistaa jäljelle jääneiden ryhmäkuria jo olevan ja pidetyn vallan kautta ja jossa apostaatikon rangaistus on "epäsuora" ja eronnut vain väline. Tässä kunniaväkivallassa on kysymys rankaisusta eronnutta kohtaan, josa eronnut on suora kohde, ja sen taustalla on valtatyhjiön kokemus. Kunniaväkivalta tarkoittaa sitä, että on vallan puutteen kokemus, jossa valtaa yritetään hankkia takaisin käyttämällä väkivaltaa, joka taas on itsessään jonkinlainen aseman osoitus. Ero voi vaikuttaa saivartelulta, mutta se ei ole sitä. On tärkeää ylläpidetäänkö valtaa vai yritetäänkö sitä hankkia takaisin

Asiaa voi valaista orjaesimerkillä. Orjiahan kuvataan usein kovasti ruoskittuina. "Takiraudassa" kerrottiin kommenteissa miten puuvillaplantaasien orjat eivät ole ihan sitä mitä pohjoisvaltioiden orjuudenvastainen propaganda sanoi. On tietysti totta, että orjuus ei ole hyväksyttävää, mutta on myös selvää että ideologiat tuppaavat liioittelemaan. Asiasta ei pidä olla yllättynyt. Esille nousi orjien suuri rahallinen hinta. "Tosiasia nimittäin on että orjat olivat 1700-1800 -luvun Amerikassa erittäin arvokkaita "tuotantokoneita", nuoren miesorjan markkina-arvo nykyrahassa pyöri neljänkymenen tuhannen euron tietämillä joten Hollywood -historian piirtämä kuva orjiaan pieksävistä isännistä on järjetön. Miksi ihmeessä isäntä turmelisi tieten tahtoen arvokasta omaisuuttaan?" Tämä on oleellinen miete. Onkin syytä huomata, mitä orjuuden julmuudet koskivat. Ne olivat rangaistuksia (a) siitä että ei tehty työtä (b) rangaistuksia siitä että yritettiin karata. Kun orja oli pienipalkkainen mutta iso kertainvestointi, korostui se, että orja hankittiin pitkäksi ajaksi. Muuten ei saada investoinnille vastetta. Tässä maailmassa karkaaminen on oleellisesti suuri riski ja ongelma joka ansaitsee talousajattelussa aivan käsittämättömän julmiakin rangaistuksia. En toki tässä väitä että kirkko orjuuttaisi. Korostan itse asiassa sitä, että kirkolle jokainen maksava jäsen on pitkän ajan investointi joka halutaan pitää mukana mahdollisimman pitkään. Ei pidä ihmetellä jos eroamista tässä tilanteessa rangaistaan kovasti vaikka sisälläpitäminen ei olekaan julmaa. Rakenne on hitusen samanlainen kuin etelävaltioiden orjatiloilla. Kuuliainen ja epäindividualistinen orja ei kärsi tavattomasti. Vapautta hamuava orja sen sijaan saa täyslaidallisen.

Itse asiassa väitänkin, että kun kotimaassamme kammoksutaan "tiettyihin maahanmuuttajakulttuureihin" (huom. kiertoilmaus) liittyviä kunniasurmia, kysymys ei ole siitä että kunniakulttuurin logiikka olisi vieras. Syynä ei ole kunniaväkivallan "kunnia" -sana vaan "väkivalta" -sana. Meillä ei tapeta, hakata tai polteta roviolla. Sen sijaan mieleen tulee se, jota ala-asteella yritettiin arvokasvattaa. Nimittäin se, että henkinenkin väkivalta on väkivaltaa. (Toki on muistettava, että tiedättekö mikä muu on väkivaltaa kuin henkinen väkivalta? No väkivalta!) Erilainen suhde väkivaltaan heijastunee siinä, että kun esimerkiksi facebookissa reagoin lausumaan jossa selitettiin että jos on henkisessä erämaassa niin sitä komeammin palo roihuaa sitten kun Jumala sytyttää. Reagoin tähän heitolla "noidat palaa tykimmin". Ymmärsin että tässä osalla saattoi mennä symbolifunktiot ironiasolmuun. En toki ajatellut että tässä kannustettiin polttamaan ketään, vaan kysymys oli ns. uskon liekistä. Jos kyse olisi "jostain toisesta kulttuurista tahi toisesta ajasta saman kulttuurin piirissä" (huom. kiertoilmaukset) niin tietysti tässä olisi ihan eri sävyt ilmoilla. Kunniakulttuurin tuttuus on itse asiassa suhteellisen helppo näyttää.

Kunniakäsitys voidaan jakaa horisontaaliseen kunniaan ja vertikaaliseen kunniaan.

Suomessa kunniaa on vaikeaa lähestyä arkikielen käsittein. Sillä meillä on ikään kuin maine joka kuvaa yleistä tunnettavuutta että kunnia joka sitten kuvaa sen maineen laatua. Osa julkkiksista esimerkiksi ovat maineikkaita siitä että heillä ei ole kunniaa. Ja osa kunniakkaista ihmisistä on vain muutaman tiedossa "hyvä tyyppi". Tämä on vähän karkea. On parempi hakea apua ulkomailta asti. Turkin kielessä on useita käsitteitä kunnialle. Niistä pari auttaa minua oleelisesti.
1: Ensimmäinen  on seref -kunnia. Tämä on erikoinen ja tarpeisiini hyvin osuva siinä että se on samanaikaisesti yksilön kunnia että yhteisön kunnia. Jokainen yksilö rakentaa - tai purkaa - toimiensa kautta serefiä. Arvio tehdään yhteisön kautta. Yhteisö kun arvostaa tiettyjä asioita ja tekoja ja ei arvosta toisia. Seref -kunnia myös siirtyy esimerkiksi perheen ja yksilön tasolla. Yksilön tekemä rike on häpeäksi yhteisölle ja vanhemmille. Samoin jos joku toimii oikein mainiosti, tämä on kunniaksi myös hänen vanhemmilleen jotka ovat selvästi itsekin ilmentäneet serefiä kun ovat kasvattaneet niin mainiota jälkikasvua. Sama koskee koko yhteisöä. Perheen seref -kunnia velvoittaakin koko perhettä. Ja lisäksi perheen kunnia periytyy jälkeläisille, sukuun syntyville ihmisille.
2: Onur -kunnia taas on yksilön omaa taitavuutta. Se on vahvasti liitoksisssa itsekunnioitukseen ja itseluottamukseen, jota turkkilaiset kutsuvat nimellä gurur. Tässä kunniassa ihminen ansaitsee muiden kunnioitusta hierarkiassa, ja siihen kuitenkin liitetään velvollisuus osoittaa hierarkiakunioitusta myös muihin.

Stewart on kuvannutkin kunniaa jakamalla ne horisontaalisiin ja vertikaalisiin kunnioihin. Horisontaalinen kunnioitus on ryhmän sisäistä kunnioitusta vertaisena. Vertikaalinen kunnioitus taas on kunnioitusta johon liittyy status ja asema. ; Näin turkkilainen seref on hyvinkin horisontaalista ja onor vertikaalista.

Molemmissa on tietysti etunsa:
* Vertilaalinen kunnioitus on kannustavaa. Vapaamatkustajuudelle on siinä hyvin vähän tilaa, ja toisaalta yrittäminen ja etenkin onnistuminen palkitaan. Tämä taatusti lisää yrittämistä. Vertikaalinen kunnioitus ei pidä sisällään laajaa kohdistettua väkivaltaa. Siinä kiivitään statusta ja huomio keskitetään pääasiassa pahimpiin kilpailijoihin. Yksilö ei kerää vertikaalisella statuksella väkivaltapotentiaalia muuta kuin siinä tapauksessa että siihen liittyy horisontaalista kunnioitusta, eli isolukuinen viiteryhmä.
*  Horisontaalisessa kunnioituksessa ryhmä pysyy kasassa ja mukana pysyy vähän heikompikin. Jälkeenjääviä autetaan koska tajutaan että ryhmässä jälkeenjääneet ovat yksilöitä. Ja itsekin ollaan yksilöitä, joten jos toivoo että itseä autettaisiin niin autetaan sitten muitakin!

Näissä molemmissa on tietysti riskinsä.
* Vertikaalisen kunnioituksen ongelmat ovat arvokeskustelussa kotimaassamme hyvin tunnettuja. Kun puhutaan egoismista ja arvotyhjiöstä, esiin nousee tietty snobismi, kyynärpäätaktiikan käyttö ja muu päsmäröinti yksilönä yksilöille. Hierarkia nähdään helposti luonnollisena eikä sitä haluta purkaa. Heikompia ei auteta, vaan nähdään että nämä olisivat jotenkin ansainneet asemansa.
* Voidaan sanoa että horisontaalisen kunnioituksen ongelmana on se, että se ytimessään itse asiassa muuttaa kunnian konfliktiksi. Kun puhutaan kunniaväkivallasta esimerkiksi maahanmuuttokriittisessä keskustelussa, nostetaan esille oikeita ongelmia jotka johtuvat siitä että "kollektiivinen prososiaalisuus" pitää sisällään käytännössä väistämättä "me-muut" -hengen. Ilman tätä henkeä kun ei olisi mitään kunniaa tai häpeää, vaan sisäisesti harmoninen ryhmä. Tämä johtaa helposti vääräuskoisten ja apostaatikoiden mokuttamiseen.

Julkisen tilankäyttö.

Onkin selvää, että kirkko edustaa hyvin vahvaa horisontaalista kunnioitusta. Se, että kirkollisveron kiertämiseen liittyy kovaa toruntaa, kertoo että tähän liittyvä kunniaväkivalta on osa arkea. Se toki toteutuu melkoisen lepposilla tavoilla. Toki se saa omituisia muotoja, koska suoran konfrontaation puuttuessa väkivalta ohjautuu epäsuoriin keinoihin. Tällöin on katsottava valtaa hyvinkin kokonaislaatuisesti. Ja tässä tulee esille joskus absurdejakin yksityiskohtia. Otan tästä esimerkiksi hautaamisen. Otan sen nimenomaan julkisen tilan käyttönä.

Julkista tilaa voidaan lähestyä kahtaa kautta. On Habermasin tapa, jossa se on pelkästään yksityisen vastakohta. Hautausmaa on toki julkinen tila tässäkin mielessä, mutta sovellan tässä kuitenkin De Certeaun tapaa. Hänestä julkinen on erikoisempi. On tarkasteltava paikkaa ja tilaa. Paikka on vain jokin "mesta" jolla on koordinaatit, pinta-ala ja vastaavia. Paikasta tilan tekee toiminta. Hautausmaa on siis nimenomaan tila, koska siellä paitsi makaa kuolleiden ruumiita, siellä  tehdään erilaisia rituaaleja. Eräässä mielessä valta käyttää tilaa on arvolatauksia sisätävien rituaalien kohdalla kunnian vaikutuskenttä - eli juuri käyttämäni tematiikan ytimessä.

Hautaamisessahan kirkko on halunnut että yhteisö maksaa. Yhteisöveroa suoraan sanoen oikeutetaan pääasiassa hautaamiskulujen peittämisellä. Tähän on liittynyt se, että kirkko on mielellään myös vastannut hautausrituaaleista. De jure uskonnotonta ei haudata kristillisesti vastoin hänen tahtoaan, mutta de facto jos joku omainen ei nosta aktiivisesti meteliä, hänet haudataan kristillisesti koska henkenä on "parempi varmuuden vuoksi kuin jättää turhaan välistä". Tämä on vain osoitus siitä että paikasta tehdään tilaa kirkon rituaaliston toimesta. Ja että kristitty ei saa ateistisia hautajaisia ollenkaan samoin ehdoin. Kyseessä on siis epäsymmetria. Tämä vihjaa että takana on valtaa. (Ja tiedättekö mikä muu on valtaa? Väkivalta!)

Hautaamisessa onkin se erikoinen piirre, että vaikka kirkon ystävät valittavat siitä kovasti (a) kun sen ulkoistamista on ehdotettu, he vastustavat ajatusta ja (b) vaikka yhteisöveroa maksetaan hautauskulujen peittämiseksi, nähdään kirkosta eronneet vapaamatkustajina koska he kuluttavat hautauspalveluja. Syynä on se, että kun maa on kirkon omistuksessa, he katsovat että kun viet heiltä paikan, tulee heidän oikeutensa saada tehdä siitä tila omilla rituaaleillaan. Tästä poikkeaminen nähdään vain häiritsevänä mellakointina. (Olipa kyse sitten ateistien puolelle hautaamisesta tai mistä tahansa.) Tässä vallassa kuollut on enemmän omaisten ja kirkon valtapeliä ja ruumis heidän rituaalis-symbolista omaisuuttaan.

Eikä tilanteen purkaminen ole ollenkaan helppoa. Sillä orja-analogia pelaa tässäkin. Hautaaminen on erikoista. Jos mietitään miten kirkko luultavasti saa aina alitettua vastutajiensa tarjoukset on huomattava että sillä on puolellaan monta etua (a) Maa pitää ostaa, kirkolla on tämä investointi jo tehtynä. Iso osa on saatu jopa lahjaksi. Pieni osa on suoraan sanoen ryöstetty jo muinaisina aikoina. Investoinnit nostavat aloittajan hintaa tuhottomasti (b) Työvoimaa Suomessa kuva se erikoinen seikka, että on usein halvempaa pitää huonohko työntekijä kuin etsiä uusi, koska etsintäkin on kallista. Näin on vaikka työvoima onkin täällä melko arvokasta. Kirkolla on infrastruktuuri valmiina. Se ei joudu etsimään alusta lähtien joka ikistä hautaustyöntekijää ja maksamaan tätä isompaa maksupiikkiä. (c) Kirkon hautausmaat ovat maita joita ei voida käyttää mihinkään muuhun. Sen sijaan muiden arvioissa mukana on useimmiten vaihtoehtoja, kuten vaikka se, että maalle rakennetaan pelto tai talo.

Kirkolla on paikanhallintaa, josta se tekee tilanhallintaa. Ja se tekee sen tasolla jota on hyvin vaikeaa purkaa kun se on jo kerran päässyt käyntiin. Tätä oikeuttaan kirkko puolustaa. Esimerkiksi hautajaisissa.

Tämä on toki kohtuullisen pieni asia. (Eräässä mielessä kysymys ei olekaan asian vakavuudesta vaan periaatteesta.) Uskonto muutenkin tuppaa suomessa olemaan rituaalikone, joka generoi arvokeskustelua kansalaisille yläviistosta. Osallistumien on pientä. Niin on toki kirkon jäseniinsä kohdistama kontrollikin. Kirkko on vallannut esteettisen ja monilta on etääntynyt näkemys siitä mikä on esteettisen ja eettisen välinen suhde. Tämän eron tajuamattomuus on itse asiassa ytimessä, kun puhutaan kristinuskon arvokasvatustyöstä. Kirkko ei kuitenkaan kohdista valtaa juuri muuhun kuin siihen että se paheksuu ja syyllistää kirkosta eronneita esimerkiksi nuorisotyön, köyhien tai rikkinäisten perheiden vihollisiksi leimaten. Mukana pysyneelle muistutetaan korkeintaan siitä että hän ei edusta kirkon virallista kantaa. Jos kirkolla on eettistä valtaa, se kohdistaa sen apostaatikoihin. Ja nähtävästi rankaisulla on vain yksi kriteeri. Se ei ole usko. Se on kirkollisveron maksaminen. Kirkon sisäpuolella se on vain esteettinen. Tämä rakentaa sille konfliktiluonteen.

Kirkko kohdistaa arvokeskusteluvaltaansa ulkopuolisten moitteeseen koska kunniaväkivalta. Se katsoo että se on niin hyvä laitos että sen oikeus on ikään kuin hämärtää jäsenmaksun ja verotulojen välinen oleellinen ero (jonka kuvasin aiemmin artikkelissa). Siitä huolimatta, että juuri tämä luonteen muutos tuhoaa kansankirkon ("palvelulaitos, joka pyrkii olemaan jäsenilleen tärkeä") valtionkirkoksi ("maksetuksi laitokseksi, vaikka olisi kuinka eikäytetty riippakivi"). Kirkko pesee prosessissa kättään samalla horisontaalisesta kunniaa, alentaa statustaan. Mutta kerää itselleen kollektiifista kunniaa. On hyvä tajuta että "yhteisöverotulokirkko" on sosiaaliselta rakenteeltaan totaalisesti erilainen kuin "kirkollisverokirkko" ja jos 100% jäsenistä kuuluu kirkkoon, ero näiden välillä katoaa ja se muuttuu käytännässä "kirkollisverokirkoksi".

Loppupeleissä tämä on tätä kautta saatavasta "ihmisläheisyys-prososiaalisuus-pullantuoksuisuus" -imagosta huolimatta vaarallista koska liian pitkälle vietynä tämä prosessi johtaa siihen, että horisontaalisessa kunniassa tärkeintä on että on hyvää tekevän maine. Kun vertikaalisessa kirkon tulisi myös tehdä se hyvä erityisen taitavasti ja tehokkaasti. Ja tällä taas on merkitystä jopa sillä "pinnallisella" tasolla josta aloitin tämän varsin pitkän ja polveolevan lillukanvarsiblogauksen. (Joka mielestäni ei ole tarpeettoman kompleksi. Vaan juuri sopiva aihe huomioiden.)

Lopputuloksena kaikesta on se, että kirkosta eroamiseen taatusti liittyy egoistisia taloudellisia pyrkimyksiä joka tekee ateismtista potentiaalisen vapaamatkustajan - jota tosin se, että valtio verottaa kaiken kaikkiaan vie aika paljon tehoja pois. Tämä potentiaali arvioidaan kirkon puolella siten että jos ateisteista kaikki eivät auta, se painaa enemmän kuin se, että kirkko itse  tekee muutakin kuin hyväntekeväisyyttä. Ja tätä eroa kirkko - ja etenkin sen uskovaiset jäsenet - käyttävät arvokeskustelussa nuijana jonka ytimessä on kunniaväkivalta. Juuri se, että ateismissa on vapaamatkustamisen henkäys -kuten siinä kiistatta onkin- tekee tästä heidän silmissään oikeutettua. Näin siitä huolimatta, että heidän omassa silmässäänkin on rikka - se, että kirkko ei tee pelkkää hyväntekeväisyyttä ja siksi hyvää todella tahtovan kannattaa kohdistaa rahat muutoin. Sillä tämä ei ole vapaamatkustamisen henkäys vaan tehottomuuden henkäys. Ja kirkon omissa arvoissa epäonnistuminen kohdataan armeliaisuudella. Ja kunniassa kyse on aina arvoista. Horisontaalisen kunnian kohdalla yhteisön omista arvoista.

---

Kuva on otettu Suomenlinnasta. Kuvaa ei ole kuvamanipuloitu. Näyttää omituiselta, mutta on todempi kuin näyttää. Toivon mukaan vähän kuin tämä kieltämättä omituinen kirjoitus johon kului useampi päivä, paljon kahvia, hitusen viinaakin. Ei sentään tupakkaa. Kiitos kun jaksoit lukea tähän asti!

Onnellisuus ei ole sama kuin adaptiivisuus

Evoluutiossa kärsimys on jotain jota tuotetaan korkeintaan muille elämisen kamppailussa.
Evoluutiossa kärsimys on vain luuserien hommaa. Mutta itse ollaan osa voittoisaa sukua.
Sukua joka on jatkunut ja kehittynyt luomakunnan kruunuksi.

Aristoteles eli - tai oikeastaan ajatteli/kuvitteli elävänsä - maailmassa, jossa kaiken korkeinta selittämisen muotoa edusti tavoitteellinen selittäminen. Esimerkiksi kivi putosi koska se oli kiven luontainen rooli. Aristoteles liittikin onnellisuuden, luonnollisuuden ja tavoitteellisuuden yhteen ; Kun ihminen noudatti telostaan hän teki kuten oli tarkoitettu ja tämä teki hänet onnelliseksi.

Jumalinen suunnitelmallisuus ja tavoite joka on kaiken maailmassa olevan takana osuu tähän malliin hyvin ja siksi kristillinen teologia on soveltanut ajatusmallia paljon.
1: Katolinen perinne on hyvin vahvasti sitonut itsensä Platonin ja Aristoteleen perinteisiin, joten ei ole ihmeellistä jos luonnollisuusargumenttia näkee sen yhteydessä esimerkiksi ehkäisy- ja homoseksuaalisuusaiheissa.
2: Protestanttisissa suuntauksissa asia tunnetaan sekä luterilaisessa että kalvinismissa.
___2.1: Kalvinisteille ihmisen vapaa tahto torjutaan, koska Jumalan suvereeniutta halutaan korostaa. Tässä ihminen on taipuvainen elämään synnissä. Hän hakee nautintoja mutta ei saavuta menestystä. Jumalan väliintulo muuttaa ihmisen preferenssit ja hän saavuttaa sekä pelastuksen että ulkoisen menestyksen. Aito kohtaaminen Jumalan kanssa tarkoittaa predestinoitumista paratiisiin, ja Jumalan suvereeniuden tajuaminen on niin suurta että aito apostasia, uskosta luopuminen, kielletään kategorisesti. Ihminen joka luopuu uskosta ei kalvinistin mukaan koskaan ollutkaan uskossa.
___2.2: Luterilaisessa mallissa ihmisellä on vapaa tahto. Ihminen on taipuvainen hakemaan nautintoja ja elämään synnissä. Ja joskus he jopa menestyvät ulkoisesti. Vapaa tahto on kuitenkin enemmänkin alisteisuutta vieteille kun vapautta. Ihmisellä on kuitenkin vapaus valita usko - ja toisaalta vaikka Jumala kutsuu, tämänkin voi vapaalla tahdollaan torjua. Ja vasta uskonvalinta vapauttaa ihmisen. Ihminen voi kuitenkin ajautua takaisin syntiin omilla valinnoillaan. Apostasia luterilaisuudessa on mahdollista.

Moni näkee että tämänlainen ajatusmalli saisi tukea evoluutiosta. Tämä malli itse asiassa korostuu paitsi hedonistien, nautiskelijoiden ja ateistien puheissa, niin se itse asiassa läpipaistaa vahvasti myös niissä puheissa joissa evolutionismin nähdään tarkoittavan samaa kuin hedonismi ja egoismi. Ajatus siitä että ihminen olisi perisynnin turmelema ja että vasta Jumalan apu voi nostaa hänet tämän ulkopuolelle. Se, mitä protestantti sanoo nautintojen hakemisesta ja synnissä elämisestä on vain liitetty evoluutioon. Ja jos hedonistiselta evoluution kannattajalta kysytään hän peräti usein kuvaa tilannetta niin, että evoluutio myös pesee syntisyyden näistä teoista, tehden niistä jotenkin luonnollisia ja hyviä.

Tätä asennetta kuvaamaan laitoin alkuun kuvan erilaisista öttiäisistä joilla on omituisia kärsimystä tuottavia keinoja välineenään. Ja annoin sille kuvatekstin. Tämä kuvateksti kuvaa asennetta joka on käytännössä tieteenvastainen. ; Aivan kuten luterilaisuus tekee väitteen maailmasta esittämällä että meillä on vapaa tahto ja kalvinismi väittämällä että meillä ei ole. Tämä redusoi ne joksikin jossa koko teologia voidaan redusoida tämän yhden psykologisen kysymyksen ympärille. Tosin sillä erolla, että vapaa tahto ja sen olemassaolo ei ole vielä tieteen ratkaisema kysymys joten siitä voi olla montaa mieltä. Kun taas tämä hedonismin tematiikka on käytännössä jo nyt tiedetyn perusteella automaattisesti tieteenvastainen.
1: Toki jo ajatus luomakunnan kruunustakin olettaa että evoluutio edistyisi jossain pysyvässä ontologisessa hierarkiassa on enemmän juuri em. perinteistä luonnonjärjestyskäsitystä tai jopa "hurahtaneiden krisseleitten krokoankkaperseilyä" kuin evoluution ymmärtämistä ja edustaa epäevolutiivista kantaa. Halusin korostaa lausuntoa niputtamalla yleisiä evoluutiokliseitä jotka eivät oikein ole evoluutiota ollenkaan. - Niitä kyllä riittää - Ihan sen takia että moni evoluutiota sinänsä kannattavista ovat idiootteja jotka eivät tiedä mitä oikein kannattavat. Ja tämä on minun maailmassa vielä isompi sääli kuin se, että joku on kreationisti joka tietää kannattavansa jotain asiaa niin vahvasti että ei enää oikein edes kykene ymmärtämään sitä mitä vastustaa.

Ajatus on jotain jota moni evoluution kannattajakin näyttää seuraavan, kysymys ei siis ole siitä että ulkopuolelta tuotaisiin lokero jolla evoluution kannattaminen suoraan olkiukotettaisiin. Moni ateisti uskoo nimenomaan näin. Että evoluutio tarkoittaa sitä että on järkevää olla hedonisti. Tässä kohden ytimessä on ajatus siitä että evoluutio tuottaa adaptaatioita, ja että kipu on varoitus väärästä toiminnasta ja nautinto on palkitsemista. Tällöin kieltämättä voi syntyä ajatus siitä että ihminen jolla on tälläinen adaptiivinen järjestelmä ja kyky miettiä, ennakoida ja suunnitella tulevaa olisi hyvinkin vahvalla pohjalla hedonistina. Luonnollinen elämäntapa johtaisi onnelliseen ja terveeseen elämään.

En kuitenkaan voi olla muistuttamatta siitä minkä on tajuttu eiluonnontieteellisten filosofien toimesta.
1: Epikuros tajusi että hedonismi liiallisena johtaa mässäilyyn ja epäterveyteen. Että liian juomisen jälkeen tulee krapula ja maksakirroosi. Olen itsekin kironnut moneen kertaan sitä, miten krapula on aivan kamala, mutta tästä ei synny oppimis-iskostumista koska se seuraa liian pitkän ajan päästä juomisesta. Alkoholi assosioituu mielessä emootioihin asti siihen humalatilaan, mutta krapula on jokin joka yhdistyy vain loogis-kausaalisessa rationaalisessa mielessä. Tämä johtaa tahdonvoimalla kamppailuun.
2: Schopenhauer tajusi että jos elämänvoiman tarkoituksena on tuottaa jälkeläisiä jotka ovat terveitä eivätkä luonnonoikkuja, vanhemmat joutuvat helposti tekemään ratkaisuja jotka tekevät heidät itsensä onnettomiksi. Kun mietitään syntyvä jälkeläistä, joudutaan helposti ottamaan sellainen puoliso joka ei sovi hyvin yhteen itsen kanssa.

Robert Kutzan kuvaakin evoluution ja nautinnon välistä suhdetta evoluutiopsykologiaa käsittelevässä kirjassaan "Why everyone (else) is a hypocrite". Hän muistuttaa että "Evolution doesn't care how happy you are." Luonnonvalinta ei ole valikoitunut siihen mikä tuottaa yksilöille onnellisuutta, vaan siihen minkälaisia jälkeläisiä syntyy. Onnellisuus on sivutuote. Positiivinen palaute tarkoittaa sitä että evoluution kautta on todellakin ohjelmoitunut asioita joissa toteutunut tila nähdään haluttavaksi ja sen toistuminen on hyvä asia. Ja näin onnellisuus ja evoluutio liittyvät yhteen. Mutta se ei todellakaan tarkoita sitä että evoluutio johtaisi onnellisuuden maksimoimiseen. "feeling good in itself  isn't the outcome that the system evolved to bring about." Positiivisten kokemuksien saaminen ei lisää kelpoisuutta, ainoastaan se että toistetaan kannattavia malleja on. ~Sillä myös kipu on adaptaatio. Siinä yritetään välttää asioita. Tämä on evoluution ohje ja adaptiivinen. Kukaan ei kuitenkaan usko että evoluutio tarkoittaisi tämän vuoksi jotain jossa pitäisi maksimoida kärsimys. Sillä evoluutio ei tähtää kärsimykseen, vaan tiettyjen asioiden välttelyyn. Kärsimys ja onnellisuus ovat keinoja jotka ohjaavat adaptiivisiin tavoitteisiin eläinyksilön päässä, eivät adaptiivisia maaleja joihin evoluutio itsessään tähtää.

Siksi esimerkiksi itsetunnon maksimoiminen ei ole itsessään evolutiivista. Onnellisuuden maksimointi ei ole itsessään evolutiivista. Eikä optimismi ole samaa kuin luonnollinen ja terve elämä.

Elintapasairaudet tuovat esille jopa uuden piirteen joka pakottaa miettimään adaptiivisuutta hieman tarkemmin ; Kyse ei enää ole edes siitä että mihin onnellisuus ja kärsimys liittyvät. Kysymys on siitä että tämä liitoskohdan konteksti on monesti muuttunut. Monet niistä ovat itse asiassa malliesimerkki siitä miten ihminen on ajautunut evolutiiviseen loukkuun. Ennen adaptiivinen toiminta onkin nyt haitallista. Ennen ei voinut ahmia itseään diabeetikoksi, joten tältä suojaavaa geenistöä ei ole. Ennen oli järkevää ahmia energiaa. Nykyään ainut evoluution tarjoama keino tätä nykyään epäadaptiivista toimintaa vastaan on tahdonvoima. Tahdonvoima joka pitkällä tähtäimellä tekee meistä onnellisempia ja terveempiä, kun taistelemme lyhytaikaista nautintoa vastaan joka tuottaa pian ongelmia.

Kenties vahviten tämä näkyy jo aiemmin pohjustamassani tahdonvoimassa ja vieteille alistumisessa. Monestihan tahdonvoimaa käsitellään kuin se olisi jonkinlainen laite jossa on tietyn suuruinen tankki joka sitten kuluu loppuun käytössä. Ja monesti asia tuntuukin juuri tältä. Esimerkiksi joku vaikea peli on sellainen että sitä ottaa haasteen jonkun aikaa ja sitten lopettaa koko pelin kun tilanteesta ei tule mitään. Kun on jaksanut yhden toiston, miksi ei jaksa sitä 300 yrityskertaa? Selvästi tälläinen ajatus kuluvasta tahdonvoimasta sopii hyvin arkikokemukseen.

Kaikista tahdonvoima on hyvä asia. Se on kuitenkin äärimmäisen antihedonistinen. Se tuottaa kärsimystä ja pyrkii juuri siihen että ihminen jatkaa kärsimystään edelleen. ; Esimerkiksi kun itse vierottauduin karkista, koska minulla meni sitä paljon joka päivä, kokemus oli todella ärsyttävä. Kärsin sokerin vähentämisestä pitkään. Se oli todella ärsyttävää. Ja se ratkaisu olisi ollut niin helppo. Työmatkani varrella kun on halpa karkkikauppa ja kaikkea. Tahdonvoima on arkijärjenkin valossa hyödyllinen adaptaatio, kenties yksi ihmisen menestymisen kannalta tärkeimmistä yksittäisistä piirteistä.

Tahdonvoimassa ei ole kysymys itsepetoksesta, vaan emotionaalisesta ristiriidasta. Monet ihmiset lukitsevat jääkaappinsa yöksi, koska pelkäävät että väsyneenä tulee ahmittua. Ihmisellä ei ole mitään koherenttia ydintä, vaan houkutukset ovat enemmänkin ajallisesti ristiriidassa. Ahmimisessaä perimämme saa meidät haluamaan lyhytaikaista nautintoa, joka on ristiriidassa pitkän tähtäimen onnellisuuden kanssa. Mutta tämä ei tarkoita sitä että lyhytaikainen nautinto ei olisi aitoa nautintoa. Kysymys on aika harvoin suoranaisesta itsepetoksesta, vaan preferenssien vaihtelusta. Ihmisen mieli ei ole niin koherentti kuin vanha klassinen malli - Aristoteelinen tavoitteelisuus-luonnollisuusmalli josta poikkeaminen on hairahtumista - antaa ymmärtää. Kysymys ei ole siitä että oma ytimemme olisi rationaalinen ja se joka katsoo pitkää tähtäintä. Kysymys on siitä että ytimemme on vain osittain tätä.

Siksi se, että sorruin vierottautumisen aikana muutaman kerran karkkiin sai aikaan pettymystä ja turhautumista ei tarkoita että olisin tehnyt jonkinlaisen itsepetoksen. Kyllä minä tiesin tosiasiat ja ainoastaan preferenssini vaihtuivat sen mukaan olinko syönyt karkkia vai en. Tähän liittyen Kurzban korostaakin että tahdonvoima on usein enemmänkin piirre kuin jokin ominaisuus jota säilötään-kulutetaan. Ihmiset kestävät eri määrän turhautumista ja osalle sisäinen kamppailu on helpompaa kuin toisilla. Tämä sisäinen pysyvä piirre vain näyttäytyy ulkoisesti mielenmuutoksena. Syntyy samanlainen preferenssi-illuusio kuin tahdonvoiman ja itsepetoksen suhteessa.

Kun siis vaikka lopetan pelin, ei syynä ole se että tahdonvoimani olisi kulunut loppuun - voin alkaa tekemään jotain muuta keskittymistä vaativaa toimea varsin piankin. Kun lopetan pelin, syynä on se että olen oppinut pelistä asioita jotka ovat pakottaneet minut uudelleenarvioimaan kyseisen pelin vaikeustason. Jos näkemykseni vaikeudesta olisi sama heti alussa, en jaksaisi kokeilla uudestaan - ja tämän vuoksi itse asiassa tuppaankin tässä tilanteessa joko pyytämään puolisoani pelaamaan vaikean kohdan läpi tai yksinkertaisesti vaihdan peliä. ~ Aivojen toimintaa toki rajoittaa esimerkiksi sokeri - jota saa karkeista - mutta se ei tarkoita että pelaaminen kuluttaisi sokerivarat loppuun ja tästä seuraisi peliin kyllästyminen. Itse asiassa sokerin loppuminen ei ole edes karkinhimon puhkeamisen perimmäinen syy, vaikka sen suhde aivojen energiaan onkin mekaanisesti varsin suorasukainen.

Kaiken kaikkiaan uskallankin sanoa että hedonismia on kaiken kaikkiaan melko vaikeaa perustella evoluutiolla. Evolutionistin on nykykulttuurissa helpompaa hyväksyä Nietzscheläinen malli jossa kärsimys ja onnellisuus liittyvät yhteen. Vaikean pelin läpäisy ilostuttaa enemmän kuin helpon pelin ja karkkivierottautumisessa onnistuminen parantaa terveyttä ja pitkän tähtäimen onnellisuutta. Toisin kuin kristilliselle teologille, evolutionistin kohdalla kärsimys ei ole ongelma vaan osa ratkaisua elämisen mysteereihin. Jos minulta kysytään, niin lyhytjänteinen "laiskuus&mässäily -hedonismi" ja sen liittäminen evoluutioon saisi kuulua enemmänkin kreationistien välinepakkaan olkiukkomaisena syytöksenä.

Ihmiselle tulee usein nälkä heti kun hän vain ajatteleekin maukkaita energiamakupaloja.

"Prososiaalisuus"

Uskonto merkitsee monelle ns. "prososiaalisuutta". Tässä korostetaan sitä että uskonnon sosiaalisuus toimii kahteen suuntaan : Uskonnossa ollaan yhdessä ja muodostetaan sosiaalinen piiri. Että autetaan muita ihmisiä. Uskonto myös kannustaa molempiin toimintoihin.: Vain uskonnon kerrotaan antavan altruistisen arvomaailman, yhteisön ja hyväntekeväisyyden. Nämä ovat se "prososiaalinen" kolmikko jonka valossa uskonto on erityisen kunnioitettavaa, hyvää ja kaunista.

"Friendly atheistin"  Hemant Mehta nostaa esiin sen, miten ateisteja usein syytetään siitä että heiltä puuttuu tämäntapainen prososiaalisuus. Hän osoittaa varsin vakuuttavasti syytöksen jossa oli sanottu julkisuudessa että "funny how you don’t see organized groups of secular humanists giving out hot meals." Tosiasiassa ateistit ovat auttaneet monestikin, jopa varsin näkyvillä ja mittakaavallaan suurilla tavoilla. Syyttäjä puolustautui datan tullessa esiin että ateistit ovat yksilöitä ja he eivät ole järjestöjä tai organisaatioita. "It is certainly true, as my critics point out, that secular humanists, including atheists, can be incredibly generous. I never meant to imply they weren’t. But they are not organized. The effects of this post-modern atomization is something I’ve been trying to puzzle through for most of my career." Eli vaikka esimerkiksi uusateistit ovat kaikkea muuta kuin postmoderneja - he ovat empiristisiä ja muutoinkin enemmän valistushenkisiä humanisteja kuin postmodernisteja - heitä syytetään atomisoituneeksi ryhmäksi. Ja jostain syystä ratkaisevaa ei ole se, kuka tekee hyvää vaan onko tämä organisaatio. Asiaa mutkistaa tietysti se, että ateistejen avustukset olivat monesti ateististen organisaatioiden tekemiä. Ja asian tekee tietysti merkittäväksi se, että ateistit eivät ole yhtä innostuneita rahankeruusta jäseniltään kuin uskovaiset organisaatiot kuten megakirkot. Tämä ohitetaan, koska tärkeintä on bashata ateisteja, tosiasioista huolimatta. (Väitteiden kumoaminen konkretialla voi aina kutsua nimellä "completelly unnecessary comment".)

Mutta moni tietysti hyväksyy että ateistit voivat olla hyväntekeväisyysihmisiä. Usein korostetaankin että tämänlainen kahtiajako on turhaa. Ei ole niin että jos ateistit eivät auta, uskovaiset ovat hyviä tai päin vastoin. Ne ovat toisistaan riippumattomia elementtejä. Ja uskonto on käytännössä aina kaunista sosiaalisuutta koska muutoin siitä erottaisiin. Tämä on tietysti monesti ongelmallinen näkökulma, koska esimerkiksi Jehovan Todistjien määrä maassamme näyttää riippuvan enemmän Jehovan Todistajien lisääntymisestä kuin heidän käännytystehostaan. Joillakin uskonnoilla menee vielä tätäkin huonommin. Tuore uutinen käsitteli vanhoillislestadiolaisuutta. Siinä on taustalla erikoinen mutta varsin helposti tajuttava logiikka. "Yli puolet vanhoillislestadiolaisiin perheisiin syntyvistä lapsista irtaantuu myöhemmällä iällä lestadiolaisuudesta. Tämän seurauksena liikkeestä lähteneitä on enemmän kuin jäseniä, joita arvioidaan olevan 120 000. Näin väitetään Uskontojen uhrien tuki -yhdistyksen tutkimuksessa. - Vanhoillislestadiolaisten määrän pitäisi kasvaa suuren lapsiluvun vuoksi eksponentiaalisesti, mutta näin ei ole tapahtunut."

Monissa uskonnoissa ja uskonryhmissä tilanne onkin juuri tämänlainen. Monia ajatus voi yllättää, mutta tosiasiassa juuri uskonryhmän julmuus ja väkivalta on sen prososiaalisuuden ydinmehua ja sitovinta liimaa. Ja tämä ei ole syytös. "Epiphenomissa" tuotiin esille tutkimus jossa oltiin havaittu että esimerkiksi ekstreemit rituaalit sitovat prososiaalisuuteen. Hyvin monissa tunnetuissa valtauskonnoissa - ei toki kotoisessa kristinuskossa - onkin varsin suuria linjamia joissa erilainen itsekidutus on osana uskonelämää. Jos sosiaalisuusargumentti siitä että ihmiset luopuisivat julmasta uskonnosta pitäisi paikkaansa, nämä eivät olisi olemassa - tai eivät ainakaan kasvaisi pieniä muutaman höyrypään kokoisia kultteja suuremmiksi.

Ihmispsyykessä onkin jännittävä taipumus. Jos ihminen panostaa johonkin ja tekee uhrauksen sen puolesta, hän uskoo ja luottaa siihen vakaammin. Näin esimerkiksi erilaiset projektit voivat taipua ikuisuusprojekteiksi. Ihmisten päättämisen psykologiaa tutkivissa suuntauksissa tätä kuvataan usein esimerkkinä lentokonesuunnittelijasta joka suunnittelee lentokonetta joka perustuu räpytteleviin siipiin. Projekti ei oikein etene, mutta kukaan ei kehtaa lopettaa sen rahoittamista koska siihen on jo panostettu niin paljon. Jo tehdyt panokset ovat niin vahva kannustin että ihminen on valmis tuhlaamaan toisen ja kolmannenkin mokoman lisää.

Siksi onkin lähes ilmiselvää että vanhoillislestadiolaisissakin eroaminen ja vakaa kannattaminen yhdistyvät. "harva kuitenkaan jättää liikettä enää aikuistuttuaan, kun rauhanyhdistykseen on liitytty ja siihen on sitouduttu. - Erkaantumista tapahtuu teinivuosina ja muuton yhteydessä, kun omaa sijaa uudesta yhteisöstä ei löydy." Ja juuri tämä iso eroamismäärä mutta vahva jääneiden kannattamisrakenne smells fishy.

Toisaalta on hyvä huomata että myös tälläisistä eronneiden voidaan olettaa olevan keskimääräistä äksympiä, koska lähteminen on itsessään uhraus, joka vahvistaa uutta eronneen identiteettiä. ; Ex -lestadiolaisia vahvempia äksyilijöitä saadaan hakea vain Jehovan Todistajien ja vastaavien parista. Sillä heillä on hyvin tiukkoja temppuja apostaatikkojen kohteluun ; Lähteminen on itsessään iso hyppäys, koska perhe ei esimerkiksi välttämättä enää puhu eronneen kanssa ollenkaan. Koska valtaosa Jehovan Todistajista syntyy Todistajaperheeseen, he eivät vain eroa uskonnosta, he eroavat perheestään. Tälläinen iso kynnys tietysti pitää varovaisimmat ja vähemmän rohkeat mukana yhteisössä, mutta ne jotka ovat riittävän vahvoja erotakseen tekevät merkittävän uhrauksen. Ja tämä tekee heille vahvan ja sitoutuneen identiteetin. Ehkä tässä on jopa yksi elementti jonka vuoksi ateistit kiroilevat uskovaisia enemmän.

Olenkin hieman ihmeissäni miksi keskustelu näyttää olevan jumiutunut joko-tai -tilaan jossa uskontoja käsitellään joko prososiaalisina tai väkivaltaisina. Ei näitä kahta elementtiä voi leikata irti toisistaan. Esimerkiksi valtionkirkko ei ole prososiaalinen, mutta se ei ole väkivaltainenkaan. Se on indifferentti. Sen fundamentalistisiipi sen sijaan on sekä sisäänpäinlämpiävä että aktiivinen. He ovat prososiaalisia. Ja väkivaltaisia. - Kenties tämä sitoutuneisuus ja prososiaalisuus selittää osaltaan sen, miksi kreationismin kriitikoilla on omituinen tapa saada tappouhkauksia vaikka murha on tiemmä kielletty ihan kymmenessä käskyssäkin.

itsemurhakielto

"Onion - the movie" -elokuvassa on kohta jossa uutisankkuri kertoo siitä miten ampumalla itsemurhan tehnyt lapsi on ilahduttanut aseidenkannattajia. Että tässä on sovellettu USA:n perustuslain toisen lisäyksen lupaa aseeseen perin juhlittavalla tavalla. Moni pitää tätä järkyttävänä.¹ Tämänlainen itsemurhan vapaudeosoituksena pitäminen näyttää olevan järkyttävää hyvin monille. Samoin kuin "Futuraman" eräässä jaksossa on itsemurhakioski, jota esitetään kulttuurikritiikkinä. Minulle se on enemmänkin vain "mainio ajatus". Samoin näen että tosiasiassa "Onion - the movien" esimerkki olisi ihan oikeasti perustelu aseiden omistamiselle eikä arugmentti niitä vastaan.

Lähden tästä hieman äärimilleen viedystä provokaatiosta hieman maltillisemmille vesille. Olen nimittäin huomannut että aborttia puolustetaan usein moraalimielellä. Moni fundamentalisti on häiritsevä mutta periaateessa hyviä tyyppejä. On jopa natseja jotka ovat "kokonaisuuden kannalta ihan OK". Mutta jos hän suhtautuu itsemurhaan erityisen tuomitsevana, hän ei käytännössä koskaan ole mainittavan hyvä. ; Itse olisin valmis laittamaan "riskaabelejen" uskontojen kohdalle oireeksi nimenomaan tuomitsevan suhtautumisen itsemurhaan.² Erikoista on, että nähdäkseni nimenomaan itsemurha, eikä sen "ideologinen lähisukulainen", eutanasia, toimii tässä merkittävänä indikaattorina. Eutanasiaa voidaan vastustaa ja tuomita aivan inhimilliseltä pohjalta. Käytännöllisesti katsoen itsemurhaa tuomitseva ei jostain syystä näytä voivan samaan.

Ja tätä ei pidä väärin ymmärtämän. Juuri kukaan ihminen ei pidä itsemurhaa toivottavana. Edes minä, kaikesta pro-itsemurhamielisyydestäni huolimatta, en pidä siitä että kaverini, tuttavani tahi muut läheiseni päätyvät omaehtoiseen oman käden kautta lähtemiseen. Likimain kaikki pitävät itsmurhaa ikävänä asiana, ja jonain jota tulee ennaltaehkäistä. Kysymys on siitä, että jos itsemurha pitää erityisesti tuomita, ihmisessä - ja usein hänen ideologiassaan - on erityinen vika, joka on usein hyvin syvällinen vika. Niissä itsemurha on jotain jota ei ennaltaehkäistä vaan joka kielletään. He eivät ikään kuin hoida "sairautta" vaan yrittävät estää "oiretta" ilmestymästä.

Olenkin valmis menemään niin pitkälle kuin esittämään, että jos ihmisen pitää tuomita itsemurha ja itsemurhan jo tehnyt ihminen, on tähän käytännässä kaksi syytä. Hän toki esittää "elämän suojelun" perusteeksi, mutta käytännössä näiden ihmisten muu mielipiteily ja asennoituminen. Ja nämä ovat käytännössä.
1: Nämä ihmiset eivät kestä sitä että heidän teoillaan on seurauksia. Jos he ovat paskoja ihmisiä ja toinen sen vuoksi on kasvaneessa itsemurhariskissä, he eivät halua kantaa vastuuta tämänlaisesta. Siksi on helpompaa delegoida syyllisyys itsemurhan tehneeseen kuin kantaa se itse.
2: Se on niitä - ilmeisen harvinaisia - hetkiä varten kun nämä ihmset itse katsovat kriittisen reflektoivasti itseään peilistä ja miettivät sitä miten ovat muita ihmisiä kohdelleet. Kun tämä tunnetila³ kolkuttaa omaatuntoa, on edes välttävästi normaalilla emootiovarannon omistavan ihmisen luonnollinen ja rehellinen - ja kenties jopa ainut pohjimmiltaan eettinen - reaktio lopettaa elämänsä mahdollisimman pikaisesti.

Yksilötaso on itse asiassa kuitenkin hieman tymäkkä. Se on provosoiva, mutta tästä voidaan astua maltillisemmalle tielle. Nimittäin noiden ajatuskonseptien laimennus voi johtaa yhteiskuntatason toiminnan miettimiseen. Siinä ei tarvitse muistaa kuin se, että mikään ideologia ei ole tyhjiössä. Kulttuuri tuottaa valikoiman elämäntapoja. Nämä ovat harvoin aivan monotonisia elämäntapoja. Mutta niitä ei ole määrättömiä määriä. (Siksi esimerkiksi historialliset kristilliset kulttuurit eroavat buddhalaisista kulttuureista. Valikoima on suppeutuu tai vähintään niiden kannattajamäärissä tapahtuu muutoksia kulttuurin ohjaamana.)

Tämä painottuminen johtaa siihen että jotkut ilmiöt - kyseisen kulttuurin ongelmat ja lieveilmiöt - nousevat esiin. Niitä vastaan tehdään yleensä kieltoja. Kulttuuri tarvitsee jäseniään ja jos sen lieveilmiönä on se, että se tosiasiassa tuottaa paskaa elämää monille, se lisää itsemurhaintoa. Esimerkiksi Suomessa itsemurhaan kannan ottaminen on välttämätöntä koska niitä tapahtuu paljon. Kulttuurimme ajaa ihmisiä - etenkin nuoria miehiä - itsemurhaan. Tämä on ongelma, jota ei voida usein rajoittaa siten että ennaltaehkäistään itsemurhia koska tämä tarkoittaisi sitä että pitäisi suuresti "loukata monien ihmisten pyhiksi kokemia arvoja".⁴ Siksi monille "ainut relevantti keino" onkin se, että näistä ihmisiä murhaavista dogmista pidetään yllä ja niistä tehdään peräti perinteen voimin valtioninstituutioita. Sen sijaan vain itsemurha kielletään ja torjutaan.

Siksi itsemurhan torjuminen hyvin syvällä ja ehdottomalla asenteella johtuu todennäköiseti torjujan omassa kulttuurissa olevista vioista, joita hän ei suostu tunnustamaan. Ja siksi tämänlainen hieman yllättävä indikaattori saattaa selittää miksi juuri "ei saa tehdä itsemurhaa" -tyylinen periaatteessa elämää ja toista ihmisti lähtökohtaisesti auttava näkökulma onkin sama kuin "portti Helvettiin".

---

1 Vähän samaan tapaan kuin joku varmasti pitää järkyttävänä että samaisessa elokuvassa on hävinneitä urheilijoita jotka syyttävät Jumalaa. Että ilman Hänen vaikutuksiaan hän olisi arvokisoissa. Joka muistuttaa siitä että jos voitto on Jumalan ansiota, Hän todellakin vaikuttaa menestysjärjestykseen joten Jumala pakosti syrjii sitä joka on hävinnyt tälle jonka voitto on Jumalan ansiota.
2 Siinä missä Pascal Boyer leimaa uskonnollisen ääritoiminnan piirteeksi tuomitsevan suhtautumisen apostasiaan, eli uskon hylkäämiseen, olen valmis laittamaan tämän yhdeksi vastaavaksi piirteeksi.
3 Jota voisi kutsua "synnintunnoksi", mutta ei voi koska juuri tämä käsite on sotkettu näillä ihmisillä ja tämän herättelyn nimissä oikeutetaan se paskamainen käytös.
4 "Elämää kunnioittava" voi esimerkiksi selittää itsemurhaa haluavalle että elämä on ihana lahja. Jos se olisi, ei ihminen olisi haluamassa tehdä itsemurhaa. Se, että itsemurha on relevantti teema kertoo että jos elämä on lahja, se on vitun paska lahja. Ja ihminen joka selittelee asioita kauniiksi on joka on joko elämänkokematon kermaperseidiootti tahi ideologisen sulkusilmäisyyden tahi psykopatian tahi muun vastaavan vuoksi muutoin täysin emootiokyvyttömyyden vuoksi rajoittunut asettumaan toisen asemaan.

Debattiturhaumasta ja laumahenkisyydestä

Olen toistuvasti saanut ns. mukavilta ihmisiltä lausuntoja joiden mukaan heille keskustelu ei ole setvimistä. Että on mielenkiintoista ja hauskaa nähdä eri näkökulmia. Heille debatti on riitelyä ja egoilua. Eli väittely on yksi keino harrastaa itsekorostamista. Tässä on helppo nähdä totuutta. Väittelyssä menestyminen kouluttaa paremmaksi väittelijäksi ja se vaikuttaa itsetuntoon kohottavasti. Sitä voi tulla ylpeäksi. Tunnistankin näitä piirteitä itsessäni.

Lisäksi debatointi erimielisten kanssa tuottaa konflikteja. Vääntöä ja loukkaantumisia syntyy väistämättä. Ja jos minä olen paikalla, niitä syntyy jo ihan yleisen keskustelusanavalintavarastoni ja yleisen vittupäisyyteni vuoksi.

Kuitenkin "Tiedemies" kirjoitti hieman asian varjopuolesta. Hän keskittyi rasismiaiheeseen, mutta idean voi laventaa kaikenlaiseen. "Toisin kuin tavanomaisessa sodassa. ns kulttuurisodassa taistelut riehuvat ankarimmin kaukana sieltä missä oikeasti vihollisia kohdataan. Kiista "mokuttajien" ja "rasistien" välillä on aina kovimmillaan siellä, missä a) ei ole oikeasti ulkomaalaisia - tai ainakaan varsinaisia ulkomaalaisia - ja b) missä ei ole erimielisiä ihmisiä kuin korkeintaan jonkinlaisina nimellisinä narreina. Oikeamieliset rasisminvastustajat sulkevat "persut" pois tuttavapiiristään ja ns kansallismieliset puolestaan paranoidisti sulkevat silmänsä ja korvansa Etelän Metialta ja sen mokutusagendalta. Kun on täysin samanmielisten ympäröimänä, ei mielipiteenmuodostus tapahdu niin, että tarkastellaan omaa välitöntä ympäristöä ja siinä eläviä yksilöitä, ja laajennetaan sitä asteittain, bayesilaisittain päivittäen ennakkoluuloja. Sensijaan se tapahtuu niin, että otetaan ennakkoluulo lähtökohdaksi, ja sitten kilpaillaan siitä, kenen mielipiteet ovat puhtaimmat ja oikeimmat."

Tämä kohta muistuttaa siitä että tosiasiassa kaikki väittely on paitsi egoilua, myös egoilua ehdoilla ja riskeillä. Erimielisten kanssa debatoidessa ylilyönti egoilussa kostautuu. Näin siinä on itse asiassa itseään jarruttava ketju ; Mitä kovemmalla tasolla ja kovemmalla ehdottomuudella ja rajulla kielenkäytöllä pelaa, sitä isommat riskit ovat. Kun on heittäytynyt koko olemuksella ja raivolla ja omanarvontunnolla puolustamaan jotain koka paljastuu tyhmyydeksi, ego rapisee maahan.

Sitten on tietysti "mukavia ihmisiä" (heittomerkeillä) jotka ovat keskustelijoiden sijasta julistajia. Heistä vastaanpaneminen on inhottavaa. Ei siksi että he vihaisivat konfliktia : Heidän koko ideansahan on juuri käännyttää, kritisoida ja kumota jotain jota he pitävät vastustajanaan. He ovat rintamalinjassa siellä missä on erimielisiä. Ja tämä aiheuttaa vääntöä jossa on riskejä. Siksi he haluavat muuttaa keskustelun yksisuuntaiseksi, sellaiseksi jossa he eivät joutuisi ottamaan riskiä. Vaikka monilla on mielikuva jossa julistaja on vaahtoisuisin käännyttäjä, onkin huomattava että he saavat tilaa vain rajallisesti joten he ikään kuin saavat "yksisuuntaisuutta" ehdoin. Yleensä nämä ehdot ovat hyviä tapoja koskevaa. Julistus ei ole itseäänruokkivassa egoiluketjussa.

Osa on sitten vain sisäisesti vastustava. Tällöin omassa piirissä lietsotaan vihaa ja vastustusta. Sisäpiirissä on tälläisissä asioissa helposti itseään ruokkiva ketju. ; Näin ollen pidänkin oleellisena että käydään uskovaisten tilaisuuksissa. Mutta ei siten että olet siellä vieraana vaan siten että olet siellä tuttuna. Esimerkiksi on virhe mennä Jehovan Todistajien tilaisuuteen kutsuvieraana. He välttelevät konfliktia koska kyseessä on joko erimaailmankuvallisen kohtaamistilanne tai vähintään käännytystilanne. Nämä tarjoavat tilaa näyttelylle ja kikkailulle. Sen sijaan kannattaa mennä vierailulle vieraan kaupungin Jehovan Todistajana. Tai kertoa olevansa uskosta karkotettu luopio joka harkitsee paluuta. Tämänlaiset kohtaamiset kertovat oleellisia. Sillä pahimmat karvat näytetää "omilla omien keskellä". Tämä voidaan tehdä koska viha kohdistetaan poissaoleviin. Tämän tapainen on näkymätöntä mutta julkista aggressiivisuutta.

Tämän vuoksi ei pidäkään ihmetellä että Pascal Boyer pitää uskonnon huolestuttavuuden mittarina nimenomaan sitä miten uskonto suhtautuu apostaatikkoihin, uskosta luopuneisiin. Sisäpiiri joka tietää miten ulkopiiriä kohdellaan on haasteellisin mahdollinen. Tämä on myös syy, miksi minä yhä väännän esimerkiksi kreationistien ja uskovaisten kanssa. Tätä kautta he eivät ole pelkästään jokin poissaoleva abstraktio jota on mukavaa haukkua poissaolevana. Sen sijaan haukun heiltä silmät korvat päästä päin naamaa. Se ei kenties ole kaunein tapa viettää elämää yhdessä ihmisten kanssa. Mutta aina silloin tällöin kun herään "debattilaarin lattialta" nenä veressä se opettaa minulle aimo annoksen nöyryyttä. Nöyryyttä joka on ilmiönä itselleni muutoin niin vieras.

Terveisiä perseestä

Tervehdyksillä on aina ollut suuri voima. Natseja on lähes mahdotonta ajatella ilman "Sieg Heil" tai "Heil Hitler" -tervehdyksiä. Sillä haettiin yhteenkuuluvuutta. Kun tervehdys on tässä voimakkuudessa, se muistuttaa hieman Arizonan hyvien kristittyjen suunnitelmia joissa High Schoolista päästäkseen pitäisi vannoa julkinen vala Jumalalle, tai muutoin ei valmistuisi lukiosta. (Julkiateisti ei siis voisi edes teoriassa valmistua.) Siinä haetaan yhteisöllisyyttä eikä se enää ole oikeastaan sosiaalista kanssakäymistä, se on yhteisörituaali, joka on enemmänkin vala ja vakaumuksen tunustus, johon pakotetaan yhteisön puolelta.

Tämäntapainen ajattelu on luontevaa, ja se heijastuu väistämättä hieman esimerkiksi Niinistön tapaan lopettaa puheet "Jumalan siunaukseen". Että uskonnon tuputtamista tehdään "hyvien tarkoitusten" nimissä.

Tervehdyksessä on kuitenkin muunlaisiakin puolia kuin pelkkä jakaminen ja yhteenkuuluminen. On myös erottelukeino. Tästä hyvän mietteen saa vanhoillislestadiolaisuudesta. Kotimaassa kirjoitteltiin siitä miten siellä "Jumalan terve" on merkittävä tapa joka perustuu jaettuun identiteettiin. Eli siinä noudatetaan esimerkiksi ateistejen toiveeseen jossa "Jumalan siunaus" jätettäisiin vain uskovaisten sisäiseksi asiaksi. Eli moikkailkoot keskenään miten tahansa. Tällä on kuitenkin ollut vaikutuksia jotka eivät ole kovin hyviä. Keinoa voidaan nimittäin nähdä vahvana sisäisen kontrollin keinona. Se, että joku katsoo sinut hairahtuneeksi johtaakin tervehdyksen muuttamiseen. "Moi" on jo tällöin itsessään ilmaisu moraalisesta paheksunnasta. Sitä kohdellaan kuin ulkopuolista. ; Se on muuntunut myös tehokkaaksi kiusaantumisen luojaksi uskosta lähteneiksi, joten sillä on selkeästi yhteyksiä laajempaankin sosiaaliseen kontrolloimiseen ; Fundamentalismissa tyypillisintä onkin että uskosta lähteminen on se pahin ja vaikein asia.

Tämä muistuttaa siitä että sekularismi ja uskon lokerointi ei suinkaan poista uskontojen väkivaltaa, se päinvastoin voi muuttua hyvin vaikeasti ulkopuolisen huomaamaksi. (Miten voit huomata että toinen kiusaa "moilla"?) Niinistöä tämä ei tietysti pelasta koska yleisissä ja julkisissa puheissa tätä keinoa ei tietysti voi käyttää koska sitä ei voi kohdistaa. TV ei näytä tervehdystä eri kansalaisille eri tavalla.

---

Kirjoittajalla, joka on "UFO-Jeesuksen Anti-Aborttiritarikunta Rokotteita Vastaan" -järjestön puheenjohtaja, on Pyhä Tervehdys joka on otsikossa. Se kohdistetaan kaikille oikeaoppisille, kuten blogin lukijoille. Kaikki muut saavat törkeän epäkunnioittavan "Hyvää päivää":n joka on tarkoitettu harhaoppipakanoille. Me olemme "UFO-Jeesuksen Anti-Aborttiritarikunta Rokotteita Vastaan". Me olemme Leegio. Immunity is futile!

Miten Dawkins on fundamentalisti?

"Kotimaa" kertoi tänään Higgsin kannasta Dawkinsiin. Otsikko on valittu muotoon "Dawkinsin uskonnonvastaisuus fundamentalismia" ja se viittasi tähän seuraavasti "Kuuluisa tiedemies Peter Higgs on espanjalaiselle El Mundo-lehdelle antamassaan haastattelussa arvostellut kollegansa Richard Dawkinsin käsitystä tieteen ja uskon suhteesta. Higgsin mukaan Dawkins on fundamentalisti kielteisessä suhteessaan uskontoihin uskonnollisiin ihmisiin." Dawkinsia ja uusateismia moititaan toistuvasti fundamentalismiksi tai fundamentalistisiksi. Usein niissä toistuu juuri se, että niissä ei oikeastaan perustella miksi, vaan ainoastaan referoidaan siihen että joku on sanonut niin. Sanojan titteli luo väitteelle arvovaltaa.

Olen suhtautunut tähän aina samalla tavalla. Kävin aikanani keskustelua Päiviö Latvuksen kanssa. Hän lainasi Platonia perusteluissaan, ja kysyinkin häneltä että mitä mieltä hän oli tuon Platonin ajatusten negatiivisista eettisistä puolista. Hän puolustautui että hän ei itse ollut sanonut asiaa, vaan Platon. En silti voinut irtautua siitä ajatuksesta, että kun asian laittaa argumenttiinsa, niin kyllä siinä sitä jollain tavalla kompataan. Uutinen on tietysti tässä vielä astetta enemmän "minä vain kerron" -hengellä ilmassa. Mutta silloin kun kysymyksessä on tiedottaminen, olisi hyvä kenties painottaa viestintään ja kenties viitata hieman perusteluihinkin. (Ellei sitten halua tehdä jotain "keltaista lehdistöä" joka ei tälläisistä välitä.) Se, että joku sanoo jotain ei tarkoita että tämän pitäisi saada mediatilaa, joten kannanoton julkaisu on viesti siitä että asia on jotenkin relevantti.

Fundamentalismi on tässä aiheessa niin usein toistuva, että on hyvä katsoa hieman fundamentalismin erilaisia määritelmiä.

Kaikista kapeimmassa mielessä fundamentalismi on protestanttinen liike joka soveltui 1800 -luvulla USA:n uskonnolliseen ja poliittiseen olosuhteistoon. On selvää että sanaa käytetään paljon tätä laajemmin. On kuitenkin huonona puolena pakko mainita se, että sana on "laajennettu" niin että sen merkitys puolestaan mitä ilmeisemmin voi kattaa suunnilleen miltei mitä tahansa. Varsinkin suomalainen media käyttään sanaan nykyisin niin sekavasti, että sen suhde uskomisesta, sen asenteesta ja syvyydestäkin aika lailla hämärtyy. On selvää että kumpikaan ääripää ei ole hyvä. Liian tiukka fundamentalismimääritelmä hukkaa valtaosan sanan ilmaisuvoimasta ja adjektiivinomaisesta yleistermiluonteesta. Liian laaja määritelmä hukkaa sisällön ja sanasta tulee lähinnä negatiivinen konnotaatio jolla voidaan loukata ilman vastuuta ; Koska määritelmä ei rajaa mitään voidaan toisia haukkua koska tämä ei voi puolustautua kun on vaikeaa todistaa että ei ole fundamentalisti kun toinen ei rajaa fundamentalismia yhtään mitenkään. Negatiivinen konnotaatio sen sijaan kantaa.

Toisaalta fundamentalistit itse ovat määrittäneet nimensä ajatuksella että heillä on fundamentti. Tämä sanan alkuperään viittaaminen on jotain jolla fundamentalistit itse asiassa nykyäänkin puolustavat fundamentalisti-identiteettiään joskus. Olen esimerkiksi itse kuullut sellaisia lausuntoja kuin "fundamental of christianity - fundamentals of physics" joita on kannettu jopa ylpeydellä. Tässä mielessä fundamentalismin määrittely tarkoittaisi sitä että uskoisi joihinkin apriorisesti määritettyihin lähtökohtiin joista ei joustettaisi. Eli olisi jokin dogma. Tässä mielessä fundamentalismi muuntuu kuitenkin hyvin kaikenkattavaksi. Fundamental of physics -huomautus on tässä kohden siitä mielenkiintoinen että sen sanoessaan fundamentalisti itse korostaa sitä että heidän fundamentalismimääritelmänsä on sellaista että se kattaa luonnontieteetkin. Ihan mikä tahansa jossa on todellisuusväitteitä tai vaikkapa perustelujärjestelmä on tässä tapauksessa fundamentalismia. Tämä määritelmä on itse asiass malliesimerkki siitä miten sosiologian kannalta pelkkä ryhmän identifikaatti ja ryhmän oman nimen kuvaus ei ole kovin kiinnostava lähtökohta. Ne kun valitaan "PR -sävyisesti" ja ne ovat enemmänkin "virallinen totuus" kuin "totuus".
1: Ja joka tapauksessa on vähintään varmaa sen verran että Higgs ei ole käyttänyt tätä määritelmää, koska hän käyttää sanaa loukkaamismielessä. Hän ei kertonut mitään sen suuntaistakaan, että hänen mukaansa minetyn higgsin hiukkasen etsiminen olisi sekin fundamentalismia tai muuta vastaavaa joka olisi tuonut neutraalit sävyt käyttöön. Näin ollen tiedämme että fundamentalisteiksi moittivat eivät käytä tätä määritelmää. Emme ehkä tiedä mikä se on, mutta negatiiviset konnotaatiot kertovat sen, että se ei ole tämä fundamentalismi-ilmiötä positiivisesti kohottavan, kehuvan ja fundamentalistiseksi kutsutun toiminnan oikeuttamisen kautta rakennettu, PR -motiivien sävyinen, määritelmä.

Pascal Boyer kuvaa tätä eroa kuvatessaan uskontoja. Hän muistuttaa että uskonnoilla on itsemääritelty teologisesti korrekti totuus, ja toiminta joka on usein jossain kohden yhteensopimaton tai jopa täysin ristiriidassa tämän kanssa. Sosiologi tutkii kokonaisuutta, ja tässä sisäpiirillä ei ole mitään itsensä täysmäärittelyoikeutta. Ryhmän ulkopuolinen voi huomata ja tutkia erityispiirteitä jotka ovat ryhmälle "epämiellyttäviä totuuksia", "jotain jota ei ole tullut ajatelleeksi mutta josta on tullut sisäinen käytäntö kenties huomaamatta" ja jopa "totuus jota ei nyt lehdistölle tai maailmalle haluta vuotaa".

Fundamentalismissa käytetään usein hyvää määritelmää, jonka mukaan fundamentalismi on pyhien kirjoitusten erehtymättömänä pitämistä ja niiden kirjaimellista tulkitsemista. Tällöin esimerkiksi fundamentalistinen islam, fundamentalistinen kristillisuus, fundamentalistinen hindulaisuus ovat mahdollisia. Pyhä Teksti ja sen Erehtymättömyys liittyvät enemmänkin konservativismiin, erilaisten provenienssejen ja historiallisten taustojen korostamiseen, uskonnon rituaalistojen ja dogmien muuttumattomuuden korostamiseen ... ja muuta vastaava. Tämä johtaa siihen, että termi ei ole kovin loukkaava ; Esimerkiksi ei kovin julmina pidettävät ortodoksijuutalaiset olisivat tämän määritelmän mukaan fundamentalisteja. ~ Tässä määritelmässä ongelmana onkin se, että ateisteilla ei ole pyhää kirjaa, joten he eivät ole fundamentalisteja. Ja lisäksi auki jää se, miksi tätä haluttaisiin käyttää loukkauksena.

Itse suosin kuitenkin sellaista strategiaa joka sallii myös uskonnottoman fundamentalismin. Silloin ei puhuta dogmista vaan hierarkiasta ja asenteista. Tässä kohden Pascal Boyer on määritellyt fundamentalismin tavalla joka miellyttää itseäni suuresti. Hänelle fundamentalismi muutosvastarintaa joka koskee vallitsevaa hierarkiaa. Fundamentalismin ytimessä on liittouma, jossa pahin vastutaja on luopuruus. Tässä määritelmin ei ole vaikeaa nähdä että fundamentalismi olisi negatiivista, koska se on väkivaltaa. Väkivallalla kontrolloidaan kuitenkin enemmän fundamentalisteja kuin ulkopuolisia. ; Pahin vihollinen ei ole "kerettiläisyys" (uskonnottomuus, harhaoppisuus, vääräoppisuus...) vaan "takinkääntäjä", (apostaatikko, uskonvaihtaja, uskonelämästä luopuja). Näin ollen esimerkiksi islamin kohdalla fundamentalismi ei tiivisty terrorismiin, vaan korostetummin esiin nousee se, että islamissa uskosta luopumiseen suhtaudutaan hyvin pahasti. Monesti länsimainen näkee vain islamistisen itsemurhaterroristin fundamentalistina, mutta kyse on nimenomaan omiin kohdistuvasta lausunnoista.

Boyer antaa hyvät työkalut siihen miten fundamentalismi ilmenee. Eli on tiettyjä piirteitä joiden kautta se on helppoa nähdä ja todentaa. Niiden avulla on siis potentiaalisesti mahdollisuus saada ote Dawkinsiinkin. Piirteet ovat seuraavat (a) Fundamentalistiset ryhmät pyrkivät kontrolloimaan omiensa julkista käyttäytymistä. On määrämuotoja ja tiettyjä mielipiteitä joista ei saa joustaa. (b) Fundamentalistiset ryhmät pyrkivät rankaisemaan uskonnollisten normien rikkomista näyttävästi ja julkisesti, eli jos olet mukana heidän ryhmässään ja toimit väärin, sinulta vaaditaan julkisia anteeksipyyntöjä tai sitten loukkaannutaan vaikka lehdistölle asiasta ja "pahastutaan". Apostaatikot voidaan kutsua paikalle tilaisuuksiin jossa heitä julkisesti eristetään, esimerkkiksi siten että kukaan ei puhu sinulle vaikka sinun on pakko olla paikalla. (c) Fundamentalistinen väkivalta on pääosin suunnattu saman kulttuurisen yhteisön jäseniä, ei ulkopuolisia vastaan. (d) Fundamentalistien pääasiallisena hyökkäyksen kohteena on yleensä oman uskonnollisen perinteen modernisoitunut ja paikallinen muoto.

Kun katsotaan näitä piirteitä, huomataan että uusateismi eikä Dawkins heijasta näitä piirteitä. Dawkins korostaa että ateisti on ateisti, eli ei ole määrämuotoa mielipiteissä ja vastaavissa. Ateisteilla ei ole sisäistä normistoa jota rikkovat ateistit saisivat julkisia moitteita. Ateistit moittivat toistensa mielipiteitä, mutta eivät syytä heitä tästä eiateisteiksi. Ateismista luopuneesta ei myöskään sanota että "hän ei koskaan ollutkaan ateisti". Ateistit eivät itse asiassa ole vanhoillisia, heitä ei kuvaa konservatiivinen asenne menneisyyteen.

Näin ollen on melko selvää että "fundamentalismi" on pelkkä leimakirves jolla osoitetaan lähinnä se, että ollaan perustelukyvyttömiä idiootteja. Ihmsellä ei ole argumentteja uusateisteja vastaan ja heitä ärsyttää uusateismin saama julkisuus, joten hän keksii leimakirvessanan. ; Etenkin fundamentalistikristityt ovat riemastuneet tämän termin käyttämisestä ; Ateismi on nimittäin saanut muoti-ilmiömäistä luonnetta ja tämä on johtanut siihen että uskosta eronneita on paljon. Apostasia on heille ryhmän sisäisen rakenteen ytimessä niin vakava ongelma että jäsenien määrä tai uskoon tulevat eivät riitä. ~ Suomeksi ; Apostasia loukkaa fundamentalisteja. Se haavoittaa heitä syvästi. Riipii. Repii. Julkinen heidän haukkumisensa lehdistössä on osoitus että "tätä ryönää saat kun meistä eroat". (Jos eroat meistä, kutsumme sinua siksi mikä olet kun kuulut meihin.)

Uusateismia kuvaavatkin enemmän seuraavat piirteet:
* Julkisuus. He ovat laittaneet julkisia mainoksia, kuten muutkin uskonnolliset järjestöt. Harva kuitenkaan sanoisi että pelkästään vaikkapa Pipliaseuran aika paljon näkyvyyttä saanut "Aito Joulu" -kampanja olisi ollut automaattinen seuras fundamentalismista. Mainonta ja julkisuus on fundamentalistista jos ja vain jos sen lähde on jo ennen mainostamista fundamentalistista.
* Provokatiivisuus. Kampanjat joissa raamattuja on vaihdettu pornoon ovat loukanneet, etenkin Suomessa juuri tämä näyttää olevan se suurin loukkaantumisen lähde. Provokatiivisuus ei kuitenkaan ole samaa kuin fundamentalismi. (Tämä ei ole edes väkivaltaista tai aggressiivista. Hölmöä se kenties on.) Se, millä tätä vastustetaan on muistuttaminen siitä että poliittinen korrektius on joskus ihan hyvä asia. Mutta valtaosa provosoitumisesta suuttuneista ovat olleet joko (a) kristittyjä PerusSuomalaisia jotka vaativat poliittisen korrektiuden hylkäämistä koska se on heistä demokratianvastaista, (b) fundamentalistisia perhearvoihmisiä joista on ihan OK esimerkiksi megafoneineen tunkea rocktapahtumien tai ropeconin lähialueille moittimaan ja pilkkaamaan moraalittomiksi kaikenlaisia ihmisiä (c) vasemmistolaisesti sävyttyneitä aktivisteja joiden sanakirja toki tuntee poliittisen korrektiuden, mutta jotka itse samalla kuitenkin ovat avoimesti "kriittisiä ja sodassa kaikkia järjestlemiä vastaan", ja jotka eivät itse tältä osin toimi niin hellästi kuin poliittista korrektiutta puolustaessaan muita kehoittavat.
* Muodikkuus. Uusateismin suosio on kasvanut aika nopeasti ja etenkin nuorison parissa se on yllättävän yleistä. On tietysti kyseenalaista moittia jotain liikehdintää pelkästään vetoamalla sen kannattajamääriin ja niiden trendeihin. Mutta toisaalta ; kun puhutaan valtionkirkosta ja siitä miksi on perusteltua pitää uskonnollisia rituaaleja koulujen juhlissa ... niin jostain syystä kirkon jäsenmäärä ja muutostrendit ovat aina se jota kautta asiaa lähestytään.
* Individualismi ja intellektuellin maineen saamisen kombo. Tämä on tietysti antifundamentalistista, koska se nimenomaan rikkoo ja estää hierarkioita. Tässä kohdalla voidaan kuitenkin puhua perinteen hajoamisesta ja sen vaikutuksesta ihmisen identiteettiin. (Minusta irrallisuus on tosin monesti hyväkin.)

Liennytyslauseistani huolimatta kehotan että uusateistien kriitikot siirtyvät käyttämään asiallisempia sanoja kuin fundamentalismi. Puhuvat vaikkapa "PR -ateismista/mainosateismista", "provoateisteista/trolliateismista" ,"trendiateismista/hipsterateismista" tai jopa "pikkusormiateismista/valkoviiniateismista". Pilkatkaa edes järkevästi. Jos jopa leimakirveet ovat huonolaatuisia, niin mitä se kertoo ajattelun tasosta? Jos taso on niin huono että ensin mennään pohjasta läpi ja sitten irrotetaan pohja ja pudotaan vielä vähän, ei kannata kokea tyytyväisyyttä. Rehellisesti sanoen ei kannattaisi välttämättä edes sanoa mitään.

Higgsinkin kohdalla tilanne viittaa siihen että hän on mainio fyysikko, mutta ei sosiologi tai uskonnoista, niiden määritelmistä tai vastaavista puhuva. Se, että hän puhuu oman osaamisalueensa ulkopuolella on selvä. Sitä katsoessa ei tarvitse katsoa hänen koulutustaan ja meriittejään. Riittää kun katsoo lausuntoa ja miettii sen taustalla olevia käsitteitä, niiden määritelmiä ja sitä miten aihepiirin tutkijat siitä sanovat.