Kidutus on kielletty mutta näiden argumenttien käyttöä ja sisältöä pidetään hyväksyttävinä.

Duck Dynastyn Phil Robertson piti puheen jossa hän kuvasi varsin väkivaltaisesti ateisteja. Hänellä oli raiskaus- ja murhafantasia joka keskittyi tarinointiin.; Tarinassa kaksi miestä murhautuu ateistin kotiin, sitoo hänet tuoliin ja laittaa suukapulaan. Sitten hänen kaksi tytärtään raiskataan hänen edessään. Ja sitten nämä ammutaan. Ja sitten he leikkaavat hänen vaimoltaan pään irti. Ja sitten murhamiehet kysyvät että eikö olekin hienoa kun ei tarvitse pelätä tuomiota ja että tämänlaista toimintaa ei voi kutsua moraalittomuudeksi. Koska ei ole mitään oikeaa ja väärää. Ja tämän jälkeen he leikkaavat ateistilta munat irti veitsellä. Ja murtautujat korostavat että he pitävät vain hauskaa ja että ateisti on se jonka mielestä tässä teossa ei olisi mitään hyvää tai pahaa.

Tämä voidaan nähdä metaeettiseksi ajatuskokeeksi. Ja sen perusjohtopäätökseksi väitetään sitä, että ateistisella etiikalla ei ole mitään keinoa tarjota moraalisia kriteereitä. Tässä mielessä hän uudelleenmuotoili ja polemisoi ajatuksia jotka ovat itse asiassa yleisiä. Ja niitä pidetään suosiossa jopa useiden maltillisten uskovaisten puolella.

Karkeasti ottaen tämä argumenttityyppi on jotain jota tulkitaan kahdella tavalla;
1: On tapa jossa ateismi – tai laajemmin kaikki ei-teismi - nähdään aidon pahuuden lähteeksi jolloin uskontoa ja uskonnollista kasvatusta tarvitaan jotta ihmiset oppivat hyvän ja pahan ja elävät niiden mukaan. Tässä skenaariossa korostuu usein yhteiskunnallinen näkökulma ja se, että uskonnosta irtautuminen johtaa siihen että ihmiset todella muuttuvat pahoiksi.
2: Toinen tapa taas korostaa sitä että tosiasiassa kaikilla ihmisillä on moraalitunteet. Ja esimerkiksi ateistit kokevat että murtautujien teot ovat vääriä. Mutta heillä ei ole perustelupohjaa näille näkemyksilleen jolloin ei-teistit olisivat tässä vaikka rationaalista perustaa ja he eivät ole älyllisesti täysipainoisia ja älyllisesti rehellisiä.

Monesti nykyään tavataan painottaa näistä jälkimmäistä tulkintapohjaa. Koska jostain syystä pidetään asiallisena ja kohteliaana loukata älyä kun taas moraalin korostaminen nähdään asenteellisena. Tämä on sinänsä erikoinen näkemys josta voidaan olla erimielisiä. Mutta teoriassa tämä voisi olla epämiellyttävä totuus. Toisin sanoen se voisi olla epäkohtelias asia sanoa mutta se olisi silti väistämätön totuus. Sellainen joka olisi totta maailmankuvista riippumatta. Sellainen jonka kanssa ei voisi olla erimielinen.

Tässä argumentissa nojataan usein tunteisiin toimintakuvauksissa ja abstraktioidaan etiikka. Tämä mahdollistaa sen että saadaan tunteita tekoihin mutta kylmää etäisyyttä kun vihollisia pitäisi kohdella ihmisinä. Ihmisten maailmankuva on abstraktiossa mutta heidän tekonsa on lähellä. Tämänlainen psykologinen kulma on toki yleinen kaikessa ”rakastamme syntistä mutta vihaamme syntiä” -ajattelussa. Jossa asenne on se, että rakastetaan syntistä abstraktiona mutta vihataan kaikkea mitä tämä ajattelee, tekee ja on. Tai oikeastaan ; vihataan kaikkea mitä näihin liitetään mielikuvissa ja niiden ulkopuolelle ei nähdä mitään.

Tunteilu on helppo keino ajaa analyyttinen ajattelu piiloon ja korvata tunne ja siihen liittyvä varmuus sillä että asia todella on niin. Toisaalta asia voidaan torjua tunteella vain siksi että lopputulos on ateistille epämiellyttävä. Ja siksi argumentti onkin syytä palastella analyyttisesti. Argumentti on metaeettinen argumentti joka toimiakseen vaatii kaksi asiaa. Näiden asioiden on oltava sellaisia että niiden kanssa ei voi olla erimielinen. Koska muutoin moraali ei katoa. Jos tiettyjen ehtojen muuttuminen johtaa nihilismiin ja moraalin katoamiseen, olisi moraalin kadottava ehdottomasti. Nämä ehdot on onneksi varsin helppo tiedostaa.

Kun uskovainen ajattelee että ilman Jumalaa ei voi olla moraalia, hyvää tai pahaa, he olettavat että moraali voidaan oikeuttaa vain yliluonnollisen Jumalan kautta. Ja jos ei usko tämänlaiseen ei tietenkään voi olla moraalia. Ajatus on suosittu ja Robertson nojaa sen varaan. Jotta Robertsonin moraaliargumentti pitäisi paikkaansa, tarvitaan kaksi ehtoa;
1: Moraalirealismi on mahdollista vain teistisissä malleissa.
2: Moraaliralismin ainut vaihtoehto on moraalinihilismi.

Filosofit ovat tukineet etiikkaa paljon. Ja karkeasti ottaen molemmat näistä esitetyistä vaatimuksista ovat sellaisia että ne eivät ole uskottavia. ; Argumentin molemman kohdan pitäisi olla vahvoja, eli niiden kanssa olisi vaikeaa olla erimielinen. Jo toisen heikkous kaataisi argumentin ehdottomuuden. Kuitenkin molemmat annetut kohdat ovat hyvin heikkoja. Yhden heikkous riittäisi argumentin kaatamiseen. Molemmat ovat silti heikkoja.

Metaetiikassa moraalisuudelle on hirvittävä määrä eri koulukuntia. Ensimmäisen kohdan kohdalle on syytä miettiä moraalirealismia. Moraalirealismi uskoo niinsanottuun objektiiviseen moraaliin. He uskovat moraalisiin faktoihin. Ja nämä faktat ovat ikuisia ja muuttumattomia. Väitteet asioiden hyvyydestä ja huonoudesta voivat olla tosia tai epätosia. Ja ne ovat niitä aina ja kontekstista riippumatta. Moraaliset lait koskevat kaikkia. Moraalirealismi on se pohja jonka varaan Robertsonin argumentti rakentuu. Uskovaiset usein kannattavat tätä ajatusta.

Tässä kontekstissa on varmasti järkevää laittaa muistutus Euthyfronin dilemmasta. Siinä ajaudutaan ongelmiin koska Jumalan ja moraalin suhdetta miettiessä olisi tiedettävä että päättävätkö jumalat, mikä on hyvää, koska se on hyvää, vai onko se hyvää siksi että jumalat päättävät niin. Jos ensiksi mainittu mielipide on oikein, se osoittaa, että hyvä on riippumaton jumalista. Jos jälkimmäinen pitää paikkaansa, on hyvän käsite teennäinen. Euthyfronin dilemmaa on käytetty perusteluna sitä vastaan, että moraalisuuteen tarvittaisiin jumala. Pulma osoittaa myös, että jumala ei voi olla moraalin alku ja juuri ilman että moraalista tulee jotain teennäistä.

Tärkeää tässä on huomata että jopa teistisissä malleissa on mahdollista että hyvä on hyvää vain koska Jumala käskee. Tällöin paha Jumala olisi oksymoroni koska Jumala käskyineen on määritelmä hyvyydelle ja hyvyyden mitta. Jumalan hyvyys taas muuttuisi triviaaliksi samasta syystä. ; Toki uskovaisen käytännön elämän kannalta tällä ei ole juurikaan väliä. Molemmissa tapauksissa ihminen tottelee Jumalaa ja se siitä. ; Käytännön tasolla näiden eri mahdollisuuksien erot merkitsevät yhtä vähän kuin ateistia kiinnostaa julmuustarinan ääressä kuunnella että haukutaanko häntä tunteettomaksi ja moraalittomaksi psykopaatiksi vai pidetäänkö häntä tyhmänä. Asenne ja tarina ja käytännön vaikutukset ovat useimmiten hyvin samansuuntaisia. Käytännön tasolla ei ole väliä miksi toiset halveksivat sinua. Aivan kuten käytännön tasolla ei ole väliä miksi Jumalalle rukoilee ja miksi Pyhän kirjan dogmit ovat hyvyyttä.

Tai sitten toisaalta Jumala voi olla vain välityskanava. Jumala on hyvä koska hän noudattaa jotain transsendenttia hyvyysmallia. Tässä mallissa Jumalaa ei tarvita siihen että moraali olisi objektiivista. Jumala on korkeintaan tietokysymys. Toisin sanoen moraalissa Jumala vastaisi vain episteemiseen kysymykseen siitä mitä tiedämme hyvyydestä. Joka tarkoittaa sitä että ateisti voisi olla moraalirealisti.

Olisi periaatteessa mahdollista olla vaikkapa universaaliin moraaliseen totuuteen ilman että siinä on ´Teismiä. ; Metaeettisesti ja loogisen analyysin kautta on kuitenkin niin että ihminen voi uskoa transsendenttiin Jumalaan ilman moraalia. Ja toisaalta transsendenttiin moraaliin ilman Jumalaa. Ja tätä kautta ei-oletuksenvaraisia näkökulmia ei analyyttiseltä kannalta ole tähän tarjolla siinä määrin mitä usein esitetään ilmiselvyytenä. Harva ateisti toki nykyään kannattaa tämänlaista ajattelua. Mutta filosofisesti tämä on vaihtoehto. On filosofisesti mahdollista olla ateisti ja moraalirealisti. Toki tällä on vähän vaikutusta nykyajan ateistien kritiikkiin koska ateistit eivät juuri tälläistä tietynlaista suuntausta edusta.

Mutta jos niitä tilastoja on katsottava niin moraalirealismi itse asiassa ei ole edes harvinaista nykyajan ateisteilla. Syynä on Sam Harris. Sam Harris on ”uusateismin” yksi neljästä ratsumiehestä, erityisen vaikutusvaltaisesta ja medianäkyvyyttä saaneesta ateismista joka on viehättänyt löyhää ja epäorganisoitunutta ja sekalaista internetpöhinää jota uusateistiseksi liikkeeksi joskus kutsutaan. Sam Harris on moraalirealisti. Hän taistelee teoksissaan moraalin relativistisuutta ja Humen giljotiinia vastaan.

Hänelle moraalisuus tiivistyy ihmislajin käyttäytymispiirteisiin jotka ovat evoluution kannalta adaptiivisia. Ajatus ei ole huono koska monet ovat samaa mieltä kuin vaikkapa Matt Ridley, eli että evoluutio selittää altruistista toimintaa, yhteistyötä ja muita vastaavia strategioita. Ja että niiden hyödyt ovat peliteorian avulla laskettavia ei-mielipiteitä. Esimerkiksi Hamiltonin säännön mukaan oman hengen uhraus omien lasten puolesta voi olla hyvinkin perusteltua. ; Tässä mallissa vahvuus on se että moraalius on ilmiö joka on havaintoaineistoa joka pitää selittää ja mallintaa. Ja tätä kautta sen olemassaolo ei ole samalla tavalla abstraktia ja omituista ja muista faktoista poikkeavaa kuin vaikkapa juutalaisten tarve väistää rapujen syömistä Jahven käskystä. ; Jos moraali on tämönlaista niin sitten evoluutio kyllä selittää sen eli sen olemassaololle on selitys. Ja sen luonne ja asiasisältö on tunnettu. Jos moraali on toisenlaista ei evoluutio tietenkään selitä sitä. Mutta sitten toisaalta ei ole mitään havaintojoukkoa selitettäväksi. Tässä hienoa on sekin että tämä tekee moraalista lajityypillistä käytöstä joka on tilastollinen ilmiö. Yksilöt voivat heilahdella mutta sitä voidaan katsoa tilastollisena ilmiönä. Ja tässä uskonvakaumus tai muu kulttuuri ei muuta asioita. Jolloin moraalin sisältö ei katoa jos olet ateisti tai muuta luonnetta jos et olekaan kristitty vaan muslimi. ; Moraali on monessa teistisessä mallissa objektiivista totuutta mutta niistä riidellään toisten uskontojen kanssa kovasti. Harrisin mallista tämä omituisuus puuttuu.

Sam Harrisin argumentaatiossa on kuitenkin samoja oletuksenvaraisia perustelurakenteita jotka ovat tuttuja kaikista moraalisen realismin teorioissa. ; Ensin oletetaan mitä moraali on ja minkälainen sen luonne on. Ja sitten leikitään että tämä ei ole oletus. Mikä on tavallaan hyvä näyttö siitä että hänen näkemyksensä osuu juuri tähän tiettyyn ajatteluperinteeseen hyvinkin lujasti.

Toisaalta moraalirealismi ei ole samaa kuin moraalirelativismi saati nihilismi. Tästä hyvänä huomiona on emotivismi. Emotivismi on jotain jonka moni liittää nihilismiin koska siinä moraali on sitä mikä tuntuu juuri sinulta hyvältä. Tässä moraali on selvästi jossain määrin yksilökohtaista. Mutta toisaalta on selvää että tunteet ovat ilmiö joka on olemassa. Ja joita voidaan liittää ties mihin asioihin. Ihmiset uskovat että heillä on vihantunteita. Ja tätä yritetään sitten selittää vaikka biokemiallisilla prosesseilla jotka ovat siitä näppäriä teorioita että ne selittävät miksi mielialalääkkeet, hallusinogeeniset huumeet ja addrenaliini vaikuttavat siihen miten me koemme erilaisia tunteita useammin kuin toisenlaisia emme.

Tunteet ovat olemassa joten jos sanoo että moraali on sitä että toimii tunteidensa mukaan ei ole nihilisti. Toisaalta ei ole myöskään täysin mielivaltainen koska ihmisellä kuitenkin on tietty tunne asiasta ja toisenlaista ei. Tai tunteet painottuvat jollain tavalla jos tunteet ovat sekavat. Mutta toisaalta tässä on sen verran runsaasti henkilökohtaisuutta että tätä on paha nähdä moraalirealismin piiriin. Selvää on että tunteet muuttuvat ja sama ulkoinen olosuhde voi saada hyvinkin erilaisen tunnereaktion syistä jotka ovat analyyttisessä mielessä triviaaleja tai jopa tunnistamattomissa, kenties jopa satunnaisia. ”Kaikki käy” ei olekaan se johon on hypättävä suoraan siitä että moraalirealismi olisi väärässä.

Tässä toki moni hylkää tämän ajatuksen moraalista siksi että ei pidä tästä määritelmästä. Tämä on kuitenkin eri asia kuin väittää että looginen väistämätön lopputulos ateismista olisi se että mitään minkäänlaista moraalia ei voisi olla. Itse asiassa se osoittaa että jos on ateisti ovat viitatut moraalisuudet jotain tämänlaisia. Ja niiden kautta voi sitten kieltää jotain tekoja vaikka pahoina. ; Ironista kyllä Robertsonin kidutusesimerkkiin voisi ottaa vaikkapa sen että jos tuoliin sidottu mies sanoisi että ”älkää tappako perhettäni niin saatte paljon rahaa. Jos kuolen, saan sentään ilon että ette tiedä missä rahat ovat”. Tämä voi vedota sellaiseen moraaliseen näkemykseen kuin hedonismi. Joka ei ole nihilismiä vaan ajatus jonka mukaan moraalista on kaikki se mikä tuo nautintoa ja hyötyä. ; Tämä ei tule toki usein mieleen moraalisena argumenttina tappamattomuuden puolesta. Mutta kun asiaa analysoi tarkemmin, se on kuitenkin argumenttirakenne jossa sanotaan miksi tappaminen olisi väärin. Ja se vetoaa joihinkin prinsiippeihin jotka vaativat kohteitaan arvioimaan sitä mitä he kokevat hyväksi ja pahaksi. Toki tämä on omituista ja pinnallista ja jopa minun mielestä kuvottavaa moraalia. Mutta metaetiikan ja argumenttianalyysin perusteella tämä on kuitenkin nihilismistä poikkeava tila. Se on omituinen ja kieroutunut moraaliargumentti. Mutta se on kuitenkin moraaliargumentti. Se, että sitä ei miellä sellaiseksi ennakkoluuloissaan tai jos kokee sen tarkemmalla tarkastelulla vastenmieliseksi ei tee siitä nihilismiä.

Itse esimerkiksi näen että moraalinäkemys on fenotyyppiä. Siihen vaikuttaa sekä perimä että ympäristö. Minusta on selvää että olemme evolutiivisesti eläimiä ja tätä kautta meillä on eläinten tunnemaailmaa. Evoluutio on vaikuttanut siihen miten koemme asioita useammin kuin toisilla tavoilla emme. Ja toisaalta kulttuuri opettaa meille käytänteitä joista voi olla vaikeaa luopua ja joista tulee elämäämme automaatioita. Tässä ei ole minun maailmassani hirveästi ikuisuutta ja pysyvyyttä. Koska kulttuuri ja sen muodit muuttuvat. Ja jo se että jos kristinuskon korvautuminen islamismilla ”tuhoaa moraalimme”, on selvää että ajattelee tästä samalla tavalla kuin minä vaikkakin varmasti hieman eri lähtökohdasta ja lopputulokseen. Toisaalta minulle evoluutiokin on geenialleelien frekvenssien muutosta populaatiossa joten tästäkään ei saada mitään ikuista ja muuttumatonta. Mielivaltaista se ei kuitenkaan ole. Muutokset ovat niin hitaita että yhden elämän mittakaavassa niitä voi saman tien pitää vakioina. Se ei ole olematonta tai ei-mielipiteenvaraista. Mutta ei se ikuista ja ihmiskunnasta riippumatonta kuitenkaan ole.

Tässä yhteydessä sitä on hyvä muitsuttaa että kaikkia objektiiviseen moraaliin luottavia kristittyä ei saa lopettamaan kidutusta jos konservatiivi on kutsunut vallitsevaa tilaa sodaksi ja että vastapuolta pitää kiduttaa jotta saadaan tietoa vastapuolen sotilaallisista manöövereistä. Kidutus on tässä mielessä USA:ssa arkipäivää. Vaikka väkivaltaa, tappamista ja kidutusta kauhistellaankin ateisminarraatioissa Robertsonin kaltaisten uskovaisten maailmassa, he hyväksyvät ja pitävät jopa asiaankuuluvina ja eettisinä ratkaisuina.

Upotetaan hanskat moraaliongelmaan

Jos katsotaan tapaa jolla ihmiset puhuvat moraalista ja etiikasta, ei ole vaikeaa huomata että he käsittelevät moraaliarvostelmia ikään kuin ne olisivat kohteen attribuutteja. Tällöin ne muodostavat sen tyylisiä lauseita kuin "ruoho on vihreää". Tai koska kyseessä on etiikka on väitelause enemmänkin muotoa "masturbointi on väärin". Uskonnot ovat tässä usein samalla linjalla. Ne opettavat etiikkaa siinä mielessä että ne kertovat että tietyt asiat ovat väärin ja tietyt asiat eivät ole. Eli ne kertovat minkä laatuinen tämä "moraalinen attribuutti" jossain asiassa tai tapahtumassa on.

Moni on tähän tasoon tyytyväinen. Se tuntuu antavan selityksen ja antavan vastauksen. Kuitenkin tämä on tavallaan vähän sama kuin yrittäisi vastata olemassaolon kysymykseen, kysymykseen siitä että "miksi jotain on olemassa sen sijaan että ei olisi mitään". Vastauksena Jumala tuntuu jossain määrin selittävältä. Mutta ongelmana on se, että se ei tosiasiassa kerro muuta kuin että Jumala on olemassa, eikä se vastaa kysymykseen miksi Jumala on ollut olemassa sen sijaan että ei olisi mitään.

Tätä pulmaa aukomaan otettiin sitten etiikan kohdalla metaetiikka. Se ei vain kerro "moraalisista attribuuteista" vaan siitä mitä moraali on. (Ruohoesimerkkiä katsoen se ei tavallaan pyri kuvaamaan ruohoa vaan selittää vihreää väriä.) Tässä kohden on tietenkin monia erilaisia tapoja vastata kysymykseen. Taustalla on yleensä jonkinlainen ontologinen kannanotto siitä mitä moraali on. Ja tätä kautta moraalisuus sitten selitetään.

Yksi tapa katsoa asiaa on nihilismi. Siinä moraali on illuusio. Se on yksi tapa hoitaa metaetiikka filosofisesti kuntoon. Toinen on emotivismi joka taas kertoo että moraaliset lauseet eivät kuvaa tosiasioita vaan tunteita. Näin ollen moraalissa ei ole kysymys siitä mitä se on vaan mitä sillä tekee. Siksi jos joku sanoo että "masturbointi on väärin" hän itse asiassa emotivistisen metaetiikan mukaan sanoo jotain tunteistaan. Tässä toiset koulukunnat panostaisivat ajatukseen siitä että masturbointi ällöttää häntä. Toiset taas korostavat sitä että masturbointi voi hyvinkin ihastuttaa, mutta sitä pidetään vaikka pidemmällä tähtäimellä rappiollisena ja vahingollisena. (Toisaalta joku voi inhota masturbointia yleisesti mutta nauttia masturboimisesta tietyn henkilön läheisyydessä. Tällöin on vaikeaa tietää onko masturbointiin koettu vastenmielisyys yhteiskunnan normi vai onko tiettyyn ihmiseen obsessoituminen vaikkapa pornoviihteen aikaansaamaa turmellusta. Kun mielessä on sisäinen ristiriita niin kumpaa tunnetta pitäisi seurata. Emotivisti joutuu miettimään mitä hänen tunteensa todella ovat. Että onko jompi kumpi kuitenkin ideologiaa joka vain on opetettu selkäytimeen. Ja sen jälkeen metaeetikon kannattaa miettiä että miksi emootio on eettisempi kuin yleinen moraalinormi, koska silloin hän tietää miksi emootio on parempi tapa määrittää moraali kuin vaikka uskonnon dogmatiikka.)

Olen laittanut nihilismin ja emotivismin esille sen vuoksi että tässä kohden asia muuttuu hieman tahmaiseksi. Niillä on nimittäin yhtymäkohtia performativismiin (non-cognitivism), metaeettiseen näkemykseen jonka mukaan eettiset väitelauseet eivät ole rationaaliselta tasoltaan tosia eivätkä epätosia. Eli kun joku puhuu moraalista hän puhuu asiasta jolla ei ole lainkaan totuusarvoa. Kun joku esittää moraalilauseen, on katsottava vain mitä toimintaa hän haluaa tukea tai rajoittaa. Ja mitä hän itse toimii tai mistä aktiosta hän pidättäytyy.

Tämän konseptin kohdalla on mainittava kaksi eetikkoa, Frege ja Geach. Heillä on ongelma nimeltä "embedding problem". Se on kenties merkittävin yksittäinen metaeettinen ongelma. Nimittäin jos meillä on vastaus tähän ongelmaan, annamme väistämättä performativistille suuren merkityksen, joka taas on tuhoisaa lähes kaikille muille etiikan teorioille. Toisaalta jos tähän ei ole ratkaisua on väistämättä ajateltava että olisi käytettävä sellaista metaetiikkaa jossa moraaliväitteillä on totuusarvo.

Lähtökohta asiaan on varsin helppo ymmärtää. Jos esimerkiksi sanomme että "masturbointi on väärin" moni ajattelee että se tarkoittaa sitä että se on ristiriidassa lauseen "masturbointi on moraalisesti kannustettavaa". Mutta jos lauseilla ei ole totuusarvoa, tämä ajatus ei olekaan mitenkään väistämätön. Jos kyse ei ole totuusarvoista, molemmat lauseet voidaan esittää samanaikaisesti.

Mutta tämä ei ole se varsinainen probleema. Se on hieman hienostuneempi. Se on kuitenkin itsessään melko yksinkertainen ; Tietyt moraaliset lauseet ja niitä koskevat väitteet muodostavat semanttisesti mutkikkaita lauseita jotka ovat rakenteeltaan sellaisia että niitä on hyvin vaikea selittää jos niillä ei ole totuusarvoa.

Jos esimerkiksi esitämme että "masturbointi on väärin", katsomme että se koskee paitsi meitä itseämme myös muita. Ja näin voimme rakentaa lauseita "Jos masturbointi on väärin niin se, että houkuttelet veljesi masturboimaan on myös väärin." Logiikan kannalta päätelmä on modus ponens. Kyseessä ei ole päättelyvirhe ; Siinä ei ole ristiriitaa tai kehäpäätelmää. Premisseistä seuraa johtopäätös, eikä ekvivokaatiota tapahdu. Performativistin mukaan tässä ei olisi itse asiassa ilmaistu mitään. Kuitenkin tämänlaisia lausumia tehdään ja niiden käsittely ei tuota mitään ongelmia.

Itse asiassa filosofiassa on käsitelty analyysiä usein siten että lauseissa on usein kokonaisuus jota ei ole esitetty aikaisemmin. Mutta sen sisältö voidaan ymmärtää koska sen osaset tunnetaan muutoin (compositionality constraint). Jos "masturboin keittiön lattialla", voi lukija teeskennellä että ei ole koskaan törmännyt lauseeseen. Mutta koska hän tietää mitä "lattia", "keittiö" ja "masturbointi" tarkoittavat, syntyy kokonaisuudesta ymmärrettävä. Lukija saa päähänsä ajatuksen. Häiritsevän ajatuksen. Likaisen ajatuksen. Mahdollisesti impulsseja osallistua toimintaan.. Mutta jos moraali on absurdia, arationaalista tai irrationaalista (eli sillä ei jostain syystä ole totuusarvoa) on vaikeaa ymmärtää miksi näitä moraalilauseita rakennetaan, lausutaan ja niiden lausumien sisältö myös käsitetään.

Embedding problem on merkittävä haaste. Se itse asiassa käytännössä tuhosi performativismin. Se ei ole kovin innostanut eetikoita. Ongelmalle on toki helppoja intuitiivisia ratkaisuja jotka ovat enemmän tai enemmän vääriä. Jos esimerkiksi korvataan päättelyä muotoon (P1) Jos minä ajattelen että masturbointi on väärin, niin se tarkoittaa sitä että veljeni kannustaminen masturbointiin on väärin. (P2) Olen sitä mieltä että masturbointi on väärin (J) eli minun tulisi ajatella että veljen kannustaminen masturbointiin on väärin. Tämä tekee lauseesta validin ja se vastaa jossain määrin performativistista asennetta. Kuitenkin tässä ohitetaan se että tässä ei puhuta enää ei-loogisesta konseptista. "Olen sitä mieltä että masturbointi on väärin" ei ole eettinen lausunto vaan väite joka on joko tosi tai epätosi. Näin ollen se välittää kyllä asenteen mutta ei moraalin absurditeettia. Väitelauseet tässä korjatussa muodossa eivät enää ole ytimeltään performativistisia. Haaste onkin paljon mutkikkaampi. Kuten siihen liittyvät myöhemmät ratkaisuyrityksetkin.

Moni performativisti kykenee lähinnä virnistämään ongelmalle. Jos moraali on absurdia se on kenties hauskin tapa hoitaa ongelma, tunnustamalla se ja lakaisemalla se maton alle ; Voidaan vaikka esittää että käsittelemme moraalia koskevia analyysejä kuin ne olisivat oletuksia. Oletuksien ei tarvitse olla totuudenmukaisia jotta niitä voidaan analysoida loogisesti. Päättelyn validius ei kuitenkaan ole sama kuin johtopäätöksen totenaolo. Carbage in-carbage out. Jotkut ovat halukkaampia pitämään kiinni eettisestä päättelystä eivätkä halua hylätä logiikan validiutta. But I prefer Grin. Minulle moraali on elämän kannalta tunteita ja tämän tason ulkopuolella meillä ei ole siitä tietoa saati järkeviä perusteita, mutta samalla ontologisesti se on jonkinlainen mysteeri. Voimme puhua etiikasta politiikassa ja vallankäytössä ja tunteilla miten mielimme. Silloin se sentään nojaa johonkin. Mutta metaetiikka on perimmiltään sitä että ihminen joko mitätöi tätä tunteilua turhaksi tai yrittää pumpata egopäissään siitä jonkin erottamattoman osan kosmoksen rakennetta. I definetly prefer Grin. Jos kikkelinhieronta on tyhjää se on lähes yhtä kornia kuin ajatus siitä että kikkelinhieronta jotenkin värisyttää laajasti jotain maailmankaikkeuden perusrakenteita. I just can not not Grin.