Neutraliteetti-illuusion hokeminen on ei-neutraalia

Piispa Häkkinen on usein korostanut sitä, miten neutraalius on illuusio. Ja miten ympäristö jossa uskonnollisten ja ateististen hahmojen ja symbolien levittely siivotaan ympäristöstä ei ole neutraalia vaan uskonnottomien ylivaltaa.

Ja tämä näkemys näyttää kattavan laajasti kirkon muutakin viestintää. Esimerkiksi Kotimaassa on korostettu neutraliteettia tavalla joka vaalii tietynlaatuista relativismia. "Empiirinen, käsitteellinen ja filosofinen näkökulma vahvistavat osaltaan sen, että katsomuksellisesti neutraalia maaperää ei ole olemassakaan. Yksinkertaisesti kiteytettynä: kaikki vaihtoehdot ovat vaihtoehtoja ja jokainen näkökulma on näkökulma jostakin käsin."

Se esittelee periaatteet mahtipontisesti. Ja mahtipontisella tarkoitan tässä yhteydessä sitä että lausumat ovat yleisiä (general) eivätkä tiettyjä (particular). Toisin sanoen ne eivät käsittele vain naturalismia vaan pikemminkin kaikkea ja naturalismi on vain yksi esimerkki.

"Empiirisestä näkökulmasta katsoen voi perustellusti todeta, että syntyvät, kasvavat ja kehittyvät lapset eivät ole katsomustensa tai arvojensa suhteen omalakisia ja riippumattomia yksilöitä. Kukaan ei synny tyhjiöön eikä kasva tyhjiössä. Jokainen lapsi syntyy tiettyyn maailmaan, kulttuuriin ja lähiympäristöön. Ne antavat sisällön ja kasvualustan myös yksilön katsomukselliselle identiteetille. Erilaiset ympäristöt antavat erilaisia aineksia ja vaihtoehtoja."

"Käsitteellisestä näkökulmasta tarkasteltuna voidaan puolestaan todeta, että niin katsomukselliset ajatteluperinteet kuin tieteelliset teoriatkin perustuvat aina joidenkin tiettyjen käsitteiden varassa toimimiseen. Erilaiset käsitejärjestelmät muodostavat siten keskenään vaihtoehtoisia tapoja jäsentää havaintojamme, ajatteluamme ja toimintaamme."

"Filosofian kannalta jokainen katsomus perustuu väistämättä joillekin olemassaolon perimmäistä luonnetta koskeville oletuksille. Nämä oletukset voivat olla alkuperältään esimerkiksi luonnontieteellisiä, filosofisia, teologisia tai niitä yhdisteleviä. Lähteestään täysin riippumatta kaikki katsomukset ovat joka tapauksessa luonteeltaan keskenään vaihtoehtoisia tai toisiaan täydentäviä olemassaoloa koskevia yleisiä oletuksia."

En itse luota tähän periaatteeseen.

Kuitenkin tässä ongelmana on se, että tätä neutraliteetti-illuusiota käsitellään kuin se olisi itsessään jokin joka on neutraalilla maaperällä. Tässä suhteessa se muistuttaa Agrippan trilemmaa. Agrippan trilemmassa on kysymys juuri siitä että mikä tahansa tiedon taustalla oleva ehdottomuus voidaan poistaa. (Tässä mielessä yhteys relativismiin on kaikkea muuta kuin satunnainen.) Siinä tietoa on joko sellainen jossa on jokin tyhjä ja todistamaton premissi, tai sitten premissit tukevat toisiaan mutta niitä on ääretön määrä tai sitten premissejä on äärellinen määrä ja ne kaikki ovat todistettuja mutta ne ovat kehäpäätelmässä.  Tämä kaikki on hyvin vakuuttavaa ; Ongelmana tässä vain on se, että onko Agrippan trilemma itsessään sellaista tietoa joka ei ole näiden ehtojen mukainen. Jos on, syntyy paradoksi koska Agrippan trilemma itse todistaa että sen sisällä oleva kolmikko ei ole kaikki. Jos ei, se ei olekaan niin kaikentodistava.

Tässä kohden voidaan nähdä olevan jopa kaikuja vanhasta humanistit vs. luonnontieteilijät -kiistoista. Ja olen aivan yhtä vähän vakuuttunut neutraliteettiargumenteista kuin olen vakuuttunut relativismista. (Eli en juurikaan. Niiden kritiikissä tunnutaan vaalivan tieteenä loogisen positivismin ihanteita ja ne tuntuvat ohittavan kaiken relevantin naturalistisen tieteenfilosofian. Naturalismikritiikki jota näkee olisi kiinnostavaa jos olisin aikaani seuraava ihminen joka olisi kuollut jotain sata vuotta sitten..) Olenkin jopa moittinut neutraliteettiuspuheita. Joskin on sanottava että neutraliteetti ei ole se sana jota haen, vaan se on reiluus. (Toisaalta en ole myöskään sekulaari.)

Mutta filosofiassa tunnetaan muitakin tapoja kuin omien premissien kautta lähestyminen.

Jos otetaankin neutraliteetti-illuusio esiin voidaan sanoa että kirkon viestinnässä neutraliteettiargumentaatio esiintyy hyvin tietynlaisissa tilanteissa. Ja että sitä käytetään domeenispesifillä tavalla. Toisin sanoen argumenttia käytetään käytännössä vain yhdessä kontekstissa. Ja muualla missä sitä voitaisiin soveltaa sitä ei sovelleta. Arkielämässä tämänlaista käytöstä kutsutaan esimerkiksi kaksoisstandardiksi.
1: Domeenispesifisyyden kaltaisia konsepteja tarvitaankin kun Häkkinen yhtäällä korostaa lapsen oikeutta omaan uskontoonsa ja arvostaa sitä että uskontoa ei sensuroida, mutta sitten samalla hän on kauhuissaan kun moni kannattaa "pakanauskontoja" ja niitä kerrotaan myös kouluissa. "Pakanuus" on melko epäkohtelias nimitys. Ja kun Häkkisen valitusta vertaa Vapaa-ajattelijoiden vastaaviin syntyy huvitusta. Etenkin kun tajuaa että Häkkinen ei pidä vapaa-ajattelijoista.

Toisaalta jos uskoo neutraaliusteorian olevan totta on selvää että myös sitä käytetään jostain näkökulmasta ja että tämä voi pitää sisällään ylivaltaa. Näin ollen neutraaliusperiaate iskeekin jo ensimmäisen kerran sen käyttäjien nilkkaan. Kun Häkkinen käyttää termiä hän ei voi vain analysoida vaan hän nimenomaan tekee sillä arvostelmia tietystä näkökulmasta. Kaiken lisäksi hän ei toki tee tätä tiettyä näkökulmaa kovin reilusti. (Joka on itselleni oleellista.)

Jostain syystä keskustelu näissä tilanteissa on se, että kun kirkko viestii ja käyttää neutraaliusperiaatetta, hyökkäyksen kohde on aina sekularismi ja ateismi. Jostain syystä "naturalisteja" ja "skientistejä" ei nähdä jonain kiinnostavana näkökulmana vaan jonain joka on ehdottomasti väärässä. Lisäksi se käyttää valtaa. Kuten Häkkinen kuvaa "uskonnottomien ylivaltaa".

Mutta jos neutraliteettius on harha ja sen automaattinen seuraus on se, että ilman poliittista julkisen tilan uskonnollisuutta vallalla on uskonnottomien ylivalta, niin sen pitäisi tarkoittaa sitä että jos uskonnolliset symbolit ovat käytössä niin kyseessä olisi kristittyjen ylivalta. Neutraliteettiharhassa käytetyt johtopäätökset ovat usein tiukkoja ja koska teoria nojaa yleisperiaatteisiin (general) ne koskevat myös kristinuskoa.

Mutta näin ei käy. Kun kirkko puhuu omasta toiminnastaan, se päinvastoin toimii kuin neutraliteetti olisi mahdollista. Saamme kuulla miten kirkossa on seinät leveällä ja kynnys matalalla. (Muutenkin kuin siten että kirkot ovat usein vallankäytöllisiksi symboleiksi nähtävällä tasolla mahtipontisia rakennuksia. Eivät vain rakennuksena ja rakennuksen valtasymbolisesti vaan myös jotenkin abstraktimmin symbolisesti.) Tässä tilanteessa korostetaan miten kirkko kuuntelee kaikkia ja on tasapuolinen. Kaikki saavat jopa vaikuttaa asioihin kirkon sisällä. Tässä tilanteessa ei katsota sopivaksi huomauttaa että homoseksuaali maksaa täsmälleen saman kirkollisveron mutta ei saa mitenkään missään olosuhteissa samoja palveluja, esimerkiksi häitä. (Toki sama koskee valtion verotustakin mutta tosiasiassa lapseton ei saa samoja lapsilisiä, mutta valtio ei mitenkään päätä että joku nyt ei saa lapsilisää jos lapseton sitten muuttaa mieltään tai muuten tulee hankkineeksi lapsen.) Kirkkoa pidetään neutraalina.

Tällöin kirkon viestinnän keskiössä korostetaan jopa sitä että tosiasiallinen ongelmat ovat ei-neutraaliudessa. Siinä miten vanhoilliset tai liberaalit ovat tiukkapipoisia ja haluavat toimia ei-neutraalisti. Kirkossa mongertavat neutraliteetista hymistelevät leppoistot sitten vaan antavat koviten metelöivien käyttää valtaansa koska heidän torjumisensa olisi suvaitsemattomuuden suvaitsemattomuutta. Kirkko siis toimii kuin neutraali näkökulma olisi olemassa.

Melko irvokkaaksi tilanne meneekin sitten jos katsoo toimintoja muuten. Teemu Laajasalo pykäsi kirkon tiloihin mahdollisuutta jossa uskovaiset voisivat syödä yhdessä ateistejen kanssa. Tässä hankkeessa oli vahva neutraaliutta korostava argumentisto. Laajasalo selitti että kaikki ihmiset syövät. Ja muutenkin tilanne oli se, että tämänlainen olisi aivan neutraalia. Mikä ei tietenkään ole mahdollista jos neutraliteetti todella on illuusio kuten kirkon virallinen viestintä toisessa yhteydessä muistaa.

Jostain syystä neutraalius-illuusio -argumenttia käytetään ei-neutraalisti. Jos uskonnottomien systeemit ovat poliittisessa ilmapiirissä niin silloin kyse on uskonnottomien ylivallasta. Mutta jos uskovaisten symbolit ovat ja vaikuttavat kaikessa, kyseessä on neutraalius ja asiantila jonka kritisoiminen ja ei-neutraalina pitäminen on häijyyttä ja militanttiutta. Tai kuten Laajasalo asian ilmaisee. Aina kun kirkosta löytyy ei-neutraaliutta ja vallankäyttöä kyseessä on "kirkon kasvojen anastaminen". Joka ei saa herättää ihmetystä että miten eettinen voi olla laitos jonka kasvot on niin helppo varastaa että näyttää siltä että se houkuttelee vallan väärinkäyttäjiä kuin lasten leikkipuiston pusikot pedofiilejä.

Huvittavaksi tilanteen tietenkin tekee se, että Teemu Laajasalo itse on tullut tunnetuksi siitä että hän haukkuu ateisteja ja uskonnottomia aina kun voi ja niin häijysti kuin voi. Haluaisin itse tietää miten olisi mahdollista että minua kohdattaisiin jotenkin tasapuolisesti kirkon symboleiden alla kirkon hallitsemissa tilanteissa ja kontekstissa jossa projektia johtaa tyyppi jonka mielestä ateistit ovat "trolleja". Kaiken takana on aina trollaus, ja Laajasalolla on tähän liittyen myös valta määrittää maassa jossa on uskonnonvapaus että mikä on oikea ja väärä syy erota kirkosta. "Väärä syy on Eroakirkosta tiedotetrollauksen vuoksi - Jeesuksen lampaasta tamperelaisten ateistien lampaaksi."

Minun on suhteellisen vaikeaa uskoa että tämänlainen tilanne on neutraali tai reilu. Tai että sitä ei tehdä ketunhäntä kainalossa. Ja vaikka ei olisikaan niin miten voisimme luottaa ihmisiin joilla on tuollainen historia? Että naivisti vaan mennä ja luottaa. Miten Laajasalo voi vaatia tai odottaa keneltäkään tämänlaista luottamusta ja heittäytymistä?
1: Minun on helpompi uskoa Teemu Laajasalon tukevan kansankaatajia ja Pirkko Jalovaaroja. Minun on hyvin vaikeaa ymmärtää miten hän ei muka tiennyt minkälainen ihmemanaaja nainen oli. Minäkin tiesin. Yhtä vaikeaa minun on tosin ymmärtää miten kirkon tutkimuskeskus ei pitänyt kreationismia tutkimisen arvoisena kun he eivät uskoneet sitä olevan välttämättä yhtään Suomessa. (Believe me, tästä asiasta heiltä kyseltiin!) Heille Korkeasaaressa tehty tutkimus jossa noin kolmasosa heitti kreationistissävytteisiä asioita oli yllätys. En ymmärrä mitä tehdään laitoksella joka ei huomaa tuota pienempiä asioita.

Että miksi eivät suoraan tunnusta että koska neutraliteetti on aina harha ja sellaisen esittäjät ajavat jonkin ideaalin ylivaltaa, että kirkko tässä nyt vaan haluaa itse harrastaa vähän sellaista? Koska tosiasiassa neutraalius-illuusioon ei luota edes Häkkinen. Hänestä esimerkiksi lapsen oikeus uskontoon ei ole mielipidekysymys vaan ehdottomuus. Joka näkyy siitä miten hän selittää että lasten kastamatta jättäminen on lapsen heitteellejättö.

TL:DR

Ensin en uskonut neutraliteetti-illuusioon. Mutta sitten huomasin että kirkon oma viestintä on paras esimerkki siitä milloin sillä kenties onkin jotain sovelluspohjaa. Kirkko ei ole neutraali eikä reilu. Neutraliteetti-illuusiosta puhuminen kattaa valtaosan kirkollisten reagoinneista ja kommenteista jotka koskevat uskonnottomia. Ja niissä näkökulma on aina se, että uskonnotomilla on ylivaltaa. Kirkko ei sen sijaan koskaan näyttäydy vallankäyttäjänä omissa teksteissään. Päinvastoin, se on neutraali jopa silloin kun se ei ole.

Tuurillako ne laivatkin seilaa?

Kuvassa kompassi-aurinkokello ja sekstantti.

Satuin hankkimaan vähän aikaa sitten sekstantin. En osaa käyttää sitä hyvin. Olen kehitellyt tähän liittyen ajatuksia. Ja tähän on tullut ajan mittaan lisäyksityiskohtia. Uusin lisäyksityiskohta on aurinkokello jossa on kompassi. Sekstantti on siitä mielenkiintoinen esine, että Newton kehitti sen ensin. Mutta hän ei julkaissut keksintöään, joten se sitten keksittiin julkisuuteen myöhemmin.

Keksintö on tärkeä, koska sen avulla voidaan määritellä paikkaa. Katsomalla horisonttiin ja hakemalla "puolipeiliin" toiselle puolelle jokin taivaankappale, saadaan taivaankappaleen ja horisontin kulma. Käytännössä voidaan päästä meripeninkulman tarkkuuteen. ; Leveyspiiriä määrittäessä riittää tieto, että siirryttäessä tähden suuntaan k astetta, tähti nousee k astetta korkeammalle. Siirryttäessä poispäin tähti vastaavasti laskee alemmaksi. Yksi meripeninkulma vastaa yhden kulmaminuutin siirtymää. Pituuspiiri voitiin määrittää vasta sitten, kun käytössä on kronometri. Tässä tarkkuus vaatii hyvää kelloa.

Mittavälinesotku

Voidaankin ajatella, että meillä olisi käytössä sekstantti ja kello. Kellossa on sellainen ominaisuus, että sen avulla voi tarkistaa missä on pohjoinen. Kun osoittaa rannekellon tuntiviisarilla aurinkoa päin, niin päivällä (kello 06 - 18) etelä on tuntiviisarin ja kello 12 puolessa välissä. Illalla ja yöllä (kello 18 - 06) samasta paikasta löytyy pohjoinen. Meillä on tätä kautta keino hakea ilmansuuntia. Tämän avulla voidaan esimerkiksi tarkastaa että onko aurinko oikeaan aikaan oikeassa suunnassa. Sillä samalla kellolla.

Lisäksi jos kuvitellaan että käytössä on näiden lisäksi peräti sellainen aurinkokello jossa on mukana kompassi, niin voidaan katsoa antaako viisarikellon aurinkotemppu yhteneviä tuloksia sen kompassin kanssa. Ja voidaan katsoa onko aurinkokello hyvin säädetty niin että se pohjoiseen osoittaen näyttää oikeaa kellonaikaa. ; Ja kun siinä kerran on keksintö nimeltä aurinkokello, siinä on kronometri. Joka hakee tietoa samasta mistä sekstanttikin. Eli auringosta. Ja se hakee auringon avulla juuri sitä tietoa jota sekstantti tarvitsee jotta voidaan nähdä paikka.
1: Käytännössä aurinkokellolla ei saada hyvää tarkkuutta. Mutta tämä johtaa siihen että paikkatiedossa on mittausepävarmuudesta johtuvaa heittoa. Ei että paikkatieto voisi olla mitä tahansa. Tulokset ovat käytännössä sovellettaviksi liian epätarkkoja. Mutta ne eivät ole kuitenkaan täysin mielivaltaisia.

Periaatteessa kun kellon avulla haetaan tieto millä korkeudella auringon pitää olla missäkin, ja sitten auringon avulla tarkistetaan leveyspiirit ja pituuspiirit, voidaan saada aikaan toisia itseensäkäpertyviä tarkastelukehiä. Voidaan varmistaa että ovatko kaikki tulokset yhteensopivia. Jokainen laite antaa itsessään mittaustuloksen joka pätee jos mittalaite toimii. Mutta yhdessä tämä ongelma voidaan osittain kiertää...

Tämänlainen kokonaisuus on kehäinen.

Eri elementit tukevat toisiaan. Ne ovat koherentteja. Tosiasiassa on kuitenkin aika ymmärrettävää että jos paikka tarkistetaan sekstantilla, se pätee karttaan ja aurinkokello näyttää pohjoiseen. Mutta sitten magneettikompassi osoittaa eri suuntaan, niin voidaan odottaa että se johtuu siitä että tämä yksi mittalaite on rikki. Vaikka aurinkokello onkin epätarkempi ja kellonviisarintemppu yleensä suuntaa antavampi kuin kompassin antama tulos. Koska muut rakentavat ehyttä kokonaisuutta, tämä särö voidaan hylätä. Samoin jos mittaukset eivät onnistu voidaan olla melko varmoja siitä että auringossa ei ole vikaa vaan mittalaitteissa tai niiden käytössä.

Toisin sanoen voidaan nähdä että tässä syntyvät "todistuskehät" ovat bootstrappingia. Mittaustavat tukevat toisiaan ja varmistelevat toisiaan. Mutta ne eivät ole kehäpäätelmiä. Sillä kehäpäätelmät ovat tautologisia. Tässä ei-koherentit tulokset ovat mahdollisia joten kyseessä on itseään korroboroiva varmistelujen suma. Toisin sanoen eri teoriat olettavat eri asioita. Ja näistä oletuksista seuraa induktiivisia sääntöjä. Jotka sitten tämä kyseinen mittalaite varmistaa. Ne joko osuvat asiaan tai eivät. Ja jos eivät, tiedetään että jossain premississä on vika. Jos mittaukset toimivat niin niistä saadaan johtopäätöksiä jotka ovat toisaalla premisseinä. Ja näistä saadaan omia induktioitaan. Joita voidaan sitten varmistaa. Joskus käy niin että kartta näyttää paikkaa, johon sekstantti ja kronometri näyttävät. Mutta tämä häiriöttömyys ei ole ilmiselvyys. Joskus tulee huonoja ja vääriä paikkoja.

Ero on tärkeä

Tämä on jotain joka on tavallaan helppo demonstraatio Quinelaisesta ajatteluperiaatteesta. Jos systeemit eivät toimi hautulla tavalla, virhe voidaan tulkita mittausvirheeksi tai teorian kaatumiseksi tai miksi tahansa. Mutta käytännössä usein tarjolla on Duhemin-Quinen teesin mukainen ratkaisu. Eli hylätään se näkemys joka tuhoaa tiedeverkkoa mahdollisimman vähän. (Tavalla jossa esimerkkini kompassiosa voitiin hylätä.) Tässä korostuukin se, että vaikka Quinen näkemys on jotain joka on ennen kaikkea kriittinen klassista fallibilismia kohtaan siinä mielessä että Quinen mukaan mikään teoria ei ole puhtaasti falsifioitavissa koskaan, vaan se on aina paikattavissa lisäoletuksilla jossain muualla, niin käytännössä hänen kantansa ajaa teorianmuodostusta lähinnä kohti "fallibilismia modifikaatioin".

Tämä on hyvin tärkeä seikka. Sillä jos mietitään agrippan trilemmaa, siinä huomataan että vaihtoehtoina on että joko todistuskehässä on täysin perustelemattomia oletuksia (foundationalismi), todistukset jatkuvat ikuisesti ikuisessa regressiossa. Tai se pitää sisällään kehiä. Kenties kehäpäätelmäongelmaa saadaan ainakin loivennettua sillä että se onkin enemmän koherenssia kuin puhdasta kehäpäättelyä.
1: Toki tässä joudutaan olettamaan havaintojen ja todellisuuden välisestä suhteesta. Joten se ei täysin ratkaise kaikkea. Mutta loiventaa ongelmia tavalla joka on mielestäni hieno. Jos teoria on parsimoninen ja koherentti, ja sitä voi korroboroida, niin vaadittaisiin selitys miksi universumi olisi juuri sellaisella tavalla väärä että se mahdollistaisi tämänlaisen. Universumi voisi olla monella tavalla väärä ja osa niistä ei tuottaisi tälläisiä yhteensopivuuksia. Joten tämä monenlaistaen puolten toimivuus jäisi selittämättä. Ja tässäkin mielessä meillä on joka tapauksessa jotain josta tiedämme miten asiat eivät sitten ainakaan ole.

Tämä tuo hyvän muistutuksen. Moni ottaa huomioon tieteen arkijärjen mukaisesti. Tällöin ajatellaan että tieto on sitä että tiedetään miten asia on. Vaihtoehdot ja epätarkkuudet ovat tässä uhka tiedolle itsessään. Kuitenkin voidaan ajatella että jos tieto onkin sitä että tiedetään miten asiat ovat todennäköisemmin kuin toiset eivät, niin tälläiset tarkistelukehät kertovat että prosessissa on olemassa jonkinlaista tietoa. (Ei haikailtua lopullista totuutta vaan ihan oikeaa episteemistä tietoa.) On kenties vaihtoehtoja. Mutta hyvin usein useista eri tulkinnoista tiedetään että toiset ovat todennäköisempiä kuin toiset. Tämänlaisilla keinoilla ne laivatkin seilaavat. Tai seilasivat. Eivät tuurilla, vaan tieteellä.

Ultimaattisesta selityksestä

Filosofit ovat olleet kiinnostuneita selittämisestä. Ensimmäinen joka vakavasti tutki asiaa oli Aristoteles. "Toinen analytiikka" kertoo melko oleellisen ajatuksen siitä minkälainen lopullinen selitys on ja voi olla. Hän luokitteli selitystyypit muutamiin luokkiin.
1: Argumentti voi olla kehäinen, eli A selittää B:n ja B selittää A:n. Aristoteles ei ollut tyytyväinen tähän selitysmalliin. Hänestä mikään ei voisi selittää itseään. Ja kehäisessä ajattelussa olisi mahdollista ajatella että A koska A.
2:  Toisaalta selitysketju voisi jatkua ikuisesti. Aristoteles ei pitänyt tästä koska se olisi keskeneräisyyteen pakottamista. Perusta tiedolle jäisi väistämättä puuttumaan. Ikuinen regressio ei viehättänyt.
3: Siksi Aristoteles esittikin että selityksen olisi oltava äärellinen mutta ei kehäinen. Hän huomasi että jäljelle jäisi kaksi vaihtoehtoa:
   3.1: Käsille voisi jäädä malli jossa perustalla olisi todistamaton faktana otettu premissi (brute fact). Aristoteles piti tämänlaista perustelemattomuutta vajavaisena ja huonona. Perustelu joka seisoisi tämänlaisilla savijaloilla ei Aristoteleen mielestä voisi tukea muitakaan tosiasioita.
   3.2: Aristoteles vaatikin että hyvä juuri olisi loogisesti väistämätön totuus, sellainen jolla ei olisi mitään vaihtoehtoja.

Piru vie, kun käy mielen
päälle tämmöiset...

Sittemmin Aristoteleen ajatuksiin on tullut ongelmia. Metafysiikattomuutta tavoittelevat suuntaukset ovat epäonnistuneet. Loogisen positivismin kukistuminen vaiensi viimeisetkin unelmat. Moni voisi jopa esittää että Aristoteleen väistämättömät totuudet olisivat jotain jotka olisivat niin epämääräisiä että niissä ei olisi informatiivisuutta. Asia joka on kyseenalaistamattomissa ja joka sopii joka ikiseen mahdolliseen vaihtoehtoon ei ole kovin vakuuttava.

Siksi käsille onkin jäänyt käytännössä Agrippan trilemma. Ja suuri osa tieteenfilosofiasta on näiden ongelmien hallintaa.
1: Foundationalistit luottavat siihen että on sallittua ottaa perustalle maailmankuvallinen perustelematon oletus (brute fact).
2: Koherentistit luottavat että kehäisyys voidaan hyväksyä vaikkapa siten että induktioita ei voi täydellisesti todistaa joten ne voivat joissain olosuhteissa falsifioitua.
3: Ja osa kannattaa sen tyylistä ajatusta että esimerkiksi matematiikassa on hyväksyttävää että se on ikuisesti kesken ; Gödelin epätäydellisyysperiaate ei siis olisi matemaattisen selityksen puute. Ja samaa periaatetta voitaisiin kenties soveltaa myös empiirisiin tieteisiin.

Toki vastaavaa on käynyt muullekin Aristoteleen sanomalle. Hän esimerkiksi esitti että maailma on hylomorfinen, ainetta ja ilmiötä (stuff+structure). Tämä sopii hyvin arkijärjen tapaan nähdä maailma ; Me koemme että näemme pöytiä ja sitten näille tapahtuu asioita. Empirian maailmassa on kuitenkin keskitytty korrelaatioihin. Pöytä havaitaan koska se vaikuttaa fotoneihin ja tämä muutos voidaan havaita jollain apparaatilla kuten kameralla tai silmällä. Toisin sanoen kaikki mitä tiedämme on jossain määrin jotain muuta kuin havaittu fakta. Havaitsemme ilmiöitä.

Ongelmaa voi demonstroida.

Mietitäänpä asiaa hieman
analyyttisesti ja rationaalisesti,
lattiamatolla istuen.

Jos lähestymme ultimaattista olemassaoloa ja lopullista selitystä, on kenties luontevin tapa etsiä tätä kysymyksestä jota pidän pseudo-ongelmana. Siinä epistemologia ja ontologia törmäävät juuri sellaisella ärsyttävän lopullisella tavalla jota ultimaattinen selitys kaipaa. Eli kysymys universumin synnystä ja siitä miksi on jotain sen sijaan että ei ole mitään. On kenties hauskaa ottaa lähtökohdaksi jokin joka kieltää maailmankuvallisuuden. Foundationalistiset mallit rajoittava selitys voisi lähteä liikenteeseen vaikkapa seuraavalla tavalla

P1: Leibnizin riittävän syyn periaate (Principle of Sufficient Reason). Jokaiselle ilmiölle on syy, joka selittää sen ja jonka seuraus se on.
P2: Perusta-aksiooma (Axiom of Foundation) Yksikään syy ei selitä itseään.

Jos universumin alkua mietitään, voidaan huomata että voidaan sanoa että aivan ytimessä on kysymys siitä millä tavalla universumin on mahdollista olla. Tässä on kausaalisia rajoitteita ja osassa maailmankuvista vaihtoehtoja on enemmän kuin toisissa. Mikä herättää kysymyksen meta-vaihtoehdoista. Sille miksi jokin näistä vaihtoehtoisista tavoista miten universumi voi olla pätee eikä toinen on itsessään kysymys. Eli universumin alun selittäminen johtaa helposti kysymykseen siitä miksi universumin selitykseen sopiva mallisto on pätenyt eikä jokin muu.
* Emmekä voi vain sanoa että "no kun on", tai "mysteeri", koska se rikkoisi Premissiä 2 vastaan.
* Voimme yrittää jatkaa eteenpäin. Jos ajattelemme että on jokin perustava selitys joka selittää itsensä, se ei ole enää brute fact eikä riko P2:ta vastaan.
* Mutta tällöin selitys kohtaa ongemia koska se on ristiriidassa P1 kanssa.
* Mutta ehkä tälle löytyykin selitys. Silloin on madollista että tämä metaselitys on sama kuin sitä edeltävä selitys, se rikkoo perusta-aksioomaa vastaan.
* Ja jos se on eri, niin se törmää siihen että uusi kierros pyörähtää ja samat edeltäneet kysymykset ja ongelmat alkavat pätemään.
* On pakko kierähtää ikuiseen regressioon. ; Näillä kahdella premissillä päädytään umpikujaan tai on pakko hyväksyä se, että päättelyketju jatkuu ikuisesti. Koska sisäisesti ristiriitaiset päättelyt kielletään yleensä kategorisesti on selvää että tuo sinänsä uskottava premissipari johtaa hyvin syvään ongelmaan.

Sitä tahtoo jäädä
tyhjin tassuin tämänlaisissa.

Toisin sanoen jos tätä sovelletaan vaikka ajatukseen jossa antrooppinen periaate perustana selitetään universumia Jumalalla syntyy meta-antrooppinen periaate. Jos vaikka sallisimme selityksen jossa Jumala tuottaisi halutun universumin siksi että Hän haluaa että ihmiset ovat elossa, olisi mietittävä miksi tarjolla olisi juuri tämänlainen Jumala eikä jotain muuta. Ja miksi on olemassa Jumala sen sijaan että tätä ei olisi olemassa. Kun loogisesti mahdollinen vaihtoehto on ateistinen malli, miksi tämä ei ole toteutunut. Kun Jumalaa ei ole -väitelause ei ole sisäisesti ristiriitainen, miksi tämä tila ei ole toteutunut vaan sen sijaan onkin vallinnut luomista edeltävä tai muuten siihen seuraussuhteessa oleva tila jossa on Luoja sen sijaan että ei olisi mitään.

Loppukommentti.

Kerälläkin voi olla mukava
olla, itseriittoisesti, laiskotellen.

Tosiasiassa voimme lähestyä Agrippan trilemmaa muunlaisillakin premissipareilla. Tällöin on kiellettävä kaksi kolmesta ; kehäisyys, ikuinen regressio tai brute fact. Lopputulos on aina väistämättä samantapainen. On pakko hyväksyä se kolmas, se jota ei ole valittu. Tämä tarjoaa tiettyjä rajoitteita sille miten käsittelemme ultimaattisia selityksiä ja ihania täysiä maailmankuvia. "Selitä X" -tyyliset kannanotot voidaan jossain määrin suhteuttaa tähän huomioon.

Pieniä huomioita skeptikoista ja heidän kriitikoistaan.

Moni suhtautuu tieteenfilosofisten koulukuntien luokitteluun siten että oletettaisiin joku lopullinen malli jota seurattaisiin. Kenties järkevämpää on kuitenkin lähteä siitä että näkemys ei ole lopullinen. Itse olen viime päivinä kehitellyt hieman huvittuneena ajatusta siitä että tieteenfilosofian koulukunnat voidaan kenties luokitella virheidensä kautta. Useinhan lähestymistapa on kehuvampi. Katsotaan metodia johon luotetaan ja näin samalla oikeutetaan näkemystä. Tai sitten asiaa luokitellaan näkökulman mukaan jolloin hyvinkin samanlaisella ajatustavalla ja perustelurakenteella voi tulla erilainen koulukunta vaikkapa sen takia että joku nojaa "yliluonnolliseen" kun taas "joku toinen ei". Mutta koska loogisen positivismin pettymyksen vuoksi tiedämme että metafysiikaton epistemologia on väistämättä mahdotonta, voimme oikeasti ottaa lähtökohdaksi tosiasioiden tunnustamisen. Eli tavat joilla epäonnistumme.

Karkeasti ottaen kolmeen luokkaan. Ja nämä luokat on esitetty Agrippan trilemmassa.
1: Joko ketjut johtavat äärettömään regressioon. Eli perustelut vaativat aina jatkoperusteluja. Tällöin kokonaisuus ei ole koskaan valmis mutta sitä voi toisaalta aina myös jatkokehittää.
2: Joko ketjut ovat äärellisen mittaisia mutta päätyvät olemaan kehäisiä. Usein tässä on mukana jonkinlainen bootstrapping -metodi jossa systeemi todellakin muuttuu itseään oikeuttavaksi siinä mielessä että näkemykset tukevat toisiaan ja korroboroituvat. Välistä teoriat romahtavat "kavereineen" kuin korttitalot josta seuraa paradigmanmuutos. Tämänlainen koherenssiteoria muuttuu huonoimmillaan kehäpäätelmäiseksi ad hoc- verkoksi. Mutta parhaimmillaan se on itseään oikeuttava ketju joka ei vain ole koskaan valmis. Yhtään täysin perustelmatonta premissiä ei tarvitse olla. Mutta erehdykselle on aina tilaa. (Jos induktio otetaan vain a priori niin toki saamme vain sen mukaisia löytöjä. Mutta kun näitä löytöjä tehdään paljon se vihjaa siihen että induktiivinen logiikka on jotenkin erityisen hyödyllistä koska ei ole väistämätöntä että näitä löytöjä tehtäisiin niin paljon. Empirian tehokkuus vihjaa että empiriassa on tehoa. Ja tämä nimenomaan on empirian tukemista empiirisesti. Mikä on tavallaan hämmentävää.)
3: Osa taas päätyy siihen että on jokin perustelematon premissijoukko joka vain oletetaan todeksi ja muita rakennetaan sitten näiden varaan. Joka taas usein johtaa siihen että eri näkemykset ovat maailmankuvallisia. Eli näiden piirissä eri perusoletuksien varaan tehtyä ei voi kumota tai kritisoida koska niissä on eri lähtökohdat. Yhteismitattomuus estää laatuvertailut samalla kun sitä omaa ajatusrakennelmaa kuitenkin voidaan sitten hioa ja sitä pidetään jotenkin erityisen laadukkaana. Tämä näkemys tosin usein näyttää latistuvan psykologisiksi (maailmankuvat vaikuttavat mitä ihminen hyväksyy ja mitä hän ideoi, mutta onko tämä todella sitä että hypoteesinmuodostuksesta itse totuuteen asti) tai antropologiseksi (mitä tietyssä kulttuuripiirissä pidetään totena, mutta onko tämä vain totuuden käsiäänestämistä).
+: Karkeasti ottaen voidaan sanoa että tämä johtaa siihen että foundationalistiset ja internalistiset teoriat osuvat kolmoslokeroon, holistinen tiedeverkko, koherenssi tai konsilienssipohjaiset tavat kakkoseen ja käytännössä ykkönen jää periaatteessa tyhjäksi. Kunnes huomaa että jos reliabilistien ajatukset otetaan vakavasti niissä on usein riskinä juuri se että luotettavuuden oikeuttaminen herättää uuden kysymyksen luotettavuudesta joka siirtyy ketjussa taaksepäin ad infinitum.

Näkemys on toki hyvin pelkistävä. Tosiasiassa esimerkiksi Alvin Plantingan näkemys on äärimmäisen foundationalistinen. Mutta hän perustelee jumala-aistiaan ja vakaumustaan kehäpäätelmäisesti tavoilla joissa "kehät ovat hyvin lyhyitä ja ilman falsifioinnin mahdollistavaa testiä". Mutta jossain määrin tämä palauttaa ajattelun kakkoskohtaan. Vastaavaa löytyy toki muiltakin. Yleensä ottaen kaikissa koulukunnissa haetaan "jonkinlaista balanssia" siinä mielessä että tyylipuhtaan yhteen luokkaan menemisen sijaan haetaan usein tukea tekemällä jonkun toisen alakohdan "perusvirheitä". Mutta nyrkkisääntönä asia pätee.
1: Jopa kannattamani Quinelaiset käsiteverkot ovat pidempiä ja niissä on "kengännauhoista itse itseään ilmaan vetoa" tavalla jossa on tilaa teorian falsifioitumiselle. Käytännössä joskus ollaan kuitenkin laiskoja ja tämä näyttää foundationalismilta. Ja joskus laajennetaan uusille urille jolloin prosessi etenee kuin kohti ääretöntä regressiota.

Tämä kaikki huomioiden on tavallaan ihmeellistä että
1: Näissä kaikissa on aika paljon samaa. Perustelurakenteet ovat induktioita ja deduktioita. Induktion ongelma myönnetään joten ihanteena on jonkinlainen fallibilismi. (Osa pitää falsifioitavuutta liian tiukkana ehtona, mutta jos falsifiointi onnistuu niin kaikki ovat kuitenkin tyytyväisiä.) Tämä onkin järkevää koska induktion kumoutuminen tapahtuu modus tollens -logiikalla. Joka on deduktiivista. (Induktio voidaan varmasti todistaa korjausta vaativaksi mutta ei varmasti todistetuksi.)
2: Ja on itse asiassa huvittavaa miten filosofian selitykset sille mitä tiedemiehet tekevät ovat monin paikoin muuttuneet enemmän kuin se miten asiat tehdään. Galilein koejärjestelyt ja luokittelut pätevät yhä tänäänkin. Ainoastaan teoriat ovat parantuneet ja moni Galilein kannattama teoria on sittemmin hylätty. Selitykset sille miksi Galilein tekemät kokeet ovat päteviä ovat sitten muuttuneet hirveästi. (Esimerkiksi suorasta havaitsemisesta ja täydellisestä verifioinnista on ajatuksena luovuttu.)

Tämä ylläoleva luokittelu on tarpeen alustuksena.

Olen seurannut melko pitkään erilaisten skeptikoiden touhuja. Minut itseni varmasti lasketaan myös "tähän joukkueeseen". (Ollen kuitenkin sieltä hörhöimmästä suunnasta kyseistä suhtautumistapaa.) Näissä on merkittävää se, että:
1: Useimmiten skeptikoita moititaan skientismistä argumentein jotka nojaavat loogiseen positivismiin ja Wittgensteiniin. Henkenä on "täydellisen tiedon ideaali" jossa tiede on joko täysin metafysiikatonta tai totaalisen arvotonta. Tämä on tietenkin väärä dikotomia.  (Ja jos olet erimielinen voin esittää ajatuskokeen jossa henkilö rakentaa giljotiinin ja menee siihen ja painaa nappia joka tiputtaa terän hänen kaulansa läpi. Olisi nimittäin naturalistista ja skientististä väittää että tietäisin että ihminen kuolee kun tätä hujauttaa kaulaan. Jos tämä ei tunnu vakuuttavalta niin saa minun puolestani suorittaa. Kannatan syvästi ihmisen oikeutta itsemurhaan. Ja kunnioitan ihmisiä jotka asettavat maailmankuvansa näinkin ankarasti tulilinjalle ihan vain siksi että voisivat demonstroida pointin.)
2: Useimmiten skeptikko on kuitenkin joko naïvi realisti tai reliabilisti. (Tosin esimerkiksi minä en ole reliabilisti.) Siinä missä looginen positivisti vaatisi että tuon mainitsemani kolmiongelman ulkopuolella olisi olemassa joku luokka joka olisi ihmisen saavutettavissa, reliabilistit ovat itse asiassa enemmänkin sitä mieltä että tiede on luotettavin keino jota voidaan tulevaisuudessa hioa paremmaksi. Ja jos parempi idea keksitään ja tämä paremmuus voidaan todella perustella, niin siitä tulee se uusi tiede joka korvaa sen vanhan. Tämä on sitä kolmikon ykkösluokkaa eikä sisällä ajatusta että kolmikon ulkopuolelle voitaisiin mennä.

Tämä kaksikko on jännittävä sillä siinä paistaa läpi se, että skeptikoita keskimäärin olkiukotetaan melkoisen paljon. Kun kritiikin perusta on aivan eri kuin heidän perusajattelutapansa, on asia hämmästyttävä. Etenkin kun esimerkiksi naivin realismin kritiikissä on varsin vakiintuneita kohtia joita voisi käyttää sen sijaan. Syynä voi tosin olla se että naivin realismin kritiikkiä joutuu helposti hakemaan "väärästä joukkueesta". Esimerkiksi ateisti-perustelu-uskoiselta Russellilta.
1: Tosin tässä on syytä huomauttaa että käytännössä kaikissa ajatussuuntauksissa näyttää olevan niin että vähemmän koulutettu ihminen on naïvi realisti ja vasta syvällistymisen kautta heistä alkaa tulemaan jotain muuta. Moni kouluttamaton uskovainen pitää enkeliuskoa "havaitsemana" asiana joka "on aitoa" tavalla joka "ei voi olla illuusio". Skeptikoissakin fiksummat tuntuvat siirtyvän reliabilistisiin suuntauksiin. Joten kenties näiden moittiminen olisi relevantimpaa.

Mutta tämä huomio reliabilismista on kiinnostava. Sillä tosiasiassa valtaosa pseudotieteistä, etenkin parapsykologisian alueella, ovat itsekin reliabilistisia. Sitä luotetaan kuudenteen aistiin kuin silmiin. Ja jopa niinkin kaiken maailman ennustajien ja ajatustenlukijoiden kanssa erilaiset pseudotieteet kuin homeopaatit luottavat että asiakaspalaute ja asiakaskohtaaminen ovat luotettavia tapoja saada tietoa. Ja he pitävät näitä epäkonventionaalisia luotettavia keinoja tärkeinä vaihtoehtoina.

Tältä pohjalta on omituista että perusstrategiana näyttää olevan metodin kritiikki. Kaikki perustelut jota pseudotieteilijä heittää skientistille ampuu hänen omankin näkemyksensä roskaksi. Tätä ei tietenkään huomata koska tiedeuskon moittiminen on konventoitunutta julistamista jossa tietyllä tavalla muotoiltu tietyn sisältöinen viesti on vahva merkki siitä jengistä mihin kuulutaan. Eikä näiden heittäjä välitä onko se oikeasti relevanttia tai merkittävää, koska he ikään kuin tietävät tämän jo valmiiksi. He luottavat olkiukkoihinsa kuin pässi sarviinsa. Ja asian toistaminen luo illuusion harjoituksesta ja kokemuksesta.

Ja toisaalta vaikka yritys olisikon jotain, ei ihmisellä riitä voimavaroja miettiä mitä "reliabilismi" edes tarkoittaa. Sillä on tärkeämpää heittäytyä siihen maailmankuvallisesti oleelliseen pseudotieteeeseen ja ajatella että asialla on merkitystä jos ja vain jos tätä kautta saadaan etuja tämän pääasian eteenpäin levittämiseen.

Selvännäkijä ei osannut ennustaa tätä vasta-argumenttia?

Ennustajat, parapsykologit ja monet muut vastaavat tahot viittaavat usein jonkinlaisiin ylimääräisiin aisteihin. Ja he moittivat kriitikoitaan avomielisyyden puutteesta. Ajatus on jossain määrin kiinnostava, sillä eräässä mielessä ylimääräinen aisti olisi "empirian laajentamista" ja tässä mielessä skeptikko-empiristi-skientisti-tiederunkkarin on eräänlainen velvollisuus reagoida tilanteeseen, tarkalleen ottaen siihen mikä on empiriaa ja mikä ei. ~ Empirismin kannalta on kiinnostavaa seuloa vaikkapa sitä, että onko jotenkin oleellisesti eri asia uskoa silminnäkijää vai selvännäkijää.

Jos tiivistämme ajatuksen, voimme saada vaikkapa seuraavanlaatuisen argumentin;
P1: Uskomus A on saatu havainnoimalla.
P2: Havainnot tuottavat luotettavia, hyvin todennäköisesti tosia, uskomuksia.
J: Uskomus A on luotettava, hyvin todennäköisesti tosi.

Ajatus on reliabilistinen. Ja noin asiaa katsoen perimmiltään ero skeptikon ja ennus-uskojan näkemyksen välillä onkin se, että mikä lasketaan luotettavaksi havainnoksi. ; Tarkalleen ottaen tuo suhde aistihavaintoihin on internalistinen. Siinä ajatellaan että uskomus oikeuttuu jos se on ikään kuin "autenttinen ja aito" siinä mielessä että hän kykenee olemaan siitä suoraan tietoinen.

Tässä kohden on hyvä huomata että asian tarkastelu loogisesti ja huolellisesti johtaakin tässä kohden melko erikoiseen tilanteeseen. Ensiajattelemalla selvännäkö voi tuntua "ilmiselvästi huuhaalta". Ja tästä tuntemuksesta on helppoa tehdä a priori -lausunto jossa asia tuomitaan suoraan huuhaaksi. Ja tämä on varmasti se syy minkä vuoksi monet spiritualistit ja parapsykologian ystävät tätä argumenttia käyttävätkin.

Tässä kohden on tarkalleen ottaen kysymys siitä että tieteenfilosofian perinne nimeltä foundationalismi on objektiivisuutta joka oikeastaan romahtaa täydelliseen relativismiin. Siinä kun hyväksytään että on tiettyjä perususkomuksia ja hyvin perustellut uskomukset ovat sitten vain jotain joita koostetaan näiden kautta. Ja mitään yksiselitteisiä määritteitä sille miten nämä perususkomukset saa ja ei saa valita ei ole.

Itse tosin huomautan että tämä on enemmänkin syy torjua foundationalismia.

Jos kuitenkin mietimme tarkemmin voimme huomata että ongelmana onkin se, että premissit pitäisi voida jotenkin perustella. Perimmiltään silmien että selvännäkemisen välillä oleva ero onkin se, että ensimmäisestä ei saada tietoa ja toisesta saadaan.

Meillä on aistien kohdalla tietoa - tai mahdollisuus saada tietoa - aistinelimen toimintaperiaatteesta. Koska ihminen on kuitenkin fysikaalinen olento - tai jos on dualisti niin voi ajatella että hän on ainakin osittain fysikaalinen olento - kaikki aistit aikaansaavat muutoksia myös aineellisella tasolla. Jokin neuroni värähtää eri tavalla vähintään. Siksi meillä on silmät joiden rakenteesta voimme tietää ja joiden puhkominen on tuottanut ns. sokeita ihmisiä. Samoin erilaiset tuntoreseptorit ihossa ovat tiedettyjä. Toisin sanoen silminnäkijöiden kohdalla asia on huomattavasti paremmalla pohjalla kuin selvännäkijöiden kohdalla.

Laurence BonJour on itse asiassa argumentoinutkin että ei riitä että "on mahdollista" että jossain on olemassa peruste jolla erilainen luotettava tiedonsaantikanava on kenties olemassa. Ihmisellä täytyy olla myös hallussaan perusteet jotta hän voi todella luottaa että tämä saatu kokemus on todella peräisin jostain luotettavasta tahosta.

Tämänlainen tarkennus onkin tarpeen sillä muutoin päädytään siihen mitä Alvin Plantinga on käsitellyt sensus divinitatiksensa kohdalla. Hän puhuu perususkomuksista ja pitää jumala-aistin oikeuttamispäätelmiään jonain joka "vain näyttää kehäpäätelmäiseltä". Koska hän ei voi (a) näyttää aistinelintä ja sen toimintaperiaatetta ja (2) kiertää aistimusten tarkkuutta korostamalla sitä miten aistien kohdalla hengellisesti lahjakkaat vain ovat connoisseureja jotka eivät osaa selittää miten asiansa tarkalleen ottaen tekevät ei tätä paljon puhuttua luotettavaa jumala-aistia voida perustella mitenkään. Se on perususkomus.
1: Kuten väite vaikkapa minun henkilökohtaisesta selvännäkökyvystä ja totuusaistista. Jonka mukaan minulla on aistinvarainen suora kuudes aisti totuuteen niin että minä connoisseuraan asiat suoraan bullshitiksi tai laaduksi. Ja sitten  selittäisin että tälläiset Jumala-aistit ja kädestäennustamiset nyt ovat roskaa.

BonJourin argumentti on toki siitä kiinnostava että se paljastaa että ennustajien kohdalla ongelmana on se, että ennustajat katsovat vain että heillä on oikeutus vain sillä että he ovat saaneet tietonsa luotettavalla (para)psykologisella prosessilla mutta he unohtavat katsoa sitä että heillä ei ole oikeutettua tapaa tietää että tämä heidän käyttämänsä prosessi on todellakin luotettava. ; Huomio on kiinnostava, ja muistuttaa että se että joku raudanlujasti uskoo itse olevansa selvännäköinen ei sulje pois sitä mahdollisuutta että hän on erehtynyt, mielenvikainen tai päätynyt kantaansa irrationaalisin syin. Tai kenties joku on manipuloinut ja huijannut hänet tämänlaiseen uskomukseen.

Mutta riittää tästä ongelmia skeptikollekin.

Tosin jännittävä asia on sitten se, että kun tätä luotettavuustasoa ryhdytään soveltamaan laajemmin, voidaan huomata että jos luotamme siihen että tiedämme silmistä koska meillä on siitä erilaista mitta-aineistoa, voimme kysyä että ovatko nämä luotettavia. Perusteluketjusta tämänlaisessa tilanteessa haasteena on Agrippan trilemma. (a) Joko argumenttiketju on ääretön regressio joka ei lopu koskaan eikä tule koskaan valmiiksi ja on äärettömän pituinen. (b) Tai sitten se jää kesken jolloin on perustelematon oletus. (c) Tai sitten ketju on äärellinen mutta päätyy kehäpäätelmään.

Näin ollen BonJourin kritiikki on itse asiassa ylitehokas. Se toki tuottaa suuria ongelmia parapsykologeille. Mutta samalla haasteena on se, että se näyttää huuhtovan pesuveden mukana kaikki muutkin aistimukselliset lähestymistavat. Silmät, tuntoaisti, maku - ja myös lämpömittarimittaukset ja geigermittarin raksahdukset - ovat nekin tämän kautta "ilmassa". Tämä on tietenkin melko ikävä tilanne skeptikolle. Sillä jos on miellyttävää dissata kaiken maailman huuhaaeukkoja ja ennustelukaupustelijoita, niin ei ole miellyttävää rakentaa argumenttia joka periaatteessa pyyhkäisee sinut samaan huuhaajengiin.

Siksi onkin tärkeää että reliabilisti on todisteiden vaatimisessa kohtuullinen. (Tosin jos minulta kysytään, on kenties tarpeen hylätä reliabilismi ja ryhtyä vaikka Quinen malliseksi holistiseksi koherentiksi.) Siksi selvännäkemisessäkin ei välttämättä tarvitsisi tietää jokaista hienoutta millä selvännäköaisti saa tietoa tulevaisuudesta. Mutta tästä on apua. (Takyoni -sanan ylikäytön vaara voi tosin johtaa saivartelullisiin ratkaisuihin tässä joten on hyvä ottaa todistus with a pinch of salt! Selityksen olisi olla parasta olla muutakin kuin ad hoc.) Aistimusten luotettavuuden kohdalla kenties rakentavampi tapa onkin katsoa sen saavutusten kautta. Selvännäkökyky on luotettava jos se antaa samantapaisia tietoja samantyyppisellä tilastollisella varmuudella kuin muutkin aistit.
1: Hieman kuten lääketieteessä kaksoissokkokokeessa ei tarvitse tietää miten lääke toimii, kun tärkeämpää on katsoa paranemista. Vaikutus, paraneminen, ei ole yliluonnollinen. Joten riittää että katsotaan että hoitaako lääke paremmin kuin jollain toisella tavalla valmistettu lumelääke. Näin vaikkapa homeopaattisen -menettelyn tehokkuus verrattuna muuhun placeboon voidaan saada vertaamalla kalkkitabletteihin. Etenkin homeopaatit ovat mielellään selittäneet toimintaperiaatteita homeopatialle. (Näitä selityksiä on peräti historian varrella vaihdettu.) Itse homeopatian valmistaminen on prosessina melkoisen muuttumaton. Mutta niin kauan kuin homeopaattiset lääkkeet eivät näytä lääketieteellistä tehoaan kaksoissokkokokeissa selitys on turha. Sillä selitystä tarvitaan vasta kun on ilmiö jota selittää. Selittäjä ilman selitettävää ilmiötä on turha.

Tämä on sitten hyvin kiinnostava kysymys, jonka ratkaiseminen liittyy siihen kysymykseen "onko maailmassa oikeasti yhtään empiristiä". Joka, ymmärrettävästi, on parapsykologian ystävien toinen suosikkiargumentti.