"Takkirauta" ja monet muut (uus)konservatiivit korostavat että juutalaiset ovat enemmänkin älykkökansaa.
Tämä tiivistyy siihen että juutalaiset ovat itse asiassa aggressiivinen ja autismiin taipuvainen kansa. Tämä on etenkin kristittyjen konservatiivien - "Ruukinmatruuna" itsehän edustaa buddhalaista konservativismia - tarpeisiin hyvin sopiva teoria. Sillä samanaikaisesti pitää antaa juutalaisille erikoisstatus, mutta kristinuskon täytyy olla sitä etevämpi kulttuuri.
Tässä teoriassa on aika vähän heikkouksia. Autismiakin esiintyy juutalaisilla tilastollinen yliedustus. Krav Maga on karu, funktionaalinen ja erittäin juutalaishenkinen kamppailulaji. (Leikillisesti jew jutsu.) Juutalaisten historia lähi-idässä on sotien ja konfliktien läpitunkemaa. Ja rehellisesti sanoen kun katsoo Israelin nykyisiä touhuja on taatusti hyvin vaikeaa olla kyseenalaistamatta niitä lauseita joissa korostetaan että Israel ei ole koskaan väärässä.
Siinä on kuitenkin yksi heikkous joka tulee esille jos on esimerkiksi käynyt aspergerin syndroomaisten tukipiirissä tai heidän keskinäisissä tapaamisissaan. Karkea pääsääntö on se, että jos he eivät ymmärrä tavallisia ihmisiä, eivät he ymmärrä toisiaankaan. Moni ajattelee että tässä saisi samastumiskohtaamisia, mutta osa aspergerin syndroomaisista oikein välttää tämäntapaista "vertaistukipaskaa" koska tila ei lähennä ja paranna ymmärtämistä ja komminikaatiota.
Kysymys onkin jännittävä kun otetaan esille evoluutiopsykologia. Kevin MacDonald on evoluutiohistorian, lapsuusajan kehityksen ja kulttuurin tutkija. Ja hän on tullut tunnetuimmaksi kirjoista jotka analysoivat juutalaisuutta. Juutalaisten kulttuuri ja judaismi voidaan sovittaa kasaksi strategioita joita voidaan arvioida evoluutiopsykologian välinein. Näin on syntynyt teoksia kuten "A People That Shall Dwell Alone", "Separation and Its Discontents" ja "The Culture of Critique". Ne kuvastavat toki niitäkin puolia joita uuskonservatiivit tuovat esille. Mutta tosiasiassa tässä ei olekaan kysymys itsekkyydestä tai kyvyttömyydestä olla sosiaalinen. Juutalaisuus on kulttuuri jonka peruspiirteet ovat keskittyneet etnosentriseen voiton maksimoimiseen. ; Karkeasti sanoen juutalaisuuden peruspiirteet ovat hyviä silloin kun ajatellaan ryhmän parasta olosuhteissa joissa resurssit on rajattuja ja joissa näistä resursseista kilpaillaan eri ryhmien kanssa.
Esiin nouseekin esimerkiksi verbaalinen ja sisäänpäinlämpiävä sosiaalinen kulttuuri joka eroaa Takkiraudan "autistiteoriasta" jossa pelkätä tilastollisesta yliedustuksesta tehdään koko kansaa kuvaava piirre. Kuitenkin kokonaiskuva voidaan nähdä juuri päinvastaisena ; Juutalaisuus on tunnetusti äärimmäisen kollektivistista käyttäytymistä joka heijastuu erilaisina intellektuellisina liikkeinä. Juutalaisille ei esimerkiksi ole kristinuskon tapaan väliä mitä mielipiteitä sinulla on, koska juutalaisuus tarjoaa tätä vahvemman yhdyssiteen. Vanhan vitsin mukaan jos joltakulta kysytään että onko hän juutalainen ja hän sanoo olevansa ateisti, vastaus on että juutalaisuudessa ei ole kysymys vakaumuksetsa vaan yhteisöstä.
1: Samalla on jännittävää että MacDonaldin "The Occidental Quarterly":n kirjoittamien juttujen pohjalta hän yhdistää juutalaisuuden ja uuskonservativismin toimintastrategiat yhteen. "Taken as a whole, neoconservatism is an excellent illustration of the key traits behind the success of Jewish activism: ethnocentrism, intelligence and wealth, psychological intensity, and aggressiveness." Mutta sitten toisaalta esimerkiksi juutalaisten vahva enemmistö äänesti Al Gorea vaikka tämän vastkumppani George W. Bush oli uuskonservatiivien äänenkantajana. Kenties kristityt ovat vieras eijuutalainen kulttuuri ja Bush oli liian leimallisesti "toinen". Sama strategianippu ei tarkoita samaa kannattajryhmää.
Tätä kautta voidaan huomata että juutalaisuus on itse asiassa nippu strategioita. Ja autisteillekin on siinä kenties paikkansa. Mutta ei sen takia että enemmistö olisi oleellisesti autistisempia piirteitä heijastavampia kuin muiden kulttuurien edustajat. Vaan sen takia että autisteillekin on tilaa kollektiivissa. Nimenomaan kollektiivisesti suvaitsevaiset ja sosiaaliset sietävät epäsosiaalisia ja itsekkäitä ilman että kulttuuri rapistuu pelkäksi riitaisaksi ja individualistiseksi kilpailuksi vailla mitään sosiaalista sisäpiiriä ja yhteen hiileen puhaltamista.
1: Tosin on hieman erikoista huomata sekin, että MacDonald on saanut vahvasti suosiota antisemitistien puolella. Tämä on yllättävää koska usein uuskonservatiivit niputetaan mielikuvissa oikeistolaisuuteen ja tämä liitetään helposti antisemitismiin. Kuitenkin on selvää että vain melko harva konservatiivi on oikeasti antisemiitti ; Toki tämänlainen konservatiivinen salaliittoteorioilla elämäänsä koristeleva siipi on olemassa.
Itse en tosin arvosta MacDonaldia koska hänen perusteoriansa nojautuu ryhmävalintaan, konseptiin jota tunnetusti vastustan jyrkästi ; Toki myönnän että kulttuuri voi toimia eri säännöillä eikä sitä tarvitse sitoa kelpoisuuteen ihan samalla tavalla kuin montaa muuta asiaa. Tämä antipatia ei tämänkään vuoksi estä ottamasta jotain huomioita mietintään, varovaisesti.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Krav Maga. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Krav Maga. Näytä kaikki tekstit
tiistai 30. heinäkuuta 2013
lauantai 26. syyskuuta 2009
Päivän oksymoroni : "itsepuolustusaseet".
Aseiden kantamista suosivia tahoja on etenkin USA:ssa, ja jonkin verran Suomessakin. Heistä lupa aseiden keräilyyn ja käyttöön vaikkapa ampumaradoilla ja metsästäessä ei riitä. Heistä niitä pitää saada myös kantaa mukana julkisesti. He esittävät säännönmukaisesti, että kun rikollisilla on aseita, jäljellä olevia käytetään itsepuolustukseen. Asiassa korostetaan myös ennaltaehkäisyä.
Aseen käyttö itsepuolustuksessa on kuitenkin melko epäuskottava skenaario. Normaali ihminen ei jengitoimintaan kuulumisen ulkopuolella juurikaan kohtaa sellaista tilannetta, jossa hän edes ehtisi käyttää asetta. Todellisuudessa väkivalta on nopeaa ja yllättävää. Siihen varustautuminen aseilla voi antaa psyykkisen näennäisturvallisuuden tunteen silloin kun väkivaltaa ei ole läsnä.
Itse asiassa tämä on helppoa todeta.
1: Yllätyshyökkäyksen edessä puolustusase ei toimi, koska toinen ehtii keskimäärin juosta ja lyödä toista seitsemän metrin etäisyydeltä ennen kuin keskivertoisesti ehditään reagoida ja vetää ase esiin.
2: Jos joutuu aseella, vaikka "vain" puukolla tuliaseen sijasta, ryöstön uhriksi, olisi oman aseen esiin vetäminen on typerin asia, jonka tehdä. Siinä vaiheessa kun käsi menee vyölle, ehtisi jo itse tehdä nivellukon. Ja tosiasiassahan veitsellä uhkailija tuskin odottelee rauhassa paikallaan seisten että toinen saa vedettyä aseen esiin. Kun olen joskus demonstroinut tämän vaikutusta koejärjestelyllä, joka on tehty rauhassa, ja aseenpitäjällä on ollut tavallinen muovikuula -ase, on tulos aina ollut järkytys. Asetta ei ehdi vetää ennen kuin on saanut pari kolme kertaa puukosta. Huomaamaton turvaliivi on tässä kautta fiksumpi varuste. (Jos sen näkee, voi yksinkertaisesti tähdätä päähän)
3: Jos toisella on ampuma -ase, ja olet hyökkäyksen kohde, se on luultavasti kuolema. Ihminen ei väistele luoteja, ainakaan jos ei tiedä tilanteesta ennalla.
4: Ennaltaehkäisevässä väkivallassa kohde ammutaan ennen rikosta. Nämä näyttävät ulospäin murhilta ja kouluammuskeluilta.
5: Jos tilanne on uhittelua kyse ei ole väkivallasta vaan jostain muusta. Jos joku uhittelee, se on enemmän reviirikäyttäytymistä. Silloin siitä on luontevaa erota ilman tappelua. Se on silloin myös mahdollista koska se ei ole sitä mitä väkivallantekijä haluaa. Ryöstötilanne voi helposti eskaloitua väkivallaksi, jos "itsepuolustusta" aletaan soveltamaan. Ja valitettavasti voittaja ei ole edes puolessa tapauksista se joka alkaa "itsepuolustamaan".
Olen esimerkiksi voinut esitellä täysin vaaratta tikarilla tehtävää kampailua. Syy on yksinkertaisesti se, että konkreettisesti tilanne, jossa toisella on veitsi ja sinulla on veitsi ei toteudu. Veitsillä käyty kamppailu on käytännössä vain jännää macho -bullshittiä. Syy on se, että vaikka kannat veistä vyöllä, on hyökkääjällä se jo kädessään. Ryöstöhän ei mene siten että esiin astuu tyyppi jolla on veitsi vyöllä, ja joka ilmoittaa että tämä on ryöstö, antaa uhrille sekunnin reagoimisaikaa ja vasta tämän jälkeen alkaa vetämään tuota vyöllään olevaa veistä esiin. Ritariaikana kaksintaistelu ja muu tilanne sen sijaan saattoi johtaa niiden käyttötarpeeseen. Nykyään ei sovita ennalta että "näillä mennään tässä paikassa".
Tosiasiassa aseitaan hapuileva muuttuu ryöstäjän edessä vaaralliseksi, mahdollisesti jopa tappavaksi uhaksi. Ja siihen reagoidaan sen mukaan. Jos siis joku uhkaa sinua puukolla ja lähdet vetämään asettasi vyöltä, älä ihmettele jos sinä hetkenä kun käsi on vyöllä, vasta tavoittelemassa asetta, on toisen puukko jo mahassa. Siinä vaiheessa kun aseen saa eteensä, toinen ehtii lyödä vielä kerran. (Huvittavinta on se, että tämän jälkeen nopea ja taitava teoriassa ehtii peräti disarmaamaan sen käsiaseen, jonka jälkeen ryöstäjällä on ryöstetyn ase. Toki kaikki ryöstäjät eivät osaa esimerkiksi Kraw Magan tuliaseenriistotekniikoita. Mutta jotkut osaavat.)
Yleensä on vain fiksumpaa antaa se lompakko. Koska se on se, mitä se ryöstäjä haluaa. Hengellä on arvoa vain itselle. ("Mutkalla" on arvoa vain jos sanoo erikseen ryöstäjälle että "hei, tässä mun vyöllä on Teille lisää ryöstösaalista, jonka voit helposti realisoida rahaksi "teidän piireissä".)
Ennaltaehkäisyn teho ei ole kovinkaan uskottava. USA:n ghetoissa jokaisella "niggagangstalla" on "mutka". Se ei ole mitenkään rauhoittanut asujaimistoa, siellä ei tapahdu mitenkään "erityisen vähän" rikoksia. USA:ssa rikas oikeisto välttyy tältä väkivallalta pääasiassa asumalla eri alueilla ja ajamalla autolla paikasta toiseen. Sekä sillä että hankkii aitoja, turvakameroita ja muita vastaavia välineitä. Varsinainen rikkaan perheen hyökkääjää vastaan puolustautuminen ei ole kovin yleinen. Ainakaan jos vertaa mustien ghettojen tilanteeseen. Ghetossa aseet näyttävät isompaa roolia.
Ennaltaehkäisy onkin tässä kohden normaali argumentti aseiden kannon ystäviltä. Tosiasiassa he eivät mieti väkivallan todellista luonnetta. Se on heille sankarillista ja seikkailullista televisioväkivaltaa. Osanaan tätä mielikuvaa voi ajaa myös lehdistö. Sehän uutisoi usein kuvottavistakin rikoksista. Mutta ne ovat itse asiassa yllättävän kliinisiä. Väkivalta on niissä ulkoistettua ja viileää, tunteistaan ja tuskastaan eristettyä. Lisäksi USA:ssa vaikuttaa tietysti lehmipoikamyytti, joka sekin tosin on suurelta osin elokuvateollisuuden kautta opittua.
Tosiasiassahan ryöstämisen lähtökohtana voi olla vaikkapa se, että ihminen tarvitsee rahaa huumeisiin. Vartijana kohtasin myös huumeidenkäyttäjiä. He ovat siitä erikoista sakkia, että he kuolevat ennemmin kuin joutuvat elämään ilman huumetta.(Tai ainakin toimivat siten kuin näin olisi.) Eli kun on vaikka otettu tavaraa hieman liikaa tai epäpuhtaana ja ambulanssia ollaan soittamassa miltei tajuttomalle, he ovat pari sekuntia "tikkana", että "ei olisi tarvetta". Mitä siis tekee tämänkaltainen ihminen, josta on uskottavaa että toisella ei ole asetta? Hän ottaa puukon. Entä jos hän olettaa että toisella on pesäpallomaila, no sitten hommataan mutka. Että saadaan kamaa. Jos toisella on ase, sitten otetaan mukaan kaverikin. Varustautumiseen on siis helppoa ja luontevaa vastata varustautumalla. Itse asiassa jokainen, jolla on atominkaan verran "streetwisea" tietää tämän. Varustautuminen on luonteva reaktio myös rikollisille. Itse asiassa jopa USA:n ja Suomen aseenkannon ystävien oma reaktio on juuri tällainen varustautumisreaktio. Ihmettelenkin miten he olettavat että muilla ei ole sitä. He ilmeisesti ajattelevat että ryöstäjät eivät miettisi sitä vaihtoehtoa että uhri pistäisi vastaan. Tosiasiassahan jo veitsellä varustautuminen ryöstäjän toimesta on juuri sitä että toinen oletetaan kyvykkääksi puolustamaan itseään. He miettivät. Ja siksi ryöstötilanne harvemmin perustuu reilun tai kaksintaisteluun rinnastettavan tilanteen rakentamiseen, se on käytännössä aina epäreilu. Aloitteen tekijällä on aina vahva etuasema. Uhrille rikos on yllätys.
Itse asiassa jokainen pahoinpidellyksi joutunut tietää tämän. Tilanteen nopeus, suoraviivaisuus, ja se että uhri tuskin edes saa mitään aloitteentekomahdollisuutta, on yllätys.
Tosiasiassa ainut tapa jolla esimerkiksi pistooli on ase, on hyökkäysase. Itsepuolustusase on myytti, levinnyt legenda. Sen kohdalla on muistettava se, miten itsepuolustuksen ja itsensä kuolemaan provosoinnin välillä on ero. Ja se ero on se ero mikä tulee kun katselee väkivaltaisia sankarimyyttejä ja kuvittelee itsensä niiden sijaan tosielämässä. Ja sen välissä mitä todellisuus on. Siksi on erityisen tärkeää huomata, että näissä itsepuolustusaseita ihannoivat tarinat esitettyine skenaarioineen eivät ole käytännön katuväkivallan kohtaamisen kautta syntyneitä ja sen koettelemia. Ne ovat kuvitelmia, jotka perustuvat väkivaltaa kokemattomien "kermaperseiden" (asian kohdalla pumpulissa eläneiden) näkemykseen väkivallasta, jonka sisältö tulee suuresti viihteestä ja omasta suuruudenhulluudesta ja sankaruuden ja mestariuden ylistyksestä. Ne toki hivelevät egoa, kuten sankarikuvitelmat ylipäätään. Ne eivät vain ole käytännössä kovinkaan uskottavia.
1: Ehkä siksi niitä kannattavatkin myös USA:n rikkaat, jotka tuskin kohtaavat väkivaltaa päivittäin muualla kuin televisiossa. Se, mikä heillä on realistista on se, että joskus sitä joutuu rikoksen uhriksi. Poliisi ja laki ja ambulanssi auttaa jälkeenpäin, ei rikoksen aikana. Rikoksetonta yhteiskuntaa ei ole.
On turhaa luulla että väkivalta poistuu valistuksella.
Tosin myös aseita rajoittavien toimet ovat outoja. USA:n ghettoja ei saada puhdistettua aseista sillä että ne kiellettäisiin. Se, joka luopuu aseesta ei ole siellä fiksu, ainakaan jos kuuluu jengiin, joiden välienselvittelyssä on joskus sellaisia tilanteita että molemmilla puolilla on reagointiaikaa. On ryhmä, jota ei kokonaan saada yllätettyä kerralla ja ammuttua saman tien alas, ja reviirikiistat ovat jopa sovittuja kokoontumisia. (Joka muuttaa tilanteen dynamiikan täysin.) Jos väkisin halutaan keksiä pistoolin käytölle sovellutus, se on jokin autoryöstö tai muu vastaava, jossa ryöstäjä haluaa auton. Siinä on aikaa reagoida. Ongelmana tässäkin on se, että jos tämä tilanne tulee kohdalle, kyseessä on todennäköisesti se että auto halutaan. Sitä ei haluta rei’itettynä eikä verisenä. Silloin hengellä ei ole vaaraa. Ampumisen aloittamisen jälkeen on parasta osua, koska sen jälkeen se on ihan mahdollista. (Autoahan ei juurikaan ryöstetä veitsellä. Kun ovi on kiinni, siitä ei ole riskiä. Vain ovesta tulemalla veitsimiehestä on riskiä. Ampuma -ase on sen sijaan relevantti uhka aina.)
Yllätys kaikille. Suomessakin rikollisilla on aseita. Eikä ne roiku kotona seinillä koristeena. Eikä niitä ole hankittu laillisia kanaviakaan pitkin, kuten keräilijät tekevät. Valistus siitä mitä aseet tekevät eivät vaikuta. He tietävät kyllä. Ja yllätys! Juuri sen vuoksi he niitä kantavat mukanaan.
Suosittelen ihmisiä tutustumaankin aiheeseen, esimerkiksi "No nonsense self -defence" -sivustoon, jonka ideana on konfliktien hallinta, johon liittyy olennaisesti reaalielämän väkivalta niin perheessä kuin ulkonakin. Sen kannanotoissa se on muutakin kuin perinteistä tekniikkavetoista "skenaariopohjaista turpaanvetämistä" : "What you say and do has a major influence on finding yourself involved in violence. This fact does not magically disappear because you are upset, angry or arguing. When you are emotionally caught up in a conflict, it is easy to not only provoke an attack from someone else, but it is appalling easy for you initiate the physical violence." ... "Because so much violence arises from conflict, it seriously complicates the subject of self-defense. If you participated in the creation, escalation and mutual physicality of the situation, that isn't self-defense. It's a fight."
Koska aihe on oikeasti tärkeä, ei voida hyssytellä ja pehmopiilotella ongelmaa. Mutta samalla riskejä ei saisi liioitella, suurin osa aseintoilijoista ei ole kokenut kovinkaan rajua elämää. Hyvä jos on naamassakaan yhtään arpea, vaikka maailman vaarallisuudesta kovasti puhuvat. Rikoksia tapahtuu tietenkin, ja niiden ratkaisuksi ei saisi ehdottaa mitään seikkailufantasioita. (Ei vaikka länsimainen miesihanne onkin sidottu soturi -ihanteisiinkin viihteen ja perinteiden kautta. Minusta ei vaikka olen peräti ensimmäisen persoonan tasolla juuri tämän soturi -ihanteen harjoittaja.) Harva ihminen toimii käytännössä kuvitelmiensa mukaan. Mutta he kuvittelevat toimivansa niin ja olevansa sellaisia. Tästä löytyy esimerkiksi harjoitteleva vartija, joka ensimmäisen konfliktitilanteen kohdalla "katosi", eli juoksi karkuun. Reagointi on luonnollinen, ja jotain jota hän itse ei odottanut. Kuvitelma on kuvitelmaa, eikä niillä ratkaista todellisia ongelmia. Niillä rakennetaan vain päänsisäisiä utopioita.
Jos laki sallisi, kirjoittaja pitäisi aina mukanaan miekkaa. Luultavasti kukaan ei kuitenkaan koskaan kuolisi. Se olisi nimittäin symboli, ikään kuin kristityn risti.
Aseen käyttö itsepuolustuksessa on kuitenkin melko epäuskottava skenaario. Normaali ihminen ei jengitoimintaan kuulumisen ulkopuolella juurikaan kohtaa sellaista tilannetta, jossa hän edes ehtisi käyttää asetta. Todellisuudessa väkivalta on nopeaa ja yllättävää. Siihen varustautuminen aseilla voi antaa psyykkisen näennäisturvallisuuden tunteen silloin kun väkivaltaa ei ole läsnä.
Itse asiassa tämä on helppoa todeta.
1: Yllätyshyökkäyksen edessä puolustusase ei toimi, koska toinen ehtii keskimäärin juosta ja lyödä toista seitsemän metrin etäisyydeltä ennen kuin keskivertoisesti ehditään reagoida ja vetää ase esiin.
2: Jos joutuu aseella, vaikka "vain" puukolla tuliaseen sijasta, ryöstön uhriksi, olisi oman aseen esiin vetäminen on typerin asia, jonka tehdä. Siinä vaiheessa kun käsi menee vyölle, ehtisi jo itse tehdä nivellukon. Ja tosiasiassahan veitsellä uhkailija tuskin odottelee rauhassa paikallaan seisten että toinen saa vedettyä aseen esiin. Kun olen joskus demonstroinut tämän vaikutusta koejärjestelyllä, joka on tehty rauhassa, ja aseenpitäjällä on ollut tavallinen muovikuula -ase, on tulos aina ollut järkytys. Asetta ei ehdi vetää ennen kuin on saanut pari kolme kertaa puukosta. Huomaamaton turvaliivi on tässä kautta fiksumpi varuste. (Jos sen näkee, voi yksinkertaisesti tähdätä päähän)
3: Jos toisella on ampuma -ase, ja olet hyökkäyksen kohde, se on luultavasti kuolema. Ihminen ei väistele luoteja, ainakaan jos ei tiedä tilanteesta ennalla.
4: Ennaltaehkäisevässä väkivallassa kohde ammutaan ennen rikosta. Nämä näyttävät ulospäin murhilta ja kouluammuskeluilta.
5: Jos tilanne on uhittelua kyse ei ole väkivallasta vaan jostain muusta. Jos joku uhittelee, se on enemmän reviirikäyttäytymistä. Silloin siitä on luontevaa erota ilman tappelua. Se on silloin myös mahdollista koska se ei ole sitä mitä väkivallantekijä haluaa. Ryöstötilanne voi helposti eskaloitua väkivallaksi, jos "itsepuolustusta" aletaan soveltamaan. Ja valitettavasti voittaja ei ole edes puolessa tapauksista se joka alkaa "itsepuolustamaan".
Olen esimerkiksi voinut esitellä täysin vaaratta tikarilla tehtävää kampailua. Syy on yksinkertaisesti se, että konkreettisesti tilanne, jossa toisella on veitsi ja sinulla on veitsi ei toteudu. Veitsillä käyty kamppailu on käytännössä vain jännää macho -bullshittiä. Syy on se, että vaikka kannat veistä vyöllä, on hyökkääjällä se jo kädessään. Ryöstöhän ei mene siten että esiin astuu tyyppi jolla on veitsi vyöllä, ja joka ilmoittaa että tämä on ryöstö, antaa uhrille sekunnin reagoimisaikaa ja vasta tämän jälkeen alkaa vetämään tuota vyöllään olevaa veistä esiin. Ritariaikana kaksintaistelu ja muu tilanne sen sijaan saattoi johtaa niiden käyttötarpeeseen. Nykyään ei sovita ennalta että "näillä mennään tässä paikassa".
Tosiasiassa aseitaan hapuileva muuttuu ryöstäjän edessä vaaralliseksi, mahdollisesti jopa tappavaksi uhaksi. Ja siihen reagoidaan sen mukaan. Jos siis joku uhkaa sinua puukolla ja lähdet vetämään asettasi vyöltä, älä ihmettele jos sinä hetkenä kun käsi on vyöllä, vasta tavoittelemassa asetta, on toisen puukko jo mahassa. Siinä vaiheessa kun aseen saa eteensä, toinen ehtii lyödä vielä kerran. (Huvittavinta on se, että tämän jälkeen nopea ja taitava teoriassa ehtii peräti disarmaamaan sen käsiaseen, jonka jälkeen ryöstäjällä on ryöstetyn ase. Toki kaikki ryöstäjät eivät osaa esimerkiksi Kraw Magan tuliaseenriistotekniikoita. Mutta jotkut osaavat.)
Yleensä on vain fiksumpaa antaa se lompakko. Koska se on se, mitä se ryöstäjä haluaa. Hengellä on arvoa vain itselle. ("Mutkalla" on arvoa vain jos sanoo erikseen ryöstäjälle että "hei, tässä mun vyöllä on Teille lisää ryöstösaalista, jonka voit helposti realisoida rahaksi "teidän piireissä".)
Ennaltaehkäisyn teho ei ole kovinkaan uskottava. USA:n ghetoissa jokaisella "niggagangstalla" on "mutka". Se ei ole mitenkään rauhoittanut asujaimistoa, siellä ei tapahdu mitenkään "erityisen vähän" rikoksia. USA:ssa rikas oikeisto välttyy tältä väkivallalta pääasiassa asumalla eri alueilla ja ajamalla autolla paikasta toiseen. Sekä sillä että hankkii aitoja, turvakameroita ja muita vastaavia välineitä. Varsinainen rikkaan perheen hyökkääjää vastaan puolustautuminen ei ole kovin yleinen. Ainakaan jos vertaa mustien ghettojen tilanteeseen. Ghetossa aseet näyttävät isompaa roolia.
Ennaltaehkäisy onkin tässä kohden normaali argumentti aseiden kannon ystäviltä. Tosiasiassa he eivät mieti väkivallan todellista luonnetta. Se on heille sankarillista ja seikkailullista televisioväkivaltaa. Osanaan tätä mielikuvaa voi ajaa myös lehdistö. Sehän uutisoi usein kuvottavistakin rikoksista. Mutta ne ovat itse asiassa yllättävän kliinisiä. Väkivalta on niissä ulkoistettua ja viileää, tunteistaan ja tuskastaan eristettyä. Lisäksi USA:ssa vaikuttaa tietysti lehmipoikamyytti, joka sekin tosin on suurelta osin elokuvateollisuuden kautta opittua.
Tosiasiassahan ryöstämisen lähtökohtana voi olla vaikkapa se, että ihminen tarvitsee rahaa huumeisiin. Vartijana kohtasin myös huumeidenkäyttäjiä. He ovat siitä erikoista sakkia, että he kuolevat ennemmin kuin joutuvat elämään ilman huumetta.(Tai ainakin toimivat siten kuin näin olisi.) Eli kun on vaikka otettu tavaraa hieman liikaa tai epäpuhtaana ja ambulanssia ollaan soittamassa miltei tajuttomalle, he ovat pari sekuntia "tikkana", että "ei olisi tarvetta". Mitä siis tekee tämänkaltainen ihminen, josta on uskottavaa että toisella ei ole asetta? Hän ottaa puukon. Entä jos hän olettaa että toisella on pesäpallomaila, no sitten hommataan mutka. Että saadaan kamaa. Jos toisella on ase, sitten otetaan mukaan kaverikin. Varustautumiseen on siis helppoa ja luontevaa vastata varustautumalla. Itse asiassa jokainen, jolla on atominkaan verran "streetwisea" tietää tämän. Varustautuminen on luonteva reaktio myös rikollisille. Itse asiassa jopa USA:n ja Suomen aseenkannon ystävien oma reaktio on juuri tällainen varustautumisreaktio. Ihmettelenkin miten he olettavat että muilla ei ole sitä. He ilmeisesti ajattelevat että ryöstäjät eivät miettisi sitä vaihtoehtoa että uhri pistäisi vastaan. Tosiasiassahan jo veitsellä varustautuminen ryöstäjän toimesta on juuri sitä että toinen oletetaan kyvykkääksi puolustamaan itseään. He miettivät. Ja siksi ryöstötilanne harvemmin perustuu reilun tai kaksintaisteluun rinnastettavan tilanteen rakentamiseen, se on käytännössä aina epäreilu. Aloitteen tekijällä on aina vahva etuasema. Uhrille rikos on yllätys.
Itse asiassa jokainen pahoinpidellyksi joutunut tietää tämän. Tilanteen nopeus, suoraviivaisuus, ja se että uhri tuskin edes saa mitään aloitteentekomahdollisuutta, on yllätys.
Tosiasiassa ainut tapa jolla esimerkiksi pistooli on ase, on hyökkäysase. Itsepuolustusase on myytti, levinnyt legenda. Sen kohdalla on muistettava se, miten itsepuolustuksen ja itsensä kuolemaan provosoinnin välillä on ero. Ja se ero on se ero mikä tulee kun katselee väkivaltaisia sankarimyyttejä ja kuvittelee itsensä niiden sijaan tosielämässä. Ja sen välissä mitä todellisuus on. Siksi on erityisen tärkeää huomata, että näissä itsepuolustusaseita ihannoivat tarinat esitettyine skenaarioineen eivät ole käytännön katuväkivallan kohtaamisen kautta syntyneitä ja sen koettelemia. Ne ovat kuvitelmia, jotka perustuvat väkivaltaa kokemattomien "kermaperseiden" (asian kohdalla pumpulissa eläneiden) näkemykseen väkivallasta, jonka sisältö tulee suuresti viihteestä ja omasta suuruudenhulluudesta ja sankaruuden ja mestariuden ylistyksestä. Ne toki hivelevät egoa, kuten sankarikuvitelmat ylipäätään. Ne eivät vain ole käytännössä kovinkaan uskottavia.
1: Ehkä siksi niitä kannattavatkin myös USA:n rikkaat, jotka tuskin kohtaavat väkivaltaa päivittäin muualla kuin televisiossa. Se, mikä heillä on realistista on se, että joskus sitä joutuu rikoksen uhriksi. Poliisi ja laki ja ambulanssi auttaa jälkeenpäin, ei rikoksen aikana. Rikoksetonta yhteiskuntaa ei ole.
On turhaa luulla että väkivalta poistuu valistuksella.
Tosin myös aseita rajoittavien toimet ovat outoja. USA:n ghettoja ei saada puhdistettua aseista sillä että ne kiellettäisiin. Se, joka luopuu aseesta ei ole siellä fiksu, ainakaan jos kuuluu jengiin, joiden välienselvittelyssä on joskus sellaisia tilanteita että molemmilla puolilla on reagointiaikaa. On ryhmä, jota ei kokonaan saada yllätettyä kerralla ja ammuttua saman tien alas, ja reviirikiistat ovat jopa sovittuja kokoontumisia. (Joka muuttaa tilanteen dynamiikan täysin.) Jos väkisin halutaan keksiä pistoolin käytölle sovellutus, se on jokin autoryöstö tai muu vastaava, jossa ryöstäjä haluaa auton. Siinä on aikaa reagoida. Ongelmana tässäkin on se, että jos tämä tilanne tulee kohdalle, kyseessä on todennäköisesti se että auto halutaan. Sitä ei haluta rei’itettynä eikä verisenä. Silloin hengellä ei ole vaaraa. Ampumisen aloittamisen jälkeen on parasta osua, koska sen jälkeen se on ihan mahdollista. (Autoahan ei juurikaan ryöstetä veitsellä. Kun ovi on kiinni, siitä ei ole riskiä. Vain ovesta tulemalla veitsimiehestä on riskiä. Ampuma -ase on sen sijaan relevantti uhka aina.)
Yllätys kaikille. Suomessakin rikollisilla on aseita. Eikä ne roiku kotona seinillä koristeena. Eikä niitä ole hankittu laillisia kanaviakaan pitkin, kuten keräilijät tekevät. Valistus siitä mitä aseet tekevät eivät vaikuta. He tietävät kyllä. Ja yllätys! Juuri sen vuoksi he niitä kantavat mukanaan.
Suosittelen ihmisiä tutustumaankin aiheeseen, esimerkiksi "No nonsense self -defence" -sivustoon, jonka ideana on konfliktien hallinta, johon liittyy olennaisesti reaalielämän väkivalta niin perheessä kuin ulkonakin. Sen kannanotoissa se on muutakin kuin perinteistä tekniikkavetoista "skenaariopohjaista turpaanvetämistä" : "What you say and do has a major influence on finding yourself involved in violence. This fact does not magically disappear because you are upset, angry or arguing. When you are emotionally caught up in a conflict, it is easy to not only provoke an attack from someone else, but it is appalling easy for you initiate the physical violence." ... "Because so much violence arises from conflict, it seriously complicates the subject of self-defense. If you participated in the creation, escalation and mutual physicality of the situation, that isn't self-defense. It's a fight."
Koska aihe on oikeasti tärkeä, ei voida hyssytellä ja pehmopiilotella ongelmaa. Mutta samalla riskejä ei saisi liioitella, suurin osa aseintoilijoista ei ole kokenut kovinkaan rajua elämää. Hyvä jos on naamassakaan yhtään arpea, vaikka maailman vaarallisuudesta kovasti puhuvat. Rikoksia tapahtuu tietenkin, ja niiden ratkaisuksi ei saisi ehdottaa mitään seikkailufantasioita. (Ei vaikka länsimainen miesihanne onkin sidottu soturi -ihanteisiinkin viihteen ja perinteiden kautta. Minusta ei vaikka olen peräti ensimmäisen persoonan tasolla juuri tämän soturi -ihanteen harjoittaja.) Harva ihminen toimii käytännössä kuvitelmiensa mukaan. Mutta he kuvittelevat toimivansa niin ja olevansa sellaisia. Tästä löytyy esimerkiksi harjoitteleva vartija, joka ensimmäisen konfliktitilanteen kohdalla "katosi", eli juoksi karkuun. Reagointi on luonnollinen, ja jotain jota hän itse ei odottanut. Kuvitelma on kuvitelmaa, eikä niillä ratkaista todellisia ongelmia. Niillä rakennetaan vain päänsisäisiä utopioita.
Jos laki sallisi, kirjoittaja pitäisi aina mukanaan miekkaa. Luultavasti kukaan ei kuitenkaan koskaan kuolisi. Se olisi nimittäin symboli, ikään kuin kristityn risti.
keskiviikko 9. huhtikuuta 2008
0-4-7 vs. 1-1
Kamppailulajeissa on otettava huomioon erilaisia etäisyyksiä. Kamppaillajeissa etäisyydet tavataan jakaa kolmeen osaan:
1: Kaukoetäisyys, jossa nopea hyökkäys on mahdotonta. Tässä etäisyydessä on mahdollista arvioida vastustajaa, suunnitella taktiikkaa ja vaikuttaa psykologisesti.
2: Keskipitkä etäisyys, jossa kamppailijat ovat niin lähellä toisiaan, että hyökkäys voidaan tehdä lyhyt askel ottaen. Tällä etäisyydellä vastustajan puolustuksesta etsitään aukkoja ja häntä hämätään.
3: Lähietäisyys, jossa kamppailijat ovat suoraan toistensa vaikutuspiirissä. Tällä etäisyydellä kamppailun lopputulos ratkeaa.
Normaalissa tilanteessa tilanne on hieman monimutkaisempi. Sillä kehässä ollaan valmiina, jolloin iskuja ja torjuntoja voidaan tehdä melko nopeasti. Olet valmiina. Elävässä elämässä etäisyydet ja niiden vaikutukset muuttuvat, koska mukana tulee se, että ylipäätään huomaat tilanteen alkavan, ja että ehdit aloittaareagoinnin siihen.
Vartijakurssilla minulle opetettiin tärkeä etäisyys, 4 metriä. Se on etäisyys, jonka päästä toinen ehtii käytännössä juosta päin ja lyödä ennen kuin ehdit reagoida, jos et ole valmistautuneena. Toinen vastaava etäisyys on 7 metriä. Tältä etäisyydeltä toinen ehtii juosta sinua päin ennen kuin ehdit reagoida ja ottaa varusteet esiin vyöltä. Tietenkin valppaus pienentää näitä etäisyyksiä. Mutta keskeistä on huomata, että etäisyys on todella pitkä. Veitsellä heittämisen etäisyys kilpailuissa on noin 4 metriä ja heittoaseita on perinteisesti katsottu voitavan käyttää jotakuinkin 7 metrin päästä. (Tosin osuminen näiltä etäisyyksiltä vaatii paljon harjoittelua.)
Siksi voidaan sanoa että 4 ja 7 metriä ovat monellakin tavalla tärkeitä etäisyyksiä.
Siksi voidaan sanoa, että veitsellä hyökkääjän etu suhteessa pistoolilla puolustautujaan on jotakuinkin tuo sama 7 metriä. Tietenkin tätäkin etäisyyttä voi pienentää. Esimerkiksi iaido (居合道)perustuu pelkästään taitoon reagoida ja vetää miekka nopeasti esiin siten, että jo huotrasta veto on ensimmäinen hyökkäys ja/tai puolustus. Harjoittelulla reagointitapaa ja reagoinnista toimintaan siirtymisaikaa saa pienennettyä runsaasti.
Valppauden opettelukin on tässä erittäin merkittävässä asemassa. Siksi itämaisissa lajeissa on erityisiä zanshin (残心) -harjoitteita. Rento mutta tarkkaavainen mielentila auttaa kaikissa tilanteissa. Se lyhentää reaktioaikoja myös silloin, kun kamppailutilanne on jo päällä. Sillä tarkkaavuuden herpaantuminen johtaa aukon syntymiseen. Reagoimiseen menee pidempi aika tai toiminta -aika hidastuu. Syynä tälläiseen zanshinin rikkoutumiseen voivat olla monet asiat, kuten hengitysrytmin muutos, ylimielisyys, epäröinti, ja jopa silmien räpäytys.
Kuitenkin selvästi valmistautuminen painaa paljon. Ja käytännössä koska emme arkielämässämme ole ainakaan ihan koko ajan valppaina, etäisyydet hyökäystilanteessa johtavat siihen että ollaan todella lähellä. Tai niin lähellä kuin hyökkääjä haluaa.
Tämä on otettu huomioon muun muassa Krav Magassa. Sen perustekniikoissa on paljon erittäin lähellä tehtäviä. Tällä etäisyydellä normaalit taistelulajien harjoittamiset eivät toimi, koska vain murto -osaa niiden tekniikoista voidaa soveltaa. Ne kun soveltuvat hieman pidemmille etäisyyksille. Karatessa kuten miekkailussakin on tärkeää tietää ulottuvuutensa ja lyödä mahdollisimman pian. Näin niissä valtaosa kamppailuistakin on potku ja lyöntietäisyydeltä suoritettavia. Siinä ei sylikkäin juurikaan olla. Krav Magaa harrastanut on siksi hienoisessa etulyöntiasemassa. Toisaalta karateka taas on voitolla kehässä. Sillä kehässä näet vastustajasi, ja tiedät että hän on tulossa päin. Tälläisessä tilanteessa voidaan unohtaa 4 ja 7 metrin säännöt sujuvasti.
Tästä löytyy esimerkki:
Ilpo Jalamon "Bushi no te - soturin käsi" kirjassa käsitellään karaten historiaa. Merkittävänä huomiona on se, että aluksi siinäkin kamppailtiin erittäin lyhyissä etäisyyksissä. Sivulla 34 kerrotaan, kuinka karaten esimuodossa, toudissa, opetettiin pääosin kataa, ja sen tekniikat olivat pääosin läheltä tehtäviä. Mutta kun 1920 -luvulla siirryttiin myös ottelemisen puolelle, etäisyydet kasvoivat. Vapaaotteluiden myötä aggressiivisuus tuli mukaan kuvioihin. Kun aikaisemmin toudi oli keskittynyt puolustautumiseen, hyökkäämisestä tuli tätä keskeisempää. Eräs toudin mestareista, Gichin Funakoshi, olikin sitä mieltä, että otteleminen pilasi toudin luonteen. Hänen mukaansa se ei ollut urheilua, eikä kilpailua. Kyseessä piti hänestä olla budo, itsensä kehittäminen, jota käytettiin itsepuolustukseenkin vain äärimmäisessä hädässä. Sen sijaan toinen toadin mestari, Choki Motobu, joka oli käytännönläheisempi, taasen kannatti ottelemista.
Joka tapauksessa taistelu salilla ja kehässä eroaa jonkin verran oikeasta puolustautumisesta, jota varten toudi kuitenkin oli kehitetty. Kehässä ottelu toikin siksi tiettyjä muutoksia. Seuraava taulukko on sovellettu Jalamon kirjan sivulta 46 kerätystä taulukosta. Asiat ovat samat, luokittelumme asiaan ovat hieman erilaiset.
Suurin osa eroista johtuu nimen omaan siitä, että itse kamppailuolosuhteet ovat erilaiset. Kehässä taistelet tutulla tyylillä kamppailevan henkilön kanssa. Molemmat olette valmistautuneet, lämmitelleet itsenne vireeseen, olette kumpikin valppaimmillanne ja parhaimmillanne. Ja tiedätte että kehässä ollaan vain voitto mielessä. Oikeassa elämässä joku tuntematon päättää tehdä sinulle jotain pahaa ja tekee tämän yllättäen. Hyökkääjä voi tässä tapauksessa olla huumeissa, sinä taas voit olla töistä väsyneenä. Tälläisiä tilanteita ja niihin liittyvää pelkoa on lähes mahdotonta tuottaa keinotekoisesti millään salilla.
1: Kaukoetäisyys, jossa nopea hyökkäys on mahdotonta. Tässä etäisyydessä on mahdollista arvioida vastustajaa, suunnitella taktiikkaa ja vaikuttaa psykologisesti.
2: Keskipitkä etäisyys, jossa kamppailijat ovat niin lähellä toisiaan, että hyökkäys voidaan tehdä lyhyt askel ottaen. Tällä etäisyydellä vastustajan puolustuksesta etsitään aukkoja ja häntä hämätään.
3: Lähietäisyys, jossa kamppailijat ovat suoraan toistensa vaikutuspiirissä. Tällä etäisyydellä kamppailun lopputulos ratkeaa.
Normaalissa tilanteessa tilanne on hieman monimutkaisempi. Sillä kehässä ollaan valmiina, jolloin iskuja ja torjuntoja voidaan tehdä melko nopeasti. Olet valmiina. Elävässä elämässä etäisyydet ja niiden vaikutukset muuttuvat, koska mukana tulee se, että ylipäätään huomaat tilanteen alkavan, ja että ehdit aloittaareagoinnin siihen.
Vartijakurssilla minulle opetettiin tärkeä etäisyys, 4 metriä. Se on etäisyys, jonka päästä toinen ehtii käytännössä juosta päin ja lyödä ennen kuin ehdit reagoida, jos et ole valmistautuneena. Toinen vastaava etäisyys on 7 metriä. Tältä etäisyydeltä toinen ehtii juosta sinua päin ennen kuin ehdit reagoida ja ottaa varusteet esiin vyöltä. Tietenkin valppaus pienentää näitä etäisyyksiä. Mutta keskeistä on huomata, että etäisyys on todella pitkä. Veitsellä heittämisen etäisyys kilpailuissa on noin 4 metriä ja heittoaseita on perinteisesti katsottu voitavan käyttää jotakuinkin 7 metrin päästä. (Tosin osuminen näiltä etäisyyksiltä vaatii paljon harjoittelua.)
Siksi voidaan sanoa että 4 ja 7 metriä ovat monellakin tavalla tärkeitä etäisyyksiä.
Siksi voidaan sanoa, että veitsellä hyökkääjän etu suhteessa pistoolilla puolustautujaan on jotakuinkin tuo sama 7 metriä. Tietenkin tätäkin etäisyyttä voi pienentää. Esimerkiksi iaido (居合道)perustuu pelkästään taitoon reagoida ja vetää miekka nopeasti esiin siten, että jo huotrasta veto on ensimmäinen hyökkäys ja/tai puolustus. Harjoittelulla reagointitapaa ja reagoinnista toimintaan siirtymisaikaa saa pienennettyä runsaasti.
Valppauden opettelukin on tässä erittäin merkittävässä asemassa. Siksi itämaisissa lajeissa on erityisiä zanshin (残心) -harjoitteita. Rento mutta tarkkaavainen mielentila auttaa kaikissa tilanteissa. Se lyhentää reaktioaikoja myös silloin, kun kamppailutilanne on jo päällä. Sillä tarkkaavuuden herpaantuminen johtaa aukon syntymiseen. Reagoimiseen menee pidempi aika tai toiminta -aika hidastuu. Syynä tälläiseen zanshinin rikkoutumiseen voivat olla monet asiat, kuten hengitysrytmin muutos, ylimielisyys, epäröinti, ja jopa silmien räpäytys.
Kuitenkin selvästi valmistautuminen painaa paljon. Ja käytännössä koska emme arkielämässämme ole ainakaan ihan koko ajan valppaina, etäisyydet hyökäystilanteessa johtavat siihen että ollaan todella lähellä. Tai niin lähellä kuin hyökkääjä haluaa.
Tämä on otettu huomioon muun muassa Krav Magassa. Sen perustekniikoissa on paljon erittäin lähellä tehtäviä. Tällä etäisyydellä normaalit taistelulajien harjoittamiset eivät toimi, koska vain murto -osaa niiden tekniikoista voidaa soveltaa. Ne kun soveltuvat hieman pidemmille etäisyyksille. Karatessa kuten miekkailussakin on tärkeää tietää ulottuvuutensa ja lyödä mahdollisimman pian. Näin niissä valtaosa kamppailuistakin on potku ja lyöntietäisyydeltä suoritettavia. Siinä ei sylikkäin juurikaan olla. Krav Magaa harrastanut on siksi hienoisessa etulyöntiasemassa. Toisaalta karateka taas on voitolla kehässä. Sillä kehässä näet vastustajasi, ja tiedät että hän on tulossa päin. Tälläisessä tilanteessa voidaan unohtaa 4 ja 7 metrin säännöt sujuvasti.
Tästä löytyy esimerkki:
Ilpo Jalamon "Bushi no te - soturin käsi" kirjassa käsitellään karaten historiaa. Merkittävänä huomiona on se, että aluksi siinäkin kamppailtiin erittäin lyhyissä etäisyyksissä. Sivulla 34 kerrotaan, kuinka karaten esimuodossa, toudissa, opetettiin pääosin kataa, ja sen tekniikat olivat pääosin läheltä tehtäviä. Mutta kun 1920 -luvulla siirryttiin myös ottelemisen puolelle, etäisyydet kasvoivat. Vapaaotteluiden myötä aggressiivisuus tuli mukaan kuvioihin. Kun aikaisemmin toudi oli keskittynyt puolustautumiseen, hyökkäämisestä tuli tätä keskeisempää. Eräs toudin mestareista, Gichin Funakoshi, olikin sitä mieltä, että otteleminen pilasi toudin luonteen. Hänen mukaansa se ei ollut urheilua, eikä kilpailua. Kyseessä piti hänestä olla budo, itsensä kehittäminen, jota käytettiin itsepuolustukseenkin vain äärimmäisessä hädässä. Sen sijaan toinen toadin mestari, Choki Motobu, joka oli käytännönläheisempi, taasen kannatti ottelemista.
Joka tapauksessa taistelu salilla ja kehässä eroaa jonkin verran oikeasta puolustautumisesta, jota varten toudi kuitenkin oli kehitetty. Kehässä ottelu toikin siksi tiettyjä muutoksia. Seuraava taulukko on sovellettu Jalamon kirjan sivulta 46 kerätystä taulukosta. Asiat ovat samat, luokittelumme asiaan ovat hieman erilaiset.
Suurin osa eroista johtuu nimen omaan siitä, että itse kamppailuolosuhteet ovat erilaiset. Kehässä taistelet tutulla tyylillä kamppailevan henkilön kanssa. Molemmat olette valmistautuneet, lämmitelleet itsenne vireeseen, olette kumpikin valppaimmillanne ja parhaimmillanne. Ja tiedätte että kehässä ollaan vain voitto mielessä. Oikeassa elämässä joku tuntematon päättää tehdä sinulle jotain pahaa ja tekee tämän yllättäen. Hyökkääjä voi tässä tapauksessa olla huumeissa, sinä taas voit olla töistä väsyneenä. Tälläisiä tilanteita ja niihin liittyvää pelkoa on lähes mahdotonta tuottaa keinotekoisesti millään salilla.
sunnuntai 3. helmikuuta 2008
Eleganttius ja yksinkertaisuus.
"Lyö tai pistä lyhintä mahdollista matkaa \ oikea miekkailu on suoraviivaista ja yksinkertaista eikä epäröi \ lyö suoraan miestä kohti, päähän tai vartaloon \ mikä vain on lähinnä ja nopeiten saavutettavissa \ tee tämä nopeasti ja mielummin yhdellä iskulla \ kuin neljällä tai kuudella \ mikä jättää sinut auki ja vastustajallesi mahdollisuuden."
(Warusseppäin suomennus Döbringer fechtbuchista)
"O sancta simplicitas ~ Voi Pyhä Yksinkertaisuus"
(Jan Hus)
Eräs Krav Magan(קרב מגע aka Jew Jutsun) piirissä käytetään lausumaa "Jos kamppailu kestää yli 4 sekuntia, jotain on mennyt vikaan." Toisaalla aina yhtä innostava Guy Windsor kertoi eräässä esiintymisessään että jos kamppailusysteemi ei ole perustaltaan yksinkertainen, se ei tule toimimaan. Törmäsin hieman vastaavaan myös vartijakurssilla, jossa kouluttajamme opetti pampunkäyttötekniikoissa, että ei kannata opetella mitään hienoja kikkailuja, koska niitä ei kuitenkaan saa toimimaan siinä tilanteessa kun tilanne on aidosti vaarallinen ja paniikkiakin on päällä.
Samoin kamppailussa tärkeää on tietty "eleganttius". Tämä ei ole kuitenkaan sen laista eleganttiutta, joka välttämättä tekisi ulkopuolisille hirveää vaikutusta. Se on tekniikan oikeaoppisuuden, ryhdin, ajoituksen, askelluksen, keskilinjan hallinnan, tasapainon, käytännön toimivuuden ja muiden elementtien jota on vaikea selittää, se täytyy jollain lailla sisäistää ja kokea. Esimerkiksi tämä video sisältää minusta eleganttia miekkailua. Se tuskin ihastuttaa maallikkoa, joka on tottunut katsomaan esimerkiksi Hiipivä Tiikeri Piilotettu Lohikäärme -elokuvassa tuttua puolimysteeristä vauhtia ; Heihin tekee vaikutuksen enemmänkin ulkoisesti hieno ja nopeatempoinen pyörittely. Heille eleganttius merkitsee hieman eri asiaa, jonkinlaista elokuvamaista "siistiltä näyttämistä" ja eleganttiudesta puhuminen voi siksi jopa sekoittaa heitä. Jos haluaa tehdä heihin vaikutuksen, tulee olla enemmän jonglööri ja voimistelija kuin taistelija.
Sama asia on tietenkin tieteessä ja filosofiassa. Occamin partaveitsi on perustaltaan yksinkertaisuutta korostava. Samoin usein puhutaan siitä kuinka fysiikan kaava on elegantti. Televisiossa eräs fyysikko kertoi einsteinin suhteellisuusteorian kaavoista että ne ovat niin elegantteja että joskus häntä lähes itkettää kun hän katsoo niitä. Maallikko ja minäkin vakuutumme yleensä jos jokin kaava on vaikea ja kauhistuttavan pitkä ja sisältää monimutkaisia matemaattisia toimintoja. Vähintään derivaattaa pitää esiintyä, muutenhan se ei ole riittävän hienoa ollakseen nerokasta ja vaikuttavaa. Fyysikko taas taitaa arvostaa enemmän kaavan lyhyyttä ja jopa laskennallista helppoutta. Simon Singhin "Big Bang" -kirjan mukaan aurinkokeskistä mallia pidettiin aluksi vain helppona tapana tehdä laskelmia ilman että se kertoi mitään taivaankappaleiden oikeista asemista avaruudessa. Ja että koska maakeskisen mallin virheitä oli paikkailtu monimutkaisia elementtejä lisäämällä, se itse asiassa antoi tarkemmat tulokset kuin ensimmäiset aurinkokeskiset mallit, jossa planeettojen radat auringon ympäri olivat ympyräratoja eivätkä elliptisiä. Kuten kaikki tiedämme, eleganttius voitti emmekä enää nykyään opettele Ptolemaioslaisia episyklejä, deferenttejä, ekvantteja ja eksentrejä. Koska maakesisyydessä ei tarvita niitä. Ja melko ironista on, että tämä on tapahtunut suurelta osin siksi koska se on kätevämpi ja yksinkertaisempi tapa laskea tuloksia. Selvästi fyysikot näkevät tälläisen "eleganttiuden" olevan nimenomaan sitä, joka kertoo jotain todellisuudesta. Voidaan sanoa että yksinkertaisuus on muuttunut, vähättelevä "vain" sana onkin muuttunut elinehdoksi ja lähtökohdaksi.
Neil Adamsin loistavassa "Grips" -kirjassa Adams lähtee siitä, miksi jotkut tekniikat ovat Judon perustekniikoita. Hänen mukaansa se, että jokin tekniikka on perustekniikka, ei tarkoita että se olisi jotenkin huono. Pikemminkin päinvastoin, ne ovat perustekniikoita, koska ne yksinkertaisuudestaan huolimatta tai peräti sen vuoksi toimivat myös maailmanmestaruustasolla. Aivan samaa käsitystä nostaa esiin myös Miyamoto Musashin "Maa, vesi, tuli, tuuli ja tyhjyys" -kirjassa. Musashin mukaan mestarin tulee palata perustekiikoihin joka päivä. Yksityiskohtainen harjoittelu auttaa ymmärtämään niiden syvyyden ja merkityksen. Tämä taas on lähes päinvastainen normaaleiden ihmisten käsitykseen. Peleissäkin ne hienot ja toimivat tekniikat ovat aina monimutkaisia ja "flashyjä".
Sama asia on tietenkin filosofiassa. Opettelemalla yksinkertaiset periaatteet ja miettimällä miten niitä voidaan soveltaa eri tilanteissa päästävät jo pitkälle. Pitkät argumentaatioketjut ovat vaikeampia seurata, ja niihin tulee helpommin erinäisiä virheitä. Siksi, kun eräs päivä keksin johonkin jo unohtamaani ongelmaan ratkaisun, se koostui erittäin monesta vaiheesta. Puolisoni taas oikaisi ja päätyi samaan lopputulokseen erittäin suoraviivaisesti. Tämmöinen pätevästi oikominen on minusta nimenomaan "eleganttia". Tietenkin minun argumentaatioketjuni voisi innostaa pikkusormista kiinnostunutta maallikkoa. Mutta ei juuri muuta, ja se tekisi sen nimenomaan sen eleganttiuden puutteen vuoksi. Samoin ihmiset tulevat vakuuttuneeksi ajattelun syvällisyydestä heti, jos puhutaan tuonpuoleisesta, mysteereistä ja muista "henkevistä asioista". Vaikka tosiasiassa niitä ei pohjimmiltaan voikaan mitenkään erottaa arvailusta.
Toki minäkin tykkään katsoa kung-fu -elokuvia, joissa on vain tyylikkään näköistä huitomista. Samoin erilaiset uskonnolliset tekstit ovat ihan viihdyttäviä. Onhan toki niin, että perusteltua ajattelua tai miekkailua niistä ei voi oppia. Ja että perustalla näyttelijät taistelevat huonosti ja mystikko ajattelee huonosti. Mutta he eivät silti ole tylsiä. Ja siitä minäkin pidän.
Tosin en kannata kenellekään sitä, että lähtee taistelemaan kung-fu -elokuvien pohjalta. Tai lähtee ajattelemaan kuin "henkevät ihmiset". Sellaisesta ei yleensä tule kuin ongelmia.
(Warusseppäin suomennus Döbringer fechtbuchista)
"O sancta simplicitas ~ Voi Pyhä Yksinkertaisuus"
(Jan Hus)
Eräs Krav Magan(קרב מגע aka Jew Jutsun) piirissä käytetään lausumaa "Jos kamppailu kestää yli 4 sekuntia, jotain on mennyt vikaan." Toisaalla aina yhtä innostava Guy Windsor kertoi eräässä esiintymisessään että jos kamppailusysteemi ei ole perustaltaan yksinkertainen, se ei tule toimimaan. Törmäsin hieman vastaavaan myös vartijakurssilla, jossa kouluttajamme opetti pampunkäyttötekniikoissa, että ei kannata opetella mitään hienoja kikkailuja, koska niitä ei kuitenkaan saa toimimaan siinä tilanteessa kun tilanne on aidosti vaarallinen ja paniikkiakin on päällä.
Samoin kamppailussa tärkeää on tietty "eleganttius". Tämä ei ole kuitenkaan sen laista eleganttiutta, joka välttämättä tekisi ulkopuolisille hirveää vaikutusta. Se on tekniikan oikeaoppisuuden, ryhdin, ajoituksen, askelluksen, keskilinjan hallinnan, tasapainon, käytännön toimivuuden ja muiden elementtien jota on vaikea selittää, se täytyy jollain lailla sisäistää ja kokea. Esimerkiksi tämä video sisältää minusta eleganttia miekkailua. Se tuskin ihastuttaa maallikkoa, joka on tottunut katsomaan esimerkiksi Hiipivä Tiikeri Piilotettu Lohikäärme -elokuvassa tuttua puolimysteeristä vauhtia ; Heihin tekee vaikutuksen enemmänkin ulkoisesti hieno ja nopeatempoinen pyörittely. Heille eleganttius merkitsee hieman eri asiaa, jonkinlaista elokuvamaista "siistiltä näyttämistä" ja eleganttiudesta puhuminen voi siksi jopa sekoittaa heitä. Jos haluaa tehdä heihin vaikutuksen, tulee olla enemmän jonglööri ja voimistelija kuin taistelija.
Sama asia on tietenkin tieteessä ja filosofiassa. Occamin partaveitsi on perustaltaan yksinkertaisuutta korostava. Samoin usein puhutaan siitä kuinka fysiikan kaava on elegantti. Televisiossa eräs fyysikko kertoi einsteinin suhteellisuusteorian kaavoista että ne ovat niin elegantteja että joskus häntä lähes itkettää kun hän katsoo niitä. Maallikko ja minäkin vakuutumme yleensä jos jokin kaava on vaikea ja kauhistuttavan pitkä ja sisältää monimutkaisia matemaattisia toimintoja. Vähintään derivaattaa pitää esiintyä, muutenhan se ei ole riittävän hienoa ollakseen nerokasta ja vaikuttavaa. Fyysikko taas taitaa arvostaa enemmän kaavan lyhyyttä ja jopa laskennallista helppoutta. Simon Singhin "Big Bang" -kirjan mukaan aurinkokeskistä mallia pidettiin aluksi vain helppona tapana tehdä laskelmia ilman että se kertoi mitään taivaankappaleiden oikeista asemista avaruudessa. Ja että koska maakeskisen mallin virheitä oli paikkailtu monimutkaisia elementtejä lisäämällä, se itse asiassa antoi tarkemmat tulokset kuin ensimmäiset aurinkokeskiset mallit, jossa planeettojen radat auringon ympäri olivat ympyräratoja eivätkä elliptisiä. Kuten kaikki tiedämme, eleganttius voitti emmekä enää nykyään opettele Ptolemaioslaisia episyklejä, deferenttejä, ekvantteja ja eksentrejä. Koska maakesisyydessä ei tarvita niitä. Ja melko ironista on, että tämä on tapahtunut suurelta osin siksi koska se on kätevämpi ja yksinkertaisempi tapa laskea tuloksia. Selvästi fyysikot näkevät tälläisen "eleganttiuden" olevan nimenomaan sitä, joka kertoo jotain todellisuudesta. Voidaan sanoa että yksinkertaisuus on muuttunut, vähättelevä "vain" sana onkin muuttunut elinehdoksi ja lähtökohdaksi.
Neil Adamsin loistavassa "Grips" -kirjassa Adams lähtee siitä, miksi jotkut tekniikat ovat Judon perustekniikoita. Hänen mukaansa se, että jokin tekniikka on perustekniikka, ei tarkoita että se olisi jotenkin huono. Pikemminkin päinvastoin, ne ovat perustekniikoita, koska ne yksinkertaisuudestaan huolimatta tai peräti sen vuoksi toimivat myös maailmanmestaruustasolla. Aivan samaa käsitystä nostaa esiin myös Miyamoto Musashin "Maa, vesi, tuli, tuuli ja tyhjyys" -kirjassa. Musashin mukaan mestarin tulee palata perustekiikoihin joka päivä. Yksityiskohtainen harjoittelu auttaa ymmärtämään niiden syvyyden ja merkityksen. Tämä taas on lähes päinvastainen normaaleiden ihmisten käsitykseen. Peleissäkin ne hienot ja toimivat tekniikat ovat aina monimutkaisia ja "flashyjä".
Sama asia on tietenkin filosofiassa. Opettelemalla yksinkertaiset periaatteet ja miettimällä miten niitä voidaan soveltaa eri tilanteissa päästävät jo pitkälle. Pitkät argumentaatioketjut ovat vaikeampia seurata, ja niihin tulee helpommin erinäisiä virheitä. Siksi, kun eräs päivä keksin johonkin jo unohtamaani ongelmaan ratkaisun, se koostui erittäin monesta vaiheesta. Puolisoni taas oikaisi ja päätyi samaan lopputulokseen erittäin suoraviivaisesti. Tämmöinen pätevästi oikominen on minusta nimenomaan "eleganttia". Tietenkin minun argumentaatioketjuni voisi innostaa pikkusormista kiinnostunutta maallikkoa. Mutta ei juuri muuta, ja se tekisi sen nimenomaan sen eleganttiuden puutteen vuoksi. Samoin ihmiset tulevat vakuuttuneeksi ajattelun syvällisyydestä heti, jos puhutaan tuonpuoleisesta, mysteereistä ja muista "henkevistä asioista". Vaikka tosiasiassa niitä ei pohjimmiltaan voikaan mitenkään erottaa arvailusta.
Toki minäkin tykkään katsoa kung-fu -elokuvia, joissa on vain tyylikkään näköistä huitomista. Samoin erilaiset uskonnolliset tekstit ovat ihan viihdyttäviä. Onhan toki niin, että perusteltua ajattelua tai miekkailua niistä ei voi oppia. Ja että perustalla näyttelijät taistelevat huonosti ja mystikko ajattelee huonosti. Mutta he eivät silti ole tylsiä. Ja siitä minäkin pidän.
Tosin en kannata kenellekään sitä, että lähtee taistelemaan kung-fu -elokuvien pohjalta. Tai lähtee ajattelemaan kuin "henkevät ihmiset". Sellaisesta ei yleensä tule kuin ongelmia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)