Valinnanvapauden väheneminen?

Parisuhteiden luominen ja kariutuminen ovat hankalia asioita. Niissä tulee usein vastaan epäsymmetrioita. Sitä että ei haluta samaa asiaa. Usein tämä koskee suhteen aloittamista tai lopettamista. Ja tämä on mielenkiintoinen filosofinen kysymys.

Jos joku vaikka haluaa suhteen mutta et suostu ensitreffeille ja sen jälkeen miellyttävälle saukkomaiselle rakastelulle, tilanne on sellainen, että siinä selvästi otetaan toiselta pois vaihtoehtoja. Tämä näkökulma korostuu alempitasoisista miehistä puhuttaessa usein. Tällöin jotkut ihmiset menettävät jotain joka on yleistä monilla. Olisi ihmisiä jotka ovat heikoilla jos haluavat parisuhteita ja/tai seksiä.

Jossain mielessä voidaan sanoa, että näissä puututaan toisen vapauteen. Tämä on tietenkin erityisen selvää jos joku kiristää jonkin kanssaan treffeille ja huumaa kumppaninsa raiskaushuumeella ja harrastaa tämän kanssa seksiä. Tai jos jokaisella olisi velvollisuus suostua kaikkiin treffi ja seksiehdotuksiin. On selvää että tässä suhteeseen ei pyydetä. Pyydetyllä ei olisi valinnanvaraa joten pyynnön sijasta kyseessä olisi toisen ottaminen tämän tahdosta riippumatta.

Ja sitten toisaalta voidaan nähdä että jos kieltäytyy, puuttuu toisen vapauksiin. Tässä asiaa voidaan lähestyä vähemmän vaivan tietä ; Parisuhteeseen ja/tai seksiin pakottaminen ovat rankkoja toisen autonomiaan puuttumisia. Toisessa taas toisen autonomiaan lähinnä jätetään puuttumatta. Se että ei saa kaikkea mitä ei haluaa lienee elämässä jokaiselle jossain määrin tuttu asia.

Ja lisäksi jokainen voi mennä deiteille ravintolaan yksinään ja masturboida. Se mikä tässä muuttuu on toisen tekeminen. Tässä mielessä näkyykin että tosiasiassa asia ei ole tavallaan edes mikään "tapettu potentiaali". Se ei vain ole eräässä mielessä ollutkaan koskaan mikään vaihtoehto. ; Ihminen päättää itsestään ja jos hän ei halua suhteeseen, hän ei halua suhteeseen.

Tässä mielessä asiaa voi lähestyä siten, että suhteen lopettamista tai jatkamista haluava on itse asiassa episteemisen tiedusteluprosessin ytimessä. Etenkin treffikutsu on siitä kätevä että siinä ensin ei ole mitään mahdollisuutta parisuhteeseen. Vasta kysyminen avaa sen että on auki se että jostain tulee vastaus "kyllä tai ei". Näin kieltäytyminen palauttaa tilanteen alkutilaan. Vastaajan kannalta toinen joko viehättää tai ei. Ja näin ollen hän ei itse asiassa kieltäytyessään ota toiselta pois yhtään mitään vapauksia. Hän vain esittää ontologisen kannanoton siihen että vaihtoehtoa ei koskaan ollutkaan..

"Laastarisuhteet"

Netissä keskusteltiin siitä, onko tervettä tai normaalia vaihtaa pian uuteen suhteeseen edellisen parisuhdeen kariuduttua. Tässä moni korosti sitä että odottaminen olisi hyvin tärkeää. Tässä korostettiin surutyön merkitystä. Ideana on siis se, että eron jälkeen on "ryvettävä" asia läpi. Tässä saattaa esiintyä jopa arvioita joissa korostetaan että parisuhdetta suree puolet siitä ajasta mitä siinä on ollut.

Tässä kohden puhuttiin "selviytymissuhteista" ja "laastarisuhteista". Konsepti on tuttu. Mutta tosielämä näyttää tarjoavan yllättävän paljon Mika Sipuraa ; Hän kertoi positiivisia asioita parisuhteesta ja tämä nähtiin epäonnistuneena ja huonona surutyönä. "Tajusin mokanneeni. Positiivisuus ei kuulunut tilaisuuteen. Nainen otti ryhmän ohjaajalta ohjat, ja alkoi opastaa minua: elin selviytymissuhteessa, jollaisia hänelläkin oli ollut." ... "Seisoin virallisen kierroksen jälkeen seinäruusuna, ja katselin kun muut lohduttivat toisiaan. Häpesin ajattelemattomuuttani. Olin saastuttanut vertaisteni surun. Olin epäonnistunut surutyössäni, vaikka se vei neljänneksen elopainostani, hiukset ja varpaankynnet." ... "Tänään tulee kuluneeksi kymmenen vuotta siitä kun selviytymissuhteemme alkoi." ... "Voin suositella selviytymissuhdetta kaikille. Se on samanlainen kuin muut parisuhteet, parempi vain."

Kontrasti laastarisuhdekäsityksen yleisyyden ja oman elinpiirin välillä oli kova. Mutta oma elämänkokemukseni on tietenkin otoskoltaan riittämätön jotta voisin sen pohjalta kumota tämänlaista konseptia. (Tai luoda sitä.) Yritin googlata aiheesta psykologisia tutkimuksia. Tässä kohden ilmiötä ei löytynyt. Viittaukset tuntuvat olevan sellaista "arkipsykologiointia" jota löytyy sellaisilta osastoilta kuin "oma apu". Teoksista jotka ovat sellaisia että minäkin voisin kirjoittaa sellaisia, läimiä ISBN -tunnuksen kanteen ja myydä. (Jos kehtaisin.) Tämän tietenkin voi päätellä jo siitä että sitä kutsutaan "laastarisuhteeksi", joka viittaa enemmän siihen että on luotu konsepti joka toimii arkijärjen ja vertauksen enemmän kuin todellisuudenhavainnoinnin kautta.

Sen sijaan tilanne näyttää suunnilleen samalta mitä "Psychology Today":ssa kommentoitiin. "But as a therapist, I don't think there is a "too soon." I don't see the choice to get into a new relationship as one of timing at all. I see it as a matter of emotion and healing. Rather than quantify the space between relationships in amount of months or years, I'd like to see people focus more on how "healed" or "emotionally raw" or "in grief" someone is or isn't." Tämä on ymmärrettävää. Moni kituuttaa tylsässä suhteessa pitkään ennen sen kariutumista. Entistä ei tule ikävä. Joku taas voi räytyä vuosikausia. On katsottava sitä yrittääkö elää vanhaa suhdetta uuden suhteen kautta, vertaileeko entiseen suhteeseen ja kokee uuden suhteen varjona ja korvikkeena. Ei sitä onko suhteen loppumisesta viikko vai viisi vuotta. Itse asiassa näyttää jopa siltä että nopea uusi suhde nopeuttaa surutyötä. Ja vielä enemmän ; "Brumbaugh and Fraley (2014) also discovered that less time between a break-up and a new relationship generally predicts greater well-being, higher self-esteem, and more respect for a new partner. Further, contrary to what many people might predict, having less time between a break-up and a new relationship is linked to attachment security—which refers to habits of trusting, comfort with intimacy, and feelings of safety in relationships. In other words, individuals who tend to be emotionally stable were actually more likely to have a shorter amount of time between a relationship’s end and a new one’s beginning."

Rehellisimpiä taisivatkin olla ne jotka sanoivat että uuteen suhteeseen ei pidä mennä että ei saisi "helpon" tai "epätoivoisen" mainetta. Kysymys on moralismista. Kysymys on moralismista jolla rajoitetaan käytöstä. Keksitty kyökkipsykologia on tässä kätevää. Vähän kuin uusi uskonto. (Niiden kyseenalaistaminenkin näyttää muuten tuottavan samanlaisia kiukkureaktioita kuin uskovaisilla kun heidän dogmiaan raaputellaan.)

Pieniä huomioita parisuhdehankinnoista.

Perinteisessä ihmiskuvassa naiset haluavat pitkää parisuhdetta ja miehet lyhytaikaista seksiä. Tästä syntyy ajatus jossa naiset säätelevät seksin määrää ja miehet parisuhteen määrää. Naiset valittavat sitoutumiskammosta ja miehet "pakkoselibaatista".

Näistä syntyy helposti liioiteltuja näkemyksiä todellisuudesta. Syntyy tarinoita jotka ovat samantapaisia kuin "ole oma itsesi ja se riittää" -näkemys jonka perusteoria on että pysyviä pitkäaikaisia parisuhdeongelmia miehillä ei ole. Ja naisetkin saa seksiä aina halutessaan koska he ovat se "sulkuportti". Todellisuus kuitenkin muistuttaa muistakin vaihtoehdoista. Parisuhdeongelmasiset ovat usein Timo Hännikäisen tapaisia miehiä joiden saamat kommentit naisilta ovat hyvin usein mallia "älä nyt vittu ole tollainen helvetin natsikusipää". (En ota tässä kantaa Hännikäisen natsiuteen ja ei-natsiuteen.)

Tosielämä näyttää kuitenkin mutkikkaammalta. Otetaan satunnainen baari jossa vierailin viime perjantaina. Siellä oli paikallaoloni aikana noin 30 ihmistä, 6 naista; Oletan että ihmiset ovat avomielisiä eli hyväksyvät sukupuolesta riippumatta noin puolet vastakkaisen sukupuolen edustajista. Samoin olen yksinkertaisuuden vuoksi olettanut että ihminen kehtaa yhden illan aikana yrittää iskeä suunnilleen saman verran ihmisiä. (En ole määritellyt miten monta tämä "suunnilleen saman verran on" koska sillä ei ole lopputuloksen kannalta niin suurta merkitystä.)
1: Naisen kannalta; Jäljelle jää 24 miestä. 6% on homoja, joten karkeasti yksi mies jää jo tätä kautta pois. Noista miehistä kaikki eivät ole viehättyneitä kaikkiin naisiin. Optimistisena arviona voisi arvata että kenties ehkä 10 on kiinnostunut jostain yksittäisestä tietystä naisesta. (Vaikka oletuksena olisi että jokaiselle olisi edes joku kiinnostava nainen paikalla.) Noista kiinnostuneista ehkä puolet ovat sitoutuneita. 5 on jäljellä. Nainen ei tunne vetoa kaikkia kohtaan. Mutta efektiivinen valinta koskee kenties 2-3 näistä mahdollisista miehistä. (Paljon puhuttu vaikutusefekti on tätä kautta hämmentävän pieni.) Sitten tämä kaksi pitäisi vielä löytää sieltä kaikkien 24 seasta. Sitä odotellessa saa tietenkin kokea odotusarvoisesti itselle ei-haluttavia iskemisyrityksiä, koska miehiä on enemmän ja kaikki iskevät yhtä montaa. (Tämä demonstroinee sitä että vaikka tässä tilanteessa naiset saavat valita koska ovat lukumäärältään vähäisempiä niin tosiasiassa tämän efekti on hyvin pieni.)
2: Miehen kokemus tilanteesta 30 ihmistä joista 6 on naista. Tilastollisesti on enemmän kuin todennäköistä että 6 niistä niistä 24 on keskimäärin itseä rohkeampi, aloitteellisempi, sosiaalisesti taitavampi, komeampi tai vastaavaa.  Seuraavana päivänä on krapula kun joi yhden kaljan.  Kukaan ei yritä keskimäärin iskeä sinua, sellainen on tilastopoikkeus. Ja tilastollisesti joku muu ehtii ensin. (Opetus ; Miehen ei pidä etsiä naisseuraa baarista koska sieltä kaikki muutkin miehet etsivät.)

Huumorin synnyttämisestä

Ihmiselämässä on paljon jännitteitä. Ja näiden kanssa pärjäämisessä on mahdollisuus käyttää huumoria. Tämä on niitä syitä miksi parisuhteissa huumorintajua arvostetaan. Kysymys ei ole pelkästään siitä että puolisosta halutaan viihdettä. Huumorin ammattilaiset tuottavat aivan riittävästi populaarikulttuuria jokaiseen makuun. Vaan siitä että huumorintajuisuus - ja laajemmin huumorintajujen yhteensopivuus - on tärkeää kun ratkotaan konflikteja.

Huumorintajua tarvitaan, sillä usein asioiden sanomien suoraan ja ilman pehmennystä "ei mene perille". Lausunnoista tulee helposti loukkaavia. Toisen rutiineissa on yleensä aina jotain rutistavaa. Toisella on omasta mielestä omituisia, naurettavia tai tarpeettomia tapoja. Niiden sanomien sellaisenaan johtaa helposti riitoihin. (Ihmiset riitelevät aika usein pikkuasioista.) Suoraan lausuttu näkemys koetaan helposti hyökkäyksenä ja sen vuoksi siinä oleva näkemys tai jopa viisaus jää helposti huomaamatta.

Vastaava tulee vastaan myös politiikassa. Ja siinä on onnistuttukin. 1980 -luvulla Margaret Thatcher sai kovaa kritiikkiä asialehdissä. Thatcher ei välittänyt tästä. Kritiikki kannusti häntä pikemminkin vasta-argumentoimaan ja jatkamaan entisellä linjallaan. Thatcher itse koki tehokkaammaksi "Spitting Image" -huumorisarjan - ainakin jos hänen omaelämänkertaansa on uskominen. Sarjassa Thatcheria kuvattiin psykopaattisena nukkena joka löi. Huumori oli liioittelevaaa, sellaista että kaikille oli selvää että Thatcher ei oikeasti ole kuitenkaan ihan sellainen. Mutta jossa oli perustana tunnistettavia Thatcherin omia tarpeettoman autoritaarisia asenteita.

Suomessa poliittinen huumori ja humoristisuuteen viittaaminen on suosiossa. Esimerkiksi Seppo Heinon "Matuja käkättimeen" -liikehdintä on nähty huumorina. Sama tulkintatapa on tullut vastaan myös Halla-ahon "sotilasjuntta" -lausunnossa. Itse asiassa maahanmuuttokeskustelussa ja perussuomalaisten lausunnoissa asia on niin toistuva että siitä on syntynyt klisee. Johon vastataan usein "kännissä&läpällä" -kliseellä.

Seppo Heinon lausunto on siitä mielenkiintoinen että se nojaa siihen että murresanat ja liioittelu olisivat jotenkin koomisia. Ja ne ovatkin osana huumorin rakentamista. Ja nimenomaan konfliktikeskeisen huumorin rakentamista. Tässä mielessä kysymyksessä on kuitenkin laajemmasta kysymyksestä kuin siitä onko "suvakeilla" ja "persuilla" erilainen huumorintaju. Kysymys on enemmän siitä että huumoriin viittaamista käytetään lähinnä tietyssä kontekstissa. Tilanteessa joka on helposti koettavissa vastuunpakoiluksi. Kysymys ei tässä vaiheessa enää ole huumorintajusta vaan siitä miten huumoria käytetään. Ja siitä onko huumorin käyttö tässä vaiheessa jokin joka oikeuttaa teon vai tekee siitä peräti vaarallisempaa.

Huumoria, naureskelua ja pilkkaa on tavattu käyttää sekä propagandassa että sitä vastaan taistelussa. Stalin loi valtavan propagandakoneiston mutta toisaalta hän myös keräsi ihmisiä jotka kertoivat hänestä vitsejä. Natsipropagandassa juutalaisista luotiin erikoisia stereotyyppisiä sarjakuvia joilla tuettiin aggressiivisuutta.

Tässä kohden on hyvä erottaa se, että jos huumori koskee konfliktia, se voi tehdä sen kahdella tavalla;
1: Rakentavalla tavalla huumori demonstroi ongelmaa, mutta tekee sen siten että enemmänkin nauretaan puolison kanssa tai nauretaan itselle. Huumorissa on yleensä liioittelu, joka sisältää ongelman ytimen. Se on helposti tunnistettavissa. Samalla liioittelu on sen luonteinen että se koetaan karrikatyyrinä joka on tarkoituksellisesti sellainen. Ja tällöin korostuu se, että vaikka vikaa onkin, niin kokonaisuus ei kuitenkaan ole ihan niin paha.
2: Konfliktia lietsovalla tavalla huumori liioittelee ongelmaa ja korostaa että puoliso on jotenkin oleellisen tampio ja enemmän väärässä kuin itse. Tällöinkin apuna on liioittelu. Mutta sitä käytetään eri tavalla. Ja tässä konfliktia lietsotaan eikä korjata luomalla liioittelevia koomisia elementtejä.

Tässä mielessä on aika selvää että PS -huumori on konfliktia lietsovaa eikä ratkovaa. Joku voisi nähdä että tämä olisi väistämätöntä poliittisessa keskustelussa. Se ei ole. Ja itse asiassa hyvä huumori voi olla eduksi siinä missä huono huumori on pahaksi. ; Kun PS -tyyppi sanoo "vitsi, vitsi", niin hän on tosiasiassa sanonut suoraan ja oikomatta ja mahdollisimman karulla ja alleviivaavalla terminologialla sitä mitä mieltä hän oikeasti on. He itsekin kokevat enemmänkin "pudottelevat totuuspommeja". He kunnioittavat tätä epäkunnioittavuutta poliittisena epäkorrektiutena. Se on heille hyve. Ja selvää on että tällä halutaan osoittaa että erimieliset ovat väärässä, typeriä tai huonoja ihmisiä.

Kysymys ei ole siitä onko PS -huumori huumoria, vaan siitä että he harrastavat huonoa tai väärin käytettyä huumoria. Sellaista huumoria joka ei toimi pelastusrenkaana vaan johon viittaaminen pikemminkin sanoo että vitsailija on vielä epäeettisempi kuin mitä hän olisi jos hän vain sanoisi asiat suoraan ilman vitsailuja. Toisin sanoen kännissä-läpällä -puolustuksessa on yleensä kyse siitä että on tehty ylilyönti ja moka. Ja tätä pahennetaan kaivautumalla entistä syvemmälle ongelmiin "vitsi-vitsi" -puolustuksella joka alleviivaa että suuttujat ovat olleet väärässä. Sillä vitsailijat ovat itse asiassa vielä mainittuakin pahempia. Heillä on paitsi ankaria mielipiteitä, niin he myös nauttivat siitä että esittävät tämän epäkohteliaasti. Huumoriaspekti viittaa siihen että he ovat kaiken muun lisäksi moukkia.

Tässä ei mielestäni olisi vielä mitään pahaa, teen vastaavaa usein itsekin. Mutta jostain syystä he eivät tunnusta tätä. Eivät häpeä tekemisiään vaan pitävät ylilyöntejään jonain sankaruutena josta pitäisi saada kiitosta. He olettavat että "vitsi, vitsi" tarkoittaa sitä että heidät pitäisi päästää vastuusta. Ikään kuin heille pitäisi antaa vain vapauksia ja vastuita ilman niihin liittyviä velvollisuuksia ja vastuita.

Internetdeittailun omituisuuksia

Amy Webb kertoo puheessaan siitä miten hän käsitteli deittipalvelujen dataa. Hänen taustallaan oli ollut se, että normaalielämässä deittailu oli ollut hankalaa. Hänelle oli sanottu että hänen pitäisi olla vähemmän tarkka. Sietää enemmän ihmisistä. "Don't be so picky." oli ollut normaali palaute. Webbillä oli myös aikataulu siihen miten perhe pitäisi ehtiä perustamaan. Perheen perustamisessa ja lasten hankinnassa menee helposti aikaa. Ja tämänlainen voi olla monille muillekin naisille tärkeä asia.

Webb meni kuitenkin harrastamaan internetdeittailua. Sillä hän huomasi että vaikka hän asui suuressa kaupungissa, niin tilastomatematiikka näytti että tietyn ikäisiä kulttuuriselta taustaltaan juutalaisia miehiä oli hyvin vähän. Ja ulkonäöltä kiinnostavia ei ole kaikkia. Haasteena oli löytää pieni määrä miehiä jotka täyttivät Webbin tiukat kriteerit. Ja muut sanoivat että hänen kannattaisi olla vähemmän nuuka ja vaativa.

Internetissä deittailussa algoritmi hakee isosta massasta ihmsiä ja tätä kautta on mahdollista kaivaa esille sopivia ihmisiä. Aluksi hän oli kirjoittanut lähinnä CV:nsä. Joka oli tietenkin epäsopiva lähestymistapa. Webb huomasi, että (1) kyselylomakkeet olivat pitkiä (2) algoritmi kiinnitti huomiota samanlaisuuksiin ja yhteisiin kiinnostuksenkohteisiin vaikka ne olisivat irrelevantteja...

Siksi Webb keksi tavan korostaa tärkeämpiä kysymyksiä. Ja muotoili oman profiilinsa sellaiseksi että se olisi houkutteleva juuri niille miehille joista hän itse oli kiinnostunut. Tällä hän sai itselleen puolison joka oli juuri hänelle sopiva ja jonka kohden hän saattoi olla äärimmäisen vaativainen. Webb kutsui toimintaansa systeemin hakkeroinniksi. Kuitenkin hän lähinnä oppi käyttämään systeemiä hyväkseen tietyllä tavalla.

Ja tapa on jotain jota on syytä lähestyä filosofisesti.

Webbin kanta on ymmärrettävää. Rakkauselämä on vaikeaa. Etenkin jos edustaa jotain vähemmistöä ja perheen haluaa perustaa sellaisen ihmisen kanssa jolla on jaetut arvot. Moni pitää tätä oleellisena ja tärkeänä. ; Sopivan puolison etsintä on usein vaikeaa muutoinkin. Kiinnostus voi olla yksisuuntaista. Torjutuksi tuleminen on ikävää.

Internetdeittailu poistaa tämän riesan. Mikä on mukava asia. Sillä on turhaa ajatella että parisuhde on jokin saavutus joka ansaitaan kestämällä vaikeuksia. Seuralaiskandidaateille ahkerasti erilaisia iskulauseita heitellyt mies toki voi lopulta onnistua ahkeruuttaan. Mutta tämä ahkeruus ei tuo lopputulokseen ansiokkuutta. Moni itse asiassa arvostaa ensisilmäyksellä saatua romanttista rakkautta. Sillä ansaitsemisen sijasta halutaan puhua kohtalosta.

Ja nekin jotka eivät usko kohtaloon voivat kannattaa jotain Kantilaista ajatusta siitä että toisia ihmisiä ei pitäisi kohdella välineinä omien halujen ja tavoitteiden toteuttamiseen. Sarjaepäonnistuja vaikuttaakin seurusteluasioissa sellaiselta, joka haluaa naimisiin tai jolla on jonkinlainen perheprojekti. Siihen on vain löydettävä sopiva ihminen, eikä ole niin hirveästi väliä kuka. "Älä ole niin vaativa" saa tässä uusia sävyjä.

Alain Badiou onkin korostanut että interentaikana deittailu on tältä osin muuttunut. Internetprofiilit tarjoavat keinot "iskeä" ilman "torjuntaa". Erilaiset deittialrogitmit ehdottavat ja profiilin omistaja ei näe kuinka moni on pyyhkäissyt yli. "EI" ei ole samalla tavalla näkyvä. Hän on tässä mielessä jossain määrin oikeassa. Itse tosin näkisin että myös hiljaisuus puhuu. Internetaikana asiat tapahtuvat usein nopeasti. Ja tässä mielessä se, että kukaan ei vastaa deittiprofiiliin vaikka viikon aikana pitää sisällään viestiä. Samanlaista viestiä kuin internetissä vastaamatta jääneet yksityisviestit. Tai arkisessa keskustelussa tapahtuneet vaivautuneet hiljaisuudet. Se joka ei saa deittivastauksia profiiliinsa on seinäkukkanen. (Tanssiaisissakaan ei monesti aktiivisesti kuule "EI":tä. Sinua vain ei haeta tanssimaan. Joten internetissä ei ole suoraan aivan täysin uutta ilmiötä tässä kohden.) Torjutuksi tulemisen riski kuitenkin pienenee ja suoran torjunnan tuomasta shokista vältytään. Sen korvaa toisenlainen, ja varmasti riipivä, kaamea hiljaisuus. Tästä kritiikistäni huolimatta näen että Badioulla on siis siltikin jonkinlainen hyvä huomio asiaan.

Richard Keraney on esittänyt, että nykyaikana internetalgoritmit suorittavat passiivissti suuren osan valikoinnita. Ja ihmiset keskittyvätkin luomaan itsestään virtuaalisia mainoksia jotka ovat ennen kaikkea sitä miltä asiat saadaan näyttämään. Persoonan sijasta keskitytään identiteettiin ja tämän mainontaan. Oikean ihmisen sijaan rakastamme simulaatiota hänestä. ; Syynä ei ole pelkästään se että digitaalinen kuva on digitaalinen vaan siitä miten digitaalisia kuvia joudutaan käyttämään "houkuttelevalla tavalla". Webbin CV -esimerkki korostaa että deittialgoritmien kanssa pulatessa se miten kuvaa itseään on tehtävä hyvinkin tietynlaisella tavalla. Nämä eivät ehkä suoraan valehtele, mutta ne ovat vaadittavia näkökulmia asiaan. (CV on muuten samanlainen valikoitu näkökulma työnhakuun. Työpaikan etsimisessä onkin paljon "jotain samankaltaista".)

Olen itsekin ollut jokseenkin huolestunut ns. algokratiasta. Eli siitä miten googlen hakukone ja facebookin linkkivalikointi-piilotusalgoritmit määräävät aika paljon siitä mitä näemme ja tätä kautta näkymätön ja toisen ihmisen koodaama valikointi pitää sisällään hyvin paljon valtaa. Valtaa joka helposti ajaa ihmisen joko (a) kohti ulkopuolisen tahon määräämiä asioita tai (b) sitten sitä ajautuu "omaan kuplaan" kun algoritmi ei haasta maailmankuvaa vaan antaa pelkästään omaa itseä tukevia lähteitä ja tarjoaa itselle tärkeitä mielipiteitä. Tässä mielessä internetin deittipalvelut ovat yksi lisä tähän erikoiseen ja vaikeasi nähtävään vallan muotoon.

Ja tämä on se puoli josta itse pidän vähiten ilmiössä ; Deittipalvelut hakevat ns. sopuisaa perhettä. Sellaista jossa on jaetut arvot. Voit valikoida tai hylätä joidenkin ominaisuuksien perusteella. ; Voit varmistaa, että puolisollasi on sama uskonto kuin itselläsi. Voit varmistaa että hänen hiustenvärinsä miellyttää erityisesti. Voit katsoa että molemmat olette kiinnostuneita samoista asioista. Ideaalipuolisosta tehdään tässä muutakin kuin luodaan siitä kuva ennen kuin hänet on tavattu.

Varmasti ideaalipuolisolle on asetettu ulkonäköehtoja ja varakkuusehtoja aina. Itse luodaan mielessä abstrakti ideaali ja toinen on myös jossain määrin yrittänyt antaa itsestään hyvää kuvaa. (Drinkkien antaminenkin voidaan nähdä sekä anteliaisuuden että varakkuuden näytöksi, jolla luonne ja maallinen status tulee edes jossain määrin tarkistetuksi.) Ja on hyväkin katsoa piirteitä ja valikoida. Ulkonäköpiirteetkin voivat olla merkittäviä.

Mutta tässä on jotain, näkökulma jonka romanttiset elokuvat ovat usein ymmärtäneet. (Mikä on ällistyttävää ottaen huomioon että genre on kenties yksi eskapistisimmista ja illusionaarisimmista tyylilajeista.) Kautta historian on kerrottu tarinoita "epäsopivista pareista". Jopa Shakespearen "Romeo ja Julia" voidaan nähdä joksikin jossa ydin on siinä että "parisuhdehakualgoritmi ei suostu hyväksymään tiettyjä sukuja yhteensopiviksi". Disneyn "Aladdinissa" pariudutaan luokkarajojen yli, "Kaunottaressa ja Hirviössä" käsitellään ulkonäön ja luonteen skismoja. Ja niin edespäin. Erojen kunnioittamiseen kasvamisessa tai eroista huolimatta rakastumisen voima puuttuu.

Ei ole kysymys narsismista tai itserakkaudesta. Eli rakkaudesta omaan itseen. Toki tämänlaisiakin näkemyksiä saadaan joskus kuulla ; Että samanlaisen puolison hakeminen tarkoittaa sitä että voidaan syvästi rakastaa itseä jotenkin oleellisesti enemmän. Tämä lienee ns. liioittelua. Toki jos internetissä luo itsestään houkuttelevan ideaalikuvan ja hakee tämän kanssa samanlaista toisen ihmisen luovaa houkuttelevaa ideaalikuvaa, kyseessä on jostain jossa haetaan toisessa itseä. Mutta tämä kieltämättä luo käytännössä myös tasa-arvoista ja mutkatonta olemista. Kyse ei ole pelkästään narsismista, vaan siitä että ihmiset eivät halua riitoja ja konflikteja elämäänsä.

Itse kuitenkin nojaan siihen että ihmiset ovat usein tyhmiä. He eivät tiedä mitä he haluavat. Ja he luulevat haluavansa eri asioita kuin he haluavat. Siksi ihastuminen tapahtuukin ulkonäkökeskeisemmin kuin oikein kukaan haluaisi tunnustaa. Ja tämän kautta ilmoilla on aina radikaali mahdollisuus siihen että toimiva parisuhde onkin muuta. Erilaisten ihmisten välisessä suhteessa on suurempi mahdollisuus muuttua ja muuttaa toista.

Ainakin itseni kohdalla on huomattava, että minulla on ollut vahvana tapana ihastua brunetteihin mutta olen kuitenkin vakiintunut naisen kanssa jolla hyvin normaalin "suomalaisen harmahtavan vaalean maantienvärisen" kanssa. Toisaalta olen oman puolisoni kanssa temperamenttityypiltä, ideologialta ja muutenkin, hyvin erilaisia. Olemme saaneet tätä kautta arvokasta työnjakoa jossa pärjäämme oleellisesti eri vahvuusalueilla. Juuri erilaisuutta tuovat asiat ovat olleet kiinnostavia ja rakentavia.

Mutta toki on hyvä huomata että joidenkin asioiden tulisi olla samalla tavalla tai tietyllä tavalla. Puolisollani ja minulla on eri ideologinen vakaumus uskonnossa ja politiikassa. Tämä ei ole ongelma. Mutta jos puolisoni olisi fundamentalistisella tavalla eri vakaumusta, ei tästä tietenkään "tulisi yhtään mitään". Ja en myöskään sietäisi kovin tomppelia naista, minulla ei ole hermoja tähän. Olen itse kohtuu fiksu ja kaipaan tämänlaisia asioita myös puolisossani. Itseä tomppelimman kanssa elämäni menisi suurelta osin turhautumiseen.

Silti mikään algoritmi ei kyllä laittaisi meitä yhteen. Ja uskonnottomana en usko että kohtalokaan on sitä säätänyt. Kenties tässä prosessissa on evoluutiota ja omaa työtä. Ja osanen sitä että puolisoni ns. "ei ole ollut niin kovin vaatelias". Hän osaa tietotekniikkaa joten hän olisi teoriassa voinut tehdä tämän sijaan "Webbit". Silloin hän olisi varmasti onnellinen jonkun toisen kanssa.

Onko "friend zone" -termin käyttö sovinistista?

Olen käyttänyt "friend zonea" hyvin löyhästi. Se on viitannut yksisuuntaiseen suhteeseen jossa ei ole kyse väljähtyneestä parisuhteesta vaan siitä että kaverisuhde on muuttunut yksisuuntaiseksi ihastussuhteeksi.

Olen käsittänyt että termi on tässä kontekstissa yleinen. Esimerkiksi ohessa oleva meemi vihjaa että "Game of Thronesin" Mormont eläisi kovasti friend zonessa. Mormont taas voidaan liittää klassiseen ritariromansseissa esiintyneeseen rakkausmalliin. Ja tätä kautta sanalle voidaan liittää tämä mainitsemani sisältö.Tätä tukee sekin että englanninkielisellä alueella esimerkiksi Vsaucen Michael Stevens käsittelee termiä tällä tavalla.

Sitten termin kuitenkin nähdään toisaalla aika paljon. Lilyssä esitettiin, että "Huomattavasti lievempi versio samasta ilmiöstä puolestaan näkyy esimerkiksi misogynistisessä friendzone-konseptissa, jonka perusajatus tuntuu olevan se, että naiset ovat mukaville miehille velkaa seksiä tai rakkautta. Friendzonesta valittavat miehet ajattelevat, että kun he käyttäytyvät kohteliasti, heillä on oikeus naiseen. Että heille pitäisi riittää naisia." ... "Kenelläkään ei ole oikeutta toiseen ihmiseen. Ei edes miehellä naiseen."

Lisäksi Urban Dictionary näyttää määritelleen sananmiesnäkökulmasta niin että se tarkoittaa nimenimaan heteroseksuaalisen miehen suhdetta ei-halukkaaseen naiseen. (Tjsp.) "What you attain after you fail to impress a woman you're attracted to. Usually initiated by the woman saying, "You're such a good friend". Usually associated with long days of suffering and watching your love interest hop from one bad relationship to another. Verb tense is "Friend-ed"." Määritelmä ei ainakaan ota huomioon mahdollisuutta, että homomies tai nainen eläisi friend zonessa. On tosin vaikeaa nähdä onko tämä vain kirjoitettu miesnäkökulmasta ilman kovin laajaa terminmäärittelyn käsiteanalyysiosaa. Vai onko käsite määritetty noin tiukasti. (Itse en toki hae käytämieni sanojen sisältöä UD:sta. Olen tässä kenties maailman ainut ihminen. Haen auktoriteetin käsiteanalyysiini aina 4Chanista.)

Minun on tietenkin vaikeaa nähdä että esimerkiksi Mormontin tilanteessa nähtäisiin että hän kokisi että hänelle oltaisiin velkaa siitä että hän on ollut kiltti. Toki ymmärrän että on olemassa sellainen wnb-pelimiesten joukko joka esimerkiksi tarjoaa juomista ja luulee sen tarkoittavan seksiä. (Mikä tekisi naisista varsin halvan ja vaihtotaloudessa elävän prostituutin jos tämä olisi jokin laki.) "Antoi ymmärtää muttei ymmärtänyt antaa" -asenne on tietenkin vähintään kohtuullisen pelle. Ja näissä "eivät ymmärtäneet antaa koska olen niin kiltti, herkkä ja älykäs" tuppaavat saamaan Timo Hännikäis -twistejä. herra Hännikäinen oli aikanaan kovasti "Ilman". Ja sen teemana oli että hän on kohtelias jne. Ystävällisten poikien ei-saaminen vaikuttaa kieltämättä misogynistiseltä kun puolustusta käyttää ihminen jota on vaikeaa nähdä millään alkeellisellakaan tavalla kilttinä tai kohteliaana. ("Panen teitä kaikkia perseeseen." Jne. Tosi kiltti, älykäs ja kohtelias on tuollainen "'herras''mies'".)

Mutta friend zone nähdään joidenkin silmissä vain tänä. Itse asiassa tätä on jopa vaikeaa nähdä friend zonessa olemisena. Koska "antoi ymmärtää muttei ymmärtänyt antaa" -asenne liittyy nimenomaan irtosuhteisiin ja deittailuun. Ei niinkään ystävyyssuhteisiin, joissa tunteet ovat levinneet yksipuolisiksi romansseiksi.

Toki friend zoneen liittyy katkeruutta. Sillä tottakai sitä toivoo vastarakkautta. Friend zonessa ongelmana onkin moraalinen haaste. Se, miten päästää irti. Ettei muutu stalkeriksi. Ja että päästää irti niin että ei katkeroidu tai menetä itsetuntoaan. Tai kaveriaan. Tai tämäkin voi olla vaihtoehtona. Olen ymmärtänyt että friendzon e-katkeruus liittyyisi enemmän siihen, että "hyvin käyttäytyvä" mies jää jalkoihin jonkun "rentun" voittaessa huomion, kuin siihen että naisen nähtäisiin olevan velkaa. Se, että henkilö haluaa romanttisen parisuhteen, mutta tunteiden kohde ei halua mennä kaveruutta syvemmälle. Siihen parisuhteeseen kyllä sisältyisi luultavasti seksikin, mutta se ei välttämättä ole läheskään kaikille friend zoneen päätyneille se pääasia. Manipuloinnin sijaan kyseessä voi olla esimerkiksi ujous. Ja se, että friend zone ei usein ala sellaisena vaan ystävyys voi muuntua ajan mittaan johonkin suuntaan. Eikä se, että on päätynyt jonkun friend zonelle välttämätä arvota yhtään mitään. Se on vain fakta ja sinne joutuneen henkilön tavoitteiden vastaista. Käsittääkseni moni ihminen voi kokea olevansa friend zonella ilman, että kokee toivekumppaninsa tekevän mitään väärää. Tällaisessa friend zonen käsitteessä ei mielestäni ole mitään pahaa.

Näyttää siltä että friend zoneilussa vastakkain on kaksi ryhmää. On niitä jotka eivät käytä itse friend zone -käsitettä koska he sanovat mitä se tarkoittaa ja se pitää sisällään heistä seksistisiä kulmia. (Tavalla jossa Ee ole friendzonessa, jollet pidä sitä toisen vikana ettei muuta tapahdu. Jossa friendzone on ei ole yksipuolinen rakkaus vaan spesifimpi kierotunut muoto yksipuolisesta rakkaudesta.) Sitten on niitä jotka käyttävät sitä ja joista sana on sisällöltään jotain ihan muuta, pelkkää epäonnistunutta rakkautta ystävään. Ja heistäkin nuo sekstistiset kulmat ovat seksistisiä. Mitä tämä kertoo siitä mitä käsite pitää sisällään? Mielestäni tässä on vahva viesti jostain. Hyvin mielenkiintoisesta. Kenties siitä että terminkäyttöön liittyy valtapeliä joka ei tosiasiassa koske tätä käsitettä vaan jossa sovinisminvastustamisen hyvällä motiivilla tehdään jotain hieman muuta. Eli selitetään muiden ihmisten puolesta heidän maailmankuvansa ulkopuolelta mitä he todella tarkoittavat jos käyttävät jotain sanoja.
1: Ja on aika ikävää, että jos sanot jotain ja tarkoitat jotain ja joku ulkopuolinen tulee sanomaan, että kun käytät termiä kuten sitä yleisesti käytetään niin olet joko sovinisti tai vastaavaa. Tai tulkitsee viestisi tarkoittavan jotain ihan muuta kuin se tarkoittaa. Juuri tämänlainen asenneongelma on kun esimerkiksi kristitty lähtee tuomitsemaan vähemmistöjä. He määrittelevät sanoja uusiksi omista lähtökohdistaan ja tulkitsevat toisen sanoman tämän oman skeemansa kautta. Heille on olemassa onneksi viesti jota eivät väärinymmärrä tai väännä. Kaksi keskisormea nenän edessä heiluen.

Itse olen käyttänyt sanaa "friend zone". Ja muut ovat kuvanneet tilanteita samoin. Eikä näissä yhteyksissä ole ollut merkkejä sovinistmista. Ehkä termi elää jossain ihan muussa merkityskentässä ihan muiden ihmisten parissa. Tämä voi olla vierasta niille joille kieli on lähinnä vain ideologianvälitystä. Itse en ole nähnyt että friend zone olisi kovin monestikaan sitä Hännikäis -kulmaa. Itse asiassa Hännikäinen piti sisällään noita friend zonen seksististulkintoja. Mutta hän ei itse asiassa kirjassaan edes käyttänyt koko termiä. Ja miksi käyttäisi - eihän hänellä ollut naiskavereita! Siitähän se koko ongelma syntyikin!

tse olen käyttänyt käsitettä aika löyhästi. Sallinut kaikenlaiset homokulmat ja vastaavat. Yksisuuntainen romanssi kun on itselleni tärkeä aihe josta tykkään vaahdota. Koska nykyään kaikki olettavat vastarakkautta. Mielestäni on jännittävää kuitenkin miettiä että miksi tasa-arvon kannattajat haluavat kieltää sanan käytön tai leimata sen hyvin tiukasti. Termi siinä muodossa missä sitä käytetään on moraalisesti kestävä ja sisällöltään kätevä. Jos sitä käytetään "väärin" niin käsitteet elävät kielessä. Sillä että niitä käytetään. Se, että on oikea tapa käyttää friend zone -sanaa voi siis sinällään toisintaa ja muistuttaa sukupuolirooleista. Että "tuo sana soveltuu vain tuossa kontekstissa ; Tuossa rajaamisessa on muistutettu. toisinnettu, mieleentuotu ja joskus jopa luotu tietynlainen sukupuolihierarkia ja vaaditaan sen mukaista ja sitä mukailevaa kieltä. (Ehei. Minä en suostu tälläiseen. Minä turmelen kieltä. Jos tulen väärinymmärretyksi, niin arvaa mitä. Ei minua järin usein oikeinkaan ymmärretä.)

Uskollinen

Oheen asetettu meemikuva on ällistyttävä. Se on samanaikaisesti polyamorian puolella että sitä vastaan. Se vaalii luottamusta mutta elää epäluottamuksesta. ; Sen lisäksi se toisaalta pitää ihmistä kategorisesti luotettavana tai epäluotettavana mutta hakee itselleen oikeutusta sitä kautta että kenties joku onkin luotettava rakastajalleen vaikka onkin epäluotettava vaimolleen.

Tästä saisi helposti koherentin muuttamalla jotain kohtaa asiasta. ; Ei olisi sisäisesti ristiriitaista sanoa että on mieluummin hyvän miehen kakkosnainen kuin huonon miehen ykkösnainen.

Kenties tässä on kuitenkin ajettu jonkinlaista ajatusta avoimesta parisuhteesta. Siitä että se ei ole pettämistä jos siitä kertoo. Joissain perheissä on ajateltu että mies ja nainen voivat harrastaa seksiä ja vastaavaa muiden kanssa, kunhan kertovat tästä. Tämänlaisessa kontekstissa tämä meemikuva voisi olla mahdollinen.

On se kuitenkin aika kaukaa haettu...

---

Näitä miettien on hyvä valmistautua ystävänpäivään.

Maan kulttuurin aksiomatisointia

IltaSanomat kuvasi mitä asioita maahanmuuttajille opetetaan maastamme. Otan esiin joitain kohtia, nimenomaan parisuhteesta.

”Tasa-arvo ja yhdenvertaisuus koskevat kaikkia ihmisiä sukupuolesta, seksuaalisesta suuntautumisesta, vammasta tai sairaudesta, uskonnosta, etnisestä taustasta tai vakaumuksesta riippumatta.”
”Naiset pukeutuvat katseita, ei kosketusta varten.”
”Tyttö ja poika päättävät itse haluavatko seurustella.”
”Suomessa raskauden ehkäisy on tavallista ja täysin hyväksyttyä.”
”Voi asua yhdessä toisen kanssa, vaikka ei ole naimisissa.”
”Naimisiin saa mennä 18-vuotiaana ja avioeron saa, vaikka toinen ei sitä halua.”
”Myös nainen ja nainen tai mies ja mies voivat olla parisuhteessa.”
”Homoseksuaaleja on kaikissa maailman maissa ja kansoissa.”

Teksti on siitä erikoinen, että siinä on kohta jossa pukeutuminen olisi jonkinlainen "lupa katseelle". Kuitenkin kulttuurissamme tuijottamista pidetään hyvinkin pahana. (Mitä demonstroi aikaisempi nolo kohtaamiseni junassa.) Yleensä naiset pukeutuvat itsensä vuoksi ja näyttääkseen kauniilta. Ja tässä ei välttämättä haeta mitään sosiaalista. Sitä kenties vaan pukeudutaan kauniisti koska se vaikuttaa omaan itsetuntoon. Kauneus ilman ulkopuolista katseen kohdetta on aivan mahdollinen.

Tosin olen itse asiassa melko varma siitä että suuri osa meikkaamisesta ja pukeutumisesta on naisten sisäistä statuskilpailua. Eli sen tarkoituksena ei ole edes olla miehen katseen kohde, vaan nimenomaan osoittaa oma varkkuus ja hyvä maku ja muodikkuus ensi sijassa muille naisille.

Kenties tuo kohta onkin mukana siksi että se on helpompaa selittää ulkomaalaisille. Heidän kulttuurissaan nainen on ennen kaikkea suhteessa mieheen. Ja tärkeämpää onkin selittää että koskettaminen ei ole OK. Länsimaisessa kulttuurissa jopa stripteasetanssijoita koskee "älä koske" -sääntö. (Tai ainakin näin on välittynyt televisiosarjoista. En valitettavasti ole kokeillut käytännössä onko tämä sääntö totta. Minua ... ?valistuneemmat? ... voivat toki ladata kommentteihin tietävyyttään.) Näin ollen ohje ei olekaan kuvaus kulttuurista vaan jotain joka on väärin mutta ohjaa käytöstä tehokkaammin oikeaan suuntaan.

Toisaalta en halua tietää mitä tekee loogikko jos kulttuurissa on (1) OK että ollaan parisuhteessa vaikka ei olla avioliitossa ja kerrotaan sitten että (2) tyttö ja poika voivat asua yhdessä ja (3) että avioliittoon pääsee 18 vuotiaana. Ja sen jälkeen kerrotaan miten maassa ei noudateta perinteisiä heteronormatiivisia hyviä tapoja. Kun tapainturmelus on läväytetty kasvoille, voisi mieleen tulla 1+1 -yhteenlaskuja joita luettelon tekijälle tuskin edes voisi tulla mieleen. Kuten sitä että onhan sitä OK mennä vaikka pedofiiliseen suhteeseen kunhan toinen osapuoli haluaa. Koska on OK olla yhdessä ilman avioliittoa. Ja että täysi-ikäisyys olisi vain juridinen juttu avioliittoon liittyen. Tai jotain.

Toisin sanoen ; Toivottavasti nämä otetaan yleisohjeina ja nyrkkisääntöinä eikä aksioomina.

WiFi.

Ennen asiat olivat yksinkertaisia. Vakavan ihmissuhteen tunnukseksi riitti se, että antoi avaimet asuntoon. Nykyisin kaikessa on erikoisia väliasteita jotka toisaalta tekevät asioista eksaktimpia. Ei vain olla tai ei olla yhdessä. On kaikkia "significant other" -termejä. Ollaan ties mitä "friends with benefits" tai "friend zonettuja". Ja käytännössä aivan arkisempienkin yövieraiden kohdalla on aste-eroja. Esimerkiksi ; Antaako heille wifi -salasana vai ei?

Mies ja kitara -tyylin fragmentteja epäsymmetrisistä suhteista

Olen kompleksinen ja hankala tyyppi. Ja tästä seuraa helposti asioita. Tiedostin tämän kun tein netissä kiertävän "The Dunbar Edge Experimentin". Testissä taustalla on huomio siitä että ihmiset kykenevät pitämään melko maltillisen määrän ihmissuhteita samanaikaisesti. (Maksimissa 150) Ja että hyvät luottoystävät ovat vielä huomattavasti harvalukuisempia. (Jopa yhden käden sormilla laskettava määrä.) Dunbarin testissä kysellään ihmisistä. Niistä joille voi avautua ikävistäkin asioista, niihin jotka ovat valmiita valehtelemaan puolesta, niihin joilta saisi taloudellista tukea niihin joiden kanssa voisi pärjätä vuosia avaruudessa, niihin joiden kanssa voi suorittaa hankalia työtehtävän tyylisiä.(Testin joka itse asiassa tiivistyy tavallaan vanhaan "mistä tunnet sä ystävän" -lauluun.)

Minulle testi oli kauhean vaikea. Mutta syvän ja kohtuu riipivän analyysin jälkeen sain sellaisia tuloksia joita en viitsi edes julkistaa. Tuloksia kuvasi hyvin vahvasti se, että minulla on ympärilläni hyviä ihmisiä. Joiden kohdalla on kuitenkin juuri niin, että suhde on epäsymmetrinen.
* On olemassa ihmisiä jotka ovat minulle huomattavasti tärkeämpiä kuin minä olen heille. En voi hyödyttää heitä samalla tasolla takaisin. Toisin sanoen olen heistä riippuvaisempi kuin mitä he ovat riippuvaisia minusta.(Luettelossa oli toki mukana ihan "yleisesti hyväksyttävissä olevia poliittisesti korrekteja" vastauksia.)
* Toisaalta kun mietin asian niin päin, että keiden puolesta olisin valmis tekemään asioita jos he olisivat avun tarpeessa tämä tilanne jotenkin vielä vahvistui. Listalleni päätyi sellaisia ihmisiä joille saatan olla kohtuullisen merkityksetön. Tai ainakin he kaipaavat minua vähemmän kuin minä heitä.

Laajemmin sanoen ; Suurin osa kaikista ihmissuhteistani on hyödyn ja auttamisvalmiuden kannalta epäsymmetrisiä. (Osassa on nähtävissä jopa valtasuhteita, tavoilla joissa joskus vallassa on avunantaja ja joskus avunottaja.) Tämä testi tavallaan demonstroi sitä "why I don't do people".

Kuinka epäsymmetria kertoo siitä että likaiset käytänteet sotkevat puhtaat ideaalit

Voidaan jopa sanoa että jos ajatellaan vaikka Aristoteleen määrittelemää ystävyyttä tai avioliittoa, niin niiden ihannetta kuvaa yleensä symmetrisyys. Jopa vahva symmetrisyys. Aristoteles veti asian jopa niin pitkälle, että samanarvoisuus on oleellisin osa ystävyyttä. Ja parisuhteessakin kaivataan nimenomaan samanarvoista kumppania. Kuitenkin käytännössä epäsymmetriat ovat kaikkialla. Erityisesti ystävyys- ja rakkaussuhteissa. Mikä on tavallaan se niiden perusongelma. Ihanteet ja konkretia ovat siitä hauskoja että moni tiedostaakin sen, miten haasteellisia tilanteet ovat. Ja selittävät "love hurts" -tyylisiä lauseita. Samalla Liam Neeson on kuitenkin oikeassa sanoessaan "Everyone says love hurts, but that is not true. Loneliness hurts. Rejection hurts. Losing someone hurts. Envy hurts. Everyone gets these things confused with love, but in reality love is the only thing in this world that covers up all pain & makes someone feel wonderful again. Love is the only thing in this world that does not hurt."

Teepussiaforismiryhmässä johon kuulun esitettiin mietelause "Never apologize for how much love you have to give. Just feel sorry for those who didn't want any of it." Tämä tarjoaa tietenkin mahtavasti tilaa keskustella sellaisista stalkerointiteemaisista aiheista kuin "Säälin sinua ja surullista "lähestymiskieltoasi"." Stalkerointi ei ole tervettä. Ei vaikka se onkin Tim Minchinin mukaan lähinnä "love without proof". Ja siihen suhtautuminen voi olla hyvin vaikeaa. Ja se on yleensä kaukana ihanteellisuudesta. Mutta käytännössä ero on silti hyvin pieni.

Mutta ehkä ei aina.

Erikoisena esimerkkinä tästä voi ottaa sen, että taannoin eräs blogini lukija otti minuun yhteyttä mm. facebookystäväkutsun nimissä. Kyseinen nainen oli ihastunut lukemansa pohjalta. Tämä on tietenkin jokseenkin omituinen tilanne. Mutta otan tilanteen esiin sitä kautta, että hän avoimesti selitti facebookystävilleen siitä miten hän (nimeäni mainitsematta) oli ihastunut johonkin joka on "täysin saavuttamaton ja siksi turvallinen".

Mielestäni tässä oli jotain. Hyvässä, pahassa ja rumassa. Minullakin on tullut oma määräni epäsymmetrisiä suhteita. Itse asiassa minulla on takanani sellaisia "merkityksellisiä epäonnistumisia" jonka kaltaisista syntyvät ne alkoholisoituneiden bourbon borderlinet joita kuljetaan kolmen aikaan aamuyöstä ja joiden aikana täytyy soittaa yösoittoja. Yösoittoja, jotka olisivat stalkerointia jos ne eivät olisi niin julkisia. Olen tosin välttänyt tarkoituksella tätä tietä. Olen kuitenkin menneisyydessäni elänyt elämänvaihetta jossa on herätty kolmen aikaan miettimään mitä helvettiä tehdä. Kun selvää on että mitään ei voi tehdä. En ole tuolloin kyennyt ajattelemaan että koen jotain ihanaa turvallista ihailua.

Itse asiassa ne ovat olleet sen verran viheliäisiä, että olen oppinut niissä lähinnä sitä että jotkut ihmiset ovat yhä tai varmuuden vuoksi sellaisia, että heidän kanssaan olemista on rajoitettava muutamaan kertaan vuodessa tai vastaavaa. Koska siten asiat pysyvät terveessä ystävyydessä ilman että ne lipuvat johonkin muuhun. Ihan sen vuoksi, että on yksinkertaisesti sietämätöntä herätä aamuyöstä siihen, että ei voi muuta kuin miettiä milloin näkee tämän ihmisen seuraavan kerran ja mitä helvettiä tekee. Kun mitään ei voi tehdä. Paitsi kävellä edestakaisin ja itkeä pari viikkoa kuin teini. Tällaiset kokemukset tosin voivat olla tarpeen jotta osaa kohdella netti-ihailijoita tahdikkaasti ja ihmisarvoaan kunnioittavasti. (No, on edellisestä tällaisestä kokemuksesta kyllä aikamoisen kauan aikaa. Uskoisin eläväni ihan symmetrisessä suhteessa joka on ollut kieltämättä ihmeellinen ja outo matka.)

Tosin ei tämä täysin pidä paikkkaansa. Itse asiassa tällaiseen liittyen pääsin joulupäivänä tavallaan puhdistamaan ilmaa yhdestä sellaisesta. Meillä kävi vierailulla ystävä hyvin pitkän ajan takaa, jonka kanssa on kuitenkin ollut useamman vuoden tauko. Satuin paljastamaan hänelle, että minulla oli ollut häneen kova crush ala-asteen lopun ja koko yläasteen ajan. Ja että nykyisin, kun olen päässyt hänestä turvallisesti yli, olen tavallaan ihan tyytyväinen siitä, että en koskaan paljastanut asiaa hänelle, koska nyt se on säilynyt jonain puhtaana jota en ole sössinyt. Suhde oli tässä mielessä epäsymmetrinen mutta sitä itse asiassa ei leimannut saavuttamattomuus. Asia oli tietenkin mukava kertoa koska tällä hetkellä suhteemme on symmetrinen. (Tosin tiedostan että monia huonoja puolia minussa on mutta minulla on aina ollut hyvä maku.)

Toki epäsymmetrisen tilanteen voi ottaa manipulatiivisestikin. Jolloin yritys on muuttaa epäsymmetria symmetriaksi. Valitettavasti tähänkin liittyy likaisia käytänteitä. Tästä esimerkkinä ; Minulla oli eräässä työpaikassa minua 12 vanhempi naishenkilö, joka käyttäytyi ystävällisesti ja kävimme baareissa ja vastaavaakin. Mutta tämän tarkoituksena oli ollut lähinnä saada minun mieleni ikään kuin vaivihkaisesti muutettua. Olin asiasta jopa huvittavan vihjeetön. (Jälkikäteen ajatellen.) Kieltämättä ajatus itseä varakkaamman puumanaisen kanssa olisi ollut teoriassa mahdollinen. Mutta kun asia selvisi, ensin pahastuin minä. Ja sitten tämä kyseinen nainen. ; Tavallaan tämänlainen manipulointi on huijaamista vain jos se ei onnistu. Se muttaa asioita tasapuoliseksi joka tapauksessa.

"Salapetollinen mies"

Iltapäivälehdissä on hyvin usein erilaisia seksuaalisuus-parisuhdeteemaisia artikkeleita. Itse asiassa iltapäivälehtien sisältöluetteloa kannattaa lähestyä paranormaaleihin uskomisen psykologiaan perehtyneen Richard Wisemanin kuvaamilla teemoilla. Kun Wiseman kuvaa sitä mitä aiheita ja teemoja toimiva tarotennustaja kalastelee asiakkaistaan, luettelot rakauselämästä ja työelämästä mukailevat hyvin vahvasti näiden lehtien sisällysluetteloja. Vaikka tietenkin lehdet kuvaavat tuoreita tapahtumia tai "ovat ajassa kiinni", mutta eivät esitä kertovansa tulevaisuuden tapahtumia.

Modernissa maailmassa naisilla on oikeuksia. Itse asiassa jopa "vanhoillisissa" näkemyksissä. Ja tähän liittyen naisnäkökulma on hyvin suosittu. Tästä hyvän esimerkin saa Iltalehden tekstistä "5 tapaa, joilla mies pettää tietämättään". Listan mukaan minä olen sarjapetturi. ; Listan piirteet ovat "Kerrot parisuhteen ongelmista toiselle naiselle", "Seuraat exän Facebook-sivua", "Ostat juoman toiselle naiselle", "Viet vieraan tärkeään paikkaan".

Toki ymmärrän jos parisuhdeasioissa pahastuu jos valittaa ongelmista joillekuille. Mutta minä toisaalta valitan monenlaisista asioista silloin kun ne ovat ajankohtaisia. Enkä hirveästi mieti ihmisten sukupuolia. Toisaalta on toki ymmärrettävä että on eri asia stalkeroida facebooksivuja kuin olla normaalisti "ystävälistalla". Ja omat välini eksiini ovat suoraan sanoen yleisesti ottaen kohtuu hyviä. Olen toisaalta myös kohtuu avokätinen sille päälle tullessani (ja niinä harvoina hetkinä kun minulla on rahaa) enkä tuolloinkaan mieti sukupuolta. Enkä ymmärrä miksi kenenkään kanssa pitäisi erikseen mennä ikäviin paikkoihin.

Tässä tekstissä tietenkin korostuu se, että pettäminen määritellään naisnäkökulmasta ja vain näkökulmasta. Eikä edes minkä tahansalaatuisen naisen näkökulmasta. Esimerkiksi oman puolisoni naisnäkökulmaa nämä esimerkit eivät edusta. Tasa-arvoisessa maailmassa molempien kokemuksella on väliä. Mutta jostain syystä on monista "vapautunutta" että mustasukkaisuudentunteen värittämät tulkinnat ovat objektiivinen asialista, kunhan näkökulma vaan on naisnäkökulma. Miesnäkökulmasta vastaava kaunaisuus olisi pikkumaista sovinistin naisen kahlintaa, vahdintaa ja autonomian kieltämistä. Mutta minä en kai voi sanoa mitään koska olen pettäjämies, väärää sukupuolta ja vastaavaa.

"Eroselfiet"

Hannu Kiuru kirjoitti "eroselfieistä", otsikolla "Muotia juuri nyt:Eroselfiet!" "Siinä he yhdessä hymyilevät kuin ei olisi hätiä mitiä. Paitsi että tuossa kuvassa he ovat juuri eronneet toisistaan. Kuva löytää tiensä kumpaisenkin Facebook-sivulle tiedoksi kavereille: Ei tämä ole maailmanloppu, me erosimme ystävinä."

Laajalla skaalalla katsoen hänen argumenttinsa muistuttaa sitä että jos väärää kantaa ajava asia on suosittu, siihen viitataan termillä "muoti". Mutta jos omaa kannattamalla asialla, sanotaan nyt vaikka kirkolla, on paljon jäseniä pitää sitten kertoa että miten 4.1 miljoonaa kuuluu kirkkoon.

Selfie nähdään pelkästään omakuvan kautta. "Näyttämöllä esitetään tarinaa syntiinlankeemuksesta. Alaston hahmo istuu lähteen reunalla ja katsoo kuvajaistaan veden pinnasta. Katselee tarkkaan, ihaillen. Hän ei kuule, ei näe, ei välitä, kun toinen alaston hahmo häntä etäämpänä huhuilee. Peiliin katsoja on lumoutunut, haltioissaan. Hän on rakastunut omaan kuvaansa, unohtaen kaiken muun." Eroselfieissä on kuitenkin kaksi ihmistä. Kyseessä on siis "jokin muu". Ja kuin varmemman vakuudeksi "Samoin hämmästyttävää on, että asia kuvataan "Selfish (engl.) tarkoittaa itsekästä. Tänä päivänä ihmisen itsekkyys, omahyväisyys, näkyy siinä, ketä hän kuvaa. Selfiet eli omakuvat ovat nyt suosiossa. Minä. Minulle. Minun. I, me, mine. Monet ovat valmiit riskeeraamaan oman henkensäkin saadakseen hyviä kuvia itsestään. Ja vähän perspektiiviä kuvaan saadaan, kun kännykkä liitetään ns. selfietikun nokkaan." Selfiet toki ovatkin typeriä. Mutta eroselfieissä ei ole kysymys yhdestä ihmisestä. Siinä on kaksi ihmistä ja sosiaalinen viesti.

Tästä päästään pääkysymykseen ; Ovatko eroselfiet jotenkin erityisen itsekkäitä tai pahoja. Nähdäkseni eivät. Kiurua ahdistaa seuraava; "Ero ei kuitenkaan ole mitään leikkiä, se on aina osoitus epäonnistumisesta. Suhde ei toiminut. Odotimme toisiltamme liikoja tai liian vähän. Emme osanneet puhua toisillemme, ohitimme toistemme tunteet ja tarpeet. Emme tienneet, miten tästä olisi voinut päästä eteenpäin. Ennen erotilanteissa yhteisiä valokuvia saatettiin repiä riekaleiksi vihan ja raivon vallassa. Tänäänkö sitten pitäisi hymyillä eroselfieissä? Suru ja viha jäävät Keep smiling-mallissa iloisen ulkokuoren alle. Se on tuhoisaa." Tässä on jo jonkinlainen argumentti. (Etymologia ei ole argumentti. Sanaa ei käytetä siten kuin joku kielinikkari vääntää sanan alkulähteitä tai sanaleikkejä kääntelemällä.)

Tämä ei ole väistämätöntä mutta hyvinkin mahdollista. Ja kaikessa selfiekulttuurissa on tämä sama vika. Itse asiassa jopa uskonto voidaan nähdä tämänlaisen lähteeksi. Niissähän korostetaan että jokainen ihminen on syntinen. Mutta ulospäin pitää käyttäytyä tiettyjen periaatteiden mukaan. Se, että tietyt asiat ja käytöstavat ovat uskonnon normeja ja dogmeja tuovat harhan jossa pitää teeskennellä itseään ihanteellisempaa. Tämä ei ole väistämätöntä mutta hyvinkin mahdollista. Tässä mielessä voidaan sanoa että Hannu Kiurun ongelmana ei ole välttämättä se, että asiat jäävät kaivelemaan vaan se että valta tähän kaiveluun liittyen annetaan väärälle taholle.

Viha vai teeskentely

Hannu Kiurun ohjemaailma sitten ei olekaan kovin hyvä asia. Hän ajaa väkivaltakatharsiksen tukemista. "Kun ero kenkuttaa, niin silloin pitää kenkkuilla. Sosiaalisesti hyväksyttävä tapa purkaa raivonsa on viedä se erossa itselle jäänyt matto pihan perille ja piestä se tamppaustelineessä niin pahanpäiväisesti, että matto jo vallan apua huutaa. Aina kun villipeto uhkaa saada sinusta vallan, niin ei muuta kuin maton kanssa ulos ja sitten vasta piiskaussession jälkeen sisään, kun et enää pure hammasta, vaan ilmeesi muistuttaa lähinnä lauhkeaa lammasta. Onhan sinun uskallettava kohdata ne asiat, jotka olet vastikään menettänyt." Tämä on hyvin huono asia. Sillä vaikka tämä ns. lashing out on katharttista, siitä seuraa ongelmia. Sillä viha helpottaa vain hetkeksi. Ja samalla opetat että väkivallan purkamisesta tulee hyvä olo. Ja tämä johtaa siihen että entistä helpommin purat väkivaltaa tällä keinoin. Vihanhallinta huononee.

Josta päästäänkin siihen miksi on kenties hyvä miettiä sitä että pitäisikö erotilanteissa opetella teeskentelemään. Kiuru itsekin toteaa kommenteissa että "Työttömyys, viina, kirves ja perhe Lumihanki, poliisi ja viimeinen erhe Aivan liian monissa avioerotilanteissa miehen mielenterveys järkkyy niin, että lopputuloksena on verinen perhetragedia." Onko kenties sittenkin parempi teeskennellä kuin "Kaikella on aikansa. On aika repiä fotoja, raastaa hiuksiaan, itkeä suureen ääneen, polkea jalkaa, kieritellä itseään itsesäälissä. Ja eräänä päivänä on aika huomata, että surutyö on käyty läpi. Elämä voittaa."

Rauha

Ongelma ei toki jää vain tähän. Sillä tosiasiassa tuossa on annettu surutyölle kaava. Ja tämä kaava on usein vankila. Ja tämä vankila rakennetaan määrittelemällä rakkaus ja ystävyys tiukalla tavalla ja vaatimalla kaikki tähän muottiin. Lisäksi esiin tulee se että tietynlainen sureminen ei olekaan oikeaa surutyötä.

Kun Hannu Kiurun tekstiä kehutaan ja elämänkokenut ihminen kertoo että "Olen miettinyt myös tuota ilmiötä, että kun avioliitto epäonnistuu, erotaan ystävinä. Mitä se oikeastaan tarkoittaa? Miten ystävistä erotaan? Jos ollaan ystäviä, niin yhdessä ollaan yleensä elämän kiemuroissa jakaen ilot ja surut. Siitä mielestäni ystävyys tunnetaan." niin voin toki olla ymmärtäväinen. On todellakin mahdollista harjoittaa filia -suhdetta ja asua yhdessä. Mutta mikä onkaan platonisen ystävyyden ja parisuhteen välinen ero? Mitä on jos on "friends with benefits"? Mitä on jos on "spouse without benefits"? Jonkinlainen aristoteelinen samanarvoisuuden läpitunkeva ystävyys voidaan varmasti saavuttaa. Mutta tätä on kuitenkaan paha pitää oikeanlaisena.

Itse asiassa itse en voi ymmärtää miten suunnilleen kukaan, siis kukaan, ei voi ymmärtää että joskus rauhassa eroaminen on todellakin se mitä tapahtuu. Olen itse niitä ihmisiä jotka eivät ole harrastaneet avioeroja. Mutta minulla on kuitenkin ollut naissuhteita. Ja niissä on ollut vahvasti sävy "ystävyydellä eroamisesta". Eikä pelkästään siinä klassisessa "sanotaan että erotaan ystävinä mutta oikeasti ei enää nähdä ikinä" -luokassa. Näkisin että monesti voi olla ystävä mutta saman katon alle asumaan ja seksiä harrastamaan haluaa jonkun toisen. Ja tämä tekee "ei ole sama asia" -luokan. Jos ei ihminen ymmärrä mitä tarkoittaa eri osoitteeseen muuttaminen mutta ystävänä pysyminen, en halua tietää miten tälläisen ihmisen lapset voivat ikinä aikuistua. Ja niin edespäin.

Ja sitten se tärkein. Mika Sipura on kirjoittanut blogiinsa hyvin hienon tekstin. Hän oli käynyt eroprosessia. Ja siihen oli liittynyt myös eroterapiaa. Terapiaryhmissä on ilmoilla ilmapiiri jossa piti olla rehellinen. "Moni itki ja muut jakoivat jaksuhaleja. Kun minun vuoroni tuli, kerroin aluksi ajasta jolloin oli vaikeaa, mutta viimeiset puoli minuuttia käytin hyvien uutisten kertomiseen. Olin tavannut mukavan neidon, ja meillä oli kivaa yhdessä. Tunsin kuinka vieressäni istuneen, jo alussa ryhmän matriarkalta vaikuttaneen naisen syke kiihtyi, ja hän alkoi liikehtiä levottomasti. Tajusin mokanneeni. Positiivisuus ei kuulunut tilaisuuteen. Nainen otti ryhmän ohjaajalta ohjat, ja alkoi opastaa minua: elin selviytymissuhteessa, jollaisia hänelläkin oli ollut. Seitsemän, tai jotain sellaista. Niitä tulee ja menee, eikä niitä kannata ottaa vakavasti. Joitakin ihmisiä vain käytetään ponnahduslautana. Muut nyökyttelivät, ja ryhmän ohjaaja totesi, että selviytymissuhde oli todennäköisesti kyseessä, sillä surutyöni näytti olevan kesken." Ilmoille oli tullut vahva teema jossa hän oli pilannut muiden surutyön. Mikä on tietenkin huvittavaa sillä Sipuran "selviytymissuhde" on kestänyt hyvin hyvin hyvin hyvin kauan.

Eli vähän kuin kirkossa ja uskovaisten parissa olisi. Rehellinen pitää olla. Kunhan rehellisyys tarkoittaa sitä että osuu juuri tiettyyn annettuun muottiin. Jos ei sovi niin suree väärin. Tai hoitaa kriisitilanteen väärin - esimerkiksi ilman kirvestä tehty avioero on ilmeisesti jonkinlainen kalvava ja sisältä mädättävä epäonnistuminen. Ja nämä avuliaat ja auliit ihmiset mielellään vetoavat "psykologiseen kokemukseensa" ja "elämänkokemukseensa" jonka perusteella he kertovat sinulle miltä sinusta oikeasti ja perimmiltään tuntuu. Jos siis vain osaisit itse huomata että sinulla on joku ilmiselvä defenssi - kuten "selviytymissuhde" - menossa. Eli pitää olla rehellinen eli sopia annettuun muottiin. Itse tosin ajattelen että jos pitää vedota auktoriteettinsa "psykologisena osaajana" kun terapoitava ei muottiin sovikaan niin se viittaa siihen että mitään psykologista silmää olekaan ja siksi se yrittää olla vain auktoriteetti.

---

Toki Kiurun blogaus on siitä hyvä että jos minulle tulee ongelmia niin tiedän mistä tahoista pysyä kaukana. Jos minun vihaprofiililla lähtee seuraamaan noita lashing out -ohjeita niin prosessissa syntyy ennen pitkää ruumiita.

Moukan duunia

"Kotimaa" -lehti on usein toiminut lähteenäni. Sen internetsivut ovat olleet sitä harvinaista kansankirkollista materiaalia joka on pitänyt minut edes minimaalisessa sidoksessa kyseiseen laitokseen. Olen pysynyt ikään kuin ajan tasalla. Sen historia on hieman kuten koko laitoksen historia. Se voidaan kuvata jonain jossa sananvapaudesta käperrytään yhä enemmän ja enemmän sisäsiittoiseen ajatteluun.

Kun paikka avautui, siellä oli hyvin runsaasti blogeja. Tämä oli kirkon moniäänisyyttä parhaimmillaan ja rehellisimmillään. Tämä tosin toi esiin sen verran paljon metelöintiä, että se ei näyttänyt sopivan kirkon julkisuuskuvaan. Siksi tästä luovuttiinkin. Ajateltiin että saataisiin asiallisempaa keskustelua. Erikoista oli että moni aivan asiallinen blogisti karsiutui ja asiattomia jäi jäljelle. Sillä paikat jaettiin jonkinlaisen statuksen mukaan. Paikkaa ei ansaittu ansioilla tai sillä että oltiin hyvä kirjoittaja. Eikä edes asiallisuudella. Tässä ja monessa muussa yhteydessä sivusto on myös muuttanut ulkoasujaan ja vastaavia. Ja näihin kaikkiin on liittynyt erikoinen asia. Historian siivoaminen. Tuotettu ja julkaistu on kadonnut bittiavaruuden syövereihin. Nyt, vuoden vaihteessa, se meni maksuseinän taakse, kuukausimaksulliseksi. Ja tässä mukana piiloutui itse lehden artikkelit. Blogit jäivät näkyviksi. Mutta niihin ei pääse kommentoimaan muuta kuin maksamalla.

Heillä on toki lupa tehdä näin. Mutta tästä kaikesta syntyy kuva siitä että paikka on melko sisäänpäin käpertynyt ja sensuristinen laitos. Se on yrittänyt avoimuutta ja huomasi että ihmiset  "eivät kyenneet toimimaan vastuullisesti". Valitettavasti tämä on sitten johtanut siihen mikä ei ole rehellistä. Rehellistä olisi tunnustaa että moniäänisyys ei ole mikään mukava asia ihmisille ja rikkaus. Että se on kulttuuria jossa heitetään rajua juttua ja ärsytetään ja ollaan jopa henkisen väkivallan harjoittajia. Sen sijaan on tehty ankaraa siivousta jossa sananvaltaa on yhä enemmän ja enemmän niillä tahoilla joilla on status tähän. Ja tätä statusta ei ansaita asiallisuudella. (En väitä että minä olisin asiallinen, väitän että on ollut moniakin asiallisia ihmisiä jotka olisivat ansainneet mutta eivät saaneet.)

Maksuseinä ei estä muualle kommentointia. Joka tekee kommenteista täysin "kotimaan" sensuurivallan ulottumattomissa olevia.

Siksi minun onkin kenties hyvä ottaa esille blogiteksti johon olisin halunnut kommentoida. Mutta johon en voi. Hannu Kiurun uusimmasta. Ennen kuin käsittelen tätä tarkemmin taustoitan että Kiurulla ja minulla on pitkähkö ja varsin omituinen ja skismainen keskustelusuhde. Hyvin usein syynä on ollut se, että hänen huumorintajunsa on ollut hyvin raakaa ja repivää. Hänen ohjeistuksensa ovat olleet suunnilleen sitä rataa että jos asiat haittaavat minua niin asia hoituu sillä että en lue niitä. Tällä asiallisuusradalla olen ottanut kantaa siihen miten hän vertautuu epäkohteliaimpiin uusateistien teksteihin. Karkeasti ottaen kantani on ollut että hän on mies joka "huumorin" nimissä tykkää hakata muita mutta ei kestä että hänelle vastataan. Oma kantani on ollut enemmänkin se, että hänellä on lupa sanoa mitä haluaa mutta tähän vastaaminen on sitten vain sananvapauden noudattamista ja häntä saa moittia ääliöksi ja kostaa pahat sanat vaikkapa vastinerunoilla.

"Charlie Hebdo" on ollut siitä mielenkiintoinen että se on iskenut uskonnollisen satiirin muodikkaaksi. Ja tämä on kaivanut monissa esiin puolia joita heissä tavallisesti ei näy. Ja joita vastaan he näyttävät usein toimivan. Kun tuossa viime keväänä yllättävän moni perussuomalainen oli sitä mieltä että oli hassunhauskaa ehdotella ateisteille Pohjois-Koreaan muuttamista siksi että "Suvivirsi" on osa kristillistä kulttuuria ja erimielisyyden ilmaisu tässä on huono asia. Esiin nousi myös että kirkon ivaaminen on typerää koska pitää ymmärtää että ihmisen täytyy toimia maan tavalla tai maasta pois. Ja tämä maa pois on Pohjois-Korea. Nyt nämä samat tahot sitten intoilevat islamia kritisoivasta pilakuvakilpailusta. Koska uskontojen pilkka on sananvapautta ja poliittista epäkorrektiutta joka on yhtä muodikasta kuin maassa maan tavalla tai maasta pois. Ja hauskinta on että henkilöt ovat tässä kohden aika monesti samoja.

Kirkon kanta on tässä ollut se, mitä on voinut odottaa. "Kirkko ja Kaupunki" -lehden Ville Rannan sarjakuva 19.1. 2015 kertookin tästä kaiken. Uskonnolliset eri uskontoja edustavat johtajat sanovat "Väkivalta on väärin!  Mutta pyhiä asioita ei saa pilkata!" ; "Eikä uskonnollisia tunteita" ; "Eikä Israelia kritisoida" ; "Eikä profeettaa kuvata", "tai muuten". Kirkon ja muiden uskontojen yleisenä kantana onkin ollut lähinnä paheksua väkivaltaa mutta ymmärtää väkivallan tekijöitä sitten niin maan pirusti. Ymmärrystä näyttääkin riittävän enemmän toisia ihmsiä murhaaville kuin sellaisille jotka eivät usko Jumalan olemassaoloon. Sillä ensimmäistä ymmärretään kun taas jälkimmäistä yleisesti paheksutaan tai irrelevantisoidaan. Ja tylyttäjät eivät ole mitään fundamentalisteja jotka eivät edusta kirkon virallista kantaa. Vaan pappeja papin statuksella. Jopa piispoja. Ja Hannu Kiuru on yksi tämän jengin edustaja.

Hannu Kiurukin näyttää nyt vaihtaneen kantaansa aiempiinsa nähden. Se miten hänestä ihmisen tulee suhtautua huumoriin jonka kohteena on on vaihtunut. Heti kun kohteena en ole vaikka minä tai joku muu vääräoppinen, tilanne muuttuu. Tämä on tietenkin ymmärrettävää kristityn kannalta. Sillä kyllähän sitä ihmisiä kohdellaan eri tavalla kuin sieluttomia puolieläimiä. Jos kristityt eivät usko näin, on vaikeaa ymmärtää miksi he sitten käyttäytyvät kuin näin olisi. Joko he oikeuttavat pahuutensa rationaalisin argumentein tai ovat pahoja ja tyhmiä eli heillä ei ole edes teologista oikeutta toimilleen. Luotan että papit ja piispat osaavat teologiaa niin paljon että jos he toimivat jotenkin se on myös Sanan mukaista. Eiväthän he muuten sitä tekisi ja rivikristityt heidän sanomisiaan "järkeviksi" kutsuisi.
1: Onkin melkoisen luultavaa että jos Charlie Hebdon uhrit eivät olisi vasemmistolaisia ja ateisteja ei vastaavaa ymmärtämistä saatisi tekijöille. Jos uhrit olisivat kirkossa olevia kristittyjä joiden mainos olisi "Answers in Genesiksen" suosima banneri jossa ihminen osoittaa suoraan ladatulla aseella katsojan suuntaan ja päällä on teksti "If God doesn't matter to him, do you?" Jos tämä olisi raivostuttanut evoateisteja niin lausunnot olisivat hyvin toisenlaisia. "Uskonnonvapaus" olisi varmasti paljon vahvemmin esillä, eikä sitä haluttaisi yhtään ymmärtää että miten se voisi provosoida yhtään mitään. Väkivaltaa paheksuttaisiin kuten nytkin. Mutta ilman sitä "toisille tärkeitä maailmankuvallisia asioita ei saa loukata" -kulmaa. Sitä sen sijaan käskettäisiin vain nielemään kaikki. "Jos et kestä, älä katso" -tyylinen ohje tulisi välittömästi.

Kenties vasta itse kohteena ollessaan Kiuru on kenties tiedostanut että kun jotain asiaa pyörii paljon internetissä, mediassa ja lehdissä niin et voi vain "olla lukematta niitä". Koska joudut käytännössä muuttamaan ämpäriin voidaksesi tehdä näin. Kehotus välttämiseen tarkoittaa että "Älä lue yhtään lehteä, älä avaa televisiota, älä avaa nettiä. Älä mene ulos kadulle". Hän ei jotenkin näyttänyt käsittävän tätä silloin kun hän halusi intoilla minun kustannuksellani. Nyt kun muodikasta ei ole lähettää minua Pohjois-Koreaan vaan pilailla uskonnoilla, on sävy aivan toinen. Kenties kaksoisstandardinomainen käytös johtuu siitä että hän on omakohtaisen kokemuksen kautta oppinut vanhat virheensä, tunnustaa ne ja kasvaa.

Myöhemmin toki paljastan että näin ei selvästi ole. Mutta vihjaan että oma kantani on koko ajan sentään sama. Minuakin saa pilkata, mutta pilkan kritiikki on sitten sekin sananvapauden alla. Ja jos tekee moukan duunia, eli pilkallista satiiria niin on moukka. Ja se pitää sitten tunnustaa. Ja kestää se että sananvapaus tarkoittaa sitä että kritiikkiä kritisoidaan ja itsekin joudutaan joskus hakatuksi. Turha leikkiä että se on mukavaa. Ei se ole. Se on aina vittumaista. Kuten slogan sanoo "Elämä on". Ja se ei todellakaan jatku sillä "lahja" -sanalla jota jotkut ideologivalehtelijat jotka ovat eläneet ideologisen vallan avulla muita pompottaen kermaperse -elämän heittelevät itsetyytyväisyydessään vain siksi että ovat niin vieraantuneet todellisuudesta että eivät ole edes koskaan harkinneet itsemurhaa. Ja joille on suunnaton maailmaa mullistava järkytys tutustua bussissa sellaiseen maailmaan jossa toiset ihmiset ovat asuneet vuositolkulla. Peräti ne ihmiset joiden pilkkaamisesta on satuttu tekemään itselle huvi ja harrastus.

Mutta siihen Kiurun uusimpaan.

Hänellä on toki mielenkiintoinen tapa tarttua asiaan. Tapa joka on sentään rehellinen. Moni nimittäin toimii tavalla joka ei herätä minussa kunnioitusta. Eli elävät kaksoisstandardin mukaan. Jossa vihollinen on se jota saa pilkata ja itseä ei. Ja jotka esittävät jotain muuta. Kiuru selvästi ei tee näin vaan vaatii epätasa-arvoista kohtelua aivan suoraan. Tämä on aitoa ja rehellistä. Moraalitonta muutoin, mutta rehellisyydessä on jotain ansiokasta. Hän sanoo jo otsikossa että "Olisiko jo aika siirtyä uskontojen pilkkaamisesta TV:n parisuhdepelleilyihin?"
Eli pilkkaaminen ja sen ilkeys ei häntä kiinnosta. Hän on suoraan sitä mieltä että pilkka täytyy kohdistaa tiettyihin aiheisiin. Ja toisiin ei saa. Moni elää tämänlaatuisen maksiimin mukaan.

Jospa vastaus olisi sama mitä hän kertoi kun moitin pilkkaavasta ateistien käsittelystä. Että turpa kiinni jos ei huumorintaju kestä. Että jo se, että noihin uskontopilkkoihin vastaa tarkoittaa sitä että uskontokritiikissä on jotain arvokasta ja oleellista. Koska eihän ihminen mitenkään voi reagoida vain siihen että hänen identiteettiään ja ihmisryhmää johon hän kuuluu käsitellään ilkeästi. Kritiikki joka herättää tunteen siitä että sitä on tehty liikaa voi tarkoittaa vain sitä että kritiikki osuu. En lähde tälle tielle.

Mutta kysymys on mielenkiintoinen. Sillä siinä on itsessään sellainen sävy että on jokin yleinen mielipide johon Hannu Kiurulla olisi valtaa komentaa. Hän ei ole siis niinkään itse tekemässä pilaa tästä tietystä aiheesta vaan sanomassa että tämä on se aihe johon muidenkin pitäisi. Joka on jo sen suuntainen että hän tulee esimerkiksi minulle sanomaan mistä aiheesta esimerkiksi minun pitäisi kiinnostua ivailemaan. Oma neuvoni on että "ivaa sitä sitten".

Toki Kiurulle on myönnettävä että hän on ottanut esille erinomaisen pilailun kohteen. "Näyttäisi siltä, että parisuhteisiin liittyvät asiat ovat tosi-TV-formaattina talloneet perinteiset nolausohjelmat jalkoihinsa. Nyt kyse on siitä, mikä lafka keksii hurjimman parisuhdeleikin. On näytetty Suomen pisimpiä treffejä, kun mies ja nainen laitetaan tuosta vain asumaan viikonlopun keskenään. Kohta on tulossa sarja, jossa nuoret ja kauniit suomalaiset ihmiset tutustuvat toisiinsa alastomina." Se tuo mieleeni sen, että esimerkiksi hikipediaan on tullut kirjoitettua kaikenlaista. Tosi-TV -aiheiset televisioformaatit tuovat mieleen sellaisia asioita kuin "Rakas - minusta on tullut huomiohuora" ja vastaavia. Hannu Kiuru ei tosin näytä seuraavan huumorialaa. Tosi TV on muutenkin itse asiassa yleinen pilan kohde stand-upissa, käsittääkseni ylikäytetympi kuin kirkollinen huumori. Joten en ymmärrä miksi hän kehottaa humoristeja lopettamaan kirkkohuumorin tekemisen ylikäytettynä ja haluaa sen sijaan siirtää komiikkaa enemmän siihen Johanna Tukiais -suuntaan. Koska tämä on kuitenkin paljon ylikäytetympi juttu. On merkittävää että "Putous" ja "Kingi" ovat itse asiassa rakenteeltaan ensi sijassa referenssisuhteessa pudotuskisoihin ja ovat ensisijassa näiden pilkkaamista. Ja vasta toissijaisesti niiden huumori koskettaa sitten niitä sketsihahmoja. (Toki aika iso osa katsojista näyttää olevan tästä tasosta aivan pihalla.)

Mutta avioliittojutut näyttävät todella olevan uusi muoti. Ja pidän Kiurua tarkkanäköisenä. Sillä hän ottaa nolausohjelmat esiin.
Kommentoijilla joista "Eikös näillä kaikilla julkisuusmetkuilla itse asiassa pyritä purkamaan ja vähentämään avioliiton merkitystä? Itse asiassa taitaa olla samasta ilmiöstä kyse kuin avioliittokäsitteen laajentamisesta toisaalla?" näyttää olevan hieman erikoinen suhde siihen miksi näitä ohjelmia katsotaan. Suuri osa Tosi-TV -ohjelmista koostuu juuri siitä että tietyt ihmiset otetaan ikään kuin sormella osoittamisen ja naureskelun kohteeksi. Sinkkujen epätoivo onkin loistava mahdollisuus tehdä heistä jotain jota osoittaa sormella ja paheksua. Jotain joka on niin pieni että on sitä mihin voi kohdistaa sitä Hannu Kiurulle tyypillistä ylenkatseellista autoritaarista naurua jossa ytimessä on kokemus omasta ylemmyydestä ja siitä miten naurun kohde on jotenkin naurettava. Ja kenties tästä voi todella tehdä hauskaa huumoria. Tai ilkeää satiiria. Jos siltä tuntuu.

En tosin ymmärrä miksi asian täytyisi olla niin että se on "Joko-tai".

En ymmärrä miksi pitäisi moittia näitä avioitumisohjelmia nollasummaisesti niin että tämä lopettaisi pömpöösien kristittyjen pilkkaamisen. Sillä olisihan sitä hupaisaa perustaa erilaisia televisio-ohjelmia vaikka puolisoa etsiville lestadiolaisille. Kirjoittaa vaikka satiirinen ohjelmaformaattisketsi "Haluatko lapsitehtaaksi?". Toisaalta voitaisiin perustaa myös kristillisen siveä ohjema jossa korostettaisiin että avioliitto ja seksi kuuluvat yhteen tasolla jossa esiaviollinen seksi olisi kiellettyä. Ja sitten avioliittoa hakevat hurskaat ihmiset hakisivat suhteeseen ja avioon. Ja olisivat 16 -vuotiaita kaikki. (Sillä on fakta että "seksiä vain avioliitossa ja masturbointi on syntiä" siveyskäsite jotenkin näyttää siltä että tätä kannattavat ihmisryhmät päätyvät naimisiin nuorempina kuin minä menetin neitsyyteni.) Kenties nämä voisi yhdistää. Nykyajan parisuhdekritiikkiä siitä miten tyydyttymättömässä kiimassaan siveästi kiemurtelevat lestadiolaiset menevät ensisilmäyksellä naimisiin kenen tahansa oikeaoppisen lestadiolaisen kanssa jotta voisivat heteroseksuaalisesti täyttää maan. Tilanne voitaisiin vetää vaikka siten että kilpailijat laitettaisiin suljettuun latoon viikoksi. Siellä kuunneltaisiin vain uskonnollisia saarnoja ja pois pääsisi aivan yhtä vaikeasti kuin "Suomen pisimmät treffit" -ohjelmassa. Siellä voisi olla pudotuspelejä syntientunnustamisesta. Sitten kun tämä rakennelma tuottaisi innokkaita pareja voitaisiin ohjelman päätteeksi nähdä miten televisiossa silmää huumorintajuisesti vilkuttava pappi sitten hyväksyy tämän toiminnan. Samalla tavalla kuin "ensitreffit alttarilla" -ohjelman traileriin on saatu mukaan pastori. Ja katsoa miten kirkko siunaa tämän, toisin kuin pitkäaikaisessa parisuhteessa olleiden homojen avioliiton.

Kato Hannu, jotkut meistä eivät ole ideologisesti niin fakkiutuneita kuin sinä. He voivat multitaskata. He voivat olla monitahoisemmin paskapäitä. Ja jossain tässä prosessissa syntyy tasapuolisuus, jossa yhdet eivät saa jotenkin oikeutta olla pilkasta vapaita kun taas toisia saa hakata mielin määrin. Sellainen maailma jossa ei komenneta mistä ihmiset saavat ja eivät saa tehdä pilkkaa ja osoittaa sormea että "hyökätkää kaikki tuonne, älkääkä ikinä tänne".

Prétender

Olen katsonut itselleni tuntemattomasta syystä "Prétear" -nimisen animesarjan. Se edustaa ns. taikatyttöanimea. Olen toki muutoinkin katsonut hyvin omituisia animeja^?/animeita^?. Eikä niidenkään katsomselle ole ollut oikein mitään järkeviä selityksiä, ei edes viihtyminen. Merkittävää on että dokumentaatio ja todistajat kertovat minun katsoneen "Descendants of Darkness" -animesarjan mutta se on ollut niin kauhea että mieleni aktiivisesti torjuu kaikki muistot tästä. Se on niin kauhea että en edes muista miten kauhea se on! "Prétearin" muistan kuitenkin jopa häiritsevissä määrin. Ja se on kaiken kaikkiaan sellainen että saan sitä katsellessani liian vähän nenäverenvuotoja mutta sen sijaan minua uhkaa aivoverenvuoto. Mutta olen rohkea! (Tai suisidaalinen...)
1: Tosin keksin miten sarjasta saisi mielenkiintoisen. Sarjassa on kaljuuntuva alamittainen komediallinen kevennys nimeltä Mr. Tanaka. Kaikki kohtelevat häntä eri tavalla häijysti. Kun Himenon koko perhe koostuu vastenmielisistä koomisista stereotyypeistä, tästä saisi tragikoomisen sarjan jonka ytimessä on suunnilleen se, että "todellisuudesta vieraantunut rikkaisto kohdentaa mielivaltansa köyhään proletaariin". Tästä itse asiassa saisi hauskan sarjan, keksin tähän niin paljon materiaalia ja juonia joissa tapahtumat voitaisiin katsoa ikään kuin täysin sivusta. Sarjan keskusjuoni voitaisiin pitää ennallaan, taustana eikä päänäyttämönä. Seuraisin! 

"Prétear" on hyvin klassista taikatyttöanimea. Siinä on joka ikinen tyylilajin konventio. Siinä on taikatyttö joka tekee jonkinlaisen maagisen transformaation erityiseen taikamuotoon. Muuttumisen aikana hän vilauttaa paljasta pintaa tavalla joka paljastaa fyysiset avut. Mutta tekee tämän tavalla joka ei kelpaa maskuliiniseen fan serviceen. Muuttumisen jälkeen hänellä on jonkinlainen uusi asuste joka sitten tekee tästä jotenkin tyttöjen asian.

Himeno Awayuki on tämän sarjan taikatyttö. Hänen maaginen voimansa tulee sitä kautta että hän fuusioituu "Leafe Knightsien" kanssa. Nämä ovat miespuoleisia ritareita. Himenon (jota kutsutaan sarjassa etunimeltä joten niin teen minäkin) maailma muistuttaa siis jossain määrin "Kapteeni Planeettaa", tosin sillä erotuksella että "Kapteeni Planeetassa" elementtejä on vähemmän ja taiat tehdään sormusten avulla. Ja Himenolla ei ole "kaikki fuusioituu" -tyylistä supermuotoa. Ja Himenon transformaatio on enemmän tai vähemmän seksualistettu. On vaikeaa sanoa miten siihen pitäisi suhtautua, mielipiteet ovat monenlaisia.

Merkittäväksi tämän tekee se, että sarja on hyvin vaikea luokitella totuttujen feminististen konventioiden kautta.
1: Naisasiaa ajaa tietenkin se, että sankari on ylipäätään nainen. Kun tässä päihitetään erilaisia demoneita varsin fyysisesti - ja Himeno on arjessaankin karateka - tämä korostuu.
2: Toisaalta sarjassa naiseus sidotaan hyvin normatiiviseen mekkojen ja pukujen maailmaan jossa naissankari täyttää ulkonäöltään ja mieltymyksiltään tietyt kawaii-tyttömäiset piirteet. Joka vieraannuttaa monia feministejä koska se korostaa heteronormatiivista mallia jossa sukupuolten välillä on olennaisia eroja. (Mikä ei tosin tee siitä ei-feminististä.)
3: Kolmanneksi se korostaa että nainen jotenkin täydentyy miehellä. Että nainen jotenkin essentiaalisesti tarvitsee miehen saavuttaakseen potentiaalinsa. Tämä on jokseenkin häiritsevä asia. Parisuhdefiksoitumista ei tietenkään auta se, että transformaatio on symboliikaltaan ja muutenkin varsin seksualisoitu. Ja se, että sarjassa on seitsemän komeaa ritaria - joista pari on peräti alaikäistä - nostaa tämän tematiikan hyvin häiritsevälle tasolle tavoilla joka ei taatusti viehätä konservatiivia eikä liberaalia. Toki monogamisuuteen painotetaan siinä mielessä että erityistä romantiikkaa kohdistetaan Hayate -nimiseen tuulen ritariin. Joka on hyvin Laasasen ihanteisiin osuva hahmo. Ärtyisä, häijy ja aggressiivisesti suojeleva. (Siis vähän kuin minä. Mikä tekee sarjan seuraamisesta saatanan ärsyttävää!) Tätä viestiä toki laimennetaan sillä että sarjassa nähdään myös "itsensä kanssa transformaatio", jonka seksuaaliseettiset tulkinnat ja siihen liittyvät kysymykset jätän lukijalle. Nähdäkseni se kuitenkin tarkoittaa tässä yhteydessä enemmän sitä että kenties miestä ei tarvita niin paljoa mihinkään kuin siihen että tässä oltaisiin jotenkin tasa-arvoisesti liikenteessä. Sillä seuraava kohta.
4: Neljänneksi se on jossain määrin hyvin telaketjufeministinen. Se on vähän kuin käänteistä sovinismia ; Jos katsotaan ritarien roolia voidaan huomata että he ovat pelkästään välineitä. "Prétearissa" transformaatiota voidaan tehdä kenen kanssa vain. Oleellista on myös tiedostaa että ritarit muuttuvat konkreettisesti välineiksi. Heidän metafyysinen essenssinsä on sitä että Himeno saa esimerkiksi miekan, kilpiä tai voi ampua ritarin elementin mukaisia taikaiskuja. Ja kun hän esimerkiksi torjuu iskuja kilvellä, ritari vahingoittuu hieman prosessissa. Miehen tehtävä on siis vain antaa naiselle resurssit jotta nainen voi toteuttaa omaa potentiaaliaan. He ovat pelkästään välineitä. Jotka voidaan kenties korvata itsekseenkin, toisella tavalla, joten he eivät ole korvaamattomia välineitä siinä mielessä että heidät voidaan (a) vaihtaa toiseen mieheen (b) ratkaista ilman ketään miestä.

Tätä tulkintaa ei toki kannata ottaa liian tiukasti. Sillä minun tulkintamaailmassani Disneyn piirretytkin näyttävät omituiselta. "Lumikki" kertoo siitä miten puumanainen kohtaa iän ja yhteiskunnan ulkonäkövaatimukset ja alkaa kilpailemaan ulkonäkökysymyksissä nuoren naisen kanssa. Ja tämän ulkonäkökiistan pyörteisiin vedetään sitten paljon miehiä, erityisesti ne seitsemän kehitykseltään poikkeavaa tyyppiä jotka nuorempi nainen friendzonettaa, ilmeisesti päteäkseen omilla avuillaan. Ja "Pieni merenneito" kertoo taas siitä että nuori hölmö tyttö ensin myy oman itseilmaisuvälineensä, äänensä, saadakseen korvaukseksi fyysisyyttä korostavat jalat. Eikä tämän jälkeen ymmärrä mitä "sopimusrikkomus" tarkoittaa.

Mutta tästä huolimatta esitän että "Prétearin" maailmassa 16 vuotias naiseksi kasvava tyttö on ytimessä. Ja tässä tytöstä naiseksi kasvamisessa on tärkeintä tiedostaa että miehet ovat välineitä jotka voidaan vaihtaa toiseen lennosta tarvittaessa. Ja ritarien valinnassa tärkeää on se, että heistä saadaan piirrettyä söpöjä chibikerubeja joilla on pylly. (No, pylly on minunkin kehutuin ruumiinosani, joten pyllyn tärkeyttä ei kannata väheksyä.)

Ajatuksia siitä miten on kenties nimenomaan järkevää pilkkoa ja määritellä rakkautta

Skientismi ja analyyttinen filosofia nähdään usein jonkinlaisena loukkauksena ihmisyydelle. Syynä on se, että niissä tarkastelun kohde määritellään ja tätä kautta sidotaan se jonkinlaiseen vankilaan. Ja tämä kielikuva on mielikuva ja mielikuva ikävä tosiasia. Kenties tässä on kuitenkin hieman "rajoittunut" tapa katsoa asioita.

Moni toki käytännössä unohtaa tämän jos esille laitetaan jokin muu kuin "pahamaineinen evoluutiopsykologia". Esimerkiksi Platonin rakkauden kolmijako jossa on eros (eroottinen rakkaus), filia (veljellinen rakkaus) ja agape (jumalallinen rakkaus) eivät koe samanlaista tuomitsemista. Vaikka teknisesti niissäkin on kyse hyvin samantapaisesta asiasta.

Asiaa voi lähestyä kenties jopa paremmin ottamalla käyttöön ajatuksen jossa luokittelu voi tarjota näkökulmia hyvinkin erilaisiin rakastamisiin. Evolutiivisestikin on aivan eri asia selittää seksuaalista himoa kuin vaikkapa altruismia. Yleisnimi on tässä mielessä aivan liian ylimalkainen ja rajoittunut. Syntyy ikään kuin vääriä dikotomioita. Ja siksi, kun variaatiota ei nähdä, syntyy tilanteita joissa osiota tarkastelevat näkökulmat ovat vääriä. ; Jos ajattelee vain "rakkautta", on seksuaalisen himon selittäminen loukkaavaa koska rakkaus voi olla myös tuntemattoman auttamista. Tämä sinänsä osuva vastaesimerkki ei sitten vain osu siihen tässä tilanteessa tarkoitettuun maaliin.

"Psychology Todayssa" kirjoitettiin vähän aikaa sitten siitä miten psykologi voi nähdä aihepiirin. Ja yllättävää kyllä näyttää siltä että kun kuva tarkentuu, niin nimenomaan syntyy uusia erilaisen rakkauden lokeroita. Platon oli siis hyvinkin paljon liian yksinkertainen.
1: John Lee on tehnyt luokitelmia. Joita on enemmän kuin Platonin kolme. Niistä jokainen on omalla tavallaan tärkeä, keskenään erilainen eikä yksikään niistä ole täysin väärä. Eros, idealisoituun partneriin heijastetut romanttiset tunteet. Ludus, jännityksentunnetta luova rakastamisen tapa. Storge, vakautta ja ystävyyttä korostava rakkaus. Pragma, joka on käytännöllistä rakkautta jossa mukana on myös omia mieltymyksiä ja tarpeita, joiden kautta saadaan piirteitä - ja niihin voidaan jopa luoda "suositusluetteloja". Mania johon liittyy pakkomielteisyyttä, mustasukkaisuutta ja äärimmäisiä tunteita. Agape joka on epäitsekästä ja ehdotonta myötätuntoa ja myötäelämistä.
2: Robert Sternberg on määritellyt rakkauksia joissa huomataan että osa rakkauksista on kombinaatioita. Ei ole siis vain yksi lokero johon pitäisi jämähtää vaan mausteita voidaan ottaa useasta eri luokasta. Kenties jopa kaikista. Rakkaudessa on läheisyyttä (intimacy), seksuaalista ja romanttista viehätystä (passion) ja sitoutumista (commitment). Esimerkiksi teinien suhteet tuntuvat hyvin vakavilta ja muokkaavat persoonalisuutta mutta niistä puuttuu sitoutuminen. Pitkäaikaisessa parisuhteessa taas alkuinnostus saattaa hiipua ja muuttua kypsemmäksi kumppanuudeksi.

Mielestäni nämä yksityiskohdat ovat tarpeen jos pitää esimerkiksi ymmärtää sitä miksi nettideittipaikoissa annetaan toivelista ja ihannekuvia. Ja miten tämä oma ihanne ei sitten välttämättä herätä suuria tunteita. Mutta samalla tämä tapa voi olla rationaalisempi kuin lähimmän fyysisen ihastuksen herättävän partamotoristin tai biletytön kyytiin hyppääminen. Ja miten moni helposti sanoo että "väärin tehty" kun oikein tapa kuvata asiaa on nimenomaan "eri tavalla tehty". Näkisin jopa niin että analysoimaton mieli on asioita ymmärtämätön ja asioita arvostamaton mieli.

Jos siis määritelmien vankila ja dikotomisuus ahdistaa, voi syynä olla "liian vähän filosofiaa" eikä "liian paljon filosofiaa". Ylianalysointi on harvoin ongelma. Usein jos ongelma näyttää tältä, se voi olla jopa sitä että omat epävarmuudet, pelot ja asennevammaparanoijat naamioidaan mietiskelyksi ja itsereflektioksi.

Pojaton ihminen

"Syvemmältä" -blogissa otettiin kantaa vanhemmuuteen tavalla johon vain tuore vanhempi kykenee. "Siinä, missä aikaisemmin en kiinnittänyt asiaan konkreettista huomiota, olen oppinut näkemään naiseuden superlatiivin toteutuvan äitiydessä. Nähdessään äidin lapsensa sylissään, näkee pyhän. Voisin myös kuvitella, että saman näkee myös isän ja lapsensa kontaktissa, mutta olen liian riemuissani siitä analysoidakseni kokemusta. Se, että äitiydelle pakolla syötetään "vaihtoehdoksi" näiden sielun näivettävää palkkatyötä ja kiinnitetään medioissa huomiota yksistään näiden seksikkyyteen, kuvottaa." Tämä liitetään sitten jopa hyvin laajakirjoiseen asenteeseen "On hämmästyttävää todeta, miten konkreettisesti se osoittautuu todeksi, että mitä enemmän kuluttaa pyyteettömästi aikaansa ja resurssejaan toisen ihmisen hyväksi, sitä helpommalla onnelliseksi tulee. Modernin yhteiskunnan, joka näyttää näillä silmillä kehnolta huvipuistolta aikuisille, jotka yrittävät keinolla tai toisella uskotella voivansa ostaa, bylsiä tai huumata itselleen onnea, valheet ja itsekeskeisyyden harhapolut suorastaan huutavat onttouttaan."

Kommenteissa oltiin samaa mieltä. "Vanhemmuuden alkuvaiheet ovat tunne-elämän kannalta suorastaan transformatiivisia. Isäksi tuleminen muuttaa ihmistä pysyvällä tavalla. Siihen liittyy suuri onni, mutta myös suuri vastuu." ... "syvempiä merkityksellisyyden tunteita, joita esimerkiksi vanhemmuus tuottaa, ei voi varsinaisesti näyttää, eikä niitä voi indusoida kuvin ja signaalein, vaan niiden juuret ovat niin syvällä että ne täytyy itse kokea ja ymmärtää jotta niitä arvostaa." En ole niitä ihmisiä jotka ottaisivat kantaa lastenhoitoon. Minulla on toki sisaruksia ja kotonamme oltiin ns. perhepäivähoitajia. Opin tästä lähinnä sen miten paljon en halua lapsia. Ja koska minulla ei ole omia lapsia en tietenkään sano miten muiden pitää asiansa hoitaa. En tosin muutenkaan aivan hirveästi ole ottanut kantaa siihen miten ihmisen pitää tai ei pidä elämäänsä tuhlata ja mihin aikaansa haaskata.
1: Käytyäni asiasta syvää itsereflektiota haluan painottaa että en vihaa lapsia per se. En myöskään koe heitä kohtaan epäluuloa ja vastenmielisyyttä jota koen lähtökohtaisesti ns. aikuisia kohtaan. Itse asiassa lapset ovat tässä hieman kuin eläimiä. Lapsi on siis miltei yhtä hyvä kuin koira. Olen esimerkiksi MTT:n siantutkimuslaitoksella tottunut paskaan joten vauvan pyllyn peseskely ja kusen kanssa pulaaminen ei tuottaisi merkittävää tuskaa. Samoin lapsen työläys - josta minulla on vain jonkinlainen aavistus, mutta jonka jo tämän kokemuksen perusteella tiedän epätarkoituksenmukaiseksi - vaatisi syviä elämäntapamuutoksia ja nämä olisivat ikäviä. Mutta ei minua tämäkään puoli ahdista. Sen sijaan lasten kanssa olemisessa mukavaa on silloin kun lapset ovat iloisia eivätkä ole matkalla tuhoonsa. Kuitenkin kun katsoo lapsia, he ovat usein joko itkemässä tai iloiten saattamassa itsensä tilanteeseen jossa on itkua. Lapsen elämä on riepottelua ja tämä vaikuttaa lapsen mielialaan. En vihaa lapsia, vaan sitä että tässä maailmassa lapsuus on perimmiltään liian kauheaa. Vika ei ole lapsissa vaan elämässä. Tämä voisi vielä muutoin riittää mutta temperamenttityyppini on huono joten todennäköisesti toistaisin esimerkiksi niitä virheitä joita omat vanhempani tekivät. Tosin en täysin sillä tekisin mahdollisesti kaiken vielä paljon heitä pahemmin ja metodisesti tehokkaammin. Ja ne eivät välttämättä ole toistamisen arvoisia virheitä ilman pahentamista. Olkoot tämä kannanottoni. Kannanottoni muun muassa abortin puolesta.

Mutta kenties tämä tematiikka on hyvä ottaa esille toista kautta.

"Kerran jäätyy kaikki aine / pimeys ottaa omakseen / joka hiukkashitusen / ja entropia lakaisee / peilin tyhjäks fotoneista / muistoista ja tallenteista / avaruus on tyhjä taulu / aika loputon."
(CMX, "Talvikuningas, Quanta")

Olisi kenties helppoa lähestyä asiaa evolutiivisesti. Selittää siitä miten lapset jakavat omia geenejä. Ja siksi vanhempien suhde omiin lapsiin on jotain aivan erilaista kuin joihinkin muihin lapsiin. Mutta kenties asiaa voi lähestyä vanhoillis-filosofisesti. Palata antiikkiin asti.

Eudaimoniaa (εὐδαιμονία) pidettiin korkeimpana hyveellisyyden muotona melko laajasti. Sitä tavoittelivat keskenään niinkin erilaiset ajattelijat kuin Platon, Aristoteles kuin Epikuros. Erityisesti eudaimonian suhde luonteen hyvyyteen (ἀρετή) kiinnosti. Tämä suhde on hyvin vaikea, mutta jossain mielessä eudaimonian erottaa pelkästään hyveellisestä toiminnasta se, että eudaimonia ikään kuin varmistui vasta kun koko elämä oli läpikäyty. Tästä syntyi asenne jossa viimeiset sanat ja hautajaisarvioinnit muuttuvat eettisesti hyvin oleellisiksi. Jossain mielessä tämä tarkoittaa sitä että kunkin ihmisen hyvyys on jotain jonka lopullisen arvion tekee joku muu kuin hän itse. (Koska on jo kuollut.) aretēn ja eu̯dai̯monían välinen ero on siis "mittakaavassa".

Tämä karkeistus ei tietysti tee täyttä oikeutta antiikin etiikan kiemuroille. Mutta sen tarkkuus on riittävä. Sillä jos evoluutiossa on kysymys kelpoisimpien selviytymisestä, on lapsessa kuitenkin joka tapauksessa kysymys jonkinlaisesta ihmiskunnan selviytymisestä. Jossain mielessä ihminen on niin sosiaalinen eläin että jokaisen ihmisen merkitys on jossain määrin sidoksissa siihen mitä muut hänestä ajattelevat. Lapsi on jonkinlainen konkreettinen perinne. Ja egoistisinkin yksineläjä voi haluta jättää jälkensä seuraaville sukupolville vaikkapa tuottamalla jotain suurta taidetta, tiedettä. Tai mitä vain. Lopputulos ei välttämättä - tai edes usein - ole tietenkään mitenkään merkittävää. Mutta henki on kuitenkin tässä kohden lujana. (Ylpeys on useimmiten jossain mielessä sosiaalista, ilman muiden vaikuttumista siitä ikään kuin puuttuu jotain.)

Tätä ajatusta onkin lähestytty vaikkapa elokuvassa "Ihmisen pojat" ("Children of Men") jossa käsitellään yhteiskuntaa jossa lapsia ei synny. Ihmislajia vaivaa syvä hedelmättömyys. Lajin jatkuvuus nostetaan elokuvassa hyvin tärkeälle sijalle. Ja vaikka elokuvassa puitteet ovatkin muutoin periaatteessa kunnossa, kuvaa elokuva kulttuurin angstin tuottaman tappiomielialan sävyttämäksi. Yhteiskunta muuttuu ankeaksi ja alentuu väkivaltaiseksi anarkiaksi jos siinä ei ole "lapsuuden konseptia". Toki fiktio ei täysin vastaa tosiasioita, mutta asenne on kuitenkin jotain joka on helppoa sitoa siihen merkityksen tunteeseen jota tuoreet vanhemmat selvästi saavat.

Tässä kohden onkin mielenkiintoista ajatella että tämänlaatuinen merkitys on sellaisia harvoja metaetiikan muotoja joissa ateismi-teismi -linjama ei muuta yhtään mitään. Riittää että ajattelee sitä että ihminen on sosiaalinen eläin. Samuel Scheffler kirjoitti tuoreeseen kirjaan "Death and the Afterlife" ajatuksen jossa hän puolustaa teesiä jonka mukaan ihmiielämän merkitys on riippuvainen siitä että on olemassa jonkinlainen kollektiivinen kuolemanjälkeinen elämä. Tämän kuolemanjälkeisen elämän ei tarvitse olla henkilökohtainen tuonpuoleiselämä (It is not necessary to take Jesus Christ as your personal trainer.) Riittää että uskoo elämään oman kuoleman jälkeen. Taivasta ei siis tarvita etiikkaan tai merkitykselliseen elämään, riittää että jäljelle jää vaikkapa jälkipolvi joka sitten arvioi kuoleman jälkeen omaa eudaimoniaa. Scheffler tukee ajatusta esimerkiksi sellaisin ajatuskokein joissa pitää kuvitella ihmiskunnan tuhoa joka tapahtuu kolmekymmentä vuotta oman kuoleman jälkeen. Monista tämä vaikuttaisi siihen miten omaan elämään ja sen merkittävyyteen suhtaudutaan.

Minusta tässä ajatuksessa on jotain. Kuitenkin itse haluaisin enemmänkin elää omien arviointejeni varassa. Että vain minä arvioin onko elämäni hyvä vai ei. Mutta minä tunnetusti korostankin enemmän hyveitä kuin sitä miten paljon tai vähän ihmiset pitävät. Schefflerin argumentin ongelmat ovatkin tavallaan tässä. Hän rakentaa hyvin vetoavia ajatuskokeita. Mutta jotenkin niihin ei vain ole siltikään pakko hypätä mukaan. Tämä on jonkinlainen heikkous. Tosin ei luultavasti kovin suuri ; Vain misogyynit, sosiopaatit ja patologisella tasolla introvertit - ja korostan : on myös patologisella tavalla ekstrovertteja - jäävät kelkasta. Muihin Schefflerin ajatuskokeet iskevät vähintään eksistentiaalisella tasolla. Ja tästä on yleensä varsin lyhyt matka metaeettisen teorian kannattamiseen. Silti jossain mielessä moni miettii sitä että etiikka ei ole välttämättä sitä mitä jää pysyvästi jäljelle. Hyvä teko ei vaadi ikuisuutta ollakseen hyvä. Siksi moni yrittää esimerkiksi hymyillä toisille ihmisille. Ja saavuttaa muutenkin merkittäviä taitotasoja suoritteissa jotka ovat perimmiltään "ilmaan pystytettyjä katedraaleja". Tässä näkökulmassa on mahdollista sanoa siitä miten ihminen joka ei kykene elämään muutoin kuin toisten kautta ei itse asiassa elä. Ja muistuttaa siitä miten paras aviopuoliso on sellainen joka periaatteessa kykenisi elämään yksinkin. (Riippuvuus ja pakko olla parisuhteessa ovat huono asia, kuten jokainen "liian epätoivoisen yrittäjän" kanssa deitannut tietää.) Mutta kenties tämän kaiken sanomiseen tarvittaisiin kaltaiseni "teoriassa potentiaalisen sikiäjän" sijasta joku paatunut homoseksuelli.

"He don't kiss the way I kiss / (He don't got my lips) / And he don't rock the way I rock / (He don't got my cock) / He sure don't fuck the way I fuck / (Now you're out of luck) / 'Cause you know I'm the one / number one / I'm second to none."
(Chris Crocker "Second to none")