"Laastarisuhteet"

Netissä keskusteltiin siitä, onko tervettä tai normaalia vaihtaa pian uuteen suhteeseen edellisen parisuhdeen kariuduttua. Tässä moni korosti sitä että odottaminen olisi hyvin tärkeää. Tässä korostettiin surutyön merkitystä. Ideana on siis se, että eron jälkeen on "ryvettävä" asia läpi. Tässä saattaa esiintyä jopa arvioita joissa korostetaan että parisuhdetta suree puolet siitä ajasta mitä siinä on ollut.

Tässä kohden puhuttiin "selviytymissuhteista" ja "laastarisuhteista". Konsepti on tuttu. Mutta tosielämä näyttää tarjoavan yllättävän paljon Mika Sipuraa ; Hän kertoi positiivisia asioita parisuhteesta ja tämä nähtiin epäonnistuneena ja huonona surutyönä. "Tajusin mokanneeni. Positiivisuus ei kuulunut tilaisuuteen. Nainen otti ryhmän ohjaajalta ohjat, ja alkoi opastaa minua: elin selviytymissuhteessa, jollaisia hänelläkin oli ollut." ... "Seisoin virallisen kierroksen jälkeen seinäruusuna, ja katselin kun muut lohduttivat toisiaan. Häpesin ajattelemattomuuttani. Olin saastuttanut vertaisteni surun. Olin epäonnistunut surutyössäni, vaikka se vei neljänneksen elopainostani, hiukset ja varpaankynnet." ... "Tänään tulee kuluneeksi kymmenen vuotta siitä kun selviytymissuhteemme alkoi." ... "Voin suositella selviytymissuhdetta kaikille. Se on samanlainen kuin muut parisuhteet, parempi vain."

Kontrasti laastarisuhdekäsityksen yleisyyden ja oman elinpiirin välillä oli kova. Mutta oma elämänkokemukseni on tietenkin otoskoltaan riittämätön jotta voisin sen pohjalta kumota tämänlaista konseptia. (Tai luoda sitä.) Yritin googlata aiheesta psykologisia tutkimuksia. Tässä kohden ilmiötä ei löytynyt. Viittaukset tuntuvat olevan sellaista "arkipsykologiointia" jota löytyy sellaisilta osastoilta kuin "oma apu". Teoksista jotka ovat sellaisia että minäkin voisin kirjoittaa sellaisia, läimiä ISBN -tunnuksen kanteen ja myydä. (Jos kehtaisin.) Tämän tietenkin voi päätellä jo siitä että sitä kutsutaan "laastarisuhteeksi", joka viittaa enemmän siihen että on luotu konsepti joka toimii arkijärjen ja vertauksen enemmän kuin todellisuudenhavainnoinnin kautta.

Sen sijaan tilanne näyttää suunnilleen samalta mitä "Psychology Today":ssa kommentoitiin. "But as a therapist, I don't think there is a "too soon." I don't see the choice to get into a new relationship as one of timing at all. I see it as a matter of emotion and healing. Rather than quantify the space between relationships in amount of months or years, I'd like to see people focus more on how "healed" or "emotionally raw" or "in grief" someone is or isn't." Tämä on ymmärrettävää. Moni kituuttaa tylsässä suhteessa pitkään ennen sen kariutumista. Entistä ei tule ikävä. Joku taas voi räytyä vuosikausia. On katsottava sitä yrittääkö elää vanhaa suhdetta uuden suhteen kautta, vertaileeko entiseen suhteeseen ja kokee uuden suhteen varjona ja korvikkeena. Ei sitä onko suhteen loppumisesta viikko vai viisi vuotta. Itse asiassa näyttää jopa siltä että nopea uusi suhde nopeuttaa surutyötä. Ja vielä enemmän ; "Brumbaugh and Fraley (2014) also discovered that less time between a break-up and a new relationship generally predicts greater well-being, higher self-esteem, and more respect for a new partner. Further, contrary to what many people might predict, having less time between a break-up and a new relationship is linked to attachment security—which refers to habits of trusting, comfort with intimacy, and feelings of safety in relationships. In other words, individuals who tend to be emotionally stable were actually more likely to have a shorter amount of time between a relationship’s end and a new one’s beginning."

Rehellisimpiä taisivatkin olla ne jotka sanoivat että uuteen suhteeseen ei pidä mennä että ei saisi "helpon" tai "epätoivoisen" mainetta. Kysymys on moralismista. Kysymys on moralismista jolla rajoitetaan käytöstä. Keksitty kyökkipsykologia on tässä kätevää. Vähän kuin uusi uskonto. (Niiden kyseenalaistaminenkin näyttää muuten tuottavan samanlaisia kiukkureaktioita kuin uskovaisilla kun heidän dogmiaan raaputellaan.)