Hitonmoinen maailmanloppu

”The End of the F***ing World” on sarja joka kertoo Jamesista ja Alyssasta. James on 17 vuotias, joka uskoo olevansa psykopaatti. Hän on kyllästynyt itsekidutukseen ja eläinten tappamiseen ja haluaakin siksi hakea suurempia tunteita tappamalla ihmisen. Alyssa taas on kapinallinen luokkatoveri jolla on ongelmia. Alyssa haluaa että he pakenevat yhdessä, päästäkseen eroon kotioloistaan. He päätyvät matkalle ympäri englantia ja paljon vaikeuksia tapahtuu.

Sarjan otsikko on hämäävä sillä siinä ei harrasteta yhtään seksiä. Siitä puhutaan jonkin verran.

Sarjassa on mielenkiintoinen kertojarakenne joka antaa katsojalle erilaisen näkökulman tilanteisiin. Tämä kertoja vaikuttaa kaikkitietävältä; Toisaalta hän kertoo mitä James ja Alyssa ajattelevat päänsä sisällä oikeasti. Ja toisaalta se on myös kertojarakenne joka kuvaa asioita tulevaisuudesta. On vaikeaa päätellä onko tämä kertoja nimenomaan kanava täyteen objektiivisuuteen vai päinvastoin jotain joka tekee kaikista tapahtumista kuvauksia, mahdollisesti vääristeltyjä ja tarinallistettuja.

Tämä tarinarakenne tarjoaa hyviä jännitteitä ja tunteita. Joskus sisäinen maailma toistaa kertojan sanomisia jolloin saadaan erityisiä autenttisuuden kokemuksia. Toisinaan saamme huumoria. Kuten silloin kun sarjamurhaajan tavallaan itsepuolustukselisesti surmanneet James ja Alyssa keskustelevat siitä miten poliisien pitäisi antaa heille mitali. Johon kertojaääni sanoo että sitä poliisit eivät antaneet. Joskus taas tekojen ja sanojen väliin syntyy uskottavuutta jotka tekevät muuten satunnaisesta ja epämääräisestä käytöksestä konsistenttia. Alyssan suhde seksuaalisuuteen ja reippauteen ja torjumisiin ja etääntymisiin on ymmärrettävissä esimerkiksi tanssikohtauksen kautta.

Sarja on tunnelmaltaan surreaali, synkkä ja koominen. Sen teemana onkin vieraus. Teiniangstinen ”kukaan ei ymmärrä minua” laajennetaan siinä koko ihmiskuntaa ja maailmaa koskevaksi. ; Maailma on hieman kuten Alyssa tuntemattomalle miehelle: Antaa ymmärtää mutta ei ymmärrä antaa. Tästä seuraa pettymyksiä, hauskuutta ja tragiikkaa. Sarjan henki mukaileekin Karl Jaspersin henkeä jossa ei korostetakaan sitä mitä tapahtuu yleensä. Vaan sitä miten yllättävyys, kuolema, maailman ja ihmisten epäluotettavuus näyttävät meille paikkamme maailmassa. Samalla se sitoo mukaan aimo annoksen Kierkegaardia, jonka mukaan komiikka on peräisin ristiriidasta. Tässä tapauksessa ristiriidasta odotusten, identiteettien ja maailman kanssa. Me elämme tulevaisuuteen suuntautuneena. Jopa silloin kun olosuhteet ovat ennustamattomat, kuten tien päällä. ; Tässä mielessä maailma ja ihmiset ovat meille helposti hieman kuten esineitä. Vähän Sartren tyyliin; Hänhän esittää että vapautemme muodustuu mahdollisuuksistamme ja tässä mielessä tarkastelemme maailmaa ja ennen kaikkea esineitä sitä kautta mitä niillä ja niiden kanssa voi tehdä ; Vasaralla voi vasartaa? vasaroida? naulata?

Ihmiset eivät ole sellaisia kuin heidät kuvittelemme. Ja usein kuvittelemme heidät sellaisiksi kuin tarvitsemme. ; Näin ollen kun Alyssa iskee Jamesin, hän ei tiedä tämän haluavan tappaa Alyssan metsästysveitsellä. Tällä ei ole väliä koska Sartren lausumaa mukaillen ; Jos Jamesia ei olisi olemassa, Alyssa olisi keksinyt hänet itse.

Odotukset ja toiveet ovat sarjassa muutenkin mutkikkaita. Esimerkiksi Alyssa arvostaa isäänsä koska isä, joka on poissaoleva, on maksimaalinen pinta heijastaa ihanteita. Ja poissaoleva isä ei voi rikkoa näitä odotuksia. Alyssan ihannetta tukee hänen joka vuosi saamansa kaunis syntymäpäiväkortti. Joka kuitenkin on oikeasti Alyssan äidin lähettämä. Sarjassa tavataankin Alyssan vastuuton isä joka murtaa Alyssan häneen lataamat odotukset. Tämä tuottaa ristiriidan joka ei ole kovinkaan koominen. Muut ihmiset ovat rooleja.

Nämä ei-koomiset ristiriidat ovat Heideggerin ydinasiaa. Heideggerin mukaan maailmassa on pelottavia ja ahdistavia asioita. Ja pelot kohdistuvat johonkin jonka ymmärrämme. Ahdistuksen kohde on taas jotain jota emme ymmärrä, josta seuraa tapahtumia joita emme ymmärrä. Mutta eipä hahmojen itsetuntemuskaan ole kovin syvä. Esimerkiksi James paljastuu aktiivisen psykopaatin sijaan flegmaattiseksi tyypiksi. Tyypiksi, jota vaivaa enemmänkin neuroottinen torjunta ja dissosiatiivisuus kuin tunteettomuus ja murhanhimo. Hän tekeekin sarjan lopuksi uhrauksen. Hän ottaa syyt ja syyllisyydet kaikesta kaksikon tekemästä niskoilleen. Vaikka Alyssa onkin sen ikäinen että jos hän ottaisi syyllisyyden hän pääsisi ilman rikosoikeudellisia vastuita. James on sen sijaan juuri ja juuri juridisesti rikosvastuussa kaikesta. Myös Alyssan tekosista. Näin James on ainut joka ei halua sössiä Alyssan elämää. ; Siitä huolimatta että Alyssa itse tuppaa sotkemaan omia ja muiden asioita. Eikä hän tavallaan ole kovin erityisen ihailtava hahmona. Mutta tässä sarjassa rakkaudessa ei ole kysymys ansaitsemisesta. Koska emme tunne maailmaa tai toisia, emme me edes voisi siinä objektiivisesti punnita kuka ansaitsee mitäkin.

---

Lähteet:
Karl Jaspers, ”Einführung in die Philosophie” (1950) [suom. ”Johdatus filosofiaan”]
Thomas Oden, ”The Humor of Kierkegaard - An Anthology” (2004)
Jean-Paul Sartre ”Réflexions sur la question juive” (1944) [suomeksi ”Esseitä I - Eksistentialismikin on humanismia - Juutalaiskysymys”]
Martin Heidegger,”Sein und Zeit” (1927) [suom. ”Oleminen ja aika”]

Feminismissä on tilaa transsukupuoliongelmille

"Takkirauta" -blogissa otettiin kantaa transsukupuolisuuteen. Kirjoitus irtautui niistä kaikista lukkiutuneimmista näkemyksistä. Kuten esimerkiksi fundamentalistien suosimaa ajatusta, transsukupuolisuus olisi jokin ideologinen valinta jossa tehdään jotain hyvin naurettavaa ja väärin. Että siitä että sukupuoli on vain sosiaalinen konstruktio.

Takkiraudassa korostettiin näkemystä jonka mukaan koettu sukupuoli on synnynnäinen. "Ihmisellä sukupuoli-identiteetti ei ole syväkoodattu pippeliin eikä pimppaan. Se on syväkoodattu aivoihin, tarkemmin sanottuna aivokurkiaiseen ja siellä BSTc:hen (Bed Nucleus in Stria Terminalis). Tämän yhteyden havaitsivat ensimmäisenä Zhou ja Gooren et al vuonna 1995. Miehillä BSTc on noin tuplasti isompi kuin naisilla. Zhou ja Gooren tutkivat kuolleiden transseksuaalien aivoja ja havaitsivat, että kaikilla tutkituilla vainajilla BSTc oli vastakkaisen sukupuolen kaltainen. Kontrolliryhmässä oli homoja, lesboja, ja syövän tms vuoksi kastroituja tai hormonihoitoa saaneita, ja heillä BSTc oli normaalikokoinen. Tutkimuksen tulokset vahvistettiin Kruijver, Swaab et al tutkimuksesa 2000." ... "...transsukupuolisuus ei ole mikään kiva mutta hiukan eksentrinen elämäntapa. Se on oireyhtymä, joka hoidettuna johtaa pysyvään hedelmättömyyteen ja hoitamatta joko psykoosiin tai itsemurhaan tai molempiin." Ja sellainen että siihen liittyvää asiaa ei voi korjata. "Miksi sitten kosmeettista kirurgiaa, sukupuolenvaihdoksia ja hormoneja harjoitetaan? Siksi, että se on kokemuksen mukaan ainoa tapa hoitaa transseksualismi oireettomaksi. Emme kykene peukaloimaan BSTc:tä "normaalikokoiseksi"; ainoa keino on muuttaa ruumis vastaamaan sukupuoli-identiteettiä."

Tässä ei toki ole minulle mitään hirveän uutta. Pidän Matt Ridleyn kirjoista ja hän on niissä useissakin tuonut esille sitä miten "sukupuoleltaan epämääräisten" sukupuolta on aiemmin valittu jo aivan vauvana. Ikään kuin ihminen oppisi sukupuoleensa kuin rooliin. Ja tässä on ollut ikäviä seurauksia. Ridley korostaa sitä että sukupuolikokemus on jotain jota ei voi muuttaa. Teoksessaan "The Red Queen" hän kertoo "Sex is not about reproduction, gender is not about males and females, courtship is not about persuasion, fashion is not about beauty, and love is not about affection. Below the surface of every banality and cliche there lies irony, cynicism, and profundity." Lausunto vaikuttaa postmodernilta feminismiltä mutta se ei ole. Sillä feminismissä on suuntauksia joissa sukupuoli on enemmänkin rooli. Ridley kannattaa käyttäytymisen, asenteen ja luonteen evoluutiivista pohjaa. Jota monet feministit pitävät rajoittavana ja jonkinlaisena valtaintressinä. Ridley esittää nature-nurture -kiistan siinä muodossa jota pidän "suunnilleen ainoana järkevänä". "There is no nature that exists devoid of nurture; there is no nurture that develops without nature. To say otherwise is like saying that the area of a field is determined by its length but not its width. Every behavior is the product of an instinct trained by experience."

Toki tämä ei koske kaikkea feminismiä. Jos otetaan esimerkiksi Luce Irigaray, hänellä on monia näkemyksiä joita konservatiivi voisi pitää hupsuina ja postmoderneina. Mutta hänen kirjoituksissaan on kuitenkin korostettu sitä että naiset ja miehet ovat erilaisia. Ja että samanlaistaminen on naisten epäautentisoimista. Tässä mielessä on väärin puhua että tässä on kovin laajamittainen ongelma. ; Tämän voi toki huomata jo siitä että moni feministi kannattaa myös homoseksuaalien avioliittoa. Ja tässä keskusteluyhteydessä ei korosteta homoseksuaalisuutta valintana vaan nimenomaan jonain johon synnytään. Feministeistä moni varmasti uskookin että transsukupuolisten sukupuolikokemus on synnynnäinen ja irrottamaton osa heitä itseään. Joten olisi liioiteltua väittää että tämä probleema koskisi feministejä ja kaikkia feministejä. Tai edes enemmistöä.

Kohtuullisuus on tässäkin maltillista.

Ongelmana onkin enemmänkin se, että kun puhutaan aivoista ja sukupuolesta, on olemassa kaksi väärää ajattelumallia jotka ovat sellaisia että niillä on äänekkäitä kannattajia. (1) Ensin ovat ne jotka ajattelevat että mitään sukupuolieroja ei ole ja ne kertovat enemmänkin harjaantumisesta rooleihin ja (2) ne jotka tiivistävät tilastollisuuden samaksi kuin jokin irrottamaton piirre joka kuvaa enemmistöä.

Tähän liittyen en viitsi kuin muistuttaa
1: "Helsingin Sanomien" tiedeartikkelista. Se otsikoitiin, että "Ihmisen aivoilla ei ole sukupuolta". Siinä tutkijat tosin totesivat arkijärkeistyksen jossa sanottiin, että "Aivoissa on sukupuolieroja, mutta aivoilla ei ole sukupuolta." Tutkimus on mielestäni hieno. Se näyttää mitä tilastollisuus tarkoittaa monen muuttujan kohdalla. Tutkittiin miesten ja naisten aivoja. "Kuvista ilmeni joitakin keskimääräisiä eroja sukupuolten välillä." Sitten otettiin sukupuolierot tarkasteluun. "Tutkijat keskittyivät niihin aivoalueisiin, jotka erosivat miehillä ja naisilla eniten toisistaan. Osoittautui, että otoksesta riippuen 23–53 prosentilla koehenkilöistä oli aivoissaan vähintään yksi vastakkaiselle sukupuolelle tyypillisempi rakenne.Toisaalta tietylle sukupuolelle ominaisempia hermosoluryppäitä kasautui harvoin paljon yksiin aivoihin. Vain 0–8 prosentin aivot olivat järjestelmällisesti ”miesmäiset” tai ”naismaiset”." Eli sukupuolisuus on käytännössä jotain joka näkyy vain tilastollisesti. Kuitenkin arjessa analyysiä käytetään kuin se olisi jokin sukupuoleen liittyvä tunnusmerkki jolla voitaisiin lähestyä ihmisiä ja ihmisryhmiä ja ihmisyksilöitä.
2: Toisaalta on huomioitava että oppimistakin tapahtuu. Esimerkiksi kun puhutaan vihasta, on syytä huomata että tilanne on "Psychology Todayn" jutun mukaan se, että vihaiset miehet saavat aikaan tulosta mutta vihainen nainen menettää uskottavuutensa. Vihainen mies on dominantti ja käyttää auktoriteettiaan kun taas nainen on hysteerinen ja tunteilee. Vaikka tosiasiassa viha on vihaa. On selvää että jos aggressiolla saa tuloksia, se toimii kannustimena olla aggressiivinen jatkossakin. Ja toisaalta jos aggressiolla menettää uskottavuuttaan, on syytä lopettaa se. Tämä toisaalta vihjaa että tasa-arvoisuuskysymykset eivät tältä osin ole vielä täysin reiluja. Eli feministiselle keskustelulle on vielä asiallistakin tilaa.

Kuitenkin feminismiin mahtuu transsukupuolisuusongelmaa.

Olen itse blogissani pyrkinyt jakamaan feminismin ja telaketjufeminismin erikseen. Ihan sen vuoksi että feminismiä on niin monenlaista että sen piiriin mahtuu keskenään ristiriitaisia näkemyksiä. Feminismi ei ole mikään tietty ismi vaan sateenvarjotermi. (Jossain mielessä sitä voisi toki kutsua myös sateenkaaritermiksi. Mutta en jatka tästä tämän enempää.)

Tästä mielestäni hyvää demonstraatiota saa "Tämä Päivä" -blogin kirjoituksesta. Siinä aiheena oli se, miten feministit olivat suuttuneet feministisestä komediasta. Hän nostaa tässä esiin termin joka on sisällöltään samansuuntainen mutta kohteliaampi kuin oma käyttämäni termi. Terminä on "loukkaantumisfeminismi". "Ja niin tämä loukkaantumisfeminismi tulee tuhoamaan itsensä, sen luonne on itsetuhoutuva. Emme koskaan tule löytämään sellaista tilannetta jossa etsimällä etsivä ei voisi keksiä miten jokin asia on loukkaava ja ikävä, joten loukkaantumisia tullaan näkemään jatkossakin, aina. Ihmiset eivät kuitenkaan jaksa sitä loputtomiin. Jo nyt näkyy miten yhä useampi on tietoinen loukkaantumisfeminismin myrkyllisyydestä ja aktiivisesti vastustaakin sitä. Itseasiassa feminismistä on tullut varsin epäsuosittua juuri näistä syistä ja se on karkoittamassa kansan syvät rivit ja vetääkin puoleensa enää sitä radikaalimpaa äärilaitaa." Ihmiset väsyvät puhtaaseen uhriutumispuheeseen. Haasteena onkin se, että esimerkiksi asiallinen kritiikki muistetaan huomioida mutta ohitettaisiin turha väninä. (Tai murhe osattaisiin vähintään priorisoida sen vakavuusasteen mukaan.) Se on tietenkin vaikeaa kaikissa aiheissa. On helppoa vain ohittaa kaikki tai lietsoutua.

Mutta "Tämä Päivä" -blogin kirjoituksen mielenkiintoisin sisältö koskee kuitenkin niitä esimerkkejä. "Feminist Comedy Night with Jamie MacDonald #2-tapahtumassa. Tämä feministinen komediailta tuotti joukon mielensä pahoittajia, joiden mielestä tapahtuma oli seksistinen ja rasistinen ja transmisogyyni." ... "Kommentaattori haukkuu Jamie MacDonaldia transmisogynistiseksi setämieheksi. Mitä ilmeisimmin tämä ei tiedä Jamien olleen aiemmin Johanna. Jos joku saa kertoa trans-aiheisia vitsejä, tässä on koomikko jolla on kyllä paperit siihen. Olen itseasiassa tavannut kyseisen koomikon useaan otteeseen, enkä pysty hänestä kuvittelemaan seksistiä tai transmisogynistiä millään ilveellä." Syynä on varmasti osittain juuri se, että sukupuolenkorjausleikkauksiin ja muihin prosesseihin meneminen on haasteellista ja prosessin läpikäyminen on hirvittävä mylly. Ihminen joka ryhtyy sellaiseen vapaaehtoisesti kokee sen verran paljon haasteita että normaali "loukkaantumisfeministi" saisi siitä vänisemistä seuraavaksi 10 000 vuodeksi. Ja tälläiseen prosessiin mennään lähinnä jos sukupuolen kokemus on niin syvä että sitä ei voi valita. Eli se on biologinen. Tämä asennoituminen varmasti näkyy siinä että sukupuolta pidetään enemmän kuin roolina. Ja tämä heijastuu vitseihin. Ja vitsit taas tulkitaan tätä kautta. Kun niissä on sukupuoli-binäärisyyttä, niin ne tulkitaan heteronormatiiviseksi setämieheilyksi.

Joka synnitön on, heittäkööt ensimmäiset 30 kiveä.

"30 Rock" on vanhahko komediasarja. Se on periaatteessa metakomediasarja komediantekijöistä ja se perustuu "löyhästi tosiasioihin", tarkalleen ottaen Tina Feyn kokemuksiin "Saturday Night Live" -ohjelman parissa. (Hän myös näyttelee ms. Lemonia sarjassa.) Tosiasiallisesti sarja on hieman enemmän jotain muuta. (Joskin siitä itse asiassa oppii ällistyttäviä tosiasioita komedianteosta, huumorin rakenteesta ja näyttelemisestä. Kenties siksi että aihepiiri on ollut sarjan tekijöille hyvin tuttu.)

Minä kuitenkin käytän sarjaa toisella tavalla. Sitä voidaan käyttää siihen, että demonstroidaan yli-ihmisyyden käsitettä.

Sarjassa käsitellään paljon kaupallisuutta, yritysjohtajuutta ja siihen liittyvää kilpailua. Joten varmasti yli-ihmisyyttä voisi hakea vaikka opportunistisesta ja kierosta Don Banksista. Miehestä joka sarjan alussa homoseksuaali, mutta on uransa puolesta valmis puukottamaan selkään ja mm. avioituu yhtiön pomon "mielenkiintoisen" tyttären kanssa saadakseen parannettua asemiaan. Nämä hahmot ovat kuitenkin jotain joita Nietzsche ei voisi hyväksyä. Sillä Banksin strategiaa kuvaa Nietzschen halveksina ressentiment. Tästä hyvänä esimerkkinä on se, miten hän yrittää neloskaudella kostaa, "vuoden odottelun jälkeen" vain saadakseen kostettua hävittyään epäreilussa pelissä. Banks edustanee hyvin vahvasti sitä stereotypiaa joka yli-ihmisyydestä liikkuu. Hänen moraalinsa joustaa ja hän on häikäilemätön ja on valmis tallaamaan muita ali-ihmisiksi.

Kenneth Parcell on sarjan eniten yli-ihmisihanteen mukaan toimiva hahmo. Tämä voi olla yllättävää ; Sillä hän on se hymyilevä harjoittelija-alainen jonka arvoksi ensin arvoidaan 7 dollaria. Ja jonka ja useiden vuosien harjoittelu ja ilmiselvästi ensiluokkainen omistautuminen ja työn taidokas suorittaminen muuttaa arvoa niin että hänen arvonsa on 5 dollaria.

Hänen työhönsä ei kuulu statusta tai arvostusta. Hän ei tallaa ketään. Hän on naïvi ja hahmoa kuvataan - niin sarjan sisällä kuin hahmon kuvauksissa televisiota katsovan yleisön parissa - tyhmänä. Lisäksi hän on hyvin ilmiselvästi kristitty. Hänen taustaansa kuvataan "äärimmäisen perähikiämäiseksi". Hän tulee "Stone Mountain" -nimiseltä paikkakunnalta josta opitaan sellaisia mielenkiintoisia yksityiskohtia että siellä jopa pormestarilla on luteita. Tosin pormestari on myös hevonen. Joka, kaikeksi onneksi, kuitenkin käyttää housuja. Hän on maalainen, ei-kaupunkilainen vaikka on asunut yhdessä suurimmista suurkaupungeista vuosia. Hän on se tyyppi joka jää ulos tärkeistä statushierarkioista. (Tai kuten sarja itse asian asettelee : "neither wealthy nor circumcised".)

Kuitenkin kun katsoo tarkemmin, itse asiassa yhtään tarkemmin, korostuvat uudet seikat. Esimerkiksi Parcellin ikään liittyy mysteeri. Sitä ei koskaan paljasteta, mutta sarjan hieman viistossa todellisuudessa on itse asiassa mahdollista että hän on ikuinen. Siis sanan täydellisessä merkityksessä. Hän on myös aina iloinen eikä anna vaikeuksien latistaa itseään. Itse asiassa hän osoittaa teoillaan, ratkaisuillaan ja sanomisillaan sitä, että hän on ehdottoman tyytyväinen juuri siinä matalatason suorittavassa ja huonosti palkatussa työssä missä hän on. (Ja Parcellin nimi on synonyymi rehellisyydelle.) Hän ei halua ylennystä. Hän on valmis menemään lakkoon kun laki säätää, että työtä ei saa tehdä yli 16 tuntia. Hän rakastaa kahta asiaa ("everybody and television") ja hänen työnsä tarjoaa häntä itseään tyydyttävän pääsyn molempiin.

Itse asiassa jos hänestä tiedetään jotain, niin yksi asia näkyy välähdyksenomaisesti lähes kaikessa mitä hän tekee. Hän on itse asiassa sarjan kompetentein hahmo. Hän kykenee ilmeisesti puhumaan kaikkia mahdollisia kieliä, sillä hän keskustelee ja vastaa sujuvasti vierailla kielillä (mm. kiinaksi ja latinaksi) sarjan aikana. Hän on voittamaton pokerissa. Hän tietää uskomattoman määrän triviaa televisiotyöstä. Näyttelijät ja komediantekijät kokevat hänet eräässä jaksossa uhkana koska hän viihdyttää ihmisiä hissimatkoilla paremmin kuin mitä he tekevät näyttämöllä. Ja hän suorittaa mitä ihmeellisempiä asiakaspalvelullisia tekoja näyttelijöiden puolesta. Hän suorittaa työnsä aina täydellisesti (lukuunottamatta sitä jaksoa kun hän innostuu kahvista). Ulkopuolisesta tarkkailijasta tuntuu että miehen talentit jäävät huomaamatta ja turhiksi. (Turhiksi kuten Parcellin äidin yliopiston tohtorintutkinto!) Parcell vaikuttaa tyhmältä koska jostain syystä länsimaisessa elämänmenossa ystävällisyys ja iloisuus ovat heikkouksia eli tyhmyyttä.

Parcellin hahmo kuvastaa kaunatonta omaan asiaansa omistautumista tavalla jossa taito ja yrittäminen kohtaa sen, että ei välitetä hittojakaan siitä mitä muut sanovat. Aito Nietzscheläinen yli-ihminen ei aktiivisesti tuhoa ja tallaa vaan tuho tulee korkeintaan sivutuotteena sitä kautta että kun luo uutta, niin siinä tulee helposti muutettua jotain muuta. Parcell tuottaa sivutuotteenaan sellaisia asioita kuin kilpailuyhteiskunnan arvostusten halveksimista - hänelle ei ole väliä onko asia "hyväksyttävää New Yorkissa vai ei", tärkeintä on että tekee hyvin. Toisaalta hän tuntuu itsekin tiedostavan lakkojaksossa, että hänellä on negatiivinen vaikutus palkkaamiseen. Sillä kun yhtiö uhkaa säästösuyistä lopettaa harjoittelijoiden palkkaamisen tyystin, hän selittää että sitten harjoittelijoiden töihin pitäisi palkata joku ei-harjoittelija joka vaatisi kovempaa palkkaa eikä olisi valmis niihin työehtoihin. (Joihin hän itse hakee tavallaan huononnusta koska hän haluaa tehdä sitä aina vaan enemmän.) Muut ovat hänelle häijyjä mutta hän ei katkeroidu ja masennu - kuten normaali terve ihminen tekee. (Kuten sarjassa nostetaan esiin muutamaan otteeseen. Assistenttien työ on oikeasti kyynistävää.) Parcell myös vastaa aivan selvästi Nietzschen tärkeimpään yli-ihmisyyttä koskevaan haasteeseen, ikuisen paluun kysymykseen. Hän tekisi joka päivä saman, koska jokainen päivä on sama. Parcell on tässä mielessä todellinen taiteilija sanan Nietzscheläisessä mielessä.

Itse asiassa jos miettii miksi Nietzsche moitti kristinuskoa, niin täytyy nähdä että se johtuu siitä että Nietzsche kuvasi kirkkoa ja uskontoa hyvinkin Don Banksin kaltaiseksi. Kirkko asetti ihmisiä ali-ihmisyyteen aivan kuten Banks halveksuu niitä jotka tienaavat häntä vähemmän. Nietzsche vihasi orjamoraaliin asettamista. Tätä voi olla vaikeaa ymmärtää jos (a) ei hyväksi Nietzschen tapaa käsitellä kirkkoa ja (b) luulee että Don Banks edustaa yli-ihmisyyttä. Nietzschen mukaan yli-ihmisyyttä enemmänkin tarvittiin sen vuoksi että kirkko tallasi ihmisiä ja käyttäytyi kuin Don Banks. Stereotypioiden yli-ihmiskuvat ovat siis oikeastaan se mitä aito yli-ihminen voisi vastustaa.

Kauheat nautinnot

Ihmiset nauttivat vapaa-ajallaan mielellään mukavista asioista. Mutta toisaalta viihteen kohdalla ihmisillä tuntuu usein olevan päinvastainen suuntautuminen. Emme jonota elokuviin jotka koostuvat pelkästään mukavista asioista. Päinvastoin, näyttää että nautimme kauhusta, väkivaltaviihteestä ja vastaavasta. Osa ihmisistä nauttii ekstremelajeista. Mutta nekin jotka eivät nauti ekstremelajeista nauttivat kuitenkin viihteestä yhtä kovasti kuin pienet lapset hurjista huvipuistolaitteista.

Tämä johtaa mielenkiintoiseen kysymykseen. Kysymykseen siitä miksi pidämme iljettävistä asioista. Klassisesti antiikin kreikkalaiset katsoivat komedioita ja tragedioita. Komediat ovat ymmärrettäviä. Niissä on usein mukana hauskoja ja mukavia asioita. (Joskin joissain komedioissa on ajateltu että juopotteluteema ja juhliminen olisivat hauskoja vaikka ne eivät ole.) Mutta miksi ihmiset nauttivat tragedioista?

Fantasian ja toden suhde

Sadismi voisi olla näppärä selitys, mutta moni ihminen samastuu nimenomaan "jahdattuun" trillereissä ja kauhuelokuvissa. Ja elokuvat on käsikirjoitettu tämä asia mielessä. Josta voitaisiin päästä siihen että kenties eskapistisesti nautimmekin juuri selviämisestä. Sankarit tarjoavat utooppisen samastumiskohteen ja antaisi pääsyn positiivisiin onnistumiskokemuksiin joita arkielämä niin harvoin monille meistä antaa. Mutta nautimme myös kauhuelokuvista ja tragedioista joiden lopuksi sankari - tai jopa kaikki - kuolevat. Joten selvästi nämä selitysmallit eivät tartu ytimeen. Ne selittävät kenties osan ilmiöstä. Mutta koko totuudeksi ne eivät ulotu.

Klassiset totutut selitykset korostavat sitä, että ymmärrämme fantasian ja todellisuuden eron. Tällöin vastassa on hieman sama kuin mikä on raiskausfantasioiden suosiossa. Tämä kuitenkin tosiasiassa selittää lähinnä sitä, miten on mahdollista että kavahdamme hirviöitä tosielämässä mutta kykenemme nauttimaan siitä viihteenä kotona. Mutta tämä ei selitä sitä miksi nautimme kauhusta sen sijaan että olisimme siihen vaikka tylsistyneitä.

Kompensoidaan muulla

Klassinen lähestymistapa asiaan on perustunut siihen että kauhu olisi juuri jotain muuta. Daniel Shaw on kirjoittanut tästä lyhyen kuvauksen ; Hän ottaa käsittelyyn selitysteorian joka on ollut David Humen suosiman perinteen. Siinä korostetaan että tosiasiassa nautimme hyvistä tarinoista ja taiteesta joita kauhuun on liitetty. Eli emme tosiasiassa pidä kauhusta vaan arvostamme niitä ei-kauhullisia elementtejä. Hume kuvasi että nautimme hyvässä tarinassa. Ja tavallisessa elämässä elementit harvoin ovat hyviä tarinoita. Eli meidän näkemyksiämme kompensoidaan jollain muulla. Tämän ongelmana on se, että miksi narraatiot tuntuvat kaipaavan niitä hirviöitä.

Noel Carroll tuntuu olevan astetta vahvemmalla pohjalla siinä mielessä että hän selittää että hirviöissä on jotain oleellista. Hänestä hirviöt pelkällä olemassaolollaan vaativat kysymystä siitä mitä nämä hirviöt ovat. Ihmiset nauttivat uteliaisuudesta enemmän kuin mitä inhoavat olentoja. Tämäkin varmasti vihjaa osasyytä sille miksi nautimme vaikka väkivaltaviihteestä ; Ja psykologiassa on sen verran pohjaa tälle, että ihmiset yleisesti ottaen pitävät enemmän tunnetuista riskeistä kuin tuntemattomista uhista. Halumme tietää lisää kokemusta kontrollista. (Ja kenties lisää oikeaa kontrollia asioista.)

Luonteen kasvattaminen

Mutta toisaalta monesti kauhu ei ole mysteerin muodossa. Ja kauhuelokuvissa moni kokee mysteerin purkamisen epätyydyttävänä ratkaisuna. Niitä ei pidetä tarpeeksi pelottavina. Kenties kauhulle pitäisikin antaa itseisarvo. Aristoteleen mukaan tragedian ytimessä on se, että ne antavat meille mahdollisuuden kohdata ja käsitellä negatiivisia tunteita niin että voimme nauttia niistä.

Itse uskonkin, että kysymys on muusta. Filosofisissa selityksissä tuntuu olevan tarve luoda kliinisiä teorioita. Sellaisia jotka eivät mahdu "tosielämään". Samoin niissä tuntuu olevan eettinen ja ylevä ideaali jossa kauhun, väkivaltaviihteen ja muun vastaavan pitäisi olla pohja jollekin eettisesti kestävälle. Ja tämän teorian eetisyys joka oikeuttaa tämän makaaberista pitämisen tilanteen - joka tuntuu olevan jonkinlainen tarve - on näppärä ja miellyttävä ja uskottava koska se antaa mukavan tekosyyn omalle toiminnalle. Epäeettisyyttä korostava teoria ei tuntuisi mukavalta koska sen mukaan meidän pitäisi luopua tästä nauttimastamme asiasta.

Itseisarvoksi korostamisessa voitaisiinkin mennä Freudin suuntaan. Hän ei antanut eettistä pohjavirettä. Hän puhui siitä että ihmisillä oli sekä libido että thanatos, elämänvietti ja kuolemanvietti. Ja siksi viihde voi tarjota pääsyn kuolemanvietillä rapsutteluun. Tämä on siitä hyvä että se pitää kauhulla jonkinlaista itseisarvoa. Kuitenkin tämänlainen nimeäminen (etenkin "sivistyssanalla" nimeäminen) on lähinnä keino uudelleennimetä tuntematon. Kun kysymys on siitä että miksi nautimme kauheista asioista viihteessä, se että nimeämme tämän ilmiön kuvaa parhaimmillaan olemassaolevaa ilmiötä mutta ei missään tapauksessa selitä sitä. Joten auki jää kysymys "miksi meillä on tälläinen thanatosvietti". Joka taas on tavallaan se peruskysymys tässäkohden.

Puhdas helpotus

Itse näen että "jumpscaret" ja pelkästään kuvottavat ja järkyttävät materiaalit - ja jossain määrin sosiaalipornokin - ovat hyvä esimerkki siitä että emme tosiasiassa "harjoittele rohkeutta" tai hae katharsista. "Jumpscaret" ja niihin reagoiminen on enemmänkin refleksinomaista. Reagoimme automaattisesti kuvottavuuksiin. Emme hae negatiivisen tunteen ylittämistä.

Sen sijaan uskon että tämä liittyy enemmän siihen että olemme helpottuneita. Ihmiset eivät tosiasiassa nauti kauhusta, vaan siitä tunteesta mikä tulee kun kauhu loppuu. Tosielämässä hirviöt eivät tarjoa taattua selviytymistä. Uhasta selviäminen voidaan varmistaa vain turvallisella tilalla. Ja siksi fantasia on kätevä keino varmistaa tämä helpottumisen tunne. Joka on perimmiltään biologis-kemiallinen.

Katsomme väkivallan purkauksia, takaa-ajokohtauksia, hirviöitä, visvaa, ja vastaavaa siksi että biologisesti on hyödyllistä antaa positiivisia reaktioita hengissäselviämiseen. (Evoluutio ei kannusta meitä onnellisuuteen, vaan tarkoituksenmukaisuuteen.) Saamme helpotusta selviytymisen tunteesta. Elokuvia ja muita ei ole ollut ja ne tarjoavat oikotien tähän miellyttävään helpotuksentunteeseen. Kysymys on siis enemmän evoluution sivutuotteena syntyneestä "ekologisesta loukusta" kuin jostain joka vaatisi taustalleen jonkun eettis-intellektuaalisen selityksen. Verenkiertomme ei vain yksinkertaisesti tunnista lähdettä joka addrenaliinin on pukannut verisuoniimme "hapantumaan".

Sokrates pilviveikko

Historian ja filosofian kohtaamispisteessä on ns. Sokraattinen ongelma. Se käsittelee sitä miten etenkin Platonin kirjoitukset Sokrateesta kuvaavat hänen oikeaa luontoaan. Tämä on vaikeaa koska Platon on varmasti esittänyt Sokratesta ihanteellisessa tai ainakin positiivisessa valossa. Platon ei ole tässä kohden puolueeton eikä dokumentaarinen.

Tätä ongelmaa on tavattu lähestyä Sokratesta käsittelevien muiden lähteiden kautta. Ja niistä yksi on Aristofaneen "Νεφέλαι" (suom. "Pilvet"). Se on komedia joten sitä kautta Sokrateen henkilön lähestymistapa on vähän sama kuin jos lähestyisi Paavo Lipposta katsomalla muutaman jakson "Itse valtiaita". Eli vaikka kuva ei ole dokumentaarinen niin kyllä siitä jotain pientä saa kuitenkin irti.

Aristofanes kirjoitti näytelmän Ateenassa ja sitä esitettiin 420 -luvulla (ennen ajanlaskun alkua). Sokrates oli tuossa vaiheessa vähän vajaa viisikymppinen. Ja tässä näytelmässä hänet todella kuvataan "hieman vajaana". Aristofanes itse piti näytelmäänsä valtavan hyvänä. Mutta yleisö arvioi hänen teoksensa tavanomaista heikommaksi. Aristofanes oli tottunut voittamaan vuoden parhaan näytelmän (oscar -vastineen) mutta "Pilvet" luokiteltiin "vain" kolmanneksi parhaaksi. Aristofanes oli tästä niin pettynyt että hän korjaili näytelmäänsä ja lisäsi siihen yleisön huumorintajua haukkuvan kohtauksen. Koska näin toimii hyvä "häviäjä".

Näytelmän lähtokohta on se, että Strepsiadeksella on paljon velkaa. Hänen poikansa Pheidippides on uhkapelannut hevosilla. Avuksi tarvitaan Sokrates. Sillä vain hän voi opettaa kieroutunutta logiikkaa jonka avulla velkojat voitaisiin puhua ympäri. ; Näytelmässä esitetään kaksi logiikkaa. On reilu logiikka ja kiero logiikka. Ja jos oppilas ei voi oppia molempia, on kätevää oppia kiero logiikka koska jos kiero ja suora logiikka kohtaavat, kiero logiikka voittaa. Koulua pidetään pilvissä. Ja Sokrates opettaa että Zeusta ei ole olemassa ja että ukkoset johtuvat ilmanpyörteistä. Ilmanpyörteet ovat päihittäneet Zeuksen ja siksi hän ei enää ole olemassa. Näytelmä loppuu siihen että Pheidippides pieksee oman isänsä. Sillä onhan hänen isänsä kasvattanut häntä piiskalla ja nyt isä joutuu kohtaamaan omat argumenttinsa. Lisäksi Pheidippides antaa omalle äidilleen selkään. (Koska miksipäs ei.)

Sokrateen hahmo on siitä kiinnostava että siinä missä Platon kuvaa Sokrateen moralistina ja metafyysikkona, Aristofanes asettaa Sokrateen kiinnostuneemmista aiheista joita nykyään pidetään luonnontieteellisempinä. Kuten meteorologiasta. Ja siinä missä Platon korostaa että Sokrates oli uskonnollinen ja jumalia kunnioittava mies, Aristofanes liittää Sokrateeseen ateistisia piirteitä, peräti sellaisia piirteitä jotka voivat huvittaa nykyateisteja siinä mielessä että Sokrateskin torjuu jumalat esimerkiksi siten että Zeusta ei tarvita koska salamoinnin tapaisia ihmeellisiä luonnonilmiöitä voidaan selittää ilman jumalaa. (Ateistien dissaamisella onkin pitkät perinteet.) Toisaalta Platon korostaa Sokrateen olleen nimenomaan sofisteja vastaan, toimineen pyytettömästi ilmaiseksi ihmisiä häiriten kuin paarma. Kun taas Aristofaneen Sokrates ottaa rahaa opetuksestaan ja opettaa sofistista päättelyä jonka tehtävänä ja tarkoituksena on voittaminen ja kieroilu. Kuten hevosveloista selviäminen.

Platon ja Aristofanes korostavat kuitenkin joitain yhteisiäkin piirteitä. Eräs erikoisimmista liittyy kätilöintiin. Platonin "Theaitetoksessa" sokraattiseen metodiin liitetään ajatus "kätiöimisestä" (maieutikos). "Pilvissä" taas on vitsi. Kun Strepsiades kolkuttaa oveen, oppilaat viittaavat siihen että häiriö johti ajatusten abortoitumiseen (exemblosan). Tämänlaatuinen detalji vihjaa että tämä metafora on ollut käytetty ja jotenkin erityisen tärkeä. Tässä yhteydessä aborttivitsi olisi hyvin klassinen ns. punch.

Oman elämänsä Kermit

Olen ollut viime päivinä muutamaan otteeseen huvittunut. Sillä sosiaalisen median puolella eräs periaatteessa ystävällinen setä on sitä mieltä että hikipedistin statukseni tekee minusta merkityksettömän pellen. (Suhtaudun häneen sen verran positiivisesti että en mainitse häntä nimeltä. Jos hän olisi mielestäni kusipää, käyttäisin nimeään ja suoria lainauksia iloiten. Koska se on sitä mitä sananvastuu mielestäni tarkoittaa. Seurauksia. Etenkin negativiisia seurauksia väärästä toiminnasta.)

Ja että hikiprojektin olemassaolo tekee minusta ihmisen jolla on liikaa vapaa aikaa. Hän on toki siinä mielessä oikeassa että hikipedia on tuskin hirveän kunnioitettava meriitti. Kuitenkin sitä on tehty vapaa-ajalla. Ajalla jona tuo samainen mies itse katsoo televisiota ja raapii persettä. (Tunnin aikana minä pystyn kyllä halutessani kirjoittamaan jutun tai pari. Etenkin jos sitä edeltää pakko-odottelua julkisissa kulkuvälineissä työn päätteeksi ja ennen sitä. Jolloin mietintätunteja tulee "kuin ilmaiseksi" ja lopputulos tuottaa yllättävän vähän lisävaivaa.) Siksi meidän välissämme onkin sellainen epäsuhta että hän voi moittia mitä minä teen vapaa-ajalla mutta minä en tiedä mitään hänen saavutuksiaan edes työ-elämä mukaanottaen. Hän onkin merkityksettömämpi kuin (Mc Vittu)meitsi.

Kuitenkin tämä narrin status on ymmärrettävä. Nykyään ihmisiä mielellään tiivistetään yhteen kaavaan. "Trolli" ja "pelle" tarkoittavat suunnilleen sitä mitä setäkin sanoi. Että ei ole mitään arvoa antaa keskusteluun ja jos ei ymmärrä tätä niin oma vika.

Itse olen kuitenkin kokenut että matalan pieruvitsien heittämisen lisäksi hikipedialla on syvempiäkin arvoja. Nimittäin paskaa koskevia vitsejä ja tuhkaluukkuun tunkemis homovitsejä. Tämän syvän lisäksi hikipedia periaattessa tarjoaa tilaa syvällisempiinkin arvoihin. (Jolloin ei puhuta hikipedian keskimääräisestä artikkelista. Jolloin puhutaan konseptista josta olen tuskastuttavan tietoinen. Saati siitä mitä on tullut poistettua joka ahdistaa niin paljon että on hämmästyttävää että aivoverisuoneni eivät ratkea ja sininen veri ala valumaan sieraimestani. Nyt puhutaan niistä "harvoista helmistä" jotka ovat kenties nekin ainakin osittain hanurista.)

Narreja on pitkään käytetty koska he ovat tarjonneet mahdollisuduen tuoda tietoon kritiikkiä joka ei olisi poliittisesti korrektia. Narrius ei olekaan tällöin tavallaan pelkkää tyhmäilyä vaan rooli. Tätä konseptia kuvaamaan voidaan antaa antiikin käsite prosopopoiia, joka tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että otetaan jonkinlainen rooli, toisen ihmisen, kuvitteellisen hahmon tai muun vastaavan osa. Joka sitten ilmaisee asioita jollain tavalla.

Mielestäni relevantti on Jim Hensonin Kermit -sammakko. Kermit ei toki ole hahmona keksimonsteria syvällisempi hahmo. Mutta on kuitenkin sanottu että tämän hönkivästi nauravan sammakon tärkeänä roolina on ollut se, että Henson on sitä kautta voinut ilmaista joitain omia näkemyksiään asioista jotka muutoin olisivat kenties jääneet sensorien haaviin. Kun asiaa ei sano Henson vaan käsinukke Kermit, kyseessä on huumori. Jokin jossa "en se minä sanonut vaan rooli" on samanaikaisesi paskapuhetta että totisinta totta. (Jotta Hensonin lausunto sopii Kermitille, sitä pitää tietysti muotoilla. Joten roolilla on jokin merkitys.) Minä pyrin olemaan vähän kuin tämä. Joskin ilman sammakkoa tai ulkopuolisia rooleja. Roolitan yksinkertaisesti itseni. Se on zenimpi näin.

Minusta oikea tapa reagoida minuun onkin se, että ymmärtää että asioissa on "koomista lisää" ja "jahkailevaa kieroilua" jossa retoriikka käyttää myös kovia täydennyskeinoja. Eikä aina olla ihan tosissaan ja sanota mitä tarkoitetaan. Mutta siltikin esiin tulee kysymyksiä joita olisi syytä miettiä. Se mitä sanotaan ei välttämättä ole oikea mielipiteeni edes, mutta sen esiintuominen voi esimerkiksi pakottaa analysoimaan omia käsitteitä asiaan liittyen. Kysymys joka hämmentää ja pakottaa täsmentämään omia ajatuksia ei ole ehkä oikea mielipide mutta se on oikea kysymys. Jopa silloin kun se on muotoiltu vittuilevaksi statementiksi.

Koenkin merkittävimmäksi arvokseni sen, että olen siinä mielessä vaikeatulkintainen tyyppi että en itse asiassa ole jämähtänyt yhteen tyylilajiin. Tulkitsija joutuu aina kontekstoimaan tekstin. Miettimään mikä on asiallista ja mikä ei. Värittää vitsin vitsiksi ja pointin pointiksi. Ja tajuta milloin nämä ovat yksi ja sama. Se ei ole helppoa ja lukijalla on taatusti vaikeuksia. Tämä vaikeus taas on tärkeää koska se on harjoittelua. Hänestä tulee pakostikin parempi, koska tämä pähkäily ja päänraapiminen ja minun hölmöilyille naureskelu opettaa hänelle kykyä ymmärtää, tulkita, lokeroida ja käsittää asioita. Jos se olisi helppoa kaataisin vain päähän tietoa ja mielipiteitä. Joka olisi ahdistavaa. (En halua maailmaa joka koostuu omista klooneistani. Olen kenties hullu mutta niin hullu en ole!)

Mielestäni vapaa-aikaansa ei voi juuri opettavaisemmin, paremmin ja luovemmin ja tuottavammin käyttää kuin miten omani käytän.

Näkemysten validoinnista ja joron jäljillä juoksemisesta

Katsoin elokuvan "The Good, the Bad, the Weird". Se on korealainen pseudowestern. (Alkuperäinen nimikin on "좋은 놈, 나쁜 놈, 이상한 놈"). Se viittaa rakenteeltaan hyvin paljon ns. spagettiwesterneihin. Ja suuri osa elokuvan vitseistä meneekin ohi jos ei ole lajityypin ystävä. (Esimerkiksi kun Weird lopussa kysyy Goodilta miksi hän joutuu kaivamaan, hän jatkaa "ainiin, siksi että jaamme voitot 60-40 kuten sovimme". Joka viittaa "Hyvät, Pahat ja Rumat" -elokuvan hirsipuusopimukseen että sen lapiokohtaukseen jossa oli kahdenlaisia ihmisiä. Elokuvassa on vastaavia alluusioita hirvittävän paljon. Ja tämän vuoksi pidinkin siitä. Arvostan alluusioita enemmän kuin moni. Ja lasken niiden huumoriarvon varaan enemmän kuin kenties pitäisi.)

Elokuva ei ole hirveän hyvä. Ei toki huonokaan. Sen perusrakenne on kuitenkin kiinnostava. Kaikki lähtee siitä kun Bad saa tehtäväkseen hankkia tietyn laukun. Weird sattuu ryöstämään tämän samaisen laukun ikään kuin sivutuotteena. Good taas metsästää rikollisia ja Badistä on suuri palkkio (ja Weirdistäkin pieni).

Kartta ei muutoin olisi kovin merkityksellinen. Mutta Weird tietää kartan olevan tärkeä koska muutenhan Bad ei häntä niin innolla jahtaisi. Bad taas tietää että koska hänen käskettiin ryöstää jotain ja tämä kiinnostaa jotakuta muutakin, kartan on oltava erityisen haluttava. Lopuksi, kun asiaan tulee poliittinenkin mutka, armeijatkin astuvat mukaan kuvioihin koska jos vastarintaliike saa kartan haltuunsa, se saa sen avulla hirveästi resursseja. Ja tälle mahdollisuudelle ei haluta antaa tilaa.

Loppujen lopuksi kaikki kuluttavat hirvittävästi resursseja kartan jahtaamiseen. Bad menettää koko rosvojoukkonsa. Armeija kuluttaa valtavasti resursseja. Loppukohtauksessa annetaan jopa tilaa sille että koko aarretta ei edes ole olemassa. Ja lopulta se paljastuu käytöstä poistetuksi öljylähteeksi. Eli hyödykkeeksi jota ei voi vain napata mukaan. Tämä taas ei ole sen tyylistä omaisuutta jota liikkuvaa elämää harrastava voisi kantaa mukanaan. Kulta ja raha ja vastaava olisivat käteviä. Mutta öljy pitäisi pumpata. Edes haaveissaan maltillinen Weird ei hyödy tämänlaisesta koska hän haaveilee maatilasta jossa hoitaa sikoja, lehmiä ja hevosia. (Ja jos häneltä kysytään että siinäkö todella kaikki, niin kertoo että okei, ei hän niin vaatimaton ole, ehkä tilalla on koiriakin.) Elokuva myös loppuu tavalla jossa jollain tasolla kaikki kuolevat pitkitetyssä meksikolaisessa shootoutissa jossa kaikki ampuvat kaikkia rei'ille ihan hirveitä määriä. (Kunnes aivan lopuksi Weird ja Good ovat elossa ja Good jahtaa Weirdiä. Koska "syyt".)

Kaiken kaikkiaan elokuva käsitteleekin sitä miten ihmiset validoivat mielipiteitään. Weird esimerkiksi iloitsee siitä että Bad jahtaa häntä koska ilman tätä hän ei voisi olla varma että kartan merkitsemässä paikassa todella on jotain. (Hänellä on siitä vain hyvin vähän tietoja koska se on kirjoitettu venäjäksi jota hän ei osaa. Hän saa tulkattua siitä muutamia sanoja, taholta joka osaa vain niukasti venäjää.) Bad luottaa samoin pankinjohtajan tärkeyteen ja toimeksiantajansa omistamiin tietoihin. Tietoihin joiden tarkkaa sisältöä hän ei tunne.

Samanlainen järjestelmä on tietenkin tuttu kaikille. Me teemme arjessa päätelmiä vajavaisin tiedoin ja todistein. Luotamme ja levitämme juoruja. Perustamme uskontoja tai liitymme sellaisiin. Koska aarre tarjoaa unelmia tai oikeastaan unelmien täyttymistä. Tai ne ovat sisällöltään sellaisia että ei ole ikää kuin varaa ohittaa sitä mahdollisuutta että jos ne olisivatkin oikeassa kaikkia todennäköisyyksiä vastaan. Ja niin kauan kuin näin on, ei voida olla varmoja siitä että kaikki tuhlaavat resursseja joron jäljille. Ja että voittajakin menettää niin paljon että on voittonsa jälkeen huonommalla tolalla kuin ennen koko härdellin aloittamista. (Puhumattakaan niistä jotka panostavat, pelaavat ja häviävät. Eli kaikki muut kuin voittajat.)

Valtavuutta

"Helsingin Sanomissa" oli haastateltu pornografiaa tutkivaa Susanna Paasosta Hän oli aloittanut uransa tutkimalla saamaansa spam -postia. Aiheen tutkimattomuus oli ollut ällistyttävää. "Se oli 1990-luvulla netin suosituinta sisältöä ja yksi harvoista, josta kuluttajat silloin maksoivat verkossa. Silti aihetta välteltiin tiedemaailmassa. Siitä oli olemassa kansainvälisesti vain muutama tutkimus." Hän esittelee pornografialle erikoisen ulottuvuuden. Kielen. "Huomasin, että kielen avulla tuotetaan liioittelua kuviin, joissa ei ole mitään kovin dramaattista. Miehen elintä kutsuttiin valtavaksi ja kolossaaliseksi ja naisia pikkuruisiksi. Liioittelusta ja näyttävyydestähän pornossa on kyse." Eli "rivous" syntyy kuvien sisällön sijaan sillä miten sitä mainostetaan tai kutsutaan. Sama korostuu myös suorituksissa : "...tietyt asennot eivät ole suosittuja siksi, että seksi tuntuisi niissä erityisen hyvältä vaan siksi, että asento on näyttävin."

Olen itsekin nähnyt pornografialla hyvin läheisen suhteen komediaan. Sillä molemmissa näytellään korostetusti. Tragedia ja muut vastaavat lajityypit luottavat usein hienovaraiseen näyttelemiseen. Mutta pornografiassa ja komediassa eleet, liikkuminen ja tapahtumat ovat liioiteltuja. Samaa tietenkin korostaa sekin että pornon käsikirjoitus on hyvin pinnallista ja sex ex machinoiden täyttämää. Esimerkiksi pornoelokuvassa vieraissa käyminen voi olla piiloteltava nolo asia. Mutta sitten kun petetty saa asiasta tietää, tilanne ratkeaakin kolmen kimpalla.(Tämä ei ole tragediaa eikä realismia ainakaan.)  Näin ollen kykenen tunnistamaan Paasosen tekstistä paljon omia huomioitani ; Porno liioittelee mutta ei usein ole hauskaa vaan tylsää. Näin ollen pornografia on karkeasti sanoen ilveilyä, jopa ihme ilveilyä.

Samoin pornoa koskeva arvokeskustelu ei ole yllättävää. "Kärjistäen pornon rintamalinjat voi vetää näin: Vastustajien mielestä porno on naisiin kohdistuva väkivallan muoto. Puolustajien mukaan kyse on fantasiasta, itseilmaisusta ja sananvapaudesta." Kiinnostavaa on kuitenkin ajatella sitä että yhteiskunnan pornoistuminen ei ole kovinkaan ilmiselvää. "...keskustelussa sekoitetaan usein seksin näkyvyys ja seksismi. Vaikka seksiä on esillä enemmän kuin aikaisemmin, perinteinen seksismi on Paasosen mukaan vähentynyt." Nykyään kauhistellaan miten pornoa on parin klikkauksen päässä. Mutta sitten toisaalta "Vielä 1970-luvulla perhelehti Hymyn kannessa poseerasi yläosattomia naisia, ja 80-luvulla nuortenlehden fanijulisteessa Samantha Fox oli tissit paljaana. Tyttökalenteri toimiston seinällä oli tavallista, ja televisiosta tuli parhaaseen katseluaikaan Benny Hillin huumorisarja, jonka sketsissä päähenkilö ampui nalkuttavan vaimonsa saadakseen syliinsä niukkapukeisia nuoria sisäkköjä", Paasonen sanoo. "Enää seksismi ei ole yhtä hyväksyttyä.""

Hankaluuksia kuitenkin tulee mieleeni, jostain muualta. Perimmiltään siitä että
Genre on kuitenkin hyvin hajanainen. "Porno on populaarikulttuurin lajityypeistä hajanaisin ja sisältää valtavasti alalajeja." Tässä ongelma tiivistyy siihen että miten tunnistetaan porno josta puhutaan. Asia ei ole mitätön. Esimerkiksi minun nuoruudessani pidettiin historiasta kiinnostuneille sopivana kertomakirjallisuutena Untinen-Auelin kivikausiromaaneita. Niiden kieli on kuitenkin tönkköä, kirjasarjan mary sue -sankaritar kohtaa hyvinkin tyypiteltyjä ja tyyliteltyjä tilanteita ja kirjasarjaa on taatusti käytetty masturbatorisena apuna. Voidaan aivan oikeasti kysyä että onko porno tietyn tyylistä siksi että jos sillä nähdään jotain muita ansioita niin sitten se luokitellaan johonkin muuhun genreen. Esimerkiksi pornoelokuvista tuttuja tapahtumia sisälläpitävä Lars von Trierin "Nymph()maniac" voisi jostakusta olla pornografinen mutta suuri osa elokuvia seuraavista pitää sitä taide-elokuvana. (Minulle se on vääristyneen mielen tuottama taide-elokuva. Enkä tiedä onko vääristynyt mieli kiinnostava ja tarpeellinen lisäkriteeri vai ei.)

Jossain mielessä pornografia voidaan tiivistää joksikin "josta tiedetään kun nähdään". Ja tätä voidaan lähestyä kahta kautta. Ja nämä keinot ovat itse asiassa keskenään päinvastaisia.
1: Jos asiaa lähestytään fenomenologisesti tai kokemuskeskeisesti, pornografia tiivistyy suurin piirtein siihen että pornografia on jotain johon menettää kiinnostuksensa sen jälkeen kun on lauennut. Jos pornografian tehtävänä ja tarkoituksena on kiihottaa, tämä on hyvä tapa lähestyä sitä mikä on "onnistunutta pornoa".
2: Jos asiaa taas lähestytään muutoin, esimerkiksi analyyttisesti, niin voidaan ajatella että hajanaisena genrenä pornoa pitää kenties lähestyä samalla tavalla kuin kauhugenreä. Kauhua on ollut vaikeaa määritellä. Ja tässä hedelmälliseksi lähestymistavaksi on nähty kauhuksi nähtyjen toistuvien piirteiden luokittelu. On syntynyt "ostoslistametodi" jossa kauhua on se, että lainaa esteettisiä piirteitä, goottilaisia symboleita, tietynlaisia tapahtumapaikkoja ja aikoja, hirviöitä, säikyttelyefektejä ja vastaavia. Kun niitä lainaa riittävästi, syntyy kauhua. Pornon kohdalla listalle voikin päätyä vaikkapa airbrushattu kuvamaailma, tietynlaiset väriskaalan muuttelut. (Joku BDSM -dominaporno vaatii erilaisen värikäsittelyn kuin softcore mutta näitä ei ole kovin älyttömästi.) Samoin huvittavista kliseistä kuten "nainen saa orgasmin kun mies laukeaa hänen rinnoilleen" yhdessä näytettyihin laukeamisiin (joita klassiset elokuvat ja todellisuus käyttävät harvoin. Harva sitä vetää kiivaan panon jälkeen ulos vain voidakseen laueta päivänvalossa iholle). Pornon "ostoslistasta" syntyy helposti melkoisen koominen, absurdi tai surreaali.

Onko "peppukipeys" -sanan käyttäminen raiskauskulttuuria?

Feministejä ja fundamentalisteja on vaikeaa yhdistää. Paitsi siltä osin että usein ne paheksuvat yllättävän samoja asioita. (Mutta eivät silti pidä toisistaan.) Yksi yhteinen elementti tuntuu kuitenkin olevan sanoihin ja sanontoihin paneutuminen. Molempia kuvaa voimakas kiinnostus etymologisiin asioihin. Ja täältä nostetaan sitten oikeita tulkintoja joita kautta sitten määritellään mitä kukakin oikeasti sanoo. Missä usein unohdetaan se, että tosiasiassa historiallinen yhteys katoaa. Tutkaimen potkiminenkaan ei enää monen mielessä liity eläinten ohjailuun kivulla. Eikä "Raamattuun".

Johon voi ilmeisesti olla vain
yksi oikea mielipide.

Tässä kohden törmäsin hieman erikoiseen keskusteluun. Sitä käytettiin "peppukipeys" -sanan käytöstä. Ällistyttävää kyllä moitteen alla en ollut minä vaan aivan toinen ihminen. (En käytä "peppukipeys" -sanaa juurikaan.) Moitteen aihe oli siinä että se edusti raiskauskulttuuria. Asiaa ei auttanut se, että keskustelu kosketteli lempeästi Kallion kirjaston uutta ns. sateenkaarihyllyä. Moitteena oli siksi myös sekin että jos homoseksuaalisuusaihe synnyttää "peppukipeyttä", on siinä hieman sellaisia tunnelmia että "peppukipeys" olisi jotenkin huvittavaa. Ja siihen toki liittyi sekin että annetaan validiteettia fundamentalistisille kokemuksille jossa omien arvojen päälle oksennetaan ja jossa ne perseraiskataan.

Asia oli "peppukipeys" -sanan lausujalle, ja minullekin, ällistyttävä. Sillä sanonnalla on varsin vakiintunut sisältö. Se on internetajan suora käännös "butthurt" -sanasta. Sillä tarkoitetaan lähinnä "Getting your feelings hurt, being offended or getting all bent out of shape because of something petty or stupid." Tunne on tuttu itsellenikin. Sekä kokijana että sivustaseuraajana.

Kriitikko oli kuitenkin pääasiassa naisten puolella. Hänestä "peppukipeys" loi komiikkaa siihen, että moni ei hoida ns. ahteripanoa kunnioittaen. Että olisi jotenkin koomista ja huvittavaa painaa raa-asti kakkoseen. Kun tämä ei tietenkään ollut tullut sanan käyttäjälle mieleenkään, ehkä jo sen vuoksi että hän on harrastanut takaluukutuksen kunnioittaen eikä ole edes osannut ajatella että se voisi tehdä kipeää, kommentoija sanoi että tämä kokemus on tuskin mikään objektiivinen tosiasia koska hän on lukenut internetistä keskusteluja. Niissä monet nuoret naiset purkavat pettymyksiään koska heidän kanssaan ollaan oltu kaikkea muuta kuin hellävaraisia.

En itse lähde täysin torppaamaan näitä kokemuksia.
1: Nähdäkseni "raaka paneminen" on kulttuurissamme liitetty miehekkyyteen. Ja kova jyystämistä ei pidetä raiskauksena jos siihen on saatu suostumus ennen kuin luvan antaja on käsittänyt sitä mihin hän on oikein tullut suostuneeksi. Tämä on taatusti asenneongelma jolle naureskelu ei paranna ongelmaa.
2: Raiskauskulttuuri on toki epämääräinen syytös mutta jossain tapauksissa sen taakse voidaan nähdä jotain joka on ainakin rippusen järkevää. Asiaan voi saada miesnäkökulmaa katsomalla romanttisia komedioita. Elokuvat "Wedding Crashers" tai "40 Days and 40 Nights" ovat suosittuja elokuvia joissa molemmissa nainen tunkeutuu luvatta asuntoon tahi huoneeseen, sitoo nukkuvan miehen sänkyyn ja harrastaa sitten tämän kanssa seksiä. Nämä kuvataan jonain muuna kuin raiskauksena, koomisina ja kenties jopa jonain jota "mies kerjäsi ja oikeasti halusi". Puheet muistuttavat hieman raiskaustekosyytä jossa raiskaus oikeutetaan kun uhri oli pukeutunut sillä tai tällä tavalla.

Näkisin kuitenkin että "peppukipeys" on kuitenkin hyvin kaukana näistä. Sillä käsitteen historia liittyy enemmänkin siihen miten lapset ovat kokeneet asiansa vitsan saamisen jälkeen. Nyreys ja lapsellisuus sanontaan kumpuaakin vanhakantaisesta kasvatusmetodiikasta. Ei siis penetraatiosta.

Toki tämä tuhkaluukuttamiskulma toisi sanontaan komiikkaa ja toivoisin että se olisi tosiasiallinen alkuperä sanonnalle. Mutta raiskauskulttuuria siitä saa lähes yhtä vähän kuin siitä saisi uudensävyisen selittämällä että peppukipeys viittaa siihen tunteeseen jota saa hyvän S/M -spankkaamisen päätteeksi. Itse asiassa jos sanomaa saa tulkita miten sattuu niin tuo feministin puhe oli loukkaava koska joku seksuaalivähemmistö voi oikeasti pitää peppukipeydestään.

Sanonnassa voidaan toki tämän jälkeen nähdä paheksuttavuutta. Lapsen väkivaltainen kasvattaminen koomisena ja vähättelevänä ei tietyssä määrin ansaitse sanonnaksi pääsemistä. Mutta raiskauskulttuuria siitä on vaikeaa saada. Paitsi ehkä jossain stereotyyppis-katolisissa piireissä.

Mitä eroa on seksikomedioilla ja romanttisilla komedioilla?

Olemme pelanneet ilmaisilla ajoilla eräällä kanavapaketilla. (Koska velvoitetta jatkaa ilmaisen ajan päätyttyä ei ole...) Tämä on ollut sinänsä kiinnostavaa, että olen voinut katsoa hyvin paljon sellaisia elokuvia jotka ovat itselleni täysin uusia. Ja ennen kaikkea olen voinut katsoa huonoja elokuvia. Sellaisia joita normaalit televisiokanavat eivät näytä. Ja joiden ostaminen tuntuisi tuhlaukselta. Tämä on ollut melko leppoisa ja hupaisa ratkaisu.

Tämän vuoksi olen saanut tuntumaa romanttisiin komedioihin ja seksikomedioihin. Etenkin jälkimmäiset ovat olleet minulle aiemmin vain marginalisesti tuttuja. Romanttisia komedioita on aikaisemminkin tullut katsottua ajantäytteenä. Nyt kun niitä on tullut nähtyä useampia, kykenen jopa huomaamaan jotain eroja genrejen välillä.

Ensinnäkin on syytä huomata että komedian ja tragedian ero on tavallisesti nähty siten että tragediassa asiat keskittyvät hamartiaan. Sankari jotenkin tekee virheen joka lopulta tuhoaa hänet. Komediassa ei tietenkään ole näin. Kuitenkin sekä seksikomediat että romattiset komediat voidaan nähdä hamartian valossa. Mutta keskenään hyvin erikoisesti erilaisilla tavoilla.
1: Romanttisissa komedioissa on usein uhkaava hamartia joka uhkaa ns. onnellista loppua. Tyypillisimmillään tässä on kyseessä jonkinlainen vaikea valintatilanne. Ne ovat elokuvassa aluksi vaikeita. Mutta lopulta paljastuu että jompi kumpi näistä valinnoista on ehdottomasti väärä. Elokuvan keskellä tämä voi olla vaikea tiedostaa, mutta lopulta asian todellinen luonto paljastuu. Tai oikeastan katsojan kannalta useimmiten "oikeaan suuntaan" usein alleviivatusti vihjataan, mutta tämä on elokuvan sankarille - tai oikeastaan useimmiten sankarittarelle - mysteeri. Hamartiaan uhataan langeta mutta siltä vältytään. Näin saadaan yhdistettyä valinnan vaikeus yhdistettyä deterministiseen "se oikea" -ajatteluun.
2: Seksikomedioissa on usein kysymys nimenomaan siitä että tapahtuu jonkinlainen lankeaminen. Mutta sitten tämä lankeaminen paljastuu lähinnä noloksi eikä oikeasti vaaralliseksi. Itse asiassa seksikomedioissa on usein aivan käsittämättömän mukautuvia ja hyväntahtoisia ihmisiä jotka haluavat ratkaista konfliktit ja ongelmat niin että kaikille saadaan onnellinen loppu.
    2.1: Toki tässä on poikkeuksia. "Lesbovampyyrien tappajat" -elokuvassa on selkeä paha jota vastaan taistellaan. Mutta toisaalta se onkin seksikomedian lisäksi parodiallinen kauhukomedia. Nämä lisägenresekoitelmat tuntuvat muutoinkin olevan poikkeus.

Josta saadaan erikoinen kasa pieniä huomioita;
* Romanttiset komediat on usein kirjoitettu stereotyyppisille naisille. Seksikomediat taas stereotyyppisesti miehille.
* Romanttisessa komediassa on kyyninen ihmiskuva jossa on oikeasti pahoja manipuloivia ihmisiä. Seksikomedioiden ihmiskuva on sitten jopa naïvin viaton.
* Seksi on harmitonta, romantiikka vakavaa.

Toinen asia onkin sitten tavallaan jatkoa tälle.

Voidaan nimittäin nähdä että romanttinen komedia että seksikomedia voidaan jollain tavalla liittää pornografiaan.

Visuaalisesti seksikomediat ovat yllättävänkin lähellä pornoa. Monissa kohtauksissa on selvää että ainut mikä erottaa seksikomediat pornosta on kuvien rajaus. Tätä tukevat myös kohtaukset. Monissa seksiin voidaan päätyä varsin pornonkaltaisella olemattomalla käsikirjoituksella. Romanttisissa komedioissa taas ollaan lähempänä erotiikkaa, joskin tässä erot ovat vielä paljon suurempia.

Kuitenkin jos katsotaan kohtausten rakennetta ja niihin liittyvää kontekstia, voidaan huomata että seksikomediat ovat monesti paljon rivompia kuin porno. "American Pie" -elokuvasarjan huiluseksiviittaukset ja tukkaan kuseminen ja koiran "paneminen" ovat jotain johon ei törmää kunnonkunnon pornossa. Näkemieni seksikomedioiden noloushuippu on kuitenkin "Milf" -elokuvassa. Siinä opiskelijapoika ajautuu suhteeseen kaverinsa äidin kanssa. He harrastavat seksiä ja päätyvät filmille. Opiskelijan kaveri tulee paikalle ja paneskelijat menevät vuoteen alle piiloon. Opiskelijan kaveri näkee että on filmattu ja ryhtyy katsomaan tuotosta. Mutta koska filmi on kuvattu takakulmasta, hän ei näe äitinsä kasvoja. Ja sen vuoksi hän masturboi tämän videon tahtiin. Samalla kun hänen äitinsä ja paras kaverinsa on alle metrin päässä sängyn alla katselemassa asiaa. Tämänlaista "mielikuvitusta" ei ole useinkaan pornossa.

Kuitenkin jos katsotaan näitä rivouksia tarkemmin, on niissä tehty muutakin kuin rajauksenmuutoksia. Ne ovat jotenkin äärimmäisen eiseksikkäitä. Seksikomedioiden kohdalla pornoelementit ovat lähes itseironisia. Ne ovat vähän kuin joku olisi katsonut niin paljon pornoa että olisi kyllästynyt siihen ja leikkisi parodioivasti sen konventioilla siten että koko pornolle oleellinen katsojan kiihottuneeksisaaminen unohtuu. ; Monesti sitä korostetaan että seksi ei ole erotiikkaa. Ja jos tätä on vaikeaa uskoa, niin valaistuksen asiaan saa katsomalla muutaman seksikomedian. Itse asiassa asia valkeni minulle täydellisesti vasta katsottuani näitä seksikomedioita. (Tämä on hieman omituinen mysteeri ; Hieman kuin se tosiasia, että ranskalaiset ovat hauskoja, seksi on hauskaa ja komediat ovat hauskoja. Mutta ranskalaiset seksikomediat eivät ole hauskoja. Koskaan.)

Sen sijaan romanttisissa komedioissa joissa on vähemmän paljasta pintaa ja joissa ei ole rivouksia ovat itse asiassa asettelultaan ja kuvaamistavaltaan selvästi paljon vahvemmin seksiin innostavia. Sen vuoksi teinipojat tietävät että romanttisia komedioita katsotaan treffeillä kun taas seksikomedioita katsotaan yhdessä buddyjen kanssa. Seksikomediat ovat rivoja ja niiden ydin on male bonding. Ja tässä kontekstissa seksuaalinen kiihottuminen olisi äärimmäisen epäsopivaa. Romanttiset komediat sen sijaan eivät ole rivoja koska niiden yhtenä, kenties tärkeimpänä, tehtävänä on saattaa katsojat rakastelutunnelmaan. Rivous tässä yhteydessä voisi olla jopa etäännyttävää.

Viimeisin ajatus.

Jos minun pitäisi ottaa "tyypillinen romanttinen komedia" niin voisin sanoa että se on genrenä hyvin lähellä erotiikkaa, seksikomediaa ja trilleriä. (Niissä on aina ikään kuin aavistus trilleriä, joka johtunee juuri kyynisestä ihmiskuvasta jossa on "väärä"  ja "oikea" ja konkreettinen riski tehdä väärin.) Seksikomediakin on sitten luonnollisesti hyvin lähellä romanttista komediaa. Mutta se ei genrenä hivo trilleriä vaan pornoa. Sen lisäksi aika moni seksikomedia hipoo mitä tahansa parodiaelokuvaa. (Minkä vuoksi kauhuseksikomedioita saadaan tuotettua.)

---

Tämän lisäksi romanttiset komediat ja seksikomediat on yleisimmin järkyttävän huonosti käsikirjoitettuja. Mutta tämä yhdistää genrejä, ei erota niitä. Sitä voisi luulla että kyky nähdä ihmisissä myös paha olisi eioptimistista ja siksi mieleeni, mutta näin ei ole. Molempien lajityyppien edustajat ovat keskimääräistä useammin huonoja elokuvia.

Hyvän mielen joulukomediaa koko perheelle

"Yksin kotona" -elokuva on jouluelokuva. Se sijoittuu joulun aikaan. Sitä myös esitetään yllättävissä määrin USA:ssa jouluisin. Kyseessä on kuulemani mukaan jonkinlainen perinne. Ajatus on ällistyttävä koska Suomessa joulupäivän klassikoihin kuuluu sellaisia elokuvia kuin "Lumiukko". Joka ei todellakaan ole "Yksin kotona".

Pinnallisesti tarkastellen elokuva korostaakin perhettä. Aluksi pieni Kevin riitelee perheen kanssa, sitten hän jaa yksin ja vaikeuksiin. Ja lopuksi perhe palaa kotiin. McCallisterien Perhe jopa iloitsee Kevinin näkemisestä. Elokuvan tarkempi analyysi paljastaa kuitenkin, käytännössä väistämättä, jotain hieman yllättävää.

Jos katsotaan elokuvan alkuosiota, siinä korostuu se miten Kevin riitelee sisarustensa kanssa, on vanhempiensa tiellä. Eikä kukaan ole huomaavinaan häntä. Tämä kulminoituu riitaan. Seuraavana aamuna tulee kiire kun perheen äiti ja isä nukkuvat liian pitkään. Kevin unohtuu kotiin. Perhe muistaa hänet vasta lentokoneessa. Sitten taloon iskevät murtovarkaat Harry ja Marv, tunnetuin seurauksin. Lopuksi perhe palaa takaisin, on innoissaan Kevinistä korkeintaan muutamia kymmeniä sekunteja. ja sen jälkeen he hajaantuvat eri suuntiin ja Kevin jää yksin siihen eteiseen. Äiti puhuu iloisesti sisaruksille ja poistuu jutellen ostoksista. Isä koskee Kevinin olkapäätä ja poistuu paikalta. (Katsokaa vaikka!)

Itse väitän että tässä kaikessa on paljon oireellista. Sellaista joka ei sovi perhe-elokuvaan. Ei edes kenties kaikkein aikojen väkivaltaisimpaan lastenelokuvaan ja koko perheen komediaan. Riitelyssä ja unohtelussa on jotain oireellista. Jos mietitään perhe-elämää, sukat, housut, avaimet, passi ja matkalaukku ovat sellaisia joita unohdetaan kiireessä. Ei lapsia. Perhe näyttää kohtelevan Keviniä hyvinkin nuivasti. Selvästi häneen ei ole samanlaista tunnesidettä kuin muihin lapsiin. Tämä johtaa mielenkiintoiseen kysymykseen. Kysymykseen "miksi". Tästä voidaan generoida melko nopeasti kaksi perushypoteesia:
1: Kevin on itse asiassa kaltoinkohdeltu lapsi. Johon vuosien hylkääminen on jättänyt jälkensä. Tämä saa hänet kohtelemaan väkivallattomia murtovarkaita hyvin julmasti. (Murtovarkaathan vierailevat talossa selvittelemässä asioita. He voisivat hyvin ottaa perheen panttivangiksi tässä kohden. Sen sijaan he haluavat odottaa että kaikki menevät lomamatkalle!) Kevin on ns. häiriintynyt sosiopaatti.
2: Kevin on synnynnäisesti kieroutunut psykopaatti. Siksi hänen perustapansa olla muiden kanssa on sen luonteista että hänen kanssaan ei haluta olla. Sisarukset välttävät hänen tekosiaan koska niihin liittyy usein itsekkäitä strategioita.

Tässä avuksi voidaan ottaa "Psychology todayn" artikkelin "How to Tell a Sociopath from a Psychopath" kuvaamia merkkejä. Siinä nimenomaan erotetaan se miten psykopaatti on biologinen ja sosiopaatti kasvatuksen luomaa. Ja kerrotaan että näillä on muutakin eroa kuin syntymekanismi. Että ne ilmenevätkin hieman eri tavoilla. Niillä olevat yhteiset piirteet osuvat Kevin McCallisteriin todella hyvin. "A disregard for laws and social mores". Kevin mm. varastaa varsin sujuvasti tilanteen niin vaatiessa kaupasta. Check. "A disregard for the rights of others" Kevin käyttää kaikkea eteensätulevaa strategisesti hyödykseen, riippumatta omistussuhteista. Hän manipuloi muita, esimerkiksi viatonta pitsalähettiä. Check. "A failure to feel remorse or guilt". Ottaen huomioon Kevinin teot, normaali lapsi voisi traumatisoitua, mutta hän naureskelee ja hymyilee. Check. "A tendency to display violent behavior" Katso koko kyseinen elokuva ja laske murskatut pallit ja kolahtaneet kallot. Check. Tämä toki vasta validoi että Kevinin ajatteleminen psykopaatti-sosiopaatti -linjamalla on järkevä. Se ei kerro kumpaa tyyppiä hän on.

Artikkeli kuvaa sosiopaatteja hermostuneiksi, häiriintyneiksi, tyypeiksi. Kevin ei ole tämänlainen. Hän on päinvastoin hyvinkin cool, tilannetajuinen, joustava ja karismaattiselta vaikuttava pikku nappula joka ihastuttaa sosiaalisilla taidoillaan jopa pelottavan naapurin sedän. Tärkein kohta tämän elokuvan tulkinnan kannalta on se, että "Any crimes committed by a sociopath, including murder, will tend to be haphazard, disorganized and spontaneous rather than planned". Tämä on melkolailla Kevinin vastakohta. Koko elokuva on itse asiassa tribuutti lapsen kekseliäisyydelle ja suunnittelutaidolle.

Psykopaatti on sitten jotain aivan muuta. "Psychopaths, on the other hand, are unable to form emotional attachments or feel real empathy with others, although they often have disarming or even charming personalities. Psychopaths are very manipulative and can easily gain people’s trust. They learn to mimic emotions, despite their inability to actually feel them, and will appear normal to unsuspecting people. Psychopaths are often well educated and hold steady jobs. Some are so good at manipulation and mimicry that they have families and other long-term relationships without those around them ever suspecting their true nature." Näkisin että Kevin on nimenomaan psykopaatin arkkityyppi. Kevin on säälimättömän julma, ylimääräistä väkivaltaa ja muuta vastaavaa käyttävä. Ja katumaton. Mutta kuitenkin hellyyttää varomattomat, kuten naapurin pelottavan lapiosedän ja tämän perhe-elokuvan katsojat. Tätä kulmaa puoltaa sekin että McCallisterit eivät kohtele kaikkia lapsiaan samalla tavalla. Kevin jää yksin kotiin ja häneen suhtaudutaan muutoinkin jotenkin eri tavalla. Tämä viittaa siihen että välttelyyn olevat syyt johtuvat Kevinistä. Eikä niinpäin että Kevinin kaltoinkohtelu olisi tuottanut hänenkaltaisensa pikkuriviiöihmishirviön.

Kun elokuva on ilmestynyt 1990 -luvulla, on elokuvan valmistumisesta kulunut jo parikymmentä vuotta. (Mikä tuolla tavalla ilmaisten saa minut tuntemaan oloni todella vanhaksi.) Ja on kenties kiinnostavaa miettiä mitä Kevinistä on voinut tulla. Mieleeni tulee vertailukohtia. Sellaisia kuin "Saw" -kauhuelokuvasarjan sadistisia ansoja rakentava Jigsaw. (Kauhu on yllättävän usein lähellä komediaa.) Tai sitten tosielämän Macaulay Culkin. Jompi kumpi tämäntyyppisistä kohtaloista on uskottava tuolle talosta tappoansan kyhäävälle nassikalle.

Että Hyvää Joulua! HouHouHou!

Pieni ajatus ; Kuinka paljon erikoisefektit painavat?

Moni, minä mukaan lukien, halveksuu sitä että elokuvat olisivat "pelkkiä erikoistehosteita". Tämä on toki asiallista siinä mielessä että monissa elokuvissa ja monilla elokuvantekijöillä (~Lue:Michael Bay) ei ole tarinaa vaan se on korvattu tehosterytkeellä. Mutta toisaalta olisi törkeää ohittamista esittää että efektejä ei tarvittaisi. Tosiasiassa on hyvin oleellista valita efektit tarkasti.

Jos otetaan sellainen keinotekoinen elementti kuin taustamusiikki. On selvää että sillä on vaikutusta. Mutta kenties asia on helpointa demonstroida käsittelemällä "Die Hard" -elokuvia. Nähdäkseni "Die Hard" -elokuvat ovat elokuvia joissa sankari on jumissa rajatussa tilassa, käyttää ympäristöään ja sen rajallisia resursseja luovasti ja hankkii yllättäviä ystäviä auttamaan itseään kesken elokuvan.

Mikä btw. tarkoittaa että jotkut viimeisimmistä Die Hard -elokuvista eivät ole Die Hard -elokuvia vaikka niissä on John McClane -niminen hahmo, sama protagonistin näyttelijä ja tuotantoyhtiö viittaa samoihin tekijänoikeuksiin hahmon käytön kohdalla. Ne ovat toimintaelokuvia jotka ovat etääntyneet alkuperäisestä hengestä. Sen sijaan "White House Down" on Die Hard -elokuva joka hyvin vahvasti ammentaa samasta eetoksesta. Ja arvatkaa mikä muu on Die Hard -elokuva? "Yksin kotona"! Ja tämä ei ole vitsi.

Yhtäläisyydet ovat melko selviä. Molemmissa periaatteessa tavallinen ihminen törmää rikollisiin jotka ovat häneen itseensä verrattuna ylivoimaisia. Molemmissa nämä rikolliset ovat muutoin menestyneet urallaan. Ja he hämäävät ympäristöään ja saavat muut uskomaan viattomuuteensa. Mutta päähenkilö näkee juonen läpi. Molemmissa elokuvissa protagonisti on rajallisessa tilassa ja käyttää improvisoitua aseistusta. ; Merkitykselliset erot ovat kosmeettisia. Yksin kotona on komedia koska sen efekteissä ei kylvetä verta vaan hassuja ilmeitä. Komediassa rikollisia tainnutetaan väliaikaisesti kun taas McClane pistää heitä kylmäksi niin että samojen rikollisten sijasta niitataan uusia vihollisia. Tämä on kuitenkin enemmän joukkojen määrään liittyvä kysymys kuin jotain joka oleellisesti muuttaa tarinan.

Itse asiassa John McClanen maailma ilmentää samanlaista tarinaa kuin Kevin McCallisterin. Tätä voi huomata siten jos kuvittelee "Yksin kotonaan" verta ja suolenpätkiä ja "Die Hard":iin munille potkimista ja hassuja ilmeitä. Tätä ei ole vaikeaa kuvitella mielessään. Ja sen jälkeen voi huomata miten ratkaisevan tärkeitä erikoistehosteet ovat. Ne ovat vain lähes kaikki. (Sama koskee kyllä sitten mainittuja sivistyneempiäkin elokuvia. Elokuva on aina kokonaisuus.)

Jos ei Chicago tule ratsupoliisin luo on ratsupoliisin...

Tämä ei tosin ole Chicago. Tämä on Sörnäinen.

Ratsupoliiseissa on jotain erinomaista. Hevonen ei luultavasti ole toimivin peli urbaanissa maisemassa. Lisäksi hevosten sontiminen lienee ongelmallinen piirre aikana jolloin jokakeväinen koirankakkakeskustelu ja koirankakkojen muovipussittaminen noin yleensä kuuluvat osaksi kaupungin Järjestystä. Mutta tästä haisevasta vastalauseesta huolimatta huolimatta millään muulla poliisilla ei ole samanlaista charmia - ne voivat korkeintaan tavoitella auktoriteettia tai karismaa, noita charmin käytännönläheisempiä pikkuserkkuja.

Ja ainakaan minä en ole aivan immuuni tälle. Seurasin jopa nuorempana televisiosarjaa "Chicagon ratsupoliisi". Siinä ideana oli se, että ideaalinen naïviuden asteelle idealistinen mutta lähes supersankaritasolle kompetentti ratsupoliisi Benton Fraser tuli kuuron Diefenbaker-sutensa kanssa kyyniseen Chicagoon selvittämään isänsä murhaa. Ja siinä sivussa ison liudan muitakin rötöksiä.

Sarjaa ei sen pyörimisaikana osattu luokitella kovin siististi. Koska se ei ollut siististi luokiteltava sarja. Se oli draamaa, poliisisarjaa, sankarikertomusta, toimintaa ja komediaa. Kenties eniten komediaa ; Fraserin hahmo oli idealistisuudessaan ja kyvyissään jotenkin niin erinomainen että hän oli naurettava. Mikä erikoisinta, jotenkin tämä tapahtui ilman, että hahmon charmi rikkoutui komediallisuudesta pätkääkään, itse asiassa päin vastoin! ; Fraserin kuvaavia piirteitä olvat esimerkiksi se, että hän saattoi pudota roskasäiliöön saamatta edes tahroja vaatteisiinsa. Hän saattoi jäljittää jonkun alkuperän maistelemalla ja haistelemalla jälkiä - tai haistelemalla rotan hengityksestä minkälaisilla mausteilla varustettuja roskia se on syönyt ja saada täten yhteyden rikolliseen. Ja hän oli muutenkin atleetti sellaisella tavalla joka on suotu vain supersankareille ja komediatähdille. Kaikki naiset lankesivat häneen, mutta hän itse ei koskaan näyttänyt huomaavan tätä.

Vakavampi puoli sarjasta sitten käsittelikin konfliktia kyynisen Chicagon ja näiden ideaalien välillä. Lisäksi sarjassa oli pieni mielenterveysteema. Fraser kun näki kuollutta isäänsä. Isäänsä, joka oli joskus hyvinkin avulias ja toisinaan absurdin hyödytön. Äänien päässä kuuleminen ei häirinnyt Fraseria joka oli niin kompetentti että hän tiesi että kummitus oli aito. Hän olikin enemmän huolissaan isänsä mielenterveydestä. Hän lienee ainut joka on kysynyt aavenäyltä että "Are there any psychologists in the afterlife? People who can help you?"

Tämä alustus on tarpeen. Sillä minä olen Chicago ilman ratsupoliisia. Jos ratsupoliisi on joskus ollut, eli olen ollut naïvi idealistinen lapsi, niin sitten ratsupoliisi on lähtenyt. Mahdollisesti Chicagoon, joka ei tässä tilanteessa ole minä. Kenties minä olen se kuollut isä, joka kaipaa psykiatria. Tai 9. 9. 2013 "Savon Sanomat" josta löytyi lausuma "Yhdenkään lapsen ei pidä jäädä auton alle, ennen kuin hidaste tai liikennevalo saadaan koulutien varteen." Sovelias aika on vasta sen jälkeen.

Syynä on se, että minulla ei mene hyvin. Tarkalleen ottaen jos minun pitäisi vastata kysymykseen "miten minulla menee?" tai "Mitä minulle kuuluu?", vastaus olisi "Ei mene mitenkään, ja yleisesti ottaen meille kuuluu ilmamassan värähtelyjä taajuusväliltä 20-20000 Hz, jota ei rehellisesti sanoen kiinnosta vittuakaan ryhtyä analysoimaan tarkemmin, että mitä inisevät ja vointia kyselevät kenties." Vastaus on rehellinen. Ja tässä huomiotaherättävää on se, että harva osaa huolestua tämänlaisesta. Koska jos ihminen kirjoittaa hassuja tai edes vähän hassulta vaikuttavia juttuja, ihmiset ajattelevat, että jutunkertoja on iloinen. Vitsien värkkääminen on kuitenkin puuhaamista, joka ei vaadi iloista mieltä - aika usein päinvastoin.

Ja virhe onkin samantapainen kuin se, jossa ajatellaan että kirjakaupanpitäminen on rentouttavaa toimintaa kun voi lukea niin paljon kaikki päivät. Samat ihmiset tuskin menevät kuitenkaan vaatekauppaan selittämään siitä että miten mahtaa olla mukavaa kun he voivat pukeutua kivoihin vaatteisiin kaikki päivät. Että varmaan tosi piristävää, hauskaa ja rentouttavaa. Todellisuudessa vaatekaupanpitäjä etsii minimipalkalla sopivaa päällepantavaa ärtsylle sotanorsulle jonka sukupuoli jää arvailujen varaan. Kaikki päivät. ; Juttujen rakentaminen voi olla vastaavaa kuin se, missä rauhaton ihminen hakeutuu harrastamaan meditointia. Ei siksi että on sisäisesti rauhallinen ja luonnollinen. Vaan juuri siksi että ei. Eikä vain voi olla. Tässä tapauksessa juuri näin on.

"Ei minkään kuuluminen" on tietysti siitä hyvä, että se ikään kuin luo lempeyttä olemukseen ja toimintaan. Joka johtuu siitä että ihmiselle jolla tuntuu olevan tunnerekisterin perustasolla pelkkiä negatiivisia tunteita, "ei minkään kuuluminen" tarkoittaa sitä että "ei ole vihaa". Ei tee mieli hakata ketään tiilellä naamaan. - Keino joka tunnetusti on kätevä lopettamaan turhanpäiväistä keskustelua. ; Nyt olo on sellainen, että jos joskus on ollut sellainen olo että kohta joku kuolee, vaikka se olisi itse. Niin nyt olo on sellainen, että kukaan ei kuole - ja se en ole edes minä.

Tätä voisi kutsua siirtymänä Nietzscheläisestä tuskan ja puurtamisen maailmasta Schopenhauerin tuskien välttämisen maailmaan. Joku voisi kutsua sitä masennukseksi, tai vähintään joksikin johon pitäisi kysyä apua kallonkutistajalta. Olisi vain mielenkiintoista tietää että apua mihin ; Jos ongelmatilani on se, että en kykene keksimään mitään asiaa jolla olisi väliä. Niin ratkaisuksi ei löydy mitään koska en saa päähäni mitään sellaista syytä tai vaikutusta jolla olisi mitään väliä. ; Tässä vaiheessa olen tehnyt vain sen minkä pitää. Eli ollut rikkomatta rutiineja. Minulla ei ole kuin toimintakykyni. Monin paikoin ällistyttävä toimintakykyni. Jos se tekee minusta komediallisen hahmon, niin olkoot. Tämän verran minussa vielä on ratsupoliisia.

Tragikomediasta ja kauhutrilleristä

Klassisesti ajatellen komedia ja tragedia ovat todella erilaisia.
* Komedia käsittelee usein teemallisesti liittymistä (kuten häitä), tragedia taas erkanemista (kuten kuolemaa).
* Komediassa ideana on sattuma, tragedian hamartia on taas ollut kohtalonomainen.
* Komediassa juonen yllättävyys on satunnaisuutta tai synkronisiteettia jotka korostavat mielivaltaista maailmaa. Tragediassa juonen yllättävyys on kohtalon paljastumista.
* Komediassa ihminen on ajassa (osana maailmaa), kun taas tragedissa ihminen on ajallinen (kuolevainen, rajallinen).

Voidaankin sanoa että tragedian ja komedian yhdistäminen on hyvin haasteellista. Kuitenkin tragikomedian käsite tunnetaan. Esimerkiksi Shakespearen kunnioituksesta suuri osa johtuu siitä että hän niin mestarillisesti kykeni ymmärtämään sen, että ihminen on sen verran kompleksinen olento, että keskenään ristiriitaisilta vaikuttavat komedia ja tragedia voidaan esittää yhdessä. ; Tragikomeia ei siis ole taitavissa käsissä oksymoroninen ajatus, vaan jännitteinen.

Sitten on omituinen käsite nimeltä kauhutrilleri. Televisio mainosti "Mama" -elokuvaa kauhutrillerinä. Tämäkin vaikuttaa joltain joka on sisäisesti ristiriitainen. Kuten eräs ystäväni asian karkeisti - trilleri on kauhua joka epäonnistuu pelottelemaan.
* Karkeasti sanoen voidaan sanoa että trilleri keskittyy jännityksen luomiseen ja ylläpitämiseen. Tässä on usein rytmiä, mutta trillerissä ei haeta maksimaalista kontrastia. Kauhuelokuva taas hakee pelkoa ja sille tyypillistä on rytmisyys, jossa kauhua ei ylläpidetä vaan erilaiset suvantovaiheet nimen omaan pahentavat pelottaviksi tarkoitettujen kohtausten tehoa.
* Kauhulla on myös hyvin vakiintunut kuvasto. Ne ovat makaabereja, yliluonnollisia ja yksilöiden subjektiivisesta pelosta kumpuavia. Näin esimerkiksi painajaiset, väkivalta ja ihmeet ovat osa kauhugenreä. Trillerissä taas yleensä nimenomaan tavoitellaan sitä että uhka on toteutettu "paremmalla maulla" ja "maanläheisemmin keinoin" ja uhasta yritetään tehdä nimenomaan objektiivinen. Näin trillerissä voi esimerkiksi taustalla olla mafia tai poliittinen salaliitto.
* Trillerin peruselementti on juonenkäänne (murhaaja onkin sankarin vaimo eikä se naapurin epäilyttävä huonotapainen mies.). Kauhussa tämänlainen kikkailu on harvinaisempaa. Kauhussa tilanne on nimenomaan usein hyvinkin suoraviivainen (pahatukkatyttö muuntaa yliluonnollisilla voimillaan tietyn videon katsojat kammottavan näköisiksi ruumiiksi), eikä siinä kohden tule yllätyksiä.
* Trillerin ja kauhussa vastustajan käsitteleminen ja elokuvan lopettaminen pelaavat aivan eri pelisäännöillä. Kauhussa kauhun aiheuttaja on yleensä keskiössä. Kauhussa lopussa tarjotaan "väliaikainen voitto", jossa esimerkiksi paha murhaajanukke valetaan muoviin. Kuitenkin aivan lopussa tämän pahan nuken on ilmoitettava olevansa elossa. Trillerissä taas yleensä tarjotaan pahiksille "väliaikainen voitto" joka puretaan ja hyvä päihittää sen lopuksi.

Näin ollen kauhutrilleriä voi pitää jotenkin mahdottomana yhtälönä. Esimerkiksi voidaan sanoa että se on korkeintaan vain trilleri joka lähinnä lainaa kauhun kuvastoa. Tälläisestä elokuvasta esimerkiksi voisi ottaa vaikkapa elokuvan "The Gift" joka on trilleri joka käyttää kauhukuvastoa, mutta joka ei koskaan kykene nousemaan kauhuksi. Sen kutsuminen kauhutrilleriksi loukkaisi sekä trilleriä että kauhua genrenä ja taidemuotona. Se on yksinkertaisesti trilleri jolla on poikkeuksellinen kuvasto, jota kuitenkin käytetään loppujen lopuksi varsin vakiintunein trillerin keinoin. ; Se, että elokuvassa on yliluonnollisia piirteitä ei yksinkertaisesti tee elokuvasta kauhua.

Kauhutrilleri on vähintään yhtä vaikea - ellei vaikeampi - yhdistää kuin tragikomedia. Itse en ole vielä löytänyt ainuttakaan sellaista elokuvaa jonka itse viitsisin luokitella kauhutrilleriksi. Nähdäkseni tämä voisi olla mahdollista, mutta se vaatisi erityisen tarkkaa lomittamista. Esimerkiksi psykopaattimurhaajan kuvasto yhdistää kauhun ja trillerin. Näitä kuvastoja lainaamalla saattaisi päästä parempaan tulokseen kuin tekemällä "The Giftin" tapaan sen, että ottaa toisen genren metodiikan jota koristelee toisen genren vakiintuneella "ostoslistakuvastolla".

Rakkauden tapaluokkia (ja enemmänkin)

"Unkurissa" oli otsikko "rakkaus konditionaalissa". Tämä korostaa sitä, miten monesti rakkaus(elämä) muistuttaa ehtolausekejonoa jossa on vaikeaa sanoa missä toivominen loppuu, potentiaali konkretisoituu ja humen giljotinin unohtamisen hengessä käsky alkaa¹. Rakkaus on yllättävän usein kasa juuri tätä. Konditionaali on mielesäni mukava lähtökohta, koska se on ehtotapa joka korostaa sitä että asia on potentiaalinen.

Usein romanttisissa komedioissa ja rakkausihanteissa käytetty tapaluokka on nimittäin indikatiivi. Indikatiivi on siitä hämmentävä tapaluokka, että sillä ei ole erillistä tunnusta, se on vain verbin perusvartaloon. Ja indikatiivi samanaikaisesti kertoo asian tositilana. Indikatiivin valinta kertoo että kohde tai tapahtuma on oikeasti tapahtuvaa, tietoa. ~ Indikatiivi on toki vähemmän paha kuin se, mikä romanttisessa kirjallisuudessa usein esiintyy romanttisen rakkauden vastakohtana. Eli imperatiivi. Käskymuotoinen rakkaus ei nimittäin toimi kovin helposti. (Ei vaikka se lievennettäisiin optatiiviksi vaikka vanhahtavalla viileydellä ja kahleena käytettävänä kultaisella vankilalla.) Rakkaus käskyn tai kehotuksen mentelmänä ei ole kaunis. Käskymuodossa ytimessä on myös aktuaalisuus.

Romanttiset tarinat elävät yleensä aktuaalisesta tapahtumisesta. Kuitenkin tosiasiassa elämässä on sekä epäonnistumisia että on tarvetta potentiaalisuudelle. Tämä eroaa tietysti kristillisen "filosofien Jumalan" aktuaalisen rakkauden maailmasta. Mutta vaikka rakkaudessa usein nähdään jumalisuutta, ei ihmisissä tätä ihailtavaa piirrettä usein ole. Epäonnistuminen rakkauselämässä on jollain tavalla konkreettista kaikille.

On siksi oikein puhua rakkaudesta juuri potentiaalimuodossa. "Leevi and the Leevings" voi laulaa epäonnistuneista suhteista "Mitä kuuluu Marja-Leenan" malliin. Niissä ytimessä on se, että tilaisuuteen ei olla tartuttu. Ei ole edes kysytty tai on lopetettu liian heppoisasti. Tämä on tietysti melankolian lähde.

Joskus se etenee "Miehen puolikkaiden" mallilla. Tämä komediasarjahan on sinänsä hoopo sarja jossa älyllisyyttä ei ole nimeksikään. Kuitenkin siinä on tarjolla Rose -niminen hahmo. Hän on stalker, joka vaanii Charlieta. Ja loppumaton lähestymiskieltovitsien lähde. Sarjassa hän kuitenkin yhdessä vaiheessa häipyy Malibuun, eli pois. Syyksi hän sanoo Charlielle sen, heidän romanssinsa ei vain ollut edennyt odotettua tietä. Charlie sanoi että ei ole mitään heitä eikä mitään romanssia. Rose kertoi että tämä oli hyvin ZENiä. Tässä ei ole oikeasti edes potentiaa. Ja mielestäni se on hyvin kaunis tila. Sillä toisin kuin potentiaalinen rakkaus, se ei enää ole ongelma. Se on olotila.

Tästä "ei enää edes potentiaalisesta" rakkaudesta ei kuitenkaan tehdä elokuvia. Kenties siksi, että maailma tarjoaa sitä muutenkin riittävästi. Ja ihminen tarvitsee siksi utopiaa, joka valehtelee idealistisia ja lapsellisen naïveja tarinoita. Näitä tarinoita tarvitaan kenties juuri siksi että ne eivät vastaa todellisuutta.

---

1 Lausumani analyysi onnistuu tarkemmin erittelevän englannin kautta ; Konditionaali voi olla "should do" (pitäisi tehdä), "would do" (tekisi), "could do" (voisi tehdä).

Skipataan joulu

Hyvää Joulua piritorilta!
Olkoon aukiolla Wappu ikuinen.

Tim Allenin "Skipataan joulu" -elokuvassa on tarkoitusta tehdä komediaa jolla alleviivataan perinteisiä perhearvoja kunnioittavaa joulua. Elokuvassa juppi haluaa säästää jouluun kuluvat rahat ja käydä vaikkapa huippulomalla. Sitten asiaan tulee mutkia matkaan ja onkin pakko pitää joulu perinteiseen tapaan. Kiire ja katastrofit seuraavat toisiaan, joka korostaa omalta osaltaan juuri sitä, miksi jouluun kuluvat rahat olisi järkevää panostaa johonkin rentouttavampaan. Lopulta tietysti vietetään perinteinen joulu eikä se matkakaan tunnu miltään. Kiireet hoidetaan yhteistyössä naapuruston kanssa. Elokuvaa on arvioitu varsin matalalle. Joksikin joka on suorastaan "joulufasismia". Eli se myy yhtä konseptia joulun viettoon.

Toisaalta elokuvasta saa irti yhden hyvän pointin. Joulu on synkronoitua vapaa-aikaa. Tämän huomion jälkeen voidaan jatkaa siihen että joulusta voidaan unohtaa hengelliset piirteet ja itse asiassa se voidaan riisua jopa ulkoisista puitteista, eli lahjat, koristeet ja ruuat. Ja silti se voidaan nähdä hyvin tärkeäksi. Sillä joulu on sosiaalista. ; Mika Sipura esimerkiksi miettii sitä, miltä tuntuu kun on koulussa jossa oppilaita ei yhteinen sosiaalinen juhla kiinnosta. "Pari minuuttia ennen tilaisuuden alkua kuulin muutaman ensimmäisen vuoden opiskelijatytön keskustelun käytävästä. "Mä lähen ainaki himaa." "Mut mitä jos siitä tulee poissaolo?" "No hei mihin ne sen sit laittas!" Niin, luulen kunkin laittavan sen omaan kätköönsä. Minä taidan tallentaa sen aavistuksen loukkaantuneeseen sydämeeni. Tutkiskelen sitä sitten kun jaksan. Jos jaksan." Ymmärrän tunteen. Sosiaalisuudessa poistuminen nähdään usein vihjeenä. "Ette kelpaa mulle" -eksklusiivisuutena. Kuitenkin ymmärrän myös oppilaita. Yhteisöön ei ole niin suurta sidosta että olisi ehdottoman innostavaa olla mukana.

Ja nyt. Lupaan että en kerro enempää joulusta. Joulusta jota en vietä. Joulusta jonka viettäisin töissä - jos voisin. Joulusta jota en vietä mitenkään. Tai vietän sen kuin se olisi normaali pidennetty viikonloppu. Vältän jopa tietoisesti sosiaalisia kontakteja tavallista enemmän. Skippaan joulun. ; Nyt kun tämä jouluasia on lakaistu maton alle, voin siirtyä siihen miten Allan käsitteli "komediassaan" sosiaalisuutta, joka oli itse asiassa vain koristeltu jouluun liityvällä muotoseikoilla. Joulu on kulissi ja sosiaalisuus ydin. Tämä olisi minustakin miltei kaunis joulun sanoma. (Mutta se mutatoituu aika kamalaksi minun käsissäni. Anteeksi tavan mukaan. Kenties poissaoloni on lahja teille, hyvät sukulaiset ja ystävät ; En häiritse, häiriköi tai kiusaa. Saatte ns. joulurauhan.)

Ei kysymys ole moraalin rappiosta, vaan ihmismääristä.

Moni puhuu tässä kohden arvoista, yhteisöllisyyden murenemisesta ja hedonismista. Itse puhun kuitenkin enemmänkin ihmismääristä. Nykykouluissa on yksinkertaisesti niin monta oppilasta, että yhteishenki koko koulun sisälle on hyvin vaikeaa rakentaa. Se vaatisi jo jotain koulupuvun ja yhteisen symbolin kumartelun kaltaista ulkoista liimaa. Tämä on oleellista, koska nykykouluissa sävy on inklusiivinen ; Koska eliittikouluttuminen ei ole tällä hetkellä "maan tapa" (joskin merkkejä tälläisestä trendistä on jo hieman ilmassa) Ainut yhdistävä tekijä on asuinpaikka. Koska koulussa on helposti 300 oppilasta, ja samassa koulussa käydään hyvin erilaisilta taustoilta, ei samastumispintaa juuri ole. Pienissä määrissä tämä opettaisi suvaitsevaisuutta. Mutta hieman isommissa ryhmissä tämä on vain sekavuutta ja johtaa ryhmäpaineen kasvuun.

Sillä näen että kysymyksessä on "sukupolvikysymys ja geografiakysymys". Ihmiset jotka kannustavat yhteisöllisyyteen ovat peräisin kohtuu pienistä yhteisöistä tai toimivat sellaisten parissa. Ytimessä on Dunbarin luku ; Ihminen ei jaksa pitää yllä sosiaalisuutta kovinkaan moneen ihmiseen. Arvioitujen ylärajojen kohdalla keikkuu esimerkiksi 150 ihmistä. Se on hyvä nyrkkisääntö siitä että tätä suuremmat yhteisöt pitävät "ryhmän koheesiota" yllä ryhmäpaineella. ; Kaupunkikulttuurissa tämä ongelma on hoidettu vapaalla liikkuvuudella ja alakultturisoitumisella. Eli on erilaisia sirpalemaisia ryhmiä jotka tekevät juttuja keskenään. Voit siirtyä ryhmästä toiseen tarvittaessa. Näiden ryhmien koko on "mukavan suuri" ja tästä harrastuksen tai muun vastaavan ympärille rakentuneesta paikasta tulee ikään kuin "oma heimo". Koulut ovat suljettuja yhteisöjä. Liikkuvuus on hidastettua.

Ihmismäärästä voidaan rakentaa sotatanner tai piiloutumispaikka.

Tässä kohden ymmärrystä voi saada hieman lukemalla "Takkiraudan" käsityksiä "amokista", jonka hän liittää  kouluampumisiin. "Ne tapahtuvat joko pakkoyhteisöissä, kuten peruskoulussa, tai julkisen sektorin työpaikassa, kuten juuri postilaitoksessa, ja USA:n asevoimissa on tapahtunut samanlaisia rypäsmurhia. Ja pääsääntöisesti kaikki tällaiset rypäsmurhat tapahtuvat pienyhteisöissä - pikkukaupungeissa, maaseudulla tai taajamissa, missä kaikki tuntevat toisensa ja missä on tiukka sosiaalinen kontrolli - ja hyvin tiukka ja julma nokkimisjärjestys - missä nokkimisjärjestyksen pohjille joutunut ei voi paeta kiusaajiaan omalla ajallaan." Kaupungin hän näkee suojaavana voimana "amok-murhia ei tapahdu suurkaupungeissa. Suurkaupungeissa ihminen on ensisijaisesti yksilö - täysin omillaan, oman onnensa nojassa, ja oman onnensa seppä, ja hän on täysin anonyymi. Moni entinen koulukiusattu tai muun mobbauksen kohteeksi joutunut on kokenut muuton suurkaupungin juurettomuuteen valtavana helpotuksena, sillä suurkaupungeissa jokainen joutuu - tai pääsee - valitsemaan itse viiteryhmänsä. Mutta pienyhteisössä ei pääse." En vain tässä puhu murhista ja kiusaamisesta tai muusta vastaavasta. (Ihme!) En myöskään täysin kannata Takkiraudan tiukkaa linjaa - itse asiassa lievennän sitä pitkin matkaa - mutta siinä on silti tärkeitä oivalluksia.

Tätä voi olla vaikeaa ymmärtää. Mutta kaupunki on tavallaan "käänteinen facebook". Facebookissa on siinäkin kysymys Dunbarin luvun paisumisesta, jota pidän pahana. Mutta niissä on oleellinen ero, joka tekee kaupunkikulttuurista paljon paremman paikan. Sillä tosielämässä kaupungissa näkyy vain naama. Sinä olet yksilönä anonyymi. Ulkoiset piirteet näkyvät, sisin ei. Kaupungissa jaetaan vain kuori. Sen sijaan facebookissa esille tulee enemmän se, mitä sinä olet. Kysymys on siis hieman sama mikä Nolanin Batmanissä ; Bruce Wayne on vain keulakuva, representaatio, kun batman taas on se, mikä heijastelee oikeaa persoonaa. Internetin tragedia onkin siinä, että sitä pidetään aivan turhaan epätotena illuusiona. Internet on kuitenkin reaalista joka tarjoaa illuusion anonyymiteetista. Kaupunkikulttuuri taas on vain antaa meistä pelkkiä representaatioita ja rakentaa illuusion "oikeasta elämästä ja oikeista ihmisistä". Kadulla kulkiessamme emme paljasta itseämme samalla tavalla kuin netissä ; Koska koemme sen aitona, ja netissä anonymiteetti ja virtuaalisuus suojelee. Emme koe paljastavamme itseämme joten teemme juuri sen koska emme osaa varoa. ; Syvällisestä tuntemisesta lähtien voidaan sanoa että esimerkiksi tästä blogista voi helposti kuka tahansa lukea sellaisia tietoja ja ajatuksia jotka ovat olleet melko vähäisesti tunnettuja jopa perheeni ja ystävieni parissa.

Toisin sanoen kaupungissa on kysymys suojaamisesta. Sananvapauden aikana on itse asiassa vaikeaa huomata sitä, miten elämä on itse asiassa pääasiassa kohteliaisuusjärjestelmiä. Ja nämä ovat pääasiassa sitä,  missä saa sanoa mitäkin. Kaupunkilaista ajattelutapaa kattaa se, että kaikilla on oikeus sanoa mitä haluaa jossain, mutta ei kaikkialla. Kaupunkilaisuutta pidetään egoismina ja suunapäänä "sananvapauden nimessä loukkaamisella". Mutta tosiasiassa suurin osa kaupunkikulttuurista on sitä että joku pahastuu ties mistä. Joku osallistuttaa Jeesuslauluun. Jonkun näkemys loukkaa vakaumusta. Erimielisyyden kesto on se, joka on "urbaanissa keskustelussa" aika oleellista.

Takkiraudan huomautus ei siis koske mielestäni pelkästään kiusattuja, vaan se koskee koko urbaania elämänmuotoa. Kaupungissa elämisen kulttuuri on sosiaalisuudeltaan aivan erilaista kuin pienempien pitäjien. Sosiaalisuus on aivan eri luonteista. ; Moni korostaa että sosiaalisuuden muutos johtuu sukupolvikysymyksestä jossa arvot ovat turmeltuneet. Tai maantiedekysymyksestä, jossa elitistikaupunkilaisjupit etääntyvät Kansasta kun elävät hedonistista kulutuskulttuuria elitistisessä norsunluutornissaan. ; Kumpikaan edellämainituista ei selitä asiaa. Ne liittyvät kuitenkin asiaan. Eivät tosin sillä tavalla kuin yleensä tykätään mainostaa.

Poliittinen korrektius ja kauhea rähinä ~ Suvaitsevaisuus julistamisena ja taitona olla kunnioittavasti hiljaa?

Näen että yhteishengessä on Allenin ja Sipuran tapaan ajettu "inklusiivista linjaa", jossa ollaan yhdessä erilaisia. Tässä ollaan sosiaalisia ja suvaitsevaisia. Tämä ei itse asiassa ole sellaisenaan kovinkaan paha asia. Se on ystävällistä ja herttaista. Sipura ja Allen ovat ihmisläheisiä ja kaikkea muuta kuin ilkeitä ihmisiä. Sen vaihtoehtona on eksklusiivisuus, joka on aina jollain tavalla joko konfliktinhakuista, syrjivää tai ainakin "poliittista korrektiutta" jossa vakaumukset ja soihtukulkueet ja muu mukava yhteiselo kielletään.

Kuitenkin käytännössä isot yhteisöt menettävät tässä kohden merkitystään ; Ne liudentuvat. Ryhmään kun kuuluu ihan ventovieraita, sellaisiakin joilla on "ihan kamalia mielipiteitä". Ryhmien suurentuessa poliittinen korrektius alkaakin helposti tunkemaan esille, siis jos ihmisten mukavuutta ajatellaan. Pitää noudattaa tapoja, jotta erimielisiä ei ihan hirveästi loukattaisi. ; Suuret yhteisöt joutuvat hallitsemaan tätä. Kun kaikki tuntevat toisensa on tilanen erilainen koska asioita ei katsota niin vahvasti ideologioina ja identiteettisymboleina vaan ihmisinä. (Siksi alakulttuurit viehättävät niitäkin kaupunkilaisia jotka ovat "niin yksilöä, niin yksilöä".)

Siksi vanhemman polven ja syrjäseutujen ihmiset korostavat usein yhteisöä. He ovat peräisin kohtuu pienistä yhteisöistä. Siellä ei ole hirveästi ihmisiä. "Oman arjen kohdattujen ihmisten määrässä" Dunbarin luku ei ylity. Tässä kohden menneisyydessä on tietyllä tavalla oltu suojatumpia ; Eikä syitä tarvitse etsiä kaukaa. (Se on internet. Olemme siellä jo. Minä kun kirjoitan. Sinä kun luet tai downloadaat tätä.) Esko Valtaojan "Kaiken käsikirjassa" on kohta jossa hän korostaa sitä miten ennen tietoa ei ollut samassa määrin liikkeellä. Oli lähikirjasto ja yksi tietosanakirja. Silloin maailma tiivistyi helposti yhteen totuuteen. Tämä selittää osaltaan sen, miksi yhteisöllisyyttä korostavassa patriotismissa ei ole kysymys Suomesta vaan "nurkasta" ; Kysymys on elämäntavasta joka on hyvin erilaista kuin kaupungissa. (Itse asiassa tähän liittyen jopa asumismuoto ja asuinalue voi merkitä yllättävän paljon.)

Nykyään internet takaa että Dunbarin luku ylittyy helposti. Erilainen hyppää peliin ja laajentaa "sosiaalisuuskenttää". Arkielämässä muutoin ihmisvilinään tottomaton nurkkakuntainen joka ei ole tottunut "monikulttuuriseen suvaitsevaisuuteen" ei hoida sosiaalisuutta kuten "foininkialaiset kauppiaat" vaan kuten "sotaisat uskonveljet". (Vain heittomerkeissä olevat nimitykset ovat provokatiivisia, idea niiden takana ei ole. Eli ennen kuin raivostut, lue linkin takainen. Sen jälkeen voit rauhoittua.)

Nurkkakuntalaisuus toimii jos sisäänvedettävä porukka on kooltaan pienehkö. Kun se kasvaa, alkavat kurinpitotoimenpiteet. Nurkkakuntalaisuudesta luopuminen taas vaatii suvaitsevaisuuden uudelleenmäärittymistä ; Se ei olekaan enää sitä että kaikki kertova omiaan yhdessä, vaan muuttuu sensuristiseksi ; Mietitään mitä sanotaan muille. Pahastumiskulttuuri eroaa ; Nurkkakuntaisilla pahastumista kohdistetaan "muihin" ja Kosmopoliiteilla pahastuminen kohdistetaan kohteliaisuussääntöjen rikkojiin (koska heille avautuminen kuuluu vain alakulttuuriin jossa helposti ollaan yllättävän samanmielisiä, ihan siksi että erilaiset ovat jo hypänneet toiseen alakulttuuriin. Koska voivat.) Iso yhteiskunta rakentaa tabuja, tavalla tai toisella. "kosmopoliitit" (Foininkialaiset kauppiaat) vain tekevät tämän eri lähtökohdilla kuin "nurkkakuntaiset" (sotaisat uskonveljet).

Lopuksi:

En siis ihmettele että "amok" -tappotyyli on peräisin pikkupaikoista, joissa elinpiirissä 150 ihmistä on kuitenkin myös ylittynyt. En siis demonisoi pienyhteisöjä vaan sitä, että pienyhteisöjen ei anneta olla sirpaleisia vaan niitä koherentisoidaan. Isommat pienkulttuurit jotka noudattavat "nurkkakuntastrategiaa" kiusaavat helposti, koska muuten tällä strategialla isompi (mutta silti yllättävän pieni) ihmismassa on käsittämätön.

Allanin jouluhenki toimiikin vain pienyhteisössä. Mutta Allanin kunniaksi ; Se tapahtui juuri pikkukaupunkilähiöalueella jossa pihanhoitopiiri oli se toimeen aktivoiva ja kaikkia sitova voima. Toisaalta elokuvan alkupuoli näytti rehellisesti sitä miten joulunvietosta poikkeaminen aikaansai ongelmia lähiössä, esimerkiksi pikkupojat masinoivat aika rajuja kiusaamisia. Kenties Allan olisi, jos olisi jatkanut jouluttomalla tiellään, olisikin johtanut hänen elokuvahahmonsa kohti jotain iloista jouluteurastuskomediaa. Tälläinen voi tuntua tietysti kamalalta. Mutta kun komedian lähtökohtana on se, että kulmakunnasta ilmentyy paheksuntaa ja kiusaamista sen vuoksi että ihminen haluaa omalla vapaa-ajallaan tehdä jotain muuta kuin mitä vapautta korostavat Amerikkalaiset haluavat yhteisöllisyyden nimeen, tämä ei olisi loppujen lopuksi ollut niin kovin räväkkä lopetus.