Kauheat nautinnot

Ihmiset nauttivat vapaa-ajallaan mielellään mukavista asioista. Mutta toisaalta viihteen kohdalla ihmisillä tuntuu usein olevan päinvastainen suuntautuminen. Emme jonota elokuviin jotka koostuvat pelkästään mukavista asioista. Päinvastoin, näyttää että nautimme kauhusta, väkivaltaviihteestä ja vastaavasta. Osa ihmisistä nauttii ekstremelajeista. Mutta nekin jotka eivät nauti ekstremelajeista nauttivat kuitenkin viihteestä yhtä kovasti kuin pienet lapset hurjista huvipuistolaitteista.

Tämä johtaa mielenkiintoiseen kysymykseen. Kysymykseen siitä miksi pidämme iljettävistä asioista. Klassisesti antiikin kreikkalaiset katsoivat komedioita ja tragedioita. Komediat ovat ymmärrettäviä. Niissä on usein mukana hauskoja ja mukavia asioita. (Joskin joissain komedioissa on ajateltu että juopotteluteema ja juhliminen olisivat hauskoja vaikka ne eivät ole.) Mutta miksi ihmiset nauttivat tragedioista?

Fantasian ja toden suhde

Sadismi voisi olla näppärä selitys, mutta moni ihminen samastuu nimenomaan "jahdattuun" trillereissä ja kauhuelokuvissa. Ja elokuvat on käsikirjoitettu tämä asia mielessä. Josta voitaisiin päästä siihen että kenties eskapistisesti nautimmekin juuri selviämisestä. Sankarit tarjoavat utooppisen samastumiskohteen ja antaisi pääsyn positiivisiin onnistumiskokemuksiin joita arkielämä niin harvoin monille meistä antaa. Mutta nautimme myös kauhuelokuvista ja tragedioista joiden lopuksi sankari - tai jopa kaikki - kuolevat. Joten selvästi nämä selitysmallit eivät tartu ytimeen. Ne selittävät kenties osan ilmiöstä. Mutta koko totuudeksi ne eivät ulotu.

Klassiset totutut selitykset korostavat sitä, että ymmärrämme fantasian ja todellisuuden eron. Tällöin vastassa on hieman sama kuin mikä on raiskausfantasioiden suosiossa. Tämä kuitenkin tosiasiassa selittää lähinnä sitä, miten on mahdollista että kavahdamme hirviöitä tosielämässä mutta kykenemme nauttimaan siitä viihteenä kotona. Mutta tämä ei selitä sitä miksi nautimme kauhusta sen sijaan että olisimme siihen vaikka tylsistyneitä.

Kompensoidaan muulla

Klassinen lähestymistapa asiaan on perustunut siihen että kauhu olisi juuri jotain muuta. Daniel Shaw on kirjoittanut tästä lyhyen kuvauksen ; Hän ottaa käsittelyyn selitysteorian joka on ollut David Humen suosiman perinteen. Siinä korostetaan että tosiasiassa nautimme hyvistä tarinoista ja taiteesta joita kauhuun on liitetty. Eli emme tosiasiassa pidä kauhusta vaan arvostamme niitä ei-kauhullisia elementtejä. Hume kuvasi että nautimme hyvässä tarinassa. Ja tavallisessa elämässä elementit harvoin ovat hyviä tarinoita. Eli meidän näkemyksiämme kompensoidaan jollain muulla. Tämän ongelmana on se, että miksi narraatiot tuntuvat kaipaavan niitä hirviöitä.

Noel Carroll tuntuu olevan astetta vahvemmalla pohjalla siinä mielessä että hän selittää että hirviöissä on jotain oleellista. Hänestä hirviöt pelkällä olemassaolollaan vaativat kysymystä siitä mitä nämä hirviöt ovat. Ihmiset nauttivat uteliaisuudesta enemmän kuin mitä inhoavat olentoja. Tämäkin varmasti vihjaa osasyytä sille miksi nautimme vaikka väkivaltaviihteestä ; Ja psykologiassa on sen verran pohjaa tälle, että ihmiset yleisesti ottaen pitävät enemmän tunnetuista riskeistä kuin tuntemattomista uhista. Halumme tietää lisää kokemusta kontrollista. (Ja kenties lisää oikeaa kontrollia asioista.)

Luonteen kasvattaminen

Mutta toisaalta monesti kauhu ei ole mysteerin muodossa. Ja kauhuelokuvissa moni kokee mysteerin purkamisen epätyydyttävänä ratkaisuna. Niitä ei pidetä tarpeeksi pelottavina. Kenties kauhulle pitäisikin antaa itseisarvo. Aristoteleen mukaan tragedian ytimessä on se, että ne antavat meille mahdollisuuden kohdata ja käsitellä negatiivisia tunteita niin että voimme nauttia niistä.

Itse uskonkin, että kysymys on muusta. Filosofisissa selityksissä tuntuu olevan tarve luoda kliinisiä teorioita. Sellaisia jotka eivät mahdu "tosielämään". Samoin niissä tuntuu olevan eettinen ja ylevä ideaali jossa kauhun, väkivaltaviihteen ja muun vastaavan pitäisi olla pohja jollekin eettisesti kestävälle. Ja tämän teorian eetisyys joka oikeuttaa tämän makaaberista pitämisen tilanteen - joka tuntuu olevan jonkinlainen tarve - on näppärä ja miellyttävä ja uskottava koska se antaa mukavan tekosyyn omalle toiminnalle. Epäeettisyyttä korostava teoria ei tuntuisi mukavalta koska sen mukaan meidän pitäisi luopua tästä nauttimastamme asiasta.

Itseisarvoksi korostamisessa voitaisiinkin mennä Freudin suuntaan. Hän ei antanut eettistä pohjavirettä. Hän puhui siitä että ihmisillä oli sekä libido että thanatos, elämänvietti ja kuolemanvietti. Ja siksi viihde voi tarjota pääsyn kuolemanvietillä rapsutteluun. Tämä on siitä hyvä että se pitää kauhulla jonkinlaista itseisarvoa. Kuitenkin tämänlainen nimeäminen (etenkin "sivistyssanalla" nimeäminen) on lähinnä keino uudelleennimetä tuntematon. Kun kysymys on siitä että miksi nautimme kauheista asioista viihteessä, se että nimeämme tämän ilmiön kuvaa parhaimmillaan olemassaolevaa ilmiötä mutta ei missään tapauksessa selitä sitä. Joten auki jää kysymys "miksi meillä on tälläinen thanatosvietti". Joka taas on tavallaan se peruskysymys tässäkohden.

Puhdas helpotus

Itse näen että "jumpscaret" ja pelkästään kuvottavat ja järkyttävät materiaalit - ja jossain määrin sosiaalipornokin - ovat hyvä esimerkki siitä että emme tosiasiassa "harjoittele rohkeutta" tai hae katharsista. "Jumpscaret" ja niihin reagoiminen on enemmänkin refleksinomaista. Reagoimme automaattisesti kuvottavuuksiin. Emme hae negatiivisen tunteen ylittämistä.

Sen sijaan uskon että tämä liittyy enemmän siihen että olemme helpottuneita. Ihmiset eivät tosiasiassa nauti kauhusta, vaan siitä tunteesta mikä tulee kun kauhu loppuu. Tosielämässä hirviöt eivät tarjoa taattua selviytymistä. Uhasta selviäminen voidaan varmistaa vain turvallisella tilalla. Ja siksi fantasia on kätevä keino varmistaa tämä helpottumisen tunne. Joka on perimmiltään biologis-kemiallinen.

Katsomme väkivallan purkauksia, takaa-ajokohtauksia, hirviöitä, visvaa, ja vastaavaa siksi että biologisesti on hyödyllistä antaa positiivisia reaktioita hengissäselviämiseen. (Evoluutio ei kannusta meitä onnellisuuteen, vaan tarkoituksenmukaisuuteen.) Saamme helpotusta selviytymisen tunteesta. Elokuvia ja muita ei ole ollut ja ne tarjoavat oikotien tähän miellyttävään helpotuksentunteeseen. Kysymys on siis enemmän evoluution sivutuotteena syntyneestä "ekologisesta loukusta" kuin jostain joka vaatisi taustalleen jonkun eettis-intellektuaalisen selityksen. Verenkiertomme ei vain yksinkertaisesti tunnista lähdettä joka addrenaliinin on pukannut verisuoniimme "hapantumaan".