Willard van Orman Quine esitti vahvan haasteen positivistiselle ajattelulle. Hän osoitti että loogisen positivismin sisällä oli ikään kuin oletettu valmiina oleva logiikka. Hän oli skeptinen sen suhteen, miten loogisten postivismien konventionaalinen tapahtumisen, todistamisen, tiedon ja merkityksen teoria oli sidottu konventionaaliseen logiikan teoriaan. Tämä ei itsessään ole tietenkään väärin. Perinteisyys ei ole sama kuin väärässäolo. Quine huomauttikin enemmän siitä että looginen positivismi esiintyi vahvana ja todistamista vaativana. Mutta se kuitenkin nojasi täysin mielivaltaisten todistamattomien oletusten varassa. Ja nämä oletukset olivat logiikan luonteen olettamisia.
Konventionaalisen logiikan eksplisiittiset ja implisiittiset oletukset ja määritelmät olivat mukana. Quine korosti että tämä tarkoittaa sitä että looginen positivisti itse asiassa olettaa että logiikka esion. Tämä on tietysti hyvin helposti sovitettavissa klassiseen uskonnolliseen ajatteluun, jossa maailma on taustalla annettu ja fysiikka on vain kalpea aavistus joka nojaa esiolevalle Platoniselle ideamaailmalle.
Kaltaiseni paatuneet naturalistit kuitenkin enemmänkin etääntyvät ideamaailmoista. Esimerkiksi David Lewisin "Convention" -teoksen mukaan tarkoitus ei ole sitä mitä olemme sen ajatelleet. Hän käyttää peliteoriaa apunaan miettiessään sitä miten loogisia oletussuhteita syntyy ; Viestintään perustuvat signaalipelit ovat siitä mielenkiintoisia, että moni systeemi synnyttää sellaisen ja sitten jää sen varaan. Tämä vaatii itse asiassa vain jonkinlaisen relevanssin konseptin viestintäsysteemin modifikaation mahdollisuuden. Ja esimerkiksi evoluutio tarjoaa juuri sellaisen.
1: Esimerkiksi aluksi pelkkä liikkeen havaitseminen voi olla merkittävä ja tästä poispäin liikkuminen suojelee saalistajilta, joskin johtaa turhaan väistelyyn. Sitten systeemi voi hioutua yhä tarkemmaksi. Ei tarvitse heti olla valmista järjestelmää joka tunnistaa että "puskassa on leijona", kun riittää että "puskassa on jotain". Modifikaatio tarkoittaa sitä että signaaleihin (kuten aistihavaintoihin) reagoiminen voi tarkentua yksi signaali kerrallaan. ; Signaalimallissa voi olla esimerkiksi viestin vastaanottajia, viestin lähettäjiä ja vastaavia. Niihin voidaan liittää erilaisia tavoitteita, kuten vaikka saalistaminen tai informaation hankinta tai sen salaaminen. (Evoluution sijasta voidaan miettiä vaikka vakoojein pelinä.) Niillä voi tilanteesta, riippuen, syntyä jopa kilpavarustelua. Systeemit muuttuvat hyvin komplekseiksi.
Tässä maailmassa logiikka on itse asiassa jotain joka ei ole missään Platonin maailmassa lillivä kaiken tausta. Vaan se on enemmänkin opittu konventio. Ajatus informaatiosta tälläisenä ei ole itse asiassa edes mikään upouusi tai ihmiselle vieras. Khrysippos kertoi tarinaa metsästyskoirasta, joka seuraa saaliseläintä. Krysippus kulutti paljon aikaa eläinten irrationaalisen luonteen miettimiseen, mutta hänen koiransa elää lähinnä tiedollisessa epävarmuudessa. Koira nimittäin joutuu risteykseen. Sillä on kolme tietä kulkea. Koira haistaa ensimmäistä polkua ja se ei haise saaliilta. Koira haistaa toista ja sekään ei haise saaliilta. Siispä koira ei haista ollenkaan sitä viimeistä polkua vaan lähtee aikaa enempiä kuluttamatta juoksemaan sitä pitkin. Tämä on loogisuutta poissulkemalla. Merkittävää on, että koira vähentää informaatiotyhjiötä dialektisessa prosessissa. ; Khrysippos oli stoalainen, joten hän ei pitänyt koiraa älykkäänä. Hänen maailmankuvassaan vain ihmisellä on järki (logos) ja koirilla ja muilla eläimillä oli vain irrationaalinen mieli. Hänestä koira käyttäytyy kuin se voisi käyttää logiikkaa. Koirilla oli vain aistit (reseptorit).
Onkin itse asiassa ymmärrettävää että koiran hajuaisti on signaalijärjestelmän hioutumisen tulos. Nykymaailmassa voidaan sanoa että koirat ovat historiassa metsästäneet paljonkin jäniksiä, ja ne ovat kokeilleet erilaisia strategioita ja havainnointimenetelmiä. Osa on ollut parempia kuin toiset. Näin ollen voidaan sanoa että moderni ihminen sanoisi että koira toimii loogisesti, mutta se ei suorita tietoista päättelyketjua. Informaatio on systemaattisuutta joka on suhteessa todellisuuteen.
Tälläisessä maailmassa loogisuuden synty ei ole ihme. Se on vain seuraus siitä että eletään maailmassa. Loogisuus nousee emergentisti systeemistä jossa on "jotain johon tarttua". Kun maailma ei ole vain satunnaista kohinaa, siinä voi syntyä järjestelmiä joilla on funktio. Jos tilanteessa ei ole mitään säännönmukaisuutta, siihen ei voida tarttua joten funktiota ei edes voi olla ; Tämä tarkoittaa itse asiassa sitä että logiikka on alisteinen luonnonlaeille ja kontekstille. Kun joku miettii vaikkapa ristiriidan lakia, tosiasiassa hän ei vain ota aksioomaa ilmasta, vaan hän miettii sen suhdetta kokemusmaailmaansa. Logiikan aksioomat eivät ole vain mielivaltaisia sääntöjä. Ne ovat jossain määrin sidoksissa kokemuksiimme ja ne ovat tätä kautta "piilofysikaalisia" samalla tavalla kuin loogisen positivismin määritteissä maailma oli "piiloplatoninen".
Ja tämä heittää monet asiat ympäri. Esimerkiksi moni pitää kvanttifysiikkaa epäloogisena koska superpositiossa jokin asia on samanaikaisesti sekä A että eiA. Osa näkee että tässä logiikka olisi uudelleenmietittävä. ; Kuitenkin arkifysiikassa ei tule ongelmia, ja se ei yllätä. Sillä fysiikka joka toimii "keskikokoisessa maailmassa" jossa ei törmätä kvanttitason ilmiöihin tai mustien aukkojen kaltaisiin toisen ääripään ongelmiin vastaa sitä maailmaa jossa ihminen elää.
Teologian ja filosofian kannalta tähän syntyy erikoinen ongelma ; Esimerkiksi universumin alkua käsittelevät perusteluketjut väittävät olevansa eiempiriisiä, mutta niissä on nimenomaan looginen järjestelmä jolla on aksioomissaan huomioita jotka perustuvat "keskikokoiseen empiiriseen maailmaan". On ihan oikeasti aivan relevanttia miettiä/kyseenalaistaa toimiiko niiden esittämä logiikka tässä varsin erikoisessa ja ekstreemissä kontekstissa.
Pohjimmiltaan tämä johtaa koherenttiin tulkintaan siitä miksi luonnontieteen ja logiikan suhde on niinkin yllättävän hedelmällinen kuin se on ; Monestihan tätä pidetään jopa jotenkin mysteerisenä. Syynä on juuri se, että Quinen huomio siitä että logiikan ja maailman suhde ei ole väistämätön. Mutta matematiikka ja logiikka kuitenkin toimii luonnontieteissä järkyttävän hyvin. Ja moni pitää matematiikasta ja logiikasta platonista mielikuvaa. Jos platoninen ajattelu hylätään, mysteerisyys katoaa tai ainakin laimenee. Sillä jäljelle jää se, että olemme elossa emmekä voi tarkastella mielivaltaista universumia. Jos universumi olisi sellainen että siinä ei voisi syntyä elämää, emme tarkastelisi sitä emmekä voisi ihmetellä koko kysymystä. Näin ollen emme tarkastele asioita ollenkaan "satunnaisissa alkuolosuhteissa" ; Päättelystä tulee sama kuin se, että ensin voittaisi lotossa ja vasta sitten ihmettelisi että mikä on lottokupongin voiton odotusarvo ja kun tästä saataisiin hyvin pieni todennäköisyys, nähtäisiin tässä jokin kosminen merkitys ; Lottovoittaja unohtaa että hän ei enää katso mitään satunnaisesti valikoitunutta lottokuponkia ; Toisin kuin matkalla kioskille maksamaan uusi kuponko jolloin voidaan arvioida sattumana jossa todellisuus on kontingentti.. Mutta voiton odotusarvo lasketaan before the fact ja lottovoitto on tässä kohden after the fact -tila, jossa tietty lopputulos on vain synkronisiteettia, sitä että tapahtuma joka olisi ehkä voinut olla toisin nähdään toteutumisensa jälkeen jotenkin merkitykselliseksi.
Evoluutiota ei esimerkiksi voisi tapahtua tilanteessa jossa ei voisi olla mitään "relevanttia signaalisuhdetta" universumin kanssa ; Esimerkiksi koira voi kehittää metsästykseen strategioita sitä kautta että on eläimiä jotka liikkuvat tietyillä rajoitteilla, ja joilla on joitain strategioita joilla ne yrittävät välttää saalistetuksi tulemisen. Kun taas lottokuponkia viemään menevä ei voi kehittää sen kummempia sääntöjä kuin arvoida voiton odotusarvoja ja kehitellä "jos et veikkaa et voi voittaa" -tyylisiä sloganeja. (Ja näin voidaan tehdä oppimalla - vaikka kukaan ei kertoisi loton arvontamentelmistä voisimme oppia onko numeroiden takana sääntö vai ovatko ne arvonnan tulosta. Ihan vain riittävällä kokemusoppimisella, signaalilla lottokupongin ja lottoarvonnan tulosten välillä.) Molemmissa on relevantti signaalisuhde, mutta sattumaa voidaan lähestyä vain sen ominaisuuksien rajoissa. (Tämän lisäksi voidaan ajatella mielivaltaisuus joka ei noudata matemaattisen todennäköisyyden lakeja. Tälläiseen ei voitaisi tarttua oikein mitenkään, koska sillä ei olisi mitään ennustettavaa jakaumaa, keskiarvoa tai frekvenssiä, joiden kautta sitä voisi analysoida. Se ei tarjoaisi mitään relevanttia signaalisuhdetta.)
Elämä itsessään vaatii konsistentteja tiloja joihin adaptoitua. Jos maailma on mielivaltainen, siihen ei voi evoloitua. Vain jos universumissa on tarjolla säännönmukaisia luonnolakeja ja säännönmukaisia konteksteja, on mitään mahdollisuus syntyä mitään tarkastelijoita evolutiivisesti. Logiikka on tämän jälkeen jotain muuta kuin "ensimmäisen tarkkailijan suhde" maailmaan. Se on jotain jolla maailmaa tarkastellaan ja jota myös korjataan maailman tarjoaman responssin mukaan. Näin ei ole ihme että systeemi kehittyy yhä paremmin maailman kanssa yhteensopivaksi jos se altistetaan testaus - modifikaatio -ketjulle jossa on paitsi logiikan säännöt ja logiikkaan tai matematiikkaan perustuvat teoriat. Vaan joissa on lisäksi empiirinen testi joilla haetaan vastinesignaalia itse maailmasta. Koska teoriaan voidaan tähdätä modus tollens -periaatteella, voidaan huomata että teorian ennuste ei vastaa saatua tulosta. Ja tällöin on korjattava jotain. Eikä mikään, edes logiikka, ole tämän korjausketjun ulkopuolella.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Khrysippos. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Khrysippos. Näytä kaikki tekstit
lauantai 20. heinäkuuta 2013
torstai 8. toukokuuta 2008
Todennäköisyys, sattuma, väistämättömyys.
"You say 'won the lottery', he says 'miracle'."
(Chase, House MD, episodi "House vs. God")
Olen käyttänyt apunani Mark Chu-Carrollin englanninkielistä todennäköisyysartikkelia sekä Sattuman matematiikkaa -artikkelia.
Monien tilastotieteeseen perustuvien ideoiden ymmärtäminen vaatii todennäköisyyden käsittelemistä. Esimerkiksi populaatioiden koon laskeminen otoksilla onnistuu vain koska todennäköisyyksillä on tietynlaisia ominaisuuksiksi. Tilastotiedettä voidaankin sanoa epävarmuuden tarkasti kuvaamiseksi. Epävarmuuteen taas liittyy läheisesti käsite satunnaisuus, joka tarkoittaa tarkoituksen ja säännönmukaisuuden puutetta. (Korrelaation puutetta.) Tämä tarkoittaa että satunnaista tapahtumaa ei voi ennustaa, satunnaiset prosessit kuitenkin noudattavat tilastollisia lakeja, mikä tarkoittaa sitä että se eroaa mielivaltaisuudesta tai irrationaalisuudesta. Todennäköisyysteorian piirissä satunnaisuutta analysoidaan ja käsitelläänkin. Todennäköisyyksiä ja sattumaa mietitään myös filosofiassa melko paljon.
Siksi sanon aiheesta pari sanaa.
Matematiikassa todennäköisyys ilmoitetaan nollan ja ykkösen välillä olevana lukuna. Varman tapahtuman todennäköisyys on 1, mahdottoman 0. Jos asian todennäköisyys on 50%, sen todennäköisyys on matematiikassa 0,5. Matemattisesti todennäköisyydessä on tiedettävä, tai ainakin oletettava, ovatko tapahtumat toisistaan
1: riippumattomia, jolloin asian tapahtuminen ei vaikuta toisiinsa. Jos heität nyt kolikolla kruunan, se ei määrää millään lailla onko seuraava kruuna tai klaava.
2: erillisiä, jolloin ne eivät voi sattua yhtä aikaa. (Jos nostettu kortti oli pata tarkoittaa että se ei ole hertta. Huomaa kuitenkin että tässä voi sattua sekaannuksia: Jos nostettu kortti oli hertta, se ei tarkoita että se ei voisi olla ässä. Ässyys ja herttuus eivät ole toisistaan erillisiä.)
3: ehdollisia jossa toteutunut tapahtuma vaikuttaa seuraavan todennäköisyyteen. (Venäläisessä ruletissa jossa ei pyöritetä pesää välissä todennäköisyytesi riippuu edellisen tuloksesta.)
Todennäköisyyksien pohjalla ovat yksinkertaiset, klassiset todennäköisyydet, joissa käsitellään vaihtoehtoja, joilla on yhtä suuret todennäköisyydet. Tämän täydennykseksi, sen vuoksi että voidaan matemaattisesti tutkia muunkinlaisia juttuja, joissa klassinen todennäköisyys on ikään kuin erikoistapauksena. Tämä on tietysti käytännöllistä koska tosielämässäkään kaikella aina ole tasatodennäköisyyksiä. Siitä miten todennäköisyyttä käsitellään tästä eteen päin, onkin sitten tarjolla kahdenlaista lähestymistapaa. Ja niiden tulkintaerojen hienot erot kaikuvat jopa niiden käytännön sovelluksissa asti:
1: frekvenssitodennäköisyys, joka perustuu tapahtuman suhteelliseen tapahtumiseen äärettömän pitkässä koeaineistossa, jossa koetilanne pysyy samanlaisena. Frekvenssitodennäköisyydessä todennäköisyyden määritteleminen ajatellaan koejärjestelyjen kautta. He ajattelevat että jos toistat kokeen loputtoman monta kertaa, ja huomaat että aina 1000 yrityksestä 100 tapahtuu, tapahtuman frekvenssitodennäköisyys on 10%. Ja tämän pohjalta tähän toistettujen kokeiden sarjaan ja tulokseen liittyy tapahtuman tosi todennäköisyys, todennäköisyys on siinä todellinen ilmiö. Frekvenssitodennäköisyys siis määrittää tiettyn ennusteen jostain samankaltaisuudesta joka perustuu havaittuihin sarjoihin.
2: Bayesiläinen todennäköisyys taas perustuu subjektiiviseen todennäköisyyteen, jossa tieto on vajavaista. Bayesilaisen näkemyksen mukaan asia koetaan todennäköisyytenä vain sen vuoksi että kaikki faktat eivät ole käsillä. Bayesilaisen mukaan asia joko tapahtuu tai ei tapahdu. Kaikki muu tältä väliltä johtuu siitä että tietoa ei ole riittävästi. Bayesiläinen todennäköisyys toisin sanoen voi muuttua uuden tiedon edetessä. Bayesiläinen ei siksi tarkoita että jonkin asian todennäköisyys olisi 30%, vaan että hän on 30% varma että asia tapahtuu.
Molempia näkemyksiä käytetään eikä niiden erot käytännön tasolla ole kovin suuria. Tosin esimerkiksi koeaineiston tulkinnassa jos havaitaan että 10 sadasta siasta saa lapapaiseen, frekventisti ajattelee että jos meillä on 300 sikaa, niistä todennäköisyys, joka on ominaisuus itsessään, ennustaa että juuri 30 todellakin saa lapapaiseen. Bayesiläinen taas ajattelee että tieto on tässäkin suhteessa vielä puutteellista. Eli että 30 lapapaiseista sikaa on hyvä arvio, mutta tieto on puutteellista. Ja toisaalta että lisätieto voi tarkentaa tietoa ja ennusteita. Toisaalta Bayesiläistä todennäköisyyttä voidaan käyttää lähes mihin tahansa. Jos haluat todistaa että avaruusolennot ovat käyneet maassa kerran, voit käyttää Bayesilaista todennäköisyyttä vajavaisilla tiedoilla, arvaten loput. Frekventisti ei sorru tähän virheeseen, koska hänestä et voi formuloida todennäköisyyttä ilmiölle muuta kuin toiston kautta. Eli toisaalla epävarmuus johtaa siihen että kohtaat hullujakin väitteitä, mutta toisaalta käsite juuri absoluuttisesta todennäköisyydestä on hieman hassu.
Toisin sanoen on tärkeää huomata että jos emme voi päätellä puutteellisen tiedon kohdalla, se kelpaa usein matemaattiseen todistamiseen. Siellä voimme toki olettaa että se ääretön data on saapunut, ja tietomme on valmis. Matematiikan valtakunnassa seikkaillessa ei siis väistämättä kohtaa tosielämän ongelmia, eikä se haittaa mitään. Itse asiassa empiirisellä käytännöllisyydellä tai empiirisellä todenmukaisuudella ei ole mitään merkitystä matematiikassa, koska matematiikkaan ei suoranaisesti liity se, kuinka hyvin nämä teoriat sopivat empiirisiin ilmiöihin, empiria voi olla korkeintaan apuna, matematiikka on pätevää vasta kun se on abstraktia.
Epävarmuuteen perustuvassa ajattelussa on kiistatta omat etunsa. Sillä tosielämässä "tietoja puuttuu", siksi arkielämässä ja tietysti empirian kanssa puuhastellessa, menetelmä joka vaatii ja esittää absoluuttista tietoa on helposti tai usein heikko. Silti olisi syytä muistaa että siitä että tiedon epävarmuutta on pakko hyväksyä ei tarkoita että sitä tulisi hyväksyä miten paljon tahansa. Bayesilaiseenkin todennäköisyyteen kuuluu tarkentaminen ja voi usein olla ihan hyvä miettiä, miten juuri ne todennäköisyydet on käytännössä arvioitu. Jos todennäköisyys on saatu Stetson-Harrison -menetelmällä, eli puhtaasti arvaamalla, on itse asiassa aivan sama onko se frekventistinen vai Bayesiläinen. Se on vain otettava. Tässä viestissään Mark Chu-Carroll käsittelee esimerkin, jossa todennäköisyyksiä ei ole näennäisesti arvattu, mutta askelten lukumäärälle, eikä niiden todennäköisyyksille kuitenkaan ole mitään perusteluja. Niiden johtopäätös, joka on saatu ne keskenään kerrottuna, ei tietenkään ole yhtään luotettavampi. Jos puhtaasti arvaat kaksi lukua jotka kerrotaan keskenään, et saa yhtään luotettavampaa arvausta jos puhtaasti arvaat sen lopputuloksen. Toisin sanoen Bayesilainen perustelu on ainakin esimerkkien mukaan, ja koesarjan puutteensa vuoksi, herkempi "garbage in - garbage out" -tilanteelle ; Pohjimmiltaan Chu-Carrolin esimerkissä esitetään tilanne, jossa henkilö todistaa jotain pätevällä logiikalla, mutta ei näe mitään vaivaa osoittaakseen että lähtökohta olisi mitenkään uskottava tai rationaalinen. Bayesiläisessä todennäköisyydessä todennäköisyydessä on siis empirian apuvälineenä käytettynä heikkouksia, koska se hyväksyy epämääräisemmän tiedon. Toisin sanoen tulkintojen kohdalla olisi vain aina muistettava Bayesiläisen todennäköisyyden perusasia: "Bayesian probability merely tells you how the priors are related to your posterior." Eli se kertoo vain siitä miten oletukset ovat suhteessa loppupäätelmään. Kun tämän muistaa, ei Bayesin periaatteiden soveltamisessa empiriaan pitäisi olla ongelmia.
Käytännön tasolla perustelujen hankkiminen onkin sitten empirian tehtävää, eli ollakseen tieteellinen, laskelman tulisi olla myös tieteellisesti varmistettavissa. Matemaattinen ratkaisu sen sijaan voi olla aivan pätevä ilman tätäkin. Toki matematiikan tulokset ovat kontekstiriippumattomia, eli pätevät kaikkialla. Mutta niissä tarkastellaan kuitenkin alkuolosuhteita, ja jos ne eivät vastaa "sitä tilannetta jota tutkitaan", lopputulos ei sovellu tässä tilanteessa, se on vain vahingossa tosi.
Nyt siirrytään takaisin filosofian valtakuntaan. Todennäköisyyksien tulkintatavat löytyvät osina ja sekoittuneina filosofiaa. Tärkeimmät ja selkeimmät ovat tietysti mahdollisuuden käsitettä pohtivat asiat, sekä se onko maailma luonteeltaan pakosti seuraava, vai onko se perimmäiseltä luonteeltaan myös satunnainen.
1: Determinismi: Ennaltamäärätty tapahtumien kulku. Tämä pohjautuu ajatukselle siitä, että takana on selvä lainalaisuus. Tämä pohjautuu siihen että jos luonnolla on määrätyt luonnonlait, joita se seuraa, silloin tietynlaisessa tilanteessa seuraa aina sama lopputulos, joka onkin seuraavan tapahtuman alku, josta seuraa myös sama lopputulos. Tämä ajatus taas liittyy lujasti ennustamiseen. Toki tulevaisuuden ennustaminen "mystikkotasolla" vaatisi jonkinlaista determinististä maailmaa. Mutta vielä enemmän tämä sitoutuu perinteiseen fysikaaliseen selittämiseen. Klassisen mekaniikan ideanahan on se, että samat säännönmukaisuudet koskevat kaikkea kaikkialla. Toisaalta deterministi ei väitä että hän tietäisi kaikkea. Hän voi esimerkiksi vedota vaikkapa kaaosteoriassa käytettyyn alkuarvoherkkyyteen, jossa pienet muutokset alkutilassa johtavat suuriin eroihin lopputuloksessa. Se, että maailma on deterministinen ei välttämättä tarkoita että se esiintyisi tiedoissamme deterministisenä. Esimerkiksi stoalaiset olivat deterministejä, heidän mielenrauhansa syntyi siitä että asiat olivat vääjäämättömiä. He heittäytyivät kohtalon huomaan.
2: Indeterminismi: Ei ennaltamääräytynyt tapahtumien kulku, jossa on useita vaihtoehtoja jotka voivat toteutua. Vain osa niistä toteutuu. Maailmassa on siis sen luonteista satunnaisuutta, joka ei ole pelkkää näennäistä alkuarvoherkkyyttä ja tietämättömyydestä johtuvaa epävarmuutta. Maailmassa on satunnaisuutta. Indeterministit ajattelevat esimerkiksi että brownin liike, eli pienten hitusten satunnainen liike, ei vain näytä satunnaiselta vaan se johtuu atomien aidosti vapausasteisesta liikkeestä: Ei ole vain yhtä pakotettua tapaa jolla se voi toimia, lopputulos voi siksi vaihdella, eikä maailma vain kulje vääjäämättä tietyllä tavaääa. Samoin indeterministin mielestä kvanttifysiikassa on aitoa satunnaisuutta, eli että kvanttifysiikan tasolla oleva epävarmuus on aivan oikeaa satunnaisuutta. Historiassakin ajatusta on kannatettu, eli se ei ole uusi. Esimerkiksi epikurolaiset olivat indeterministejä.
Monesti indeterminismiä perustellaan vapaalla tahdolla ja vastuulla teoistaan. Tässä ajatuksessa on taustalla sellainen ajatus, jonka mukaan moraali vaatii satunnaisuutta, koska jos kaikki vain tapahtuu, ei olisi valinnanvapautta eikä siksi vastuutakaan. Toisaalta tätä moraalisuusnäkemystä on kritisoitu sillä, että jos jokin on satunnainen, se on määritelty sellaiseksi että se ei johdu mistään. Tällöin jos maailma on säännönmukainen, et voi vaikuttaa siihen, mutta jos se on satunnainen, teon tulosta ei voi tietää, mikä voidaan katsoa sellaiseksi, että moraalisuus seuraa vain jos takana on tietoinen tavoite.
Determinismiä on yhdistetty myös keskusteluun siitä, mitä on mahdollisuus. Esimerkiksi Khrysippoksen mukaan maailmassa oli mahdollisia asioita, jotka voivat tapahtua mutta jotka eivät tapahdu. Hänestä tälläiset asiat eivät olleet ristiriitaisia, eikä niiden toteutumista oltu estetty. Toisin sanoen taustalla oli ajatus siitä, että esimerkiksi kolikkoon sidottuna tämä tarkoittaisi sitä että ennen heittoa on perusteltua sanoa että "voi tulla kruuna", vaikka jälkikäteen, heitettyä, huomattaisiin että siitä tulikin klaava. Tälle täysin vastakkaista näkemystä edusti Diodoros Kronos, jonka mukaan oli ristiriitaista väittää mahdolliseksi jotain, jota ei kuitenkaan koskaan tapahdu. Voidaan sanoa että Diodoroksella on runsauden periaatteen ankara soveltaminen. Khrysipposta arvostellut Cicero oli sitä mieltä, että ne asiat, joita tulevaisuudessa seuraa, estävät sen vastakohtien tapahtumisen, olivatpa nämä luonteeltaan mitä tahansa. Toisin sanoen jos heitän kruunan, se estää sen että klaava tapahtuisi. Mutta se ei tarkoita että klaava olisi ollut mahdotonta.
Tosin Khrysippoksen argumentin puolesta voidaan sanoa, että on mahdollista että syy tähän on:
1: episteeminen, eli tasolla oleva este jolloin kolikonheiton tulokset ovat ihmiselle tuntemattomia, eli emme esimerkiksi tiedä mikä esti juuri tuolla hetkellä klaavantulemisen.
2: eksternaalinen, jolloin kruunan tai klaavan toteutumiselle ei ole ulkoisia, inhimillisen kontrollin ulkopuolisiakaan, esteitä. Tällöin mikään määrä tietoa äärettömälläkään tarkkuudella ei voisi auttaa selvittämään kolikonheiton tulosta.
Emme tiedä kolikonheiton perimmäistä luonnetta. Alkuarvoherkkää kohinaa, josta äärettömän taitava silmänkääntäjä osaisi tietää tulokset ennalta, vaiko onko takana joko ripaus vai paljon ihan aitoa vapausasteisuutta, jossa on eri mahdollisia vaihtoehtoja. Kumpaakin tilannetta voidaan kuitenkin lähestyä ja ymmärtää. Olisi siksi tärkeää sanoa että käsitteen "satunnaisuus" käyttäminen ei välttämättä tarkoita indeterminismiä tai edes epätodennäköisyyttä Täysin deterministisessä maailmassa kolikonheitossa ei toteudu mitään epätodennäköistä, tulosta. Jokaisen heiton tulos on aina varma, se vain vaihtelee tilanteen mukaan ja näyttää tietojemme vajavaisuuden vuoksi vaikka puolelta. Yhtä tärkeää on huomata että säännönmukaisuus-todennäköisyys-satunnaisuus -akselilla olevia asioita voidaan tutkia, lähestyä ja käsitellä rationaalisesti.
(Chase, House MD, episodi "House vs. God")
Olen käyttänyt apunani Mark Chu-Carrollin englanninkielistä todennäköisyysartikkelia sekä Sattuman matematiikkaa -artikkelia.
Monien tilastotieteeseen perustuvien ideoiden ymmärtäminen vaatii todennäköisyyden käsittelemistä. Esimerkiksi populaatioiden koon laskeminen otoksilla onnistuu vain koska todennäköisyyksillä on tietynlaisia ominaisuuksiksi. Tilastotiedettä voidaankin sanoa epävarmuuden tarkasti kuvaamiseksi. Epävarmuuteen taas liittyy läheisesti käsite satunnaisuus, joka tarkoittaa tarkoituksen ja säännönmukaisuuden puutetta. (Korrelaation puutetta.) Tämä tarkoittaa että satunnaista tapahtumaa ei voi ennustaa, satunnaiset prosessit kuitenkin noudattavat tilastollisia lakeja, mikä tarkoittaa sitä että se eroaa mielivaltaisuudesta tai irrationaalisuudesta. Todennäköisyysteorian piirissä satunnaisuutta analysoidaan ja käsitelläänkin. Todennäköisyyksiä ja sattumaa mietitään myös filosofiassa melko paljon.
Siksi sanon aiheesta pari sanaa.
Matematiikassa todennäköisyys ilmoitetaan nollan ja ykkösen välillä olevana lukuna. Varman tapahtuman todennäköisyys on 1, mahdottoman 0. Jos asian todennäköisyys on 50%, sen todennäköisyys on matematiikassa 0,5. Matemattisesti todennäköisyydessä on tiedettävä, tai ainakin oletettava, ovatko tapahtumat toisistaan
1: riippumattomia, jolloin asian tapahtuminen ei vaikuta toisiinsa. Jos heität nyt kolikolla kruunan, se ei määrää millään lailla onko seuraava kruuna tai klaava.
2: erillisiä, jolloin ne eivät voi sattua yhtä aikaa. (Jos nostettu kortti oli pata tarkoittaa että se ei ole hertta. Huomaa kuitenkin että tässä voi sattua sekaannuksia: Jos nostettu kortti oli hertta, se ei tarkoita että se ei voisi olla ässä. Ässyys ja herttuus eivät ole toisistaan erillisiä.)
3: ehdollisia jossa toteutunut tapahtuma vaikuttaa seuraavan todennäköisyyteen. (Venäläisessä ruletissa jossa ei pyöritetä pesää välissä todennäköisyytesi riippuu edellisen tuloksesta.)
Todennäköisyyksien pohjalla ovat yksinkertaiset, klassiset todennäköisyydet, joissa käsitellään vaihtoehtoja, joilla on yhtä suuret todennäköisyydet. Tämän täydennykseksi, sen vuoksi että voidaan matemaattisesti tutkia muunkinlaisia juttuja, joissa klassinen todennäköisyys on ikään kuin erikoistapauksena. Tämä on tietysti käytännöllistä koska tosielämässäkään kaikella aina ole tasatodennäköisyyksiä. Siitä miten todennäköisyyttä käsitellään tästä eteen päin, onkin sitten tarjolla kahdenlaista lähestymistapaa. Ja niiden tulkintaerojen hienot erot kaikuvat jopa niiden käytännön sovelluksissa asti:
1: frekvenssitodennäköisyys, joka perustuu tapahtuman suhteelliseen tapahtumiseen äärettömän pitkässä koeaineistossa, jossa koetilanne pysyy samanlaisena. Frekvenssitodennäköisyydessä todennäköisyyden määritteleminen ajatellaan koejärjestelyjen kautta. He ajattelevat että jos toistat kokeen loputtoman monta kertaa, ja huomaat että aina 1000 yrityksestä 100 tapahtuu, tapahtuman frekvenssitodennäköisyys on 10%. Ja tämän pohjalta tähän toistettujen kokeiden sarjaan ja tulokseen liittyy tapahtuman tosi todennäköisyys, todennäköisyys on siinä todellinen ilmiö. Frekvenssitodennäköisyys siis määrittää tiettyn ennusteen jostain samankaltaisuudesta joka perustuu havaittuihin sarjoihin.
2: Bayesiläinen todennäköisyys taas perustuu subjektiiviseen todennäköisyyteen, jossa tieto on vajavaista. Bayesilaisen näkemyksen mukaan asia koetaan todennäköisyytenä vain sen vuoksi että kaikki faktat eivät ole käsillä. Bayesilaisen mukaan asia joko tapahtuu tai ei tapahdu. Kaikki muu tältä väliltä johtuu siitä että tietoa ei ole riittävästi. Bayesiläinen todennäköisyys toisin sanoen voi muuttua uuden tiedon edetessä. Bayesiläinen ei siksi tarkoita että jonkin asian todennäköisyys olisi 30%, vaan että hän on 30% varma että asia tapahtuu.
Molempia näkemyksiä käytetään eikä niiden erot käytännön tasolla ole kovin suuria. Tosin esimerkiksi koeaineiston tulkinnassa jos havaitaan että 10 sadasta siasta saa lapapaiseen, frekventisti ajattelee että jos meillä on 300 sikaa, niistä todennäköisyys, joka on ominaisuus itsessään, ennustaa että juuri 30 todellakin saa lapapaiseen. Bayesiläinen taas ajattelee että tieto on tässäkin suhteessa vielä puutteellista. Eli että 30 lapapaiseista sikaa on hyvä arvio, mutta tieto on puutteellista. Ja toisaalta että lisätieto voi tarkentaa tietoa ja ennusteita. Toisaalta Bayesiläistä todennäköisyyttä voidaan käyttää lähes mihin tahansa. Jos haluat todistaa että avaruusolennot ovat käyneet maassa kerran, voit käyttää Bayesilaista todennäköisyyttä vajavaisilla tiedoilla, arvaten loput. Frekventisti ei sorru tähän virheeseen, koska hänestä et voi formuloida todennäköisyyttä ilmiölle muuta kuin toiston kautta. Eli toisaalla epävarmuus johtaa siihen että kohtaat hullujakin väitteitä, mutta toisaalta käsite juuri absoluuttisesta todennäköisyydestä on hieman hassu.
Toisin sanoen on tärkeää huomata että jos emme voi päätellä puutteellisen tiedon kohdalla, se kelpaa usein matemaattiseen todistamiseen. Siellä voimme toki olettaa että se ääretön data on saapunut, ja tietomme on valmis. Matematiikan valtakunnassa seikkaillessa ei siis väistämättä kohtaa tosielämän ongelmia, eikä se haittaa mitään. Itse asiassa empiirisellä käytännöllisyydellä tai empiirisellä todenmukaisuudella ei ole mitään merkitystä matematiikassa, koska matematiikkaan ei suoranaisesti liity se, kuinka hyvin nämä teoriat sopivat empiirisiin ilmiöihin, empiria voi olla korkeintaan apuna, matematiikka on pätevää vasta kun se on abstraktia.
Epävarmuuteen perustuvassa ajattelussa on kiistatta omat etunsa. Sillä tosielämässä "tietoja puuttuu", siksi arkielämässä ja tietysti empirian kanssa puuhastellessa, menetelmä joka vaatii ja esittää absoluuttista tietoa on helposti tai usein heikko. Silti olisi syytä muistaa että siitä että tiedon epävarmuutta on pakko hyväksyä ei tarkoita että sitä tulisi hyväksyä miten paljon tahansa. Bayesilaiseenkin todennäköisyyteen kuuluu tarkentaminen ja voi usein olla ihan hyvä miettiä, miten juuri ne todennäköisyydet on käytännössä arvioitu. Jos todennäköisyys on saatu Stetson-Harrison -menetelmällä, eli puhtaasti arvaamalla, on itse asiassa aivan sama onko se frekventistinen vai Bayesiläinen. Se on vain otettava. Tässä viestissään Mark Chu-Carroll käsittelee esimerkin, jossa todennäköisyyksiä ei ole näennäisesti arvattu, mutta askelten lukumäärälle, eikä niiden todennäköisyyksille kuitenkaan ole mitään perusteluja. Niiden johtopäätös, joka on saatu ne keskenään kerrottuna, ei tietenkään ole yhtään luotettavampi. Jos puhtaasti arvaat kaksi lukua jotka kerrotaan keskenään, et saa yhtään luotettavampaa arvausta jos puhtaasti arvaat sen lopputuloksen. Toisin sanoen Bayesilainen perustelu on ainakin esimerkkien mukaan, ja koesarjan puutteensa vuoksi, herkempi "garbage in - garbage out" -tilanteelle ; Pohjimmiltaan Chu-Carrolin esimerkissä esitetään tilanne, jossa henkilö todistaa jotain pätevällä logiikalla, mutta ei näe mitään vaivaa osoittaakseen että lähtökohta olisi mitenkään uskottava tai rationaalinen. Bayesiläisessä todennäköisyydessä todennäköisyydessä on siis empirian apuvälineenä käytettynä heikkouksia, koska se hyväksyy epämääräisemmän tiedon. Toisin sanoen tulkintojen kohdalla olisi vain aina muistettava Bayesiläisen todennäköisyyden perusasia: "Bayesian probability merely tells you how the priors are related to your posterior." Eli se kertoo vain siitä miten oletukset ovat suhteessa loppupäätelmään. Kun tämän muistaa, ei Bayesin periaatteiden soveltamisessa empiriaan pitäisi olla ongelmia.
Käytännön tasolla perustelujen hankkiminen onkin sitten empirian tehtävää, eli ollakseen tieteellinen, laskelman tulisi olla myös tieteellisesti varmistettavissa. Matemaattinen ratkaisu sen sijaan voi olla aivan pätevä ilman tätäkin. Toki matematiikan tulokset ovat kontekstiriippumattomia, eli pätevät kaikkialla. Mutta niissä tarkastellaan kuitenkin alkuolosuhteita, ja jos ne eivät vastaa "sitä tilannetta jota tutkitaan", lopputulos ei sovellu tässä tilanteessa, se on vain vahingossa tosi.
Nyt siirrytään takaisin filosofian valtakuntaan. Todennäköisyyksien tulkintatavat löytyvät osina ja sekoittuneina filosofiaa. Tärkeimmät ja selkeimmät ovat tietysti mahdollisuuden käsitettä pohtivat asiat, sekä se onko maailma luonteeltaan pakosti seuraava, vai onko se perimmäiseltä luonteeltaan myös satunnainen.
1: Determinismi: Ennaltamäärätty tapahtumien kulku. Tämä pohjautuu ajatukselle siitä, että takana on selvä lainalaisuus. Tämä pohjautuu siihen että jos luonnolla on määrätyt luonnonlait, joita se seuraa, silloin tietynlaisessa tilanteessa seuraa aina sama lopputulos, joka onkin seuraavan tapahtuman alku, josta seuraa myös sama lopputulos. Tämä ajatus taas liittyy lujasti ennustamiseen. Toki tulevaisuuden ennustaminen "mystikkotasolla" vaatisi jonkinlaista determinististä maailmaa. Mutta vielä enemmän tämä sitoutuu perinteiseen fysikaaliseen selittämiseen. Klassisen mekaniikan ideanahan on se, että samat säännönmukaisuudet koskevat kaikkea kaikkialla. Toisaalta deterministi ei väitä että hän tietäisi kaikkea. Hän voi esimerkiksi vedota vaikkapa kaaosteoriassa käytettyyn alkuarvoherkkyyteen, jossa pienet muutokset alkutilassa johtavat suuriin eroihin lopputuloksessa. Se, että maailma on deterministinen ei välttämättä tarkoita että se esiintyisi tiedoissamme deterministisenä. Esimerkiksi stoalaiset olivat deterministejä, heidän mielenrauhansa syntyi siitä että asiat olivat vääjäämättömiä. He heittäytyivät kohtalon huomaan.
2: Indeterminismi: Ei ennaltamääräytynyt tapahtumien kulku, jossa on useita vaihtoehtoja jotka voivat toteutua. Vain osa niistä toteutuu. Maailmassa on siis sen luonteista satunnaisuutta, joka ei ole pelkkää näennäistä alkuarvoherkkyyttä ja tietämättömyydestä johtuvaa epävarmuutta. Maailmassa on satunnaisuutta. Indeterministit ajattelevat esimerkiksi että brownin liike, eli pienten hitusten satunnainen liike, ei vain näytä satunnaiselta vaan se johtuu atomien aidosti vapausasteisesta liikkeestä: Ei ole vain yhtä pakotettua tapaa jolla se voi toimia, lopputulos voi siksi vaihdella, eikä maailma vain kulje vääjäämättä tietyllä tavaääa. Samoin indeterministin mielestä kvanttifysiikassa on aitoa satunnaisuutta, eli että kvanttifysiikan tasolla oleva epävarmuus on aivan oikeaa satunnaisuutta. Historiassakin ajatusta on kannatettu, eli se ei ole uusi. Esimerkiksi epikurolaiset olivat indeterministejä.
Monesti indeterminismiä perustellaan vapaalla tahdolla ja vastuulla teoistaan. Tässä ajatuksessa on taustalla sellainen ajatus, jonka mukaan moraali vaatii satunnaisuutta, koska jos kaikki vain tapahtuu, ei olisi valinnanvapautta eikä siksi vastuutakaan. Toisaalta tätä moraalisuusnäkemystä on kritisoitu sillä, että jos jokin on satunnainen, se on määritelty sellaiseksi että se ei johdu mistään. Tällöin jos maailma on säännönmukainen, et voi vaikuttaa siihen, mutta jos se on satunnainen, teon tulosta ei voi tietää, mikä voidaan katsoa sellaiseksi, että moraalisuus seuraa vain jos takana on tietoinen tavoite.
Determinismiä on yhdistetty myös keskusteluun siitä, mitä on mahdollisuus. Esimerkiksi Khrysippoksen mukaan maailmassa oli mahdollisia asioita, jotka voivat tapahtua mutta jotka eivät tapahdu. Hänestä tälläiset asiat eivät olleet ristiriitaisia, eikä niiden toteutumista oltu estetty. Toisin sanoen taustalla oli ajatus siitä, että esimerkiksi kolikkoon sidottuna tämä tarkoittaisi sitä että ennen heittoa on perusteltua sanoa että "voi tulla kruuna", vaikka jälkikäteen, heitettyä, huomattaisiin että siitä tulikin klaava. Tälle täysin vastakkaista näkemystä edusti Diodoros Kronos, jonka mukaan oli ristiriitaista väittää mahdolliseksi jotain, jota ei kuitenkaan koskaan tapahdu. Voidaan sanoa että Diodoroksella on runsauden periaatteen ankara soveltaminen. Khrysipposta arvostellut Cicero oli sitä mieltä, että ne asiat, joita tulevaisuudessa seuraa, estävät sen vastakohtien tapahtumisen, olivatpa nämä luonteeltaan mitä tahansa. Toisin sanoen jos heitän kruunan, se estää sen että klaava tapahtuisi. Mutta se ei tarkoita että klaava olisi ollut mahdotonta.
Tosin Khrysippoksen argumentin puolesta voidaan sanoa, että on mahdollista että syy tähän on:
1: episteeminen, eli tasolla oleva este jolloin kolikonheiton tulokset ovat ihmiselle tuntemattomia, eli emme esimerkiksi tiedä mikä esti juuri tuolla hetkellä klaavantulemisen.
2: eksternaalinen, jolloin kruunan tai klaavan toteutumiselle ei ole ulkoisia, inhimillisen kontrollin ulkopuolisiakaan, esteitä. Tällöin mikään määrä tietoa äärettömälläkään tarkkuudella ei voisi auttaa selvittämään kolikonheiton tulosta.
Emme tiedä kolikonheiton perimmäistä luonnetta. Alkuarvoherkkää kohinaa, josta äärettömän taitava silmänkääntäjä osaisi tietää tulokset ennalta, vaiko onko takana joko ripaus vai paljon ihan aitoa vapausasteisuutta, jossa on eri mahdollisia vaihtoehtoja. Kumpaakin tilannetta voidaan kuitenkin lähestyä ja ymmärtää. Olisi siksi tärkeää sanoa että käsitteen "satunnaisuus" käyttäminen ei välttämättä tarkoita indeterminismiä tai edes epätodennäköisyyttä Täysin deterministisessä maailmassa kolikonheitossa ei toteudu mitään epätodennäköistä, tulosta. Jokaisen heiton tulos on aina varma, se vain vaihtelee tilanteen mukaan ja näyttää tietojemme vajavaisuuden vuoksi vaikka puolelta. Yhtä tärkeää on huomata että säännönmukaisuus-todennäköisyys-satunnaisuus -akselilla olevia asioita voidaan tutkia, lähestyä ja käsitellä rationaalisesti.
perjantai 2. toukokuuta 2008
Hyvää elämää, kirvesvartta.
"Because I'm broken / when I'm open / And I don't feel like I am strong enough / Because I'm broken / when I'm lonesome / And I don't feel right when you're gone away."
(Seether & Lee, "Broken")
Miltei kaikilla ihmisillä tavoitteena on elää hyvä elämä. Usein tämä yhdistetään myös hyveelliseen elämään. Tavoitteenani on siis tarkastella sitä, minkälaisilla tavoilla elämistä pidetään ja on pidetty oikeanlaisena. Valitettavasti täältä et löydä ainoaa oikeaa tietä. Mutta jos haluat sitä, voi olla että olet alun perinkin hakemassa väärästä paikasta. (Enkä puhu nyt tästä blogista. En vain usko absoluuttisiin totuuksiin, enkä oikoteihin.)
Karkeasti voidaan sanoa että hyvenäkemyksiä on lähes yhtä monta kuin on ihmisiä. Karkeasti ne korostavat jotain seuraavista asioista.
1: Tekojen seuraukset. Tässä näkemyksessä korostetaan sitä, että seuraukset ratkaisevat. Esimerkiksi utilitarismin tai muiden hyötyjen kautta voidaan sanoa että teko oli hyvä. Tässä näkemyksessä ihminen voi olla sisäisesti ilkeä ja haluta pahaa muille. Hän voi tehdä hyvää vain saadakseen itselleen mainetta ja kunniaa. Mutta oikeat seuraukset tekevät hänestä hyvän.
2: Tekojen motiivit. Tässä kohden jesuiittojen "tarkoitus pyhittää keinot" kuvaa näkemystä kenties yksinkertaisimmin. Ajatuksena on se, että jos haluat hyvää ja pyrit siihen, olet hyveellinen. Siksi esimerkiksi jos teet vahingossa pahaa, olet hyveellinen. Tässä näkökannassa jos olet luonteeltasi Touho Ankkamainen huithapeli, joka tarkoitat hyvää mutta toimit jatkuvasti tyhmästi, olet silti hyveellinen. Tätä näkemystä edustaa esimerkiksi Abélard oli sitä mieltä että teon moraaliselle luonteelle oli olennaista vain tekijän tarkoitus, intentio.
3: Tekojen vapaavalintaisuus. Tämän näkemyksen mukainen on esimerkiksi eräänlainen Friedrich Nietzschen yli -ihmiskäsitys. Siinähän oli sellainen, että hyveellisyys oli seurausta siitä että henkilö seurasi omaa tietään loppuun asti. Eräänä mittarina tälle voisi olla "aikaansa edellä oleminen" - mutta tämän tunnusmerkin voisi tunnistaa vasta jälkikäteen, aivan kuten paradigmanäkemyksenkin kanssa on. Myös eksistentialistinen hyve - jos sellaisesta ylipäätään voidaan puhua - yhdistää vapauden ja vastuun yhteen. Tämä voidaan tulkita hyveellisyysnäkemyksen kautta siten, että teko voi olla paheellinen tai hyveellinen vasta jos henkilöllä oli vastuu teosta ja sen seurauksista. Tähän taas vaaditaan valinnanvapautta.
4: Onnellisuus. Tässä näkemyksessä on korostettu mielenrauhaa (Joka on ZEN -ajattelustakin tuttua), (etenkin epämiellyttävien) tunteiden poistamista, tunteiden kohtuullistamista, kärsimyksen välttämistä, elämäntuskan poistamista, nautintojen tavoittelua, elämänhalua, itsensä kehittämistä, kuolemanpelon kanssa selviämistä, hyvää mieltä ja olemisen ja elämisen miellyttävyyttä muulla tavoin.
5: Sääntöjen noudattaminen. Monet idealistiset näkemykset sekä uskonnot edustavat tälläistä näkemystä, jonka mukaan hyveellisyys on suoraa seurausta siitä, että he tekevät kuten opissa opetetaan. Tämä ei kuitenkaan välttämättä tarkoita sitä, että edelliset kohdat hylätään, vaan usein niissä korostetaan sitä kuinka henkilön tulee itse vapaavalintaisesti heittää valinnanvapautensa syrjään ja alistua halukkaasti ja tuntea että juuri tämä on oikea tapa ja että tästä seuraa eniten hyvää koska se on viisaan tahon lähteestä saatua eksaktia tietoa. Samoin hyveellinen elämä voidaan katsoa toimimista osana yhteiskuntaa, tiettyjen sääntöjen alla. Ja tämän kaiken on nähty tuottavan onnellisuutta.
Kuitenkin tämä karkea jaottelu tarvitsee vielä hieman lihaa luidensa päälle ja keittoa ympärilleen jotta tätä voitaisiin hämmentää vielä hieman lisää. Joten listaan joitakin näkemyksiä hyvästä elämästä. Nämä eivät toki ole kaikki, mutta näihin olen pyrkinyt listaamaan mahdollisimman erilaisia näkemyksiä. Muutenkin näkemykset on otettu melkoisen laveasti tulkiten.
1: Platonilla hyve oli absoluuttinen idea. Tässä näkemyksessä hyvä, oikeassa oleminen ja oikeudenmukaisuus ovat absoluutteina olioina eli ideoina. Nämä ideat ovat hienompia, ja maailma on vain niiden heijastumaa, joten reaalimaailma ei voi niitä kaataa. Platonismissa looginen seuraus absoluutista hyveestä vaatii idean absoluuttisesta pahasta, jolloin myös väärässä oikeassa ja epäoikeudenmukaisesti ollaan absoluutisti. Platoninen hyveellisyys on kaksiarvojärjestelmä. Yksilön tulkinta jää syrjään absoluutin tieltä, sillä ideaa ei ole tehty kyseenalaistettavaksi vaan seurattavaksi. Platonilla hyveelliseen elämään liittyi myös yhteiskuntajärjestys, jossa filosofit olivat huipulla ja jossa Utopia oli määritetty oikeudenmukaisuuden ihanteen ympärille. Hänen valtio -teoksessaan oli yhteiskuntajärjestys, jossa muun muassa naisilla oli mahdollisuudet samoihin virkoihin kuin miehillä. Myös orjuus oli kiellettyä. Toisaalta Platonin valtiossa myös sallittiin sensuuri. Jumalat piti esittää pelkästään hyvinä, eikä temppuilijoina kuten sen ajan teatterissa. Ihmisille tuli antaa vain tietoa joka johti siihen että he toimivat valtion parhaaksi.
2: Aristoteleellä hyve oli keskitien kulkemista. Tämä näkemys korosti hieman enemmän moniarvoisuudessa elämistä. Jos esimerkiksi ajattelemme ketjua anarkia - nationalismi Aristoteelisesti huomaamme että hyve olisi jotain "isänmaallisuuden" suuntaan. Kun keskitietä haetaan useilla eri aihepiireillä, yhden teon hyveellisyys voi riippua siitä, mitä on valittu asioiksi, joiden keskitietä ollaan kulkemassa. Tässä näkemyksessä hyve on hieman joustavampi myös sen takia, että keskitietä voidaan olla joko lähellä tai kaukana. Hyve oli toki tarkasti keskellä, mutta tätä voitiin olla hieman lähempänä tai kauempana. Toisaalta Aristoteles luokitteli hyveelliseksi myös luonnollisuuden. Hänen mukaansa "lajinmukainen käytös" olisi hyveellistä. (Tälläistä ajattelua voisi soveltaa joihinkin uskonnollisiin näkemyksiin, joissa katsotaan että luonto on hyvä koska se on sellainen miksi Jumala on sen luonut. Tässä näkemyksessä korppikotkat eivät ole rumia ja ikäviä olentoja koska ne hoitavat tärkeää ruumiiden hävittämistyötä ja pistävät ruumiiden ravinteet takaisin kiertoon. Niiden kaljut päätkin ovat tosi käytännöllisiä koska eivät sotkeudu pysyvästi vereen. Toki tämä näkemys ei ole varma, sillä luonnollisen pitämistä hyvänä on naturalistinen virhepäätelmä, eli Humen giljotiinin seurauksien mukaan tämä ei ole väistämätöntä. Toki loogisesti mahdollista, mutta ei vielä perusteltua.)
3: Stoalaisille hyve oli seurausta siitä, että saavutti tunteiden selkeyden tilan, (apatheia). Stoalaisuus oli eräänlaista "vartijamoraalia", sillä siinä ei suinkaan esitetty että seuraus olisi välinpitämättömyys toisten kärsimystä kohtaan. Siinä ajateltiin että mielenrauha (ataraksia) johtaisi esimerkiksi siihen että jos olen kaupassa ja näen verta vuotavan henkilön, olen hyveellisempi jos en järkyty ja autan, kuin jos sen sijaan hyytyisin kauhistuneena, enkä voisi kuin tuijottaa tilannetta. Stoalainen näkemys ei siis suinkaan tarkoittanut sitä että hän vain hyväksyisi kaiken. Pikemminkin oli hyväksyttävä kaikki mille ei voinut mitään. Siksi stoalainen ei voinut vain hyväksyä esimerkiksi omaa hyveellisyyden puutettaan. Toki stoalaiset myös korostivat sitä että heilläkin oli spontaaneja tunnekokemuksia. He vain hallitsivat ne täydellisesti. Stoalaisilla hyve ei liittynyt valinnanvapauteen, koska esimerkiksi Khrysippos selitti, että vaikka reaktiot olivat väistämättömiä, ne kuitenkin olivat meidän reaktioitamme, ihminen oli oman itsensä seurausta. (Tässä näkemyksessä voitaisiin ajatella että kivi joka tipahtaa kalliolta rapautumisen seurauksena ja pudotessaan surmaa vauvan on paha.) Hän oli myös sitä mieltä, että kohtalo toteutuu meidän kauttamme, ei meistä riippumatta, joten vastuun käsite on tärkeä käsite vaikka se olisi ennalta määrättykin. Sillä se kuitenkin ohjasi muiden asioiden tapahtumista. Stoalainen hyvekäsitys huipentui siihen, että heistä kaikki ihmiset olivat vastuussa teoistaan mutta vain viisas oli vapaa, koska vain viisaan toiminta oli täysin seurausta hänen omasta sisäisistä syistään määräytynyttä. Hän seuraa kohtaloaan koska tietää että se on kaikkien parhaaksi. Tosin stoalaiselle oltiin jätetty auki myös takaportti: Jos hän huomaa, että ulkomaailma ei anna tilaisuutta tehdä hyvettä vaan pakottaa kaikissa tilanteissa pahaan, stoalaisen oli lupa tehdä itsemurha - ja tämä oli sallittua, suorastaan ihailtavaa.
4: Epikurolaisilla hyvä ja hyveellinen elämä oli suoraa seurausta siitä että henkilö eli kohtuullisesti hyvää tavoitellen. Heille oli tärkeää myös valinnanvapaus, koska heistä deterministisessä maailmassa ei voi olla vastuuta teoistaan. Kaikkihan tapahtuisi joka tapauksessa, eikä henkilöllä ollut asiassa mitään valinnanvaraa. Epikurolaisilla nautinto tarkoitti tuskan poissaoloa, heille tuskan poissaolo oli nautinnon raja. (Aristoteles ja Platon olivat tästä ankaran erimielisiä, heille nautinnon ja tuskan välissä oli täydellisen neutraali välitila.) Epikurolaisuudessa pahuus oli tuskaa, ja filosofia ja kavereiden kanssa pelaaminen olivat vain välineitä ataraksiaan (eikä toinen ollut toista hyveellisempää). Nautinto tyydytettiin erilaisilla haluilla, jotka kertoivat mikä elämässä oli tuskaa aiheuttavaa. Epikurolaisuudessa halut olivat kuitenkin kolmenlaisia:
___4.1: Luonnollisia ja välttämättömiä, joissa keskityttiin ruumiin elossa ja järjissään pysymiseen, kuten siihen että syö kun on nälkä ja nukkuu kun väsyttää.
___4.2: Luonnollisia ja eivälttämättömiä, joissa keskityttiin esimerkiksi hienoihin viineihin tai muihin vastaaviin asioihin, jotka tyydyttivät luonnollisia tarpeita, mutta tarpeetonta kautta. Epikuros hyväksyi nämä kohtuudella.
___4.3: Luonnottomia, jotka Epikuros määritteli siten, että niiden täyttäminen tuotti tuskaa enemmän kuin iloa. Epikuros laski näihin vallan ja rahan halun, koska ne vaativat tuskan tuottamista ja raha -asioiden hoitaminenkin vaati työtä ja huolta. Nämä olivat eihyveellisiä. Epikurolaisuuden ongelmana oli se, että luonnottomien halujen mittaaminen vaatisi hyvekäsityksen ja hyveellisyys mitattiin pohjimmiltaan halulla. Tästä seurasi ongelma siitä, että ei oikeastaan voitu kovin helposti sanoa mitkä halut olivat luonnottomia.
5: Skeptikoilla, kuten Sekstos Empeirikolla, hyveellisyys oli seurausta mielenrauhasta, joten liiallisuuden häiriöt oli syytä poistaa. Skeptikoilla hyveellisyys ei kuitenkaan keskittynyt mihinkään teoriaan, vaan pikemminkin niistä irtautumiseen. Heille keskeistä oli luopuminen uskomuksista, eivätkä he tehneet eroa sisäisten ja ulkoisten asioiden välille. He korostivat hyveellisyysnäkemyksessään tunteiden kohtuullisuutta (metriopatheia).
6: Thomas Hobbes edusti näkemystä, jossa hylättiin tietynlainen hyveellisyys. Hänestä hyveellisyys ja paheellisuus olivat pelkästään ihmisten luomia sosiaalisia käsitteitä. Hän kritisoi etenkin Aristotelestä, koska siinä tavoiteltiin ihmisen laittamista tiettyyn muottiin. Oli tietynlainen ihminen, joka oli hyveellinen. Hobbesin mukaan hyveellinen oli yksinkertaisesti sitä, minkä yksilö itse koki itseään loukkaavaksi. Se, mikä tuottaa mielipahaa ja pelkoa heille, on pahaa. Se mikä ilahduttaa heitä on hyvää. Hobbes korostikin sitä, kuinka uskonnot olivat tämän vuoksi ihmisten konfliktien yleisenä syynä, koska ne normittivat ihmisen tietynlaiseksi, ja tämä loukkasi joitakuita. Hobbesin mukaan yhteistä kaikille ihmisille oli vain kuolemanpelko, ja tämän hän asetti jonkinlaiseksi paheen mittariksi sen yleisluonteisuuden vuoksi. (Myöhemmistä ajattelijoista vastaava ajatus löytyy Schopenhauerin elämäntahdosta. On miltei sama asia puhua kuolemanpelosta paheena kuin elämäntahdosta hyveenä.) Tästä lähtökohdasta Hobbes korosti luonnontilan julmuutta. Hänestä luonnontilassa olevan ihmisen on rationaalista pitää muita vihollisinaan. Koska et voi tietää ketkä ovat pahoja, sinun olisi kannattavaa vain lyödä kaikkia ensin ja alistaa heidät heti kun voit. (Tämä oli ennen peliteorian keksimistä; Siinähän on havaittu että altruismi on erittäin monisst tapauksessa järkevin ratkaisu. Tehokkain ratkaisu ei ole perinteiset ääripäät, eli "tee aina yhteistyötä" tai "huijaa aina" eivät olleetkaan tehokkaimpia, vaan niitä parempi on esimerkiksi strategia joka tunnetaan nimellä "tit for that", joka oli reilu mutta toimi kuten mustanaamio, ollen kova koville. Tosin ollen kuitenkin aina valmis myös antamaan anteeksi. Jännittävää kyllä nöyristelevä "pavlov", joka tekee siten kuin edellisellä kierroksella olisi ollut parasta, on yksi strategioista, jotka toimivat vain erittäin harvoissa olosuhteissa.) Hobbes tarjosi ratkaisuksi luonnonelämälle oli tiivis valtahierarkia. Hobbesin mukaan ei toiminut, jos valta annettiin sillä tavalla että jollain taholla oli valta vahtia sen toimintaa koska tällä puolestaan tulisi olla rajoittamaton valta. Ja tästä päädytään siihen että joko valtiot ovat luonnontilassa keskenään tai sitten he ovat absoluuttisen vallan alla. Hobbes tarjosi siis diktaturiaa ratkaisuksi. (Mikä ei ole mikään harvinainen ajatus, tämä hyveellisyyden mittari on nykypäivänäkin mukana esimerkiksi kristinuskossa, siinähän taitava diktaattori hallitsee ja tämän käskyjen seuraaminen johtaa siihen että ihmiset nousevat perisynnin luonnontilasta ja nousevat eettisemmiksi enimmäkseen lauhkeiksi laumaeläimiksi.) Samuel Pufendorf vastusti Hobbesin näkemystä ja hän halusi antaa kansalle mahdollisuuden kapinointiin. Tosin hänkin korosti tämän vaihtoehdon äärimmäisyyttä. Hänestäkin monarkia oli käytännön tasolla paras ratkaisu. Tosin hän ei Hobbesin tapaan pitänyt sitä ehdottomana edellytyksenä.
7: Søren Kierkegaard taas korosti ihmisen subjektiivisuutta objektiivisuuden sijaan. Hänen näkemyksensä korostavat usein kristinuskoa, koska se oli hänen oma valintansa. Tämä uskonnollinen elementti ei kuitenkaan ole välttämättä se asia, jota hänen filosofiassaan tulee pitää tärkeänä. Sitä voidaan sanoa esimerkiksi Kierkegaardin omakohtaiseksi esimerkiksi "uskon hypystä". Hän ei subjektivistina siksi suinkaan pakottanut kaikkia hyppäämää samalla tavalla ja samaan rotkoon. Kunhan hyppäsivät samalla antaumuksella kuin hän itse hyppäsi kristinuskoon. Kierkegaardilla objektiivisuus ei auttanut elämän merkityksellisyyden ongelmissa, joten tässäkin voidaan havaita viitteitä siihen kuinka ihmisen hyvä olo, nautinnollisuus, on tärkeä hyveellisen elämän mittari.
8: Friedrich Nietzschestä taas keskeisintä oli vallantahto. Hän hylkäsi Schopenhauertyyppisen vaikeuksien välttämisen ja elämäntahdon korostamisen. Siinä missä Schopenhauer korosti elämäntahtoa ja tätä kautta riskittömyyttä, Nietzsche korosti sitä kuinka ihminen jäi yksin oman vallantahtonsa kanssa. Tässä näkemyksessä on takana muistakin ajatuksista tuttu ajatus siitä, että kun ihminen näkee oman asemansa, ja sen mitä hän haluaa, tuska syntyy kuilusta niiden välissä. Tosin siinä missä stoalaiset keskittyivät tuskan kestämiseen, epikurolaiset tuskan poistamiseen ja Schopenhauer näkemysten muuttamiseen siten että kuilu katoaa, Nietzschestä yli -ihmisyys, seurasi siitä että olit koko ajan tietoinen kuilusta. Kasvatit tavoitteitasi ja yritit samanaikaisesti täyttää sen vaatimukset. Hyveeksi nähtiin siis se, että ei alistuttu orjamoraaliin vaan seurattiin omaa tietä. Tosin tästä seurauksena ei Nietzshen mukaan ollut hyveellisyys vaan hyvän ja pahan toiselle puolelle nouseminen. Hyveellisyys ei siis ollutkaan enää varsinaisena tavoitteena. (Silti yli -ihmisyyden itsessään voi nähdä jonkinlaisena näkemyksenä hyveestä.)
(Seether & Lee, "Broken")
Miltei kaikilla ihmisillä tavoitteena on elää hyvä elämä. Usein tämä yhdistetään myös hyveelliseen elämään. Tavoitteenani on siis tarkastella sitä, minkälaisilla tavoilla elämistä pidetään ja on pidetty oikeanlaisena. Valitettavasti täältä et löydä ainoaa oikeaa tietä. Mutta jos haluat sitä, voi olla että olet alun perinkin hakemassa väärästä paikasta. (Enkä puhu nyt tästä blogista. En vain usko absoluuttisiin totuuksiin, enkä oikoteihin.)
Karkeasti voidaan sanoa että hyvenäkemyksiä on lähes yhtä monta kuin on ihmisiä. Karkeasti ne korostavat jotain seuraavista asioista.
1: Tekojen seuraukset. Tässä näkemyksessä korostetaan sitä, että seuraukset ratkaisevat. Esimerkiksi utilitarismin tai muiden hyötyjen kautta voidaan sanoa että teko oli hyvä. Tässä näkemyksessä ihminen voi olla sisäisesti ilkeä ja haluta pahaa muille. Hän voi tehdä hyvää vain saadakseen itselleen mainetta ja kunniaa. Mutta oikeat seuraukset tekevät hänestä hyvän.
2: Tekojen motiivit. Tässä kohden jesuiittojen "tarkoitus pyhittää keinot" kuvaa näkemystä kenties yksinkertaisimmin. Ajatuksena on se, että jos haluat hyvää ja pyrit siihen, olet hyveellinen. Siksi esimerkiksi jos teet vahingossa pahaa, olet hyveellinen. Tässä näkökannassa jos olet luonteeltasi Touho Ankkamainen huithapeli, joka tarkoitat hyvää mutta toimit jatkuvasti tyhmästi, olet silti hyveellinen. Tätä näkemystä edustaa esimerkiksi Abélard oli sitä mieltä että teon moraaliselle luonteelle oli olennaista vain tekijän tarkoitus, intentio.
3: Tekojen vapaavalintaisuus. Tämän näkemyksen mukainen on esimerkiksi eräänlainen Friedrich Nietzschen yli -ihmiskäsitys. Siinähän oli sellainen, että hyveellisyys oli seurausta siitä että henkilö seurasi omaa tietään loppuun asti. Eräänä mittarina tälle voisi olla "aikaansa edellä oleminen" - mutta tämän tunnusmerkin voisi tunnistaa vasta jälkikäteen, aivan kuten paradigmanäkemyksenkin kanssa on. Myös eksistentialistinen hyve - jos sellaisesta ylipäätään voidaan puhua - yhdistää vapauden ja vastuun yhteen. Tämä voidaan tulkita hyveellisyysnäkemyksen kautta siten, että teko voi olla paheellinen tai hyveellinen vasta jos henkilöllä oli vastuu teosta ja sen seurauksista. Tähän taas vaaditaan valinnanvapautta.
4: Onnellisuus. Tässä näkemyksessä on korostettu mielenrauhaa (Joka on ZEN -ajattelustakin tuttua), (etenkin epämiellyttävien) tunteiden poistamista, tunteiden kohtuullistamista, kärsimyksen välttämistä, elämäntuskan poistamista, nautintojen tavoittelua, elämänhalua, itsensä kehittämistä, kuolemanpelon kanssa selviämistä, hyvää mieltä ja olemisen ja elämisen miellyttävyyttä muulla tavoin.
5: Sääntöjen noudattaminen. Monet idealistiset näkemykset sekä uskonnot edustavat tälläistä näkemystä, jonka mukaan hyveellisyys on suoraa seurausta siitä, että he tekevät kuten opissa opetetaan. Tämä ei kuitenkaan välttämättä tarkoita sitä, että edelliset kohdat hylätään, vaan usein niissä korostetaan sitä kuinka henkilön tulee itse vapaavalintaisesti heittää valinnanvapautensa syrjään ja alistua halukkaasti ja tuntea että juuri tämä on oikea tapa ja että tästä seuraa eniten hyvää koska se on viisaan tahon lähteestä saatua eksaktia tietoa. Samoin hyveellinen elämä voidaan katsoa toimimista osana yhteiskuntaa, tiettyjen sääntöjen alla. Ja tämän kaiken on nähty tuottavan onnellisuutta.
Kuitenkin tämä karkea jaottelu tarvitsee vielä hieman lihaa luidensa päälle ja keittoa ympärilleen jotta tätä voitaisiin hämmentää vielä hieman lisää. Joten listaan joitakin näkemyksiä hyvästä elämästä. Nämä eivät toki ole kaikki, mutta näihin olen pyrkinyt listaamaan mahdollisimman erilaisia näkemyksiä. Muutenkin näkemykset on otettu melkoisen laveasti tulkiten.
1: Platonilla hyve oli absoluuttinen idea. Tässä näkemyksessä hyvä, oikeassa oleminen ja oikeudenmukaisuus ovat absoluutteina olioina eli ideoina. Nämä ideat ovat hienompia, ja maailma on vain niiden heijastumaa, joten reaalimaailma ei voi niitä kaataa. Platonismissa looginen seuraus absoluutista hyveestä vaatii idean absoluuttisesta pahasta, jolloin myös väärässä oikeassa ja epäoikeudenmukaisesti ollaan absoluutisti. Platoninen hyveellisyys on kaksiarvojärjestelmä. Yksilön tulkinta jää syrjään absoluutin tieltä, sillä ideaa ei ole tehty kyseenalaistettavaksi vaan seurattavaksi. Platonilla hyveelliseen elämään liittyi myös yhteiskuntajärjestys, jossa filosofit olivat huipulla ja jossa Utopia oli määritetty oikeudenmukaisuuden ihanteen ympärille. Hänen valtio -teoksessaan oli yhteiskuntajärjestys, jossa muun muassa naisilla oli mahdollisuudet samoihin virkoihin kuin miehillä. Myös orjuus oli kiellettyä. Toisaalta Platonin valtiossa myös sallittiin sensuuri. Jumalat piti esittää pelkästään hyvinä, eikä temppuilijoina kuten sen ajan teatterissa. Ihmisille tuli antaa vain tietoa joka johti siihen että he toimivat valtion parhaaksi.
2: Aristoteleellä hyve oli keskitien kulkemista. Tämä näkemys korosti hieman enemmän moniarvoisuudessa elämistä. Jos esimerkiksi ajattelemme ketjua anarkia - nationalismi Aristoteelisesti huomaamme että hyve olisi jotain "isänmaallisuuden" suuntaan. Kun keskitietä haetaan useilla eri aihepiireillä, yhden teon hyveellisyys voi riippua siitä, mitä on valittu asioiksi, joiden keskitietä ollaan kulkemassa. Tässä näkemyksessä hyve on hieman joustavampi myös sen takia, että keskitietä voidaan olla joko lähellä tai kaukana. Hyve oli toki tarkasti keskellä, mutta tätä voitiin olla hieman lähempänä tai kauempana. Toisaalta Aristoteles luokitteli hyveelliseksi myös luonnollisuuden. Hänen mukaansa "lajinmukainen käytös" olisi hyveellistä. (Tälläistä ajattelua voisi soveltaa joihinkin uskonnollisiin näkemyksiin, joissa katsotaan että luonto on hyvä koska se on sellainen miksi Jumala on sen luonut. Tässä näkemyksessä korppikotkat eivät ole rumia ja ikäviä olentoja koska ne hoitavat tärkeää ruumiiden hävittämistyötä ja pistävät ruumiiden ravinteet takaisin kiertoon. Niiden kaljut päätkin ovat tosi käytännöllisiä koska eivät sotkeudu pysyvästi vereen. Toki tämä näkemys ei ole varma, sillä luonnollisen pitämistä hyvänä on naturalistinen virhepäätelmä, eli Humen giljotiinin seurauksien mukaan tämä ei ole väistämätöntä. Toki loogisesti mahdollista, mutta ei vielä perusteltua.)
3: Stoalaisille hyve oli seurausta siitä, että saavutti tunteiden selkeyden tilan, (apatheia). Stoalaisuus oli eräänlaista "vartijamoraalia", sillä siinä ei suinkaan esitetty että seuraus olisi välinpitämättömyys toisten kärsimystä kohtaan. Siinä ajateltiin että mielenrauha (ataraksia) johtaisi esimerkiksi siihen että jos olen kaupassa ja näen verta vuotavan henkilön, olen hyveellisempi jos en järkyty ja autan, kuin jos sen sijaan hyytyisin kauhistuneena, enkä voisi kuin tuijottaa tilannetta. Stoalainen näkemys ei siis suinkaan tarkoittanut sitä että hän vain hyväksyisi kaiken. Pikemminkin oli hyväksyttävä kaikki mille ei voinut mitään. Siksi stoalainen ei voinut vain hyväksyä esimerkiksi omaa hyveellisyyden puutettaan. Toki stoalaiset myös korostivat sitä että heilläkin oli spontaaneja tunnekokemuksia. He vain hallitsivat ne täydellisesti. Stoalaisilla hyve ei liittynyt valinnanvapauteen, koska esimerkiksi Khrysippos selitti, että vaikka reaktiot olivat väistämättömiä, ne kuitenkin olivat meidän reaktioitamme, ihminen oli oman itsensä seurausta. (Tässä näkemyksessä voitaisiin ajatella että kivi joka tipahtaa kalliolta rapautumisen seurauksena ja pudotessaan surmaa vauvan on paha.) Hän oli myös sitä mieltä, että kohtalo toteutuu meidän kauttamme, ei meistä riippumatta, joten vastuun käsite on tärkeä käsite vaikka se olisi ennalta määrättykin. Sillä se kuitenkin ohjasi muiden asioiden tapahtumista. Stoalainen hyvekäsitys huipentui siihen, että heistä kaikki ihmiset olivat vastuussa teoistaan mutta vain viisas oli vapaa, koska vain viisaan toiminta oli täysin seurausta hänen omasta sisäisistä syistään määräytynyttä. Hän seuraa kohtaloaan koska tietää että se on kaikkien parhaaksi. Tosin stoalaiselle oltiin jätetty auki myös takaportti: Jos hän huomaa, että ulkomaailma ei anna tilaisuutta tehdä hyvettä vaan pakottaa kaikissa tilanteissa pahaan, stoalaisen oli lupa tehdä itsemurha - ja tämä oli sallittua, suorastaan ihailtavaa.
4: Epikurolaisilla hyvä ja hyveellinen elämä oli suoraa seurausta siitä että henkilö eli kohtuullisesti hyvää tavoitellen. Heille oli tärkeää myös valinnanvapaus, koska heistä deterministisessä maailmassa ei voi olla vastuuta teoistaan. Kaikkihan tapahtuisi joka tapauksessa, eikä henkilöllä ollut asiassa mitään valinnanvaraa. Epikurolaisilla nautinto tarkoitti tuskan poissaoloa, heille tuskan poissaolo oli nautinnon raja. (Aristoteles ja Platon olivat tästä ankaran erimielisiä, heille nautinnon ja tuskan välissä oli täydellisen neutraali välitila.) Epikurolaisuudessa pahuus oli tuskaa, ja filosofia ja kavereiden kanssa pelaaminen olivat vain välineitä ataraksiaan (eikä toinen ollut toista hyveellisempää). Nautinto tyydytettiin erilaisilla haluilla, jotka kertoivat mikä elämässä oli tuskaa aiheuttavaa. Epikurolaisuudessa halut olivat kuitenkin kolmenlaisia:
___4.1: Luonnollisia ja välttämättömiä, joissa keskityttiin ruumiin elossa ja järjissään pysymiseen, kuten siihen että syö kun on nälkä ja nukkuu kun väsyttää.
___4.2: Luonnollisia ja eivälttämättömiä, joissa keskityttiin esimerkiksi hienoihin viineihin tai muihin vastaaviin asioihin, jotka tyydyttivät luonnollisia tarpeita, mutta tarpeetonta kautta. Epikuros hyväksyi nämä kohtuudella.
___4.3: Luonnottomia, jotka Epikuros määritteli siten, että niiden täyttäminen tuotti tuskaa enemmän kuin iloa. Epikuros laski näihin vallan ja rahan halun, koska ne vaativat tuskan tuottamista ja raha -asioiden hoitaminenkin vaati työtä ja huolta. Nämä olivat eihyveellisiä. Epikurolaisuuden ongelmana oli se, että luonnottomien halujen mittaaminen vaatisi hyvekäsityksen ja hyveellisyys mitattiin pohjimmiltaan halulla. Tästä seurasi ongelma siitä, että ei oikeastaan voitu kovin helposti sanoa mitkä halut olivat luonnottomia.
5: Skeptikoilla, kuten Sekstos Empeirikolla, hyveellisyys oli seurausta mielenrauhasta, joten liiallisuuden häiriöt oli syytä poistaa. Skeptikoilla hyveellisyys ei kuitenkaan keskittynyt mihinkään teoriaan, vaan pikemminkin niistä irtautumiseen. Heille keskeistä oli luopuminen uskomuksista, eivätkä he tehneet eroa sisäisten ja ulkoisten asioiden välille. He korostivat hyveellisyysnäkemyksessään tunteiden kohtuullisuutta (metriopatheia).
6: Thomas Hobbes edusti näkemystä, jossa hylättiin tietynlainen hyveellisyys. Hänestä hyveellisyys ja paheellisuus olivat pelkästään ihmisten luomia sosiaalisia käsitteitä. Hän kritisoi etenkin Aristotelestä, koska siinä tavoiteltiin ihmisen laittamista tiettyyn muottiin. Oli tietynlainen ihminen, joka oli hyveellinen. Hobbesin mukaan hyveellinen oli yksinkertaisesti sitä, minkä yksilö itse koki itseään loukkaavaksi. Se, mikä tuottaa mielipahaa ja pelkoa heille, on pahaa. Se mikä ilahduttaa heitä on hyvää. Hobbes korostikin sitä, kuinka uskonnot olivat tämän vuoksi ihmisten konfliktien yleisenä syynä, koska ne normittivat ihmisen tietynlaiseksi, ja tämä loukkasi joitakuita. Hobbesin mukaan yhteistä kaikille ihmisille oli vain kuolemanpelko, ja tämän hän asetti jonkinlaiseksi paheen mittariksi sen yleisluonteisuuden vuoksi. (Myöhemmistä ajattelijoista vastaava ajatus löytyy Schopenhauerin elämäntahdosta. On miltei sama asia puhua kuolemanpelosta paheena kuin elämäntahdosta hyveenä.) Tästä lähtökohdasta Hobbes korosti luonnontilan julmuutta. Hänestä luonnontilassa olevan ihmisen on rationaalista pitää muita vihollisinaan. Koska et voi tietää ketkä ovat pahoja, sinun olisi kannattavaa vain lyödä kaikkia ensin ja alistaa heidät heti kun voit. (Tämä oli ennen peliteorian keksimistä; Siinähän on havaittu että altruismi on erittäin monisst tapauksessa järkevin ratkaisu. Tehokkain ratkaisu ei ole perinteiset ääripäät, eli "tee aina yhteistyötä" tai "huijaa aina" eivät olleetkaan tehokkaimpia, vaan niitä parempi on esimerkiksi strategia joka tunnetaan nimellä "tit for that", joka oli reilu mutta toimi kuten mustanaamio, ollen kova koville. Tosin ollen kuitenkin aina valmis myös antamaan anteeksi. Jännittävää kyllä nöyristelevä "pavlov", joka tekee siten kuin edellisellä kierroksella olisi ollut parasta, on yksi strategioista, jotka toimivat vain erittäin harvoissa olosuhteissa.) Hobbes tarjosi ratkaisuksi luonnonelämälle oli tiivis valtahierarkia. Hobbesin mukaan ei toiminut, jos valta annettiin sillä tavalla että jollain taholla oli valta vahtia sen toimintaa koska tällä puolestaan tulisi olla rajoittamaton valta. Ja tästä päädytään siihen että joko valtiot ovat luonnontilassa keskenään tai sitten he ovat absoluuttisen vallan alla. Hobbes tarjosi siis diktaturiaa ratkaisuksi. (Mikä ei ole mikään harvinainen ajatus, tämä hyveellisyyden mittari on nykypäivänäkin mukana esimerkiksi kristinuskossa, siinähän taitava diktaattori hallitsee ja tämän käskyjen seuraaminen johtaa siihen että ihmiset nousevat perisynnin luonnontilasta ja nousevat eettisemmiksi enimmäkseen lauhkeiksi laumaeläimiksi.) Samuel Pufendorf vastusti Hobbesin näkemystä ja hän halusi antaa kansalle mahdollisuuden kapinointiin. Tosin hänkin korosti tämän vaihtoehdon äärimmäisyyttä. Hänestäkin monarkia oli käytännön tasolla paras ratkaisu. Tosin hän ei Hobbesin tapaan pitänyt sitä ehdottomana edellytyksenä.
7: Søren Kierkegaard taas korosti ihmisen subjektiivisuutta objektiivisuuden sijaan. Hänen näkemyksensä korostavat usein kristinuskoa, koska se oli hänen oma valintansa. Tämä uskonnollinen elementti ei kuitenkaan ole välttämättä se asia, jota hänen filosofiassaan tulee pitää tärkeänä. Sitä voidaan sanoa esimerkiksi Kierkegaardin omakohtaiseksi esimerkiksi "uskon hypystä". Hän ei subjektivistina siksi suinkaan pakottanut kaikkia hyppäämää samalla tavalla ja samaan rotkoon. Kunhan hyppäsivät samalla antaumuksella kuin hän itse hyppäsi kristinuskoon. Kierkegaardilla objektiivisuus ei auttanut elämän merkityksellisyyden ongelmissa, joten tässäkin voidaan havaita viitteitä siihen kuinka ihmisen hyvä olo, nautinnollisuus, on tärkeä hyveellisen elämän mittari.
8: Friedrich Nietzschestä taas keskeisintä oli vallantahto. Hän hylkäsi Schopenhauertyyppisen vaikeuksien välttämisen ja elämäntahdon korostamisen. Siinä missä Schopenhauer korosti elämäntahtoa ja tätä kautta riskittömyyttä, Nietzsche korosti sitä kuinka ihminen jäi yksin oman vallantahtonsa kanssa. Tässä näkemyksessä on takana muistakin ajatuksista tuttu ajatus siitä, että kun ihminen näkee oman asemansa, ja sen mitä hän haluaa, tuska syntyy kuilusta niiden välissä. Tosin siinä missä stoalaiset keskittyivät tuskan kestämiseen, epikurolaiset tuskan poistamiseen ja Schopenhauer näkemysten muuttamiseen siten että kuilu katoaa, Nietzschestä yli -ihmisyys, seurasi siitä että olit koko ajan tietoinen kuilusta. Kasvatit tavoitteitasi ja yritit samanaikaisesti täyttää sen vaatimukset. Hyveeksi nähtiin siis se, että ei alistuttu orjamoraaliin vaan seurattiin omaa tietä. Tosin tästä seurauksena ei Nietzshen mukaan ollut hyveellisyys vaan hyvän ja pahan toiselle puolelle nouseminen. Hyveellisyys ei siis ollutkaan enää varsinaisena tavoitteena. (Silti yli -ihmisyyden itsessään voi nähdä jonkinlaisena näkemyksenä hyveestä.)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)