Skeptikon katkera kalkki : Kupilinen myrkkykatkoa

"Neljä muokkausta Wikipediaan voi olla jopa liikaa. Pelkäänpä, että herkkänahkaiset wikipederastit wikipedistit kokevat ko. artikkelin olemassaolon jonkinlaisena pilkantekona itseään kohtaan. Niinpä tietyt äärimmäisyysainekset, kuten edellä lainattu Quadriplegia, päätyvät fantasioimaan hikiholokaustista, jossa me ja kaikki ali-inhimillinen saasta, jota edustamme, katoaisi niin Wikipediasta kuin maan päältä yleensäkin, (tosin innokkaimpien wikipedistien mukaanhan ne ovat yksi ja sama asia) jolloin Diderot'n ylvään projektin aviottomat lapset voisivat rauhassa jatkaa kansanvalistustehtäväänsä vailla ikävää tunnetta, että joku nauraa heille."
(Napoleon, "hikipedia palautuksessa")

Skeptikoita ja uskonnottomia syytetään toistuvasti ylpeydestä. "Uskovaisilla naureskelun" katsotaan kuvaavan ylimielisyyttä. Tämä moite on hyvin vahvaa ka siinä yritetään nimenomaan kieltää tietynlainen keskustelu kokonaan.  Kritiikkiin vastataan sanomalla että se on asiatonta ja tyhmää. On selvää että jollakulla on tässä kohden téte a baffe (läimäyttämiseen houkuttelevat kasvot). Että joko uskovaisia tai pseudotieteilijöitä läimitään kasvoille tai sitten uskontokriitikoita ja skeptikoita. (Luultavasti molempia.) Ja tälle kaikelle on jokin syy. Jokin ihmisen mielessä vääntää tämänlaiseen. Muutenhan sitä ei tapahtuisi koko ajan.

Tässä kohden ei voi kuitenkaan sanoa muuta kuin että syynä on luultavasti enemmänkin se, mitä Nassim Taleb näkee Sokrateen teloituskohtalon syyksi kirjassaan "Antihauras", sivulla 293. "Rakas Sokrates ... tiedätkö, miksi sinut on tuomittu kuolemaan? Koska saat ihmiset tuntemaan itsensä typeräksi sen takia että he noudattavat sokeasti tapojaan, vaistojaan ja perinteitään. Olet ehkä toisinaan oikeassa. Saatat kuitenkin hämmentää heitä asioista, jotka he ovat hoitaneet hienosti ja vaikeuksitta. Tuhoat ihmisten harhat itsestään. Viet tietämättömyyden ilon asioista joita emme ymmärrä. Eikä sinulla ole vastauksia. Et tarjoa heille ainuttakaan vastausta." Tämä kuvaus on ehdottomasti ymmärtävä Sokrateen teloittajia kohtaan. Mutta siinä nousee esille se, mikä ihmisten kanssa yleistä on. Eli kun ihmisen liika ylpeys saa kolauksen ja hän joutuu naurunalaiseksi, hän helposti syyttää muita nöyryyden puutteesta ja liiasta ylpeydestä.

Karkeasti ottaen tämä vahvistuu aina kun joku tulee ns. vaatimaan parempaa keskustelua. Tunteet ovat sen laatuisia että Sokrateen kohtalo tulee ymmärrettäväksi. Sama asia ärsyttää nykyihmisiä nykyskeptikoissa. Ja pulautteen pohjalta voisi sanoa että ärsyttää vahvasti.

Tässä perussävy voi olla vaatimus logiikasta. Mutta tarkempi analyysi paljastaa että tässä haetaan enemmänkin parempia käytöstapoja. Toisin sanoen uskontokeskustelusta ja uskontokritiikistä pitäisi poistaa se ajatus että uskovaisen myytti puhkeaisi tai että hänelle syntyisi ajatus siitä että joku nauraa heille. Skeptikoiden puolella ilmiö on, rehellisesti sanoen, vielä vahvempi kuin uskontokriitikoilla.

Ilmoilla on siellä jotenkin vahvemmin se että skeptikot edustavat järjestelmää. (Tämä on ymmärrettävää sillä uskonto on tavallista ja uskonnottomat vähemmistö.) Esimerkiksi vaihtoehtohoitajien asennetta voisi kuvata jokseenkin siten että heille on "vaihtoehtohoito ja vaihtoehdottomuushoito". Skeptikot eivät ole avomielisiä jos eivät ota homeopatiaa vakavasti, mutta jos homeopaatikko epäilee big pharmaa eikä ota sitä vakavasti niin se ei ole jotain jota kuvataan "dogmaattisuuden" kaltaisilla käsitteillä. Sillä maailmankuvan joustamattomuus ei tavallaan ole tässä se perusasia vaan se keiden uskomuksille naureskellaan. Vaatiessaan avomielisyyttä, vaaditaan perimmiltään esimerkiksi sitä että tieteellisen ajattelun periaatteista joustetaan. Mikään demarkaatiokriteeriltä haiskahtavakaan ei voi olla mitään muuta kuin maailmankuvallisuutta. (Tämä on toki tuttua kristittyjen kreationistien parista.)

Siksi vaatimus paremmasta keskustelusta ei hoidu paremmilla argumenteilla. Sillä tässä ei haeta argumentteja vaan erilaista vastaamista ja suhtautumista. Karkeasti sanoen vaihtoehtohoitoja ei saa sanoa tehottomiksi vaan vaihtoehtohoitajia pitää kuunnella, heille pitää hymyillä ja taputtaa päähän. Mielipiteenilmaisuvapaus rajoittuu siihen että ostaako lopulta sen tuotteen vai ei. Että se on sitten se oma vapaus mitä omalla lompakolla tekee.

Tässä mielessä logiikka ja tiede on tietysti "rajoittavaa". Sehän rajaa asioita jotka ovat parempia kuin toiset. Ja näin se vertautuu Ben H. Wintersin "Järki ja tunteet ja merihirviöt" -kirjan rahoituskikkailuihin. (s. 15) "Säännöllisesti toistuvat maksatukset kahlitsevat miestä niin kuin köysi kahlitsi Odysseuksen mastoon, eikä sellainen ole ollenkaan suotavaa. Se on itsenäisyyden este."

Samaa nauretuksi tulemisen pelkoa voi tietysti kohdata mistä tahansa. Napoleonin wikipediailmaus vihjaa että myös senkaltaisten projektien parista asennetta löytää helpostikin. Oleellista niissä on kuitenkin vahva konformistisuus. Vaihtoehtohoitajien ja uskontoryhmien sisällä haetaankin hyvillä tavoilla koheeisiota. Niissä syntyy echo chamber jossa erimielisyys on täysin hampaatonta ja merkityksetöntä. Toki on ymmärrettävää että jos on elänyt tälläisessä suojatussa pumpulielämässä niin kaikki aito erimielisyys ja asioiden punnitseminen vaikuttaa vainoamiselta. Mutta oikeasti tämä on enemmän echo chamberin totuttamaa herkkänahkaisuutta ja pikkusieluisuutta.
1: Kauniita piirteitä, joiden kohdalla oleellisin ongelma on se, että näitä piirteitä ei ole opittu sublimoimaan, jalostamaan, johonkin tuotteliaaseen. Ja näin ne ovat säälittäviä likaisia piirteitä eivätkä osa suurempaa persoonaa. Tai jos on, niin on kyllä paska persoona eräillä.

Tässä mielessä syvin kysymys onkin siinä että miksi ihmeessä skeptikoiden tai uskontokriitikoiden edes pitäisi suostua keskustelemaan uskonnoista tavalla jossa uskovaiset saavat määrätä keskustelun näkökulmat ja keskusteluasenteet. Kun kenties koko asian ytimessä on se, että konformismissa, noin yleensä ottaen, lähinnä piilotetaan väärintekoja ja suojellaan väärintekijöitä. Eli kauniilla puheella "siloitellaan konkreettisemmat pahat teot konkreettisemmassa maailmassa". Epäkohtelias ilmaisutapa on kuitenkin lähinnä esteettisesti rumaa. Teot ovat paljon helpommin myös pahoja. Konformismilla myös ostetaan helposti huviretkiä Abileneen. Tehdään yhdessä sopuisasti päätöksiä joita kukaan ei halua.

Sivistyksen merkit - ja vähän taivaankin

Internet on raaka keskustelupaikka. Tätä sävyä on pidetty jopa hyvin vahvana merkkinä ihmisten ja kansan rappiosta. Snobistit näkevät että kulttuuri on rappeutunut. Ja juurevammatkin ihmiset näkevät että on säästetty vitsaa ja siksi lapsista on tullut kaikkien Pyhien Arvojen hylkääjiä.

Yleisenä kaavana onkin se, että keskusteluja hillitään. Moderointi on suorastaan välttämätöntä. Monesti esimerkiksi uskontokeskusteluissa on aivan järkevää muistuttaa esimerkiksi allekirjoittaneelle, että jos oltaisiin toisen kotona ja tarjolla olisi teetä ja pikkuleipiä, niin tuskin sanoisin samanlaisia. Tämä on aivan yhtä totta kuin se, että jos minä olisin toisen kotona kylässä pikkuleipiä nauttimassa, tämä ei myöskään sanoisi päin naamaa mitään sen kaltaisia mitä nettiin kirjoittaa.

Tässä itse asiassa on takana enemmän kuin pelkästään huomio siitä että "tekin olette epäkohteliaita". Tämä ei teknisesti ottaen olisi edes mikään asiallinen puolustus. Se ei poistaisi epäeettisyyttä ja huonotapaisuutta vaan korostaisi että kaikki ovat saastassa. Eikä yksikään pelastuisi. Takana on nimittäin se, että mitään opettavaista tai mitään ajavaa keskustelua ei tapahdu pintapuolisia kohteliaisuuksia heitellen.

Lisäksi tässä on takana suurempi huomio siitä että usein sivistys sekoitetaan sivistyksen ulkoisiin merkkeihin, joita matkimalla voidaan luoda imago sivistyneisyydestä ilman sivistystä. Sivistys sekoitetaan usein sen "pikkuserkkuihin" eli lukeneisuuteen ja hyviin tapoihin. Esimerkiksi minulla on hyvä kotikasvatus. Ja siinä korostettiin että fiksu ihminen käyttäytyy suojuvasti.

Itse asiassa en edes oikein kiroillut ennen kuin vasta teini-iässä. Itse asiassa yllättävin piirteeni on se, että olen livenä yllättävänkin lammasmainen ihmisenä. Ja tämä pätee nykyäänkin. Olen suorastaan järkyttävän kohtelias jos tarve on. Usein pysyn jopa sivussa, ja joku voisi luulla minua ujoksi ihmiseksi. (Oikeasti minua ei vain kiinnosta.) Toki minulla on tarpeen tullen sovellusrepertuaarissani suoritteita. Mutta ne otetaan käyttöön vasta kun on pakko. Esimerkiksi vartijana olin tunnettu voiman alikäyttäjä. Eli vaikka tilanne olisi vaatinut vääntämistä, jatkoin vielä siinäkin vaiheessa juttelemista. Nuorempana olin itse asiassa nykyistä vihaisempi. Siis siinä mielessä että minut saattoi raivostuttaa kunnolla. Nyt vanhempana tämä puoli on ollut laantumaan päin. Ja vihani ei ilmene kovinkaan helposti sellaisena joka näyttää raivona. Minun raivoni ilmenee siten että lakkaan hymyilemästä ja ilmeistöni on vakava. Se on olemassa, mutta se pullotetaan yleensä sisälle.

Moni voisi kuvitella että tämäntapaisen blogin pitäjä on jokin kuolaraivopää. Osaan jarruttaa. Nähdäkseni blogikirjoittelussa tähän ei vain ole yhtikäs mitään tarvetta. Sillä minä olen niitä tiukan domeenispesifissä universumissa eläjiä. En sotke elinpiirejäni kovin mielelläni. Työ on työ, vapaa on vapaa. Eri harrastusten alaporukoiden keskenään sekoittuminen ei ole mukavaa. Bloggaillessa raivokusipäistellään.

Syynä on kenties harvojen tiedostama asia. Tämä asia on Martti Luther. Elämme luterilaisessa maassa, nimellisesti. Kuitenkin suomalainen keskustelukulttuuri on kaikkea muuta kuin luterilaista. "Suomen Kuvalehti" kuvastaakin tässä kohden oleellisen kirjoituksen "Martti Luther ja vittuilun taito". Tässä nostetaan esiin se, että Luther oli aikansa mittapuilla todella sivistynyt mies. Hänellä oli myös käsitys kommunikaatiosta. Teoria voidaan kuvastaa yhdellä kuvalla.

Siinä sinulle vähän teesejä! Straight in your ugly face.
Ja Paavi se on yksi haiseva paskaläjä!

Luther oli siitä erikoinen teesejä-itse-mies, että hän ei todellakaan vastaa sitä yltiöympäripyöreän leppeää retoriikkamallia jota nykykirkko harjoittaa. Luther olisi itse asiassa tuominnut sen epäilyttävänä, mahdollisesti saatanallisena, paskanjauhantana. SK. kääntää Lutherin lausunnon "keskustelijoiden oli suositeltavaa suoltaa kuraa toisten niskaan hyvin henkilökohtaisella tasolla - vain näin oli mahdollista houkutella totuus esiin." Joku voisi ajatella että tässä uskontokriitikko lokaa valtionkirkkomme alkuperän. Ja että kritiikki herjaa koko luterilaisuutta ja tekee siitä jotenkin sikamaista. Mutta asia on juuri päinvastoin. Näen että Luther oli tässä kohden oivaltanut jotain hyvin oleellista. Ja tästä etääntyminen on johtanut paskanjauhanta-kiiltokuvanlevittelykirkkoon joka on antikeskustelevaa ja lutheriin suhteessa suorastaan kerettiläistä.

Ajatus röyhkeästä kielenkäytöstä tuo mieleen vain ad hominemin. Mutta tosimaailmassa herja ei ole aina ad hominem. Se on ad hominem vasta jos toisen argumentin laittaa vääräksi vain siksi että toinen on idiootti. Luther ymmärsi että jos toista kuvaa idiootiksi, hän puolustaa asemaansa eri tavalla. Luther ymmärsi että jos toista kritisoi, häntä voi tämän jälkeen kutsua idiootiksi. "Martti Lutherkin näki ystävällisessä julkisessa keskustelussa jotain orwellilaisen pelottavaa. Illuusio harmoniasta todellisuudessa toteutuu vain Disneylandissa ja uskonnollisissa traktaateissa." ... "Jos asiat ilmaistaan miellyttävällä kaunopuheisuudella, kyseessä saattaa olla Saatanan juoni." Lisäksi tunneilmaisu auttaa siinä, että omat intressit paljastuvat. Toiset eivät joudu arvailemaan ja keskustelusta tulee rehellisempää. Se ei ehkä ole kaunista, mutta se on parempaa kuin ovela selkäänpuukottamishippakiertue jota turhan moni harjoittaa internetkulttuurin yleisestä raadollisuudesta huolimatta.

Oleellista olikin se, että Lutherin suhde julkisuuteen on sama kuin itselläni. Moni kun on kohtelias julkisesti ja avautuu korkeintaan kaveripiirissä. Itse en ymmärrä miksi meidän pitäisi näyttää pahimmat puolet niille joista pidämme eniten. Lutherin mallissa julkisuus lisäsi hönkää. "Lutherin kirjeiden julkisuus tuntuu olevan yhteydessä niiden röyhkeään tyyliin. Tuntuu hämmentävältä lukea erästä Lutherin kirjettä vuodelta 1520. Kirje alkaa Kristuksen rauhan toivotuksella. Hetken päästä vastustajia haukutaan aaseiksi ja huoriksi."

Strategia on nerokas ; Provokaation tärkein funktio onkin siinä, että se lisää keskustelua. Tunteiden peittely, etenkin postmodernin keskustelupiirin suosima omien intressien peittely ja sivistyssanoilla kikkailu, ovat keinoja hämärtää asiat. Sanomisten ja korusanojen pintaan muodostuu kuorrute jonka taakse varsinainen asia peittyy. "Koska Jumala on yhtä aikaa ylhäinen ja alhainen, ihmisten käyttämän kielen tulee heijastella tätä ihmettä. Alatyyliset ilmaukset osoittavat, että ihminen ei ylennä itseään. Koska Jumala on puolueeton, hänet voi löytää hyvyydestä ja kauneudesta kuin myös viemärin kakkapökäleestä." Jos sivistyksen ydin olisi korusanoissa, ihminen matkisi saatanaa ja peittelisi virheitään. Tämä on oman hännän nostamista. Tämä on sen tapaista "imagonluomista" jota vastaan esimerkiksi kovasti arvostamani Michel Montaigne taisteli.

Itse asiassa Lutherin oppien menestys perustui kirjapainotaitoon ja yleiseen levitykseen. Kirjapaino teki valtavia muutoksia viestintään. Luther oli siis tavallaan mestarillinen internettrolli joka laittoi julkiselle foorumille tekstiä jota ei varmasti pidetty sävyltään asiallisena. Mutta joka juuri provokaatioluonteensa vuoksi sai näkyvyyttä ja viehätti ihmisiä. Nähdäkseni tämä ei turmellut Lutherin fanejen uskoa ja hengellisyyttä, pikemminkin juuri päinvastoin. Niin netissä kuin uskonpuhdistuksessakin vakaumus oman asian oikeudellisuudesta ja siitä flamettaminen on se, josta erialaiset massaliikehdinnät syntyvät.

Luther on itse asiassa yksi syy sille, miksi olen viehättynyt trollaamisesta. Hikipediassa minut tunnettiin ihmisenä joka antoi ikisuojia ja ikibannejakin. Kuitenkin samalla ns. vandaalismielisyyteni oli selvää. En siis ollut itse vandaali, ja siivoilin ja ennaltaehkäisin sotkuja. Mutta en moralisoinut. Pikemminkin ymmärsin heidän motiivejaan erittäin hyvin ja kunnioitin niitä.

Trollaamisessakin itseäni viehättää juuri se, että se on pohjimmiltaan sitä ett hyvä trollaus on hyvinkin jotain aivan muuta kuin miksi se yleensä käsitetään. Olen itse asiassa moittinut ihmisiä siitä että he trollaavat monesti silloin kun heidän pitäisi provosoitua ja päinvastoin. Tällöin halutaan ajaa omaa asiaa trollaamisen keinoin ja esimerkiksi kostaa entisille tyttöystäville. Tämä on toki mahdollista - miltei kenet tahansa voi trollata. Mutta tehokkaimmillaan trollaus on juuri silloin kun sitä harjoitetaan asiassa joka ei ole itselle merkityksetön. Tällöin keinovalikoimakin usein laajenee suuntiin jotka ovat trollaamisen kannalta tehokkaita. Sillä omaa asiaa ajaessa trollaaminen muuttuu helposti "huomatkaa minut" -tyyliseksi. Eli trollin oma teksti saa suoraan siihen kohdistuvia lainauksia ja viestittelyä. Ja tämä nähdään egoiluna. Hyvä trolli sen sijaan ottaa käyttöön identiteetin, käyttää sen vahvuuksia ja heikkouksia siten että valtatasapainot hämärtyvät ja ihmiset provosoituvat tuottamaan tekstejä jotka provosoivat muita. Tämä on hienovaraisempaa, ja jos asia ei ole oman sydämen lähellä, se on helpompaa.

Sen sijaan jos asia on tärkeä, on syytäkin provosoitua ja provosoida. Tämä on juuri sitä mihin Suomen Kuvalehden juttu viittaa puhuessaan arvailuteoriasta (second-guess theory). Siinä ihmiset provosoituvat (=tehokas trollauskeino) jos viestin merkitys jää auki ja sitä joudutaan arvailemaan. Provosoituneen keskustelun nähdään "...seuraavan tilanteesta, jossa ihmiset joutuvat jatkuvasti arvailemaan sanojen merkityksiä ja päättelemään, mitä lähettäjä ”todella sanoo”. Verkkokulttuuria tutkineen Ilkka Tuomen mukaan keskustelun toisesta osapuolesta tulee tässä tilanteessa heijastus omista kuvitelmista. Keskustelijan ennakkoluulot saavat vallan. Samalla osapuolet yrittävät ratkaista tykönään viestin sisällön saadakseen kuvan sen ”totuudesta”." Samalla Suomen Kuvalehti kertoo että flamesodissa joutuu todella arvioimaan mitä toinen tarkoittaa. Sillä jos trollaus on identiteetin häivyttämistä, sen synnyttämä provosoitunut flametus on sitäkin rehellisempää ja identiteettimerkkejä korostavampaa. "Keskustelijoiden kadonneita motiiveja miettiessäni olen ymmärtänyt, että flame wariin eli herjaussotaan osallistuminen on yhtä jännittävää kuin vuoristoradassa ajelu, vatsaa vääntää ja kaarteissa huippaa. Samalla on jännää suunnitella omaa vastinetta. Sitä varten täytyy vakuuttua, että on oikeassa." Suttunut flamettaja pakottaa reagoimaan sisimmän kanssa. Ymärrän että tämä on monille järkytyksen paikka, sillä aito sivistys vaatii omien heikkouksien sisäistämistä ja ymmärtämistä. Ei pelkkää ideaalikuplan rakentamista ja siihen liittyvää optimistista toiveajattelua joka kumpuaa lähinnä omasta egoistisesta itsekeskeisyydestä. Olenkin huvittunut ja hyvittynyt aina kun joku lukenut sulavaretoriikkainen etiketti-ihminen närkästyy. Sillä vasta kun he joutuvat tilanteeseen jossa he eivät voi vain bamboozle other people with dead languages, heistä voi kasvaa sydämen sivistyneitä. Joutuvat kerrankin paljastamaan itsestään sen poliittisesti/teologisesti/muuten vaan epäkorrektin totuuden.

Heidän ultimaattinen testinsä on tietysti se, että he voisivat tarjota minulle, kaiken sen rähinän keskelläkin, teetä ja keksejä. Iskisivät lopuksi nyrkin pöytään ja sanoisivat että turpa kiinni ja suu auki - tuossa on sinulle järkevämpää jauhettavaa kuin tuo Paska joka pesemättömästä suustanne kielioppimuodossa ympäriinsä kajahtelee. (Ja sanoisivat tämän kenties latinaksi. Ihan vain koska voivat.)

Liudennettua ystävyyttä

Facebook on erikoinen laitos ; Se on perusrakenteeltaan viihteellinen. Se muistuttaa vanhan ajan Irc -galleriaa tai "koulukaverit" -verkkosivustoa. Se on kuitenkin hyvin vakavamielinen koska siihen kirjautumiseen suositellaan nimen omaan omaa nimeä eikä pseudonyymiä. Salanimet taas ovat tärkeä lähes kaikissa muissa verkkopaikoissa.
1: Pseudonyymien "alter ego" on enemmän kuin anonyymi, mutta ei kuitenkaan ole aivan yhtä tiukka kuin oma nimi. Itse en pidä ollenkaan täysin anonyymistä, mutta arvostan pseydonyymiä hyvin paljon ; Se antaa mahdollisuuden paljastaa tulematta paljastetuksi. Se tarjoaa oman nimen mukana tulevan pysyvyyden ja koherenssin, jolloin kyseessä on jo ihminen. Pseudonyymillä on persoona ilman identiteettiä. (Pseudonyymin on oltava eettiesti oikein koska Batmanillakin on sellainen. "Etkö halua tietää kuka on tekojen takana?" ~ "Mutta minähän tiedän - se oli Batman".)

Viihteellisestä luonteestaan huolimatta facebookista on tullut välttämättömyys. Monet asiat vain ilmoitetaan siellä ja vain siellä. Näin ollen pysyäkseen menoissa mukana facebookia voi hyvinkin jopa tarvita. Toinen ongelma on siinä että vaikka facebook yrittää uuttaa oman nimen ja identiteetin keskiöön, se ei kuitenkaan suoraan sanoen kanna vastuuta jota identiteettien hallintaan tarvitaan ; Henkilöllisyyttä ei tarkisteta vaikka sen paljastamista pyydetään ja jopa odotetaan. ~ Tämä johtaa siihen että ongelmia voi seurata ; Siksi minulla on pieni ajatus heitettäväksi juuri niille ihmisille joilla ei ole facebookkiin liittymiseen mitään haluja ; Suosittelen kaikesta huolimatta facebooks -statuksen aktivoimista koska tällä voi estää sen, että joku toinen varastaisi nimesi käyttöön. Sitten kun olet luonut sen, piilotat sen kaikilta paitsi kavereilta ja tämän jälkeen et vain käytä sitä.

Ihmiset tosin tietävät osittain että facebook ei ole "niin luotettava" ; Ihmisten ikään kuin odotetaankin laittavan esimerkiksi kasvokuviaan näkyville, koska ne varmistavat että käyttäjätunnusta ei ole väärennetty. Näin ollen facebook rakentaakin itseään ruokkivan "pakkopaljastamisen" ilmapiirin. Tämä ei tietysti haittaa jos haluaa vain varata itselleen statuksen väärinkäyttöjä vastaan. Mutta jos facebookia käyttää tämä on hyvinkin merkittävä asia. Itselleni tämä ei ole ongelma, koska strategiani on erikoinen ; Ensimmäinen asia jonka opin medianhallinnasta on se, että jos päivittää vähän ja tärkeää, saadaan paljon irti. Siksi floodaankin pääsääntöisesti paljon ja melko merkityksetöntä. Statustani analysoimalla saa selville juuri sen mitä haluankin. (Ja joka paljastuu täällä blogissakin.) Olen pitänyt huolta siitä että facebook -analyysistä paljastuu lähinnä se että pidän puujalkavitseistä.
1: Moni on kenties huolestunut koska kirjoitan yllättävänkin henkilökohtaisesti jopa silloin kun käsittelen abstraktimpaa aihetta. Joitain ylilyöntejä olen toki tehnytkin mutta karkeasti ottaen mietin medianhallintaa informaation ylivuotamisen kautta siten, että tulkitsija luulee tietävänsä paljonkin, mutta oleellisimmat ja suojeltavimmat asiat eivät paljastu. Esimerkiksi puolisostani ei löydy mitään. Facebookissa ei ole hänestä edes kuvan kuvaa. Eikä täälläkään. Hänen olemassaolonsa on facebookissa vihjattuna "it's complicated" tai vastaavaa. Ihmisyys on aina kompleksista, joten tämä ei ole edes valehtelua.

Ilman tämänlaista "tiedusteluhäirintääkin" facebookissa "floodaus on päivän sana" ; Siellä kaveripiirit ovat ylitsevuotavaisia ja jo se että jokainen yksilö laittaa vain yhden pari juttua päivässä johtaa siihen että facebookin päivitysstatus on koko ajan täynnä uutta. Sillä kaverilistat ovat pitkiä.

Liian Täynnä Ihmisyyttä.

Facebookissa ihmisillä on todella usein yli Dunbarin luvun verran ystäviä listoilla. Näistä moni on omalla nimellään. Yhdistelmä on se, että ihminen jakaa paljon tietoa lähes ilman jarruja hyvinkin laajasti. ;Tämä on johtanut siihen että facebook on pohjimmiltaan määritellyt ystävyyden uusiksi. Samalla se on uudelleenmäärittänyt yhteydenpidon ja kommunikaation.

Facebook on postmodernisoinut tai kommunistisoinut yhteydenpidon ; Esimerkiksi feministejä leimaa usein ajatus "sisaruudesta" joka on yhdistänyt toiseilleen tuiki tuntemattomia ihmisiä. Yhteinen sukupuolikromosomisto yhdistää. Samoin kommunistisessa järjestelmässä "toveri" oli kuka vaan joka vain kuului samaan yhteiskuntaluokkaan. ; Facebookin "korostettu avoimuus"onkin melko persoonatonta tuntemista. Yhteys "sisaruuteen" ja "toveruuteen" on ilmiselvä. Siinä kaverilista on yhteisö jolle jaetaan monenlaista. Kaverilistojen seuraamisella voi tehdä yllättävänkin hyviä päätelmiä - jos käyttäjät eivät lallani ylifloodaa redundanttia tai häiritsevää datakohinaa jotka estävät relevanttien tulkintojen tekemistä. ~ Facebook on siis konttorirotta-keskiluokan sosiaalisuudelle samaa mitä kommunismi teki tuotantovälineiden ja työväenluokan suhteelle.

Rinnastukseni ei ole kovinkaan epäanaloginen ; Sillä jos mietitään että postmodernit ihmiset ja feministiset naiset korostavat usein tiedostamisen tärkeyttä. Tässä ideana on avoimuus ja jakaminen ; Postmodernin filosofian ytimessä on omien premissien esilletuominen, tiedostaminen ja niiden julkistaminen. Feministeistä voit vapautua vain jos tunnet kahleesi. Tässä keskiössä on informaation jakaminen avoimesti ; Jos olet rehellinen ja puhtaat jauhot pussissa niin mitä salattavaa muka olisi ja mitä riskiä on ylipäätään vatvoa niitä? Postmoderni filosofi on itse asiassa hieman kuin terapeutti tai rippipappi, mutta ilman vaitiolovelvollisuutta. Tämä jos jokin kuvaa facebookin informaationkäsittelyä.
1: Haluaapa moni nainenkin että ollaan mahdollisimman avoimia ensitreffeillä. Henkenä on se, että jos ei halua kertoa niin on pakko olla jotenkin sinister. Oma strategiani on floodata kaikki pahimmat negatiiviset piirteeni, jotta ihmiset luulevat että paljastamiset on jo tehty. Näin saan tehdä omiani.
Facebookin avoimuus-rehellisyysnäkemys muituttaa siitä miksi kommunistiset paikat tarvitsivat salaisia poliiseja ja tiedustelua. Ja miksi siellä oli tarve käsitellä "Kansan vihollisia" varsin kovakouraisesti. Se unohtaa että yksityisyys on arvo ja korostaa vain sitä että rehellisyys ja tieto on sama kuin avoimuus. Prioriteetit ovat ihmisen sosiaalisuuden kannalta ongelmalliset.
2: Filosofina olen sitä mieltä että onnellisuus ei kuulu mitenkään väistämättä viisauden rakastajan elämään. Ja että monesti ne riitelevät keskenään ja on valittava. (Ja aito filosofi paljastuu eetikoksi tai tietäjäksi näistä valinnoista. Priorisoiko rehellisyyden vai korotaako esteettistä sosiaalisuutta joka on ihmisen viimeinen linnake todellisuuden perusluonteen, riipivän banaaliuden, tiellä.) En kuitenkaan näe että olisi tarpeen että kaikki ihmiset olisivat tälläisiä. Jokaisella ihmisellä on yllättävän kova potentia, ja vaikka minustakin saataisiin isolla harjoittelulla hävittäjälentäjä - joka on esimerkkinä sen vuoksi että olen kamalan huono ohjattavien ja ajettavien koneiden kanssa ; En pärjää edes pelikonsolien autopeleissä - mutta se, että jokaisesta tehtäisiin hävittäjälentäjä ei tietysti ole se mitä pitäisi tehdä. Resurssoiminen tälläiseen olisi kammottavan kallista. Vähän kuten Stasin tiedustelujärjestelmäkin oli.

Internetmaailmassa avoimuutta pidetään normaalina. Esimerkiksi blogini kommenttejenkäsittely aikaansaa toistuvasti skismaa. Yleisenä perusteluna on se, että "ei muissakaan blogeissa". Eli on olemassa jokin "kommentteja kommenttien eikä kommenttien laadun vuoksi" -trendi jota kaikkien oletetaan seuraavan. Näkisin että yhtenä pääsyynä näihin skismoihin on ärsyttävä persoonallisuuteni ja pikkuvihainen mutta aggressiivinen luonteeni. Mutta toisena syynä on se, että nykyään internetmaailma käsitetään läpijulkiseksi paikaksi. ; Siinä missä viktoriaanisessa maailmassa koti oli kupla joka oli kytketty yhteiskuntaan lähinnä lokaation kautta - ja jossa "kotirauhan häirintä" oli erityisen vakava asia. "Blogirauhan häirintä" taas olisi avoimuuskulttuurissamme oksymorini. Mikä tahansa kommenttien laadunvalvonta nähdään kamalana sensurismina jossa "Herra Keisarin miellyttäminen" nousisi keskiöön.
1: Toki blogini on periaatteessa avoin kommenteille ja voisin poistaa kommentointimahdollisuuden kokonaan. Mutta tämä estäisi hyvät kommentit joita niitäkin aina silloin tällöi naidosti tulee. - Ja näiden kohdalla "Herra Keisari" onkin joskus "argumentteineen" enemmän kuin pulassa. En halua että blogini on "viktoriaaninen kupla" jonne pääsemiseen pitäisi noudattaa proseduuria joka olettaisi vieraan olevan vähintään vampyyrin tai vastaavan. Eli että pääsisi sisään vasta kun saa kutsun. Kysymys on siitä että blogi on "semiavoin" ja "puolijulkinen". Samoin kuin facebookstatus. Mikä on oleellinen muistutus jotta tämä kappale olisi blogauksen kannalta relevantti.
2: Lisäksi tämä "bloginetiketti" keskittyy yleensä muotoon substanssin yli. Esimerkiksi raju kielenkäyttö aikaansaa banaania useammin kuin virheargumentaation käyttö. Tässä vastuuta laitetaan pääasiassa bloggerin vastuulle. Tämän tiedostaneena eräs suositun käsityöblogin pitäjä kertoi lehtihaastattelussa, että raskasta kommentointia tulee säännölliseti. Ja että niiden yli täytyy vain nukkua yö ennen kuin kirjoittaa takaisin että ei tule vihaista tekstiä. Itseäni ihmetytti se, miksi ihmeessä hänen pitäisi uhrautua tällä tavalla ja että miksi hän odottaa ja suosittelee tämänlaista toimintaa yleiseksi käyttöperiaatteeksi? Logiikka jossa kommentaattorin lausuma loukkaa ja vituttaa, niin pitäisi välttää hänen loukkaamista ja vituttamistaan tarjoaa häijyläisille ylenmäärin tilaa ja mahdollisuuksia. Jos minulla olisi tämänlainen käytänne (a) blogikeskustelujen argumentaatio ei etenisi kun (b) en tekisi muuta kuin nukkuisin asioiden yli. Minun sangen vittumaisessa blogikommenttien myllyttämiskäytänteessä yhden ihmisen kanssa tulee konflikti tasan yhden kerran. Sen sivutuotteena saan tietysi totuudenmukaisen paskan miehen maineen ja kommentteja tulee aika vähän. Mutta se on odotettavissa ja ymmärrettävää. Sen kanssa on eletävä. Ja jos vaihtoehtona on iso määrä huonoa kommenttia josta pitäisi etsiä ne viisauden kultahippuset, niin mieluummin menee kultahippusia ohi kuin sitä jatkuvaa kokoaikaista seulomista joka vie rehellisesti sanoen aikaa siltä pääasialta. Eli itse blogin kirjoittamisesta. (Joka vie aikaa yllättäviä määriä aikana jota on rajallisesti ja jota kulutan moneen suuntaan.)

Vain homogeeniselle sisäpiirille.

Prioriteettien erikoisuus tulee selville kun miettii mitä facebookin yhteydenpitotapa on. Sille on arkinen ja kuvaava nimi. "Sisäänpäinlämpiävyys".

Facebookin rakenne on tehty sellaiseksi että perusoletuksena on että kaikki kaverut muodostavat utooppisen yhteisön ilman konflikteja. Ja että tätä yhteisöä ei yhdistä ystävyys vaan jokin korkeampi yhtenäisyys, koska Dunbarin luvun ylittäminen tarkoittaa sitä että ihmiset eivät enää voi olla tuttuja. Tämä abstrakti pakkoyhteisö syntyy ihmisen sosiaalisuuden rajojen törmätessä facebookin jakamisrunsauteen. Tämä varmistetaan siitä että tietojaan voi käsitellä aika heikosti. Paljastumisen kohdalla ei ole vapauksia ja hallintaa itsellä ; Omia tietojaan ja niiden näkymistä kun voi rajoittaa vain melkoisen karkeasti. Osa on aivan kenen tahansa nähtävissä ja osan voi rajoittaa niin että se on "vain kavereiden saatavilla". Mutta kun kaverimäärä on runsas, et itse asiassa voikaan tehdä tarkempia rajoitteita ja tehdä niin että vain tietyt kaverit näkevät yhdet asiat ja toiset aivan toisenlaiset asiat. Sisäänpäinlämpiävissä yhteisöissä riitoja ei synny, kun vain ekslkusiivinen piiri kommentoi keskenään.

Tosielämässä kaveripiirit ovat yllättävänkin monenlaisia. Kiistojakin syntyy. (Minä nyt vittuilen lähes kaikille, ja tämä on harvinaista. Mutta lähes kaikki ihmiset vittuilevat edes jollekulle yksilölle.) Näiden kohdalla olen huomannut että pahinta on kun kaveri riitelee toisen kaverin kanssa. Näitä tekisi mieli rajoittaa jotenkin. Itse en ole lähtenyt tälle tielle. Mutta olen itse kohdannut sen, että osa kavereista on tylysti potkinut joko minut tai jonkun osapuolen kaverilistoiltaan koska se aikaansaa liikaa konflikteja. Osa on hoitanut asian siten että on suoraan maininnut että konfliktit loppuvat nyt tai banaani heilahtaa jollekulle. Tämä kertoo siitä että vaikka kaveripiirit eivät olekaan sisäänpäinlämpiäviä (mikä on ainakin minun mielestä ihan hyväkin asia) niin facebookin rakenne pakottaa ihmiset kohti sisäänpäinlämpiävyyttä. Utooppinen rauhanyhteisö ei ole ihmisten luontainen tila, joten facebook pakottaa heidät siihen.
1: Tässä mielessä facebookin infrastruktuurin rakentanutta voidaan femimismi/kommunismivertauksen nimissä verrata Staliniin tai mitä pienimmästäkin tekosyystä erilaisia valituksia tehtailevaan telaketjufeministiin.

Tätä korostaa funktiot "like" -nappula löytyy, "unlikeä" ei. Ollaan siis pakkopositiivisia tai ei mitään. Ignoraatio ja negatiivisuus näyttävät samoilta. Tämä toki aikaansaa omituisia tilanteita jos on kaltaiseni läpitunkevasti negatiivinen olento. Jos vaikkapa valittaa negatiivisia statuspäivityksessään käy tulkinnan kannalta humoristisia ; Mitä tarkoittaa jos valitan sitä että minulla on kova päänsärky ja isä klikkaa että "like". Riemuitseeko hän päänsärystäni vai onko myötätuntoinen?

Loppukaneetti.

Kaiken kaikkiaan täysin avoin facebook olisi vaikeampaa kuin ihmissuhteet. Sillä normaalielämässä keskenään riiteleviä kavereita ei väkisin ja toistuvasti tuoda samoihin paikkoihin eikä tässä menetetä mitään. Normaalielämässä voidaan myös kertoa valkoisia valheita, mutta facebookissa tämä kaksinaamaisuus näkyy helpommin. (Tosin yksityisviestit tarjoavat tähän mahdollisuuden.) Facebook toimisi sisäänpäinlämpiävien ja eihierarkisten ynnä äärimmäisen rauhanomaisten ihmisketjujen kesken. En tiedä ainuttakaan ihmisryhmää joka olisi tämänlainen. Jopa hippikommuuneissa toiset ovat jotenkin "karismaattisempia" kuin toiset kun taas toisten oletetaan olevan ne joiden tehtävänä on vaikkapa tiskata tai maksaa muita enemmän vuokraa.
1: Kun sillä on säästöjä, ai miksi mulla ei ole? Ostin kaikilla palkoillani hamppua, joten nyt sun pitää maksaa vuokra! Se on sitä jakamista. Tämä kokemus minulla oli kun elin vähän aikaa kommuunissa. Sanotaan näin että en ollut  "se karismaattinen" tyyppi ja haistatinkin aika pian paskat koko laitokselle. Kommuunissa ei ollut yksityisyyttä ja joka huoneeseen oli kaksi ovea joita ei saanut lukkoon. Edes seksi ilman yleisöä oli hankalasti järjestettävää. Perseestä on kommuunielo. (Paitsi jos on mielenkiintoisia ja kohtuu harvinaisia perversioita ja masokistinen luonne, tämä on.)

Facebook on kuitenkin hyvä muistutus siitä mitä kommunististen utopioiden takana pohjimmiltaan on ; Toveruus tarkoittaa ystävyyden liudentumisesta. Se on jotain jossa jaetusta yhteisestä ideologista tulee keskeisempi kuin ystävyydestä. Samalla selviää että feministien "sisaruus" on melko viileän abstraktia intressien jakamista eikä välittämistä. Nämä ovat arvokkaita mietteitä joita voidaan kenties soveltaa myös siinä kysymyksessä että onko olemassa jotain "kristillistä suomea" jossa "jaetaan yhteiset perinteet ja ollaan yhteydessä".

Änkyrä

Nettipuheessa on käytössä paljon erilaisia negatiivisia termejä. Usein niitä on hauskakin käyttää. Käytössä on esimerkiksi sanoja kuten trolli, peelo, flamettaja ja vandaali jotka viittaavat monisäikeisesti keskustelun asenteeseen jolla on vaikutusta sen laatuun. Lisäksi on oman joukon erinomaisuutta tukevia vastustajan alentavia termejä kuten hörhöjä ja hihhuleita, jotka viittaavat tietynlaiseen mielipidejoukkoon jonka aihe on esimerkiksi hihhulin kohdalla uskonnollinen ja hörhön kohdalla enemmänkin kemiallinen. Näille on olemassa sisältö jonka minäkin jotenkin ymmärrän.

Kuitenkin "änkyrä" on termi jota en ole oikein sisäistänyt. ; Ilkka Wiio otti tätä esille joukolla kysymyksiä jotka joko ovat kyseisen termin kriteeriattribuutteja tai eivät ole. Tai joukon kriteeriattribuutteja jotka voivat olla pohjimmiltaan implisiittisiä kysymyksiä siitä että onko tässä todella termin määritelmä. 

"1. Änkyrä on ihminen, jolla on periaate tai mielipide, jota enemmistö ei jaa.
2. Änkyrä on ihminen, jolla on periaate ja mielipide. Hän on mielestään vain ja ainoastaan oikeassa ja kaikki muut väärässä.
3. Änkyrä on ihminen, joka ei edellä mainituista syistä suostu hyväksymään kenenkään muun mielipiteitä tai uskoa.
4. Änkyrä on ihminen, joka ei suostu muuttamaan kantaansa, vaikka se todistettaisiin vääräksi.
5. Änkyrä on ihminen, joka ei ole valmis rakentavaan ajatustenvaihtoon.
6. Änkyrä ei kunnioita muita paitsi niitä, jotka jakavat hänen kanssaan saman uskon ja maailmankatsomuksen."

Nähdäkseni tässä on jotain olennaista siistä minkä vuoksi jotakuta kutsutaan änkyräksi. Nähdäkseni änkyryyttä korostetaan muutamanlaisessa hieman erilaisessa alatyypissä:
1: Änkyrä edustaa jotain äärimmäisenä pidettyä mielipidettä, on marginaalia mutta ei suostu poistumaan omiensa luo vaan kuluttaa aikaa asiasta kinaamiseen. (Äärimmäisyys voi siis olla sitä että on koko kansan kannalta äärimmäinen. Mutta se voi olla myös seurasta kiinni, eli jokin jossain normaali perussuomalaisuus voi olla änkyryyttä vasemmistonuorten kokouksessa ja vasemmistonuori on Perussuomalaisten metsästysklikissä se änkyrä.) Änkyrä on tällöin sosiaalisesti vääränlaisessa paikassa oleva erimielinen jolla on kuitenkin tiukka mielipide josta hän ei luovu seuran paineen alla. Nähdäkseni tämä on hyvin yleinen syy kutsua jotakuta änkyräksi. Väärän mielipiteen kanssa väärässä paikassa pyörijälle käy mielestäni juuri kuten Jouko Piholle kävi Punk in Finlandin sivuilla. Tässä ensimmäisessä mielessä Piho olisi änkyrä. Ongelmana tässä on vain se, että näen tämän Pihon toiminnan jopa piristävänä. Jos änkyryys olisi tätä sosiaalista väärässä paikassa olemista, se voisi olla jopa kaunista.
2: Änkyryys on vihaisuutta ja huonoa käytöstä. Tässä kyky debattiin ja mielipiteenmuutokseen ei olisi niin tärkeää kuin asenne jolla se tehdään. Tässä mielessä änkyräksi voidaan kuitenkin kutsua myös hyvin taitavaa ja analyyttistä ja itsekriittistä kirjoittajaa. Sillä vihaisuus on kuitenkin pohjimmiltaan retorisella ja sosiaalisella tasolla.
3: Änkyryys on epäkeskustelullista eli siitä että ei suostuta muuttamaan omaa mielipidettä, eikä anneta merkitystä erilaisille itsestä poikkeaville näkemyksille. Tässä mukana on usein ajatus siitä että olisi myös se Yksi iso Ajatus joka sitten laitettaisiin mukaan vain aivan kaikkeen. Tällöin änkyrä voisi olla jopa leppoisa ja huumorintajuinen tyyppi, "mukava mies/nainen". Samoin vahva vakaumus muuntuu tällöin automaattisesti änkyryydeksi. (Osan mielestä tämä vahvistaa että tämä kohta on oikein, toisista se on tietysti merkki siitä että tämä olisi väärin.)

Näkisin että änkyryys vaatiikin jonkinlaisen useamman kuin yhden kohdan mukanaolon jotta se olisi riittävää. (Mielenkiintoista on että jos Pihoa voidaan pitää marginaaliutensa mutta arvoissaan pysymisen vuoksi änkyränä, niin pyös häntä pilkanneet punkkarit saisivat änkyrä -leiman koska he eivät kestäneet poikkeavaa ajatusta.) Änkyrä -termissä on nähdäkseni hyvin negatiiviset konnotaatiot, eli syytös on tavallaan vakava ja kutsumanimenä tai kuvauksena se on erittäin negatiivinen. Kuitenkin änkyrä -sanaa käytetään varsin paljon. Näin ollen se joko on määritteenä lievempi kuin se, mikä mielikuvissani on. Tai sitten sitä ylikäytetään jolloin sille on käynyt hieman kuten "psykopaatti" -sanalle ; Sekin on vakava termi jota vakavuudesta huolimatta heitetään ympäriinsä varsin kevytmielisesti.

Olenkin tämän "änkyrä" -sanan edessä äimänä. Se tuntuu olevan sana jonka merkityksen kaikki muut paitsi minä tietävät.

Kuka Kussa Kulloin

Moni kirjoittaa hyvin epämääräisesti ; Sitä viitataan hyvin epätarkasti johonkuhun kasvottomaan henkilöön, joka tavallisesti tiivistetään yhteen ominaisuuteensa, kuten uskonvakaumukseen. Tämä voi olla toki ymmärrettävää. Esimerkiksi itse olen ollut sen verran monessa keskustelussa että nettisivustolla, että takaisinetsintä voi olla hyvinkin vaikeaa. (Yksi syy kirjoittaa blogia aktiivisesti ; Tämä takaisinhaku helpottuu.) Tätä kautta argumentit anekdotisoituvat. Rakentuu kertomus siitä miten joku on jossain sanonut jotain.

Mitään haittaa tästä ei tietysti ole, jos argumentit ovat hyvin yleisiä jossain tietyssä ideologiassa. Silloin valittu luokka ei ole henkilön näkemyksen latistamista yhteen ominaisuuteen, josta sitten ylilyödään koko kyseisen ajatusmaailman kannattajiin. Sen sijaan tässä kasvottomuus on vain viittaamista yleisesti tunnettuun. Lähdekritiikissäkin tunnetaan pääsääntö, että lukiokirjatasoisiin faktoihin ei tarvitse lähdettä. ~ Jos väittää että sorsa on lintu, ei tarvitse viitettä tähän tietoon. Sen pitäisi olla ilmiselvää joka tapauksessa.

Näin on kuitenkin yllättävän harvoin. Usein tekstistä tekee mielenkiintoisen ja tarpeellisen ja lukemisen ja reaktion arvoiseksi nimenomaan se uusi materiaali mitä siihen on liitetty. Yleissivistys on se, mitä käsitellään ja logikka se, mitä käsitellään. Ja tässä tilanteessa pelikenttää määrittää tietotekniikasta tuttu "garbage in-garbage out" ; Eli jos lähtöfaktat ovat vääriä tai vääristyneitä, lopputulos on vain tuurilla osuvaa. Logiikassa kenties riittää että premisseistä seuraa johtopäätös, mutta useimmiten keskustelijat puhuvat nimenomaan maailmasta. Silloin on tarkistettava paitsi logiikan rakenne, niin myös se, ovatko premissit juuri sellaiset kun on sanottu.

Nettiympäristössä tätä tapahtuu ja jossain määrin siinä onkin hyvä "antaa vähän löysää". Vasta jos väitteet ovat epäuskottavia tai selvästi epäoleellisia, tai jos ne pitävät sisällään uutta opittavaa, kannattaa kysäistä että missä tähän 0n lähde. Jotta voi tarkistaa että sanominen on todella sanottu, että sanoja on oleellinen osa kyseistä keskustelukenttää eikä vaan joku yksittäinen epäoleellinen hörähtelijä, ja että teksti nyt vaan on niin mielenkiintoista että sitä haluaa sukeltaa suoraan tiedon alkulähteille.

Kriittisen tarkastajan kannalta anekdotisoituminen ja epämääräistyminen on tietysti sitä että hirveän paljon olennaista jätetään auki.

Tästä valittelee esimerkiksi feminismin ilmenemistä googlehauissa tutkaileva ; "Kymmenen ensimmäisen tuloksen joukossa on pakollisen wikipedia-artikkelin lisäksi peräti kaksi henrylaasasta sekä joukko asiasisällöltään epäoleellisia foorumikeskusteluja ja äijäblogeja. Wikipedia-artikkelia lukuunottamatta lähdelistaukset ja -kritiikit puuttuvat kaikista, ja sisältö on pinnallisesti tutkimalla tuotettu hyvin vahvasti miesasialiikkeen näkökulmasta." On tietysti helppoa viitata sanomiseen epämääräisesti esittämällä että "femakot sanoo tälläsiä". Kun sitä ei ole sidottu tarkkaan kohteeseen, ei kriittinen lukija kuitenkaan voi tarkistaa löytyykö tälläistä lausujaa mistään.

Minun tapani käyttää melko runsaasti linkkejä, myös niihin paikkoihin joista en pidä, on minulle eräänlainen kunnia -asia. Sillä tähän liittyy vanha lähteistämisen idea. Linkki on aina myös viittaus. Siinä missä eräs ajankohtais(historia)kirjasarja nimeää itsensä olennaisilla sanoilla "Mitä Missä Milloin", linkittäminen kertoo aina että "Kuka, Kussa, Kulloin". Lähdekritiikki onkin apuna silloin kun tarkastellaan argumentaation osuvuutta. Olkiukotteleva vääristely ja epätarkkuus kasvaa, kun niitä ei voi tarkistaa. Ja argumentaatioketjun kannalta olennaiset yksityiskohdatkion on helppoa ohittaa ja ne voivat rehelliseltä kriitikoltakin jäädä huomaamatta ja unohtua. Siksi tarkistamisen kannalta linkittäminen onkin hyvin tärkeää. Vain sen avulla voidaan tarkistaa että jonkun tahon mielipiteistöstä todella löytyy tämänlaisia väitteitä.

On hyvin houkuttelevaa jättää linkittämättä. Esimerkiksi Google laittaa arvoa hakutuloksissa linkkien kautta. Näin ollen jos kirjoitat kriittisen arvioinnin jostakin näkemyksestä, samalla sinut ikään kuin pakotetaan mainostamaan ja tätä kautta tukemaan moittimaasi tahoa. Sama ongelma on tietysti ollut kritiikissä muutoinkin ; Jotta voisit kritisoida esimerkiksi jotain kirjaa, on se ensin käytännössä hankittava koska vain sitä minkä tuntee voi kritisoida asiallisesti.

Näin onkin varmasti houkuttelevaa tehdä kuten minun blogissa kommentoimassa käynyt kommentoi ja oikeutti linkittämistä ja linkittämättä jättämistään netiketillä ja sillä että hänen viittaamansa lausunto oli vain niin huono että ei halua että kukaan sitä lukee. Näillä perustein hän esitti että jos on kiinnostunut argumentaatiosta, niin "luulisi riittävän, että poimin pelkät kasvottomat argumentit, vastaan niihin ja sillä hyvä." Hän korosti että hyvät internetinkäyttötavat, netiketti, ei vaadi linkittämistä. Hän siis keskusteli hyvistä tavoista ja kohteliaisuudesta. Netiketti on tietysti varsin epämääräinen käsite, koska jokaisella on siitä mielikuva eikä oikein mikään taho ole tehnyt siitä virallista kokoonpanoa. Mutta ainakin minun maailmassani lähteistäminen ja tarkkuus ovat tärkeitä. Hyvät tavat eivät niitä välttämättä vaadi, mutta argumentaation hyvyys kärsii hieman jos niitä ei ole. Jos on kiinnostunut argumentaatiosta, tietää että "kasvoton argumentti" mahdollistaa olkiukottamisen, eli argumenttia vääristellään matkan varrella ja sitten tätä uutta versiota moititaan kenties ihan osuvasti ja kuvitellaan että alkuperäinen argumentaaatio tästä kumoutuu ; Olkiukko ei näy argumenttirakenteesta millään muulla tavalla kuin vertailussa alkuperäiseen. Joskus ihminen tekee virheitä, ja rehellisyys ja avoin varmistamisen henki vaativat sen sijaan linkittämistä.

Minua tämänlainen ei kiinnosta yhtä paljon kuin ns. argumentatiiviset ja perustelun syyt. Kun sitä väittää kaikenlaista, kannattaa olla tarkka jotta voi vain sanoa että "on sanottu, on olennaista". Lähteistämistä ja linkittämistä jotta voidaan vakuuttua siitä että on joku henkilö joka on todella sanonut jossain jotakin joskus. Takaisinkelausta tarvitaan osuvuuden varmistamiseksi. Jos argumentit on viety sieltä oikein, sen pitäisi olla sillä hyvä että joku voi linkin takaa käydä asian tarkistamassa.

Voihan vitsi : En voi ymmärtää koska provokaatio.

Kirkkoherra Juha Molari on kerännyt itselleen epämieluisaa julkisuutta. Hänen nettikirjoittelussaan on ollut aggressiivisia sävyjä. Poliisia kiinnostaa, onko hän rikkonut lakia näin tehdessään. Syytteissä on minun korvaani melko lievältä tuntuva herjaus sekä korvaani pahasti särähtävä laiton uhkaus.

Molari on puolustautunut syytöksiltä. ; Hän muistuttaa siitä, että keskustelussa on konteksti, jossa vastataan toisen provokaatioon. Ja että teksti oli vitsikästä satiiria. Ja että hän ei voi ymmärtää miten joku on voinut kokea tekstin uhkaavana. Toisin sanoen kyseenalainen käytös perustellaan sillä millä se aina perustellaan - olipa asia mikä tahansa ja teko miten oikeutettu tai epäoikeutettu tahansa. ~ Vastakkain on tavan mukaan salliminen, jossa huumori, provokaatio ja häijyyskin sallitaan, koska mielipiteiden lausumista kunnioitetaan niin paljon että muoto ja etiketti menkööt asian edestä. Vastapuolella on herkkänahkaisuus jossa suvaitaan niin paljon että sensuuri oikeutetaan jonkinlaisen suojelun nimissä.

On toki hyvä muistaa, että kukaan -edes Molari- ei ole syyllinen ennen kuin hänet on tuomittu. Siihen asti hän on vasta epäilty, eli syytön kunnes toisin todistetaan. Kuitenkin se, että poliisin tarvitsee tutkia asiaa, tarkoittaa jo itsessään sitä että kirjoittelu on ns. "harmaalla alueella". Tämä muistuttaa yleisestä uskontokeskustelun aggressiotasosta. Sillä Molari ei ole mikään riviräyhääjä, vaan hän on koulutettu mies. Kirkkoherraksi ei pääse kuka tahansa. Tämä kertoo siitä, miten syvällä ilmiö itse asiassa on. Useinhan uskonnossa huonotapaiset nähdään jonain innostuneina maallikoina jotka typeryyspäissään tekevät ylilyöntejä. Ja että kunnon osaava kristitty sivistyy ja ymmärtää että näin ei kuulu tehdä.

Mutta kevennystä asiaan tuo se, että tosiasiassa internetissä olevat tekstit pursuavat kautta linjan tämänlaista "harmaalla alueella" olevaa ainesta. Hyvin pitkälle uskaltaisin väittää että monet nasahtavat enemmän huonolla tuurilla, kuin sillä että olisivat olennaisesti pahempia kuin muut.

Netiketti

"Siitä tulee sellainen lämmin pörröinen olo kun saa ihmiset suuttumaan."

Internetissä, kuten kaikessa muussakin on "hyvän tavan normistoja", kuin ulkoelämässäkin. Tietynlaisesta käyttäytymisestä menettää sosiaalisen arvostuksen. Netissä nämä eivät vain ole yhtä selviä kuin ulkoelämän normit. Internet on sen verran kliininen kanava, että se helposti nostaa esiin huonoja tapoja. Siellä tehdään normaalisti sellaista jota ei tehtäisi muutoin. Reagointi on vahvempaa, eikä sanomisia helposti varota yhtä paljon kuin normaalielämässä. Tämä on tietysti hyvä asia joskus, se kasvattaa avoimuutta, mutta toisaalta siihen liittyy myös huonojen tapojen ja ärhentelyn lisääntymistä.

Tähän liittyen on erilaisia internetlakeja. Ne ovat tietysti osittain humoristisia. Ja on vaikeaa sanoa mikä internetlaki on. Otetaan vaikka tunnettu Godwinin laki. Sen mukaan keskustelun pidetessä muuttuu varmaksi se että jotakuta verrataan natseihin. Tämä voi olla vain havainto, jolloin sanotaan että näin tapahtuu. Siinä voi kuitenkin olla sisällä normi siitä että tälläinen käytös ei ole toivottavaa ja ilmiön esiintuonti vain kertoo että sitä on syytä varoa. Tai se voi vain kertoa että natsianalogioita, kuten mitä tahansa analogioita, voidaan rakentaa lähes mihin tahansa.

Itselläni on tietysti omanlaiseni, melko suora tapa, suhtautua muihin. Usein kommenttini sisältävät sekä argumenttien käsittelyä. Mutta en lainkaan varo sitä että laitan mukaan myös moitetta käytöksestä. Varon vain sekoittamasta argumentin hyvyyttä ja lausujan epämiellyttävyyttä. (Miten onnistuminen, on sitten tietysti oma lukunsa.) On hyvä huomata, että vaikka persoonaa kohtaan hyökkääminen ei ole argumentti, on kommunikaatiossa mukana myös sosiaalisia puolia. Jopa minä ymmärrän tämän. Näin esimerkiksi opettaja voi sanoa Matille että "olet laskenut matematiikan laskusi väärin" ja näyttää miten se pitäisi tehdä (argumentti) ja vihjata sen jälkeen että on rumaa heittää toisia luokkalaisia kuminpalasilla (sosiaalinen puoli). Kun opettaja ei sano että laskut on väärin koska kuminpalat lentelee, tai että huono laskutaito tarkoittaisi surkeaa käytösnumeroa, on tilanne aivan OK.

Sillä mielestäni provosoituja tai suuttuja ei aina ole väärässä. Usein tietysti on. Monesti sanotaan että "ei pidä provosoitua jos provosoidaan". Joskus on kuitenkin hyvä miettiä sitäkin vaihtoehtoa, että antaa provosoijalle takaisin. Etenkin jos provokatiivisia ja kyseenalaisia keinoja käytetään muiden halventamiseen. Niiden käsittely ja ääneen lausuminen voi poistaa niiden tehon, jopa niin että ikävyydet palautuvat lähettäjälle. Reagoimattomuus muistuttaa minusta liikaa koulukiusaamista ja muuta sivusta seuraavien tapaa suhtautua. Asiasta heittäydytään ulkopuolelle, ja juuri tätä kautta toiminta voi ylipäätään jatkua.

Yleisesti ottaen minua ärsyttävät muutamat seikat, jotka eivät ole internetlakien listalla. Tämä ei ole mikään "yleinen tuomiolista", mutta tämän avulla on melko helppoa tajuta suurin osa käytöksestäni.

Kuten huomata saattaa, nämä kohdat käsittelevät enimmäkseen sellaista kohtaa, jonka voisi ottaa "asenteeksi".
1: Autoritaarisuus. Tämä tarkoittaa sitä että henkilö sisällyttää oman itsensä kuvailua osaksi argumentaatiota. Tämä kohta ei tarkoita sitä että henkilö ei saisi olla ylpeä osaamisestaan, vaan siitä että lausuntoon yritetään lisätä painoarvoa lähdeviittailun sijasta siihen miten hyvä asian esittäjä on. Tässä apuvälineenä voi olla jopa "itseoppineisuuteen" vetoaminen. Omakustannekirjailija voi esimerkiksi muuttua omalla retoriikallaan alan johtavaksi tutkijaksi Suomessa. Kuitenkin asia keskittyy siihen että henkilö on itse "niin paljon asiaan tutustunut ja sitä tutkinut", että hän on sen ehdoton auktoriteetti. Danth’s Law käsittelee juuri tätä kohtaa, mutta kattaa alueen vain hyvin suppeasti. Sehän sanoo että jos joku esittää voittaneensa väittelyn, hän on todennäköisesti hävinnyt "isosti". Erikoinen piirre on se, että auktoriteettia rakentava usein esittää omin sanojensa mukaan kumoavansa muiden auktoriteetteja. Kirjoittelun "sosiaalinen rakenne" on sellainen, että hän rakentaa itselleen asemaa. Mutta vain vastustajilla on auktoriteetteja, ja vain nämä on lupa ottaa kritisoitaviksi. Vastustajan auktoriteettiaseman saavuttamiseksi saattaa riittää tutkimuksen tekeminen, ja tulokset jotka eivät itseä miellytä. Näiden tekemä tutkimus on tietysti "tieteitä" isoilla heittomerkeillä. Eikä niiden sisältöä välttämättä tarvitse edes opetella.
2: Henkilö on ns. "One Trick Pony", yhden tempun hevonen. Tämä tarkoittaa sitä että henkilö innokkaasti johdattelee keskustelun sivuraiteille, ja aina tiettyyn aiheeseen. Tässä avainasemassa on päsmäriys, jota ei välttämättä huomaa ensimmäisellä kohtaamisella. Mutta hän vie, olipa aihe mikä tahansa, aiheen aina yhteen tiettyyn asiaan. Kun kerran toisensa jälkeen keskustellaan samasta asiasta ja tietystä näkökulmasta, olipa lähtökohta mikä tahansa, on selvää että näissä "spin offeissa" ei ole kyse yleisestä keskustelusta. Näiden henkilöiden keskustelutaito tiivistyykin siihen miten johdatella asia "siihen heidän asiaansa". Tämän suurin rike on minusta se, että se ei lainkaan kunnioita muita aiheita. Siinä implisiittisesti esitetään että vain tämä yksi asia on kiinnostava, tärkeä tai juttelun arvoinen. Muut aiheet tallautuvat jalkoihin, niistä puhuminen vaikeutuu suuresti. Muiden arvo on vain siinä miten hyvin siitä saadaan johdateltua puhe taas siihen samaan asiaan. Ja tämä asenne erottaa tämän vaikkapa jostakin asiasta tai aihepiiristä innostumiseen. Jos ihmisellä on tietty kiinnostuksen kohde, ja harrastuneisuutta, hän voi olla joko asiantuntija tai ainakin sellainen jota kannattaa kuunnella. One trick pony taas ei ole vain "innostunut".
3: Epätasapuolisuus. Tämä tarkoittaa sitä että mielestäni "hyvä lukutapa" tarkoittaa sitä että esittäjän oletetaan olevan täysjärkinen ja looginen. Silloin näkökulmia yritetään valikoida siten että toisen näkemys olisi fiksu. Tässä apuna voi käyttää paikallispolitiikan ja ulkopolitiikan rinnastamista: Paikallispolitiikan asiat voivat olla järkeviä vain tietyllä tasolla. Ulkopolitiikan asioiden esittäminen paikallispolitiikassa voisi olla melko irrelevanttia, päätöksentekovalta niihin olisi muualla. Samoin paikallispolitiikan esittäminen ulkopolitiikassa on tietysti usein irrelevanttia. Siksi onkin hyvä katsoa missä määrin ja millä ehdoilla on samaa mieltä. Ja vasta jos toinen rajauksen jälkeen esittää ettäon harjoittamassa ulkopolitiikkaa paikallisesti (tai toisinpäin), tätä on syytä kohdella kritiikin julmimmilla moukareilla. Mielestäni "tuomittavaa" on yleinen asenne, jossa toinen on paitsi väärässä, myös moraalisesti paha. Sellainen, jossa paikallispoliittisen näkökulman esittäjä siirretään ulkopolitiikkaan vain siksi että toisella on ns. "väärä mielipide". Asiat on käsiteltävä erikseen, niiden välillä ei välttämättä ole yhteyttä. Ja se, että erimielisyyteen liitetään moraalittomuutta kertoo yleisestä toiseuttamisesta, jossa itse nähdään oikeassa olevana, samanaikaisesti hyvän ja moraalisen kulman kautta ylivoimaisena, johon erimieliset ovat alemmassa asiassa. Toki ihminen voi osoittaa vaikka että skientologia on sekä tieteellisesti heikko että tekee moraalittomia toimia. Kysymys on siitä että asenteellisesti erimieliset automaattisesti sidotaan vastemielisiksi. Joskus näihin liittyy myös huhupuheita, urbaaneja legendoja. Se, kuinka helposti vaikkapa erimielisistä leviävä sähköpostikierros otetaan todesta, kertoo siitä miten reilusti asiassa ollaan mukana. Jos tietyn tason kritiikkiin ei sovelleta lähdekritiikin ja luotettavuuden arviointia, se kertoo siitä että henkilö ei osaa sitä mitä filosofit kutsuvat kriittiseksi keskusteluksi. Siinähän mukaan kuuluu molempisuuntainen kriittisyys. He ovat vain arkikielellä kriittisiä, eli he vihaavat ja vastustavat jotain tiettyä tahoa keinolla millä hyvänsä. Ja usein sekä kannattavat sekä puolustavat jotain toista lähes ehdoitta.
4: Lisäksi itseäni inhottaa se, että henkilö teeskentelee mukavaa ja utelee samalla henkilökohtaisuuksia. (Etenkin jos puhkuu raivoa jos ei anneta. Ja yrittää taas lempeästi.) Henkilökohtaisista asioista uteleminen on yksinkertainen keino hankkia manipulatiivista tietoa. Tätä voidaan käyttää henkilöä vastaan. Henkilökohtaiset asiat ovat aina julistukselle helppoja keinoja käännyttää toinen eiasiapitoisilla argumenteilla. Erityisen pahalta tilanne näyttää jos toinen on vain yksipuolisessa suhteessa, eli hän joko vain ottaa tietoja. Mutta myös jos hän itse tunnustaa asioita menneisyydestään. Jälkimmäinen on yleistä uskonnollisille tahoille: Henkilö voi kertoa miten hän on aikaisemmin ollut vaikkapa kannabista poltteleva pikkurikollinen ja alkoholisti, joka on nyt paremmassa tilanteessa. Tieto on toki henkilökohtainen, mutta se ei koske nykyisyyttä. "Admit past, deny today's flaws" -strategia itse asiassa rakentaa ideologista ylivertaisuutta: Nykyinen on niin paljon parempi, kuin se vanha. Näin tieto tasapuolistuu, ja mahdollisesti satuttavat tiedot siirtyvät vain toiseen suuntaan. Toiselle puolelle siirtyy vain tietoa joka voi vahvistaa ideologisen käännyttäjä-julistajan nykyidentiteettiä. Laajemmin sanoen kaikki manipulaatioon perustuvat menettelyt rakkauspommituksesta lähtien ovat tietenkin bannilistalla. Kaikki missä pyritään ensin horjuttamaan ja tekemään heikoksi, ja sen jälkeen rakentamaan ja ehdottelemaan uutta persoonaa ja jossa tätä uutta persoonaa pyritään ylläpitämään vaikkapa yhteisillä tilaisuuksilla, ovat sellaisia että arvostustilanne minun silmissä tipahtaa nollaan välittömästi.
5: Anonyymiteettiin liittyen voidaan katsoa että se antaa mahdollisuuden olla vastaamatta sanomisistaan. Siksi en yleensä arvosta anonyymejä. Tämä ei tarkoita pelkkää "anonyymin" statusta kommentointikentissä. Se koskee sitä että ei mitenkään yhdistetä siihen kuka kommentoija on. Voit tietää kuka "anonyymi" on. Vakaat nimimerkit eivät ole läheskään yhtä huono asia, koska ne ovat kuitenkin yhdistettävissä samaan tahoon. Puhtaasti anonyymejä tai vakaan nimimerkin sijasta kaikista pahimpia mielestäni ovat ehdottomasti "yhteispeliä harrastavat sukkanuket", sock puppetit. Niissähän sama henkilö rakentaa useita eri nimimerkkejä, jolla näytetään että tiettyä mielipidettä kannattaa useampi. Erityisen pahoja sukkanukkeja ovat "nimimerkinvaihtajat". He vaihtavat samassa paikassa nimimerkkiä toistuvasti. Silloin heidän kommentointihistoriaansa on lähes mahdotonta seurata. Nimimerkin vaihdolla voidaan myös paeta ikäviä tilanteita ja aloittaa oman agendan levitys ikään kuin puhtaalta pöydältä, ilman vastuuta vanhoista sanomisista. Samalla näyttää tietysti myös siltä että useampi kannattaa asiaa, joka tietysti on toimivan tehokas sekä manipulatiivinen, joskaan ei argumenttina minkään arvoinen, keino.