Perinteestä ja kopiomisesta.

Miekkailusta puhuessa on tärkeää käsitellä erilaisia perinteitä. Esimerkiksi Saksalainen tyyli on perinne, jota siis katsotaan ikään kuin saman systeemin kautta. Niiden ymmärtäminen otetaan sitä kautta miten ne ovat suhteessa toisiinsa. Perinteet tunnistetaan olennaisten samankaltaisuuksien kautta. Esimerkiksi Johannes Liechtenauerin kokoama isompi ryhmä joiden kamppailutaidot tiivistettiin systeemiksi, "Gesellschaft Liechtenauers", teki asioita, joihin viitattiin Ringeckin materiaalissa paljon myöhemmin, niiden kryptiset runoelmat selitettiin auki. Myös Joachim Meyerin tuotanto käyttää samanlaisia asentoja ja tekniikoita. Sama tulee vastaan myös Paulus Hectorn Mairilla, vaikka hänen käyttämänsä kielikin oli latina.

Jo se, että samat asennot toistuvat samanlaisella pohjalla toimii itsessään todisteena siitä että perinne jatkui jollain tavalla katkeamattomana ketjuna näiden kirjojen painamisen välilläkin.

Tietenkään perinteen ei oleteta pysyvän aivan identtisenä. Se muuttuu hieman. Tästä on hyvä ottaa esiin se, miten Liechtenauerin tyyli oli ammattiritarin tarpeisiin suunniteltu. Kun taasen Meyerin kirja oli ensisijassa urheilumiekkailuun, ei enää edes "elämästä ja kuolemasta" -kaksintaistelutilanteisiin keskittyvää. Ja siinä oli paljon enemmän perusasentoja kuin muissa teoksissa (siihen oltiin lisätty pääasentojen lisäksi sekundaarisia asentoja.) Ne ovat kuitenkin olennaisilta osiltaan samaa perinnettä.

Itse asiassa jännittävää on se, miten John Sutorin kirja, vaikka edustaakin saksalaista perinnettä, ei ole kovin arvostettu kirja, koska se ei tuo juurikaan uutta aiheeseen. Tätä kautta voidaan lähestyä jopa kysymyksiä siitä, missä määrin kirja on plagioitu. Sutorin kirja oli ainakin saanut paljon vaikutteita muilta kirjoittajilta, ja perinteen myöhäisajalla uuden tuottaminen on tietenkin aika epätodennäköistä, hyvä kun saa olemassaolevan tiedon säilymään. Tässä mielessä Sutor oli perinteen olemassaolevan tiedon siirtäjä, joka ei tuonut siihen "omaa näkökulmaa" kovin voimakkaasti. Tätä kautta hän voi jäädä esimerkiksi "Meyerin jalkoihin".

Yleinen perinteen ja plagioinnin erottaminen toisistaan on muutenkin hankalaa. Se on hieman kuten urheilussa ja piirteissä olevat asiat. Esimerkiksi tiedetään että
1: Urheilu vaikuttaa ulkonäköön. Painonnostajilla on suuret lihakset. Ei siksi että suurilihaksiset ryhtyisivät harrastamaan painonnostoa, vaan siksi että painonnosto kasvattaa lihaksia.
2: Urheilulajissa pärjäämiseen tarvitsee tietynlaisia rakenteita. Esimerkiksi erityisen monet koripallonpelaajat ovat pitkiä, mutta se ei johdu siitä että koripallo edistäisi pituuskasvua, vaan siitä että pitkät pärjäävät muita paremmin.
3: Joissain tapauksissa tilanne on vaikea. Esimerkiksi juoksussa huippujuoksijoilla on tietynlaiset säärilihakset. Erimielisyyttä onkin siitä, muokkaako juoksu lihakset tämänlaiseksi, vai onko tämä lihasrakenne hyväksi juoksulle, vai onko kyse molemmista.

Plagiointia pitääkin lähestyä myös kopioinnin kautta. Perinteessähän sama asia sanotaan usein monella eri tavalla. Joskus siinäkin on tärkeää toistaa vaikka pyhää mantraa, mutta kaikki tietävät perinteen sisällä että lausuja ei ole keksinyt sitä mantraa. Perinteen ulkopuolelle tämä näkyy siinä että se kopioituu lähes kaikille perinteen harjoittajille.

Miekkailun runous.

"Das ist von den vier leger
Vier leger alleyne / do von halt und flewg dy
gemeyne / Ochse pflug / alber / vom tage
nicht sy dir ummer"
(Johannes Liechtenauer)

keskiaikaisen miekkailun piirissä on käytetty symboleja. Niillä on kaikilla ollut selittävää luonnetta. Eli kuvaus on miekkailun opettelijalle hyödyllinen. Ne tekevät asioista muistettavia. Ulkopuolisen katsomana eroja symboleissa sen sijaan on paljon.

Esimerkiksi Liechtenauerin opetukset olivat kirjotettu kryptisiin riveihin (merkeverse). Niiden sisältöä ei ovi ymmärtää helposti. Toisin sanoen hänen runoelmansa olivat sisäpiirille muistisääntöjä, mutta ulkopuoliselle ne salasivat asian todellisen luonteen. Syynä on se, että tulkinnan avaimet, eli selitykset "miten tämä sana tulee tulkita" ei ollut samalla tavalla sisäpiirin ja ulkopiirin hallussa. Syynä oli tietysti protektionismi, halu pitää miekkailutaito sekä muilta miekkailukouluilta että alempisäätyisiltä salassa.

Tämä muistuttaa hieman sitä miksi jotkut sanovat "tieteen luennan yhdeksi runouden tulkinnan lajiksi" : Esimerkiksi kaasujen paineita tutkiessa voidaan selittää miten kaasu pyrkii kohti tasapainotilaa, jossa paine -erot ovat tasoittuneet. Kuitenkin tämä on matemaattinen seuraus siitä että hiukkaset liikkuvat satunnaisesti. Jos (1) päämääräsuuntautumista että (2) tietoista tavoitetta pidetään "pyrkimiseen" olennaisesti liittyneenä, tässä "pyrkimisessä" ei ole itse asiassa lainkaan kyse siitä pyrkimisestä mitä arkikielessä käytetään. Pohjalla oleva luonne on jopa täysin päinvastainen. Kun tämä ajatus sovelletaan miekkailuun, voidaan sanoa että Liechtenauer antoi "runouden tulkinnan lajin", jonka lukutapaa hän ei jakanut.

Samoin pelkistä riveistä ei saada riittävästi tietoa jotta miekkailun rekonstruointi niistä olisi riittävää. Yksityiskohtien poisjättäminen oli todennäköisesti seuraus salailevasta luonteesta. Jotkin asiat olivat "harjoittelussa jaettuja". Toinen suosittu selitys tälle on se, että merkeverset olivat "jatko -opiskelijatavaraa", joilla kokenut voisi rakentaa hienostuneempia tekniikoita.

Protektionismi toimi ; Symbolit kun voi aina selittää monella tavalla, jos tulkintaa ei ole rajattu. Tätä kautta muistisääntö toimi vain jos osasi itse asiaa. Tässä onnistuttiin hyvin. Itse asiassa Liechtenauerin esitykset olisivat yhä ymmärtämättömissä, ellei Sifmund Ringeck olisi selittänyt niiden sisältöä omassa kirjassaan. Ringeck aloitti Liectenauerin merkeversen siteeraamisella ja selitti sen jälkeen mitä ne tarkalleen ottaen tarkoittavat. Tämän jälkeen systeemi oli sen verran hyvä, että rekonstruktio lajista oli ylipäätään mahdollista.

Täysin päinvastaista symbolistrategiaa taas löytyy esimerkiksi Fiore dei Liberiltä. Hänen kuvauksensa selventävät. Hän esimerkiksi vertaa (ohessa olevassa kuvassa) eri jäseniä eläimiin. Esimerkiksi Jalat ovat elefantti, jotka ovat tukevia ja vahvoja ja oikean käsi on kuvattu tiikeriksi, joka on sekä tarkka että nopea ja voimakas. Tällä korostetaan sitä mitä asioita eri kehon osilla tulee tuottaa.

Toki osasyynä selvenemiseen on myös kuvitus. Ne jakavat sen tiedon joka muutoin oli pantattuna. Kuvista välittyy viestiä tavalla, joka muutoin vaatisi ison määrän tekstiä.

Miekkailumanuaalejen kautta.

Näytelmä ja elokuva ovat vääristäneet käsitystämme siitä miten ritarit ovat taistelleet. Meillä on kuitenkin näitä parempia tapoja selvittää miten systeemi oikein toimi. Syy on siinä että erilaisia oppaita on jäänyt jäljelle. Ilman kirjoitustaitoa, ja muita vastaavia, ne olisivatkin ikuisesti kadonneet. Kun kirja löytyy, sen pohjalta voidaan päätellä muun muassa systeemin hienostuneisuudesta. Siitä onko sen takana jokin systeemi. Tämä viittaa myös jonkinlaiseen siirrettävään taisteluperinteeseen. Internetaika on ollut siitä kätevä, että manuaaleista löytää kopioita melko edullisesti. Ja internetissä löytyy jopa skannattuja kirjoja. Kun tekijänoikeuksien hallintaa ei enää ole kenelläkään, tätä voidaan tehdä.

Tietenkin tulkitsijan intona on tehdä päätelmiä. Ongelmana on tietenkin se, että teoksia on säilynyt melko vähän. Eikä kaikki välttämättä ole säilyneet. Tätä kautta ei tiedetä kuinka tarkka otos kirja on sen ajan miekkailusta. Niitä on kuitenkin jonkin verran, jotan yleisesti sanoen "jotain voidaan kutienkin sanoa". Ne ovat siis dokumentti muiden joukossa.

Esittelen tässä karkeasti muutaman keskiaikaisen manuaalin. (Kuvaa klikkaamalla kuvan näkee selvänä. Jostain syystä bloggeri näyttää sen tässä suttuisena.)
1: Varhaisin tunnettu manuaali on "MS I.33". Se on melko tarkasti piirretty, ja siinä esiintyy munkkihahmoja. Esityskieli on latina. Kirjan uskotaan olevan saksalaista alkuperää. Kirja on itse asiassa melkoisen hyvin tehty: Siinä on paljon huolellisesti piirrettyjä kuvia, jotka on esitetty profiilissa. Kuviin on liitetty teksti, joka on kieleltään yksinkertaista ja selkeää. Salakieltä ja symboleja ei ole käytetty. Tätä kautta jokainen joka vain osaa munkkilatinaa, tai löytää jonkun kääntämään sen kielelle jota ymmärtää kykenee tajuamaan helposti niiden sisällön. Merkittävää on myös se, että kirja esittää swashbucklingia, eli siinä on ahkerassa käytössä miekka ja "pienen pieni kilpi" -pari. Kuvat ovat värikkäitä.
2: Toinen kirja on 1300 -luvun loppupuolelta. Se on saksalainen. Se on Hanko Döbringerin esitys, joka nojaa Johannes Liechtenauerin vaikutusvaltaisen systeemin piiriin. Teos on osittain menetetty. Työssä ei ilmeisesti ole kuvia. Sen sijaan kielellisessä muodossa yritetään esittää taistelutyylin logiikka. Taistelu on siinä siis selvästi formaali systeemi. Lisäksi se viittaa paikoin vanhempiin miekkailuasioihin - joista tieto on kadonnut - on siis selvää että miekkailulla oli tässä vaiheessa periteitä, tai sitä harjoitettiin melko paljon. Se ei ollut myöskään "temppukirja", eli vain kokoelma yksittäisiä tekniikoita (mikä on itsepuolustuksen kehityksen ensimmäinen raakaversio.) Mielenkiintoista kyllä, Döbringerin "Fechtbuch" (joka on yleinen nimi näillä manuaaleilla. Se kun on saksasta käännettynä "kamppailuopas".) erottaa selvästi schulfechtenin ja crustfechtenin, eli "koulutaistelun" ja "oikean taistelun".
3: Italialaisessa perinteessä keskeinen rooli on 1410 peräisin oleva Fiore dei Liberin "Flos Duellatorum in Armis". Tässä on piirrettyjä hahmoja, jotka on piirretty ääriviivakuvilla. Tämä kirja esittää ehdottomasti täydellisen taistelusysteemin. Siinä on valtava määrä erilaisia systeemejä jotka tiivistetään yhteen: On painia, tikaria, lyhyttä ja pitkää miekkaa, taitelua hevosen selästä, haarniskoituna... Jokainen osuus alkaa perusasentojen esittelyllä ja sitten esitetään perushyökkäykset ja niiden torjunta. Pidemmissä osissa mietitään vastineita perushyökkäyksille ja oikeaa reagointia jos toinen keksii nämä. Muutama kuva esittää jopa "animaatiota", eli yhdestä tekniikasta on useampia kuvia. Usein kuvia on yksi ja siihen on liitetty sanallinen selitys tilanteesta ja liikkeestä. Kirjaa on "moitittu" siitä että se esittää perusasennot ja hypähtää syviin ja vaikeisiin asioihin suoraan, oletuksena kun on ilmeisesti ollut että kirjan lukijalla on "vahva hyvä pohja". Tämä on verrattavissa "lukiokirjoihin" joita ei ole alustettu "peruskoulun kirjoilla", jos oletetaan että meillä ei syystä tai toisesta olisi hajuakaan mitä "koulussa" opetetaan. kunhan Fillipo Vadin "De Arte Gladitora Dimicandi" on 1480 -luvulta. Sen on sanottu olevan Fioren teoksen seuraaja, eli se oli ottanut siitä paljon vaikutteita. Jopa plagiarismista on syytetty. Toki dei Liberikään ei toiminut tyhjiössä. "Kirja, jonka tekijä on kadonnut", eli "Gladiatoria" katsotaan sen edeltäjäksi. Gladiatoria taas on jopa tyylikkäästi piirretty, siinä haarniskoidut ritarit kamppailevat.
4: Sigmund Ringeck kirjoitti 1430 kirjan, joka selittää Liechtenauerin tyylejä. Siinä on pääosin pitkän miekan tekniikoita. Tämä on merkittävä asia, koska se antaa tietoa muutoin kadonneista Liechtenauerin jutuista. Liechtenauer käytti kryptistä kieltä jotta taide ei leviäisi vääriin käsiin: Miekkailuhan oli elitististä. Sen hienoudet maaorjien käsissä eivät ole välttämättä mukava asia maanomistajalle. Peter von Danzig teki samankaltaisen kirjan 1452. Senkin tarkoituksena oli selventää Liechtenauerin esityksiä.
5: Sitten päästäänkin Hans Talhofferiin. Hänen tiedetään tuottaneen ainakin kuusi manuaalia. Tosin niistä vain neljä on säilynyt nykyaikaan asti. Kijat ovat vuosilta 1443, , 1449, 1459 ja 1467. Tyyli kehittyy pitkin matkaa ja viimeistä kirjaa voidaan pitää eräänlaisena huipentumana, johon ura tähtäsi. Talhoffer teki olennaisia parannuksia kirjaan: Hänkin esitti taistelijoita profiilissa ja tekstillä selventäen. Ja hän piirsi kirjan huolellisesti. Ja tekstitkin on tarkasti valitulla selkeällä kielellä. Hän ei myöskään hämmentänyt katsojaa koristeilla tai maaston yksityiskohtien piirtelyllä. Merkittävin etu on kuitenkin se, että hän piirsi kuvat perspektiiviä hyväksi käyttäen. Hän asetti kuvakulman hieman ylös, jotta osallistujien "syvyys" tulee esiin. Tästä on hyötyä etenkin askellusten ymmärtämisen kohdalla. Muutenkin osallistuvien suhteet toisiinsa selkiytyvät. Talhofferkin opettaa aina aloitusasennot ja perushyökkäykset ja opettaa tämän jälkeen reagoimaan toisen toimintaan. Tämä selkeys kaiken kaikkiaan eroaa esimerkiksi toisesta saman perinteen kirjasta, 1470 -luvulla anonyymin tekijän "Codex Wallersteinistä", joka on piirretty karkeasti ja jopa epäselvällä käsialalla. Siisteyden periaatetta seuraa myöhemmin "Le Jeu De La Hache" , joka on anonyymin tekijän teos "poll-hammerista", eli varrellisesta vasarasta. Se on hyvin piirretty. Se on myös "se kirja jossa opetetaan kuinka maamies ryöstetään veitsellä".
6: Vuonna 1515 sveitsiläistä alkuperää oleva, tuntemattomaksi jääneiden tekijöiden tekemä "Goliath" jäi kesken. Se on selvästi yhteistyössä tehty: Tiedetään että siinä on ollut useita kirjoittajia ja piirtäjiä. Kuvat ovat luonnollisen oloisia, eivät idealisoituja ja karkeistettuja hahmoja, kuten monissa aikaisemmissa teoksissa on.
7: 1536 Achille Marozzo tuotti "Opera Novan". Se yritti olla dekonstruktio vanhoista periaatteista, vaikka se samanaikaisesti rakentui niiden päälle. Hänen poikansa julkaisi kirjan englannissa nimellä "Arte dell Armi", ja se on ensimmäinen kerta kun "Martial arts" tiettävästi esiintyi tässä muodossa. (Merkittävä juttu siis. Vähän kuin se, joka keksi kutsua pientä moottoripyörää "mopoksi"!) Tässä kirjassa tyypillistä on se, että yksi liike esitetään sarjana kuvia. Siinä perusasennot myös analysoidaan, ja tästä yritetään johtaa erinäköisiä asioita. Toisin sanoen kirjassa pyritään lähestymään miekkailua sen ajan tieteen käsitysten kautta. Tämä analyysi saikin suosiota myöhemmissä kirjoissa. Esimerkiksi Camillo Agrippan "Trattato di Scienza d’Arme" vuodelta 1568 sisälsi paljon geometrisiä muotoja tehdäkseen asiasta "tieteellisen". Tässä kirjassa esitettiin myös liikkeet yhdessä kuvassa: Eli liikettä ei kuvattu kuvasarjana, vaan kuvasarjana jotka asetettiin päällekäin niin että niistä yhdessä tulee yksi kuva. 1570 Giacoma Di Grassi sai valmiiksi "True Arte Of Defense" -kirjan, jossa geometrian ja kuvasarjojen käyttö vietiin melkoisen pitkälle.

Miekan anatomia.

"Understanding the function of swords is about understanding their design. This is a matter of understanding the complex elements of blade geometry. Yet, these are little understood today, even among many commercial and private sword manufactures. A sword cannot be examined solely from a silhouette or face on view. It must be examined based upon its whole blade profile - overall shape, length, width, and differences in thickness and taper in its cross-sectional change."
(George Turner, "Sword Motions and Impacts - An Investigation and Analysis")

Miekan käytössä, kuten missä muussa tahansa asiassa, on tärkeää tuntea työvälineensä hyvin. Miekan jokaisella osalla on omat käyttötarkoituksensa. Miekka on ollut tärkeä ja käytetty väline ja se on lisäksi ollut aikanaan sangen mittavan suuruinen investointi, sen käytettävyys taistelussa on pakko olla merkittävä. Siksi miekan jokainen osa ja käyttötarkoitus on melko tarkasti mietitty.

Tosin en yhdy väitteeseen jonka mukaan miekat kehittyisivät paremmiksi aikojen saatossa. Smallsword ei edusta parasta mahdollista miekkaa, vaikka se olikin viimeinen miekkamalli jota käytettiin: Toki se oli täydellinen siihen poliittiseen ja kulttuurilliseen ympäristöön jossa sitä kannettiin: Esimerkiksi miekka, jonka pituus on jonkun ajan lain mukaan sellainen, että sitä ei saa kantaa kaupungilla julkisesti, johtaa miekkamalliin jossa terän pituus on juuri tuo laillisuuden raja. Tämä taas ei välttämättä ole sama asia kuin optimaalinen terän pituus miekkataistelussa, jota saataisiin käydä vapaasti valittavilla välineillä. Esimerkiksi coustillet voidaan laskea veitseksi, mutta se on muodoltaan miekka. Se oli juuri sen mittainen että sitä sai kuljettaa kaupungeissa joissa miekkojen kantaminen oli kiellettyä. Miekan kohdalla tilanne on siis jokseenkin sama kuin evoluutiossa : Ei voida sanoa että olisi jokin objektiivinen "trendi parempaan", mutta tilanteeseen sopivaan tuleva trendi sen sijaan on koko ajan vahvasti läsnä.
1: Pommel eli ponsi on miekan kahvan päässä oleva pampula, jonka ideana on tasapainottaa asetta. Tasapainossa oleva painavampikin ase on kevyempi käyttää koska tasapainopiste menee lähemmäksi kahvaa, joka taas on vipuvoiman lähtökohta koska siinä kohdin yleensä pidetään voimanlähdettä eli käsiä. Tasapainotuksen tehokkuudessa on siis kyse aivan perusfysiikasta, vipuvoimasta ja tasapainopisteestä. Pommel on myös siitä kätevä, että monissa tekniikoissa sillä löydään päähän. Esimerkiksi tässä MEMAG:in esittelemässä Talhofferin Fechtbühista saadussa tekniikassa sitä käytetään rannelukon apuvälineenä.
2: Handle, eli kahva, josta miekkaa tavallisesti pidetään kiinni. On tosin huomattava, että tämä on vain yleisperiaate Monissa tekniikoissa miekkaa käytetään myös poikkeuksellisella tavalla, joitain erikoisia mutta käytössä tehokkaita otteita voi katsella esimerkiksi tuon videon keskiaikaisista kirjoista napatuista kuvista. Esimerkiksi Codex Wallersteinin plate 214:ssä on esitetty tekniikka, jonka nimi on "Mordhau" ja joka tunnetaan myös nimellä "Mordschlag" ja "Mordstreich". Kuvassa ritari pitää molemmilla käsillään miekan terästä kiinni, jolloin hänellä ei ole kumpikaan käsi kahvalla. Tästä erikoisesta asemasta hän sitten iskee vastustajaa pommelilla päähän. Iskun variaatioissa vihollista voidaan jopa lyödä väistimellä (jotka voitiin jopa teroittaa erikseen tätä tarkoitusta varten), tai käyttää väistäntä vihollisen hartian koukkaamiseen tai viedä väistin toisen niskan taakse ja tehdä tästä tasapainon horjutus ja kaato. Kyseessä on siis karkeistus. Mutta se ei tarkoita että se ei olisi hyvä pääperiaatteiden esittämisessä.
3: Crossquard, eli väisti tai väistin tai quillon on osa, jota käytetään suojaamaan käsiä. Sitä käytetään usein siirtämään vihollisen miekkaa pois keskilinjalta (collection) samalla kun siihen lyödään itse. Osaa käytetään myös monissa rannelukoissa, ja osassa tekniikoista sen avulla nykäistään joko miekkaa tai miekkamiestä itseen päin, jotta tämän tasapainoa saataisiin horjutettua.
4: True edge on miekan se terä joka on pidettäessä vihollista kohti. Eli se, joka on miekkaa edessä pidettäessä eteenpäin.
5: False edge on miekan se terä, joka on pidettäessä itseä kohti. Koska eurooppalainen pitkämiekka on symmetrinen, eli suora ja molemmilla puolilla on terä, tämä ei ole yhtään sen tylsempi kuin toinenkaan terä. Etenkin saksalaisessa keskiaikaisen miekkailun tyylissä monessa tekniikassa lyödään false edgellä. Italialaisessa pitkämiekkaperinteessä tätä käytetään vähemmän. (Eurooppalaisessa miekkailussa on siis kaksi perinnettä, jotka molemmat ovat erinomaisen hyviä ja hienostuneita, mutta keskenään erilaisia. On saksalainen tyyli, jonka kärkinimiä ovat mm. Johannes Liectenauer, ja Sigmund Ringeck. Italialaisessa tyylissä keskeinen on taas sellainen nimi kuin Fiore dei Liberi.) Pääsääntönä voisi sanoa että ylös päin lyötäessä false edgeä käytetään jopa melko usein. Ja sitten esimerkiksi Duplieren -tekniikassa false edgeä käytetään torjunnan jatkeena, sillä tehdään collection samalla kun varsinainen isku tehdään true edgellä. Tekniikka on "one of my favourites".
6: Forte, joka tarkoittaa miekan kahvaa lähinnä olevaa puoliskoa, sekä true edgen että false edgen puolella. Tätä kutsutaan "vahvaksi", koska tarjoaa suuren vipuvoimaedun torjunnoissa. Tätä osaa käytetään siis monissa torjunnoissa. Suurin osa deflektioneista ja käytännössä kaikki oppositionit tehdään käyttämällä tätä osaa miekan terästä. Silloin sinun ei tarvitse olla valtava voimamies verrattuna vastustajaasi.
7: Debole / Foible taas on vastaava osa, mutta terään päin. Tätä taas kutsutaan "heikoksi", koska se tarjoaa heikomman vipuvoiman torjuntoihin. Hyökkäykset(attacks) ja toisen miekan kokeilut (engagements) tehdään kuitenkin tällä osalla. Tämä osa on tärkeää myös silloin, kun vihollisen tekniikka joustetaan(yielding). On tärkeää huomata että iskiessä tämä miekan osa kulkee nopeasti verrattuna forten osiin (jos piirretään ympyrä, jonka keskipiste on joko miekan kahva tai miekkamiehen painopiste, forten rajaavan kaaren pituus on lyhyempi kuin debolen, ja koska iskussa miekka kulkee kaaressa, joskus jopa molempien em. kaarien kautta, se kulkeen geometrisestikin ajatellen pidemmän matkan samassa ajassa. Joka taas tarkoittaa suurempaa nopeutta.) Siksi nimen omaan tämä osa on se, joka törkätään vihollisen sisään. Tässä osassa on kaksi erittäin tärkeää aluetta:
___7.1: Aivan kärkiosa, jota käytetään pistoissa ja iskuissa, joiden tarkoitus on viiltää tehokkaasti.
___7.2: Em. osan ja keskiosan välille jäävä alue, jota käytetään normaaleissa iskuissa. Syynä on perkussiovaikutus: Tämä taas on helppo kuvata sillä, että jos joku ottaa käteensä hyvän metallimiekan, ja lyö tämän laakeaan osaan, se värähtelee. Paitsi tässä tärkeässä kohdassa se on aika pientä. Toisin sanoen, kuten mikä tahansa kiinteä kappale, miekka värisee kun siihen isketään - ja sen tarkoitus on olla iskun välineenä, joten värinöiltä ei ole vältytty. Ja kuten kaikilla värähtelevillä kiinteillä kappaleilla on "rotational nodeja" eli "pivot pointteja", jotka ovat paikkoja missä "aalto" kääntyy eri puolelle, ja joiden kohdalla värähtely on tämän vuoksi pienimmillään. Hyvin tasapainotetussa miekassa toinen käännekohta on kahvassa, yleensä suoraan "oikean käden"(eli vahvan käden/miekkaa juuri väistimen alla olevan käden) alla. Toinen on tietysti terän puolella. Usein hyvien miekkojen kehutaan olevan "harmonically balanced". Tämä tarkoittaa sitä että miekalla voidaan suorittaa hyvä isku ilman että värinät tuovat epämukavuutta kädelle. Koska värinät liittyvät lujasti painopisteisiin, joita voidaan siirtää esimerkiksi laittamalla kevyempi tai painavampi pommeli tai muuttamalla terän painoa ja muotoilua. Monet sepät ja miekkailun harrastajat levittävää ajatuksta erityisestä menetelmistä, jotka johtavat "blade harmonicsiin", ja esittävät että ilman tätä miekan värinät häiritsevät linjaa ja iskun voimaa. He mainostavat erityisiä menetelmiä, joilla tätä ajetaan takaa. Kuitenkin monet miekkailun ekspertit ovat sitä mieltä että mukavuus on vain suora sivutuote, joka syntyy automaattisesti oikeasta muotoilusta ja painotuksesta eikä niinkään mistään erillisestä ominaisuudesta. joka asetetaan miekkaan Tosin tutkimuksissa on jopa havaittu että esimerkiksi pesäpallomailoissa iskettäessä nämä painopisteet eivät edes ole niissä kohdissa, joissa "se tuntuu hyvältä". Itse perkussioilmiö on sama, ja pesäpallomailan iskun tehokkkuus ja pitämisen mukavuus liitetään samoihin asioihin, joten ne ovat sovellettavissa. Syynä seppien mainontaan on ilmeisesti se, että "well weighted" kuulostaa vähemmän myyvältä ja myyttiseltä ja hienostuneelta kuin "blade harmonics". Toisin sanoen tuossa tuotteelle luodaan keinotekoista lisäarvoa antamalla sille hieno nimi.
8: Fuller eli Veriura ei sitkeistä huhupuheista huolimatta ole sitä varten, että veri jotenkin erityisen hyvin virtaisi pois miekan terästä tai että se tekisi tehokkaampia haavoja jotka vuotaisivat verta paremmin. Veriurien takana on ajatus siitä, että miekasta saadaan kevyempi hiomatta siitä kuitenkaan pois tehokkuutta. Veriuria käyttämällä Terästä saadaan pidempi, leveämpi ja kevyempi ilman että kestävyys uhrataan prosessissa. Samalla miekan painopistetä saadaan kohti kahvaa - joka siis tarkoittaa sitä että sillä on samaa tarkoitusta kuin ponnella, tosin sillä erotuksella että pommel lisää miekan kokonaispainoa ja veriura taas vähentää sitä. Eri miekoissa veriuria voi olla yksi, kaksi tai jopa kolme. Myös leveitä veriuria on tehty.
9: Lisäksi miekoissa voi olla muitakin muoto -osia, kuten rainguard/chappe joka on väistimen paksunnos joka jatkuu hieman terän päälle. Sen tavoitteena on sovittaa miekka hyvin huotraan, eli miekan tuppeen ja suojata sitä sateelta. Tämä on tärkeää, koska jos huotraan pääsee vettä, se sinetöityy sinne, ja tämän lopputuloksena miekka ruostuu todella nopeasti. Myös väistimeen tehdään usein erilaisia suojaavia renkaita, joiden tarkoituksena on suojata etenkin peukaloa, joka viedään eräissä otteissa väistimen päälle, mikä tarjoaa etuja moniin tekniikoihin ja toisaalta vie otetta lähemmäs miekan tasapainopistettä - joka yleensä ei ole aivan väistin kohdalla vaan on hieman terän puolella. Ricasso taas on joissakin miekkamalleissa oleva terän osa, jota ei ole lainkaan teroitettu. Usein siihen lyödään tekijän leimaa. Ricasson tarkoituksena on ollut tarjota miekkamiehelle mahdollisuus laittaa käsi mukavasti väistimen toiselle puolelle. Tätä voidaan tarvita joissakin tilanteissa. Koska ricassossa ei ole terää, se kestää hieman paremmin impaktia, mutta se silti toimii torjunnoissa. Mikä, kuten muistammekin, on miekan kahvaa lähellä olevan osan tärkeä tehtävä.