Onko koira uusi ihminen?

Iltalehti uutisoi tutkimuksesta joka kartoitti koirien tietoisuutta. "Tutkijat käyttivät koiran kateellisuuden mittaamiseen samoja menetelmiä kuin ihmisten kateellisuuden tutkimiseen. Tutkijat ovat pohtineet siitä, onko todella näyttöä siitä, että koirat voivat tuntea syyllisyyttä ja häpeää. Koiran syyllisen oloinen käytös voi olla vain opittua käytöstä, koska se käyttäytyy niin vain ihmisen läsnäollessa. Se ei siis välttämättä kerro koiran oikeasta tunteesta." Koirien ihmismäisyyttä lähestymään on sitten asetettu tutkimus josta kertoo New York Times. Siinä koiria on laitettu MRI -laitteeseen. Näissä tutkimuksissa on havaittu samanlaisuutta aktivoituvissa aivoalueissa ja tätä kautta on päätelty että koirat tuntevat syvemmin kuin voisi arvata. Ja että tämä pitäisi huomioida etiikassa. "The ability to experience positive emotions, like love and attachment, would mean that dogs have a level of sentience comparable to that of a human child. And this ability suggests a rethinking of how we treat dogs."

Ihmiset ovat reagoineet asiaan monella tavalla. Osa nostaa esille ajatuksen jossa "Taas joku tutkija saa mainetta ja kunniaa todistamalla itseselvää asiaa." Nämä ihmiset on tietysti helppo tuomita suoralta kädeltä. Nollatutkimus ei määräydy sen mukaan mikä on ihmisten arkijärjen intuitioiden tulos. Tiedettä ei tehdä mututuntumalla eikä perusoletuksena pidetä että arkijärjen mukaiset asiat ovat tosia. Tässä mielessä tämänlaatuiset kommentit voitaisiin nähdä jopa syvänä ongelmana ja haasteena tieteen popularisoinnille. Mutta tosiasiassa tämä arkikokemus kuitenkin nojaa yleensä kokemuksiin eläimistä. Itsekin olen puuhannut koirien ja muiden eläinten kanssa sen verran että minulle on tätä kautta syntynyt "omakohtainen kokemus" siitä että koirat ovat tuntevia olentoja. Ja tämä on arkijärkeä. Kunnes muistaa että tekoälyn kohdalla yhtenä tieteellisestikin jollain tasolla validin ja kiinnostavan konseptin, Turingin testin, ytimessä on ihmisten kokemus. Tulos saadaan toki tilastoimalla ja vertailemalla yksittäisten ihmisten arkikokemuksia. Eli siinä mielessä ensimmäinen arkijärkihuoli pätee yhä. Mutta se kuitenkin heikkenee.

Siitä huolimatta kysymys siitä miten paljon koiran tietoisuudesta voidaan sanoa on haasteellinen. En pidä siitä miten NY -times otsikoi uutisen siten että koira on uusi ihminen. "Dogs are people, too". Sillä se oikoo päättelyssä hyvin paljon. Pentti Oinosen ajatus siitä että pian menisimme naimisiin koirien kanssa ei siis saa ainakaan minun silmissäni kovin suurta uskottavuutta.

Klassisesti tämäntapaista kysymystä hoitelemaan on otettu Thomas Nagelin "What Is It Like to Be a Bat?" Nagel on hyvin tiukka siitä että kun eläimen aistijärjestelmät ja muut ovat hyvin erilaiset, on lähinnä antropomorfististen piilo-oletusten siirtelyä kuvitella että voisi lepakon aivoja tutkimalla selivittää miltä lepakosta tuntuu. Tässä on toki syytä ottaa huomioon ajatus siitä että aivot tuottavat tietoisuuden. Se ei ole nykyaikana ollenkaan heikko oletus. Toinen jota on syytä olettaa on evoluutio, joka ei myöskään ole nykyään ollenkaan heikko oletus. Tätä kautta Nagelin ongelmaa voidaan lieventää. Kenties emme voi ihan tarkasti tietää miltä tuntuu olla lepakko, mutta kuitenkin joka tapauksessa ihminen on lähisukua apinalle joten analogisuuksien kohdalla tiedämme jo paljon lepakkoa paremmin miltä tuntuu olla apina. Koira on luonnollisesti jossain siinä välillä. Analogisuus aivotoiminnoissa kertoo taatusti jotain. Etenkin kun se yhdistetään etologiaan eli koirien käyttäytymisestä saatuun tietoon. Emme siis ehkä tiedä miltä tuntuu olla koira mutta voimme olla melko varmoja että koirilla on tunteet.

Tässä kohden on kuitenkin hyvä huomata että MRI tuntuu silti olevan nykyään jotain joka klassisessa filosofiassa vastaa ajatuskoetta ns. cerebrascopesta. Eli koneesta joka jotenkin suoraan mittaisi aivoista niiden kognition tilat. Moni tuntuu ajattelevan että MRI olisi tälläinen "ajatustenskannauslaite". Aiheesta on kirjoitettu neurofilosofinen kiinnostava artikkeli kivun mittaamisesta. Matthew Stewartin "fMRI: A Modern Cerebrascope? The Case of Pain" kertoo siitä minkälaisia filosofisia ongelmia tällä on ihmisten kivun mittaamisessa. Koiran kohdalla ne ovat astetta suurempia. Stewart korostaa että fMRI mittaa nesteiden virtaamista aivoista, ei siis edes neuronien toimintaa. Ja tämä on monen mielestä "mutkan takaa mittaamista". Ja tällä saadaan paljon mielenkiintoista dataa. Ne kuvaavat kuitenkin paremmin sitä että jokin tiedetään kivuksi ja sitten katsotaan kivun mekaniikkaa. "despite all the problems with fMRI techniques in studying pain, there are many things they can still show us about pain, pain processing and pain inhibition" Toisin sanoen se ei niinkään mittaa kipua kuin sitä miten ihmiset prosessoivat kipua. Tästä on kuitenkin luonnollisesti apua konseptualisoinnissa. Jos ei muuten, niin kaikkien mallien olisi jotenkin kyettävä koherentisoimaan itsensä fMRI:n tuomien havaintojen kanssa. Syvin ero on juuri siinä että fMRI kuitenkin pakotetusti mittaa toimintaa eikä fenomenologisia subjektiivisia tiloja "To define pain in terms of pain activity, and not in terms of phenomenological feel, flies in the face of decades of philosophical tradition and argumentation."

Nähdäkseni tästä huolimatta mittauksilla on jotain arvoa. Itse olen kuitenkin kiinnostuneempi käyttäytymisestä. Ja ihmettelen hieman miten "aivotutkimus" ja "neurologia" pitävät takanaan tämänlaisissa koirantietoisuusasioissa niin hirveästi gloriaa. Näkisin että käyttäytymistä seuraamalla voidaan saada viitteitä aivan samaan tapaan kuin fMRI:stä. (Ja etologian kautta on selvää koirat eivät ole samanlaisia kuin ihmiset. Ne ratkovat ihan erilaisia asioita ja tekevät erilaisia asioita. Uskallan sanoa että MRI -mittaukset kertovat että koirat todennäköisesti tuntevat hienovireisestikin, mutta emme voi sanoa että ne olisivat analogisen aivotoiminnan vuoksi jotenkin jotain uusia ihmisiä.) Ja jos todella tältä pohjalta ajattelee että koirat ovat tuntevia olentoja (kuten minä teen) joudutaan tässä tunnustamaan että tämänlaatuinen ajatus oikeutetaan lähinnä mutkan kautta ja kenties parsimoniaan vedoten. Että kun aivot ovat samantapaisia ja toiminnat samantapaisia ja käytös samantapaisia, niin kyllä se on ihan perustellusti myös oleellisesti analoginen. Tämä on kuitenkin vähän Jänis Vemmelsäärihenkistä argumentointia "Tuoksuu parsalta, näyttää parsalta, tuntuu parsalta se on parsaa." Näkemys on sisäisesti koherentti, periaatteessa falsifioitavissa hyvin erilaisilla MRI -mittauksilla, yhteensopiva havaintojen kanssa ja niin edes päin. Se, että vastapuoli saattaa pystyä samaan jää tässä innossa tietysti helposti unhoon. Jos ei muuten niin siksi että on mukavaa kun koira liekuttaa häntää kun tulee kotiin. Paitsi tietysti meillä jossa ei edes ole koko hurttaa.

Rasismia! Sovinismia! Syrjintää!

"Neekereillä on musta iho, mutta ei ole hienoa sanoa sitä ääneen."
(Lasten sanomaa)

Gazzanigan kirjassa "Eettiset aivot" kerrotaan siitä, kuinka Elizabeth Phelps teki kokeen, jossa paljastui, että valkoihoisten amerikkalaisten hermosto toimi eri tavalla, kun he katsoivat mustaihoisia ja valkoihoisia: Kun kohde oli tuntemattomien mustaihoisten kasvoja, mantelitumake aktivoitui. Näin ei käynyt jos kasvot olivat tutut tai valkoihoiset. Moni populaarijulkaisu ilmoitti että "rasismi näkyy aivoissa". Ja viereen laitettiin hieno MRI -kuva todisteeksi. Gazzaniga kuitenkin muistutti aivan oikein siitä, että tämä osoitti vain ja ainoastaan sitä että aivot luokittelevat ihmisiä jollain perustella. Rasismi ilman luokittelua ei toki ole mahdollista, mutta kaikki luokittelu ei ole rasismia. Itse asiassa Sophie Lebrechtin tutkimus näytti, että tumma ja vaaleaihoisten luokittelu voi jopa auttaa luokitteluun implisiittisesti liitetyn rasismin vähentämisessä.

Tämän lisäksi vaikka aivotoiminta ja tunne voitaisiinkin yhdistää, se kertoisi korkeintaan siitä että henkilöillä on ennakkoluuloja. Se ei kuitenkaan tarkoittaisi samaa asiaa kuin rasistinen toiminta: Gazzaniga muistuttaa että jokaisella on ennakkoluuloja, ja että monet yrittävät vain tukahduttaa näitä tapoja; Gazzaniga muistuttaakin että suurin osa valinnanvapaudesta ei olekaan sitä että aktiivisesti luomme yllykkeitä, vaan sen sijaan suuri osa teoistamme on sellaisia, että meille tulee yllykkeitä, jotka jätämme toteuttamatta. Valintamme eivät monissa paikoin olekaan aktiivista tekemistä vaan passivoivaa tekemättä jättämistä. Tätä tukee myös Hannu Lauerman "Huijaus" kirjassa oleva muistutus siitä, että lapsia ei opeteta väkivaltaisiksi, vaan pikemmin opetetaan pois siitä: Kaksivuotiaat lapset ovat aggressiivisia ja väkivaltaisia, mutta heille opetetaan että se on huono asia, ja lisäksi he oppivat aggressioidensa seuraukset. Lapsi ei välttämättä ymmärrä että hän satuttaa kun hän vaikka puree vihassaan.

Rasismi ei siis ole sama asia kuin esimerkiksi rotuoppi. Rotuihin luokittelu kun on silmämääräisesti ja tieteellisestikin perusteltu näkemys siitä, että ihmislajin sisällä on pienempiä populaatioita, jotka jakavat keskenään paljon yhteisiä piirteitä jotka ovat niille tyypillisiä. Kulttuurillisesti näillä voi olla erilaisia tapoja. Rasismi kuitenkaan perustu siihen että erot myönnetään; Siksi esimerkiksi se jos ei saa ylpeästi edustaa vaikkapa afroamerikkalaisuutta, tai intiaaniperinnettään ei vielä tarkoita rasismia. Kansallistunnetta tai patriotismia toki usein tarvitaan rasismin ideologisessa oikeuttamisessa, mutta se ei sinällään ole sen rasistisempaa kuin luokittelukaan.

Ongelmia tulee sitten tasa-arvoisuuden kohdalla. Vielä se, että eri rotujen asema on erilainen ei vielä tarkoita rasismia; Ihmisethän eivät ole tasa-arvoisissa asemissa, ja eri rodut maantieteellisen keskittymistensä vuoksi ovat jakautuneet alueisiin. Nämä alueet ovat erilaisissa asemissa ruoantuotannon, poliittisen tilanteen ja monien muiden vastaavien kohdalla. Toisilla menee paljon kurjemmin kuin toisilla taas ei. Eri asia sitten on se, onko sitä mieltä että näin myös pitäisi olla; Rasismia on ainoastaan rotusorto tai rotusyrjintä, jossa ihmisen ihmisarvo kiistetään; Tämä tarkoittaa sitä että jonkun rodun edustaja nähdään automaattisesti vähemmän hyvänä, epäeettisempänä tai muun vastaavana. Kun tämä tehdään rodun, eikä esimerkiksi uskonnon varjolla, kyseessä on rasismi. Ero muunlaisen sortamisen välillä voi olla häilyvä, koska esimerkiksi monet tummaihoiset ovat muslimeja, ja muslimeihin kohdistamalla saadaan hyvin niputettua suurin osa tummaihoisista yhteen ja vain pieni osa valkoihoisista mukaan. Eikä tämä perustelu ole puhtaasti määritellen rasismia, vaan aatteeseen perustuvaa syrjintää.

Laajemmassa mielessä voidaan sanoa että syrjintä katsotaan toiseuden vastustamisena. Toiseus on karkeasti sanottuna sitä joka ei ole itseä. Tässä määritelmässä ylpeys omasta aatteesta, ihonväristä tai muusta asiasta ei ole syrjintää. Sen sijaan jos ajattelet että tämä antaa sinulle jonkinlaisen eettisen etulyöntiaseman, joka joko nostaa sinut jalustalle muihin nähden tai alentaa muut sinun alapuolellesi, on syrjintää.

Tämä tarkoittaa sitä että myös feministi tai vaikkapa tummaihoisen vähemmistön edustaja voi syrjiä. Tätä tapahtuu heti jos joku täyttää molemmat seuraavista ehdoista:
1: Taho projisoidaan toiseksi, itselleen vieraaksi. Hänet ulkoistetaan pois omasta käsityksestä minuudesta. Hänen ominaisuuksiaan ei nähdä omina ominaisuuksina. Hänestä tehdään "toinen".
2: Taho muutetaan pelkäksi yksipuoliseksi kritiikin kohteeksi. Tämä nähdään ideologiansa tai ihonvärinsä, "toiseutensa" vuoksi huonompana ihmisenä.

Tässäkin kohden on syytä huomata, että syrjiminen voi täyttää nämä ehdot kahdella tavalla, joita voidaan tietysti vielä yhdistää keskenään eri suhteissa:
1: Toiselle annetaan huonommat olosuhteet rotunsa tai näkemyksensä vuoksi. Tästä malliesimerkki on saksalaisten keskitysleirit juutalaisia varten.
2: Toisille annetaan etuja, joita toisilta puuttuu. Esimerkiksi tehdään jostain työpaikan virka-asemasta sellainen, että sen voi saavuttaa vain jos edustaa tiettyä rotua tai aatetta.

Tämä tarkoittaa sitä, että jos olet iloinen ollessasi kristitty, et harjoita syrjimistä, mutta jos sinun mielestäsi homot, ateistit tai muulla tavoin ajattelevat ihmiset ovat vääräuskoisuutensa vuoksi vähemmän eettisiä, josta heidät tulisi parantaa, olet jo syrjinnän tiellä. Tällä samalla logiikalla vähemmistön edustaja jonka mielestä valkoihoiset miehet ovat huonoja on rasisti. Määritelmässä kun ei ole että vain enemmistö voisi syrjiä vähemmistöjä. Koko idean takana on ajatus väärästä asenteesta "muunlaisia" kohtaan, ei siitä onko sinun rotuasi montaa vai vähän. Ongelmalliseksi tilanne tulee tietysti siinä kohden, jos vastustat jotain tahoa sen vuoksi että tämä ei kannata toiseutta; Yleisesti voidaan sanoa että jos vastustat syrjimistä, luokittelet syrjijät epäeettisiksi. Melko suuresta osasta kuitenkin on niin, että syrjimisen syrjiminen ei ole samalla tavalla syrjimistä kuin muu syrjiminen; Itse asiassa syrjimisen salliminenhan tarkoittaisi koko toiseuden sietämisen ajatuksen mielettömäksi. Toiset taas ovat sitä mieltä tämänkaltainen sallittujen syrjittyjen tekeminen on hieman kaksinaamaista.

Tämän kannalta ongelmana on se, että miten pitäisi suhtautua esimerkiksi maahanmuuttajien koulutukseen: Kun he eivät osaa kieltä, olisi tätä kautta aika epäreilua laittaa heitä samaan luokkaan muiden kanssa. Kun muut vain opiskelisivat asiat, heiltä vaadittaisiin se että he oppisivat asiat ja lisäksi opettelisivat kielen. Tässä väärinymmärrys johtaisi huonompaan oppimistulokseen, ja päälle on tietysti kielenopettelun vaiva. Jos sitten taas maahanmuuttajat laitetaan omaan ryhmään, tämä voi vaikeuttaa heidän integroitumistaan. Ja heille annetaan erityisoikeuksia ja helpotuksia joita muilla ei ole.

Samoin esimerkiksi erilaisia kiintiöitä on käytetty tasa-arvo ja rasismityössä melko paljon. Syynä on ollut se, että kun suuri enemmistö johtajista on miehiä, se on johtunut siitä että miehille on annettu epäreilusti paikkoja, ei taitojen vaan sukupuolen, vuoksi. Kun kiintiä asetetaan voimaan, voikin itse asiassa käydä niin, että vaikka työpaikkaan hakee kolme tyyppiä: A joka on taitava, edustaa yleistä. B on kohtuu hyvä, mutta edustaa jotain jonka kiintiö on täynnä ja C on huono, mutta sen kiintiötä ei ole täynnä. Tällöin valitaan tietysti se C, jotta kiintiö täyttyisi. Ja silloin on itse asiassa tehty "toiseuden kannalta" juuri se, mitä kiintiöllä on lähdetty torjumaan. Työhön valitaankin henkilö sen vuoksi että hän edustaa jotain ryhmää(rotu/ideologia/sukupuoli) eikä sen vuoksi mitä hän osaa.

Tosin tässäkin kohden jos taitoihin vetoamista pitää perusteluna, niin luokittelee ihmisiä JA sanoo että sen perusteella pitää määrätä työpaikasta. Osasta tämä on "sallittua toiseuttamista", koska taidot voi harjoitella. Tosin kaikkien ei ole yhtä helppo harjoitella, joten kädettömät amatöörit ja vammaiset ja muut vastaavat kokevat tässä eriarvoistamista. Tämä itse asiassa valaisee sitä, miten vaikea ja monimutkainen asia itse asiassa on. "The Others" odottaa jokaisen nurkan takana pahemmin kuin "LOST" -televisiosarjassa. Tosiasiassa koulutuslaitos ja monet muut asiat eriarvoistavat ja tekevät toisille esteitä ja raivaavat toisille tietä. Ominaisuus tai haitta voi olla synnynnäinen. Mutta harva silti pitää varsinaisesti vääränä esimerkiksi sitä, että jalattomien kyky pärjätä MM tason urheilussa on huonoa. Siksi näkemys yleensä koskeekin ulkoisten asioiden sijasta ihmisarvoa, joka tulee tämän lähtökohtaisesti yhtä eettiseksi hyväksymisen kautta.

Kiintiöt ja maahanmuuttajien elämän helpottaminen on minusta jossain määrin oikein, mutta liiallisuudessaan väärin. Ongelmana on, kuten eettisissä kysymyksissä yleensä, rajanveto. Se, missä oikeutettu tukeminen muuttuu "siirretyksi nationalismiksi" on vaikea vetää. On hyvä jos maahanmuuttaja kokee että häntä ei vihata, ja että hänen maahan sopeutumistaan autetaan. Ja ilman kieliopetusta sopeutuminen ei kovin hevin onnistu. Toisaalta taas liialliset edut voivat johtaa huonoihin tuloksiin, kun vähemmistöt saavat oikeuksia jotka vaikeuttavat normaalejen ihmisten elämää, ja tämän seurauksena integraatio ei onnistu koska tämä epäreiluuden kokemus vieraannuttaa maahanmuuttajista; Heitä ei enää nähdä niinkään ihmisinä, kuin omaa elämää vaikeuttavina asioina, riesoina. Rajanvedot eivät ole helppoja. Selvää on vain se, että maahanmuuttajia on maassamme jo sen verran, että heitä ei voi vaan siirtää poiskaan. On joko kyettävä sekä sopeuttamaan kulttuuriympäristöä tilanteeseen sopivaksi että saada maahanmuuttajat myös sopeutumaan, tai sitten edessä on uhoa, tuhoa ja hampaiden kiristelyä. Syynä on se, että minusta tässä kohden molemmisa ääripäissä odottaa suurempi epätasa -arvoistaminen, ja että näiden keskelläkin toki edustetaan jonkinlaista eriarvoistamista, mutta se pitää valita siksi että se on kuitenkin vähiten eriarvoistavaa.

Tällä kaikella voidaan tehdä pikku sovelluksia sovinismin ja feminismin (jolla en tarkoita koko feminististä ideologiaa, vaan sitä osaa feministeiksi itseään kutsuvia, jotka tavoittelevat tasa-arvoksi nimettyä toiseuden vihaamista ; jotka siis edustavat "käänteistä sovinismia", jossa "mies on huonompi astia".) kohdalla:
1: Sovinistisen ajattelun ytimet tuntuvat löytyvän helpoiten työelämän asenteista. Miehen euro oli naisen 80 senttiä vai mitä se oli? Sovinistisia työkeskeisiä asenteita voi tiivistää vaikka tähän vitsiin. Siellä sanotaan että miehen määrätietoisuus on naisen jääräpäisyyttä ja miehen paperikasa on osoitus siitä että hänellä on paljon töitä ja on tätä kautta aikaansaava, kun taas naisen paperikasa on seuraus siitä että hän ei kykene järjestelemään töitään.
2: Feministisen epätasa -arvon kohdalla on hyvä mennä työympäristön ulkopuolelle, perhe ja ihmissuhde ja tunteenilmaisun saralle. Sillä esimerkiksi kouluympäristö ja siellä opettajien ja kanssaoppilaiden kanssa elettyäni olen huomannut - riippumatta siitä onko tämä kasvatusta, geenejä vai kulttuuriympäristön tulosta - että tunteiden ilmaisu, etenkin negatiivisten tai epäselvien tunteiden ilmaisu on sellaista, että se sallitaan tytöille naisille, ja tähän jopa kannustetaan. Mutta miehille ja pojille sitä ei sallita. Sanojen tasolla voidaan ehkä mainita että "pojat saavat itkeä", mutta kun se hetki todella tulee - ja minun kohdalla se on tullut monta kertaa - on mielenkiintoista huomata se ero niiden sanojen ja sen käytännön välillä. Tyttöjen itku aikaansaa huolenpitoa, poikien hermostuneisuutta ja muistutusta siitä miten tämä aktivoi niitä kiusaajia ja on tätä kautta paha asia. Liian tunteikas mies koetaan naistenkin taholla ikään kuin naisen vapautta vievänä, koska hän tunkeutuu naisen reviirille ja käyttää hänen keinojaan. Nainen sa itkemällä miehen heltymään, se on hyvä asia, mutta jos mies tekee saman, hän on emotionaalinen terroristi, ohjaileva ja manipuloiva. Miehen tulisi olla vakaampi ja tunteitaan hallitsevampi. Miehen emootiot ovat hyviä vain siihen että ne heltyvät naisen itkussa ja sitten mies tekee jotain asian eteen. Tunne -elämän ja sosiaalisen elämän epätasa -arvo sukupuoliasioissa näkyy muun muassa itsemurhaluvuissa, jossa miehet ovat suuresti etusijalla.

Tätä kautta voidaan kysyä, että jos tasa-arvoa ei ole naisilla tarpeeksi ja tässä pidetään työasioiden korostamista tärkeänä, ja että perheasiat tulee siksi jättää kokonaan käsittelemättä, tulee voida ihan vakavasti kysyä, mitä se kertoo tästä epätasa-arvosta valittavien priorisoinneista? Sillä sehän voi kertoa vain (1) siitä, että tasa-arvo olisi pelkästään naisiin keskittymistä, joka ei olisi määritelmän mukaista tai (2) siitä että perhe -elämän, tunteiden osoittamisen ja sosiaalisten suhteiden arvo tasa-arvon toteutumisen kannalta on mitätön, eli ne asiat eivät ole tärkeitä suhteissa toisiin.

Tosin tässäkin kysymyksessä on monia vaikeita kysymyksiä: Esimerkiksi se, että valtaosa eronneiden lapsista on hoidossa äidillään, kun taas isän rooli on yleensä maksaa elatusmaksut, voi johtua sekä siitä että miehillä on asenne, jonka mukaan lastenhoito on jotain, joka on hyvä "ulkoistaa" tai "toiseuttaa" naiselle. Toisaalta se voi johtua myös sukupuolisyrjivästä asenteesta, jossa ajatellaan että "miehet ovat huonompia vanhempia". Tai se voi johtua molemmista. Aitoihin syihin oikeassa suhteessa ja oikeassa tilanteessa paneutuminen on tässä kohden ainut ratkaisu.

Kuitenkaan ei ole reilua käyttää miesten ongelmia siihen että naisten asioita ei tulisi parantaa. Minusta tasa -arvon vain on tarkoitettava sekä tasa-arvoa miehille että tasa-arvoa naisille. Muutoin kyseessä ei ole mikään tasa-arvo, vaan tasa-arvoksi nimetty syrjintä. (Ihmisiin vain tuntuvat vaikuttavan enemmän nimilaput purkin kyljessä kuin se mitä hilloa siinä purkissa on. Minä taas en mielelläni syö etikettejä.)

Analogia.

"Analogies are often helpful for getting concepts across, but you routinely see them used by denialists as evidence."
(Mark Hoofnagle, "Logical Fallacies",2007)

Analogia(kreik analogos : järjenmukainen, yhdenpitävä) on termi joka käsittelee asioiden yhdenmukaisuutta, verrattavuutta tai vastaavuutta. Analogioiden avulla monimutkaisia asioita voidaan laittaa ymmärrettävämpään muotoon rinnastamalla niitä yksinkertaisimpiin asioihin tai rinnastamalla tämä tutumpiin ilmiöihin. Sekä sitä, mihin rinnastetaan, että rinnastamisttoimenpidettä voidaan sanoa analogiaksi.

Kun tehdään analoginen päätelmä, otetaan kaksi asiaa ja huomataan että näissä on samanlaisia piirteitä. Ne ovat näiden ominaisuuksien kohdalta samanlaisia, ja tästä samanlaisuudesta tehdään yleistys tai kuvaus:
1: Tästä voidaan päätellä se, että kun kohteilla on yhteinen piirre(joukko), tarkoittaa että niillä olisi muitakin yhteisiä piirteitä. Kun ne ovat samanlaisia asiassa A, ne olisivat samanlaisia myös asiassa B.
2: Tästä voidaan tehdä metafora, jossa mutkikkaan ilmiön Y toiminta tehdään ymmärrettäväksi vertaamalla sitä tuttuun ilmiöön X, jossa on samankaltainen mekanismi ymmärrettävämmässä muodossa. Tällöin sillä että ne ovat samanlaisia asiassa A on merkitystä. Sillä ovatko ne samanlaisia vai erilaisia asiassa B on tässä tapauksessa vertauksen toimivuuden kannalta merkityksetöntä.

Analogisen argumentaation kannalta ongelmallista on:
1: Analogia -argumenttia itsessään ei voida todistaa toimivaksi eikä toimimattomaksi : Analogian todistaminen jouduttaisiin pakotetusti tekemään esimerkillä tilanteesta jossa analogia -argumentti olisi verrannollinen. Vastaavaan joutuu myös analogia -argumentin toimimattomuutta puolustava: Pitäisi siis osoittaa analogisesti, ettei analogia voi koskaan toimia ja jos tässä onnustuttaisiin, kumoutuisi itse päätelmä. Toisin sanoen, kun vastaamme tulee analogia -argumentti, emme voi suoralta kädeltä koskaan sanoa onko yhteys järkevä vai typerä. Minun tapani selvitä tästä on että analogia ei ole automaattisesti väärin tai automaattisesti oikeassa. Ei siis olla kieltämässä tai sallimassa kaikkia analogioita, vaan sallimassa hyvät analogiat ja kieltämässä huonot.
2: Analoginen ajattelu ja vertausten käyttäminen on tehokas psykologinen keino vaikuttaa. Tarinan ja yhteyden näkeminen on universaalia ihmisellä. Ihmisellä on lisäksi kasvanut taipumus nähdä yhteyksiä sielläkin missä niitä ei ole. Tarinat tekevät asioista läheisempiä ja järkevämmän kuuloisia. Siksi ei ole mikään sattuma, että Jeesus ei esittänyt Raamatussa eksaktissa muodossa olevia moraalisääntöjä, vaan esitti "laupiaan samarialaisen" kaltaisia kertomuksia. Ihmiset muistivat ne tarinat, näkivät yhteyden helpommin ja tekivät haluista ja toiminnasta ihailtavaa. Analogia on siksi hieman kaksipiippuinen juttu: Se toisaalta tehostaa muistamista, mutta toisaalta se johdattelee uskomaan olemattomiinkin yhteyksiin liian helposti.
3: Analogioita ja epäanalogioita voidaan rakentaa mistä vain.
___3.1: Käytännössä kaikesta voidaan tehdä analogia. Esimerkiksi Lewis Carrollin "Liisa Ihmemaassa" sisältää kohdan, jossa ihmetellään, mitä yhteistä on korpilla ja pöydällä. Hullu hatuntekijä ei osannut vastata, mutta tähän vetoaminen olisi pelkkä argument from personal incredulity, eli virhepäätelmää muotoa "en keksi/en ymmärrä mitä tai miten = ei voi olla" : "Analogisuudet ovat fiksumpia kuin sinä" ; Esimerkiksi korppi ja pöytä ovat molemmat atomeista koostuvia, ja niissä valtaosa aineista on eloperäistä. Niissä molemmissa on paljon hiiltä. Molempia tavataan maapallolla ja ihmisten huoneissa, mutta kumpaakaan ei tietääksemme esiinny ulkoavaruudessa. Ajattelin molempia 7. tammikuuta 2009 tehdessäni tätä luetteloa. Itse asiassa kun asiaa miettii ja pitää mielensä avoimena, monia yhteyksiä on keksittävissä lisääkin. Tämä ei tarkoita että pöydän ja korpin vertaaminen olisi erityisen hyödyllistä ja ajattelua kehittävää; Itse asiassa on kokonainen vitsien luokka, joka perustuu epäolennaisten analogioiden etsimiseen ; "Mitä yhteistä on norsulla ja nauriilla?" (Kumpikaan ei osaa ajaa polkupyörällä.) tai "Mitä yhteistä on blondilla ja hammastahnalla?" (Kumpikin vaahtoaa kun sitä panee suuhun.) -tyyppisiä koululaisvitsikysymyksiä on isohko liuta.
___3.2: Käytännössä kaikesta voidaan tehdä epäanalogia. Jos minulla on kaksi samanlaista kuulaa, mutta niillä on hieman eri paikka, ne ovat näiltä osin epäanalogisia. Näin ollen jokaisesta esineestäkin on löydettävissä epäanalogia eikä tämä vielä tarkoita että niiden rinnastaminen olisi typerää: Lasikuulista puhuminen esimerkiksi on ihan järkeenkäypää.

Tämä tarkoittaa sitä että analogioissa on sen verran perää, että suuri samanlaisuus voi kertoa isommasta yhteydestä, mutta tosiasiassa pitäisi jotenkin pystyä selvittämään mitkä samanlaisuudet ovat merkittäviä ja mitkä turhia. Tämä taas on aika mutkikasta: Sekä ominaisuuksien määrä, niiden laatu että konteksti jossa niitä käsitellään ovat tärkeitä. ~ Vertailussa toiset ominaisuudet ovat selvästi merkittävämpiä kuin toiset eivät -ja ovat tätä vielä tilanteen mukaan ; Toiset marjat tai sienet ovat syötäviä, mutta saman näköiset marjat tai sienet voivatkin olla myrkyllisiä. Valkoisen kärpässienen herkkusienenä syönyt kuolee analogisuuden vuoksi. Olisi hassua väittää että pienillä epäanalogioilla ei olisi väliä. Toisaalta jos olet kirjoittamassa sienikirjaa, samanlaisuus herkkusienen kanssa oikeuttaa pistämään molemmat lajit samojen kansien sisään, toisin kuin puolukkaa joka jäisi kirjan ulkopuolelle.

Koska analogioissa yleistetään jostain ominaisuuden samanlaisuudesta ennuste siitä että vertailu yleisemminkin voisi olla järkevää, Analogiat ovat induktioita. Ne yhdistävät asioita. Karkeasti voidaan sanoa että analogiset argumentit ovat hyödyllisiä siellä missä on laadullisia suureita. Tavoitteena on kuitenkin aikaansaada näistä määrällistä vertailua eli korrelaatioihin perustuvaa suhdetta kahden ilmiön ja/tai suureen välillä. Korrelaatiot eroavat sillä tavalla, että puhtaasti analogisuus viittaa samanlaisuuksien etsimiseen, kun taas korrelaatiossa tarkastellaan muutoksia:
1: Korrelaation etsiminen unelmatilanteessa on se, että yhden asian muutos aiheuttaa muutoksia lopputulokseen. Silloin muutetun asian katsotaan vaikuttavan lopputulokseen, ja niiden välillä on korrelaatio. Tämä ei tarkoita että niiden välillä ei voitaisi tehdä analogisia päätelmiä: Esimerkiksi eri ruokintaryhmissä olleet siat voivat olla eripainoisia, mutta ne ovat silti sikoja ja monet asiat ovat niillä samalla tavalla, ja näistä voi olla ihan järkevää vetää yhteyksiä.
2: Analogisuudessa tarkastellaan samanlaisuuksia, joten jos tilaa muutetaan ja tulokset pysyvät samoina, niiden välillä ei ole korrelaatiota, vaan ne ovat analogisia. Tälläinen tilanne ei kuitenkaan sisällä korrelaatiota, vaan jos tälläinen tulos tulee kokeessa, päätellään että muutettu asia ei ole vaikuttanut asiaan.

Tästä seuraa se, että analogiat ovat epämääräisempiä kuin korrelaatiot: Tästä seuraa se, että siinä missä korrelaationkin tulokset törmäävät esimerkiksi induktion ongelmaan, myös analogiat kohtaavat ne. Olennainen ero on siinä että analogioilla niitä on epämääräisen luonteensa vuoksi enemmän ja olemassaolevatkin ongelmat ovat suurempia.

Kuitenkin jos selitykset eivät onnistu, filosofit käyttävät analogioita, allegorioita ja metaforioita tuodakseen asiaa esille. Analogiat voivat silloin olla paikallaan kuvaamaan ilmiöitä; Esimerkiksi se että tunteet ja ajattelu voidaan selittää aivojen toiminnalla on tällä hetkellä erittäin vahva argumenttijoukko, mutta silti aivojen vertaaminen tietokoneeseen tuo asian ikään kuin ymmärrettävämmäksi. Se, että esimerkiksi leesioiden tutkiminen ja menetelmät kuten MRI ovat tuoneet aivoteorialle paljon tukea, ja tehneet siitä kelvon tutkimusohjelman, tämä vertaus silti tuo asian ikään kuin konkreettisemmaksi. Tosiasiassa kuitenkaan esimerkiksi Putmanin vertaus jossa rinnastettiin aivot ja tietokone ei itse asiassa kerro yhtään mitään aivojen toiminnasta; Tämä vertaus ei siksi varsinaisesti todista mitään. Mutta se ei silti ole turha, itse asiassa se valottaa asiaa ja tuo käytetyt argumentit ikään kuin käsitettävämmiksi. Se on järkevä - paitsi jos sen pohjalta ruvetaan vetämään odotuksia siitä että ihmisten päiden tulisi olla nelikulmaisia.

Esimerkiksi Nicholas Fearn esittää kirjassaan "kuinka ajatella kuin filosofi", että hyvän vertauksen teho ei suinkaan ole siinä, että se todistaisi jonkun yhteyden, vaan siinä että se ohjaa ajattelua sellaisille vesille, jossa voidaan edetä niin että analogia itsessään käy turhaksi. Hyvä analogia tarjoaa enemmänkin tienviitan, joka osoittaa tiehen kuin antaa itse tien. Analogian tarkoitus on siis korkeintaan osoittaa että mistä päin kannattaa tutkia ja tarkastella enemmän. Vahva epäanalogia kertoisi että tutkiminen olisi turhaa ja vahva analogia olisi todiste siitä että asiaa kannattaisi tutkia. Ongelmana vain on se, että arvioi siitä kummasta asiasta on kyse.

Siksi esimerkiksi Platonin tapa käyttää analogista kertomusta luolasta ja sen asukkaista perustuu tarinan tuomaan mielikuvaan, vaikka hänen tarinansa sisältö on samanaikaisesti perustelemassa sitä kuinka vaikutelma voi pettää, ei ole itsensä kanssa ristiriitainen: Hänhän tuo esiin vain sen tosiasian, että vaikka varjot näyttävät luolan asukkaista järkeviltä, ne eivät välttämättä ole sitä. Hän ei väitä että vaikutelmat olisivat aina vääriä: Hänen ideamaailmansakin koostuu siitä että ihmisten tapa kokea ympyrä on järkevä vaikka ympyrä ei ole luonnossa koskaan puhtaana, vaan ainoastaan epätäsmällisenä karkeistuksena. Platon vie kuvauksellaan meidät lenkille. Hän on kieltämässä suonsilmäkkeeseen kävelyn, mutta hän ei kiellä metsäpolulla kävelyä.

Tältä pohjalta analogioiden arvon voisi tiivistää seuraavasti:

"The analogy does not stand up to a closer investigation of the facts, even though it sounds at first hearing to be a fair point. Some time it is easy to be seduced by an elegant simile that compares one thing to another erroneusly. The fact that something sounds apposite does not, of course, make it true. For this reason the Western philosophical tradition - not to mention the legal system - has emphasized the importance of logical arguments over analogies, relegating the latter to a chiefly illustrative role. The idea is that if something can be adequately demonstrated using logic and facts at hand, there would be no need for analogies."
(Nicholas Fearn, "Zeno and the Tortoise")

MRI

"House: 'MRI show anything?'
Foreman: 'CT scan was negative.'
House: 'CT? That's like, short for MRI, right? Excellent. That'll saves us a lot of time.'"
(House, "Failure to Communicate")

Behavioristinen psykologia esitti 1900 -luvun alkupuolella, että aivoja ei voitaisi tutkia kun ne toimivat. Siksi aivot olisivat ikuisesti tutkimuksen ulkopuolella. He korostivat että aivojen tuottamia käyttäytymismuotoja voidaan seurata ja tähän piti keskittyä. Kuitenkin 1970 -luvulla mahdottomasta tuli mahdotonta, kun opittiin että radioaktiivisia atomeja voidaan liittää molekyyleihin ja tästä voidaan tehdä tutkimuksia. Tätä käytetään muun muassa biokemiassa kun tutkitaan solujen toimintaa; Kun valokuvaamisen ymmärtää ja tajuaa että solujen atomitason reaktioita tuskin voidaan valokuvata, tuntuu suorastaan maagiselta että solun aineenvaihduntaketjuja voidaan tietää. Laurence A. Moran esimerkiksi vastasi minulle, kun kysyin asiaa häneltä:

"One of the way you can identify pathways is to feed a cell radioactive precursors and follow the fates of the labelled atoms. This is how many of the most common biochemical pathways were worked out."

Samaa periaatetta osattiin soveltaa aivoillekin. Tosin myöhemmin radioaktiivisesta merkkiaineesta voitiin luopua, kun aivoissa virtaavan veren molekyylejä alettiin heiluttaa magneettikentillä. MRI -kuvauksessa potilas sijoitetaan voimakkaaseen magneettikenttään, jota ohjataan niin, että kuvauskohteen eri osiin vaikuttaa hieman erisuuruinen magneettikenttä. Kun laitteeseen liittyy radiolähetin ja radiovastaanotin, havaitaan resonanssi, joka tulee erilaisten kohtien reagoinnissa.

MRI salli sen, että aivokuvat voitiin tehdä elokuvana, ja nähdä mitkä alueet ovat aktiivisia ja mitkä eivät. Tämä johti siihen että Montague ja Berns tekivät yhteistyötutkimuksen erilaisista pelistrategioista. He huomasivat että erilaisiin pelistrategioihin päätyvillä ihmisillä oli eroja aivotoiminnassa, etenkin makaavan tumakkeen (nucleus accumbens) kohdalla. He huomasivat myös että riskiä ottavilla pelaajilla mieltymys liittyi dopamiinin määrään. (Tämä ei ole sinällään ihme; Dopamiini liittyy mielihyvään ja muun muassa useisiin pakkoilmiöihin ja mielihaluihin tehdä jotain ; Esimerkiksi Touretten syndroomassa henkilöillä on pakko -oireita, kuten nykimistä, koskettelua ja kiroilua. Heillä on paljon dopamiinia. Se liittyy myös tarkkaavuuteen ja siksi dopamiini on erikoinen ; Se on samanaikaisesti stressihormoni ja mielihyvähormoni. Se kiihdyttää Touretten syndroomassa mutta se rauhoittaa ylivilkkaita ADHD -lapsia. Ilmeisesti syy on se, että tarkkaavuuden parantuminen vähentää koettua stressiä.) He huomasivat myös, että aivokuvissa eri strategiaa noudattavat henkilöt voitiin erottaa jo ennen kuin pelistrategiat näkyivät ulos päin; Alussa pelaajat tutkailivat peliympäristöä ja muita pelaajia ja riskiä ottava strategia nousi esiin vasta pidemmällä peliä. Kukaan ei kuitenkaan "vaihtanut ryhmäänsä". Erot olivat koko ajan läsnä. Ryhmä huomasi että eri henkilöillä oli eri mieltymykset ja aivojen toimintatapa oli osa yleisempää tämän henkilön strategiaa. Tämä oli juuri sitä mitä behavioristeista oli mahdotonta.

Tietenkin MRI ei ole mikään taikalaatikko. Tieteellisissä laitteissa on itse asiassa yllättävän usein asioita, jotka pitää ottaa huomioon, kun niiden tuloksia luetaan. Skeptikko Michael Shermer esimerkiksi kirjoitti Scientific American MIND -lehteen (vol 19 num 5) jutun "Why You Should Be Skeptical of Brain Scans", jossa hän muistuttaa että MRI -kuvaus ei välttämättä kerro koko totuutta aivotoiminnasta koska:
1: MRI -laite on epänormaali paikka. Toisin sanoen tarkkailu voi vaikuttaa aivotoimintaan. Emme voi tarkistaa että onko aivotoiminta kadulla kävellessä samanlaista kuin liikkumattomana arkun kaltaisessa tuubissa makoillessa.
2: Skannaukset ovat epäsuoraa aivojen aktiivisuuden tutkimista. Niissähän ei tutkita hermosoluja, vaan se rakentuu verenkierron päälle; Ne alueet joissa on suuri verenkierto oletetaan alueiksi joilla tarvitaan paljon energiaa ja joissa aivotoiminta on aktiivista. Yevgeniy Sirotin ja Aniruddha Das itse asiassa osoittivat kokeellisesti, että neuronien aktiivisuus ei aina vastaa verenkierron aktiivisuutta.
3: Aktiivisuus väritetään keinotekoisesti ja tämä saattaa johtaa siihen että syntyy erillisiä moduuleja. Siksi on mahdollista että aivotoiminta on löyhempää ja verkostuneempaa kuin mitä kuvat näyttävät.
4: Aivokuvat ovat tilastollisia yhdistelmiä. Menetelmässähän voidaan ottaa kuvia vain parin sekunnin välein, ja yhteenveto saadaan aikaan siten että tuhansia kuvia laitetaan yhteen. Tämä toki poistaa satunnaisia häiriöitä, mutta voi poistaa alueita, jotka ovat löyhästi mukana toiminnassa. Lisäksi kun tehdään tutkimuksia, ongelmana on se että eri ihmisten aivot eivät ole identtisiä ja tulokset muokataan keskiverroksi. Siksi kun tutkitaan sitä mitkä aivoalueet reagoivat milloinkin, käytetään useita ihmisiä, joiden tulokset laitetaan yhteen. Tämä toki poistaa yksilöllisiä eroja, mutta voi piilottaa asioita jos aivotoiminnassa on mukana löyhempiä verkkoja.
5: Eri aivoalueet aktivoituvat eri syistä. Ja kun sinun esimerkiksi käsketään ajatella rahaa, helposti ajatteluun tulee mukaan myös rahaan liittyviä mielleyhtymiä. Nämä eivät ole täysin satunnaisia henkilön eivätkä edes eri ihmisten välillä. Tämä voi vääristää tuloksia.

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä että MRI olisi huono menetelmä. Se löytää ja ennustaa asioita ja sitä käytetään diagnoosivälineenä sairaaloissa. Tämä korostaa sitä, miten tieteessä ja sen välineistössä on aina mukana pieni epävarmuuden siemen. Voi olla että leesioiden eli aivovammojen tutkimisen ja MRI -tekniikan seurauksena ajatus siitä että aivotoiminnat olisivat tiettyjen rajattavien alueiden aktivoitumista on saanut enemmän tukea kuin mitä olisi pitänyt ; Tämä epäilys ei toki vielä tarkoita että aivot eivät olisi näin toimivia.