Tyhmyyden ja rasismin korrelaatiosta

Vähän aikaa sitten julkaistiin tutkimus, jonka mukaan matala älykkyysosamäärä korreloi ennakkoluuloisuuden ja syrjivien asenteiden kanssa. Tämä on tietenkin saanut levitystä. Ja hyväksi esimerkiksi tästä valikoitu useisiin tutkimuksiin viitannut juttu jonka mukaan "Study Proves Prejudice Linked With Low IQ" Tähän linkittäneet eivät usein puhu korrelaatiosta vaan kausaatiosta. Eli että tyhmyys johtaa rasismiin. Rasismi on siis tyhmää.

Tämä on mielenkiintoinen asia. Se ei ole myöskään järin yllättävä. En kuitenkaan laittaisi suoraa syy-yhteyttä näiden kahden välille. On varsin vakiintunutta tietoa että liberalismi ja ateismi korreloivat älykkyysosamäärän kanssa. Konservativiisuus, uskonnollisuus ja vastaavat taas korreloivat toiseen suuntaan. Ja syynä on se, että älykkäät ihmiset osaavat tehdä asioita omillaan. Tyhmä voi taas tarvita apua ja tukea. Tässä mielessä itsellisyys on enemmän se joka korreloi älykkyyden kanssa ja moni muu asia seuraa tästä sitten ikään kuin "kaupantekijäisinä".

Älykkyyden ja syrjinnän kohdalla on nähtävissä että syrjintä vaikkapa rasistisesti on helppo. Matalammalla kognitiolla pärjää kun maailma on dikotominen ja koostuu tiukasti rajatuista ja ehdottoman kaikilta asioita relevantista "me-muut" -jaottelusta. Ei tarvitse käsitellä kompleksisia tilannekohtaisia asioita joissa on monta muuttujaa. Kun on vain yksi merkitsevä asia ja näkökulma joka taikaluodin tavalla ratkaisee kaikki ongelmat. Että "kun tämä on kunnossa niin sitten talous nousee, ihmiset ovat eettisiä ja......" Ja tätä kautta se on selitysmallina yhtä yksinkertainen kuin vaikkapa Jumala joka tuntuu käyvän järkeen ja intuitioon sille yksinkertaisemmallekin porukalle. Tässä mielessä rasismi tai teismi ei ole itsessään tyhmää, mutta tyhmyys kyllä auttaa siinä että on rasisti tai teisti. "Derogating people with different worldviews can help people maintain the validity of their own world view." on tässä asiallinen huomio. Mutta jos tästä yleistää niin että rasistit ovat tyhmiä ja kaikki uskovaiset idiootteja,  niin luo itse sellaisen luokitelman joka sopii samaan huomiolausekkeeseen.

Kuitenkin en voi olla hieman hihittelemättä. Sillä jopa tuo esimerkiksi antamani uutinen antoi itse datan jonka mukaan älykkyys ei ole se syy jonka seurausta syrjintä olisi. Se nimittäin aivan itse nosti esiin tutkimuksen jonka mukaan suvaitsevaisuutta voi kasvattaa 10 minuutin keskustelulla. Tämäkin tutkimus on toki ihan uskottava. Ja juuri tämä on se syy miksi matalaa älykkyysosamäärää ei oikein voi pitää syynä vaikkapa rasismiin.

Älykkyysosamäärä on melko vakio. Se ei kasva oikein mitenkään. Se ei pompsahda huippuunsa transseksuaalin kanssa keskustellessa joten älykkyys ei olekaan se "voimaelementti". Kenties typerä toimii mieluummin mukavuusalueella koska sen ulkopuolella tulee ongelmia jotka ylittävät omat kyvyt. (Mikä on tilannetajua ja sellaisenaan jotain jota miltei voi tavallaan kunnioittaa, paitsi tietysti että ei voi. Mutta melkein.)

Jostain syystä konservatiivisuus, uskonnollisuus ja yksinkertaiset lokeroinnit korreloivat matalan älykkyysosamäärän kanssa. Mutta silti esimerkiksi aborttimielipiteet liudentuvat jos oma lapsi tai muu lähiomainen tekee sellaisen. Ja homoihin ja transseksuaaleihin suhtaudutaan positiivisesti heti kun on sellainen aitona ystävänä eikä minään PR -tunnen -listalla jota on yritetty käännyttää. (Mallia Päivi Räsänen ja monet ystäväni ovat homoseksuaaleja. Monikohan näistä homoseksuaaleista on samaa mieltä tästä - eikä ole samalla niitä "eheytyneitä" homoja jotka kiertävät ihmisiä käännyttelemässä...)

Indiivien yhteiskunta

Kun puhutaan modernista, postmodernista tai peräti postpostmodernista kulttuurista, on yleisenä terminä "atomisoituminen". Tässä mielessä syntyy helposti ajatuksia siitä, että uudistunut elämänmeno jotenkin uhkaisi yhteiskuntaa.

Parhaimmillaan tämä voi johtaa teknovastaisiin asenteisiin. Joka on äärimmillään Kaczynskun "Technological Slavery" -kirjan ajatuksia siitä että teknologia muuttaa yhteiskuntaa ja tämä vaatisi arvojen muuttamista. Ja että pitää välttää teknologista kehitystä ja korostaa että yhteiskunta on perinteisesti nojannut siihen että kansalaisille annetaan irrelevantteja vapauksia, eli vaikka lupa valita mieliruokansa tai uskontonsa kun taas oikeasti tärkeät asiat, kuten verotus, ovat sitten jotain johon heillä ei olekaan valtaa. (Jolloin vapaudet ovat hieman kuten mitä lapsille tehdään kasvattamisessa. He saavat valita ottavatko hilloa vai voita puurolle. Kun pääpointti, eli puuron syöminen, ei ole valinta.)

Onko atomisoituminen ja yhteiskunta sittenkään toisiaan vastaan?

Minusta tässä on hyvä katsoa tässä Charles Tayloria. Mielestäni hän on tärkeä vaikka en monesti olekaan samaa mieltä hänen kanssaan. (Toki osa hänen asioistaan on hyvinkin vakuuttavia.) Otan tässä keskiöön hänen kirjansa "Autenttisuuden etiikka". Aloitan siitä mikä on mielestäni vakuuttavaa. Se tiivistyy siihen mitä Taylor kutsuu antroposentrismiksi. Se on hänen mielestään ideologia. Ja itse asiassa se on myös ideologia joka on aina väistämättä poliittinen. Eli siinä on taustalla jokin kuva yhteiskunnasta.

Taylor korostaa että moderni maailma on liberaali. Sitä kuvaavat tietyt arvot. Etenkin seuraavat kaksi;
1: Yhteiskunnallisen elämän perustasossa on tasapuolisuuskeskeinen oikeudenmukaisuus jossa jokainen saa mahdollisuuden oman identiteetin kehittämiseen.
2: Yksilöiden elämässä identiteettiä muovaavat "rakkauskokemukset" ovat ratkaisevia. Ei esimerkiksi yhtenäiskulttuuri.

On hyvä huomata että Taylor suhtautuu identiteettiä muovaaviin rakkauskokemuksiin hyvin eri tavalla kuin Kaczynski. Hän arvostaa niitä. Hän kuitenkin iskee niiden relatiivisuutta vastaan. Hän ottaa keskiöön sen että antroposentrismi esittää moraalikuvansa individualisminsävyttämänä niin että autenttinen korostaa ainutlaatuisuuttaan. Tällöin taustalla ei ole jotain yhteistä ja jaettua. Ollaan erilaisia mutta samanarvoisia. Ja autenttisin ihminen luo jotain itsekseen ja korostaa yksilöllisyyttään.

Tässä on takana perinteinen ajatus siitä että ihmiset olisivat vapaina hyviä. Eli kun ihminen toteuttaa itseään hän olisi myös kunnioitettava. Tämä vaatii uskoa ihmisyyteen ja muuta vastaavaa optimismia.

Individualismi on Taylorin mielestä melko halveksuttavaakin. Hänen kirjansa on melko täynnä konnotaatioiltaan alentavia ilmauksia joilla selvistä jaetaan asennetta argumentaation päälle. Esimerkiksi kuvatessaan (s. 44) nuorten modernien ihmisten asenteita hän kuvasi että "Nuorten elämänasenteen pääpiirteeksi havaittiin jokseenkin helppohintaisen relativismin hyväksyminen. Jokaisella oli omat "arvonsa", joista ei voi kiistellä. Kuten Bloom huomautti, kyseessä ei ollut vain tietoteoreettinen, järjen mahdollisuuksien rajoja koskeva, vaan myös eettinen kanta : Kenelläkään ei ole oikeutta kiistää toisen ihmisen arvoja. Arvomaailma on jokaisen ihmisen oma asia, elämän perusratkaisu, jota muiden tulee kunnioittaa. Relativismia perusteltiin myös vetoamalla keskinäisen kunnioituksen periaatteeseen." 

Taylorin mukaan "Nietzschen polku" jossa yhteisön arvoja kyseenalaistetaan johtaa siihen että antroposentrismi vahvistuu. Ihmisen omasta valinnasta tulee vahvin dogmi. Toisaalla hän korostaakin että moderni yhteiskunta helposti vie siihen että jotkut ihmiset ovat parempia kansalaisia ja keskinäisen kunnioituksen kyseenalaistavat ihmiset kohtaavat siksi jotain sellaista leimaamista joka on hierarkista ja jossa tätä kautta ei maistu relativismin ja vapauden sävyt.

Moderni ; Irtautunut ja optimisti

Taylor liittää kirjassaan modernin elämänmenon siihen että se on liian optimistista. Hän korostaa että lätökohtana on Descartesin huomio yksilön oman tietoisuuden yksityisyydestä ja erityisyydestä. Samoin tätä täydensivät uskonnolliset ajatukset jotka korostivat omaatuntoa yli dogmien. Sekä ajatukset siitä että yhteiskunnassa omien vapauksien toteuttamisella ja yksilöillä oli syvä arvo muunakin kuin välineenä itseään suuremmalle yhteiskunnalle joka heijasti Jumalista arvojärjestystä.

Yhteiskunnallinen liberalismi taas liittyy hänestä ennen kaikkea yhteiskunnan muutokseen. Ennen elämänpiiri oli helpommin sidottu tiettyyn paikkaan. Modernissa maailmassa oli oman toimeentulon takia kenties pakkokin irtautua perheestään. Kun ihminen joutuu etsimään töitä ja muuttamaan, syntyy uudenlainen elämisen tapa joka korostaa yksilöllisyyttä.

Tosiasiassa Taylorin mukaan rehellinen ihmiskuva syntyy vain kun ollaan, kuten hän sanoo aivan kirjansa lopuksi ; "ihmisolentoja luonnehtii sekä ylevyys (grandeur) että viheliäisyys (misère). Samaa voidaan sanoa modernisuudesta. Vain molemmat puolet huomioon ottava tarkastelu voi antaa meille sen vääristelemättömän kuvan kulttuuristamme, jota tarvitsemme voidaksemme ottaa vastaan aikakautemme suurimman haasteen."

Sisäiset ristiriidat - molempiin suuntiin...

Taylor näkeekin että on ristiriitaista olla arvoneutraali ja viitata samalla kunnioittamiseen. Tämä on mielestäni tosi huomio. Olen niitä ihmisiä joiden mielestä ei ole mitään aitoja nihilistejä tai mitään arvotyhjiötä. Moderni elämänmenokaan ei tätä kautta edusta nihilismiä. Taylor puhuu yleensä arvojen rappiosta joka ei ole sama asia kuin nihilismi. Toisaalta hän on joskus sisäisesti ristiriitainen ; Hän puhuu joskus täysin moraalikadosta ja arvojen tuhoutumisesta. Tämä on tietenkin täysin ristiriidassa sen kanssa että hän toisinaan korostaa sitä miten ideologinen ja poliittinen ja arvoja sisältävä moderni elämänmeno on.

Taylorhan korostaa toisaalla sitä miten individualismissa valinnanvapaudesta on tehty korkein arvo. Tämä ei tietenkään ole nihilismiä tai totaalista relativismia. Onkin siksi ällistyttävää huomata että hän kohtelee modernia elämänmenoa kuin se olisi relativistista tai nihilististä. Onneksi tämä ei ole yleisin teema. Yleensä Taylor puhuu vain moraalin rappeutumisesta. Se voi toteutua sillä että huonot tai väärät arvot korvaavat hyvät ja oikeat arvot. Joten siinä kohden samaa ristiriitaa ei ole.

Ei-relativistista

Taylor kuvaa sitä miten moni asia on merkityksetön. Hän kuvaa miten ihmisen ainutlaatuisuutta voi kuvata vaikka se että kellään muulla ei ole saman verran hiuksia päässään. Tai että hän on ainut ihminen joka on täsmälleen saman mittainen kuin jokin tietty Siperian tundralla kasvava puu. Samoin hän kuvaa ihmisiä jotka lutraisivat varpaitaan savessa. Taylor ei näe näitä uskottavasti merkityksellisinä. Hänestä hiusten lukumäärään voidaan toki saada merkitystä jos on jokin uskonto jossa tämä hiusten lukumäärä olisi jokin Pyhä Luku. Mutta hän nostaa esiin sen että tässä takana olisi jaettu yleinen arvostus uskontoon eikä tämä hiusten määrä sinällään.

Taylorin kannanotto onkin että samanarvoisuus syntyy sitä kautta että jotkin asiat ovat jaettuja ja yhteisiä. Hänestä esimerkiksi miesten ja naisten tasa-arvo ei johdu siitä että miehet ja naiset olisivat keskenään erilaisia vaan siitä että näistä eroista huolimatta naisia ja miehiä yhdistää esimerkiksi ihmisyys. "Miehen ja naisen tasa-arvoisuus ei perustu heidän erilaisuuteensa vaan siihen, että tuon erilaisuuden yläpuolella heillä on tiettyjä yhteisiä ja toisiaan täydentäviä arvokkaita ominaisuuksia. He ovat esimerkiksi järkevään ajatteluun, rakkauteen, muistamiseen ja molemminpuoliseen arvostukseen kykeneviä olentoja." (s. 80) Hän kiistääkin relatiivisuuden.

Tässä mielessä on syytä huomata että jos Kaczynskin mukaan uskonnonvapaus olisi objektiivisesti jotain pinnallista ja tarpeetonta vapautta, Taylor korostaa että uskonto ja tasa-arvon takana oleva ihmisarvoisuus ovat itse asiassa  oleellisesti tärkeitä ja arvokkaita asioita.

Taylor tuokin kirjassaan esiin ajatuksia kunniasta. Siitä miten jonkin asian arvostettavuus on menneisyydessä korostanut sitä että parhaimmisto vaatii vertailukohteen. Jonkin joka on alempi. Esimerkiksi Kanadan tarjoama aatelointi on arvokas vain niin kauan kuin Kanada ei aateloi kaikkia ihmisiä.

Taylorilla onkin vahvasti ajatuksia jonkinlaisesta yleisinhimillisyydestä. Jos ihminen on luonnostaan jotain tästä tulee jaettuja piirteitä. Jaettujen ominaisuuksien heijastaminen ei ole epäautenttista. Yksilön vapaus ei ole aina ristiriidassa yleisen ja yhteisöllisen kanssa. Tämä on mielestäni vähintään kohtuu vakuuttava ajatus. (Joskin se johtuu siitä että harrastan jotain joka on Taylorille vieläkin pahempi kuin relativismi. Nimittäin välineellistä järkeä. Pidän esimerkiksi evoluutiota tärkeänä teemana kun mietitään yhteisöllisyyttä ja ihmisen lajinmukaista käytöstä ja jopa etiikkaa.)

En astu rappeutumisen tielle.

Mielestäni Taylorin tekstissä on paljon asioita jotka nojaavat pelkästään asenteellisesti ladattujen termien varaan. Hän nimittäin puhuu arvojen rappeutumisesta. On hyvin vaikeaa nähdä mihin hän sitoo ajatuksen. Itse asiassa näyttää että kun hän puhuu miten relativistille on mahdotonta puhua jaetuista arvoista koska he ovat ikään kuin sokeita koko näkökulmalle, hän itse heijastaa vastaavaa kun hän ei ymmärrä miten erilaisissa asioissa voidaan nähdä arvoa. Hän näyttää hyväksyvän esimerkiksi mudanlutraamisen arvokkaaksi heti kun se sidotaan uskontoon. Miksi uskonnolla pitäisi olla erityisempi merkitys? Homo religiosus -ihmiskuva ei kuitenkaan ole kovin empiirinen. Se on mukana koska Taylor itse uskoo häneen. Ja tässä mielessä Taylor joissain kohdissa joutuukin viittaamaan siihen että hän vetoaa relativistisesti mielipiteenvapauteen. Hän kirjoittaakin muutamassa yhteydessä että hän sanoo tiettyjä asioita "koska uskon niin".

Itse asiassa näen että Taylorin terävä yhteiskuntamuutoksen kuvaaminen kaivaa kuoppaa hänen rappeutumista korostavalle argumentaatiolleen. ; Nähdään että perinteinen jaetun uskonnon jne. korostava yhteisöllinen ajatus on ollut tärkeä silloin kun toimeentulo on vaatinut sitä että tehdään yhdessä työtä esimerkiksi pellolla. Kun yhteiskuntaa kuvaa resurssien niukkuus on syytä myös tulla toimeen sen kanssa että todellisuus huutaa puutetta. Sitä että ei ole omaisuutta. Siksi asketismia, säästäväisyyttä ja ei-ahneutta korostava ideologia on kätevä. Tämä kätevyys voidaan nähdä sen eettisyyden oikeuttajaksi. Askeesi sanoo fuck it köyhyydelle joka kyllä sinänsä alleviivaa läsnäoloaan. Ja tätä askeesia tarvitaan koska resurssi on jotain jaettua. Jokainen ihminen elää myös leivästä.

Samoin voidaan nähdä että jos kulttuuri on sellainen että on pakko muuttaa pois perheen luota jotta voi elää - on esimerkiksi mentävä tehtaaseen toiselle paikkakunnalle - syntyy irrallisuutta. Uskonnot vastaavat tähän usein yrittämällä korvata perhettä. Mutta tässä prosessissa se helposti itse asiassa alleviivaa sitä mitä elämästä puuttuu. Individualismi on tässä mielessä eräänlaista askeesia. Siinä mielessä että se sanoo fuck it sellaiselle resurssille joka on hyvin niukka. Koska olen välineellinen järkeistäjä muistutan siitä että Dunbarin havaintojen mukaan Taylor on oikeassa sanoessaan että kaupungissa on liikaa ihmisiä jotta kunnollinen perinteinen yhteisöllisyys olisi vanhassa muodossaan edes mahdollinen.

Toisaalta kun katsotaan Maslown tarvehierarkiaa voidaan huomata että siitä saadaan jonkinlainen pohja yleisinhimillisille jaetuille arvoille. Ja tällöin huomataan että kenties ideologian korostamat asiat ovat perspektiivejä. Jotka eivät ole satunnaisia vaan jaettuja. Ja se taso mihin kiinnitetään huomiota kertoo siitä mitkä asiat ovat jo kunnossa. ; Tältä tasolta on selvää että perinteinen "yhteistyössä selviämme hengissä" korostaa turvallisuutta ja muita perustason portaita. Ja niissä on vähemmän itsetoteutusta joka on korkea arvo. Vasta kun yhteiskunta on niin eettinen että Maslown tarvehierarkian perustasot ovat jo toteutuneet voidaan puhua luovuudesta ja muista vastaavista haluttavista asioista.

Individualismi kertookin siitä että yhteiskunnasta on muokattu sen verran eettinen että huomiota voidaan kiinnittää näihin korkeamman tason ongelmiin. Tällöin ei voida puhua siitä että yhteiskunta olisi rappeutunut menneiden aikojen hyvyydestä jossa ollaan jotenkin konkreettisempien ja jaetumpien ja yhteisempien arvojen äärellä. Itse asiassa voidaan nähdä että arvojen jalostumienn on se prosessi joka ylipäätään on voinut johtaa näihin arvokkaampiin asioihin. Kenties vanhat arvot ovat olleet tikkaat joita on tarvittu kun on kehitetty moraalia. Mutta kun ne ovat tehneet tehtävänsä ne ovat vähän kuin alkeelliset televisiot ; Ne ovat olleet käteviä ja mukavia menneisyydessä mutta nykyajan elämänmenossa ne eivät edes toimi. Ja ne voidaan siksi hylätä.

Tämä henki on toki tuttu myös uskovaisille. He kun korostavat että "Vanhan Testamentin" jutut on hylätty ja kaikkihyvä Jumala on voinut ladata ne "Raamattuuun" siksi että sen ajan yhteiskunta on ollut erilainen. Täsmälleen sama huomio voidaankin siirtää Maslown tarvehierarkian avulla koskemaan sitä muutosta joka on tapahtunut (a) kun ollaan siirrytty maanviljelykulttuurista teolliseen kulttuuriin ja (b) siirrytty teollisesta kulttuurista informaatiokulttuuriin. Nämä yhteiskuntamuutokset ovat rakenteellisia ja ne vaativat erilaiset taustaideologiat toimiakseen. Ei siis voida puhua arvojen muutoksesta ajatuksena arvojen rappiona. Vaan siitä että vanhat arvot eivät enää vastaa elämänkokemuksia ja sitä mitä arkielämä tarjoaa ihmisille.

Modernia ei siis saisikaan käsitellä relativismina. Vapaus ei ole samaa kuin relativismi. Keskinäinen kunnioitus ja erilaisten ihmisten sietäminen, suvaitseminen ja heidän kanssaan toimeentulemisen korostaminen ei ole nihilismiä ja arvotyhjiössä elämistä.

Autenttisuudesta ja individualismista

Olen monesta asiasta Charles Taylorin kanssa erimielinen. Mutta mielestäni hän tiivistää "Autenttisuuden etiikka" -kirjassaan melko hyvin niitä historiallisia taustoja ja sitä asenneilmapiiriä jolla individualismia vastustetaan.

Hän kuvastaa sitä miten yhteiskunnassa on tapahtunut hyvin suuri muutos. (Joka tosin on vienyt paljon aikaa ; Muutos voidaan asettaa 1600 -luvulle.) On annettu arvoa yksilöille. Tämä tarkoittaa individualismia. Individualismi eroaa valtiokeskeisestä ja ryhmän eduilla toimivasta yhteisöstä siten että yksilöillä on arvo riippumatta siitä mitä he tekevät tai edustavat. Yksilöille annetaan myös vapauksia. Tämän seurauksena syntyy se, että individualismin myötä ihmiset saivat sellaisia vapauksia joita heidän esivanhemmillaan ei ole ollut. Niin vakaumuksen kuin ammatinvalinnanohjautumisenkin kohdalla.

Ennen individualismin läpimenemistä tilanne oli se, että "Ennen ihmiset näkivät kuuluvansa johonkin yläpuolellaan olevaan järjestykseen. Jossain tapauksissa kyseessä oli kosminen järjestelmä, 'olemisen suuri ketju', jossa ihmiskunta esiintyi asianmukaisilla paikoilla enkelien, taivaankappaleiden ja maanpäällisten eliöiden seurana." Taylor esittää asian niin että modernissa individualistisessa maailmassa on niin, että "Periaatteessa ihmisiä ei enää pakoteta mukautumaan heidän yläpuolellaan oleviksi ja pyhiksi oletettuihin maailmanjärjestyksiin." Tämä on tuonut esiin sen, että ihminen saa rikkoa entisiä moraalijärjestelmiä vastaan. ; Jos ihmisille annetaan vaihtoehtoja on selvää että jokainen ihminen ei valitse keskenään identtisesti. Ja tästä seuraa se, että vapaus tuhoaa ehdottomat "rautahäkit". Tämä ei miellytä kaikkia.

Taylor korostaakin että kriitikot pelkäävät että muutosprosessissa on menetetty jotain oleellista. Ytimessä on yleensä sosiaalinen identiteetti ja siihen sidottu merkityksen kokeminen. Mutta se voi olla pelko siitä että ihmiset alkavat harrastamaan vääriä asioita. Alexis de Tocqueville esimerkiksi oli huolestunut siitä että demokraattisissa valtioissa ihmiset ovat tavanneet harrastamaan pieniä rahvaanomaisia nautintoja ("petites et vulgaires plaisirs").

Hedonismissa ja merkityksettömyydessä on yhteinen teema. Taylor kertoo rappeutumiskertomuksesta joka on modernille ajalle tyypillinen individualismin kritiikin muoto. ; On nähty että vapaudessaan tuhotessaan pyhät arvot tapahtuu hirveitä. Lopputuloksena on teema jossa individualismi on pinnallista hedonismia jossa on kysymys egoismista. Vapaudessa ja yksilön oikeuksissa olisi siis väistämättä takana se, että vapaalla ihmisellä ei ole yhtä riksta merkityssisältöä, ja se tekee ihmiset myös piittaamattomiksi muista.

Taylorin huomio on siitä hauska että uskonnottomuuden ja ateismin saama kritiikki tiivistyy yksittäistapaukseksi suuressa teemassa joka koskee kaikkea vapautta ja yksilöiden oikeuksia. Ateismi on tässä mielessä lähinnä niitä viimeisiä asioita joiden kohdalla pitäisi olla uskonnossa.

Tämä on hyvin mielenkiintoinen argumentti siinä mielessä että niissä oletetaan että individualismi on nimenomaan egoismia. Ei kuitenkaan ole mitenkään kovin ilmiselvää että egoismi olisi individualismin kaikki muodot. ; On toki nähtävissä että egoismi on yksi individualismin muoto. Mutta jos joku esittää että ihminen on perimmiltään, aidosti ja autenttisesti itsensä ollessaan egoisti, päätyy sanomaan sellaisia asioita joita ei kenties tule ajatelleeksi;
1: Esimerkiksi sitä että jos yksilö todella on perimmiltään egoisti ja yhteiskunta tarvitsee suojakseen esimerkiksi uskonnon tuomaa anarkialta suojelevaa kontrollia, niin siinä tapauksessa on pakko heittää ikkunasta homo religiosus -ihmiskuva. Nimittäin jos ihminen on autenttinen ollessaan uskossa, ja uskonto on sosiaalista ja altruismia niin sitten yksilö on individualistisesti toimiessaan sosiaalinen ja hyvä tai hyvyyteen pyrkivä. Monesti uskomiseen uskomisen kannattajat - eli ne joista uskonto ei oikeuta itseään sillä että Jumala on tieteellisesti todistettu tai muuten sellainen että sen olemassaolo on vankasti todistettu vaan uskonto suojaa yhteiskuntaa - kuitenkin uskovat samanaikaisesti vakaasti että ateismi on poikkeus jota pitää selittää sillä että ateistit joko valehtelevat ja vain vihaavat Jumalaa, elävät itsepetoksessa tai sitten ovat autisteja tai muuten patologian kautta ateismissaan selittyviä.
2: Toisaalta jos mietitään miten individualisti sortaa muita yksilöitä, niin tosiasiassa tässä otetaan jo askel individualismin suuntaan. Jos toisten ihmisten huomioimattomuus ja antisosiaalisuus ovat todella paheita, niin tämä vaatii sellaisen ajatuksen että nämä yksin ilman apua jäävät pienet ja heikot ovat yksilöinä arvokkaita riippumatta siitä ovatko he itse omillaan toimeen tulevia valtiolle verorahoja tuottavia täysivaltaisia yksilöitä vai ei. Toisin sanoen individualismin ongelmaksi tuodaan arvoja jotka eivät olisi relevantteja ilman individualismia.

Uskallan kuitenkin sanoa että valtaosassa modernismin kritiikissä - olipa kyse anarkianpelosta, arvotyhjiöargumentaatiosta tai mistä tahansa muusta vastaavasta degeneraatiopuheesta - on kyse siitä että näiden lausujat enemmänkin ilmituovat omia asenteitaan. Kritiikit ja niissä esiintuodut seuraukset ja sisäiset ristiriidat nojaavat kriitikon maailmankuvasta tuotuihin premisseihin joita kritiikin kohteet eivät itse kannata. Ja tätä kautta kysymys on jonkinlaisesta olkiukottamisesta.

Siksi onkin kuvaavaa että esimerkiksi ateistien vastustajat kertovat ateismin tarkoittavan arvotyhjiössä elämistä ja kun ateistit eivät koe asiaa näin, he saavat kuulla että se johtuu siitä että he eivät ole "aidosti ja oikeasti ateisteja". Individualismikeskustelussa on sellainen mielenkiintoinen piirre että kun tavallisesti ihminen saa itse kuvata omia uskomuksiaan, niin siinä ulkopuoliset ja asian kanssa erimieliset määrittelevät mitä vastustettu asia tarkoittaa "aidosti ja oikeasti". Tässä yhteydesessä ilmiö, mielipide ja ideologia sekä määritellään että ehdotetaan ulkopuolelta. Sen sijaan että ideologian tai mielipiteen edustajat itse määrittelisivät asian ja kriitikot katsoisivat mihin nämä premissit todella veisivät. (Tämä toki sopii siihen huomioon että kysymyksessä on perimmiltään anti-individualismi. Ulkopuolelta määrääminen ja kaikki yksilöiden vapauden vastustaminen ovat sen ytimessä.)

Voidaankin sanoa että autenttisuutta kritisoivat anti-individualistit itse asiassa syyttävät autenttisuutta tavoilla joiden muodot hyvin moni näkee epäautenttisiksi. Esimerkiksi itse en ole sosiaalinen tai ideologioihin hyppäävä. Mutta tiedostan kuitenkin sen verran että "en ole mikään saari". Esimerkiksi se että jonkun ihmisen mielipide ärsyttää minua kertoo, että hänen mielipiteensä vaikuttaa minuun jotenkin. Toisin sanoen välitän hänen mielipiteestään vaikka olenkin mielipiteen ohjeistuksia vastaan sanoin ja teoin. Samoin klikkiytyminen ja jengiytyminen ovat tuttuja hyvin egoistisiksi syytetyissä suuntauksissa. (Onkin erikoista kuulla miten ateismi tuhoaa yhteisöllisyyden samalla kun yleinen kuvaus on että ateistit olisivat jotenkin erityisen heimohenkisiä. Jossain on selvästi asenteissa perustavanlaatuinen ristiriita.)

Selvää on että "ilmassa on jännitteitä". Periaatteessa jännite koskee identiteettiä. Osa kokee että identiteetti on sitä mitä ihminen on. Kuitenkin toisaalta identiteetti on jotain joka ilmaistaan sosiaalisesti muille. (Esimerkiksi kuulumalla johonkin ryhmään tai vastustamalla tätä. Kinakin on tässä mielessä sosiaalista. Se ilmaisee omaa mielipidettä ja on usein samalla kanannotto siihen mihin jengiin on kuulumassa.) On selvää että ulkoisen identiteetin ja sisäisen identiteetin välille tulee jännitteitä. Ne eivät aina ole sama asia. Joskus ne riitelevät keskenään.
1: Tämä on siitä oleellinen huomio että en esimerkiksi itse ole viehättynyt postmodernisteista sen vuoksi että kun heillä eettinen puhe tiivistyy pelkäksi vallasta puhumiseksi, käy niin että ihmiset ovat vapaita lähinnä siinä mielessä että valitsevat itse vankilansa ; Heidän puheensa ei enää edusta heitä itseään. He edustavat jotain ideologiaa. On toki selvää että instituutioihin ja ideologioihin liittyy valtaa. Mutta se ei tarkoita sitä että esimerkiksi kaikki uskovaisen tekemä arvokeskustelu olisi väistämättä ja perimmiltään vain vallankäyttöä ja dominointia. Se on dominointia vain jos siinä käydään yleisellä kaavalla yksilönvapauksien kimppuun tavalla jossa kohde ei enää ole se mitä itse kokee oikeaksi ja mitä itse tekee. Vaan joka ennen kaikkea rajoittaa vääräuskoisia.

Itse katson että paras yhteiskunta on sellainen, jossa huomioidaan kansalaiset ja heidän olosuhteensa. Tässä tilanteessa Taylorkin on sitä mieltä, että mikään ulkoamäärätty ideologia ei voi rajata yksilöitä ja heidän identiteettiään. Toisin sanoen "rautahäkeille" ei ole tilaa.

Mitä "Walking Dead" opettaa yhteiskunnasta?

"Walking Dead" on käytännössä sarja yhteiskunnan romahtamisesta ja zombieista. Sen sarjan päähenkilöt ovat rapistuneet jonkinlaiseksi metsästäjä-keräilijöiksi, joskin melko suurelta osin ilman metsästystä. Kaupat ovat muuttuneet yleisiksi ruuanhamstrauspaikoiksi. ; Tässä tärkeintä on huomata totaalinen yhteiskuntarakenteen puuttuminen ; Yhteiskunnasta on jäänyt jäljelle vain infrastruktuuri. Joka näyttää hyvin pian rapistuvan ja tuhoutuvan.

Tämänlaatuinen ajatustapa sopii libertaarissävytteiseen konservatiiviseen maailmankuvaan. Sen viesti on se, että maailmanlopun tullen jokainen vastaa itsestään. Tässä maailmassa ei ole tilaa millekään sosialismille tai heikoimpien tukemiselle. Sivistys on vain pintaa joka rapisee pois. Avuliaisuudesta luovutaan tosipaikan tullen. Nyhjöt ihmisen, hyvää korostavat haihattelijat ja kommunistit ovat väärässä. Ja he joutuvat zombieiden syömäksi. Vain kovimmat soturit ja zombieidenlistijät selviävät.
1: Itse asiassa sarja vihjaa jopa siihen suuntaan että tästä ei ole kohoamista. Aina kun sarjassa annetaan toivoa suuremman yhteiskunnan rakentamisesta, tämä tuhotaan. Maatila kestää syrjässä ja ilman uhkia kunnes zombiet lopulta tulevat laumoissa tuhoten kerralla kaiken. Vankilassa suljetussa tilassa iso määrä ihmisiä muuttaa yhteisön tautiepidemian vuoksi. Kuvernöörin kaupunki murtuu despootin vallan alle. Kun edessä on lupaus lääkkeestä tai epidemian kukistumisesta tieteen avulla, tiedemies paljastuu huijariksi.

Toisaalta sitten myös epäeettiset vankilakundit kuolevat. Vaikka he olisivat kovia yksinäisiä susia. Sarjassa on paljon pahoja ihmisiä jotka kuolevat koska uhkaavat Rickin perhettä. Tässä vihjataan että olisi oltava jotenkin itsellinen mutta eettinen. Mikä onkin hyvin vahvasti libertaarien konservatiivien arvojen mukaista. Hyvin Patrioottiseen Amerikkalaiseen tyyliin hallitukseen pitää suhtautua epäluottavasti mutta uskoa pienyhteisöjen voimaan. Kyseessä on siis heimoyhteiskunta. Joka ei ole demokratia kunnes asiasta äänestetään. Rick edustaa tätä ihannetta hyvin vahvasti. Ja hän näyttää ajavan varsin situationistista etiikkaa. Sillä hänen johtamistapansa näyttää olevan se, että hän sitoutuu syvästi päätöksiinsä ... kunnes sitten enää ei. Hänen toimintansa on hyvin inkonsistenttia, ja koostuu joltain joka näyttää lupausten rikkomiselta tai ideaalien pettämiseltä. (He eivät tapa ihmisiä kuin hyvin vahvoista syistä kunnes sitten tappavat puolituntemattomia.)

Tässä on moitittavaa.

On oikeastaan ihme että kaupat vain ovat täynnä tavaraa. Zombieinvaasion taudinleviämistapa ei ole kovin ripeä eikä puremisesta leviäminen ole kovin helppoa. Siksi on ihmeellistä että kauppiaat eivät ole piilottaneet tavaroita kellareihin ja muualle piiloon lukkojen taakse. Tämä on todella yllättävää ihan siksi että sota-ajoista ja vaikkapa yhteiskunnan romahtamiseen liittyvästä "arabikeväästä" tiedetään sen verran että musta pörssi alkaa kukoistamaan.

Jos ajattelemme yhteiskuntaa jossa on zombieita ei voi kuin muistaa että ihmiset ovat aina olleet tekemisissä esimerkiksi metsän petojen kanssa. Ja suojaksi on rakennettu nimenomaan yhteisö. Jos "Walking Deadin" julman ympäristön laki pitäisi paikkaansa olisi ihme että Amerikkaa libertaarikonservatiivisine arvoineen olisi edes olemassa valkoihosille. Onhan maan luonto karua ja julmaa, siellä on petoja ja intiaaneja. Tosiasiassa siellä kuitenkin jonkinlainen kauppias ja muut palveluja tekevät ja mahdollisesti muutama puusepän tapainen rakentaja otti suojakseen jonkinlaisen sheriffin joka esti ketä vain ryöstämästä tätä. Ja tämänlainen klimppi on vahva.

Ei ole ollenkaan omituista ajatella että esimerkiksi paikallinen apteekki muuttuu kerralla valtavaksi aarteeksi. Mutta se ei itse asiassa ole pelkästään aarre. Se on aarre joka on suurin aarre silloin kuin sitä käytetään oikein. Apteekkari on arvokas muutoinkin kuin siten että hänellä on iso kasa lääkkeitä. Hänet voi kenties ampua ja rikastua kertarysäyksellä, mutta toisaalta jokainen ryöstäjä saattaa itse sairastua vuoden kuluttua johonkin johon lääkäri tietäisi että mitä siihen pitää ottaa siitä isosta kasasta tuotemerkkejä. Siksi asemiehen kannattaakin liittoutua apteekkarin kanssa. On itselle terveempää pyytää suojelurahaa eli palkkaa siitä että suojelee lääkärin saalista. Niin poliisitkin tekevät, tavallaan.

Toisaalta ei.

Kun katsotaan "Walking Deadin" maailmaa, ei ole aivan varmaa miten muu yhteiskunta toimii. Hahmot eivät näytä osuvaa riittävää otosta koko maailmasta. Sen sijaan he näyttävät kuitenkin esimerkiksi mielenterveysongelmia. Henkilöiden keskustelunaiheet ovat melko synkeitä. Kaikki joutuvat ampumaan yliluonnollisen taitavasti zombieita päähän koska tämä on se taito jota tarvitaan paljon. Autot eivät tuppaa käynnistymään. Ties mikä osa on tukossa ja toinen palasina.

Olisi kenties hyvä jos tiimissä olisi joku joka esimerkiksi osaisi korjata autoja. Heillä on onneksi mukana Daryl Dixon joka osaa metsästää. Mutta heillä oli myös paljon hyötyä Hershelistä joka osasi lääketiedettä. Hän oli periaatteessa merkittävä hyöty ryhmälle jopa yksijalkaisena. Heillä ei ole mukana ihmisiä jotka tukisi toisten mielenterveyttä. Kenties jostain geneerisestä hassusta läskistä olisi ryhmän kannalta pitkässä tähtäimessä hyötyä yllättävänkin paljon. Mutta koska yhteisön rakentaminen ei tule "selviytyjille" vastaan he joutuvat koko ajan vaikeuksiin juuri tämän vuoksi.

Kaiken kaikkiaan.

Sarjaa voisi periaatteessa kuvata jonain jossa korostetaan hajautettuja järjestelmiä. Eli systeemiä joka ei ole keskitetty. Nämä ovatkin tunnetusti hyviä turvallisuuden kannalta. Jos kaikki asuisivat tiiviisti yhdessä kaupungissa, vihollinen voisi tuhota sen yhdellä pommilla. Hajautettuja joutuisi pommittamaan enemmän. Joka tarkoittaa sitä että keskittyneessä yhteiskunnalla on riski.

Toisaalta taas elintaso ja menestys vaativat sitten jonkinlaista keskittymistä. Jos halutaan nousta koiranruokaa varastavasta ja oravia ja rottia syövästä metsästäjä-keräilijästä on pakko keskittää. Tällä on myös jännittävä puoli. Nimittäin valta. Jos ajatellaan valtaanottoa ja hallintaa, niin hajautetut järjestelmät ovat kaikista helpoimmin valloitettavissa. Yksittäinen mökkihöperö libertaari saattaa omistaa monta tuliasetta ja osata käyttää niitä. Mutta armeijalla on aseiden lisäksi mahdollisuus yhteistyöhön. Ja siksi monta vs. yksi -tilanteessa toivoa mökkihöpreöillä ei ole ennen kuin he tiimiytyvät yhteen ja ovat sitten tätä kautta keskittäneet voimiaan. ; Tämän takana on viisaus "jos maassa ei ole armeijaa siinä on jonkun toisen armeija". Se pitää jossain määrin paikkaansa.

Ja toisaalta ihmiset eivät ole rottia. Jos mietitään esimerkiksi sitä miksi ISIS on noussut valtaan on huomattava että he itse asiassa iskevät hajautettuihin järjestelmiin. Ja monella tavalla. Pikkukyliin on helppo hyökätä koska siellä ei ole paljoa puolustusta. Ja toisaalta kun he ovat luvanneet tuoda mukanaan mustan pörssin tapaisia asioita, ihmiset eivät ole edes haluttomia antautumaan. Ei ole tavallaan mitään syytä taistella minkään vallitsevan puolella.

Libertaarit ovatkin usein tyytymättömiä elämäänsä. Ja tässä usein syylliseksi nähdään nimenomaan hallitus. Valtiaat despotoivat. Mutta kenties tässä onnettomassa elämäntavassa on toinenkin taustasyy. Se, että tämä libertaarinen elämäntapa on raskas ja ahdistava. Että kenties vikaa on yhteiskunnan lisäksi myös siinä elämäntavassa joka on valittu. Kun valitsee elämäntavan jossa individualisminsa ansiossa lähestyy rotan elämäntapaa, ei pidä ihmetellä jos maailma tuntuu paikalta jossa ei hallitse mitään vaikka koko elämä koko ajan meneekin itsepuolustuksen ja puolustuskyvyn ja selviämisen harjoitteluun. ; Kenties "Walking Deadia" fanittavien kannattaisikin katsoa "Walking Deadia" hieman tarkemmin.

Uusateisteihin suhtautumisesta

Kotimaassa oli kirjoitus joka oli otsikoitu "Miksi uusateismi leviää?" Siinä viitattiin Sillforsiin joka on tutkinut aihetta ja kommentoidaan esimerkiksi että "Sillfors näkee, että ateismin yleistymistä selittävät useat samanaikaiset sosiokulttuuriset vaikuttimet." Korostettua on että myös Kotimaa Pro:hon on kirjoitettu aiheesta. (Juttuun oli annettu linkki siihen.) Tämä on hyvin kiinnostava kannanotto sillä virallisen selityksen mukaan uusateismi on ollut lyhytaikainen ohimenevä muoti-ilmiö. Tässä on pitkään toistettu sitä kantaa mitä Alister McGrath esitti vieraillessaan suomessa vuonna 2013. Hänen mukaansa uusateismin suosio olisi romahtamassa lähitulevaisuudessa. "Lyhytaikaisen muotihairahduksen" toistaminen on ollut eräs aiheita koskevia kliseitä.

Mutta muutenkin uusateismiin on aivan tuoreesti suhtauduttu toisella tavalla. Milla Hillberg blogasi "Kotimaahan" tekstin jossa hän haki positiivista suhtautumista uusateismiin. "Uusateismin piirissä on noussut joka mantereelle Sunday Assembly - seurakuntia, joiden motto on ”Live better, help often and wonder more” (Elä paremmin, auta usein ja ihmettele enemmän). Kuulostaa melkein liian hyvältä? Toisaalta miksi ei... Eivät kai ne ateistit sen kummempi suuntaus ole kuin muukaan tämän maailman uskonkirjo. Jonkinlainen uskomusjärjestelmähän se ateismikin kaiketi on? Näissä SA-seurakunnissa lauletaan ja kuunnellaan puheita kuten kirkossa konsanaan, jopa Hakuna Matataa kuulemma. Puheet siellä ovat jonkinlaista elämänviisautta ja filosofiaa."

Tämä yllättää.

Sillä tavallisesti sitä kuulee "ateismikin on uskonto" -tyylistä lähestymistapaa lähinnä siten että uskontoa käytetään sanan pejoratiivisessa sävyssä. Toki tässäkin on joitain omituisuuksia, päällisin puolin esimerkiksi lausunto "Uusateismi on 2000-luvulla noussut ilmiö, joka kritisoi perinteistä uskoa ja yliluonnollista. Kuitenkin se on kiinnostunut panteismista, meditaatiosta ja eettisyydestä. Ristiriitaista vai ei?" on erikoinen. Ihan siksi että ajatus eettisyyden ja yliluonnollisen suhteesta on tässä vähintään asenteellisten piilo-oletusten sävyttämää. Lisäksi se, jos jossain lauletaan yhteislauluja ja kuunnellaan puheita ja esitelmöintiä tupataan näissä yhteyksissä liimaamaan kenties liiankin tiiviisti uskonnollissävytteiseen tekstiin. Ei se sitten muutu "käsitteenkorvaushoidolla" jumalanpalvelukseksi, seurakuntatoiminnaksi tai virsilauluksi. Ellei sitten harjoita "korvaushoitoa" jossa nämä asiat määritellään vähintään asenteellisilla piilo-oletuksilla melko lailla uusiksi tavalla joka kyseenalaistaa näiden käsitteiden käytön esimerkiksi kommunikatiivisessa ihmispuheessa.

Tätä "korvaushoitokantaa" esittelee esimerkiksi jälkimmäiseen blogaukseen kommentoinut Matias Roto joka esitti että "Sekä psykologisesti että sosiologisesti ateismi on uskonto. Se valtaa ihmisen käyttäytymisessä juuri saman henkisen ja toiminnallisen tilan kuin muutkin uskonnot." Ajatus on omituinen sillä ateismi ei ole uskonto määritelmällisesti. Se ei ole myöskään uskonto psykologisesti, sillä kognitiivisessa uskontotieteessä asia menee kuten vaikkapa Pascal Boyer sen kuvaa ; Ihmisillä on ns. strategista tietoa, eli noloja salaisuuksia. Uskonnollinen käyttäytyminen kuten lepytysrituaalit, tulevat kuvioihin siinä vaiheessa kun jollain taholla uskotaan olevan pääsy tähän tietoon. Siksi avaruusolentoihin voidaan suhtautua eri tavalla ; Osa on uskonnollisia ja näissä avaruusolennot voivat lukea ajatuksia. Ateisteilla tämä puoli poistuu joten psykologisessakin mielessä (uus)ateismi on ideologia. Roton lausunto on järkevä jos ja vain jos uskonnoksi tuomitaan kaikki sosiaalinen. (Ja jos se otettaisiin lähtökohdaksi, olisi todella erikoista ja asennevammaista selittää että ateisti joko on antisosiaalinen luuseri tai sitten osallistuu uskontoon. True by definition, mutta määritelmä onkin kusipäisen ihmisen määritelmä.) Mutta sanaa "psykologia" voidaankin ilmeisesti käyttää miten tahansa. Sillä uskonnolla on klassiesti omituinen suhde tieteeseen. NoMa -periaate toimii vain yhteen suuntaan. Siihen jossa tiedemies ottaa kantaa uskontoa koskeviin kysymyksiin.

Uusateismista on tärkeää puhua (terminä ja ilmiönä) mutta siitä ei oikein ole osattu.

Toisaalta myös monet ateistit suhtautuvat hieman omituisesti uusateismiin. Tästä esimerkkinä olkoot Joona Ojasen kommentti "Uusateismi on käsitteenä täysin turha. On vain teismi ja sen negaatio ateismi. Yleensä näissä asioissa menee puurot ja vellit sekaisin ja puhuttaessa ateismista, puhutaankin sekulaarista humanismista." Tämä lausunto on tavallinen ateismin kannattajien puolella. Itse ihmettelen miksi on niin yleistä että ateisti haluaa kiistää termin "uusateismi" käytön. Nimi on toki huono siinä mielessä että sen argumentit voidaan periaatteessa sitoa erilaisiin ajatusperinteisiin. Mutta tarvetta eriyttämiselle on. Osittain tämä vastahankaisuus varmasti johtuu siitä että nimitys "uusateisti" on useimmiten jotain jota yleensä sanotaan “ulkopuolelta”. Ja silloin se toimii käytännössä herjausterminä, jonain joka on "militantin ateistin" synonyymi. (Syistä joita minun on hyvin vaikeaa ymmärtää.) On totta että uusateismi -termin huonoutta korostaa se, että aika harva identifioituu “uusateistiksi”. Kuitenkin jos ajatellaan että ateismi on vain Jumaluskon puutetta niin sitten on todellakin tarpeen tehdä tarkennuksia. Uusateismi on siis isompi lista kriteeriattribuutteja. Ja tarkennus on tarpeen juuri ateismin määritelmän laajuuden/epätäsmällisyyen/epämääräisyyden takia. Siksi ateistinäkökulmasta kirjoitettu “Mitä uusateismi tarkoittaa?” on otsikoitu kuten on.

Molempien on syytä tiedostaa että uusateismi on
1: Periaatteessa sen argumentisto voidaan olennaisilta osin sitoa "neljään ratsastajaan" (Richard Dawkins, Daniel Dennett, Sam Harris ja Christopher Hitchens). He aloittivat kirjoittelun asiasta joka oli “netissäpyörijöille tuttua kauraa”. Ja joka teki ateismista uutta lähinnä sitä kautta että sen avulla myytiin sikana kirjoja. (Mitään uutta se ei ollut argumentatiivisesti.) Ideaa yhdistetään toki moniin muihinkin kuten Stephen Lawiin, Ayyan Hirsi-Aliin ja vastaaviin. Näissä ei ole havaittavissa mitään tässä blogissa korostettua jossa suhde monoteismiin ja muihin uskontoihin olisivat oleellisesti erilaisia. Uusateisteja moititaan myös toisesta asiasta ; fatwaenvystä, mutta tosiasiassa islamkritiikkiä pursuaa jos on yhtään tutustunut. (Tosin harva uskova esimerkiksi osaa sanoa että mitä Dennett sanoo uskontokritiikissään. Suu pyöreänä ovat ateismin superymmärtäjät.)
2: Sosiologisesti uusateistit eivät ole dogmaattisia. Eli kirjat ovat enemmänkin suuntaa antavia. Tämä on hieman hankala selittää, mutta uusateisteja on sosiologisesti ymmärrettävä tilastollisena löyhänä ilmiönä. Olenkin aiemmin kirjoittanut Larry Tauntonin artikkeliin joka korosti että uusateisteja ei voi ymmärtää dogmaattisina eikä pelkästään kirjojen kautta. Teokset eivät ole auktoriteetteja. Karkeasti ottaen uustateismissa mielipiteet ovat vapaita mutta eivät satunnaisia.

Uusateismi on tässä mielessä vaikea tarkastelukohde. Sillä perinteinen näkökanta joissa on ideologia, sen perusteokset ja näiden perusteesit joista sitten muodostuu ideologian kriteeriattribuutteja eli dogmia on väärä. Tässä mielessä se muistuttaa melko vahvasti toista uutta ideologiaa, ns. anonymous -ryhmää eli anonyymejä. Anonyymejä ei ole keskusjohdettu. Sillä ei ole mitään perusideologiaa. Sillä ei ole edes näkyviä johtajia. Periaatteessa kuka tahansa voi sanoa olevansa "anonymous" tai osa tätä. Jäsenvaatimuksia ei ole. Kuitenkin laajassa mielessä voidaan sanoa että "anonymous" kannattaa tiedon saatavuutta ja avoimuutta. Että sen parissa keskitytään julkisuuteen. Että näitä haetaan ilman että persoonallisuus selviää. Ja välineenä ovat joko kokoontumiset paikkoihin, tietomurrot ja tietovuodot. Ja julkisissa kokoontumisissa käytetään naamaria, yleensä Guy Fawkes -naamaria "V niin kuin verikosto" -elokuvasta. Ja asenne jossa "we are doing it for lulz". Eli tempuilla ei haeta taloudellista etua. Näiden avulla voidaan sanoa onko jokin tapahtuma tai tempaus anonymousia hyvin kuvaava vai ei. Yhteys on tilastollinen mutta olemassa.

Merkittävimpiä kannatettuja arvoja ovat individualismi, sitoutuminen tieteeseen ja yleishumanistisiin arvoihin. Näitä kannatetaan vähintään nimessä. Ja kuten Sillfors korostaa, individualisoitumsiella on vaikutusta uusateismin suosiossa joten tämä individualismi toteutuu myös käytännön tasolla. Etiikan kohdalla mielenkiintoista on se, että siinä sitoudutaan pääasiassa sekularismiin ja humanismiin. Tästä ollaan yllättävän samaa mieltä vaikka metaeettisesti katsoen variaatiota on hirmu paljon ; Sam Harris kiistää humen giljotiinin mielekkyyden ja hänen “moraalinen maisemansa” rakentaa aksiomaattisen objektiivisen moraalin joka ei ole sen epäkoherentimpi tai oletuksenvaraisempi kuin mikään muukaan objektiivienn moraali. Richard Dawkins pitää humen giljotiinia relevanttina.)

Tämä on tärkeää sillä uusateismin kohdalla on omituisia piirteitä. Esimerkiksi ; Enemmistö uusateisteista ovat "liberaaleja" ja hieman vasemmalla kallellaan. Mutta jos olet oikeistolainen ja ateisti, sinun on hyvin vaikeaa mennä mukaan vasemmistolaiseen kulttuurirelativistiseen ateismiin. Uusateismi ottaakin monesti etäisyyttä kulttuurirelativismiin. Hyvänä esimerkkinä tästä on Sam Harrisin varsin kärkäs islamkritiikki ja Jussi K. Niemelän kannanotot joissa korostuu se että hän ei pidä YK:n ihmisoikeuksien levittämistä minään kulttuuri-imperalismina. Uusateismi on tavallaan lähinnä tarpeen sen vuoksi että eksistentialistiset ja vasemmistolais-kommunistiset tahot ovat napanneet ateismin haltuunsa aika vahvasti. Ateistijärjestöjen tasolla esimerkiksi vapaa-ajattelijoiden yleiset ajatukset eroavat oleellisesti monin paikoin niistä arvoista joita uusateistit kannattavat että "uusateisteihin ei voi vedellä vapareita" menettämättä uskottavuuttaan. Moni kokee että uusateismi olisi riitaisaa ja lahkoutuvaa, ja tässä vedotaan esimerkiksi Kari Virtasen tapaan, että "Individualismi ei kyllä ole mitenkään uusateismin tyypillinen piirre, ainakaan liikkeen sisällä. Ajatusta individualismista tarjotaan kyllä uusateistisen lähetystyön kohteena oleville kristityille. Kerran uusateistien seurakuntaan päädyttyäsi yhteisön paine hyväksyä oman porukan ajatukset on yhtä kova kuin uskonnollisessa yhteisössä. Kuten Helsingin ateistiyhdistysten jakautuminen osoittaa, oppiriidat johtavat myös samalla tavalla lahkoutumiseen." Hän on väärässä. Tämä eriytyminen todistaa vain sen että uusateismi on tärkeä määritelmä. Ei että se ei olisi individualistinen.

Tässä onkin tavallaan tärkeää ymmärtää mitä sekularismi useimmille uusateisteille merkitsee.

Perinteisesti rationaalisuutta ja tiedettä korostava ateismi on uskonut siihen että ateistit jotenkin pyyhkisivät uskonnon pois. Uusateistejen maailmassa sen sijaan esillä on enemmänkin “kissojen paimentaminen”. Eli tässä ei uskota että uskonto tuhoutuu ja korvautuu. Kysymys on enemmän siitä että ateistejen tulee saada lukumääräänsä suhteutetusti vaikutusvaltaa ja kuuluvuutta ja arvostusta.

Tässä kohden ateistien retoriikkaa ei oikein näytetä ymmärtävän. Daniel Dennett on esimerkiksi korostanut että hän ei halua käännyttää ketään. Dawkins korostaa "Jumalharhan" alustuksessa asti että hän toivoo että ihmiset muuttaisivat mieltään, mutta hän ei kuitenkaan usko että niin tapahtuu. Ja tästä seuraa se, että retoriikka ei pyri miellyttämään. Suostuttelu ei ole tarpeen vaan "nau-unta". Viestinä ei ole hakea suosiota liikkeelle vaan poliittisia oikeuksia. Viesti ei ole "käänny meihin" vaan "vittu nyt saa riittää, minua ei kohdella noin". Uskontojen tapakulttuuri liitetään osassa uusateistejen puheessa osaksi uskonnon tabuasiaa. Karkeasti ottaen kulttuurirelativismista irtautuminen onkin noissa piireissä johtanut siihen että uskonto ei ole oikeutus ja tekosyy. Kulttuurirelativisti hakee ymmärrystä. Uusateistejen parissa on - itsellenikin tuttu - asenne jossa jos uskonto oikeuttaa vääryydenteon ideologiaansa niin "sen pahempi uskonnolle".

Tämä riitaisuus voidaan kokea monipuolisuuden esteeksi. Että uusateistit lahkoutuvat ja ovat riitaisia. Henkenä "käännyttämisretoriikkaideologioissa" näyttääkin olevan se että sopuisuus ja erimielisyyksien lakaisu poliittiseen korrektiuteen on samaa kuin moniarvoisuus. Uusateistit sen sijaan selittävät että laajat leppoisat uskonmiehet suojelevat ääriuskontoja. Ja että tämä suojabufferi olisi murrettava. Samoin moitteena on ollut ajatus tiettyjen keskustelunaiheiden uskonnollistamisesta, niin että jos niistä yrittää keskustella muustakin kuin uskonnollisin kulmin joku tulee väliin tunkemaan uskontoa väkisin. (Abortti on tästä hyvä esimerkki. On siinä muutakin kuin teologia, mutta uskontoa tungetaan sekaan.) Tämä on sitä sekulaariuden haikailua. (Itse en ole sekularisti mutta olen turhautunut usein sen verran ankarasti että ymmärrän mistä tämä tunne tulee.) Uusateismissa riita kuitenkin kuuluu asiaan ja se on sitä moniarvoisuutta. ; Kuten tuossa linkin takana kirjoitin, uusateistejen sisällä riidellään kovasti ns. "elevatorgaten" yhteydessä. Asiassa on paljon kannattajia molemmin puolin. Tämä korostaa sitä että vaikka uusateistit ovat absoluuttisen humanisteja, heillä on syviä erimielisyyksiä siitä mitä tämä humanismi tarkoittaa. Moni on kokenut kritiikin jyrkkyyden normatiivisuutena, mutta tosiasiassa juuri tämä riitely todistaa että se ei ole mikään echo chamber. Se mitä pidetään todisteena lahkoutumisesta ja pakotetusta laumasieluisuudesta on tässä kontekstissa nimenomaan todiste päinvastaisesta. ; Itse asiassa laumahenkisissä lahkoissa on kuten Jehovan Todistajissa "ehdoton rakkaus keskuudessa, sitä voi mennä toisiin kaupunkeihin ja toisiin maihin ja mennä valtakunnansalille ja tietää että siellä kohdellaan ystävällisesti". Apostaatikot ja kerettiläiset bännitään tälläisistä yhteisöistä. Riita ei kuulu näiden kuvioihin. Sillä laumasieluisuus kiinnostaa niitä jotka eivät kestä riitelyä.

Uusateismin kohdalla riitely tulkitaan usein "väärin". Tavalla joka on pirun ymmärrettävä - ja luultavasti koko "militantti" -sanan hokemisen takana. Se ajatellaan samalla tavalla miten tuo asenne ilmenee niissä uskonnoissa joissa käännyttäminen on perustavoitteena ja jossa kaikki kanssakäymiset on sovitettu tähän aivopesustrategiaan sopivaksi. (Pardon my honesty. Koska ajattelen noin ilmaisen sen noin ilman että valitsen kohteliasta sanaa kuten "houkuttelu eiloogisin eitieteellisin sanavalinnoin"...) Tässä sekaantuu kuitenkin kritisointi ja vaino. Jos kritiikin kohteena oleminen tarkoittaisi samaa kuin se, että aiheessa on tabu, ollaan väärillä teillä.

Varmin tabun merkki on enemmänkin se, että mielipiteitä ei näy mediassa. Rauhaa haetaan ja tätä "rikkautta" korostetaan siten että juuri mitään ei saa sanoa. Koska se "loukkaa arvokkaita vapauksia". Uusateistit eivät nimenomaan kannata tätä. Tabu on uskonnon suoja kaikelta kritiikiltä. Uusateistien riidoissae ri mielipiteet ovat kuitenkin varsin selvästi esillä. Jopa rasittavan paljon esillä. Eivätkä suinkaan piilossa kuin Iranilaiset homoseksuellit joita ei tiemmä ole olemassakaan. ; Kritiikin olemassaolo ja tabujen puute ovat nimenomaan niitä joiden vuoksi riidat näkyvät ja erimielisten kannat tulevat esiin. Jokainen uusateisti tietää ottaa puolen "elevatorgatessa". Ja jokainen valitsee sen itse. Sillä niitä puolia on selvästi useita. Ja erimielisyys on hyvin äänekästä ja voimakasta. Joka taas johtaa siihen että "paskaa tulee niskaan joka suunnalta", olitpa mitä mieltä tahansa. Oma ideologia ei suojaa mielipiteitäsi eikä hymistele sinulle vain siksi että "kato sekin on ateisti, ei sentään sellainen uskis".

Vainoaminen on toki mahdollista. Tällöin olisi enemmänkin katsottava kritiikin luonnetta eikä kritiikin olemassaoloa. Esimerkiksi onko tappouhkailuja, hakkaamista ja vastaavaa kuvioissa. ; Muutoin käy niin että kritiikin olemassaolo määrittyy vainoksi ja tämä oma epämukavuus - joka todennäköisesti on enemmänkin perimmiltään pikkumaisuutta ja omaa ohutnahkaisuutta ja kritiikinsietokykyä - sekoittuu vainoamiseksi. Ja tämänlaisessa tilanteessa ihmiset juuri rakentavat tabuja joissa haetaan kritiikittömyyttä ja konformistisuutta. Silloin sitä kutsutaan tiettyjä mielipiteitä lähtökohtaisesti kohtuuttomiksi. Ja torjuvat niiden olemassaolon oikeutuksen riitelyn sijaan ohittamalla. Kuten vaikkapa kutsumalla niitä vaikkapa "spämmiksi" silloinkin kun niissä on ns. argumentatiivista sisältöä.

Kuitenkin.

Palatakseni tuosta rantista takaisin, voidaan huomata että kenties asenneilmapiiri on tältä osin muuttumassa. Että joku jossain yrittää muutakin kuin keksiä uusia olkiukkoja siitä miten "ne" ovat taas "kamalia, militantteja ja väärässä". Uusateisteja varmasti ärsyttääkin se, että kun he kannattavat periaatteessa evidentialismia ja tiedettä ja muutekin korostavat sitä että ei ole väliä mitä ajattelet kunhan perustelet sen hyvin. Jossa hyvin perustelu on sitten määritelty vähintään jollain tasolla. Joka tarkoittaa sitä että "ei ole väliä mitä mieltä olet, ei millä sanavalinnoilla tai miten kohteliaasti ilmaiset sen, kunhan ajattelet hyvin". Uusateisteja kuitenkin moititaan usein juuri siitä että mitä mieltä he ovat mistäkin asioista. Ja heistä lienee ikävää kuulla siitä miten heidän pitäisi ajatella mistäkin asiasta kun se tulee sellaisilta ihmisiltä jotka ilmiselvästi eivät osaa sitä miten ajatella.

Viheltäjät

Katupojista on usein esitetty jonkinlaista romanttista kuvaa. Siinä on ollut kenties ajatus siitä miten hyvä köyhä ei lannistu. Ja ajatus siitäkin että taloudellisten kahleiden puute tekisi vapaita ihmisiä on varmasti painanut hieman. Ja ajatus siitä että katupoika olisi jotenkin oma itsensä kun hänen ei tarvitse pitää roolia. Ja se, että köyhä on spontaani ja muutoinkin lapsenomaisessa onnellisuudessa jota ei liika filosofiointi masenna. Ja kenties mukana on ollut sekin huomio, että ihmisen onnellisuus on joskus ja jossain määrin enemmän persoonallisuustyyppi kuin jokin joka täysin tiivistyy pelkkään omaisuuteen ja siihen miten muutoin onnistaa.

Mutta itselleni ei voi olla tulematta mieleen että silloin kun katupoika viheltää pollarin nähdessään, niin syynä ei ole hilpeys tai edes viattoman teeskentely. Että vihellys on jotain jota tekee ns. kyttävahti. Jolloin puhutaan huumemaailman vähiten rahoittuvasta kastista. Tämä Maslown tarvehierarkiaa korostava loukkaava stereotypiointi yhdistää köyhyyden rikollisuuteen tai ainakin tarverikollisuuteen. Ja tämä taatusti loukkaa kaikkia maailman katupoikia. (Jotka uskovat varmasti että yhteys on liioiteltu. Näkisivät vaikka se olisi tosikin.) Mielikuvani tässä kohden on vahva. Kenties siksi että työpaikkani on Sörnäisissä. Ja sen piritorin kasvatteja katsellessa mieleen ei jostain syystä tule että tässä olisi jotenkin erityisen vapaita ja onnellisia ihmisiä.

Jengiläisiä.

Kysymys on ehkä osittain siitä onko katupoika ns. jengiläinen. Tämä näkökulma on nähtävissä esimerkiksi "Takkiraudan" Putin -kirjoituksessa. Hän puhuu katupojista ja pitää Putinia jopa arkkityyppisenä ... jonain jota minä kutsuisin ihan jengiläiseksi. "Katupojat ja jenginuoret ovat kaikkialla maailmassa samanlaisia. Kyse on esiteini- ja teini-ikäisten nuorten ihmiskoiraiden antisosiaalisista yhteenliittymistä. Katupoikien kulttuuri on antisosiaalista, muun yhteiskunnan kanssa vihamielistä, toisiin ihmiskoiraslaumoihin nähden aggressiivista ja lauman sisällä hypermaskuliinista." Ajatus siitä että sosiaalisuus ja maskuliinisuus, jotka molemmat voivat jossain määrin olla hyviäkin asioita, tiivistyvät ryhmäpaineeksi ja macho bullshitiksi ei ole huono. Takkiraudan mukaan Putin olisi noussut omin ansioin, eli hän olisi by definition nousukas, on ajatuksena uskottava. Etenkin kun henkenä on se, että köyhyyden sijaan nimenomaan väkivaltakulttuuri opettaa hyvin erilaiset strategiat kuin yläluokkaisessa tai keskiluokkaisessa turvallisemmassa elämänmenossa.

Sen henki itse asiassa vahvistui mielessäni katsellessani eilen dokumentteja jengien synnystä ja toiminnasta. Huomion ytimessä olivat etenkin tietyt aasialaiset jengit USA:ssa. Niiden syntytausta oli siitä mielenkiintoinen, että kun aasialaisia muutti tietyille alueille, näiden alueiden jo paikalla olevat jengit eivät pitäneet aasialaisista. Rasismi rehotti. Ja kyykyttäjinä eivät olleet mikään "white trash" vaan afrikanamerikkaalisten ja latinojen jengit. Aasialaiset jengit aloittivat itsepuolustuksellisina, mutta varsin pian tämä muuttui toiseenhyökkäämiseksi. Näin tapahtui myös jengeissä joissa tyypillistä oli omituinen kaksoiselämä jossa älykkäät ja hyvin koulussa menestyneet oppilaat olivat yöaikaan jengiläisiä jotka saattoivat tehdä mitä jengiläiset nyt yleensä ottaen tekevät. (Tämänlaatuinen "kiusatusta tappajaksi" -kaava on jotain jota voi olla vaikeaa ymmärtää. Sillä ymmärrämme että uhri ei ole paha kun taas tekijä on. ; Mutta on tässä riskinä tietysti myös se, että nykykulttuurissa tekijän ymmärtäminen on usein keskeisemmässä roolissa kuin uhrin auttaminen.)

Jengejen toimintaa taas ei oikeastaan voi ymmärtää muuten kuin sen tiukan ja omituisen sosiaalisuuden kautta. Jengiläisen ja sen viehättävämmän katupojan välillä oleva ero onkin kenties vain siinä että katupoika on indiivi. Hän viheltelee poliisille korkeintaan hämätäkseen poliisia, osallistuakseen valtaa vastaan tehtyyn pieneen mielenilmaukseen. Viheltää koska voi, ja koska muutkin viheltävät. (Ja näin poliisipolo ei edes tiedä missä oikeat kyttävahdit ovat.)

Itsereflektiohöpöön siirtäen.

Kykenen hyvin ymmärtämään sitä, miten kiusatuista voi syntyä kostoautomaatteja. Olen itsekin sen verran pimeyden olento. Itse asiassa jos katsotaan niitä "katupojan" (jengiläisen) piirteitä niin tunnistan niistä varsin monta itsestäni. (Huolestuttavin niistä on se, että siinä missä normaalilla ihmisellä on väkivaltaa kohden vahva inhibitio, eli he pitävät väkivaltaa paitsi moraalittomana niin emotionaalisesti vastenmielisenä ja ikävänä asiana tehdä. Minä nautin siitä. Pidän sitä vain moraalittomana. Eli en seuraa tunteita näissä asioissa.) Ja tämä on joskus hämmästyttänyt itseäni. Olen ihmetellyt että mitkä elementit tarkalleen ottaen ovat johtaneet siihen että mistä se johtuu. Kenties minut kasvatettiin riittävän hyvin tavoille.

Tai kenties en vain ollut niin seuraan menevä. Jengiläisyyden ytimessä kun on jonkinlaien uusioperheen rakentaminen. Aasialaiset jengiläisetkin dokumentissa korostivat miten jengin muut jäsenet ovat uusi perhe, jonka puolesta ollaan valmiita tekemään kaikenlaista. Minä en ole ollut sitä porukkaa joka hakee kaverin apuun ja hakkaa kimpassa. Minä olen sitä tyyppiä joka odottaa kaksi viikkoa että saa sneakattya tyypin takaapäin. Tämä voisi kertoa siitäkin että minulle maskuliinisten piirteiden ylikorostaminen ei ole mikään pakko. Päin vastoin, teen julkisesti paljon sellaisia asioita joita voisi pitää vähintään neoteenisena, feminiinisenä, neitimäisenä - ellei peräti "hintahtavana". En koskaan ollut jengiläinen tai oikein mitään sen suuntaistakaan. Joten ei tietysti ollut tarvetta näyttää, ansaita paikkaa tai initioitua ryhmään. Pidän päinvastoin kaikkia ryhmäpaineen muotoja lähtökohtaisesti epäilyttävinä. En ymmärrä miten kukaan luottaa jengiläiseen, kun katsoo mitä kaikkea nämä kykenevät ihmisille tekemään ja kaikkea.

Kuitenkin tämä kaikki ei ole läpeensä huono asia. Koska minulla ei ole estoja, en ole automaattisesti ns. sääliö. (Joka katsoo sivusta, kauhistelee eikä tee mitään. Lue: ihmiskunnan pohjasakkaa joka ansaitsee kaiken ikävän mitä maailma heihin keksiikään heittää = validein tietämäni perustelu teodikean ongelmaan.) Esimerkiksi tänään aamupäivällä töissä käväistessäni päädyin huomaamaan tilanteen jossa oli kysymys jostain kiistasta. Siinä oli muutamien nuorten ulkonäöltään varsin natsihenkisesti pukeutuneiden ihmisten kinasta. Päättelin kuulemani pohjalta että yksi heistä olisi menossa vankilaan ja hän oli velkaa jollekulle joka ei ollut paikalla mutta jonka avuliaita ystäviä nämä muut ihmiset sitten olivat. En luonnollisesti rynnännyt suoraan sankarillisesti väliin. Tarkoitukseni kun on lähinnä varmistaa että eivät puukota toisiaan siinä. (Kotonaan tehkööt mitä lystäävät. Minä en ole lähimailla ja niin edes päin.) Mitään teräasetta ei toki näkynyt. Mutta ajattelin hämmentää nostamalla keskustelua siitä että miten jotkin asiat on kenties tehtävä, mutta että niitä ei ehkä kannata tehdä niin julkisilla paikoilla. Luonnollisesti ajattelin varasuunnitelmana käyttää nahkatakkiani vasemmassa kädessä (kannoin sitä muutenkin olalla) ja oikeassa kädessä avainnippua, ja kohdella lähimmäisiäni tavalla joita jotkut sword&cloak -tekniikat opettavat. Riitelijät saivat asiansa kuitenkin sovittua ja mitään ei tapahtunut. Jälkikäteen tajusin että joku päivä minä vielä ... kuolen.

Onko pakko jos ei tahdo? ~ eli itsemurhaa vastustavat argumentit individualisteille

Itsemurha on hankala käsite. Osittain jo senkin vuoksi, että sen määrittelemiseen liittyy omituisuuksia. Itse asiassa itsemurhan ja uhrautumisen käsitteet ovat paikoitellen niin lähellä toisiaan että ero näiden kahden välillä nähdään lähinnä arvolatautuneilla käsitteillä. Jos katsomme sitä että itsemurha tarkoittaa sitä, että ihminen intentionkaalisesti ja vapaaehtoisesti ottaa oman henkensä, joudumme kysymään sellaisia kysymyksiä kuin että tappoiko joku itsensä kun hän teki itsemurhan välttääkseen häpeää tai mafiavelkojia? Onko itsensä seppukulla lopettava samurai tekemässä itsemurhaa vai ajaako yhteiskunta häntä aktioon joka on samaan tapaan itsemurha kuin kuolemantuomion saaneiden teloitus. Vakavimmat ja vielä vaikeammat kysymykset tulevat esiin marttyyritoiminnassa. Tekikö Sokrates itsemurhan kun hänet tuomittiin kuolemaan, mutta hän ei esimerkiksi paennut eikä suostunut ideologisiin kompromisseihin henkensä edestä?

Kun ihminen sanookin vastustavansa itsemurhaa, on usein hieman vaikeaa sanoa mitä hän tarkalleen ottaen vastustaa. Usein tämä kuitenkin saa tarkennuksensa kulttuurista jossa hän elää. Esiin nousevat sellaiset kysymykset kuin onko itsemurha luvallista, kiellettyä vai jopa kannustettua. Toisesta kulttuurista tilanteet saattavat näyttää varsin omituisilta. Kuten "itsemurhan tekeminen on synti, mutta jos räjäyttää itsensä ruuhkabussissa jossa on vihollisia, se on arvokas marttyyriaktio." Tämä näyttää siltä että "Itsemurha on aina kiellettyä mutta". Ja itsemurha -aktio sitten vain määritellään jollain toisella nimellä. Eufemismien valta on suuri, ja tämän voi huomata kun kuuntelee niitä kristittyjä jotka vastustavat tappamista ja joille pro-life on elämäntapa. Mutta heti jos keskustelu siirtyykin homoseksuaaleihin, on kivittäminen aivan sovelias tuomio.

Kulttuurieroista huolimatta itsemurhasta voidaan vetää muutamia tärkeitä filosofisia perinteitä.
1: Teologisessa näkemyksessä etiikka sidotaan uskonnollisiin teemoihin ja uskonoppien premisseihin. Ja suhde itsemurhaan on yleensä kielteinen tai äärimmäisen kielteinen. Tällöin näkemyksenä on että (a) elämä on lahja joka on saatu Jumalalta ja (b) olemme tosiasiassa Jumalan omaisuutta jolloin meillä ei ole valtaa päättää omasta elämästämme koska tämä sotisi Jumalan suvereeniutta vastaan. Tämä näkemys on luonnollisesti ollut varsin voimakas historiassa. Nykyisin tämä on lähinnä ideologista vetoamista joka ei vakuuta niitä jotka eivät ole teistejä. Ja ne saavat suosiota vain sivutuotteena siitä että tämän uskonnon kannattajia on määrällisesti paljon. Siksi kiinnostus on yleensä siirtynyt muihin teemoihin.
2: Seurausetiikassa itsemurhaa katsotaan arvioimalla seurauksia. Erikoista on, että seurausetiikassa usein tuomitaan hyvin laaja määrä erilaisia itsemurhia. Mutta sitten toisaalta joissain tilantessa se katsotaan aivan soveliaaksi ratkaisuksi. Tässä näkemyksessä on kuitenin hyvin samantapaisia ongelmia kuin utilitaristisissa argumenteissa ; Seurauksia voidaan katsoa hyvin monelta eri kannalta ja pohjimmiltaan prioriteetit ja niiden arvojärjestys painavat. Ja tämän vuoksi seurauseettinen itsemurhan analysointi näyttää monesti presuppositionistiselta. Ensin on päätetty onko kyseinen aktio hyvä vai ei. Ja sen jälkeen sitten etsitään perusteet tälle. (Ja prosessissa usein voidaan jopa sanoa että tietoinen fiksun ihmisen tahdonalainen intentionaalinen ja vapaaehtoinen teko jossa kranaatin päälle hypätään jotta sotilaskaverit selviävät elossa ei olekaan itsemurha vaan rohkeusmitalinarvoinen sankariteko.)
3: Velvollisuuseettisessä perinteessä katsotaan mitä velvollisuuksia meillä on itsellemme ja muille. Tässä syntyy helposti Kantin esitysten tapaisia argumentteja joissa ihmisillä on ehdoton arvo ja merkitys. Ja että oman elämän lopettaminen rikkoo velvollisuuksiamme muita ihmisiä kohtaan.

Toki itsemurhaan voi suhtautua myös individualistisesti. Mutta näissä argumenteissa perusteemana on se, että ihmisellä on itsemääräämisoikeus, vapaa tahto ja muu vastaava hallinta. Ja niissä itsemurhaa kohdellaan positiivisesti. Se on jokaisen oma valinta, eikä kukaan muu voi ottaa valtaa tämän päätöksen yli muuta kuin orjuuttamalla jollain tavalla tämän ihmisen.

Mikä johtaakin siihen että käytännössä kaikki itsemurhaa vastustavat argumentit ovat jollain tavalla sosiaalisia argumentteja. Teistisissä näkemyksissä itsemurha on ihmisen suhdetta Jumalaan. Ja siksi tekoa pitää vastustaa, koska ihminen ei ole ainut tekijä yhtälössä. Toisaalta läheisten suru voi olla seurauseetikolle painava argumentti itsemurhaa vastaan. Ja voitaisiin asia vetää yhteiskunnallisellekin tasolle. Tunteet eivät ole merkittäviä jos mietitään sitä työmäärää jonka itsemurhan tehnyt tai sellaista haikaileva voisi tehdä yhteiskunnalle rakentaessaan asioita. (Tai edes taatessaan työllisyyttä mielenterveysongelmaisten hoitajille.) Käytännössä tämä tiivistyy siihen että itsemurhan tekemistä pidetään itsekkäänä aktiona.
1: On toki myös itsekäs aktio että jonkun vaaditaan elävän muiden ihmisten puolesta. Että määrätään toisen ihmisen elämästä ja pakotetaan tämä elämään elämisen laadusta riippumatta, jotta itselle ei tule paha mieli. Eikä teistikään selitä että kenties Jumalan pitäisi hävetä kun antaa niin paskoja lahjoja. Että ei lahjoja ole pakko käyttää. Omaa elämää voi halveksia ja se voi olla syy lopettaa tämän "lahjan" nauttiminen.

Tämän kaiken seurauksena voikin sanoa että jos olet individualisti, ei oikein mikään tiedetty argumentisto tarjoa mitään kovin relevanttia vasta-argumenttia itsemurhalle. Josta huomiosta seuraa se, että itsemurhan kielto onkin aina sitä että ihminen jollain tavalla pakotetaan elämään jonkun toisen puolesta. Ja että on pakko vaikka ei tahdo.

Syö, rukoile, rakasta

Katsoin "Eat pray love" -elokuvan. Se luokitellaan jonkinlaiseksi "naisten elokuvaksi". Ja katsomuskokemus olikin kieltämättä päälle kaksi tuntia (140 min) varsin toiseuttavaa katsomiskokemusta. Elokuva toki esittää humanistisia näkemyksiä tavalla joita se myy yleisinhimillisinä. Mutta se tuntui pikemminkin heijastavan tietyn hyväosaisen länsimaisen naisen näkökulmaa. Se, että jokin asia tuntuu hyvin vieraalta tarjonnee juuri parhaiten uusia ajatuksia. Hedonistinen feelgood -optimismi ylisävytti elokuvassa esiintyvää sosiaalipornoutta. Tämä ei toki sinällään haittaa, koska sellaisena elokuva tarjosi hyvän heijastuskulman, hyvin paljon omasta näkemyksestä poikkeava herättää helposti myös uusia näkökulmia asioihin.

Toki pidin elokuvan tavasta käsitellä elämää matkana. Tämä, kieltämättä kliseinen, näkökulma otettiin sitten matkustamiseen. Elokuvan otsikko kuvasi suunnilleen kaikkea mitä elokuvakin käsitteli. Kasvua haettiin siten että opittiin nauttimaan elämästä (eat), antamaan itselleen anteeksi (pray) ja hankkimaan puolison ja yhteisön (love). Toki elokuva huipentui hassuun ajatukseen jossa parisuhde on jotain joka syntyy terveen elämänasenteen lopputuloksena. Mutta silti mielestäni hienosti paikat, niiden kulttuuri ja henki saatettiin tähän perusasetelmaan. Ensin ongelmat ja päähenkilö alustetaan New Yorkissa, ja hän lähtee matkalle jossa hän sitten eheytyy. Maantieto on tässä eksistentiaalinen tila. (Ajatus jota olenkin kehitellyt tässä blogissani jonkin verran.) Kaikki paikat tietysti pitävät sisällään kaikkia elokuvan tärkeitä
1: Italia jonka ajatus ihanasta joutilaisuudesta ja hyvästä ruuasta saatiin korostamaan sitä miten ihmisen tulee myös irrota oravanpyörästä. Että pitää erottaa puurtamalla ansaittu viihdetuokio elämänonnellisesta nautiskelusta. Ja että jälkimmäiselle tulee antaa aikaa. Italian kielikin asetetaan tässä apuvälineeksi asian oppimiselle. "We call it dolce far niente, the sweetness of doing nothing." Jopa rauniot asetetaan kasvumetaforaksi "Maybe my life hasn't been so chaotic. It's just the world that is and the only real trap is getting attached to any of it. Ruin is a gift. Ruin is the road to transformation."
2: Intia jossa joogataan oli sitten rukoilun tematiikkaa.
3: Balilla Ketut -shamaani ja yhteisö opettavat rakkautta. Tässä ytimeksi syntyy balanssi. Pitää joskus upota ja joskus elää järkevästi ja yksilönä. Mutta on hyvä pysyä pitkässä jänteessä kohtuudessa.

Elokuvan paras ja heikoin anti tiivistyy ajatukseen jossa elämä on nimenomaan matka. Ja tässä matkametaforassa jokainen ihminen on opettaja. "In the end, I've come to believe in something I call "The Physics of the Quest." A force in nature governed by laws as real as the laws of gravity. The rule of Quest Physics goes something like this: If you're brave enough to leave behind everything familiar and comforting, which can be anything from your house to bitter, old resentments, and set out on a truth-seeking journey, either externally or internally, and if you are truly willing to regard everything that happens to you on that journey as a clue and if you accept everyone you meet along the way as a teacher and if you are prepared, most of all, to face and forgive some very difficult realities about yourself, then the truth will not be withheld from you."

Tämä on varmasti eksistentiaalisesti hyvä ratkaisu. Kuitenkin, kuten elokuvan maailmankuva vihjaakin, tämä johtaa myös "maksimaaliseen bullshitkertoimeen". (Jos hindujen hiljaisuusrituaalin jälkeen tulee vuodatusta siitä miten tämä on hyvää kasvojenkohotusta, voidaan huomata miten henkistä tämä hengellinen puoli on. Hyvin itsekeskeistä on myös ajatella että "minä olen Jumala". "God dwells within you...as you.") Vaikka elokuva esimerkiksi korostaa "liian ajattelun vaaroista" ja korostaa että pään sijasta pitää ajatella sydämellä, niin elokuvan pulmat eivät näytä johtuvan ainakaan kovin loogisesta ajattelusta. Päähenkilö on toki kultturelli ja hän osaa eri kieliä. Ja näistä hän saa jonkinlaisia intellektuelisia ajatuksia. Mutta tosiasiassa ajattelu vaikuttaa minun silmiini lähinnä "juonimiselta". Kun mietitään siitä kuka tykkää kenestäkin ja pitääkö ylipainosta olla huolissaan, on selvää että pulmia ei ole ainakaan liiallisesta tieteellisestä ajattelusta. Päällä ajattelu onkin lähinnä murehtimista ja sosiaalisen myllyn veivaamista ja materialistista hankinta-omistus-tekemiskulttuuria. Kun päällä ajattelu liitetään sisustukseen, tiedät että jokin on omituisesti ; "You're going to have to learn to select your thoughts the same way you select your clothes every day." Elokuva ei siksi oikein viihdytä kunnon skeptikkoa. (Etenkään sellaista kaltaistani joka ei pidä parisuhdetta terveen mielen merkkinä, että tasapainoinen ihminen hankkii parisuhteen ja parisuhde on jotain joka rakentaa tasapainoisen ihmisen.)

Suurin osa ideoista ei nimittäin ole hyviä. "Keep an open mind – but not so open that your brain falls out." Tieteeseen suhtaudutaan monin paikoin ajatuksella joka muistuttaa äärimmäisen syvästi "eat pray loven" ajatusmaailmaa. Tällöin esillä on jonkinlainen pluralismi joka kritisoi kaikkia tieteenteon metodeja maailmankuvallisina. Onkin toki herkullista ajatella että kaikille vaihtoehdoille annetaan harkintaa ja tilaa. Kuitenkin tässä ongelmana on se, että valtaosa ideoista on huonoja ja tieteenteossa on rajallinen budjetti. Esimerkiksi yliluonnollisia selityksiä ei ole niikään suoralta kädeltä ammuttu pois, vaan enemmänkin on havaittu että niitä on vaikeaa mallintaa ja liittää hedelmällisiin tutkimusohjelmiin.
1: Monen on toki vaikeaa myös tehdä eroa "tiukan naturalismin" ja "pragmatismin" välillä. Naturalismi on idea jossa (a) joko vain fysikaaliset luonnonlait ovat tosia, ja henkiset ja yliluonnolliset asiat ovat mahdottomia, eli mitään ei ole luonnollisen maailman ulkopuolella tai (b) jos onkin emme voi tietää näistä mitään. Pragmatismi taas heijastelee enemmän ideaa että ihmisen mieli on ainut mitä meillä on. Siksi mieli on jotain jolla on funktio jonka lopputuloksena syntyy kuvauksia. Todellisuus on siis enemmänkin "eräänlainen todellisuuden peilikuva". Ja jo aistinelimiemme molekyylien toiminta tekee kaikista havainnoistakin aina epäsuoria. Havaitseminen on aistinelimistön toiminnan tuottama mallintava representaatio, ei todellisuus itse. Näin ollen tiede on ennustamisen väline ja ongelmanratkaisukoneisto. Hedelmällisyys on tärkeämpää kuin ajatus siitä että miten tämä kaikki sopii Absoluuttiseen Ikuiseen ja Muuttumattomaan Todellisuuteen.
     1.1: Usein pluralisti kritisoi naturalismia silloinkin kun kyseessä on pragmatismi. Filosofisesti ero on valtava. Mutta käytännössä sillä ei ole väliä. Toiminta näyttää samalta. Naturalisti voikin korostaa että naturalismi saa näin tukea a posteriori. Metodologista naturalismia kun ei ole koskaan dogmaattisesti mandatisoitu. Päin vastoin, tieteen historia ja filosofian historia näyttää että sitä on aina moitittu kovasti. Ja esimerkiksi rationalismia kokeiltiin hyvin pitkään ja vasta empiirinen vallankumous räjäytti tieteen ja edistyksen. Jos muut metodologiat olisivat niin totuudenmukaisia, niin niiden tulisi myös olla hedelmällisiä. Kun esimerkiksi ID:läisillä on ollut miljoonien budjetteja ja omia sisäisiä tutkimusryhmiään, voimme kysyä että miksi emme ole hämmästyneitä siitä todistevuoresta ja hedelmällisten tutkimusten määrästä joita kapinallist kaappikreationistimme ovat tuottaneet. ID tuottaa tutkimuksia määrällisesti vähän. Kun se on vapautunut rajoitteista ja kahleista joita naturalismi antaa, niin miksi sen tutkimuslinja on vuosikymmenten yrittämisen jälkeen niin huonossa tilassa. Analogia toimii kaikkeen.

Kun mietitään tietoa ja sen syventämistä, on hyvä muistaa että jos esitämme kannanottoja, on tavallista että näkemykset tarkentuvat ja tarttuvat yhä pienempiin detaljeihin. Tämä tarkkuus tarkoittaa sitä että asioita mitataan suuremmasta vaihtoehtojen joukosta. Ja mitä syvemmälle mennään, sitä vaikeammin oikeaan osutaan sattumalta suoraan. On hedelmällisempää keskittyä sinne missä tuloksia saadaan todennäköisimmin. Siksi on hyvä pitää silmät auki. Mutta jos joku suoltaa joko jo muualta oppimiasi iskulauseita, tai tarjoaa jotain bullshittiä, ainut oppi jonka häneltä voi oppia on se, että kyseinen henkilö on ajatuksineen ajanhaaskausta. Tämä lisää myös elämään onnellisuutta. Suurimpia kiusaantumisen aiheita kun on juuri se, että huomaat kuluttaneesi tunnin ainutlaatuisesta elämästäsi siihen että kuuntelet hevonpaskaa ja niin joku toinen haaskaa tunnin sinun aikaasi. Aikaa jota et saa takaisin ja jonka aikana voisit oppia jotain uutta ja fasinoivaa ja järkevää jostain muualta. Kun elämme vain kerran on syytä ottaa siitä jotain irti. (Make it count.)

Suoraa puhetta miekoista ; maailmankuvacrankeryä

Miekkailun parissa pyöriessä on melko rentouttavaa, että kysymys on usein taidosta eikä uskomuksista sanan vahvimmassa mielessä. Kuitenkin sen parissa on myös erilaista crankeryä. Enkä puhu niistä yellow bamboon tapaisista itsepuolustusliikkeistä jotka tarjoavat magiikkaan perustuvia tekniikoita erilaisilla KI -voimaselostuksillaan. Maallisemmissakin kulmissa erilaiset skenaariot ja tarinat ja tulkintatavat historiasta pitävät joskus sisällään ns. pseudohistoriaa. Ja kyllä mukaan eksyy sitten kaikenlaista maailmankuvallistakin.

Otan tästä esimerkiksi Michael Grosebeck. Hän on hahmo joka on kehitellyt varsin kokonaisvaltaisen tulkintamallin. Hänen mallinsa on holistinen. Hän tarjoaa kokonaisuutta jossa "History, Culture, & even Religion very nearly match." Ja koska kaikki sopivat yhteen, ne on soveliasta ilmaista matemaattisin yhtäläisyysmerkein. "Western Blades = Straight = Linear = Individual Philosophy = Realism" ; "Easter Blades = Curved = Circular = Collective Philosophy = Magic". Hänen teoriassaan on myös kysymys lohikäärmeistä. "I study the occult quite a bit. It's pretty clear there is a general divide in the world in terms of style, thought, & even religion. The Norse, Greek, & Jew, have themes which are anti-dragon (Linear). Whereas the Chinese, Japanese, & Even Persian were pro-dragon (Circular). More & more I read history & mythos....& I'm beginning to accept this idea that the Norse/Greek/Jew literally believed themselves to be at war against the Jotunn/Titan/Nephilim. Everything turns into Conspiracy Theory at some point...it's frustrating, since it's just more work to figure out what's absurd & what isn't." Lohikäärmeet taas voivat sitten olla joko todellisia tai symbolisia. "I'm wondering if Dragons really existed or if they were used only as symbols to represent a certain ideology."


Tässä näkemyksessä on toki jotain joka sopii hyvin yhteen yleisiin mielikuviin. Eli ajatukseen siitä että länsimaissa aika on lineaarista ja itämaissa syklistä ja miekanterätkin mukailevat tätä henkeä. Ja että länsimaat ovat nykyään yksilökeskeisiä kun ne taas itämaat ovat kollektivistisia. Ja että eurooppalainen pitkä miekka on suorateräinen kun taas japanilaisten katanat ovat tunnetusti käyräteräisiä. ; Toki tässä on oleellista huomata, että kulttuurillisia jakolinjoja on. Esimerkiksi islam, kristinusko ja juutalaisuus ovat seemiläisen kulttuuripiirin uskontoja. Ja näitä kulttuureja kuvaa moni yhteinen ja jaettu piirre, monoteismi. Myös kielessä ja kulttuurissa on yhteneväisyyksiä. Toisaalta myös indoeurooppalaisia kulttuureita kuvaavat omintakeiset yhteiset piirteensä. ; Seemiläiset ovat keskittyneet kieleen, indoeurooppalaiset kuviin. Seemiläiset ovat monoteistisiä kun indoeurooppalaiset ovat polyteistisiä. Jakolinja ei siis selvästi ole täysin tuulesta temmattu.

Toisaalta sitten voidaan huomata, että miekkojen suoruus voidaan nähdä suoraan melko turhaksi.
* Sillä jos katsotaan indoeurooppalaista kulttuuria, voidaan huomata että siellä on käytössä sapeleita. Itse asiassa islamistinen kulttuuri on hyvinkin samaa piiriä kristillisen kulttuuripiirin kanssa. Ja jo mielikuvissa siihen liittyy nimenomaan sapelia heilutteleva nomadi. Grosebeck itse toki korostaa tässä sitä että nomadikulttuureissa on kysymys kollektiivisuudesta ja kollektiivisesta hengestä. Mutta tämä miekan kohdalle tehty pelastava ad hoc -argumentti oikeastaan pahentaa hänen tilannettaan toisaalla. Sillä se murtaa länsimaisen ja itämaisen kulttuurin jakolinjan ja suhteet lohikäärmeiden surmaamiseen ja vastaaviin. (Suo siellä, vetelä täällä.)
* Eikä sitä tarvitse edes mennä islamilaiseen kulttuuriin. Eurooppalainen kulttuuri suosi monenlaisia käyräteräisiä aseita. (Englanninkielinen voi googlata vaikka sellaisia sanoja kuin "falchion", "messer", "saber", "cutlass", "kopis", "falcata".) Itse asiassa pitkä miekka ei ollut edes kovin yleinen varuste.
* Ja jos katsotaan itämaisia kulttureita, ei oikeastaan tarvitse tehdä mitään muuta kuin mennä mihin tahansa itsepuolustuskauppaan ostamaan kung-fu -miekkaa. Kiinalaiset miekat ovat leimallisesti suoria. Kiina taas on juuri se kulttuuri jossa lohikäärmeisiin suhtaudutaan erityisen positiivisesti.

Lohikäärmeiden kohdalla:
* Kiinassa on hyvin erilaisia lohikäärmetarinoita ; Itse asiassa lohikäärmeet ovat siellä hieman kuten ihmisetkin. Ne Myös ahneita ja pahantahtoisia lohikäärmeitä tunnetaan. Esimerkiksi 睚眦 (YaZi) on kiinalainen paha lohikäärme.
* Heraldiikka euroopassa kertoo siitä että lohikäärmeillä on ollut syvä arvostus. Walesin punainen lohikäärme tunnuksena oli kansan samastuksenkohde, eikä vihollinen.
* Grosebeck itse korostaa, että Persia on ollut itää ja siksi aasiaa. Ja tämä on tärkeää koska miekkojen muoto pitää saada mukaan. Mutta sen kulttuurissa on sitten kuitenkin myös lohikäärmeensurmauskuvia. (Puhumattakaan Zarahustralaisuuden yhteydestä seemiläisiin uskontoihin.)

Individualismin kohdalla Grosebeck tasapainoilee hyvin erikoisesti.
* Hän leimaa hyvin omintakeisella tavalla tietyt kulttuurit "taikauskoisiksi", "aasialaisiksi" ja vastaaviksi. On hyvin vaikeaa ymmärtää miten kulttuuripiirejä luokitellaan hänen päässään, koska se tietysti riippuu siitä mitä dataa ollaan sillä sekunnilla sovittamassa hänen teoriaansa.
* Euroopan historiassa individualismi ei ole mikään vakiotila ; Feodaaliajan symbolina - siis ajalla jolloin lohikäärmeensurmaamistarinat olivat osa eetosta ja puheet Pyhistä Yrjänistä syntuivät - yhteiskunta nähtiin säätyinä joissa yhteiskunta nähtiin elimistönä ja jokaiselle oli annettu oma rooli. Myös kaupungistuminen, joka oli individualisaation ytimessä euroopassa, ydinyksikkö ei ollut yksilö vaan kilta. Toki nykyään eurooppa on individualistinen, mutta jos tutustuu historiaan on tarkasteltava mitä se on ollut ennen. Se, että nykytilan siirtää menneisyyteen ja sen vakio-osaksi on pseudohistoriaa. (Kiinassakin oli pitkään vaihe jossa taidot määräsivät menestyksen, ei syntyperä. Sitten se luutui ja byrokratisoitui.)
* Kristinusko on jopa nykyaikana monin paikoin täynnä taikauskoa, ei tarvitse kuin mennä fundamentalistien pariin ja huomata siellä ihmeparannuksia ja parannusrituaaleja. Grosebeck näyttääkin olevan siitä fiksoitunut länsimaiseen kulttuuripiiriin että hänelle kristinusko ja juutalaisuus ovat vain uskontoja, ja sitten muut kulttuurit ovat taikauskoisia silloin kun he tekevät vastaavanlaisia hengellisiä rituaaleja. Kysymys on siitä että yhden hengellinen rituaali on toisen taikauskoa.

Grosebeck puolustaa näkemystään viittaamalla usein kauppaan. Kauppayhteydet ovat siis sotkeneet ja sekoittaneet puhtaat kulttuurit. Tämä on tietysti siitä kätevää että tämänlaisin kikkailuin mikä tahansa kritiikki voidaan helposti ohittaa. Käteen näyttää jäävän lähinnä se, että katanat ovat käyriä ja pitkät miekat suoria. Ja tässä on se joka miekkojen kohdalla osuu ilman vahvoja lisätulkintoja ; Kaikki muu data joudutaan sitten käsittelemään ad hoc. Mutta minkäs tekee kun kritiikki otetaan vastaan "I never said my theory was perfect & without exception. Stop treating it like it is. There is a strong pattern & it is absolutely there." Seuraavaksi voidaankin vaatia sen kumoamista. ;

Oma tuomioni onkin että Grosebeck ei ole mitenkään erityinen crank. Hän on standardi, jonka standardinomaisuutta ei kenties huomata koska monet crankit ovat lähempänä tavallista kulttuuria ja sen näkemyksiä. Grosebeck saa vain vähän myötämielisyyttä koska moni näkee hänen aukkoutensa ja itseensäkäpertymisensä siksi että kukin omassa mielessään tekee omat käpertymisensä eri suuntiin.
* Hän on itse asiassa hyvin klassinen esimerkki ihmisestä jolla on mielessään maailmanselitys ja joka näkee paljon aikaa ja vaivaa tämän maailmanselityksen eteen.
* Hänen selityksessään kaiken ytimessä on koherenssi. Kokonaisuus on kieltämättä sisäisesti ristiriidaton. Ongelmia onkin lähinnä siinä että se ei selitä kovin paljoa mitään. Vain hyvin pieni määrä aineistoa osuu itse teoriaan ja valtaosa on suoraan ristiriidassa sen kanssa mitä eri kulttuureista löytyy. Ja näitä ristiriitoja hän sitten taiteilee pois hienoin ad hoc -lisäoletuksin. (Kuten puhuessaan siitä että kristinuskon nimissä tehty taikausko on itämaista vaikutusta ja käyrät sapelit ovat perimmiltään idänkauppaa ja suorilla kung-fu -miekoillakin on pakko olla jokin kauppayhteys.)
+: Sanoisinkin suorastaan että hänen mallinsa on skeptikolle tarpeen sen vuoksi, että ihmiset voivat sen avulla huomata kätevästi miten kokonaisvaltaisuus ja sisäinen koherenttius - ja jopa tietynlainen kova lukeneisuuden ja monipuolisuuden ja älykkyyden osoitus selityste takana - eivät riitä kovin pitkälle. Historia ei toki ole eksakti tiede. Mutta se on kuitenkin tiede.

Valtionkirkko ~ eli julkisrituaaliuskonto ja positiivisen uskonnonvapauden rajoittamisen päävoima

Perinteisesti valtionkirkko on määritelty kirkoksi jonka oppiin valtio voi vaikuttaa. Suomessa kirkko on tietysti autonominen, joten ev.lut -kirkolla itse asiassa on enemmän julkista ja poliittista valtaa kuin tämän määritelmän mukaisella valtionkirkoilla. En kuitenkaan halua turhaan lausua herran sinun teokratiasi nimeä, joten viittaan valtionkirkkoon sillä toisella valtionkirkkouden käsitteellä. Sillä missä korostetaan että yhdellä uskonnolla on muita uskontoja vahvempi ja suurempi osa julkista tilaa, ja että muille uskonnoille ei haluta myöntää samanlaisia etuoikeuksia. Ja korostan tässä sitä että miten se on nimenomaan valtiollista ja poliittista.

Demonstroin asiaa ottamalla esille henkilön joka on minun silmissäni sekä sankari että uskovainen. "Kirkko ja Kaupunki" kertoi Juntusesta joka on kritisoinut Jalovaaraa ja Melleriä. Esiin nousee esimerkiksi se, että "Kannattajilleen Meller sai käännettyä rikossyytteet vainoksi Raamattujen salakuljettamisesta. Mutta eihän Suomen laki ole milloinkaan pitänyt Raamattujen kuljettamista rikoksena".

Voisin tietysti nostaa esille sen, että "Eräänä päivänä Juntunen huomasi, että hänen autonsa renkaat oli puhkottu. Ensimmäinen ja vielä toinenkin kerta menisi yleisen ilkivallan piikkiin, mutta viisitoista kertaa on Juntusenkin mielestä liikaa. - Tekijöitä ei ole saatu kiinni. En osaa yhdistää tätä muuhun kuin taisteluuni hengellistä väkivaltaa vastaan." Tämä on nimittäin se mihin kreationistien kriitikko helposti saattaa törmätä. Mutta jos kaltaiseni uskonnoton tai ateisti nostaa esiin vastaavia omakohtaisia kokemuksia, käskynä on enemmänkin vaatimus irrottaa silmät Dawkinsista. Sillä kun ateisti nostaa esiin tämänlaiset kokemukset, hänen saamansa tuki ja empatia kristittyjen puolella on todellakin se, että kristinusko ei ole fundamentalismia. Mutta en nyt jaksa ylikorostaa tätä marttyyriyspiirrettä. Sillä tämä näyttää edustavan kirkon uutta linjaa ; Ennen Pirkko Jalovaara oli "yllätys" tai jotenkin "uusi ja ajatuksena hämmästyttävä". Nyt myönnetään että Juntunen on tehnyt kauan asian eteen töitä. Olen varsin tyytyväinen siihen että uskonnollisen väkivallan olemassaolo aletaan myöntämään. Jos linja menee kaikenmaailman ateistien bussimainoksista raivoamisen sijasta ongelmien ratkomiseen, voi olla että muuaman vuoden kuluttua minulle vänkyröimisineni ei ole enää mitään tarvetta.

Siksi otankin esiin Juntusen näkemyksen. Joka sekin näyttää olevan kirkon virallista linjaa. "Karismaattisessa liikkeessä kuitenkin on pimeä puolensa. Siksi olisi hyvä, jos se otettaisiin kirkon rakenteisiin sisään. Kirkko pitäisi karismaattisuuden terveenä." Tämä vaatii kuitenkin sitä että linjan mukana muuttuu myös käytös.
* Sillä mitä MOT:in Jalovaarajakso opetti? Sen, että Jalovaara toimi aivan suoraan sellaisessa paikassa kuin Kallion kirkossa. (Hieno rakennus paskalle ihmiselle.) Samoin tiedän että Hyrylässä "Luomisen lauantai" -niminen iso kreationistitapahtuma ei sattunut osumaan seurakunnan radariin ja tilat saatiin kreationisteilulle. Syynä ei ole se, että mikä on tai ei ole kirkon virallinen linja. Vaan se, että kirkolla ei riitä resursseja ja/tai osaamista valvoa näitä asioita.
* Ja "Kirkon tutkimuskeskus" ei tässä ainakaan minua ole vakuuttanut. Kun Kari Tikkanen aikanaan kannusti heitä tutkimaan kreationismia, mutta selvitykselle ei uskottu olevan tarvetta. Ennen kuin asia kosahti silmille muun journalismin toimesta. Tämän vuoksi kaikenmaailman Jalovaarat tulevat yllätyksenä kirkolle, vaikka ne kaltaisilleni sosiaalisessa mediassa sompaajille ovat ylituttuja. Kenties samasta syystä teistit ovat nykyään lukkiutuneet filosofisiin lokeroihin ja selittävät innolla miten kalvinismi ja kreationismi ovat USA:laisia ilmiöitä, tajuamatta että modernin copy-paste -ajattelun vuoksi moni sitoo uskonnollisen ajattelunsa internetin lähteisiin, eli heidän teologiansa ei ole enää papeilta opittua hyvää luterilaisuutta vaan tankeroenglannista vääristynyttä enemmän tai vähemmän kalvinismia.

Kuitenkin itse asiassa korostan, että uskonnonopetuksella on tärkeä rooli. Suomessa on toki moneen muuhun maahan verrattuna paljon kreationismia (suurelta osin kalvinistisista copy-pasteopeista lainattua sellaista), joten selvästi uskonnonopetus ei ole mitenkään ehdottoman supertehokkaasti karsinut sitä yhteiskunnasta. Ja muutenkin helluntailaisia ja muita fundamentalisteja on melkoisen paljon. Mutta kuitenkin on syytä muistaa että kreationismi näyttää suomessa hyvin omituiselta suurimmaksi osaksi siksi että USA:ssa liikkeen pääpyrkimys on nimenomaan päästä kouluopetukseen.
* Mielestäni kreationismin historiaa ei kannata lähestyä ideologisesti, jolloin paljastuu se mitä Ernst Mayr korosti, eli että se on platonismia. Sen sijaan sen oppisisältöjen muutoksia voi ymmärtää vain sitä kautta että se on juridista fundamentalismia jonka päätavoite on saada uskonto kouluopetukseen ja sitä kautta kaikkien lasten mieliin.

Näen että kirkko on siis jo nyt jossain määrin uskottavasti torjunut kreationismia. Tosin tämä rapsutus on jotain jonka suosittelen nauttimaan with a pinch of salt.
* Kirkon "liberaali linja" tuppaa olemaan sellainen että se pitää rikkautena sitä että sen sisällä on erilaisia fundamentalistikaahottajia. Ja se ei suinkaan yritä torjua näiden oppia tai muuta vastaavaa. Eli jossain määrin se todellakin ajaa myös sitä roolia että ateistejen renkaita viiltelevät pahastuneet fundamentalistit saavat mellastaa rauhassa kun kirkko keskittää kritiikkinsä siihen että ateisti joka nostaa esiin kristittyjen väkivaltaisen puolen (a) joutuu ensin kauheaan piinapenkkiin koska koko tapahtuma on epäuskottava ja sen todistamisen jälkeenkään (b) ei ymmärrä miten runsas ja monisäikeinen kirkko ja kristinusko on, ja siksi ateistin pitäisi pitää pikkuturpa kiinni niistä autonrenkaistaan ja olla suvaitsevainen suvaitsemattomille. Eli fundamentalismi joka muutoin kitkettäisiin poliisin (tai jos rankemmalle itsepuolustukselle sattuu olemaan tarvetta niin esimerkiksi minun nyrkkieni) avulla yhteiskunnasta saavat suojaa kun ne voivat mennä positiivisten leppoistouskovaisten selän taakse.
* Toisaalta kritiikki näyttää olevan hyvin epäreilua. Kuten se, mitä Jiri Nieminen kirjoitti Jehovan Todistajista ja lestadiolaisista näyttää. Nieminen kuvaa miten Jehovan Todistajien sisäiset rangaistusmenettelyt muistuttavat lestadiolaisten hoitokokouksia. Mutta koska Jehovan Todistajien oppi eroaa luterilaisten opista, ja se ei toimi luterilaisen kirkon sisällä, ja koska Jehovan Todistajat eivät äänestä, heidän kritiikkinsä on helppoa. Samanaikaisesti lestadiolaisien annetaan kuitenkin toimia ev.lut. kirkon sisällä ja heidän hoitokokouksiaan ja Jehovan Todistajien karttamiskäytänteitä muistuttavia eristämis/tervehtimismenettelykikkailuita ei todellakaan ole onnistuttu karsimaan koko sinä aikana jona lestadiolaisuus on ollut olemassa. Kirkko ei siis todellakaaan rajoita ja karsi aktiivisesti yhtään mitään. Voidaan jopa sanoa että ev.lut. hyödyt ovat lähinnä siinä että kouluopetus on tietynsisältöistä ja että tämä vaikuttaa ihmisten mielipiteisiin. En ymmärrä miten tähän tarvitaan valtionkirkon läsnäoloa. Riippumatta siitä mtien luontevaksi papit ja kirkko itse kokee läsnäolonsa ties missä.

Koen (kaikesta huolimatta) tämän kirkolle (jokseenkin) ansiokkaaksi.

Itse asiassa kun kirkko on selvästi tomertumassa tässä aiheessa voisi olla syytä jopa optimismiin. Mutta valitettavasti tämä asennemuutos sitten kyllä sotkee kyllä suuresti pasmoja liittyen uskonnon roolia yhteiskunnassa ja koulussa. Jos mietimme, mikä on uskonnon rooli "Suvivirressä", koulujen ruokarukouksessa ja koulujen aamunavauksissa on nimenomaan se, että ne ovat julkista rituaalitoimintaa. Jotain joka on "perinteen" nimissä pakotettua kaikille. Tässä henkenä ei ole "fundamentalistinen" emootiopelleily ja hihhulointi, vaan se, että laulun, rukouksen ja rituaalin mukana saadaan arvokkuutta ja jatkuvuutta. Näiden rooli on itse asiassa ev.lut -opissa sen nykytilassa hyvin suuri merkitys.

Sillä jos dogmatiikka unohdetaan voidaan miettiä mikä on kirkon merkitys:
* Ev.lut. on todellakin eräässä mielessä "tapauskovaisuutta". Se karttaa kaahottamista ja emootiopelleilyä ja hihhulointia. Sen jäsenet eivät pidä hirveästi julkisessa elämässä meteliä uskonnostaan. Uskonto kuuluu "äärimmäiseen privaattiin" tavalla jossa yksilöiden julkista positiivista uskonnonvapautta itse asiassa rajoitetaan.
* Käytännössä itse evankelisluterilaisen kirkon rooli on kuitenkin latistunut pelkäksi rituaalintuottajaksi. Joulukirkko ja kenties pääsiäinen ovat perinteiset päivät kirkolle. Ja muutoin kaste, rippijuhla, häät ja hautajaiset eli erilaiset siirtymäriitit ovat ne joiden takia kirkkoon kuulutaan. Muun ajan ollaan "uskossa niin omalla tavalla" että se ei näy julkisessa elämässä mitenkään. Eikä se muutoinkaan vaikuta ihmisiin kovin syvästi.

Tämä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä että kun kirkko puolustaa tilaansa julkisessa ja poliittisessa elämässä, se itse asiassa taistelee koko olemassaolostaan. Kirkko korostaa miten "heistä on luontevaa olla läsnä" tilanteessa a, b, c, ja d. Näissä ilmiintyvä uskonnollisuus on heidän julkisessa puheessaan nimenomaan positiivista uskonnonvapautta. Mutta sitä on kuitenkin aina myyty nimenomaan sen antiteesinä, jonain joka torjuu positiivista uskonnonvapautta. Eli esimerkiksi juuri fundamentalismia.

Kirkko joka suojelee fumdamentalismilta väittää ajavansa sekulaariuden asiaa.

"Kotimaa PRO";n teksti oikeastaan ylikorostaa tätä. "Uskonto on Suomessa ollut pitkään privaattia. Sitä on jopa pidetty meikäläisen uskonnollisuuden erityispiirteenä. Senpä vuoksi on loogista, että vapaa-ajattelijoiden aktiivisuuden myötä uskonto muuttuu entistä yksityisemmäksi, vai? Kotimaa Pro:n blogissaan Johannes Ijäs kysyy, minne uskonto menee, jos se on kokonaan siivottu pois julkisesta tilasta. Käykö niin, että kun luterilainen kirkko menettää valta-asemansa, tuleekin tilaa uskonnolle, joka saa näkyä julkisuudessa?"

On hyvin mielenkiintoista miten positiivinen uskonnonvapaus on tärkeää, kunnes negatiivinen uskonnonvapaus on hienoa kun torjutaan fundamentalistisia ääriliikkeitä. Oma kantani asiaan on yksinkertainen. Jos kannatetaan positiivista uskonnonvapautta ja uskonnon monikulttuurista läsnäoloa, se tarkoittaa sitä että Jehovan Todistajat ja muut lappuhihhulit ovat luonteva osa katukuvaa. Näissä on kuitenkin aina muistettava se, että vastaanottajan markkinat. Ihmiset voivat kaahottaa aivan vapaasti, mutta yleinen mielipide ja häpeä estävät ylilyönnit. Etenkin jos ainut uskonnon saama tuki tulee kannattajilta ja jäseniltä. Tämä kannustaa ennakkosensuuriin. Valtionkirkon tapa hoitaa asia on sen sijaan tuputtajan markkinat. Tässä toiminnan röyhkeyttä rajoittaa vain vallankumoushenki. Joka selittää sen miksi kirkko on niin pahastunut eropiikeistä eroaville - ja samanaikaisesti niin totaalisen haluton korjaamaan eropiikin takana olevia aitoja virheitä. Valtionkirkko on lempeä vain koska se pakotetaan.

Esimerkiksi kun tänään junassa oli nainen joka penkissä rukoili, niin ei se minua haitannut tai ärsyttänyt kun hän ei pakottanut minua rukoilemaan hänen kanssaan. Tehköön yksinään ja itsensä kanssa mitä sitten tekeekin. Jos positiivinen uskonnonvapaus menisi, suomen katukuvassa näkyisi luultavasti todellakin nykyistä enemmän uskontoa. Ja minusta tämä olisi ihan positiivistakin. Sillä helsinkiläisenä olen kyllä tottunut siihen miten Helsingin asematunnelissa on Jehovan Todistajia standeineen. Kun ihmiset reagoivat tähän positiivisen uskonnonvapauden ilmenemiseen yhteislaulun sijasta ohikävelyllä.

Megakirkot ja muut voisivat tietysti olla lieveilmiöinä. Mutta nämä ovat hallittavissa rahoittamista koskevin rajoittein. Ei niinin valtionuskontoa tarvittaisi. ; Ja nähdäkseni monet ateistit ajavatkin nimenomaan tätä mallia. Jostain syystä uskovat katsovat että jos viralliset uskonnon merkit kouluissa rajoitetaan ja otetaan pois, niin sitten oltaisiin kieltämässä ristikorut, risti suomen lipussa, se että yksilö saa itsekseen hyräillä tahi laulaa virsilauluja kiellettäisiin. Sekularismi jota tässä ajetaan on kuitenkin enemmän juuri sitä että valtio ei tue yhtä tiettyä uskontoa ja sen rituaaleja. Joka tarkoittaa aivan päinvastaista. Ja väitän että jollain erikoisella tasolla valtionkirkon parissa tämä tiedetään varsin hyvin.

Siksi positiivisesta uskonnonvapaudesta puhutaan vain kun aiheena on yhden tietyn instituution valtarituaalit joihin kaikki kansalaiset pakotetaan. Sen sijaan heti kun yksilö toteuttaa itseään ja noudattaa omaa uskonnonvapauttaan julkisuudessa. Niin siinä vaiheessa suvaitsevaisuutta suvaitsevan liberaalin ja suvaitsevan kirkon virallinen kanta osaa toistaa ja huutaa ilmoille sanaa "fundamentalismi". (Kaikissa yhteyksissä, siitä huolimatta sopiiko mikään fundamentalismin akateeminen - tai edes arkikielinen - merkityssisältö tässä yhteydessä käytettäväksi.)

Kenties kirkon linja kuitenkin tästä muuttuu ja uuteen linjaan totuttuaan he ymmärtävät korostaa sitä että tosiasiassa he ovat ajamassa hyvinkin säänneltyä negatiivista uskonnonvapautta. Vapautta fundamentalismista. Joskin epäilen, koska ev. lut. kirkko on olemassa vain sitä kautta että se toteuttaa näitä julkisrituaaleja. Ilman sitä tapaluterilainen ei välitä - fundamentalismi ja ateismi on heille lähinnä naurettavaksi tarkoitettua viihdettä, jotain jonka lappuiluinnolle hihitellä ja jonka ohi kävellä asematunnelissa.