Craig ja neuroniteologia ; Eli kärsivätkö siat ja norsut?

Craig esitti muutama vuosi sitten eläinten kärsimystä koskevan argumentin joka redusoitui aivotutkimukselliseksi kannanotoksi. Silloin argumentti kumoutui siihen että se ei pitänyt paikkaansa. Neurologia viittasi nimenomaan siihen, että eläimet voivatkin kokea tuskaa. Ja niillä on aivoissa juuri sellaisia alueita joissa tämä tapahtuu.

Tämä ei tavallaan yllätä. Sillä eläinkokeiden suhde dataan on paljastunut hyvin erikoiseksi. Esimerkiksi huumeita koskevissa tutkimuksissa ongelmana on ollut se, että Skinnerin laatikossa rotat ovat olleet toisistaan erillään. Ja näin ne on saatu addiktoitumaan huumeista hyvinkin rajusti. Jopa ruoka jätetään syömättä. Kuitenkin on havaittu että seurassa huumeet eivät vaikuta rottiin ollenkaan samalla tavalla. Eläimillä on siis hyvinkin mutkikkaat tavat kärsiä. Rotat kärsivät henkistä tuskaa ja tämä altistaa ne narkomanialle. ; Jo tämä yksinään korostaa että rotat eivät ole pelkästään kipuun reagoivia olentoja vaan ne voivat kokea tiedostettua kärsimystä.

Craig on nyt kuitenkin päivittänyt argumenttiaan. Ja tämä on oikeasti tehnyt siitä nimenomaan paremman. Stephen Law on käsitellyt tämän uudistetun version ja linkittää aihepiiriin liittyviä kommentteja ja argumentteja. Itse nostan esille hieman erilaisen kulman. Se on mielestäni jotain joka on vähintään syytä tiedostaa oikeastaan aina kun puhutaan ihmisten ja eläinten välisestä suhteesta.

Craig on tehnyt yhteistyötä Michael Murrayn kanssa, ja päätynyt siihen että tietoisuus on syytä jakaa useampaan osa-alueeseen. Toisin sanoen kärsimys jota rotat kärsivät on todellista, mutta ei samanlaista kuin ihmisillä. "On the most fundamental level there’s simply the reaction to stimuli, such as an amoeba exhibits when you poke it with a needle. It doesn’t really feel pain. There’s a second level of pain awareness which sentient animals have, which is an experience of pain. And animals like horses, dogs, and cats would experience this second level pain awareness. But they do not experience a third level pain awareness, which is the awareness of second order pain, that is, the awareness that one is oneself in pain. For that sort of pain awareness requires self-awareness, and this is centered in the pre-frontal cortex (PFC) of the brain, a section of the brain that is missing in all animals except for the higher primates and human beings. And therefore, even though animals are in pain, they aren’t aware of it." Tämä argumentti on toki jotain joka muistuttaa siitä asiasta että tietoisuuteen on useita eri lähestymistapoja, ja niiden kautta voidaan saada jonkinlainen kokonaiskäsitys tietoisuudesta. Joka taas on tärkeää kun mietitään tietoista kipua, tuskaa, ja kärsimystä.

Alustus. Mitä Law näki?

Kuitenkin on hyvin jännittävää huomata, että Craigin nykyargumenttikin on aivotutkimuksensa puolelta melko heikko. Murrayn populaaritiedekirja, joka ei ole vertaisarvioitu tutkimus, onkin luultavasti valittu syystä. Otetaan mitä saadaan. Law korostaakin, että tosiasiassa Murrayn kirjan sisältöä on käyty arvioittamassa ammattilaisilla, ja he pitävät kirjan väitteitä varsin kiistanalaisina tai jopa naurettavina.

Lawn tekstin sisällön voi kaiken kaikkiaan tiivistää siihen, että Craigin argumentin heikkous on neljässä kohdassa. Ja nämä eivät ole pieniä detaljeja ; Ne ovat argumentin suurien linjojen ytimessä. Ja siksi puute jo yhdessä kohdassa olisi jotain jonka kautta olisi aivan perusteltua nähdä asia aivan eri tavoin kuin Craig. Kaikkien neljän jälkeen argumentti ei suoraan sanoen toimi aivotieteen tasolla käytännössä ollenkaan. Yhtään perusteltua yhteyttä asioiden välillä ei ole. Ja Craigin argumentti nojaa niiden varaan.
1: Monilla eläimillä on aivojen kohta jonka Craig liittää tietoisen tuskan kokemiseen, ihmisillä on vain eroja tämän alueen toiminnassa. Josta on iso askel väittää että toiminto olisi aivan erilainen. "So all the paper is saying is that the rat lacks some sections of the PFC that are present in other primates. And of that region, the paper says we can’t use the rat model for function and dysfunction, yet Murray appeals to dysfunction."
2: Kyseinen aivojen alue ei ole tarpeellinen tuskan kokemiseen. Siksi esimerkiksi delfiinit pärjäävät hirveän hyvin kognitiivisuutta ja tietoisuuden tasoa testaavissa kokeissa vaikka niiden aivot ovat hyvinkin erilaiset kuin ihmisillä.
3: Tosiasiassa eläinten tietoisuutta selvitetään esimerkiksi peilikokeella. Kokeella jossa eläinten eteen laitetaan peili ja katsotaan sen käytöksestä tunnistaako se itsensä heijastuksesta vai luuleeko sitä toiseksi saman lajin yksilöksi. Monet eläimet selviävät peilitestistä. Muun muassa harakat.
4: Murray, jonka argumenttiin Craig nojautuu, on sisäisesti ristiriitainen omissa argumenttiehdoissaan. Nimittäin aivovammautuneita ihmisiä Murray ei käsittele ollenkaan samalla tavalla kuin eläimiä joilla sama aivojen alue on erilainen eikä täysin tuhoutunut. "More importantly Murray is using inconsistent criteria. He’s saying that the lobotomized patients had damage to the PFC but did not state which sections of the PFC were damaged. At best Murray might argue that some animals don’t have all the same regions as humans, but then he needs to show his patients had those regions damaged; he did not do this."

Craig siis oikeastaan yrittää etsiä piirteitä jotka ovat erilaisia kuin eläimillä. Ja mikä tahansa näyttää kelpaavan. Lopputulos ei tämän vuoksi tarkoita juuri mitään muuta kuin sitä että ihmiset ovat jollain tavalla erilaisia kuin muut eläimet. Ja koska jokainen eläinlaji on jollain tavalla erilainen kuin muut eläinlajit, epäanalogian löytyminen on väistämätöntä. Eli se ei sellaisenaan toimi minään argumenttina.

Tämä alustus on kuitenkin lähinnä tarpeen oman kuvaukseni kanssa.

Itse asiassa Craig on uudessa näkökulmassaan abstraktisoinut argumenttiaan. Entinen oli puhdasta neurologiaa, mutta tämä nojaa spekulatiivisempaan mielenfilosofiaan. Väärä tulos on johtanut hänet vähentämään tiedettä. Se on kuitenkin näiden korjausten jälkeen parempaa mielenfilosofiaa. Craig on kuitenkin selvästi hakemassa teologiaa, jossa tärkeintä on kristityn suhde vastuuseen ja pelastukseen. Eli teema jonka Law:n blogissa tiivistettiin huomiooon siitä miten Craigin filosofia suhtautuu syntiin. "Some theologies would contend that a person cannot sin if they lack personal identity (because they need to identify themselves as someone separate from God, in order to knowingly rebel against Him). Some of those theologies would go a step further, and claim that once a child attains personal identity, it is automatically a sinner; since once it has identified itself as a separate person from others (including God), it will willfully disobey God." Toisin sanoen eläinten kärsimys ei ole mukana sen takia että Craig saisi syödä lihaa, vaan sen takia että hän ei pidä eläimiä syntisinä olentoina. Ja syntisten olentojen kohdalle kuuluva julistuspakko sekin jää pois. Craig ei halua ryhtyä käännyttämään koiria. Samalla ratkaistaan pahan ongelmaan liittyvä probleemi jossa mietitään miksi eläimet kärsivät vaikka vain ihmiset ovat syntiinlangenneet. Ja syntiinlankeemus taas selittää ihmisten kärsimykset. "So because animals and infants lack personal identity, when they suffer, ONLY God suffers (though the creatures display pain behavior, it is only God who feels the pain). When humans with personal identity suffer, they suffer as persons self-consciously separate from God (who also experiences their suffering)." Lupa syödä lihaa ja olla eläimille ikävä on siis vain sivutuote. Craig ei mieti argumenttejensa automaattisia seurauksia samasta näkökulmasta kuin esimerkiksi minä.

Craigin sidokset neurologiaan ovat kuitenkin ongelmallisia. Sillä eläinten ja ihmisten suhteen evoluutio on tuottanut ongelmia. Evoluutio nimittäin tuottaa vähittäisiä muutoksia. Craig taas kaipaa selkeitä dikotomioita. Käytännössä perusongelma on syvempi kuin pelkkä tietoisuus tai "peilikokeesta" selviäminen, se että tunnistaa itsensä peilistä eikä luule heijastusta joksikin toisen lajin jäseneksi. (Koe jossa kissat epäonnistuvat mutta harakat onnistuvat.)

Ongelma on siinä, että kuten Murrayn kohdalla on aivovammapotilaissa, ihmisissä on variaatiota. Jos onnistutaan irrottamaan ihmiset niin että eläimet eivät kykene samaan, huomataan että monet ihmiset eivät kuuluisikaan sitten enää joukkoon. Jos otetaan esimerkiksi eläimet, voidaan huomata että yksi testi erottaa ihmiset aivan kaikista muista eläimistä. Tämä on ns. Sally Anne test. (Viittasin tähän testiin aikaisemmin.) Sally Anne -test mittaa kykyä erottaa muut, paitsi yksilöiksi, myös toisistaan erillisiksi yksilöiksi. Eli kyky tietää mitä toiset tietävät tai eivät voi tietää on hyvin jaoteltu. Testissä onnistuu jos tiedostaa että sivusta seuratun Sallyn tiedot asioista voivat olla erilaiset kuin sivusta seuratut Annen tiedot.

Esimerkiksi Daniel Povinellin tutkimuksien apinat eivät näytä ymmärtävän että muiden tiedot muuttuvat jos niiden päähän vedetään läpinäkymätön pussi. Sivustaseuraava apina ei siis ymmärrä näkemisen ja tietämisen yhteyttä toisilla yksilöillä. Tämä tekee siitä hyvän testin. Sillä siinä missä perinteisesti on havaittu että "apinat toisin kuin ihmiset" on tuottanut pettymyksiä. Kun on ajateltu että vain ihminen käyttää työkaluja, on eläinten älyssä ja työkalujen käytössä sitten jouduttu yllättymään. ~ Kuitenkin sitten samalla jouduttaisiin tunnustamaan että pienet lapset ja autistit, jotka moni liittää sielun, perisynnin ja muun vastaavan yhteyteen, eivät myöskään selviä Sally Anne -testistä.

Toisin sanoen ihmisten ja eläinten suhde pelkkään tietoisuuteen on sellainen, että jos mukaan ottaa kaikki ihmiset, mukaan tulee käytännössä väkisinkin eläimiä. Jos taas rajaa eläimet ulos, niin mukaan menee ihmisiäkin, toki jollain lailla vammautuneita tai muutoin epänormaaleja ihmisiä, mutta ihmisiä yhtä kaikki. Tämä muistuttaa siitä että evoluutio on tosiasiassa vähittäistä. Ja tämä tuottaa ongelmia hyvin monille teologisille näkemyksille. William Lane Craigin lähestymistapa kärsimyksen ongelman ja neurologian yhdistämisessä on luonteeltaan sellainen, että luonto ja tosiasiat tunkevat sitä vastaan hyvin monin, syvällisin ja käytännössä ohittamattomin tavoin. Tämä kertoo siitä miten vaikka Craig ei suoraan sanoen ole, ainakaan hirveän syvällä tavalla, evoluutiokriittinen - ja hänhän on itse asiassa kutsunut kreationismia hävettävän huonoksi konseptiksi - evoluutioteorian seuraukset, ja etenkin se miten se näkyy havaittavassa maailmassa, ovat hyvin syvällisesti hänen kristinuskon versiotaan vastaan. ; Hän voi olla oikeassa vain suurissa linjoissa. Yksityiskohdat tulevat aina olemaan ongelmallisia ja ärsyttäviä ja niiden väistämättömät implikaatiot teologiselle kannalle täysin kestämättömiä.

Sen takia voidaankin olla varmoja että Craig tulee hiomaan ja hiomaan näkemystään. Ja näiden kohdalla lopputulos tulee aina olemaan yhä abstraktimpi ja abstraktimpi. Voin nähdä hänet vastuun ja synnin teologiassaan matkalla kohti Jehovan Todistajien viitoittamaa tietä. Heillähän vastuun ja syntisyyden ja pelastuksen suhde on käynyt pitkän ad hoc -myllyn jossa pelastusnäkemys on muokkautunut PR -paineen ja ilkeiden vasta-argumenttejen vuoksi. Jossa ollaan lopulta sitä mieltä että kun olisi ikävää joutua vastaamaan ovilla että miksi Jumala tuomitsee ne ihmiset jotka eivät ole kuulleetkaan Jehovan Todistajista, he mieluummin kertovat että Jehova tuomitsee suoraan vain ne jotka ovat kuulleet Jehovan Todistajista ja ajaneet heidät oveltaan pois. On toki vaikeaa ymmärtää miksi he silti käyvät ovelta ovelle, kun esimerkiksi minä nyt sitten kuulen heistä ja sanon kuitenkin ein. Ja siis he ovat tuominneet minut kadotukseen soittamalla ovikelloani. Sillä argumenteilla ja niiden lopputuloksilla ei ole väliä silloin kun puhutaan asioista ns. "uskovan näkökulmasta". Argumentit jotka antavat epämiellyttäviä tuloksia ovat irrelevantteja, sillä heidän pelinsä pelaa johtopäätöksillä, tietyillä johtopäätöksillä. Tässä maailmassa järki ja perustelu ja tiede ovat hyväiä jos ja vain jos ne antavat miellyttävät vastaukset jotka on tiedetty "jo ennen argumentteja".

Nälkään kuolevat taiteilijat ~ eli designin läpitunkeva maailma

Ylläoleva video vaikutti minuun syvästi. Se nosti esiin asian, jota olin jossain määrin aivan tyystin ohittanut. Se käsittelee "Comic Sans" -fontin hyviä ja huonoja puolia. Ja se avasi minulle maailman jossa design on nykyajan retoriikkaa. Siinä missä ennen on keskitytty sanavalintoihin ja vastaaviin, elämme maailmassa jossa on ehdottomasti osattava valita myös oikeanlaisia fontteja.

Monen mukaan Comic Sans -fontin käyttö vie uskottavuutta. (Syy jonka vuoksi harkitsin sitä blogini viralliseksi ja ainoaksi käytetyksi fontiksi hetken aikaa.) Tästä on jopa varoiteltu kirjan muodossa "Thou Shall Not Use Comic Sans: A Designer's Almanac of Dos and Don'ts". Ajatus ei varmasti ole kovin monelle hirvittävän uusi. Mutta itselleni fontit ja vastaavat ovat olleet estetiikkaa, taiteilijoiden hommia. En ole panostanut. Kuitenkin designissä on valtavasti valtaa.

Tiedostus kuitenkin johti toiseen huomioon. Nimittäin siihen, että elämme kulttuurissa jossa kerrotaan tarinaa siitä missä humanisti taiteilijahippi ei menesty. Pitäisi olla dynaaminen ja menestyvä ja mennä designeriksi. Ja nykyaikana design on vain kaikkialla. Steve Jobs menestyi designillä ja sen alaosioilla kuten käytettävyydellä. ; Emme vain näe Jobsia taiteilijana.

Tässä voi olla monia syitä. Kenties designin ja taiteen välillä on jokin syvä ero. Näitä eroja voidaan hakea sitten vaikka mistä:
* Designin kaupallisuus voidaan nähdä ongelmana.
* Design on myös jotain joka ikään kuin laitetaan johonkin asiaan kun taide voidaan nähdä olemaan itsessään. Design olisi siis välinearvoistettua taidetta.
* Design liittyy vahvasti käytettävyyteen ja tätä kautta siitä tulee myös funktionalistettua taidetta.

Tämänkaltaisia syitä voidaan varmasti listata hyvinkin pitkästi. Ja jokainen niistä on tavallaan argumentti sen puolesta että design ei ole taidetta. Niiden hengen voisi tiivistää David Hockneyn lausumaan, jossa puhutaan tunteista, liikutuksista ja liikkeistä "Art has to move you and design does not, unless it's a good design for bus." Tässä mielessä design liittyy vahvasti käytettävyyteen kun taas taide liittyy myyntiargumentteihin. Sillä hyvän käytettävyyden nyrkkisääntönä on se, että se ei kiinnitä huomiota. Se on kuin hovimestari joka ei kiinnitä huomiota siihen että miten ahkera hän on, vaan pitää paikat siistinä niin että et koskaan näe häntä ja sen sijaan tuolisi edessä odottavat lämmitetyt tohvelit.

Toinen syy voi kuitenkin olla se, että design ja taide ovat lähempänä toisiaan kuin designerit tai taiteilijat oikein haluaisivat myöntää. Syynä on se, että ihmiset eivät arvosta satunnaisia asioita. Joku voi sanoa että taide ei välttämättä liity esteettisiin kokemuksiin. Mutta silti voidaan sanoa että sillä on varmasti jotain väliä. Ja tämän voi tiivistää suuntaukseen jonka George Birkhoff aloitti. Matemaatikkona hän halusi mitata ja mallintaa esteettisiä kokemuksia. Ajatus tuntuu postmodernikosta hirvittävältä, ja moni pitää tätä subjektiivisen ja objektiivisen rajapintana, jonain joka on a priorisesti mahdotonta.

Estetiikan objektisointi - naurrettavus.

Onkin ihan järkevää muistuttaa kvalioiden mielenfilosofiasta ja explanatory gapista. En vain pidä niitä niin ylitsepursuavan ylitsepääsemättöminä kuin mitä niiden väitetään olevan. Klassinen esimerkki siitä että mikään määrä puhetta ei saa sokeaa tiedostamaan miltä punainen aistimus tuntuu, korostan että puhe ei ole ainut datan muoto ja välitystapa. Ja että datan määrän sijasta korostan että vaikeudet ovat datan käsittelynopeudessa (bandwith). ; Itse edustan likimain kaikessa muussakin kantaa, jossa vain melko harvat asiat ovat a priorisesti mahdottomia. (Esimerkiksi vastustan Intelligent Designiä a posteriorisesti ja sitä kautta että sen metodit ja argumentit eivät tee mitä ne väittävät tekevänsä. Joka on eri asia kuin väittää että sitä ei voisi tehdä jollain muulla menetelmällä.) A priorisesti ilmiselviä asioita ovat lähinnä sen kaltaiset asiat kuin että keskimäärin pojilla on enemmän sisaria kuin tytöillä. (Ja tytöillä on keskimäärin enemmän veljiä kuin pojilla. Koska ovat itse otoksessa.) Ja näin olisi a priori mahdotonta että keskimäärin pojilla olisi vähemmän sisaria kuin tytöillä. Lisäksi on a priorisesti mahdotonta, että minä en olisi elossa nyt. (Mikä on väliaikaista. Mikäli aikaa on.)

Mielestäni ihmisen peräti erottaa apinoista tietoisuus, eikä mikä tahansa tietoisuus vaan ns. mielen teoria. Siinä ytimessä on se, että viittomakieltä oppinut Koko tai muutkaan apinat eivät ole koskaan kysyneet yhtään kysymystä. Ja ne vastaavat Sally Anne testissä samoin kuin aivan pienet ihmislapset. Tässä on kysymys testissä jossa koehenkilö näkee Sallyn, Annen ja piparin. (Nyt ei eksytä niille sivuille joita varten internet on tehty.) Sally laittaa piparin koriin. Ja poistuu sitten paikalta. Anne käy sillä aikaa hakemassa piparin korista ja laittaa sen laatikkoon. Sally palaa. Ja koehenkilöltä kysytään, että mistä hän hakee piparin. Apinat, pienet lapset ja autistit ovat objektiivisia ja ajattelevat että piparia haetaan laatikosta. Muut tietävät että Sally ei tiedä kaikkea ja siksi he ajattelevat että Sallylla on hyvä syy hakea piparia sieltä missä sitä ei ole, korista. Tämä vaatii sitä että tiedetään mitä toinen tietää (subjektiivista) ja vasta kun on tiedostettu että muilla on tietoinen mieli joka on samanlainen kuin omasi, ja jolla voi olla tietoja joita sinulla itselläsi ei ole, on järkevää siirtyä tiedottajasta tiedustelijaksi.

Estetiikkaa onkin kehitelty sen ajatuksen pohjalta että subjektiivisuueste ei olisi ainakaan aivan täydellinen. Eli ongelmaa voisi vähintään kiertää, kenties jopa ratkaista. Ihan sen takia, että ne ihmiset jotka uskovat että subjektiivisuus on piilossa eivät nimenomaan ole autisteja. (Autistit, jotka eivät aidosti ymmärrä muita ihmisiä, eivät edes käsitä tuota erottelua subjektiin ja objektiin, tässä on siis maailmaan syväkoodattua ironisuutta.) Valtaosalle ihmisistä rakkaus ilman todisteita on stalkerointia. Sillä jos emme voi suoraan lukea ajatuksia, monesti ihmisilla on yllättävän hyvä käsitys siitä mitä toisten päässä liikkuu ja ei.

Ja siksi estetiikkaprojektia voi yrittää lähestyä;

Ja näin em. Birkhoff havaitsi jotain siitä miten havaitsemme maailman. "Aestethic Measure" pitää sisällään kulttuuria, maalauksia, musiikkia ... monesta eri kulttuurista. Birkhoff tiivisti esteettisen kokemuksen kaavaksi. Aestethig Measure = Order/Complexity. Kaava on itsessään, tietysti, melko ympäripyöreä, tendenssimäinen ja väitteenomainen. Kuitenkin jos eri kulttuurissa olevilta ihmisiltä kysytään esteettisiä arvostuksia, niistä syntyy viitearvo esteettiselle arvolel. Ja voidaan katsoa onko se todella korreloimassa mainittujen ominaisuuksien kanssa. Birkhoff ottikin ylös erilaisia symmetrioita, ja näiden määritelmien kautta järjestys ja kompleksisuus eivät olleet kovin moniselitteisiä. ; Ajatus on sitten myöhemmin nostanut päätään esimerkiksi bioestetiikassa jossa mietimme minkälaisten piirteiden vuoksi jotkut ihmiset tulkitaan kauniiksi kun toiset harvemmin.

Birkhoffin ajatus on jotain jonka voisi kuvitella tulevan designin suunnittelijan kynästä. Sillä designin toisiksi tärkein asia (tärkein on huomaamattomuus) on viehättää jollain tavalla. Ja ainakin itse pidän monia funktionaalisia esineitä hyvinkin kauniina. Krumeluurit tuppaavat jopa pilaamaan tunnelmaa. (Tämänlainen funktionaalinen estetiikka saattaa toki liittyä siihen, että minulla on monin paikoin varsin rujo kauneuskäsitys.) Tässä kohden taiteellinen näkökulma, estetiikka ja design ovat kaikki yhdessä. Jotain oleellista samanlaisuuttakin taiteen ja designin väliin voidaan siis nähdä. Yksinkertainen mutta funktionaalisuus, joka oli myös Steve Jobsin designtyön menestystekijöitä, on monesti aivan itsessään esteettisyyttä lisäävää ; Etenkin kulhojen kohdalla asia näyttää olevan niin, että kun asian tekee taidolla, toimivaksi ja oikein, on hyvin vaikeaa että se ei olisi myös kaunis. 
1: Evolutiivisesti ajatellen se, että meitä miellyttäisi funktionaalisuus -  olipa keino analyyttinen, esteettinen tai reaktiivinen, ei ole evoluution kannalta merkityksellinen erottelija - ei olisi ollenkaan mahdotonta. Näin ei olisi mahdotonta että minä pidän yksinkertaista vuoltua kulhoa kauniina ei olisi sen omituisempaa kuin se, että tykkään syödä sokeria ja rasvaa. Ne ovat olleet aikanaan hyödyllisiä. Käyttöesineet ovat apuvälineitä ja niiden arvostaminen ja huoltaminen on varmasti jotain joka on pidentänyt silloin tällöin elämää..

Kenties tämä johtaa siihen, että vaikka nuotteja voidaan läimiä aivan hirvittävän monella eri tavalla kasaan, niin kuitenkin näyttää siltä että suuri osa kappaleista kuulostaa samalta. Ja tämä ei ole vitsi. Musiikkihittien toistuvat rakenteet ovat tuottaneet esimerkiksi sellaisia musiikkikappaleita kuin "Axis of Awesome 4 Chords" joka soittaa hirveän määrän hittikappaleita neljällä soinnulla. Samoilla neljällä soinnulla ja samassa järjestyksessä. Tämä on Väkevää!

Se, että musiikkimieltymykset näyttävät keskittyvän äärimmäisen marginaaliseen osaan "kaikkien mahdollisten nuottien joukossa" kertoo siitä että Birkhoff ei ole kovin tuuliajolla. Ja tästä päästään siihen hauskaan kohtaan joka voi ilahduttaa postmodernistia, sitä joka on muuten pahastunut tästä tekstistä. Sillä populaarimusiikki on otettu heidän parissaan vakavasti juuri siksi, että se ei ole elitististä. Mielikuvissa Birkhoff voi tuoda mieleen jonkun sinfonioita säveltävän elitistisen nirppanokan joka etäännyttää musiikkikokemuksen matemaattiseksi ja kutsuu tätä sivistykseksi. Mutta tosiasiassa hänen mallinsa muistuttaa siitä miksi me pidämme "niistä typeristä kappaleista".

Kenties designin ja taiteen väli onkin lähinnä siitä kuka on vallassa, ja onko lopputulos populistista vai elitististä.