Uusi lisätwisti "orjamoraaliin"

Jos kuuntelemme Pastori Scarboroughia, ja miksi emme kuuntelisi, hän esittää uskonnon nimissä lääketieteellisen väitteen. Jumalalla on erityinen suhde rintasyöpään. "God Would Cure Breast Cancer If Our Women Stopped Having Dirty Fantasies" Tämä kertoo paljon. Ennen kaikkea tämä kertoo siitä että usko Jumalaan ei paranna tyhmyyttä. Eikä kenties impotenssia ja kateuttakaan. Mutta ainakaan tyhmyyttä se ei selvästi paranna. Tämä ei kuitenkaan ole tästä. Osoittaminen ja negatiivisten attribuuttien listaaminen on Scarboroughin kohdalla helppoa, aivan liian helppoa.

Mutta se opettaa toisenkin asian. Nimittäin siinä on kannanotto siitä että Jumalalla on ikään kuin oikeus vaikuttaa ihmisten ruumiisiin. Ajatus Jumalisesta kirouksesta ei ole usein kaukana. Jos voidaan ajatella että rintasyövän parantamatta jättäminen on passiivista niin aktiivisesti kostavaa Jumalaa ei tarvitse hakea Juhani Starczewskia kauempaa. Hänhän esitti että esimerkiksi omaisen kuolema ei ole ainakaan siunaus. Ja se voidaan sitoa siihen mitä ihminen on tehnyt. Tässä Jumala voi siis vaikuttaa ihmisten elämiin aktiivisesti. Jopa niin että omat tekemät pahat teot ovat kollektiivisesti hänen läheistensä kannettavissa. Jumalalla on toisin sanoen oikeus iskeä vaikka ihmisen ruumiilliseen koskemattomuuteen ilman että tämä olisi Hänelle eettisesti ongelmallista.

Tässä ei tarvitse kuin kysyä yksi kysymys : Miksi? Ja vaikka Starxzewski ja Scarborough voidaan nähdä marginaalisina kristittyinä, niin ajatuksen takana on huomattavasti laajempia teemoja. Voidaan puhua valtavirran kristinuskosta. Olen ollut jokseenkin kiinnostunut erilaisista Faustisista tarinoita (aivan pienestä asti) ja niiden kohdalla vastaani on tullut se, että sielun myyminen on itse asiassa mahdotonta. Sillä ihminen ei vastaa omasta sielustaan. Ihminen ei määrää sielunsa kohdalla. Ihminen ei voi myydä sellaista mikä ei ole hänen myytävänään. Ihmisellä ei ole omistusoikeutta sieluunsa. Ja tämä on tärkeää koska Jumalalla on valtaa päättää sielujen kohtalosta. Jumalalla on oikeus tehdä tämä koska sielut jollain syvällisellä tavalla ovat hänen hallinnassaan. Eli omistuksessaan.

Kun - vaikka itsemurhan tai eutanasian kohdalla - puhutaan siitä että elämä on Jumalan lahja, on kyseessä eräänlainen teologinen valkoinen vale. Elämä on enemmänkin vuokralla. Ihmisen tulee siksi pitää vuokraamaansa elämää tietyissä raameissa. Ihminen ei saa tehdä mitä haluaa ilman että vuokraehtoja rikotaan.

Orjamoraalin synty

Tämä voidaan sitten johtaa Friedrich Nietzschen ajatuksiin. Ajatuksiin niin kristinuskosta kuin yhteiskunnastakin. Nietzschen "Moraalin alkuperässä" on ajatus sinä että kristinuskon moraalikäsitykset eivät palaudu tai johda yliluonnolliseen moraaliin. Vaan ovat peräsiin jostain muusta. Hän käsittelee synnin ja velan välistä yhteyttä. Ja tekee sen tavalla joka lienee helpohkoa ymmärtää antamieni esimerkkien kautta. ; Omatunto, valta ja moraali nivoutuvat yhteen.

Kaupankäynti ei perustukaan usein tasa-arvoisuuteen. Tämä on mielenkiintoista koska siinä on kuitenkin kaksi osapuolta. Usein tilanne ei kuitenkaan ole tasaväkinen. Kaupassa kiinnostavaa onkin se, että on velkasuhteita ja luottosuhteita. Velka ja luotto ovat jotain jotka ohjaavat ihmisten käytöstä. Nimenomaan velallisuuden käsite, ja syntisyyden käsite, ovat niitä naruja joista vetämällä rakennetaan moraalinäkemyksiä. Velan ja synnin yhteys on mielenkiintoinen koska tavallisesti on demonisoitu itse ostotilanne. Ostaminen ja kauppaaminen on nähty molempien osapuolten ahneuden osoituksena. Ja ahneutta on moitittu. Mutta kuitenkin voidaan sanoa että velka on kenties tärkeämpi ajatus.

Onkin mielenkiintoista huomata että oikeistolainen fundamentalismikristillisyys on usein talousasioissa äärimmäisen uusliberaalia. Max Weber liittikin kalvinistisen teologian - joka jostain syystä on maassamme vääristynyt kielenkäytössä nimenomaan luterilaiseksi työmoraaliksi - tämänlaisiin asenteisiin. Hän piti kapitalismia kalvinistisen kristinuskon tuottamana yhteiskuntarakenteena. Tämä on mielenkiintoista koska usein Nietzsche nähdään jumalattomien ja Weber teistien filosofina. Mutta tässä teemassa heillä on kohtauspinta.

Ei ole vaikeaa nähdä, että kalvinistisessa maailmassa, jossa nähdään usein että Jumalan apu näkyy myös maanpäällisessä elämässä olevina siunauksina, on tekemässä jotain jossa hyvä ihminen on maksukykyinen ihminen. Maksukyvystä tulee, jos ei suorastaan moraalin mitta, niin ainakin moraalisuuden indikaattori. Siksi kaupankäynnin ahneusmetaforan sijaan onkin korostettu köyhän laiskuutta. Kokonaisuudesta muodostuu jotain melko irvokkaanoloista ; Jumala auttaa niitä jotka hän on predestinoinut auttamaan itseään.

Laajennetussa mielessä tämä voidaan liittää aika erikoisella tavalla orjamoraaliin. Ei sitä kautta että oltaisiin puhumassa moraalista. Vaan sitä kautta että ollaan puhumassa aivan oikeasta orjuudesta. David Graeberin näkemyksessä orjuudella ja velalla on ollut - ja on tavallaan yhä - syvä yhteys. ; Orjuus on käytännössä syntynyt pääasiassa kahta kautta. Elämän velkaa olemisen tai pelkän rahan kautta. Otan tästä pari esimerkkiä;
1: Sodan kautta saatu orjuus perustuu siihen, että sodassa antautuminen merkitsee elämän loppumista. Sotavanki voidaan teloittaa niille sijoilleen. Ja jos tätä ei tehdä on vanki tavallaan elämänsä velkaa. Tämä velka on vangin kannalta melko absoluuttinen. Hänen vanhat velkasuhteensa ja velvoitteensa raukeavat ja on vain hänen ja hänen omistajansa välinen velkasuhde. Joka on orjan kannalta absoluuttinen. Toisaalta orjanomistajan omistussuhde on kuvattavissa hyvinkin rajallisena. Sillä orjia voidaan myydä ja vaihtaa. Orjakauppa tekee sen, että orjalla on orjanomistajalle hyvinkin rajallinen vaihtoarvo. Orjuuden merkitys on tätä kautta epäsymmetrinen. Absoluuttinen velka voidaan myydä rajalliseen hintaan toiselle. Mittarina on usein orjan työstä saatava hyöty. Velka elämästä on toisaalla kauppatavaran mahdollistaja. Toisaalta hinta määräytyy siten että onkin kyse vain työvoimasta.
2: Velkaorjuus taas muodostuu toisella tavalla. Esimerkiksi Graeber kuvaa että muinaisessa babyloniassa avioliittoon meneminen ei ollut omistussuhde. Esimerkiksi omaa vaimoa ei voinut myydä. Kuitenkin jos perheen mies velkautui, velkojat veivät ensin irtainta omaisuutta, sitten lampaita tai muita tulonlähteitä. Myös vaimo ja lapset saatettiin ottaa orjiksi. Ja tietenkin velallinen itse. Orjuus on tässä eettisestis idottu ainoastaan suhteessa rahaan. Mutta käytännössä orjan elämän ja työtehtävien ja omistussuhteiden kannalta on melko sama onko orja napattu velkavankeuteen vai orjuutettu sotavanki.

Graeberin näkemyksessä velka on yhteiskunnan perusta ja olemus. Se, että ollaan velkaa joko vanhemmille, yhteiskunnalle, universumille tai Jumalille on kaiken yhteiskuntatoiminnan takana. (Esimerkiksi sana schuld on saksaki sekä velka että synti. Nietzschen kieliperusta on voinut helpottaa ajatuksen kehittämistä.)

Tämä ajatus on hyvin siirrettävissä kristinuskoon.

Jos mietimme kristinuskoa, niin ihminen on ikään kuin rangaistusta vastaan velvoitettu tekemään tiettyjä asioita. Jumala voi vaatia uhreja. Tai vähintään uskon kaltaisia mielipiteitä. Ja ei riitä että Jumalaan uskoo, Häntä täytyy myös rakastaa ja kunnioittaa. Ja tämä näkyy noudattamalla erilaisia sääntöjä ja toimia. Jotka osoittavat että ihmisen elämän tehtävänä ei ole edes askeltensa ohjaaminen. Jumalalla on omistusoikeus. Syntymän ihme ei olekaan lahja vaan jokin josta ollaan velkaa.

Nietzschen pääajatus siitä että tavanomaisuutta hakeva yhteiskunta on rajoite niille jotka haluavat elää eri lähtökohdista tai eri perustasta on tätä kautta helposti liitettävissä. Orjamoraaliin liittyvät ajatukset voidaan liittää ajatuksiin siitä että yhteiskunnassa epäsymetrinen markkinapaikka nostaa konflikteja. Joten markkinoiden olemassaolo vaatii jonkinlaisen väkivaltakoneiston joka rauhoittaa alueen.

Kapitalismissa, uusliberalismissa ja vastaavissa tämä on tarkoittanut usein sitä että poliisi nähdään erityisen perustavana. Mutta oikestaan kaikki muu on haluttu tehdä sopimuksenvaraiseksi.

Ja tätä kautta syntyy helposti konflikteja siivoava - kenties vain väkivaltaan puuttuva, mutta moraaliasioissa on mahdollista mennä konfliktisiivoamisen puolella myös moralisointiin jossa on poliittista korrektiutta tai uskonnonvapauden, mielipiteenvapauden ja sananvapauden rajoittamista - näkemys yhteiskunnan merkityksestä. Eli yhteiskunnan tehtävänä on varmistaa turvallisuus ja kaikki muu olisi sitten Herran tai hänen näkymättömän kätensä harteilla.

Toki asiaan voisi nyhtää myös pienen nyky-yhteiskuntatwistin.

Jos katsotaan uusliberaalia, raaputtamalla takaa löytyy usein jotain muuta. Yleensä joko moderni "jumalaton" anarkisti joka vain pitää kaupankäynnistä eikä ole siksi vasemmistolainen anarkisti. Tai vaihtoehtoisesti kunnon konservatiivinen kristitty jolla on jonkinlaisia kalvinistisia asenteita. Jälkimmäinen voi kannattaa vapaata kauppaa mutta korostaa yhden tietyn uskonnon merkitystä.

Yhden valta-asemassa olevan uskonnon teeman voi kuitenkin hyvin liittää siihen että uusliberaali vapaa markkinatalous todellakin tuottaa "pitkiä häntiä". Eli syntyy tilanteita joissa on vaihtoehtoja mutta käytännössä markkinoita hallitsee yksi tai kourallinen suuria pelaajia. Muut eivät käytännössä voi kilpailla näiden kanssa vaan ne joutuvat tyytymään siihen että hakevat fraktioita sieltä mitä suurpelaajien segmentoinneista on jäänyt kaahittavaa. Jos nähdään että uskonnollinen julistaminen on mainontaa, ja synti on velkaa, voidaan nähdä ostotapahtumia. Joten kenties moralisointi voidaan nähdä ihmisten ostokäyttäytymiseen ja kilpailijoiden mainontaa vastaan tehtynä kilpailustrategiana. Ja "yksi Jumala" on seuraus siitä että jokin jumala on joko de jure monopoli tai on de facto monopolinkaltainen. Näin ainakin yksi fundamentalistien jännite voidaan purkaa ; Ajatus velvollisuudesta yhteen Jumalaan on vaikeasti sovitettavissa yhteen arvostetun uskonnonvapauden kanssa. Ja usein tämä jännite vaikuttaakin kaksoisstandardilta.

Toisaalta jos valtionvelka on jotain joka palauttaa muinaisen jumalanpilkkalain kollektiiviset rangaistukset ja niihin liittyvät valvontatavat. Kun ennen pelättiin Starczewskiläisiä kollektiivisia kostoja, tehtiin jumalanpilkasta kovia rangaistuksia. Sillä kyseessä ei ollut yksilön vaan yhteisön asia. Tässä twistissä velkainen valtio on moraaliton valtio. Laiskana makaava valtio joka ei vaan yritä tarpeeksi auttaa itseään. Orjaksi joutuva valtio. Helvettiin ajautuva valtio. Tälläisessä ilmapiirissä voinee ymmärtää sitä miksi talousvetoinen uskovaisen lestadiolaisen johdossa olevassa valtiossa esiintyy sellaisia ajatuksia joissa väärä mielipide maahanmuutosta tekee sinusta "maanpetturin". Jokin josta ansaitsee rangaistuksen. Ja samalla sama ihminen puhuu mielipiteenvapauden suuresta arvosta ja poliittisen korrektiuden huonoudesta. Vaikka jos väärän mielipiteen tekeminen johtaa maanpetturuuden kaltaiseen juridiseen eksaktiin syytökseen, niin siinä tilanteessa olisi vaikeaa nähdä mitään mielipiteenvapautta koko aiheessa..

Tässsä ei ole enää oikein tilaa muuhun kuin Huxley -sitaattiin : "Maybe this world is another planet's hell."

Rahankäyttökortti

Viime päivinä on puhuttu paljon veronkierrosta. Suuret paljastukset ovat nostaneet erikoisiakin tilanteita. Mutta tähän liittyen on vaikeaa nähdä miten näitä veronkiertäjiä tulisi kohdella?

Itse en näe että olisi oikein laittaa heitä vankilaan. Sakottaminen ei ole merkittävää koska saatu hyöty on valtavaa. Mielestäni olisi hupaisaa ajatella että rahaa alettaisiin käyttää kuten ajokorttia tai aseenkantolupaa. Raha, kuten tuliasekin, on kätevä ja mukava asia olla. Mutta sitä voi käyttää pahaan ja sillä voi vaarantaa ties mitä.

Veronkiertäjä ei joutuisi vankilaan vaan hän ei saisi kiinni jäätyään omistaa mitään. Toisin sanoen jos joku sanoisi että "anna minulle tuo paita päältäsi" heidän olisi annettava. Koska se ei olisi heidän omaisuuttaan.

Oliko Marx sittenkin (jossain) oikeassa?

Karl Marx on tunnettu kommunismin kehittäjänä. Hänen eräs keskeisimmistä teorioistaan asiaan liittyen on kuitenkin jopa hämmentävän vähällä huomiolla julkisessa keskustelussa. Nimittäin se, mitä jonkun esineen arvo todella on.

Marxin mukaan esineen arvo nojaa perimmiltään työhön.

Työ ja luokka liittyvät tuotantoon. Tarvitaan tuotannon syyt ja resurssit, lahjakkuus ja aika. Usein ihminen omistaa vaikka taitonsa. Mutta hyvin usein mukana on elementtejä jotka tekevät siitä kapitalistista tuotantoa. Kapitalistinen tuotanto vaatii jotain tuotantovälineitä jotka eivät ole työläisten itsensä omistuksessa.

Tämänlainen omistus voi olla vaikka tehdas. Tai jokin niinkin abstrakti kuin blogipohja jonne joku kirjoittaa omistamallaan ajalla ja hiomillaan taidoilla. Tätä kapitaalia käytetään jotta saadaan voittoa. Ja tämä voitto ei välttämättä ole mitään sellaista joka olisi sidottu siihen että tehtaanomistaja tai datapaikan omistaja itse tekisi työtä tai yhtään mitään. Marxin mielestä arvo on jotain joka kasvaa vain työllä. Laiskuudella ja ahkeruudella ei voida vaikuttaa arvoon sinällään. Marxilla on tavallaan "reilu arvo" jonka takana on ajatus siitä että olisi jonkinlainen yleinen tuotantotahti. Jos laiskottelet ja teet yhden tunnin työn kahden tunnin aikana et kasvata arvoa "oikealla arvolla" kahden tunnin edestä. Samoin jos posotat harvinaisen tehokkaasti, niin sitten saatat tehdä "normityötä" useammankin tunnin yhden työtunnin aikana. (Silti: Aika on rahaa.)

Marxin ajatus oli että kapitalistisessa järjestelmässä vaikkapa nyt jonkin esineen hinta ei usein seuraa tätä esineen arvoa. Kapitalistit voivat rakentaa erilaisia järjestelmiä jotka hakevat voittoa joka ei ole enää sidottu työhön ja työtehoon. Siksi automatisaatio Marxin mukaan vähentää esineiden arvoa. Se iskee suoraan siihen että tuotantoa voidaan tehostaa ilman työtä.

Kapitalisti etäännyttää.

Marx näki että tuotannon tehostamisessa saman työn tekemiseen tarvitaan vähemmän työtä. Näin saadaan lyhytaikaisesti kasvaneita voittoja. Mutta pian edistys kattaa koko ympäristön ja tehokkaammasta tavasta tulee "uusi normi". Tämä laskee tuotteen "reilua arvoa" koska siihen on sitoutunut vähemmän työtä. ; Kapitalisti joutuukin taistelemaan tätä voittojen pienenemistä vastaan erilaisilla tempuilla. Joista tärkein on etäännyttäminen. Etäännyttämällä luodaan kiilaa tuotteen arvon ja hinnan välille.

Ihmset vieraantuvat maailmasta siten että he eivät tunne asioita jotka ympäröivät heitä. Tästä hyvänä esimerkkinä voisi olla kalliin brändin merkkikenkiä koko ajan ompeleva työläinen jolla ei ole varaa käyttää em. brändin vaatteita. Vaikka hän tekisi sata vaatetta, hänellä ei ole varaa pukeutua itse sellaiseen. Toisaalta kapitalisti voi vieraannuttaa työläisiä toisistaan siten että toiset työläiset nähdään kilpailijoina jotka uhkaavat toisen työläisen työpaikkaa. Ja näin kilpailutus vähentää työstä maksettavaa palkkaa.

Teknologistuminen

Marxin kohdalla on ymmärrettävä että kommunismin takana on "aimo annos viktoriaanista englantia". Osittain takana on Dickensin sävyinen humaani sääli sen ajan tehdastyöläisiä kohtaan. Toisaaalta teollistuminen prosessina, ilman eettis-sosiaalipornahtavia ulottuvuuksia, oli sekin tärkeä aihe.


En itse pidä Marxin arvoteoriaa hirveän osuvana ; Esimerkiksi kalleimmat tuotteet eivät yleensä ole sellaisia jotka ovat erityisen paljon käsityötä ja toimenpiteitä vaativia. Kuitenkin hän ennusti jotain hyvin oikein. Osittain syynä on se, että jossain määrin Marxin arvon määräytymisen teoria vaikuttaa enemmän "reilulta eettisen maailman periaatteelta" kuin joltain joka toimii sellaisenaan yhteiskunnassa. (Toki tämä voi johtua siitä että kapitalistien etäännyttävät vaikutukset ovat tehokkaita ja pätevät niin usein että työn mukaan hinnoittuminen on harvinaista: Eli suurin osa yhteiskunnasta olisi "kuplayhteiskuntaa" joka vain odottaa taloudellista romahtamista.)

Teknologia on arvoa siinä mielessä että se vaatii resursseja joiden esiinkaivaminen vaatii työtä. Sen rakentaminen ja suunnittelu ovat myös vaatineet työtä. Tässä mielessä tehdaskone on innovaatio jolla on arvoa koska sen valmistuksen takana on työtä. (Kuten tavallaan myös modernin ajan algoritmikin.) Marxin mielessä tämä on se arvo jonka tehdaskone voi asiallisesti siirtää "reiluna arvona" tuotteeseen. Sen jälkeen se ei voi tätä tehdä. Ja näin ollen tehdaskone jakaa sisältämään arvoa nopeasti. Mikä laskee huomattavasti tuotteen arvoa. ; Marx näki että taistelu hinnan kohdalla voi murtua. Kun suojausmenetelmät pettävät, hinta romahtaa arvon tasolle.

Kapitalismin moottorina on se, että se hakee voittoa. Teollistuminen uhkaa laskea tuotteiden hintoja. Marxin ajatus oli että kommunismissa koneita käytetään vähentämään työnteon tarvetta, mutta kapitalismissa odotetaan jokaisen omaa työpanosta. Kapitalisti ei näe että joku "jäisi asiallisesti työttömäksi". Teknologia ei siis vähennä työtarvetta vaan työtä järjestellään uusiksi. Samoin työn teosta voidaan tehdä velvollisuus johon ei ole positiivisia tunteita. Työtä tehdään jotta voidaan tehdä jotain muuta. Näin palkkaa voidaan polkea hintoja kiristämällä vaikka nälkäisyydellä tai perustarpeilla.

Luddiitit ; anti-kommunistiset marxilaiset...

Olen seurannut miten konservatiivien parissa on iso klimppi uusluddiitteja. Luddiitit pelkäsivät että teknologia olisi "tavallaan kommunistista" siinä mielessä että he näkivät että kone vähensi työnteon tarvetta. Teollistuminen ei johtanyt valtavaan työttömyyteen. Itse asiassa tähän asti teknologia on pikemminkin lisännyt työtä. Ihmiset joutuvat ponnistelemaan ahkerasti työtuntitasolla teollistuneella kaudella. Teknologia on johtanut lähinnä työn luonteen muuttumiseen ja tehdyn työn mittakaavan muuttamiseen suuremmaksi.

Modernissa maailmassa tekoäly kuitenkin on alkamassa valtaamaan alueita joita on pidetty erityisen vahvasti ihmisten työnä. Teollistuminen onkin hämmentävissä määrin iskenyt moniin palveluammatteihin. (Tosin se on poistanut niistä sosiaalisen elementin ; Pankkiautomaatit ovat todellakin muuttaneet asioita.) Tälläisessä maailmassa on todellakin mahdollista että teknologia vähentää työntarvetta. Ja tätä kautta syntyy työttömien joukot.

Erikoista on että moni luddiiteista on konservatiiveja. Ja sellaisia konservatiiveja joiden mielestä Marx on suunnilleen läpeensä paha ja täysin epäonnistunut. Kuitenkin he noudattavat ajatustapaa jonka Marx itse varmasti alleviivaisi.

Onkin syytä vain muistaa, että vallankumous on Marxin mukaan tarpeen koska kapitalismin sisäiset menetelmät eivät voi korjata kaikkia sen ongelmia. (Toisin sanoen ; Näkymätön käsi ei ole totta.) Marx myös näki että talouden romahtaminen on sisäinen osa kapitalismia. Moni ajattelee että vallankumous olisi väkivaltainen mutta tätä ei itse asiassa ole määritelty ehdoksi. Voidaankin nähdä että kasvavat työttömien määrät voivat vaikuttaa kapitalismin tuhoavalla tavalla. Onkin hauskaa nähdä miten aika monet konservatiivit pelkäävät taantumaa ja sitä että koneistaminen vähentää työntarvetta ja romauttaa työttömyyden käsiin. Ja joista Marx on likimain täysin väärässä.

Wittgensteinin kävelykeppi

Suomen kansalliskirjastossa on paraikaa Georg Henrik von Wright -näyttely. Yhdessä vitriinissä on uhut halvahkon näköinen kävelykeppi ja tähtikuvioitu pyyhe. Kävelykeppi on ollut Ludwig Wittgensteinin. Ja liinakin oli laitettu kuolleen Wittgensteinin kasvoille kun tämä oli todettu kuolleeksi.

Tämä toi mieleeni tiedon ; Kun Wittgensteinin kuolemasta oli kulunut 50 vuotta (Vuonna 2001) Georg Henrik von Wright oli vielä elossa. (Hän kuoli 2003.) Tällöin kävelykeppi nousi esiin lehdessä ; Ilmitulo oli jotakuinkin tavalla "Suomessa on mies joka omistaa Wittgensteinin kävelykepin."

Viestissä oli toki totuus mutta samalla se vei huomiota siltä että Suomessa oli (tuolloin vielä elossa) maailmanluokan filosofi joka oli niin läheinen toisen maailmanluokan filosofin kanssa että sai tältä hautajaistenjälkeisessä turnajais/myötäjäis/tiesmissä perinnönjaossa kävelykepin.

Itse olisin ylpeä Suomalaisesta filosofiasta. Etenkin kun Wittgenstein tiettävästi pokerinaamattomuudessaan tarjosi itselleen Carl Popperillekin lähinnä hiilihankoa.

Kuka maksaa ja mitä maksaa?

Ostimme taloomme hinnaltaan pienehkön ostoksen. Syynä oli, ainakin periaatteessa, vieraanvaraisuus. Näin ollen ilman tietynlaisia vieraita investointia ei olisi tarvinnut tehdä.

Kyseinen vieras halusi osallistua kustannuksiin. Minusta se oli tarpeetonta koska investointi oli pieni. Puolisoni taas kysyi vain yhden kysymyksen "kun lähdet kotiin, niin kannatko esineen mukanasi". Vastaus oli ei. Joten vieraamme ei maksanut. Ei, vaikka käytännössä juuri kukaan muu tuttumme ei vastaavaa investointia kaipaa.

De jure omistusoikeus ja de facto käyttöoikeus. Kumpi on se josta on syytä maksaa? Olisiko moraalisesti väärin jos ottaisi ostoksen investointina ja vaatisi siitä vuokraa? Itse pitäisin tätä viimeisintä epäeettisenä. Mutta en suoraan sanoen tiedä miksi.

Omistus ja väkivaltamonopoli

Pekka Lampelto kirjoitti artikkelin jonka mukaan 1% ei omista mitään. "Jatkuvasti jaksetaan jauhaa ja valittaa kuinka maailman rikkain prosentti omistaa puolet maapallon varallisuudesta. Tämä on pölhöpopulismia. Rikkain prosentti ei omista useimmassa tapauksessa oikeasti muuta kuin äänioikeuden myötä osuuden valtiostaan." Lampelton kanta edustaa hyvin tarkasti libertarismia. Juuri sellaisessa muodossa jossa eettiset kannanotot kiistetään ja asiat esitetään muka objektiivisina.

Lampelto sanoo asian suoraan seuraavalla tavalla "Humen giljotiinin mukaan tosiasioista ei voida johtaa moraalisääntöjä. Tämä ei ole siis kannanotto, miten asioiden kuuluisi olla. Asiat ovat kuitenkin niin, että yksilöt eivät demokraattisissa maissa omista suoraan mitään, vaan suvereenit valtiot omistavat väkivaltamonopolinsa turvin. Se että rikkaat, kuten kaikki muutkin, nöyrtyvät valtion lakien ja verotuksen edessä on vain merkki siitä, ettei heillä ole todellisuudessa täydellistä suvereniteettia omistustensa suhteen. Valtio voi muuttaa lakeja ja nostaa veroja."

Valitettavasti hänen oma näkemyksensä on nimenomaan Humen giljotiinin rikkomista. Hän vetoaa omistamiseen liittyvään vallankäyttöön ja kutsuu tätä omistusoikeuden essenssiksi. (On muuten hauskaa että hän itse kylvää pejoratiivisia sanoja ja loukkaantuu kun hänelle vastataan kovasanaisesti.) Kun hänelle kerrotaan että omistamisen ja vallan yhteys toki on, mutta tämä ei välttämättä ole omistusoikeuden määrittämistä on kommenttina se, että "Mitä se sellainen omistaminen on, josta joku ulkopuolinen taho päättää?" Samaa voisi tietysti kysyä ryöstötilanteessa jossa väkivaltakoneistoa käytetään omaisuudensiirtoon. De facto omaisuus siirtyy, mutta tätä pidetään omistusoikeuden rikkomisena. Aivan yhtä hyvin voitaisiin perustella että jos valtio varastaa kansalaisiltaan niin se kyllä voi tehdä sen mutta se ei tee siitä omistusoikeuden määrittämistä vaan rikoksen omistusoikeutta kohtaan. Valtio ei omistaisi legitiimisti varastamaansa vaikka se käyttäisi sitä. Ja huvittavaa kyllä juuri tämä on sitä mitä Humen giljotiini tarkoittaisi.

Mutta libertarismissa onkin kysymys juuri siitä että valta muuttuu oikeutukseksi. Ja tätä vallan olemassaolo tunnustaen siitä luodaan deskriptiivinen rakenne siihen mitä esimerkiksi omistusoikeus tarkoittaa. Tämä ei ole nihilismiä tai arvoneutraaliutta. Siinä vain kieltäydytään miettimästä omien asenteiden eettisiä premissejä ja sitten  teeskennellään että niitä ei olisi. Lampelto itse kuvaa prosessia niin että "Mielestäni vallasta ei tule oikeutus, vaan omistus ilmenee vallan kautta silloin, kun tulee ristiriita." Joka perustuu juuri siihen eettisiä premissejä ottavaan prosessiin jonka kuvasin. Libertaristi puhuu omistuksesta ja omistusoikeudesta erikseen ja hänellä ei ole kieltä puhua omistusoikeudesta. Jos olemassaolevasta asiantilasta (is) ei muka päätellä että miten omistusoikeus määrittyy (ought) niin miten voidaan sanoa että omistusoikeus kyseenalaistuu jos joku ulkopuolinen siitä päättää? Eikö se että joku on (a) sisäpuolinen ja (b) ulkopuolinen ja (c) vallassa ole faktuaalisia tosiasioita?

Onkin hauskaa että Lampelton näkemys edustaa varsin klassista liberarismia tässä mielessä. Mutta jos todella on kuten hän sanoo ;  "Jos todella haluaa omistaa jotain, on hankittava oma puolustuskykyinen armeija ja olla alistumatta kenenkään muun tahdon alle. Esim. suomalaisten veroja ei tällä hetkellä määrää Venäjän valtio, vaan Suomen valtio, koska Suomi on itsenäinen, puolustuskykyinen maa. Valitus rikkaiden omistuksista on siis jonnin joutavaa puhetta. Ei ole mitään järkeä syyttää rikkaita, kun syypää resurssienjakoon on poikkeuksetta valtio." ; on hänen oma kannanottonsa kokonaisuutena hyvin omituinen.

Sillä eihän hän tässä todista että 1% ei omista mitään. Vaan nimenomaan hän osoittaa että on olemassa sotilaallista valtaa käyttävä taho. Se jolla on perimmäinen valta armeijaan. Ja vaikka tällä ei näennäisesti olisi omistusta, niin hänellä on silti käytännössä kaikki omaisuus. Hän kun voi ottaa sen haltuunsa. Kun tämä vaihtoehto tuodaan esiin, Lampelto puolustautuu "Se, ketä armeija (väkivaltamonopoli) kulloinkin tottelee, sillä on valta. Suomessa se enemmän tai vähemmän tottelee puolustusvoimien komentajaa, joka tottelee valtioneuvostoa, joka tottelee eduskuntaa, joka erinäisten mekanismien kautta tottelevat enemmän tai vähemmän äänestäjiä." Mikä on tietenkin destruktiivista. Jos tosiasiasssa ihmisillä on väliaikainen keinotekoinen ja näennäinen omistus jos heillä on rahaa tilillään koska väkivaltapotentiaalin perimmäinen valta omistaa kaiken, ei tosiasiasa ole niin että äänestäjä omistaa vain äänensä, vaan tämä ääni on perimmäistä valtaa väkivaltapotentiaaliin. Jos armeijan valta on perimmiltään kansalla niin sitten kansa perimmiltään omistaa sen mitä omistaa. Tässä mallissa on jälleen se "1%" jolla on aivan sikana rahaa tilillään.

Onkin herkullista miettiä asiaa niin että Lampelto edustaa hyvin klassista libertaaria joka on ylpeä omasta fiksuudestaan. Tämä fiksuus kuitenkin näkyy lähinnä siten että hän on pakonomaisesti kaikesta erimielinen vasemmistolaisten kanssa. Ja kun tämä kokonaisuus laitetaan yhteen se on sisäisesti yhteensovittamattomissa. Kokonaisuus ei ole looginen. Lampelto joutuu tilanteeseen jossa hänellä on jokaiseen yksittäiseen vasta-argumenttiin vastaus. Mutta näiden vastausten asenteet ovat keskenään ristiriidassa. Hän on siis hyvin valmistautunut voittamaan jokaisen yksittäisen taistelun hävitäkseen sodan.

Onkin hauskaa nähdä että
* Omistaminen liittyy väkivaltamonopoliin
* Rikkain 1% ei omista mitään koska valtio.
-> Peruskannanotto on "Kenellä on väkivaltamonopolin perimmäinen valta?" Vastaus tähän on selkeästi "valtio". Koska libertaari vihaa kontrollia ja valtio on hyvä taho syytettäväksi.

Kuitenkin toisaalla väitetään on että
* Väkivaltamonopolia ei ole hallituksella vaan äänestäjillä ja tätä kautta väkivaltapotentiaali on kansalla.
-> Eli jos väkivaltapotentiaaliteoria kuvaa omistamista niin kansa oikeasti omistaa sen mitä omistaa. Mitä on pankkitilillä se on sen kansalaisen omistamaa. Näin ollen 1% todella omistaa juuri sen mitä sanotaan. Vaikka teesi oli että näin ei ole. On selvää että jossain on vaihdettu "omistusoikeuden" määritelmää lennosta. Kokonaisuus on sisäisesti ristiriitainen kyhäelmä.

On kuitenkin hauskaa kuulla armeijasta väkivaltapotentiaalina ja äänioikeudesta armeijan väkivaltapotentiaalin perimmäisenä mahtina, ja huomata että välistä äänioikeus ei ole omistamista ja armeija legitimoi sen muille. Paitsi kun sitten yht'äkkiä väkivaltapotentiaali sitten EI olisikaan se jolla asioita legitimoidaan ja äänioikeus on väkivaltapotentiaalin käyttöä. Miten niin kansalainen demokraattisesti omistaa armeijan jos hän ei omista mitään? Miten hän ei omista mitään jos hänellä on kaikkien muiden kansalaisten tapaan osuus armeijasta?

Tässä on kaiken kaikkiaan niin syvä omituisuus että vaikka miten antaisi tilaa sen tiedostamiselle että libertaristille valtion puuttuminen vaikka verottamalla on ihan kauheaa eli ei eettistä omistusoikeutta, niin ei tilanne näytä kauniilta. Ja vaikka katsoisi että Lampelto vain kuvaa "omistamisen valtarakenteita" ottamatta kantaa "omistusoikeuteen eettisenä konstruktina" tähän "epäreiluusininään" viitaten niin tämä heijaaminen sen kanssa kenellä armeijan perimmäinen väkivaltapotentiaali on tekee kokonaisuudesta joka tapauksessa niin tyhmän että sen kutsuminen "pölhöpopulismiksi" on tarpeetonta kehumista.

Sillä jos perusteesi on että "ei se 1% oikeasti relevantisti omista mitään" ja taustalla on väkivaltapotentiaaliteoria ikään kuin Randilaisen objektivismin multihuipentumana, niin on itse asiassa selvää että jommasta kummasta on luvuttava. Sillä jos väkivaltapotentiaali todella pitää paikkaansa, niin kaikissa tapauksissa valta on hyvin pienellä määrällä.
* Jos kansalainen ei ole armeijan vallassa ja rikkaita potkitaan valtion toimesta instituutiona, niin silloin kansalaisilla ole mitään aitoa sananvaltaa. Ja näin todella valtio voi ohjailla. Tämä viittaa siihen että väkivaltapotentia tosiasiassa olisi muualla kuin vaikka liikemiehillä ja muilla kansalaisilla. Äänestäjä omistaa vain äänensä. Josta seuraa edeelleen se, että väkivaltapotentia kuuluu hyvin pienelle osalle väestöstä joka sitten omistaa de facto kaiken. Jos heillä ei ole oikeasti rahaa tilillään se on näennäistä valtaa koska heillä on suvereeni oikeus ottaa mitä haluavat. Joka oli valtapotentiateorian mukaan se joka määritteli omistusoikeuden.
* Jos kansalainen onkin armeijan vallan takana, niin silloin omistus on se mitä kullakin on pankkitilillä. Tässäkin mallissa vähemmistö omistaa hirvittävästi. Ja itse asiassa tämä 1% koostuu hyvin paljon samoista ihmisistä kuin edellisessä versiossa. (Raha on valtaa, ja sillä saa poliittista valtaa. Jopa vaalikampanjat maksavat jne.)
-> Sillä kuka on perimmäisessä vallassa ei ole väliä. Kummassakin tapauksessa on pieni eliitti joka omistaa suurimman osan. Ja itse asiassa sillä mikä näkökulma valitaan ei ole väliä koska tämä pieni vähemmistö koostuu yllättävän runsaasti samoista ihmisistä. Eli käytännössä väkivaltapotentianäkökulma johtaa väistämättä siihen että vähemmistö, joka itse asiassa on kaikissa skenaarioissa enemmän tai vähemmän sama vähemmistö, omistaa lähes kaiken tai aivan täysin kaiken. Mikä on tietenkin vain täydellsiesti ristiriidassa sen johtopäätöksen kanssa jota Lampelto väitti todistavansa.

Itse toki katson asiaa toisin.

Itse näen ensinnäkin että omistus on enemmän käyttöoikeus kuin kyky ottaa kaikkea haltuun. Voidaan kysyä että onko vallalla väliä jos sitä ei käytännössä toteuteta. Klassisesti on ajateltu että lahja on sitä että joku suo sinulle jotain. Onko lahjaan omistusoikeus? Nähdäkseni niin kauan kuin siihen on käyttöoikeus.

Teologit ovat toki tapelleet tämänlaisista asioista. Toisissa uskomuksissa ihmiselle ei kuulu edes askeltensa ohjaaminen, ja Jumalan kaikkivaltius poistaa jopa ihmisen vapaan tahdon (kalvinismi). Toisaalta osa taas selittää että elämä on lahja jonka saa käyttää vaikka olemalla ateisti vastoin Jumalan tahtoa. Ja se elämä on silti oma.

Kiinnostava ja oleellinen huomio ei ole se, että voiko ihminen olla "kalvinisti" myös libertaarina. Periaatteessa voi. Mutta tosiasiassa tähän kuitenkin liittyy eettinen premissi jossa rikotaan Humen giljotiinia vastaan. Joka taas oli Lampeltolla relevantissa asemassa. Omistusoikeus ei siis ole vain "omistamisen kuvaus" vaan taustalla on hyvinkin vahva henki siitä mikä on aitoa omistusoikeutta ja mikä ei ole.

Miten 3D -tulostimet haastavat yhteiskuntamme?

Perinteinen tuotantotapa nojaa niukkuuteen. Kysynnän ja tarjonnan laissa on periaatteessa kysymys siitä että maailmassa on rajallinen määrä esineitä ja kun ostat sen, niitä on yksi vähemmän. Esineiden valmistamiseen tarvitaan resursseja. Joita ovat esineen rakenteen keksiminen, sen vaatimat materiaalit ja valmistamiseen kuluva aika.

Usein esineen rakenteen keksiminen on haasteellista, mutta kun se on kerran tehty siitä tulee helposti kopioitavaa. Tässä innovointi on joskus vaikeaa saada kannattamaan. "Takkiraudan" kirjoitus siitä miten venäjälle on vaikeaa rakentaa tehdasta kuvaa ympäristöä jossa on vaikeaa muuttaa designiä tuotteeksi taloudellisesti kannattavalla tavalla. Tämän vastakohtana on James Watt joka keksi höyrykoneen ja sai patenttinsa avulla prosenttiosuuksia joka ikisestä höyrykoneesta. Sopimus takasi sen että keksimisen jälkeen hänen ei tarvinnut tehdä työtä ja rahaa virtasi.

Toisaalta on huomattava että hyvinvointivaltioissa on usein kysymys nimenomaan siitä että siellä tehdään tuotteita joilla on mahdollista tienata hyvin paljon juuri tuolla Wattin asenteella. Joka johtaa siihen että on korkean riskin töitä joissa on pieni todennäköisyys tienata hirveästi ja suuri todennäköisyys työttömyyteen. Ja tämän vaihtoehtona sitten suuri todennäköisyys tehdä työtä jossa tahkotaan minimaalisen pieni palkka, mutta sen saaminen sentään tiedetään varmasti. Raaka-aine ja resurssit ovat niukkuuden ytimessä, mutta silti niiden kokoaminen on huono tapa tienata.Tätä kautta päädytään siihen nykyaikana vallitsevaan hämmästyttävään asiaan, että maat joilla on timanttikaivoksia ja luonnonvaroja ovat usein köyhiä. Tähän kaikkeen liittyy omituisuuksia, kuten kissavideoiden katsomisella elämistä ; Kannattavuus on tärkeämpi osa palkkatyössä kuin se työosa. Taito, osaaminen tai mikään muukaan ei liity tässä palkkioon muuta kuin epäsuorasti. (Mikä unohtuu helposti kaikenlaisilta Ayn Randin fantasioihin unohtuneilta.)

Oleellista on tiedostaa että maailmassa on ongelmana ns. yhteismaan tragedia. Tässä ytimessä on se, että yleisessä jaossa ihmiset vain ottavat asioita käyttöön ja sitten ne ovat muilta pois. Tämä korostuu erityisesti yleisomistuksessa ; Jos kaikki vain syöttävät nautoja yhteisellä laitumella, ei ole syytä olla hankkimatta lisänautoja, koska se että säästät lehmän ei tarkoita että joku muu ei kuitenkin söisi ruohoa. Ja seurauksena on liikalaidunnus. Sama kaikki vain koskee kaikkea muutakin kuin ruohoa ja lehmiä.

Tämä kaikki on vielä niukkuustaloutta. Mutta asiat ovat mutkistuneet. Musiikkibisnes on tässä kohden ollut valtavassa muutoksessa. Ja sen syynä on se että musiikin myynti on irtautunut täysin resurssien ja työhön nojaavasta taloudesta. Ja myös niukkuustaloudesta. ~ Esimerkin kautta ; Perinteistä resurssityötä tehnyt trubaduuri meni paikalle ja lauloi. Hän ei voinut olla kahdessa paikassa yhtä aikaa. Tämä takaa tuntipalkkion, mutta laiskotella ei voi. Muusikoista saattoi tulla sikarikkaita vasta kun musiikista voitiin tehdä designtyötä. Eli sitä että muusikko säveltää ja sitten tämä tuotos voidaan kopioida. Kun nauhoitteita myydään, on selvästi jokin varasto josta myydään levy ja levylaulaja saa tästä sitten prosenttiosuuden. Tämä nojasi niukkuustalouteen koska levyjä oli rajallinen määrä.

Tämä muuttui kun levyistä tuli kopioitavia. Jos minä nykyään ostan CD -levyn, pystyn varsin helposti tekemään sille niin että kopioin sen kaverille niin että en itse menetä kyseistä levyä. Hyvin moni on tehnyt näin ja musiikista on tullut bisneksenä hyvin kannattamatonta. Ongelmana tässä on oikeastaan se, että digitaalisessa maailmassa resurssit ovat hyvin minimaalinen rajoite. Ei ole mitään saastutusefektiä joka sammuttaisi musiikkipiratismin. Sillä yhden kappaleen jakaminen ei ole itseltä pois. Se voi vaikuttaa musiikkibisnekseen vain sitä kautta että se tekee designtaloudesta kannattamatonta.

Suurelta osin musiikkibisneksen probleema ja voima on siinä että raha onkin muuttunut maineeksi. Ja tämä tekee alasta hyvin kummallisen. Sillä yleensä ottaen niukkuus on kuvannut kaikkea kaupallista toimintaa ja olemme keksineet tähän kaikkia nerokkaita keinoja. On hyvin vaikeaa kehittää taloudellisia malleja jollekin joka on perimmiltään murtanut työn teon motiivit. Jos työstä ei saa palkkaa vaan mainetta, muusikon työ muuttuu joksikin sellaiseksi mitä jotkut valokuvaajat näyttävät tekevän. Eli he tekevät ilmaiskeikkoja ihmisten juhliin, ottavat siellä valokuvia jotta saisivat nimeä. Ja he saavatkin pyyntöjä tehdä töitä mutta eivät palkkaa. Sillä heillä on maine. Ilmeisesti maine tyyppinä joka sekä ottaa hyviä kuvia että on sellainen että kiertää ihmisten juhlissa ilmaiseksi pelkästään maineen vuoksi.

Cory Doctorowilla onkin erikoinen teos "Down and Out in  the Magic Kingdom" joka kuvaa talousmalleja jotka koskevat niukkuuden jälkeistä taloutta. (Post-Scarcity Economy.) Ja on hyvin hämmentävää että tässä maailmassa lähes kaikesta käsityöstä voi tulla jonkinlainen taideammatti jota tehdään koska työstä pidetään. Ja sitä tehdään helposti vain maineen takia. Kun design on työlästä mutta toisten tulosten kopioiminen megahelppoa syntyy epäsymmetria jossa vapaamatkustus on helppoa. Mutta tästä ei välttämättä seuraa muuta kuin teoreettinen ansionmenetys designerille. Ja tästä voi seurata se, että designiä voidaan joutua panttaamaan niin että sitä ei lainkaan kopioida tiedostoksi. Joka tarkoittaa sitä että tulevaisuuden musiikkiala saattaa todella olla sitä että muusikko tekee kiertueita. Musiikki joka jaetaan on vain mainontaa jolla mainostetaan tätä alkuperäistä arvokasta tuotetta.

En malta olla tässä yhteydessä ottamasta esille blogaustani joka on harvoja ylpeydenaiheitani tässä maallisessa epäonnistumistaipaleessani joka on kaiken kaikkiaan ollut pettymys kaikille osapuolille itsestäni vanhempiini, sivustakatsojiin ja mahdollisesti Jumalaan asti. Musiikkibisnes on joutunut tekemään kehää juuri sen vuoksi että käytännössä sen kohdalla on tapahtunut niukkuustalouden sortuminen. Ja näin niukkuustalouden ansaintamenetelmät ovat muuttuneet tehottomiksi ja absurdeiksi.

Ja 3D -tulostimet ovat tässä kohden ongelma nykyiselle talousjärjestelmälle joka rakentuu läpitunkevasti niukkuustalouteen. Sillä 3D -tulostomissa kaikki mihin on design voidaan tulostaa esineeksi kotona. Nykyään jo melko halvalla laitteistolla voidaan tuottaa pieniä esineitä. Ja design on dataa joka on kuin musiikkikappale musiikissa. Se on helppoa kopioida. Ihminen voi siksi suunnitella lusikan ja seuraavana päivänä se on miljoonissa taloissa ilman että suunnittelija saa siitä yhtään mitään. Tässä maailmassa ainut arvokas asia on muovi. Resurssitalouteen palaaminen on siitä yllättävää. 3D -tulostimien omituisin piirre saattaakin olla se, että se romuttaa kaiken minkä varaan nyky-yhteiskunta on rakennettu. Nykyiset tulostimet toki koskevat vain pieniä esineitä. Mutta jos tulevaisuudessa näiden teknologioiden koko kasvaa ja hinta alenee - kuten Mooren lain pohjalta voidaan jossain määrin olettaa - 3D teknologia paitsi mullistaa esineiden tuottamisen ja tekee käsityötaidoista irrelevantteja, myös uhkaa aivan kaiken tuotantoa hyvin jämerillä tavoilla. (Etenkin jos voit ladata koneelle designin ja tällä valmistaa uuden 3D -printterin entisellä 3D -printterilläsi jolloin edes tämä laite ei ole niukkuuden lähde.)

Kenties tulevaisuudessa palkkatyön sijasta onkin erilaisia mainetöitä. Tällöin olisi maita joissa keskitytään siihen että teknologia ylläpitää yhteiskuntarakenteet ja ihmiset hyvää hyvyyttään tekevät luovia asioita siksi että design on monista hauskaa. Etenkin jos siitä saa mainetta. Ja muut ovat sitten niitä jotka myyvät resursseja ja elävät rikkaina mutta niukkuustaloudessa. Ja kenties silloin tällöin kiristävät designmaita jotka sitten jakavat innovaatioitaan heille resurssejenjakoteknologiaa ja vastaavia vastaan. Tai kenties luddiitit olivat oikeassa. Tai sitten resurssitalous muuttuu abstraktioiden kautta niukaksi, jolloin puhutaan omistusoikeustaloudesta. Josta voi seurata omanlaisia vaikeuksia tai omituisuuksia. Tai jotain.

Riskit koskevat perustyötä. Mutta taiteen kohdalla voidaan kuitenkin vihjata että taide voi jopa hyötyä tästä muutoksesta, koska nykyinen järjestelmä tukee sitä että kaikessa on kysymys rahasta "about mother fucking money". Kun taas muuttuneessa tilanteessa taide voi olla enemmänkin niin että on tärkeämpää olla visionääri. Koska kysymys ei enää ole rahasta vaan taloudesta. Ongelma onkin se, että yhteiskunta pyörii tiettyjen asioiden varassa. Ja ansaintamenetelmä joka on kenties hyödyksi taiteelle on hyvin vaikea eristää niin että se ei vaikuttaisi aivan kaikessa. Selvää on kuitenkin että musiikkibisneksen ja elokuvabisneksen tulilinjallaolo on jotain jonka tarkkailusta varmasti saadaan hyötyjä. Kaikki tekijänoikeusrajoitteet ja kopiointiestotekniikat tulevat olemaan tulevaisuudessa tärkeitä. Eikä tähän voi sanoa kovin paljoa. Siihen asti, hyvää yötä.

Yökyöpelinvuorenpeikkotanssi tanssitaan mieli nurinpäin

Kun katsoo suurmiesten tekoja, voi syntyä sen tyylinen ajatus mitä "clickhole" on kehittänyt Benjamin Franklinin ympärille. "6:30 AM-7:00 AM: Invent bifocals." ... "7:00 AM-7:30 AM: Invent bifocals once again, for as I often say, “Anything worth inventing once is worth inventing twice.”" Kuitenkin monilla ajattelijoilla on ollut omanlaisensa rutiinit. Niissä ei kenties keksitä samoja asioita kahdesti. Mutta niissä ollaan sitäkin pedantimpia. Immanuel Kantin päivärutiiniin kuuluva kävelylenkki on kuuluisan pedantti.

Jotkut filosofit ovat olleet aamuvirkkuja. Nietzsche aloitti päivänsä aikaisin ja kylmällä suihkulla. Hän työskenteli kahdessa jaksossa, ensin aamusta ja sitten kävelylenkin jälkeen illasta. Ja kirjoitti sitten yömyöhään. Jotkut ovat sitten olleet löysempiä. Simone Beauvoir nukkui mielellään pitkään ja tiettävästi hänet veti ylös sängystä lähinnä tylsistyminen. Sen jälkeen hän teki töitä kuutisen tuntia ja lähti sen jälkeen tapaamaan ystäviään.

Kummatkin yllämainituista elämänrytmeistä eivät ole mahdollisia kenelle tahansa. Esimerkiksi minä en voi lähteä kävelylle keskellä päivää Nietzschen tapaan. Minun elämntapani on tässä mielessä vähemmän kahdehdittava, jos ei muuten niin sen vuoksi että minun elämäntapani on helpompi järjestää kuin vaikka Beauvoirin. Vapaa-ajan sijoittaminen on ylellisyyttä johon vain harvalla on mahdollisuuksia.

Tosin minua viehättäisi enemmän myöhään nukkuva tyyli. Mutta en voisi kuvitella aloittavani sosiaalista vapaata Beauvoirin tapaan varsin aikaisin. ; Minä, kuten monet muutkin ihmiset joutuvat harjoittamaan erilaista päivärytmiä. Oma päivärytmini on se, että herään liian myöhään, kulutan aamun kahvin parissa ja lueskelen samalla jotain, yleensä mitä tahansa. En oikeastaan tee kahvia vaan enemmänkin automatisoitu raatoni raahautuu hereille ja valmistaa kahvin jotta voisin herätä. Loput mielestäni herätän tietoisuuteni hereille työmatkan aikana. Tämä kaikki on yleensä ottaen hirveää. Töiden jälkeen alan yleensä kuluttamaan ajatuksenjuoksuttumista työmatkalla. Kuljen julkisilla kulkuneuvoilla joten päivääni kuuluu tältä osin pakollista istuskelua. Sitten kirjoitan illalla, mielellään mahdollisimman myöhään. Saan yleensä sairaimmat ja mielenvikaisimmat ajatukset ennen nukkumaan menoa ja saan ikään kuin purkaa päivän aikana mieleeni kasautuneet asiat ja heittää ne unohdukseen joka ei ole oikeaa unohdusta koska internetistä ei koskaan katoa yhtään mitään. Samalla varmistan että menen hieman liian myöhään nukkumaan joka takaa sen että seuraavan aamun herääminen on täsmälleen yhtä hirveää. Ja olen tehnyt jotain tämän laatuista hyvin monta vuotta.

Mikä tarkoittaa sitä että minullakin on rutiini. Monelle rutiinit ovat jotain jonka avulla he voivat ikään kuin valmistaa mielensä jonkinlaiseen meditatiiviseen tilaan. Aamurutiinit ja muut toistuvat asiat ovat heille lohdullisia, jopa meditatiivisia. Minulle ne ovat vain hirveitä. Tarvitsen kuitenkin niitä jotta säilyn toimintakykyisenä. Ilman työpaikkaa heräisin joka aamu hieman myöhempään ja menisin vielä entistäkin myöhempään nukkumaan. Ja tämä sotkisi pian elämän. Sillä jokainen yökyöpeli tietää että yöt ovat huonoa aikaa. Televisiosta ei tule mitään. Kaupat, kirjastot ja kaikki muutkin paikat ovat kiinni. Yöaikaan on vaikeaa tehdä mitään muuta kuin vetää pää täyteen viinaa. Ja rehellisesti sanoen tämäkään ei onnistu kaikkina viikonpäivinä kaikkina kellonaikoina. Itse asiassa se mikä takaa että kirjoitan myöhään onkin juuri se, että maailma takaa hetken jolloin minulla ei ole mitään muuta. Se pakottaa kaltaiseni mielen tekemään jotain. Itse asiassa mitä tahansa.

Toki jotkin asiat ovat viehättäviä siksi että ne ovat tuttuja. Niiden avulla maailma toimii. Ne tekevät asiansa eivätkä jotain muuta. Ne vähentävät kitkaa. Kahvinkeittimen idea on tehdä tietty asia täsmälleen samalla tavalla joka päivä. Samoin junien olisi miellyttävää kulkea ajallaan ennalta määrättyä reittiä. Osalle ihmisistä näistä tulee jopa jotenkin persoonallisia. On kuin he jotenkin omistaisivat aamurutiininsa ja muut toimensa. Tällöin aamutoimetkin voisivat ainakin periaatteessa olla jonkinlaisia persoonan jatkeita tai tapoja joilla persoonaa ilmaistaan sitä kautta miten arkirutiineita hoidetaan. ; Tällöin rutiineiden vaatimat esineet on valittu oman tyylin, maun ja tekemisen tarpeen kautta. Niiden omistamisella ennakoidaan se abstrakti hetki kun tämän laitteen kanssa ollaan vuorovaikutuksessa jotta voidaan luoda jotain joka on itselle merkityksellistä. Ja näin luodaan vaikkapa aamukahvi.

Minulle nämä ovat tarpeen koska ilman niitä en olisi toimintakykyinen. Ne ovat enemmänkin ilmentymä siitä miten heikosti ymmärrän tiettyjä elämän osa-alueita. Tarvitsen kofeiinia ja käytän kahvinkeitintä joka tekee tämän. Ne eivät ole persoonan ilmentymiskeinoja, jotain joiden avulla luon arkeni maailmaan. Vaan ne ovat jonkinlaisia vammaisuuden tunnustuksia. Ne luovat parhaimmillaan esteettömyyttä. Ja luovimmat ja kekseliäisyyttä vaativimmat asiat taas ovat yleensä juuri omien mukavuusalueen rajojemme ulkopuolella. Näin ollen rutiineilla voidaan luoda helpommin oma miellyttävä kupla jossa on vähiten tarvetta kyseenalaistaa tai muuttaa mitään. Ja tämän jälkeen minun tekee entistäkin vähemmän mieli pedata sänkyäni.

Pinssi

Kun olin yläasteikäinen (~kävin yläastetta), sisareni löysi pinssin. Se oli hieno. Se oli "Koskenkorva viina" -pinssi. Hän oli hieman nuori pitääkseen sitä ; Ja muutenkin se oli provokatiivinen hänen tyyliinsä. Joten hän antoi sen minulle. (Vaikka en ollutkaan viinanjuonti-iässä.) Käytin sitä. (Vaikka en ollut edes kokeillut em. tuotetta tuolloin.) Kaikki oli hyvin siihen asti, kunnes pinssin alkuperäinen omistaja huomasi sen. Hänen ensimmäinen ratkaisunsa oli syyttää varkaudesta. Olin tietysti yllättynyt koska eihän noita pinssejä ole vain 1 kappale. Vähäarvoinen massatuotantoesine kun ei ole jotain jota ei ole mahdotonta saada hallintaansa muutoinkin kuin varkaudella. Asiaa selviteltiin opettajienkin kanssa. Sain pitää pinssin.

Tämä meteli kiinnitti sen verran huomiota, että pinssini oikeasti jopa huomattiin. Eräs ihminen oli kiinnostunut ostamaan sen minulta. Hän tosin myös selvitteli pinssin taustoja ja antoi uskottavan selityksen siitä miten pinssi oli päätynyt sisareni löydettäväksi ja miten alkuperäinen Lopulta tilanne kuitenkin päättyi siihen, että pinssin alkuperäinen omistaja odotti minua kotipihallamme. Päädyin antamaan sen hänelle ilmaiseksi.

Tämä tilanne tietysti demonstroi sitä miten monimutkaista etiikka on. Tosiasiassa jokaisella paikallaolevalla oli jonkinlainen case omalle kannalleen.
* Juridisesti pinssi on niin vähäarvoinen että lain kirjaimen mukaan löytäjä nimenomaan saa pitää. Tällöin olisin luonnollisesti omistusoikeiden takia voinut vain myydä pinssin.
* Toisaalta koska se oli lahja, olisi kohteliaisuuspuoli nimenomaan kannustanut minua pitämään pinssin itselläni ja käytössä. Ei siksi että se oli pinssi vaan sen vuoksi että olin saanut sen pieneltä sisareltani.
* Olimme kuitenkin teknisesti lapsia jolloin vähäarvoisuusperiaate ei ole yhtä vahva kuin aikuisten kanssa. Se, että hukkaa itselleen selvästi merkityksellisen esineen harmittaa. Ja se että saa sen takaisin on iloinen ja jopa oikeutettu asia. Kenties on jopa erityisen reilua antaa se takaisin. On vähän vittumaista pitää itsellään esine joka jollain tavalla on ollut toisella, poistunut tämän omistuksesta ilman tämän erityistä toivetta. Ja jotenkin esineen vähäarvoisuus pahentaa tätä reiluuskulmaa ; Jos ei suostu antamaan vähäarvoista esinettä jolla on toiselle valtava merkitys, se on aika kenkku asia tehdä.

Koin tilanteen tuolloin, kenties luonnollisesti, aika ahdistavana. Oli ikään kuin keskenään ristikkäisiä ratkaisuja jotka olivat keskenään nollasummapelissä. Asia oli ratkaistava jotenkin. En kuitenkaan ollut tässä mikään voimien kohde, vaan taakka joka päälläni oli johtui vallasta ja vastuusta. Tilanne oli tässä mielessä hyvin eksistentiaalinen. Ja elämänhistoriassani tuossa vaiheessa poikkeuksellinen. Tuossa hetkessä muut elivät minun valintani ja ratkaisujeni valossa. He voivat vedota minuun ja ainut valta ja hallinta joka heillä oli oli sitä miten hyvin he voivat vedota minuun. Heidän valtansa oli mutkan kautta vain sitä että minulla oli valtaa.

Olen jossain määrin tyytyväinen tekemääni ratkaisuun. Etenkin sen vuoksi että teko oli siinä mielessä hyveellinen että se oli se ratkaisu josta sain itselleni kaikista vähiten hyötyä. En tavannut pinssin omistajaa palautuksen jälkeen, joten tein toiselle palveluksen jolle en voi odottaa vastapalvelusta. Perhepiirissä vastapalvelusten ketjut voivat olla mutkikkaita ja pitkäaikaisia. Ja rehellisesti sanoen kymmenen markkaa on rahaa. (Vajaat 2 euroa rahaa.)

Nykyään hoitaisin asian kuitenkin hieman toisin. Vaatisin pinssin entiseltä omistajalta löytöpalkkion. Se voisi olla hyvin nimellinen, mutta vaatisin sen. Kysymys ei olisi rahasta vaan symbolista. Ja ennen kaikkea hoitaisin asian toisin sen vuoksi että episodista jäi hieman sellainen maku, että koko meteli nostettiin lähinnä siksi että hän huomasi pinssin minulla. Jos pinssiä ei olisi löytynyt hänen maailmansa ei olisi romahtanut, hän ei olisi surrut asiaa hirveästi. Se, että pinssi oli minulla tuntui olevan jotenkin se asia joka provosoi hänet.

Ja toinen asia on se tapa jolla hän lähti korjaamaan asiaa. Jos hän olisi tehnyt muuta kuin esittänyt statementin omistusoikeudestaan, eli perustellut että miksi pinssi todella on hänen, sen sijaan että heittää ilmoille sellaisen termin kuin "varas". Etenkin kun yhteys pinssiin on tänä päivänäkin hieman avoin. (Pinssi oli vähäarvoinen eikä uniikkiesine, joten pinssi on saamieni tietojen vuoksikin korkeintaan todennäköisesti tai mahdollisesti hänen.) Ja jos syyttää vähäarvoisen esineen löytäjää varkaaksi, tekee haasteen kunniaa vastaan. Kysymys ei siis enää ole pinssistä ja sen omistusoikeudesta, vaan haltuunottamisen tavasta joka heijastuu suoraan hallussapitäjän persoonaan ja tämän attribuutteihin. Ja koska kyseinen syytösprosessi viittaa suoraan minun pieneen sisareeni, se on myös syytös minun pienen sisareni attribuuteista. Sanotaan näin että tämä ei olisi terveellinen tie aloittaa nykyistä persoonallisuustyyppiäni kantavan henkilön kanssa joka ei ole vielä täydellisessä rikosvastuuiässä. Silloin se vielä tosin oli mahdollista.

Kirkon rikkaus ; ahneuskulmasta ihmisoikeusongelmiin

Kai Sadinmaa loi pienimuotoisen internetmeemin jossa hän moittii Seppo Simolaa. Kohteena on "Kirkko ja Kaupunki" -lehdessä ollut artikkeli jossa käsiteltiin kirkon rikkautta. Hän moitti kirkkoa siitä että se investoi paljon rakennuksiin, ja että kirkon tapa käyttää rahoja ei ole eettinen. Teksti on toki hyvä, mutta ajattelin prosessoida asiaa hieman itsekin. (Toki päädyn lähinnä täydentelemään kun Sadinmaa teki sen verran kokonaisvaltaista työtä.)

Simolan teesi on, että kirkko on samanaikaisesti rikas ja köyhä. "kuinka valtava kiinteistö- ja sijoitusvarallisuus kirkolla on." ... "seurakunnan rahat eivät tahdo riittää kiinteistöjen korjaukseen eivätkä edes henkilökunnan palkkojen maksuun." Simolan kulma on mielestäni viisas. Se on itse asiassa jotain jota toin esiin kun kirjoitin autiokirkoista. Kirjoitin tällöin kiinteistä kustannuksista. Kirkko on omaisuutta josta tulee kuluja. Tässä mielessä kirkkorakennukset muistuttavat autoa ; Sen omistaminen on omaisuuden kartuttamista. Mutta samalla sen huoltamisesta tulee kuluja. Huolto, tarkastukset ja tankkaaminen. Käyttämätönkin auto ruostuu pihalle jos sitä ei huolla.

Simolalla on sitten kuitenkin jotain jota sitten en pidä niin järkevänä. Simola toppuuttelee kirkkokritiikkiä selittämällä että nykytilaa ei ole osattu ennakoida. "Tänään on helppo arvostella menneitten sukupolvien tekoja. Eivät tainneet esi-isämme ymmärtää, millaiseen pinteeseen meidät saavat, kun rakensivat upeita kivi- ja puukirkkoja. Eivätpä edes muutaman vuosikymmenen takaiset helsinkiläiset kirkon päättäjät, kun rakennuttivat joka kaupunginosaan ja keskustaankin vieri viereen toinen toistansa isompia temppeleitä. Nyt ne ovat osa maisemaamme ja niistä on pidettävä huoli vaikka hampaat irvessä." Tämä näkökulma on tietysti siitä järkevä, että harva meistä on säveltäjä ja vielä harvempi ennustaja.

Mutta kuitenkin kirkon hinku panostaa rakennusinvestointeihin on jotain joka nimenomaan ei ole mitään kaukaista historiaa. Kuitenkin menneisyyden tietäminen ei näitä lahjoja vaadi, ja Seppo Simola saattaa tietää että viimeisen 10 vuoden aikana seurakuntayhtymä on investoinut kymmeniä miljoonia euroja uusiin kirkkoihin, kappeleihin ja vastaavii. Helsingin seurakuntayhtymän tiedotusjohtajana Simola tietänee, ja kenties hän kykenee muistamaan esimerkiksi 2012 valmistuneen Kampin kappelin, jonka kohdalla "nyt on käsitys, että lopulliset kustannukset mahtuvat 7,5 milj. euroon." (and counting). Sadinmaa sanookin tähän melko karusti "Helsingin seurakuntayhtymän laajamittainen uudisrakentaminen ei ole menneisyyttä vaan ihan nykypäivää. Viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana yhtymä on investoinut vähintään 50 miljoonaa euroa uusiin kirkkoihin, kappeleihin ja seurakunnallisiin tiloihin."

Toki Simola on oikeassa myös puhuessaan rahasta. "Kirkon rahoista heitetään kepeästi populistisia hehkutuksia. Tosi lapsellista on paheksua vaikkapa sitä, että kirkko sijoittaa rahoja osakkeisiin tai asuntoihin. Ei sitä tehdä siksi, että haluttaisiin kerätä maallista mammonaa, vaan siksi, että pystyttäisiin huolehtimaan siitä, mistä ollaan vastuussa. Esimerkiksi Helsingin seurakunnilla on yli 700 asuntoa. Osittain sijoituksina, osittain turvaamassa henkilöstön hyvinvointia, osittain siksi, että voidaan tarjota tuettua asumista niille, jotka eivät omillaan pärjää." Moni saattaa pitää markkinavoimille heittäytymistä pahana. Mutta tämän esittäminen "ongelmana" on sen tyypin utopia-ajattelua, että sitä on vaikeaa ottaa vakavasti. On selvää että kirkko voi sijoittaa. ; Kirkko joutuu toimimaan yhteiskunnassa, siis järjestelmässä ja sen puitteissa. Siksi meillä ei esimerkiksi ole kristityille, ainakaan de jure, mitään erillislakia. ; Ja toisaalta kirkko voisi tietysti myydä omaisuuttaan ja jakaa sen köyhille. Se kuitenkaan tuskin aikaansaisi pysyvää muutosta ja se ei vaikuttaisi niihin jotka ovat vaikeuksissa vasta huomenna. Emme ole tässäkään kohden säveltäjiä, saati ennustajia. Sijoitukset tuottavat myös voittoa, joten periaatteessa hyvään saadaan enemmän ja enemmän rahaa, koska raha tulee rahan luokse myös tässä asiassa.

Kuitenkin kirkko on eettinen toimija. Ja jesuiittahenkinen "tarkoitus pyhittää keinot" ei tule kysymykseen. Useinhan hyväntekeväisyystyössä kirkossa korostetaan hyvin "holistisia" näkemyksiä. Tätä henkeä löytyy esimerkiksi entisen lähetystyöntekijän blogista. "Olen vuosikausia kertonut lähetystyöstä lapsille kahden käden juttuna. Toinen käsi viittaa siihen, että lähetystyössä kerrotaan Jumalasta, toinen käsi siihen, että lähetystyössä autetaan ihmisiä. Kun nuo kaksi kättä liitetään yhteen, ne muistuttavat siitä, että lähetystyössä ollaan kavereita kaikkien kanssa eikä kertomista ja auttamista, julistusta ja palvelua voi erottaa toisistaan. Kaikki liittyy kaikkeen." Siksi kirkolla on luonnollisesti vastuuta sijoituskohteidensa valinnasta. Kysymys ei siis ole siitä saako kirkko sijoittaa, vaan siitä minkälaisia rakenteellisia, yhteiskunnallisia ja markkinavoimia ohjailevia ratkaisuja se tekee sijoittaessaan johonkin. Kirkko joka muuttaa maailmaa ja yrittää tehdä hyvää ei voi selittää että sitä saa tehdä mitä vain siksi että sillä aiotaan tehdä jotain hyviä asioita.Siksi Sadinmaa oli hyvin vahvoilla selittäessään, että "Finnwatchin teettämän selvityksen mukaan jopa kolmannes kirkon eläkerahaston sijoituksista sijaitsee veroparatiiseissa. Se tarkoittaa noin 380 miljoonaa euroa." ja "Voisimme aloittaa vaikka miettimällä mitä tekemistä kirkolla on veroparatiiseissa tai ydinasebisneksessä." Nämä huomautukset painavat paljon, sillä jos kirkkorakennuksissa on kyse miljoonista, niin kirkon eläkerahastolla on veroparatiiseissa 0.4 miljardia euroa.

Itse syytänkin Simolaa populistisesta hehkutuksesta. Hänen tekstinsä ei ole niin ansioton tai kaamea kuin monet tietämäni sitä ovat pitäneet. Mutta on hieman erikoista kuulla moitetta siitä että kirkon rahankäytön kriitikot ovat pinnallisia, kun Simola selvästi tarjoaa ensi sijassa sirkushuveja, ja leipä on kakkossijalla.

Toki Simola, populistiksi paljastuneena, saattaa rojahtaa mielellään siihen selittelyyn jossa korostetaan että kaikki me olemme syntisiä ja epätäydellisiä. Jossa armo sitten käy oikeudesta kunhan tarkoitus pyhittää keinot. Mutta toivon että ei. Sillä jos tämänlainen armonannonvaatimus alkaa ropsahtelemaan, menetetään tyystin sisältö siltä ajatukselta että "kirkko on eettinen toimija" tai väitelauseelta "kirkko tekee hyvää". Sillä jos seurausetiikka ja hyve-etiikka korvataan armolla, kirkko voisi hankkia varoja huikeisiin uskoa levittäviin stripteasekirkkoihin myymällä konetuliaseita, likaisia pommeja ja huumeita Afrikan nälänhätämaihin. Tämä rouhea ja liioitteleva esimerkki tuokoot esiin sen, että kyllä siinä epätäydellisyydessä on asteita. Ja kysymys muuttuu silloin muotoon "onko tehty paras mahdollinen". Jota voi lähestyä kätevästi miettimällä vilpittömän mielen määritelmää. On esitettävä kysymys "tiesikö hän?" ja jatkaa sitä muodossa "olisiko hänen pitänyt tietää?" Lopputulema vastuusta ja armosta ropsahtelee tätä kautta käsiin kuin itsestään. ; Vilpitön mieli ja mieletön vilppi on helppoja erottaa toisistaan. Ja tällä proseduurilla voidaan tuoda arvioita myös Seppo Simolasta.

---

Kirjoittajasta naispappeus ja homojen kirkkohäät ovat pieniä syitä erota kirkosta jos niiden rinnalle laitetaan sellaiset kysymykset kuin "kirkolla on paljon sijoituksia veroparatiisissa". Rahaa pystyy myös siirtämään nopeasti, joten kirkon tahtotilaa olisi nopeampi muuttaa kuin uraputkessa olevien konservatiivien prosenttiosuuksia valtatehtävissä. Jos henkenä tässä varojenkäyttökysymyksessä on "mielipiteemme eroavat tässä homokysymyksessä, naispappeusukysymyksessä jne. mutta meitä yhdistää se että kaikki toivomme että kuulut kirkkoon", niin sen pahempi kirkolle. Vaikka tuossa yllämainitussa kontekstissa siinä todella voikin olla jotain sisältöä.

Kirjarovioiden valossa ; Hyllyllinen

"Uusin lempisanani on englantia: decluttering. Clutter on roinaa ja decluttering on hankkiutumista roinasta eroon. On ihanaa deeklutteroida turhat kirjat, vaatteet, astiat ja tunnistamattomat vetelehtivät esineet kierrätykseen. Kulahtaneimmat päätyvät ekosyyllisyyden uhallakin roskikseen."

(Johanna Korhonen, "Roina ja Onni")

Tommi Melender kirjoitti "Antiaikalaisessa" kirjahyllyjen täyttymisestä. Monesti kirjahyllyjen täyttyminen nähdään samana kuin kirjallisuuden rakastamisena. "Olet todellinen kirjallisuuden rakastaja." Viime aikoina olen kuitenkin alkanut epäillä, mahdanko sittenkään olla. Osaan minä vihatakin kirjallisuutta, syvästi ja hartaasti. Suuri osa hyllyissäni lojuvista kirjoista tylsistyttää minua, ja tiedän etten ikipäivänä jaksa niitä lukea. Maailmassa on lopultakin vain muutamia kymmeniä kirjailijoita, joihin en väsy koskaan. Luen paljon mieluummin heidän teoksiaan uudestaan kuin tutustun minulle entuudestaan tuntemattomiin kirjailijoihin ja petyn." Pessimismi näkyy muutoinkin. Hän ottaa esille Geoff Dyerin "Unpacking My Library", jossa hänellä on ollut keino hallita kirjavuorien kertymistä. "Hän on ottanut periaatteekseen, että kirjojen pitää mahtua yhteen huoneeseen, ja sitten kun ne eivät mahdu, ylimääräiset pitää hävittää: "Which ones? Nonfiction is always useful, but novels, the bulk of them are worthless! That's why you end up keeping them, because they're not even worth selling, no one wants them." Suurin osa juonellisesta kirjallisuudesta ei miellytä Menenderiä. Siksi on keskityttävä harvoihin hyviin löydöksiin. Siinä säästyy hyllitilaa ja aikaa "Mutta en minä niinkään rahansäästöä ajattele. Pikemminkin minua kiehtoo romanttinen ajatus, että ihmiset keskittyisivät lukemaan harvoja valittuja kirjoja hartaasti ja antaumuksella, uudestaan ja uudestaan." ...  "Kirja, jonka lukee yhdeltä istumalta ja unohtaa saman tien, on paska kirja, ei minkään arvoinen. "Ruokapöydästä suoraan vessanpöntölle", kuten Flaubert asian ilmaisi."

Melenderin lukutapa tuo mieleeni keskiajan luostarimunkkien ruminaatiokeskeisen elämäntavan. Sen ongelmana on kuitenkin sama kuin "hyvän internetaineiston löytäjän ongelma" ; Saadaksesi ne hyvät kirjat, sinun on luettava monta huonoa. Kirjastot ovat tässä toki suuri apu, voit lainata ja palauttaa kirjoja ilman että ne kertyvät sinun nurkkiisi. Mutta rehellisesti sanoen kirjastojen tiukka budjetti näkyy, eikä tämä keino toimi kovin hyvin uuden ja kiinnostavan kirjallisuuden kohdalla. Vanhat klassikot ja bestsellerilmiöt löytyvät kirjastosta. Kirjasto nimittäin joutuu priorisoimaan. Ja tässä kohden ne joutuvat tekemään jonkinlaista Pierre Bayardin "Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut" -arvointikeinoista. Näitä voi yksityinen ihminenkin harjoittaa. Mutta tällöin päädytään tekemään samoja ratkaisuja kuin muut, ja tutustutaan pelkästään "klassikoihin" ja "populismin kautta suosituiksi tulleisiin" ilmiöksi katsottaviin kirjoihin. Tämä on tietysti hyvä keino seuloa mielenkiintoisia kirjoja, mutta tätä ohjetta noudattamalla ollaan tilassa josta kirjojen arvon muutoin tunnustava Antti Nylén on sanonut että "Lukeneisuus on kaikista hyveistä ja ansioista naurettavin. Lukeneiden synti on, että he ovat lukeneet joukon yleisesti suositeltuja teoksia. He alentavat oman arvonsa, sillä lukenut ihminen on aina korvattavissa toisella samoja lukusuosituksia noudattaneella."

Silti ; kieltämättä jossain mielen
syövereissä Girolamo Savonarola
lietsoo "turhuuksien roviota"...

Tosin omalla kohdallani koen ruminaatiokulttuurin vieraaksi. Se on asketismia asketismin vuoksi. Kun kirjoja kuitenkin kertyy, on niiden poistamisessa aina hieman kirjarovioiden käryn tunteita. Kirjan roskiin heittämisessä on jotain astetta vakavampaa kuin muun roinan roskiin heittämisessä - siitä huolimatta että normaalinkin roinan kohdalla poisheittäminen on vaikeaa. Pelkkä hallussapito riittää, ja endowment effect lisää omistetun asian tunnearvoa ja muutakin arvoa. Roskakirjankin polttaminen muuntuu rikokseksi sivistystä vastaan. Vaikka kenties isoin rikos puukuntaa kohtaan on ollut se, että jossain on murskattu puunrunkoa jotta siitä saataisiin paperia jolle jokin roskakirja on painettu.

Osasyy tässä on varmasti enimmäkseen se, että en juurikaan lue ns. juonellista kirjallisuutta. Kaunokirjallisuudessa kirja voi olla joko taiteellisesti merkittävä tai maailmankatsomuksellisesti vaikuttava. Tietokirjallisuudessa ja filosofisessa oppikirja -aineistossa tämänlaiset elementit ovat mukana, mutta vähäisemmässä määrässä. Niissä toisto on pänttäämistä varten. Kaunokirjallinen teos jonka lukee uudestaan ja uudestaan vaikuttavat joka kerralla jotain uutta ja erilaista antaen, mutta eri tavalla. Tämä puoli voi jopa vaatia ruminaatiokulttuuria.

Itse pyrin välttämään sitä. Tietokirjojen puolella vastaava toisto jämähdyttää. Asiat etenevät ja tieto - toisin kuin kaunokirjallisuus - todellakin vanhenee. ; Jonka vuoksi on erikoista että divareissa romaanit eivät ole yhtä haluttuja kuin tietokirjat. Nähdäkseni tämä johtuu siitä että romaani ei menetä arvoaan, vaan aika monesti sillä ei ole sitä usein alkujaankaan. ; Oman lukemiskulttuurini erikoinen heijastuma on se, että se on jonkinlaista "ahneus-ahmimista". Jossa ei itse asiassa aina edes lueta kokonaisia kirjoja. En koe periaatteenani pakottavaksi lukea teosta alusta loppuun. Sisällysluettelo ja vastaavat toimivat kätevänä apuvälineenä etsittäessä mielenkiintoisia teemoja. Tämä neuroottinen hosumisprosessi tuottaa erikoisia yhdistelmiä joita ei muuten ole kovin helppo rakentaa.

Toki on selvää että tämä ei ole ainut tapa. Monesti kirjan sisältö muodostaa yhden ison etenevän perustelukokonaisuuden jonka ymmärtäminen vaatii sen, että se luetaan alusta loppuun asti. Rakensin kontrastia luodakseni Melenderin klassiselle munkkiluostarityylille antiteesin joka on kuitenkin toimiva. Se tosin vaatii myös alakulttuurin vaihtamista ; On mentävä humanistis-taiteellisesta kulttuurimaailmasta skientisti-nörttikulttuurin maailmaan.

Kirjasto vs. kirjavarasto, kirjamuseo, kirjanäyttely...

Siistimmän, ei siistin.

Saimme kotiimme pari uutta kirjahyllyä. Niille oli tarvetta, koska olen niitä ihmisiä joiden mukaan internet on "rajallinen" ; Että kunnon kehittämiseen täytyy tehdä muutakin kuin lukea monen kirjan edestä blogauksia. Sillä tekstimäärä ja tekstin laatu ovat kuitenkin hitusen eri asia. Ja kirjoissakin kysymys ei ole siitä että kirja itsessään on parempi. Vaan se, että kirjojen parhaimmisto on aivan omaa luokkaansa ja niiden hankinta on helpompaa kuin internetin parhaimmiston seulominen. Uusien hyllyjen vuoksi päädyin järjestelmään kirjojani uusiksi. Vanhat hyllyt olivatkin jo lähinnä kirjakekoja, jossa kirjojen päälle ja lomeen oli lähinnä kasattu-tungettu muita kirjoja. Tämä järjestelyprosessi auttoi luokittelussa ja teki kokonaisuudesta siistimmän näköisen että helpompikäyttöisen kun teoksia ei tarvitse penkoa. Huonona puolena oli se, että huomasin että kirjastoni on latistunut eräänlaiseksi epäkirjastoksi.

Ei sillä, on minullakin sisustuksessa
intellektuellista mielikuvaesineistöä.

Olen monesti halveksunut sitä tapaa, että kirjoja pidetään esillä ikään kuin oman maun mainostamisena. "Seinfeld" -televisiosarjassa Georgen appivanhempia kuvataan juuri tämänlaisiksi. Heillä on kirjahyllyt pullollaan hienoja arvokkaita teoksia. Mutta silti jos anoppi saisi pennin jokaisesta kirjasta jonka appiukko on lukenut, anoppi olisi rutiköyhä. Kirjat olivat statusesineitä. Ne loivat illuusion lukeneisuudesta ja sivistyneisyydestä ilman että toisivat mukanaan substanssia.

Omalla kohdallani kirjasto on latistunut koska se ei tällä hetkellä sisällä kirjoja joita en olisi jo lukenut. Kirjasto on jotain jonka pitäisi olla myös "työmaa", eli siinä olisi teoksia joita on hankittu tutkimushalusta ja tulevaisuuteen tähdäten, ei kohdallani ole sitä. Se on pelkkä luettujen kirjojen kokoelma - eli oikeastaan pelkästään näyttely siitä mitä olen tullut lukeneeksi & ostaneeksi. Se, että kirjastossa olisi lukemattomia kirjoja kertoisi siitä että on kiinnostunut uusista asioista ja on valmis kehittymään. Luettu kirjasto vihjaa kertaukseen - joka on kenties opintojen äiti, mutta vain tiettyyn rajaan asti.

Kirjat tosin eivät tartuta tetanusta.
Ja ne voi järjestää värin ja koon mukaan.

Onkin oleellista huomata, että hyllyihin kasautuneet kirjat ovat helposti vain statuselementtejä, sisustuselementtejä tai romuvarastoksi verrattavia omaisusukokoelmia. Teknisesti minulla ei tällä hetkellä ole mitään (koti)kirjastoa, vaan joko kirjamuseo joka tallentaa teoksia, kirjanäyttely jossa näytän teoksia statuksen vuoksi tai kirjavarasto jossa teokset pölyttyvät - eli vertautuvat niihin ruostuviin autonraatoihin jonkin harrastelunsa lopettaneen rasva -apinan takapihalla.

Suoraan sanoen ; Hinta siisteydestä oli aika kallis huomio itsestä. - Ja kenties vähän myös Suomen "tieteellisemmän ja filosofisesti vakavamman" kirjallisuuden markkinoista, joihin tulee uutta kiinnostavaa materiaalia sen verran niukasti, että perässä on liiankin helppoa pysyä. Suoraan sanoen tähän liittyen tekisi mieli kannustaa ihmisiä ostamaan sivistysteoksia vaikka vain statusesineiksi. Koska kirjakauppias ei välitä miksi asiakas ostaa kirjan, pinnallinenkin motiivi helpottaisi lukijoiden elämää.

Kotisi vai Linnasi?

Kati Sinenmaa on monille internetistä tuttu. Hän on jopa eräänlainen crankin arkkityyppi, eli "periaatteessa fiksu ellei peräti nerokas". Se on enemmän siitä miten hän suuntaa tämän aivan selvän aivopotentiaalin. Hän on osalle tunnettu kenties vain periaatteessa herttaisena eksentrikkona jolla on tapa kohkata netissä. Ja hänen suhtatumisensa uskonnottomuuteen saa kieltämättä joskus asiattomia sävyjä, juuri sellaisia omituisia asiattomia sävyjä joita periaatteessa herttaiset ihmiset harjoittavat. (Joka ärsyttää itseäni erityisen paljon, noin yleensä.)
1: Hänellä on blogi. Blogi jonka alaotsikko "WHEN IN FINLAND DO AS THE FINNS DO" heijastaa juuri niitä omituisia fiiliksiä joita itselleni tulee Sinenmaasta. Se kehottaa olemaan maan tavalla englannin kielellä Suomessa. Lisäksi sen kirjoittaja on tietysti kaikkea muuta kuin keskivertoinen tallaaja, joten jos hän todella noudattaa tuota ohjetta niin se vaatii laveaa uudelleenmäärittelyä - ja jos näin tehdään ei se enää olekaan niin vastenmielinen kuin voisi luulla.
2: Tämän lisäksi hän on tunnettu ns. kivilinnasta. Hän oli aikanaan asunnoton joka rakensi Ilmalan nurkille asumuksen. Nykyään hän asuu keskuslämmitetyssä talossa ja käyttää internettiä. Osasta liikaa nettiä. Mutta rehellisesti sanoen jos itse olisin joskus ollut asunnoton, en tosin minäkään varmaan tekisi muuta kuin olisin netissä. En tulisi pois ikinä. (Sinenmaa on tullut pois metsästä mutta kermapersettä hänestä ei ole tullut. Häntä ei siksi vaivaa samaa mikä tuntuu olevan monessa muussa henkisessä kentässämme. Moni on "enkelipöly -DI" joka on jossain vaiheessa tajunnut että huuhaalla tienaa paremmin kuin diplomi-insinöörinä ja sen kanssa ei edes tarvitse osata mitään, paitsi hokea latteuksia ja onnellisuuspaskanjauhantaa joita kuitenkin saa tarpeen tullen vaikka teepussien lisälappusista.)
3: Sinenmaan kivilinnaprojekti on heijastunut myös dokumentissa "Kosminen näytelmä". Se on dokumentti jota en ole nähnyt. Se on dokumentti josta ei kuulemma tullut sellaista mitä Sinenmaa itse oli ajatellut. Mutta se on jotain joka kuitenkin tulee aina mainita. Se on se dokumentti jonka nimi seuraa Sinenmaata, todennäköisesti hautaan asti.
+: Jostain syysä Sinenmaa ei sen sijaan ole wikipediassa (pitäisi), vaikka esimerkiksi Uuden Englannin Nahkamies ja muut vastaavat kulkurit ovatkin osana projektia. Myöskään kivilinna ei ole wikipediassa. (Pitäisi.) Eikä virallisissa turistiesitteissä. (Pitäisi.)

Moni voisi luulla että paatuneena skeptikkona haluaisin pilkata huruakkaa joka kärrää kiviä. Kuitenkin asia on pikemminkin päin vastoin. Kaikki se mihin skeptikkona haluaisin puuttua on tapahtunut keskuslämmitetyissä tiloissa. Kivilinnan rakentaminen sen sijaan on niin sanoakseni fucking awesome. Lähdinkin katsomaan sitä ikään kuin nähtävyytenä ja kuriositeettina. Halusin lähteä katsomaan sitä mahdollisimman vähillä tiedoilla, joten yritin unohtaa jopa kaiken sen mitä olin kuullut.

Ilmalassa Sinenmaan rakennelma näkyy suoraa Ilmalan asemalta. Ei toki vahvasti, mutta riittävästi, jos tietää mitä etsii. Jos en olisi tiennyt Sinenmaasta, mäki olisi silti huutanut ihmiskäden manipulaatiosta. Olisin tosin luultavasti olettanut sen liittyvän jotenkin juoksuhautoihin tai vastaaviin. (En ole mikään erityisen hyvä rautainen eränkävijä, mutta osaan lukea maastoa ja etsiä eläimiä siten että armeijassakin ihmettelivät upseeritkin. Etenkin kun en havainnoinut ollenkaan janttereita tahi "vihollis"sotilaita, esimerkiksi.) Sinne nähdyn luo löytämisessä vaikeinta onkin Ilmalan erikoinen tapa hoitaa asemalle meneminen ja sieltä poistuminen.

Tosin kun asematunnelista kiipii ylös, on sillan päältä ja täältä linnasta saa hyvän kuvan ; Kesäaikaan siitä ei varmasti saisi mitenkään kokonaiskuvaa koska vihreys peittäisi näkymää liiaksi. Näin talvisin sen sijaan tilanne on toisin. Tosin lumi tietysti myös varmasti peittää paljon yksityiskohtia. Tässä vaiheessa mainostetut puheet olivat luoneet odotuksia. Kun katsoin sitä maisemana olin hieman pettynyt. Sillä minulle oli ikään kuin kerrottu väärin. Tekniset tiedot isoista metrimääristä ja parhaimmillaan 3m korkeudesta olivat ikään kuin luoneet odotukset jostain massiivisesta. Ne eivät olleet valehtelua mutta ne eivät olleet tottakaan. Ajattelin kuitenkin käydä vilkaisemassa tarkemmin lähempää. (Sinenmaa on ilmaissut että vierailla saa, kunhan tekee sen omalla vastuullaan eikä riko.)

Ennakko-oletuksissani kivilinna oli jostain syystä sijainnut nimenomaan tasamaalla. Se on kuitenkin rakennettu rinteen juurelle. Itse en luultavasti rakentaisi asumustani tämänlaiseen paikkaan koska luultavasti sinne tulvii vahvasti etenkin keväisin. Asiaa ei auta se, että aivan selvästi mäen ympäri kulkevaa tilaa käytetään lumen kasaamiseen. Ympärillä oli suoraan sanoen valtavat määrät lunta. Jonkinnäköistä hienotunteisuutta lumienkippaajilla oli kuitenkin ollut, koska lumikasoja oli kaikkialla muualla paitsi niissä paikoissa joissa ne olisivat olleet kivilinnan päällä tai sitä rikkomassa. Sitä oltiin osattu arvostaa. Tämä oli jonkinlainen pieni vihje siitä minkälaista erikoista voimaa tuolla koostaan huolimatta yllättävän pienellä paikalla oli.

Tien alas asti kierrettyäni näkyi korkein osa muurista. Muu osa oli matalampaa, eikä muurilla ole mitään tasakorkeutta - eikä rehellisesti sanoen mitään määrättyä kaavamaista muotoakaan. Kuitenkin jokainen kohta on juuri siinä missä pitääkin. Tässä vaiheessa tajusin että tässä on kyseessä jostain muusta kuin turistinähtävyydestä. Kyseessä oli ensi sijassa jonkun koti. Tapanani ei ole "ryskiä" luonnossa tai maastossa - se on pirun energiaa tuhlaavaa ja huonoa liikkumista. Kuitenkin virallinen mökkiin kulkeva polkukaan ei ollut mitenkään käveltävä. Pääsy varsinaiselle "linnanpihalle" onnistui varsin helposti oksankaan katkeamatta. (Tosin ympäristössä näkyi että kaikki eivät todellakaan ole olleet yhtä varovaisia. Esimerkiksi osa oli katkonut luultavasti ihan tahallaan joitain oksia.)

Linnanpihalla olo olikin sitten sellainen mikä on kun vierailee toisten ihmisten pihoilla. Tunne oli itse asiassa erityisen korostettu. Tunne on tietysti omituinen koska nähdäkseni Sinenmaa ei suoranaisesti asu kivilinnassaan - vaikka ei projektiaan varmasti koskaan lopullisesti hylkääkään. Lisäksi koditon Sinenmaa tuskin omisti maata jolla oli, eikä ollut ostanut tarvikkeita. Tekninen ja juridinen omistusoikeus on kuitenkin tässä kodintunnussa totaalisen irrelevantti. Jos Rousseau arvosti jaloa villiä ja halveksi sitä ihmistä joka ensimmäisenä rajasi alueen ja sanoi että hän omistaa sen, hän luultavasti tajusi vain sen juridisen omistusoikeuden puolen. Mutta ei sitä oleellista, sitä jota ilman villi ei voi olla jalo. En oikeastaan voinut nähdä sitä suoraan minään "kivilinnana" koska se olisi ikään kuin sodankäynnin väline ja nähtävyys. Tämä oli Sinenmaan koti ja sinänsä todella hieno yhden ihmisen aikaansaannos. Jos yksin pykää ja saa omin käsin aikaan jotain tuonkin kokoista, se on jo yksistään yhden hulluuden arvoista. (Enkä tässä suoraan väitä että Sinenmaa olisi hullu, vaan enemmän että vaikka hän olisikin niin se olisi silti sen arvoista.)

Sinenmaalla oli myös ilmeisesti pyöräkorjaamo tai niiden kanssa puuhasteluun liittyvä pieni tila sekä jonkinlainen asumuksentynkä. En ottanut valokuvia niiden sisällöstä samoin kun en tunkeutunut näille alueille koska toisen kotiin ei mennä silloin kun hän ei ole kotona - ei silloinkaan kun hän ei asu siellä! Pihallakäymisessäkin oli hieman sitä oloa jota oli joskus lapsena omenavarkaisilla käydessä. (Kykenen tunkeutumaan toisten ihmisten pihoille mutta en heidän rakennuksiinsa. Katto tekee paljon!) Samalla huomionarvoisaa oli, että tuhopoltto vuodelta 2008 näkyy yhä. On raivostuttavaa, että toisten tekemiä ja rakentamia asioita rikotaan niin että niitä ei enää voi käyttää. Polttamisessa on vielä jotain aivan erityistä ikävää symboliikkaa. Pyromaaneilla täytyy olla jokin pippelivika (kuten sellainen että heillä on pään ja aivojen sijasta pippeli ja terska). Mikään tavallinen munuaisvika jossa munuaiset ovat syntyjessä väärinpäin niin että ne pumppaavat kaiken kusen päähän ei yksinkertaisesti selitä tämänlaisen toimijan aktioita.

Linna ei ollut yhtä iso kuin ajattelin, mutta jotenkin se oli paljon merkittävämpi. Koko ei ole kaikki, kuten naiset (minulle) sanovat. Koin että jotenkin poistuin tästä kivikodista hieman parempana ihmisenä. (Vaikka poistuinkin puikkelehtimalla muutalta kuin portista, joka on tapa jonka Sinenmaa yhdistää ääliöihin. Tosin puolustuksekseni sanon että kulkemiseni on puikkelehtimisessaan hieman eri tasoa kuin keskivertoihmisellä. En särkenyt yhtään mitään, ainutkaan oksa ei taittunut.) Tätä ei rehellisesti sanoen tapahdu usein. Usein tuntuu että maailma lähinnä tuppaa kyynistämään. Kivilinnaan heijastuu outoja varjoja ja ne tekevät outoja ihmisille.

Minun, kaikkien ja ravustajien systeemi.

"Give an man the secure possession of bleak rock, and he will turn it into a garden; Give him nine years lease of garden, and he will turn it into a desert."
(Arthur Young, "Travels")

Ihmisen hyvyyteen on ollut karkeasti kahden ääripään esityksiä. Jännittävää kyllä, nämä näkemykset liittyvät etiikan lisäksi vahvasti myös ihmisen kuvaan luonnosta ja omistamisesta. Nämä näkemykset ovat tässä jutussa keskiössä.
1: Ensimmäisen mukaan ihminen on pohjimmiltaan paha. Tällöin hän tarvitsee hallintaa ja kontrollia ollakseen hyvä. Tämä näkemys on vahvasti läsnä euroopassa, koska kristinuskossa on Augustinuksen ajoista lähtien vakaassa asemassa ollut käsitys perisynnistä, joka on ihmisen luontainen syntitila, josta voidaan parantua uskonnolla, Jumalan avulla ja uskon normiston osaavien opastuksella. Kristinusko ei tietenkään ole yksin asian kanssa. Machiavellin mielestä oli otettava huomioon että ihminen on kiero ja ikävä olento: "it must needs be taken for granted that all man are wicked." Hän kannatti opportunismia ja yksinvaltaa. Myöhemmin Thomas Hobbes esitti että ihminen olisi luontaisessa tilassaan sotatilassa, jossa heikoinkin voi tappaa kaikista vahvimman. Hobbes oli tämän johdosta kuninkaanvallan kannattaja ja hänestä ihminen pysyi kurissa vain yhteiskuntajärjestyksen avulla.
___1.1: On hyvä huomata, että tähän liittyy muun muassa Erasmus Darwinin näkemykset siitä miten luonto, ei vain ihminen toimissaan, on taistelukenttä. Tämän sävyjä taas oli vahvasti Charles Darwinin evoluutioteoriassa. Karl Marx taas esimerkiksi otti Charles Darwinin luonnonvalinnan todisteena taistelusta ja sovelsi tätä teorioissaan yhteiskuntaluokista.
2: Toisen ääripään mukaan ihminen on pohjimmiltaan ja luonnostaan hyvä. Tällöin yhteiskunta vain turmelee hänet ja tuo mukanaan ahneutta. Tätä näkemystä edustaa Jean-Jaques Rousseau, jonka näkemyksen mukaan ihminen oli luonnostaan jalo villi, luonnostaan vapaaksi syntynyt ja jota hallinto kahlitsee ja orjuuttaa ja ohjaa kohti pahuuksia. Hänestä pahuutta ei siis hallittu yhteiskunnalla, vaan hallitus oli ongelman lähde. Hänen ajatuksiaan mukailevaksi voi katsoa esimerkiksi anarkisti Pierre-Joseph Proudhon, joka sanoi omistamisesta sellaisen asian, kuin "Property is theft", eli omistaminen on varkautta.
___2.1: Tässä mukaan astuu, yllättävää kyllä, sekä ne vasemmistolaiset ajatukset joiden mukaan luonnonkansat elivät rauhassa luonnon kanssa, että itsekäs markkinatalous, jossa valvonta ja vapaakauppa ovat keskiössä. Syynä on se, että vapaata kauppaa kannattavat vastustavat valvontaa, kun taas luonnollista elämää tavoittelevat ovat mystifioineet ja romantisoineet luonnon ja näkevät ihmisen tuotannot keinotekoisena ja vetävät tähän väliin yhtäläisyysmerkit. Toisaalta kun yhteistyön ja auttavan toiminnan tutkimus on otettu evoluutioonkin mukaan, se on saanut Adam Smithläisiä sävyjä: Nehän sanovat että ihminen on luonnostaan paitsi itsekäs, myös sosiaalinenkin eläin. Tätä kautta evoluutioteoriaa käytetään molemmin puolin "aseena". (Siis ne jotka sen hyväksyvät.)

Oma näkemykseni on tässä kohden erittäin vahvasti edellisten keskelle. Olen Matt Ridleyn "Jalouden alkuperän" kannalla. Tosin en sano että näkemykseni olisi etiikkaa sanan suuressa mielessä. Se perustuu vain alkuoletukseen siitä että tavoitellaan sitä että toiminta jatkuu tulevaisuudessakin. Tässä mukaan astuu yhteismaan tragedia, joka oikeastaan liittyy siihen miten ihminen tekee asioita. Ihminen joka eläisi ilman omistusoikeutta, tuhoaisi koska muuten joku muu tekisi homman. Kyseessä on klassinen yhteismaan tragedia -tilanne. Sitä voidaan korjata hieman mestästysmailla, eli sillä että maahan ja eläimiin on omistusoikeutta. Silloin se, että ihminen ampuu riistaemon on itseltä pois. Ridleyn kirjassa on esimerkiksi ravunkalastajien tilanne: kirjallisia lakeja tai ravustusalueita ei ole. Itse asiassa koska ravut liikkuvat, kiinteä alue johtaisi siihen että suuren osan vuodesta kalastajat näkisivät nälkää kun ravut olisivat muualla. Siinä tilanne hoidettiin rakentamalla ryhmiä, joilla oli lupa toimia tietyillä rajoilla ja ehdoilla. Kun tilanne muutettiin julkiseksi kalastukseksi lain puolesta, ryöstöravustus alkoi. Toisin sanoen sekä alueellinen omistus että "yleinen kaikkien omistus" eivät toimineet. Kolmas vaihtoehto, se ravustajien oma systeemi, sen sijaan toimi.
1: Omistamaton maa on kaikkien käytettävissä, ja sen jatkuvuuden varmistaminen tuottaa työtä josta joku toinen mahdollisesti kerää hedelmät. Kommunismin kohdalla selväksi on käynyt se, miten vaikeaa kommuunissa eläminen on : Jostain syystä "free riders", eli tyypit jotka kuluttavat mutta eivät halua tuottaa, tai jotka ahnehtivat muuten muiden kustannuksella, ilmestyvät ongelmaksi. Systeemi voisi siis toimia, jos ihmisen mieli olisi toisenlainen. Mutta ei ole. Pohjimmiltaan ihmisen luonnetta ei voida vääntää ja muokata ihan miten vain.
2: Tosin suurten eläimien sukupuuttokin on osoittanut että ihminen on ylimetsästänyt, eli joskus kyvyt ovat riittäneet. Tässä takana voi olla se, että riistan omistusoikeus on usein sama kuin sen kiinni saaminen. Tällöin se, että päätät säästää jonkun riistaeläimen koska sillä on poikasia voi tarkoittaa että joku toinen heimo ampuu sen.

Jos ajatellaan heimoja joilla ei ole omistusoikeutta ja ajatellaan että löydettäisiin luonnonkansa joka eläisi tämän mukaan, tämä ei välttämättä tarkoita että nämä eivät tuhoaisi kaikkea: He eivät yleensä tuhoa luontoa koska heillä ei ole teknologiaa tehdä sitä. Vaikeus tässä on tietysti siinä, että ilmakehä ja muu "yhteinen omistus" voidaan helposti saastuttaa. Pelkkä kaupan vapautus ei siksi ole toimiva eikä aina riittävä. Täytyisi kehittää jokin "ravustajien systeemi", jolla yhteismaan tragedia torjutaan. Vasta kun tästä päästään - ja/tai niiltä osin kuin päästään - voidaan systeemi "päästää vapaalle".

Ehkä se on se "vartijan työn tekijä", joka tässä puhuu omistusoikeuden ja vastuun päälle. Tai sitten se johtuu siitä että maailma on kauppakeskus, jossa on liikaa sekä omistajia jotka tuhlaavat yhteismaan saadakseen tuotteita että myymälävarkaita, jotka eivät välitä omistusoikeudesta. Ja kun asiakkaita on liian vähän suhteessa muuhin, tarvittaisiin tietysti paljon vartijoita..

Matt Ridley nakutti "the Origins of Virtue" -kirjan sivulla 262 seuraavasti: "We are not so nasty that we need to be tamed by intrusive government, nor so nice that too much government does not bring out worst in us, both as it's empoyees as it's clients." Itse sanoisin että olemme niin hyviä, että emme tarvitse ideologiaa tuomaan sitä meille. Mutta olemme myös niin pahoja että ideologiat, komentelu, kostonhimo sekä valta tuovat meistä pahan esiin. On muistettava myös se, että "Tilaisuus tekee varkaan" ja että "lukot ovat sitä varten että rehelliset ihmiset pidetään rehellisinä."