Näytetään tekstit, joissa on tunniste itsetunto. Näytä kaikki tekstit

tiistai 7. heinäkuuta 2015
Teknologian uhat - riskit vs. eksistentiaalinen ahdistus?
Teknologiassa ajatus singulariteetista ahdistaa melko monia ihmisiä. Se on myös aihe joka kiinnostaa monia. Ajatus tekoälystä joka kehittyy ihmiskuntaa tehokkaammaksi on toki jotain jota ei ole todistettu mahdottomaksi. ; Parhaat "todistuskset" ovat maailmankuvallisia. Niissä ideana on se että ihminen on jotenkin niin erityislaatuinen että siihen vaaditaan sielu. Ja sen takia tietotekniikalla ohjelmoitu vemmel ei voisi tehdä samoja asioita. (Nähdäkseni tämä hyppy on hyvin kiinnostava ja esittää jotain sen tyylistä että filosofinen zombie olisi mahdottomuus koska ulkoinen ja sisäinen toiminta ovat yhteennivottuja.)
Itse olen kuitenkin huolestuneempi tehokkaista mutta tyhmistä järjestelmistä kuin tehokkaista ja älykkäistä järjestelmistä. Samoin olen huolestuneempi siitä että erilaista algoritmeja käytetään ihmisten toimesta toisten ihmisten hallitsemiseen kuin siihen että tietotekniikka hallitsee ihmisiä. Lisäksi jos katsotaan teknologian kyvykkyyttä en ole huolissani siitä että tekniikka hoitaa alta pois mekaanisia ja ihmisarvoa alentavia paskaduuneja. Mutta olen huolissani siitä että se voi aikaansaada hyvinkin laajaa työttömyyttä kun se hoitaa myös ihmiselle mielekkäät työt alta pois halvemmalla kuin ihminen. Ihan sen vuoksi että nämä ongelmat eivät ole pelkkiä mahdollisuuksia vaan jotain joka toteutuu jo nyt arkielämässä. Kuitenkin singulariteetti on mahdollisuus jonka toteutumiseen liittyvät riskit ovat sen verran kovia että se ansaitsee mietintää, vaikka se onkin spekulatiivista.
Onkin totta että ylimahtavaan tekoälyyn liittyy monia konkreettisia ongelmia. Teknologian "ylivaltatilanteessa" on osittain kysymys ennustamattomuudesta jolloin pitäisi vain luottaa että asiat menevät hyvin vaikka ne eivät ole lainkaan kontrollissa. Ja toisaalta teknologian "vallanotto" on siitä ikävä että se poistaa kontrollin sulkemalla ihmiset pois itsensä hallinnasta tai tekee asioita jotka eivät ole enää niiden ihmisten juridisessa kontrollissa jotka ovat vastuussa teknologiasta.
Mutta singulariteetti tuntuu herättävän tunteita paljon enemmän kuin tehokas mutta tyhmä algoritmi. Tämän ongelmat ovat kuitenkin enemmänkin eksistentiaalisia ongelmia. Niiden kohdalla on hyvin kyseenalaista onko esillenostettu ongelma jotain jossa tietotekniikka uhkaa ihmisiä. Vai onko vika itse asiassa siinä että ihmisissä on hyvin omituisia vikoja joiden kohtaaminen olisi kenties jopa hyväksi meille kaikille.
Näiden ytimeen voisi laittaa juuri sen että eksistentiaalisessa mielessä singulariteetti uhkaa jo mahdollisuutena ajatusta ihmisen erityislaatuisuudesta. Monille ihmisille ihminen on jotenkin erityislaatuinen ja tämä tarkoittaa myös kyvykkyyttä. Vaikka teologisessa mielessä voitaisiin ajatella että jos meillä on singulariteetin juuri ja juuri saavuttanut tekoäly jolla ei ole sielua, joka käyttäytyisi kuin ihminen niin että se selviäisi Turingin testistä kaikissa osa-alueissa, niin ihmisellä olisi silti sielu. Mutta eksistentiaalisessa mielessä tämänlainen robotti uhkaisi ihmisen erikoislaatuisuutta.
Minä ymmärrän tämän tunteen hyvin koska edustan sitä koulukuntaa jonka mukaan filosofinen zombie on ajatuskoe joka on luotu väkisin jotta voitaisiin mitä tahansa tosiasioita vastaan helliä jotain ontologista eroa ihmisen ja täysin fysikaalisen maailman objektin välillä. ; Jos robotti tekee asioita kuin ihminen - tai jopa paremmin - se on jonkinlainen loukkaus egolle. Tämänlaisia ongelmia syntyy kun maailmankuva nivoutuu asenteisiin niin syvälle että ihmiskuva (teoria siitä mitä ihmiset ovat) värittää asioita niin vahvasti että se sekoittuu ihmisyyteen (mitä ihmiset ovat) ja sitten jos tämä ihmiskuva kohtaa uhan, tämä sekoitetaan ihmisyyttä koskevaksi uhaksi. Tietotekniikan kyvykkyys ei tee muuta kuin demonstroi ihmisten kykyjen rajat. Nämä rajat meillä on kaikesta huolimatta. Ihmisyys ei muutu mihinkään joten tekoälyn demonstroima suoritus ei oikeasti uhkaa tai muuta yhtään mitään. Paitsi ehkä näyttää että osa itseriittoisista luulotteluistamme joita olemme teoretisoineet ihmisen arvon ytimeksi ovat nimenomaan ja vain itseriittoisia luulotteluja. Nämä teoriat, ei ihmisyys, on se jota teknologia voi kumota ja uhata. Tämä ei kuitenkaan ole huono asia. (Tosin emme tarvitse tämän kaiken demonstrointiin teknologiaa. Jos haluat että joku tulee sinulle kertomaan että olet huono, paskainen ja roskainen ihmispolo, niin minä olisin voinut kertoa sen sinulle ihan ilman mitään teknologisen singulariteetin kehittämistäkin!)
Ja tämä oikeastaan onkin se koko jutun pointti. Singulariteettia kiistetään mahdollisuutena koska hellitään ajatusta sielusta. Toisaalta singulariteetin mahdollisuus on jonkinlainen uhka kokemukselle ihmisen erityislaatuisuudesta. Minun mielestäni ihmiset ovat ylipäätään liian itseriittoisia joten mikä tahansa kokemus jolla tämä jalusta saadaan romutettua on vain tervettä. Se, että ihmisiä ahdistaa kertoo vain siitä miten herkkää tämä itseriittoisuus on. Itseriittousuus jolle ties mikä maailman asia on uhka, ja joka koetaan hyvin syvästi kertoo siitä että meitä on kenties liiaksikin kasvatettu "luottamaan itseemme". (Sen sijaan että "tuntisimme itsemme".) Itseäni se että tietokone tekee asiat paremmin kuin minä ei loukkaa sen enempää kuin sekään että joku toinen ihminen tekee asiat paremmin kuin minä. (Eli loukkaa se vähän, jollain omituisella tavalla - ja ennen kaikkea jollain kummallisella tasolla.)
Näkisin että nämä singulariteettiin liittyvät uhat eivät ole todellisia uhkia. Ne muut uhat tosin eivät näytä kiinnostavan nettikeskustelijoita. Kenties siksi että singulariteetti on spekulatiivista ja tätä kautta se on monille vain jonkinlainen ajatuskoe. Tämänlaiset muuttuvat helpostikin itsereflektion välineiksi. Ja tällöin niistä tulee sävyltään eksistentiaalisia. Teknologiaan liittyy oikeitakin ongelmia eikä eksistentiaalinen räjäytys - joka mielestäni olisi vain hyvä asia - ole riittävän vahva oikeuttaakseen tekoälyyn liittyvien riskien vähättelyn. On kuitenkin hyvä miettiä että mitä ihminen tosiasiassa tekee vierastaessaan tekoälyä tai kiistäessään kategorisesti sen voivan kehittyä tietynlaiseksi.
Alun YouTubevideo on hahmontunnistusalgoritmilla surreaaliksi käsitelty videoklippi. Tietotekniikka on luonut uuden teoksen. Jos teos olisi ihmisen vääntämä sitä kutsuttaisiin taiteeksi.
perjantai 17. tammikuuta 2014
Häpykaarti panoutuu ongelmiin
Suhteeni ihmisiin on kenties turhankin suoraviivainen, kuitenkin tämän suhtautumisen suhde feminismiin on tietyllä tasolla mysteeri. ; Syynä on koko feminismi -sanan epämääräisyys. Esimerkiksi Rosa Meriläinen korostaa että feminismi ajaa tasa-arvoa ; Sen kriteerinä on se, että miesten ja naisten tulisi olla tasa -arvoisia. Tässä mielessä olen feministi. Toisaalta "Laasasen kritisoima feminismimalli" noudattaa joidenkin feministienkin, kuten Emer O'Toolen, kannattamaa näkemystä jossa feminismille on useampia kriteeriattribuuteja ; Tasa-arvon lisäksi tulee olettaa että tasa-arvo ei toteudu. Ja että se ei toteudu sillä tavalla että toisissa asioissa miehet ovat epätasa-arvoisia ja toisissa naisilla on vaikeuksia. Ja vieläpä että tiedostaminen ei riitä, vaan pitää ryhtyä aktiiviseksi. Ja tässä mielessä en ole feministi.
Kuitenkin jossain määrin olen leimallisesti "miesasian kautta asioita katsova". (Sovinistiksi ei ole sentään koskaan sanottu, joka vihjannee jostain.) Silti en voi oikeastaan tehdä muuta kuin ihmetellä ns. pelimiehiä.
Olen toki jossain määrin tympäytynyt siihen, että moni ei tunnusta että yhteiskunta-asema, ulkonäkö ja muut vastaavat ovat vakavastiotettavia tilastollisia esteitä pariutumismarkkinoilla. Yhtä paljon olen turhautunut väniseviin vässyköihin joiden puheista paistaa pelkkä uhriutuminen ; He katsovat ansioitaan ja valittavat että naiset valikoivat vääränlaisia miehiä. Heidät voi luokitella kolmeen alatyyppiin jotka koen kaikki jotenkin omituisina (Kaikki Laasaslaiset eivät ole sellaisia. Mutta listaan ne ärsyttävät tyypit koska olen "sellainen ärsyttävä tyyppi".):
1: Selvä lannistunut, kiltti ja selvästi yrityksen puutteessa oleva mies. "Naiset eivät ole tulleet kotiini harrastamaan kanssani seksiä vaikka poistin vuokra-asuntoni oven lukon ja olen odottanut täällä 24/7"
2: Omista, illusionaarisista tai todellisista, erinomaisista puolistaan egoutuneet tyypit joiden nettihistoria paljastaa heidän olevan aikamoisia kusipäitä. Ja valittavat että naisilla on väärät preferenssit.
3: Niitä tyyppejä joilla on hyvin tarkat kriteerit siitä minkälaisia naisia pitää olla että kelpaa. Samalla he valittavat että naisetkin pitävät kriteereitä.
Pelimieskulttuurissa hyvänä puolena on se, että uhriutumisen sijaan tilanne nähdään jonain jossa selvitään. Kun maailmaa ei voi muuttaa utopiansa mukaiseksi edes isolla internettiin valittamisella - naisia ei ala kaatumaan solkenaan sillä että käyttää naissukupuolen negatiiviseksi kuvauksiksi tunnistamia asioita (olivatpa tosiasioita tai eivät) foorumeilla ja blogissaan ihan sikana - he päättävät yrittää olla miellyttäviä. Tämä on positiivinen piirre, koska kysymys ei ole passiivisesta uhriutumista ; Realiteetteja ei kuitenkaan kiistetä.
Pelimiehen "ymmärrettävä mutta hieman likainen puoli" on sitten hyvin yleisinhimillistä. Ideaksi tulee joko maksimaalinen kaataminen tai sitten se, että haetaan jotenkin niin haluttavia naisia kuin vain voidaan. Toinen hakee määrää, toinen laatua. Tämä asenne heijastuu "Metron" pelimieskolumnista. Siinä on ymmärretty että uhriasema naisten preferenssejä haukkumalla (olivatpa nämä illusionaarisia herjoja, biologiaa jota on vaikeaa muuttaa tai kulttuurista valtaa josta ei haluta luopua) ei tehdä mitään, vaan sen sijaan pitää miellyttää. "Nykyaikana itsevarmuus, esiintyminen ja oman persoonan esiintuonti on tärkeä taito. Korostan sanaa taito, sillä pelimieskulttuurissa naisten pokaamista pidettiin taitona: sitä voitiin opiskella, harjoitella ja kehitellä. Tytöt jopa tykkäsivät siitä." Siinä on kuitenkin selvästi kysymys taistelusta resursseista. "Mitään arvokasta – kuten laadukkaita naisia – ei saa ilmaiseksi, niiden eteen on tehtävä töitä ja niiden takia on tapeltava. Mitä vahvempi mies on ja mitä enemmän hän saa niitä asioita elämäänsä, joita oikeasti siihen haluaa, sitä vahvemmaksi tämä yhteiskunta tulee."
Se likainen puoli asiassa onkin sitten se, että perimmiltään pelimieskulttuuri ei rakennukaan sosiaalisuuden vaan resurssipelin varaan. En ole niitä joiden suusta kaikuvat huudot "reduktionismia" ja "materialismia" ovat suoraan tuomittavia. Mutta resurssipeli ja jo genren nimittäminen "pelin" kautta korostaa sitä että kysymys olisi jonkinlaisesta illusionaarisesta suoritteesta. Se onkin sitä. Ja kyseessä on manipulaatio.
Pelimiesten on jostain syystä hyvin vaikeaa ymmärtää miksi heitä pidetään jotenkin vastenmielisinä. Ainakaan minun vastemielisyyttäni ei nosta se, että korostetaan että sosiaalisuus on taito. Se on taito - ja pirun vaikea sellainen. Se, että ihminen osaa esiintyä ja on luova ja kiinnostava ja miellyttävä ovat ansiokkaita tekoja. Mutta kyseessä on kuitenkin manipulaatio eikä aito sosiaalisuus. Pelimiehet tulkitsevat ennakkokäsityksensä mukaan vastenmielisyyden perimmäisen syyn ja siksi toimintaa voi olla vaikeaa korjata.
Asenne on kuitenkin tuttu muualta ja sitä kautta asia voi kenties valaista jotain. Vastaavaa nimittäin löytyy uskovaisilta käännyttäjiltä. Heidänkin tyypillinen piirteensä on se, että heitä opetetaan erilaisiin sosiaalisiin temppuihin. Ja kuten pelimiestenkin parissa, osa niistä on harhaisia, osa taikauskoa ja vain osa on psykologian mukaan todella toimivaa. Kuitenkin näitä temppuja harjoitellaan ja niistä löytyy esimerkiksi korneja koulutusvideoita malliin "miten käännytät juutalaisen". Myös uskovaiset korostavat näitä sosiaalisina taitoina vaikka ne ovat sosiaalisia samalla tavalla kuin joku psykopaatti on sosiaalinen ; Psykopaatti osaa vetää naruista joilla ihminen saadaan ikään kuin ohjattua tekemään tiettyjä asioita. Ihmisen vapaan tahdon manipuloiminen erilaisilla tempuilla on jotain joka koetaan vastemielisenä. Uskovaisenkaan on vaikeaa korjata tilannetta koska he tulkitsevat että vastahankaiset ihmiset vihaavat Jumalaa. He kuitenkin vihaavat sitä saatanan julistajaa joka yrittää käännyttää manipuloimalla ja venkoilemalla jotain kikkakutosia joiden läpi ennen pitkää väkisinkin näkee läpi.

Tunnisteet:
feminismi,
itsetuntemus,
itsetunto,
julistus,
karisma,
käännyttäminen,
Laasanen,
manipulointi,
maskuliinisuus,
Meriläinen,
O'Toole,
profeminismi,
tasa -arvo,
uskonto
keskiviikko 18. joulukuuta 2013
Suomalaiskansallisen asenteen juhlapäivä
Ollessani Pohjanmaalla sain jälleen kohdata sen, miten älykkyyttä on montaa sorttia. Olen siinä mielessä hyvin klassinen, jopa stereotyyppinen, filosofian harrastaja, että sovin haihattelevan mutta epäkäytännöllisen filosofin perusmalliin. Isosisareni on sen sijaan kykenevä esimerkiksi järjestämään juhlat. (Aihe josta tässä blogissa et lue.)
Jokainen lähisukuiseni kykenee myös esimerkiksi pakkaamaan auton. Kun minulle sanotaan komento laittaa tavarat autoon, pitää minulle määritellä mitä tavarat tarkoittavat. Kykenen suorittamaan hyvin yksinkertaisia, määrältään pienehköjä ja tarkasti määriteltyjä toimia. Pieni sisareni selitti, että olen niitä ihmisiä joita varten maailmassa on tuoleja joissa lukee lapulla, että niihin saa istua. ; Kotonani puolisoni on tottunut siihen että jos minun käskee tyhjentää astianpesukoneen, tottelen kyllä ja tyhjennän astianpesukoneen. Mutta en täytä sitä. Molemmat käskyt on suoritettava erikseen. Ja jos näitä ketjuttaa liikaa - yleensä 4 käskyä - en muista kaikkia.
Samanaikaisesti minulle ei tuota ongelmia pyöritellä mitä ihmeellisimpiä asioita jotka vaativat mitä ihmeellisimpien kuriositeettitietojen muistamista. Jos joku on koskaan nähnyt miten en huomaa sosiaalisia tilanteita (joiden huomaamiseen minulta puuttuvat ruuvit) tai nähnyt miten vaikeaa minun on tehdä suunnilleen mitään, voi ihmetellä että miten tämänlainen blogi voi syntyä sellaisen tampion, toopen ja sohlon toimesta.
Tämänlaiseen epäonnistumiseen ja onnistumiseen voi suhtautua monella tavalla. Esimerkiksi voi ottaa amerikkalaisen tavan. Ja suomalaisen tavan. Nämä heijastuvat juhlissa, niiden nimissä ja taustaperinteissä.
Amerikan tapa ; Kiitospäivä.
Amerikoissa tunnetaan kiitospäivä (Thanksgiving day). Sitä vietetään marraskuun neljäntenä torstaina. Se on hyvin Amerikkalainen Juhla ja sitoutuu historiaan. Suomi on hyvin irrallaan tästä historiasta. Samoin tuntuu että Suomi on hyvin irrallaan myös siitä kulttuurista jossa kiitospäivä on syntynyt.
Toki kiitollisuus kiitospäivässä on melko ironinen. Sillä kiitollisuus ohjataan yleensä johonkin joka on onnistunut tai jossa on ollut onnekkuutta. Mutta jos ensimmäistä kiitospäivää viettävien puritaanien elämää katsotaan, voimme huomata, että matka oli kaikkea muuta kuin onnekas. Vastoinkäymisiä oli itse asiassa niin paljon, suoranaisesti hikipediaisissa mitoissa, että vähän taikauskoisempi voisi uskoa että puritaanit olisi kirottu.
Vuonna 1620 puritaaneja vainottiin. Isosta-Britanniasta Hollantiin muuttaminen ei riittänyt ja pian puritaanit tajusivat, että heidän on pakko lähteä karkuun koko Euroopasta. Tämä ei ole onnekasta. "Mayflower"-laivalla pakoon lähdettyään he eivät päässeet halutuille alueille vaan he joutuivat menemään paljon karumpiin paikkoihin. Ihmisiä kuoli matkalla. Ja saapuminen oli myöhässä, joten istutuksia ei ehditty tekemään ja juuri tämä talvi oli, jopa aluen karuus huomioiden, epätavallisen kova. Siirtokunnalla ei siis ollut ruokaa eikä oikein suojaakaan. Puolet siirtokunnan jäsenistä kuoli hyvin pian nälkään ja tauteihin. Kesällä alkoi intiaanien kanssa sotiminen. Lopputuloksena tästä kaikesta puritaanit halusivat laittaa kalkkunaa pöytään, koska he halusivat kiittää. Juuri heidän voisi luulla olleen vakuuttuneita siitä miten pahan ongelma on relevantti teologinen ongelma. Mutta ilmeisesti puritaanien mielessä oli vielä pahempia vaihtoehtoja joita tämä epäonnistumissikermä ei tuottanut.
Suomen tapa ; Kiitoksenriistopäivä
Suomessa ei kiitospäivää vietetä. Sen sijaan Suomessa taas vietetään lokakuisin epäonnistumisen päivää. Päivän järjestämisen mukaan epäonnistuminen on Suomen viimeisimpiä tabuja.
Tätä on vaikeaa ymmärtää. Sillä suomalaiset ovat perinteisesti olleet epäonnistumisessa rypeviä. Tämä on jopa korotettu jonkinlaiseksi nöyryydeksi. Suomalaisissa on siinä määrin körttiläisyyttä - uskontokunnasta riippumatta - että he ovat kyllä valmiita kertomaan tarinoita joissa he epäonnistuvat ja ovat huonoja. Tämä johtaa joko lannistumiseen tai vielä useammin siihen että epäonnistumisen edessä taivutaan mutta ei taituta. Mutta ei toisaalta nousta onnistumiseenkaan.
Sen sijaan onnistumista suomalainen kulttuuri kestää melko huonosti. Suomalaisessa kulttuurissa ylpeys omista saavutuksista nähdään egoismina. Brassailun tunnustamista pidetään helposti röyhkeänä ja jopa kusipäisenä. Paremmuusjärjestyksessä nähdään statusta, valtaa ja hierarkisuutta - ja huonompitaitoisten itsetunnon latistamista. Siksi esimerkiksi hyvä skeptikko nähdään sosiaalisena huonoutena. ; Ihmiset kestävät epäonnistumisjuttujani ja niitä pidetään jotenkin hauskoina. Onnistumisista ei kuitenkaan saisi iloita ja olla ylpeä saavutuksistaan koska se olisi ylpeyttä.
Kenties oikein tapa ; Yritä enempi -päivä.
Toki epäonnistumisen päivän tarkoituksena on virallisesti ollut korostaa enemmänkin lannistumattomuutta kuin epäonnistumista. Eli epäonnistumisten kestäminen liittyy ikään kuin Jari Sarasvuon ajamaan ideaaliin, jossa epäonnistumisia kestetään ja yritetään ja sitten lopulta onnistutaan.
Tämäntapaisessa asenteessa on hyviä puolia. ; Se tuo mieleen muusikon, joka selitti, että hänen esiintymistään kuvaa kaksi nyrkkisääntöä. (a) Jos hän tekisi virheitä vuosikymmenten harjoittelun jälkeen, hän ei voisi esiintyä ollenkaan. (b) Jos hän pelkäisi virheiden tekemistä, hän ei voisi ollenkaan nousta lavalle.
Kuitenkin tämä filosofia toimisi paremmin jos juhla nimettäisiin vaikkapa tulevien onnistumisten päiväksi. Silloin sankariksi voitaisiin nostaa vaikka Alexander Flemingin penisilliinin keksimisen ; Vahingossa ja erehdyksessä tehty unohdus johti bakteerinäytteiden kuolemaan homesienen läheltä. Ja Fleming teki tästä oivalluksen sen sijaan että jäi rypemään ja naureskellen jäänyt otsaansa takomaan.
Koska isosisareni ohjeisti minua osaavuudessaan, päätin ottaa joitain hänen ajatuksiaan ja muokata niistä jotain. Ja paras mitä voin tehdä, on toivoa että hän ei pystyisi ihan helposti tekemään samaa. Ylläoleva teksti opettaa toivottavasti sen, että elämässä on aina vaihtoehtoja. Joskus jopa kolme.

asiantuntija,
egoismi,
epäonnistuminen,
Fleming,
historia,
hrair raja,
ironia,
itsetunto,
kiitollisuus,
kirous,
nöyryys,
onni,
oravan elämää,
Pahan ongelma,
Sarasvuo,
tabu,
taito,
taitotieto,
YouTube
keskiviikko 17. heinäkuuta 2013
Skeptismi "järjen omatuntona"
Sivusin aiemmin omaatatuntoa koskevaa filosofiaa ja siihen liittyviä filosofisia perinteitä. Sen perusytimessä oli Heideggerin ajatus siitä, että hyvä omatunto on vain moraalista ylemmyydentunnetta, ja että aito omatunto on enemmänkin huonoa omaatuntoa. Omatunto on velvoite. Ja ihminen on samanaikaisesti tietoinen velvollisuudesta että kuitenkin äärellinen ja epäonnistuva. Ihminen tulee prosessissa enemmän tai vähemmän syylliseksi. ; Voidaan itse asiassa nähdä että skeptismi on ajattelulle ja tietämiselle samaa mitä tämän tyyppinen omatunto on tunteille ja etiikalle. Tässä kohden voidaan korostaa huonon omantunnon sankaroivaa vaikutusta ; Nietzsche joka korosti onnellisuuden ja kärsimyksen yhteyttä, voisi korostaa että tiedollinen epävarmuus on kuin omatunnon kolkutuskin. Kenties sairaus, mutta sairus vain samassa mielessä kuin raskaus on sairaus. Eli jos se ei anna täysissä voimissa olemisen kokemusta, niin se kuitenkin on ennen kaikkea luova tila. Ja kunnon übermench tietysti tavoittelee luovuutta.
Molemmissa ihmisen perustila tuntuu olevan huonoon suuntaan. Omatunto on argumentatiivisesti usein lähinnä oikeutus sille mitä on tullut tehdyksi tai mitä kannattaa. Tämä on korostetusti juuri sitä "hyvää omaatuntoa". Samoin argumentaatiossa ongelmana on oma maailmankuva ja sen mukanaantuomat silmälasit. Niissä asiat assimiloidaan ja tulkitaan itselle mieluisiksi. Molempien kohdalla asiat ovatkin usein yhteennivoutuneita. Sekä hyvä omatunto että oikea maailmankuva tuovat itsetuntoa. Ja tätä kautta ihmiset palkitsevat itseään tavalla joka johtaa "positiiviseen takaisinkytkentään" ; Ihminen oppii tulkitsemaan asioita itselleen parhain päin ja on entistä kannustuneempi ja vakuuttuneempi muiden vääryyksistä. Tämä onkin hyvä muistutus siitä että en pidä crankeja tyhminä, pikemminkin päin vastoin ; He ovat erittäin fiksuja keksimään älyllisiä puolivoltteja ollakseen oikeassa. Kunnon pseudotieteeseen hurahtanut on hyvin sitoutunut ja asiaansa uponnut. Tämä riski on oleellinen.
Jos omantunnon kolkuttelu on huonoa omaatuntoa ja tämä johtaa Lutherin kokemaan "ahdistukseen etiikassa ja omassatunnossa". Lutherilla synnintunto oli ahdistava, itsetuntoa rapistava tila, jotain joka korostaa omaa huonoutta. Tässä kohden ei tarvitse kuin muistaa se, että tiedon puolella on hyvinkin analoginen tunnetila. Mmaailmankuvan järkkymisessä on kysymys enemmästä kuin epätäydellisyydestä ja mahdollisuudesta oppia. Sillä väärässä oleminen, psykologisesti aivan tunnetusti, johtaa väärässäolosta enemmänkin tyrmistyneeseen ja oman rajallisuuden kiistävään shokeeraantumiseen, kognitiivinen dissonanssi on ahdistus ja assimilaatio, maailmankuvallisen kuoren vahvistaminen, parannus oireeseen mutta ei sairauteen. ; Eli aivan kuten hyvän omantunnon vallassa pullisteleva ei huomaa moralisoivansa ja olevansa tuomari-hyökkääjä, vaan luulee olevansa vain moraalisesti närkästynyt oikeassaolija, on maailmankuvaansa julistava ihminenkin oleellisesti samanlaisen "fiksummuudenkokemuksen" vallassa.
Tämänlainen egoismi ja siihen liittyvän itsetunnon rapsutelu on ajallemme tyypillistä, ja nähdäkseni jos se on ihmisilel tyypillinen ongelma, koulutusjärjestelmämme käytännössä tekee kaikkensa jotta se vahvistuisi entisestään. ; Eikä tämä "fiksummuudenkokemus" rehellisesti sanoen ole esimerkiksi itselleni ollenkaan vieras tila. ; Samoin kuin kristillisen teologian maailmassa jokainen on syntinen, tieteenfilosofia opettaa että jokaisessa tieteellisessä teoriassa on pakosti edes jonkinlainen aukko. Täyttä objektiivisuutta ei voida saavuttaa. Ihminen voi toki pyrkiä moraaliin ja tietoon, ja onnistua jossain määrin.
Ja vaika skeptikoita pidetään kylminä ja kovina ja tylsinä - osittain koska he viestivät mielellään denotaatioin ja välttävät konnotaatiopohjaista viestintää - heidät voidaan liittää tietoteorian Giordano Brunon omantuntomallin vastineiksi. Brunon mallissa ytimessä oli kiintymys universumiin ja heittäytyminen sen lumoihin. Jos omantunnon rooli tässä on osallisuus, niin aivan vastaavaa ajattelua löytyy taatusti vaikkapa Dawkinsin skientismi-innostuneesta "The Magic of Reality" -kirjasta. Bruno tosin korosti että ihmisen elämässä ihmisen osallisuus tarkoittaa väistämättä traagisia seurauksia, koska ihmisen luovuus ja mielikuvitus ovat rajallisia ja joskus tuhoisiakin. Dawkinsilta näitä tuhon ja turmelluksen sävyjä on vaikeampi löytää. Kenties pitäisi.
Sillä tieteellä on riskinä eettisellä tasolla ; On aivan selvästi se, että tiede on tietoa eikä itsessään eettistä. Soveltaminen on aina myös eettinen aktio. Kun tiedemies kehittää ydinpommin, hän käyttää taatusti tehokasta välinettä, tiedettä. Ja juuri tämä tehokkuus tekee siitä myös vaarallisen ja mietittävän. Siinä missä joku Jumalallinen rukousparannus on tehotonta, ja sen kohdalla voidaan valtaosa eettisistä ongelmista ohittaa juuri sen roskaisuuden takia kysyen että "what's the harm". Itse asiassa koska ongelmat ovat lähinnä sitä että jätetään tehokas keino käyttämättä, eli jopa haitat on sidottuja tieteen soveltamisen etiikkaan! Tällöinkin merkitys syntyy tehokkuuden ja toimivuuden kautta ja merkitys rukousparannuksessa tulee vain sitä kautta että se imee loisen tavoin merkitystä tieteen toimivuudesta. ; Ilman sairauksien hoitoa koskevia vaihtoehtoja sillä ei olisi väliä käytetäänkö tehotonta metodia vai ei käytetä. Mikään ei muuttuisi. Ja jos analogiamme tieteen ja etiikan välillä viedään loppuun asti löytyy analoginen ongelma myös tiedon puolella. Esimerkiksi tutkimusohjelman hedelmällisyyttä korostavat tieteenfilosofian teoriat ovat tässä kohden erinomaisia muistutuksia siitä, että tehottomiin ja tietoa tuottamattomiin tutkimusohjelmiin panostaminen - vain siksi että se hieroo jotain maailmankuvaa sofistikoituneemmaksi - tuo tiedollisia ongelmia "mutkan takaa". Ei siksi että tämä säätäminen itsessään olisi haitallista, vaan siksi että se parempi vaihtoehto jää toteutumatta.
Tunnisteet:
assimilaatio,
Bruno,
crank,
Dawkins,
egoismi,
epäonnistuminen,
Heidegger,
itsetunto,
järki,
kognitiivinen dissonanssi,
luovuus,
Luther,
Nietzsche,
omatunto,
skeptismi,
synti,
teknologia,
tiede,
yli -ihminen,
YouTube
keskiviikko 3. heinäkuuta 2013
Aina vaarassa
Juttelin puolisoni kanssa koulutuksesta. Tämä ei ole erikoista, koska hän on opettaja ja molemmat meistä on käynyt koulua. Hän ei kuitenkaan pitänyt historiaa tai biologiaa tai edes maantietoa kovin relevantteina elämän kannalta - joka tietysti on minulle sanottuna kauheaa rienaamista! Syynä ei ollut se, että nämä alat olisivat turhia itsessään, vaan siinä että ne keskittyvät usein katastrofeihin.
Historia on aina sotimista, vaikka normaalin ihmisen täytyisi kyetä olemaan rakentava osa yhteiskuntaa rauhan aikana. Eikä paranoija ja eri maiden vihaaminen ole kovin hyvä asia rauhan aikana. (Toki ei pidä olla naivi idiootti ja uskoa että maat ovat rauhan aikana ystäviä ja että ystäviä ei vakoilla.) Biologiassa esiin nousevat erilaiset taudit ja tautiepidemiat. Ja maantiedossakin kysymys erilaisista hasardeista, luonnonkatastrofeista ja vastaavista nousee toistuvasti esille. Maailman siis kuvataan ja vihjataan olevan hyvinkin vaarallinen paikka ja ihmisetkin ovat aina vaarassa kuolla ja vähintään ikäviä toisilleen.
* Historia on oppi siitä miten ihmiset sotivat ja tappavat toisiaan aina ja kaikkialla.
* Biologia on oppi siitä miten kaikkialla vaanii pöpöjä ja saalistajia. Ja miten kaiken eitappavankin sisuskalut ovat limaisia, silloinkin kun ruttoleijona ei raatele sitä.
* Maantieto on oppi siitä miten itse Maapallo upottaa ihmisiä mielivaltaisesti tuhotulviin, maanjäristyksiin, tulivuorenpurkauksiin ja ilmastonmuutokseen.
Koulu opettaa maailmaa joka näyttää uutislähetyksiltä ja internetin vihaisilta keskustelupalstoilta. Mikä ei auta olemaan rakentava osa yhteiskuntaa - ihan kuin minun tietyt piirteeni olisivat tässä jokin esimerkkitapaus peräti. Koulu opettaa kuin maailma olisi täynnä vaaroja - mutta tosiasiassa vaarat seikkailuineen ja vaaroihin sidottu sankarillisuuskaan eivät kuvaa suurinta osaa elämää. Jos koulun pitäisi valmistaa elämässä tarvittavia taitoja, sen pitäisi valmistaa ihmisiä sellaiseen elämään jossa mennään erilaisiin tavallisiin töihin ja matkataan kohti keskiluokkaista syöpäkuolemaa. Sellaiseen jota historiassa pidetään tapahtumattomana ja lähtökohtaisesti tylsänä. Tämä voidaan nähdä jopa tavallisen elämän halveksuntana ; Se, että vaaditaan konfliktia jotta on kiinnostavaa on sama kuin sanoisi että ihmiset eläisivät tylsän, merkityksettömän ja tapahtumattoman elämän. Kun taas ihmiset itse monesti kokevat juuri päin vastoin.
Olin hieman huvittunut koska puolisoni itse kirjoitti gradunsa hajautettujen järjestelmien tietoturvasta. Ja hän on niitä arkoja ja ujoja ihmisiä. ; Joko koulutusjärjestelmä on todella turmellut hänet, tai sitten hän pelkää näitä asioita eikä halua niitä siksi kouluun. Hän ei kuitenkaan pistäisi tätä ainoaksi tietotekniikan puoleksi. Eli historiassakin pitää kertoa talvisodasta, koska sen ohittaminen olisi ihan tyhmää. Mutta rauhan ajan historiasta voisi tehdä jotenkin mielekästä ; Tämä ei ole mahdotonta, onhan Mauri Kunnaskin tehnyt maajussien elämästä varsin kiinnostavaa Koiramäellään ilman että opettavaisuudesta ollaan täysin erkaannuttu. Ja rehellisesti sanoen on vaikeampaa keksiä tylsempää mielikuvaa kuin arki rauhan ajan maajussiyhteisössä. Koska asiaa ei mietitä sen enempää.
Itse asiassa katastrofien ja vaarojen korostaminen voisi sopia hyvin oikeisto-konservatiiviseen maailmankuvaan. Siinähän ytimessä on se, että tarvitaan valtiovaltaa jotta muutoin perimmiltään paskiaiset ihmiset pysyvät kurissa. Kansaa pitää suojella siltä itseltään, vaikka sitten kirkon ja valtion voimin. Uskonnon totuusarvo on irrelevanttia koska kysymys on reaalipolitiikasta jossa kansalainen on vaarassa tuhota itsensä.
Tässä maailmassa on käytännössä mahdotonta erottaa individualismia, egoismia ja antisosiaalista käytöstä. Vaikka nämä kaikki kolme voidaan nähdä aivan eri asioina. Karkeasti sanoen etiikassa itsekkyys tarkoittaa enemmän kuin sitä, että asettaa itsensä toteuttamisen kaiken muun edelle - egoistinen itsekkyys määrää nimittäin lisäksi sen, miten tuo toteuttaminen olisi pakko toteuttaa käytännössä. Individualismi kertoo että omana itsenä oleminen on hyve, mutta ei dogmatisoi sitä miten tätä itsenä olemista olisi toteutettava. Egoismissa taas väitetään että itsen toteuttamisessa olisi pakko olla kyse oman edun ajamisesta ja itsekorostuksesta. Antisosiaalisessa tilanteessa mennään vielä astetta pidemmälle. Siinä määritellään lisäksi se, mitä haluaminen ja oma etu tarkoittavat ja mitä ne eivät voi tarkoittaa. Se väittää että oman edun tavoittelu ja itsekorostus voi tapahtua vain nollasummapelissä jossa toisia ihmisiä latistetaan. Oikeisto-Konservatiivisessa maailmassa ihmisluonne määritetään pahaksi ja itsekkääksi joten tässä hypitään ja niputetaan kaikki nämä kolme erilaista luokkaa yhdeksi. Ja siksi kaikki individualistinen yhteisöstä poikkeaminen nähdään automaattisesti ahneena yhteisöltä varastavana hedonismina ja muita vastaan hyökkäämisenä jossa paitsi tehdään mitä halutaan, niin myös tuhotaan muiden mahdollisuus tehdä samoin. Vaikka tässä ei välttämättä ole yhtään mitään järkeä.
Kuitenkin opettajat ovat yllättävän usein vasemmistolaisia. Ja koulutusjärjestelmässä on enemmän vasemmistolaisia kuin oikeistolaisia piirteitä. Opetusjärjestelmän arvokeskustelun sloganit pyörivät monikulttuurisuuden, oman itsen löytämisen ja itsetunnon ympärillä. Tässä viitekehyksessä ihminen on pohjimmiltaan hyvä ja luotettava ja järkevä. Ja opettamista tarvitaan jotta he osaisivat toimia hyvin. Ajatuksena on Platonista lähtöisin oleva ihmisluonteen filosofian perinne, terveyden ja moraalin yhteys, jossa viisas ja terve ja normaali ihminen joka tietää tekojensa seuraukset tekee hyvää. ; On kieltämättä vaikeaa nähdä miten opetussuunnitelman hasardit, katastrofit ja konfliktien historiat tukisivat tätä viitekehystä.
![]() | |
| Valtio-oppi; Yksilöt ovat väkivaltaisia joten valtiot suojelevat koska paljon aseita ja sotia. |
* Historia on oppi siitä miten ihmiset sotivat ja tappavat toisiaan aina ja kaikkialla.
* Biologia on oppi siitä miten kaikkialla vaanii pöpöjä ja saalistajia. Ja miten kaiken eitappavankin sisuskalut ovat limaisia, silloinkin kun ruttoleijona ei raatele sitä.
* Maantieto on oppi siitä miten itse Maapallo upottaa ihmisiä mielivaltaisesti tuhotulviin, maanjäristyksiin, tulivuorenpurkauksiin ja ilmastonmuutokseen.
![]() |
| Uskonto : Yksilöt tarvitsevat ja kaipaavat Jumalaa ja etiikkaa. Toimiakseen eettisesti. Missä uskonto, siellä kerettiläisten kohtelu |
| Biologia ;Ihastelkaa ja suojelkaa luontoa. Siipisimppu on tappavan myrkyllinen. |
Itse asiassa katastrofien ja vaarojen korostaminen voisi sopia hyvin oikeisto-konservatiiviseen maailmankuvaan. Siinähän ytimessä on se, että tarvitaan valtiovaltaa jotta muutoin perimmiltään paskiaiset ihmiset pysyvät kurissa. Kansaa pitää suojella siltä itseltään, vaikka sitten kirkon ja valtion voimin. Uskonnon totuusarvo on irrelevanttia koska kysymys on reaalipolitiikasta jossa kansalainen on vaarassa tuhota itsensä.
Tässä maailmassa on käytännössä mahdotonta erottaa individualismia, egoismia ja antisosiaalista käytöstä. Vaikka nämä kaikki kolme voidaan nähdä aivan eri asioina. Karkeasti sanoen etiikassa itsekkyys tarkoittaa enemmän kuin sitä, että asettaa itsensä toteuttamisen kaiken muun edelle - egoistinen itsekkyys määrää nimittäin lisäksi sen, miten tuo toteuttaminen olisi pakko toteuttaa käytännössä. Individualismi kertoo että omana itsenä oleminen on hyve, mutta ei dogmatisoi sitä miten tätä itsenä olemista olisi toteutettava. Egoismissa taas väitetään että itsen toteuttamisessa olisi pakko olla kyse oman edun ajamisesta ja itsekorostuksesta. Antisosiaalisessa tilanteessa mennään vielä astetta pidemmälle. Siinä määritellään lisäksi se, mitä haluaminen ja oma etu tarkoittavat ja mitä ne eivät voi tarkoittaa. Se väittää että oman edun tavoittelu ja itsekorostus voi tapahtua vain nollasummapelissä jossa toisia ihmisiä latistetaan. Oikeisto-Konservatiivisessa maailmassa ihmisluonne määritetään pahaksi ja itsekkääksi joten tässä hypitään ja niputetaan kaikki nämä kolme erilaista luokkaa yhdeksi. Ja siksi kaikki individualistinen yhteisöstä poikkeaminen nähdään automaattisesti ahneena yhteisöltä varastavana hedonismina ja muita vastaan hyökkäämisenä jossa paitsi tehdään mitä halutaan, niin myös tuhotaan muiden mahdollisuus tehdä samoin. Vaikka tässä ei välttämättä ole yhtään mitään järkeä.
Kuitenkin opettajat ovat yllättävän usein vasemmistolaisia. Ja koulutusjärjestelmässä on enemmän vasemmistolaisia kuin oikeistolaisia piirteitä. Opetusjärjestelmän arvokeskustelun sloganit pyörivät monikulttuurisuuden, oman itsen löytämisen ja itsetunnon ympärillä. Tässä viitekehyksessä ihminen on pohjimmiltaan hyvä ja luotettava ja järkevä. Ja opettamista tarvitaan jotta he osaisivat toimia hyvin. Ajatuksena on Platonista lähtöisin oleva ihmisluonteen filosofian perinne, terveyden ja moraalin yhteys, jossa viisas ja terve ja normaali ihminen joka tietää tekojensa seuraukset tekee hyvää. ; On kieltämättä vaikeaa nähdä miten opetussuunnitelman hasardit, katastrofit ja konfliktien historiat tukisivat tätä viitekehystä.
Tunnisteet:
altruismi,
biologia,
egoismi,
historia,
individualismi,
itsetunto,
konflikti,
konservativismi,
koulutus,
oravan elämää,
pelko,
riski,
sota,
tietotekniikka,
turvallisuus,
valokuvaus
lauantai 13. huhtikuuta 2013
Provenienssifilia ~ kyvyttömyys irtautua lähtökohdasta
"Peter Pan" -kirja kuvaa unenomaista ja surreaalia maailmaa, "Mikä Mikä maata". Sitä pidetään usein jännittävänä seikkailujen ja muiden vastaavien lähtökohtana. Kuitenkin siinä on kohtaus Helinä -keijun "miltei kuolemisesta" joka vihjaa että tässä maailmassa on paljon muutakin kuin positiivisia asioita. Siinähän Helinä -keiju juo myrkkyä ja hän kuolisi pois. Mutta kun riittävän moni lapsi taputtaa käsiään ja sanoo "minä uskon" on keiju olemassaoleva. Muu osa Mikä-Mikä maasta ei kuolisi tässä prosessissa. Tämä kertookin siitä, että tosiasiassa Mikä Mikä Maa on varsin omituinen paikka. Siinä olemassa on sellaista mikä konventionaalisesti myönnetään olemassaolevaksi. Seikkailujen ja mielikuvituksen sijasta kyseessä onkin "keskinkertaisimpien kuvitelmien" seuraaminen. Siksipä Mikä Mikä maassa ei olekaan oikeastaan mitään vierasta tai uutta. Kaikki hahmot piraateista keijuihin ovat muualta tuttuja. ~ Mielikuvissa mielikuvituksellinen onkin siis banaalin lattea pikkusievien unelmien summa.
Tämänlainen ongelma tuntuu vaivaavan usein uskontoakin. Uskontokritiikki on latteaa koska uskova tietää jo ennalta että uskonto on Totta. Ja siksi hänet vakuuttaa pelkästään se, että riittävän moni uskoo. Ja jo se että joku sanoo että uskontokritiikki on paskaa riittää huolimatta siitä että onko tässä takana oikeasti mitään argumenttiakaan. Kun riittävän moni taputtaa ja sanoo "minä uskon" niin kaikki kritiikki irrelevantisoituu. Koska todellisuus on heille täsmälleen sama kuin Mikä Mikä maa. Tämän vuoksi uskontokin on mielikuvissa syvällinen, mutta on yleensä äärimmäisen sivistymätöntä pinnallista ajattelua jossa on omintakeisuutta täsmälleen yhtä vähän kuin Mikä Mikä maassa.
Kyvyttömyys nousta omilleen johtaa myös siihen että kaikki latistetaan Mikä Mikä maan ehdoille. Tämä tuli mieleen kun luin mindfulnesia käsittelevän tekstin otsikolla "Olenko vai virtaanko?". Siinä korostetaan buddhalaisia juuria. "Mindfulnessin taustalla on buddhalainen oppi pysymättömyydestä ja itseydettömyydestä, joka tulisi oivaltaa. Tämä sotii esimerkiksi sellaista länsimaista käsitystä vastaan kuin itsetunto. Länsimaisten ihmishoitotieteiden yhteistyö buddhalaisuuden kanssa vaatii laajempaa keskustelua elämänfilosofian merkityksestä aiemmin uskontoneutraaleina pidetyille hoitotieteille." Korostetaan että tämä usein kielletään "Kognitiivisen psykoterapian piirissä todetaan, että mindfulnessiin perustuvassa psykoterapiassa käytetty tekniikka ei sisällä mitään hengellistä tai uskonnollista puolta. Kyseessä ei ole rentoutumisohjelma tai mielentyhjentämistekniikka. Näin asetutaan uskontoneutraalisuuden kannalle." Korostetaan että buddhalaisuus ei kuitenkaan katoa mihinkään "Huolimatta länsimaisesta buddhalaisuuden kutistamisesta elämänfilosofiaksi on sen taustalla vankka uskonnonhistoriallinen perinne. Uskonnollisuus erottuu Dalai Laman persoonassa ja läheisyydessä tietynlaisena pukeutumisena, seremoniallisuutena, rituaalisuutena ja perinteenä, joka kantaa kaikkea hänen sanomaansa. Uskonnollisuus on vahvasti mukana. Mitä Dalai Lama olisikaan ilman kyseisiä piirteitä?"
Kysymys on tietyllä tavalla hyvin järkevä ja relevantti. Esimerkiksi skeptikot - joiden tätä asennetta kristinuskoa kohtaan tupataan halveksia syvästi epäkunnioittavana ja ehdottoman epäsivistyneenä - ovat perinteisesti korostaneet että jos uskonto yrittää leikkiä tiedettä, kiistää olevansa uskonto ja lähtee leikkimään tiedettä, on tarkkaan analysoitava onko tämä tieteellisesti järkevä näkemys vai pseudotiedettä. Kuitenkin mindfulnessin buddhalainen luonne perustellaan enemmän buddhalaisilla juurilla. Ajatuksen ja tekniikan alkuperä on se ratkaisvin piirre. Buddhalaista alkuperää oleva idea on buddhalainen. Sama vaikeus erotella ajatuksia näyttää olevan myös kristillisen kreationismin ytimessä ; Nähdään että historian suurmiehistä ja isoista tiedemiehistä löytyy kreationstisia vaikutteita. Ei nähdä että tämä on tausta josta on irtauduttu.
Mindfulnessin kohdalla on toki olemassa riski että uskontoa kätketään pseudotieteen kielellä "Neutraalisuuden kaapu lupaa tieteellisyyttä. Tässä mielessä psykoterapiaan liitetty länsimainen tieteellisyys onkin hyväksynyt buddhalaisuuden kaventamaan uskonnon ja tieteen välistä kuilua" joka pohjimmiltaan kuvaa buddhalaista versiota siitä mitä länsimaisessa uskonnossa nimeltä Jehovan Todistajat kutsutaan "teokraattiseksi sodankäynniksi" "Sanoma sovitettiin buddhalaisuuden ”taitavilla keinoilla” (upaya) ottamalla huomioon kuulijakunnan vastaanottokyky. Länsimaille on mielestäni tapahtunut samalla tavalla. Buddhalaisuus on mukautunut sanomaltaan vallitsevaan länsimaiseen ajattelutapaan." ja tämän lopputuloksena on hämärrettyä uskontoa joka kiistää taustansa ja perusluonteensa joka herättää asiallisia kysymyksiä. "Mindfulnesspohjaisen terapian ja uskonnollisena pidettävän välinen raja on käytännössä välillä hämärä. Mindfulnesspohjaisten terapeuttien, Suomessa myös Kelan hyväksymien, mindfulnessia esittelevissä teksteissä kuultaa läpi myös selvästi uskonnolliseksi luokiteltava maailmankuva. Niiden perusteella jotkut terapeutit edustavat selvästi buddhalaisperäisiä ajatuksia. Se ei vielä välttämättä tarkoita sitä, että terapeutti itse olisi buddhalaisuuteen sitoutunut, mutta antaa ainakin kuvan siitä, miten neutraaliksi julistautuvan länsimaisen tieteen ja uskonnon välinen raja on epäselvä. Minkä elämänfilosofian mindfulnesspohjainen terapeutti tahtoen tai tahtomattaan välittää asiakkaalleen?"
Kuitenkin jos kysytään että mitä Dalai Lama on ilman rituaalejaan ja vastaavia uskonnollisia teemojaan. Silloin saadaan vastaukseksi "mindfulness". -On olemassa mindfulnessia ilman buddhalaisuutta joskin kaikki mitä myydään mindfulnessina ei ole erotettu buddhalaisuutta ja huono/epärehellinen terapeutti tekee maailmankuvamanipulointia rivien välistä koska ei tee tätä erottelua joka voitaisiin periaatteessa tehdä. - Tämän tiedostaminen on nähdäkseni buddhalaisuudessa oleellista. Ja tämä on jotain joka itse asiassa puuttuu kristinuskosta miltei tyystin. Sillä buddhalaisuus ja meditaatio tuottavat poikkeuksellisia tietoisuudentiloja. Nämä taas ovat aivotoimintoja eivätkä yliluonnollisia ilmiöitä. ~ Näin ollen esimerkiksi ateisti voi todellakin harrastaa transsia hakevaa shamanismia. Sillä kun shamanismi riisutaan keskushenkilönpalvontakultista, rituaaleista ja muusta vastaavasta jäljelle jää metodit joilla haetaan poikkeava tietoisuuden tila.
Nähdäkseni tämä ero on kuitenkin vahvuus kristinuskolle. Sillä on ydin pelkästään filosofiassa ja rituaaleissa joita perustellaan filosofialla. Tämä tekee kristinuskosta älyllisen, toisin kuin buddhalaisuuden ja muut poikkeavia mielentiloja hakevat ja niihin keskittyvät uskonnot, joissa tämä poikkeava mielentila tuppaa olemaan keino joilla ohjaillaan toisen elämänfilosofiaa. Tämänlainen "nurkan takaa tuleminen" ei ole rehellistä. Se on minun silmissäni yhtä epärehellistä kuin pseudotiede, vain eri tavalla.
Tämänlaisia huomioita voisi tehdä siinä vaiheessa kun lähtisi matkoihinsa Mikä Mikä maasta jossa on vain konventioita ja perinteitä ja siitä poikkeava ei ole edes olemassa, enemmistön päätöksellä. Siksi voisi luulla että olisi kristityille kannustavaa yrittää irtautua tästä. He näyttävät kuitenkin kovin haluttomilta.

torstai 17. tammikuuta 2013
Siitä miten omat aivosi vihaavat sinua (osittain)
"Pulchra enim sunt ubera quae paululum supereminent et tument modice, nec fluitantia licenter, sed leniter restricta, repressa sed non depressa."
(Umberto Eco, "Ruusun nimi", 1980, sivu 293)
Tuo alkuun laittamani lainaus on analyysi kauniista naisten rinnoista. Eco kuvaa romaanissaan tämän avulla sitä miten siveyslupauksien alla elävät munkit eivät aina ole mieleltään kovinkaan siveitä. Moni voisi nähdä että vain selibaatti voi rakentaa monisyisen argumentin kauniista naisten rinnoista ja muotoilla sen latinalaiseksi määritelmäksi. Tämänlaista kutsutaan tekopyhyydeksi tai kaksoisstandardeissa elämiseksi.
Edellämainitsemani rintojen kuvaus on myös sisällöllisesti kiinnostava. Se ei nimittäin vain käsittele ihanaa aihetta, vaan sen lähestymistapa noudattaa Aristoteleen kultaisen keskitien periaatetta. ; Määritelmissä on nimittäin vastakkaisuuksia, ja kauneus haetaan näiden ääripäiden väliltä. Näin ollen rintojen täytyy olla sen verran raskaat että ne pullistuvat mutta eivät niin raskaita että ne eivät roikkuisi.
Olen joskus käyttänyt tätä "rintakuvaa" viitatakseni siihen että seksuaalivalinnassa on piirteitä jotka vaikuttavat olevan kohtuu pysyviä. Kauniiden rintojen periaate on lähes universaali. Bioestetiikassa ulkonäköpiirteiden, myös rintojen esteettisyyttä tietysti jopa aivan tutkitaan ja selvitetään. (Se ei tosin ole työnä yhtä kivaa kuin ensiajatellen kuulostaa, mittaamista ja prosentteja "ihmismassojen" reagoinneista tavalla jossa kaikki on otoksia eikä sitä miten itse saa tai ei saa erektiota.)
Tällä kertaa ajattelin kuitenkin ajattelin tarkastella asiaa hieman toisella tavalla.
Aristoteleen perusideana on se, että ihmisellä on luonnollinen tila, jonne hän pyrkii. Ihmisen intentio pyrkii kohti onnellisuutta ja luonnollisessa tilassaan hän on onnellinen. Näin intentio ja maali ovat ikään kuin yhteenkietoutuneita. Hänen maailmassaan konflikti oli vain harmoniaa varten. Eli esimerkiksi kauniit rinnat löytyvät kun keskenään riitelevien teemojen välistä löydetään keskilinjan tie.
Schopenhauer taas on ollut enemmänkin sillä kannalla että ihmisen intentio ja tahto ovat tuhoamassa onnellisuutta. Schopenhauer ei toki olisi erimielinen sen kanssa ovatko munkkien määrittelemät rinnat ihanaiset. Hän oli enemmänkin sillä kannalla, että kauniit rinnat ovat ansan syötti. Ansa taas on muualla. Schopenhauerin mukaan ihmisen elämäntahto tähtää jälkeläisten saamiseen ja näiden elämään. Näin ollen ihminen helposti ajautuu valikoimaan sellaisia seksuaalipartnereita joiden kanssa on mahdollisimman vaikeaa elää.
1: Tämä on mahdollisesti mielenkiintoinen kulma tulkita Laasaslaisten pessimismiä. Hänhän sitoo seksuaalisen markkina-arvon erilaisiin ominaisuuksiin ja piirteisii, joista ihanaiset rinnat ovat tietysti yksi mutta vain yksi esimerkki. Samalla he kuitenkin ovat pettyneitä siitä miten naiset vaihtavat kriteereitään tai että kun he ensin haluavat yhtä ja sitten kun tätä tottelee niin tuleekin pitkäjänteisiä vaikeuksia. Kenties Schopenhauerin elämäntahdossa on tässä kohden jotain sanottavaa asiaan. Nainen voi esimerkiksi toivoa "kanna minut metsään apinamiestä" mutta ei sitten kykene elämään sellaisen kanssa. Schopenhauer voisi jyrähtää että Laasasen ohjeilla ei pitkäjänteistä onnellisuutta olisi saatavilla.
Schopenhauerin ajatuksena oli että lapsi oli ikään kuin jokin jossa tähdättiin kultaiseen keskitiehen ; Esimerkiksi jos mies oli luonteeltaan kiivas, elämäntahto ajoi häntä valikoimaan tasoittavaa naista. Kuitenkin tästä seuraisi ihmisten yhteiselämän hankaluus. Erilaiset intressit ja asenteet maksimoivat konflikteja. Schopenhauerin kannalta vastakohdat siis vetävät toisiaan puoleensa ja tämä mitä me haluamme on tehokkain keino pilata elämämme. Ihmiset siis ikään kuin haluavat kumppaneita joiden kanssa heidän olisi mahdollisimman vittumaista elää. Siksi tahdosta vapautuminen ja järjen korostaminen oli Schopenhauerille oleellista.
Aristoteleen ongelma
Aristoteleen esillenosto on oleellista koska hän oli viisas mies. Hänen ihmismielen käsittelynsä on kuitenkin yhtä puutteellista kuin hänen fysiikkansa oli. Siinä oli puutteita, ja voidaan sanoa että se oli väärässä.
1: Hänen fysiikkansakin oli fiksua, mutta koska se ei tuntenut inertian käsitettä, se käsitteli aiheet joissa inertiaa havaitaan hyvin erikoisin keinoin. Aristoteleelle liike-energia oli lyhytaikaista ja intentio loi energiaa. Näin esimerkiksi kuulantyöntäjän intentio siirsi voimaa kuulaan ja kun se loppui ei kuula enää edennyt. Nykyisin taas ajatellaan että kuula jatkaisi lentoaan suoraviivaisesti ja ikuisesti elleivät ilmanvastus, gravitaatio ja muut voimat vaikuttaisi siihen.
Aristoteleen mielen ongelma oli se, että hänellä oli vain "yksi mieli". Telos oli hyvinkin tarkasti määrittynyt ideaalitila. Konflikti oli tässä illuusio. Erimielisyys oli erehdys. Aristoteleen tätä puolta ei huomata kovin helposti, lähinnä sen vuoksi että kulttuurimme on kartesiolaisen dualismin sävyttämää ; Itse asiassa monet ihmiset jotka eivät usko sieluun ja yliluonnolliseen, ovat hekin pitämässä yllä ajatusta jossa olisi yksi mieli joka ohjaisi kehoa.
Schopenhauerin ajatus on mielestäni oleellinen koska se toi mukanaan ripauksen "skitsofreenisuutta". Tässä en korosta sitä että ihmisellä olisi todella kaksi persoonaa, joista toinen olisi oma itse ja toinen olisi elämäntahto. Sen sijaan korostan että ihmisellä on yksi persoona, joka rakennetaan selittelemällä ristiriitaisia haluja asioihin.
Tähän liittyen esillenostamani munkkiesimerkki on oleellinen. Sillä siinä on kysymys itsepetoksesta tai kaksinaismoralismista. Itsepetoksen kohdalla filosofit ovat usein olleet vaikeuksissa. Ja yleensä syynä on ollut juuri se, että on jämähdetty ajatukseen jossa ihmisen ytimessä olisi yksi erottamaton ja jakamaton minuus. Esimerkiksi filosofinen itsepetosta käsittelevä kirja "Self and Deception" selittää että itsepetosta ei voisi oikeastaan edes olla olemassa koska "The person cannot, of course, be S1 and S2", jossa S1 on uskomus johon uskoo ja S2 on tälle ristiriitainen toinen uskomus. Tämä perustelu toimii jos ja vain jos oletetaan että of course pitää paikkaansa, eikä ole vain keino peittää sitä että taustalla on oletuksenvarainen uskomus ja heittää horse laughia kaikille kriitikoille naamaan jo ennakolta.
Tosiasioiden mukaan tämä ei ole kovin uskottava tila sillä siveysmunkki joka on tehnyt siveyslupauksen ja samanaikaisesti haaveksii analyyttisesti tisseistä on mitä herkullisin esimerkki siihen miten ihmiset voivat samanaikaisesti uskoa että S1 ["tissit ovat hyvä"] ja S2 ["tissit ovat paha"]. Munkki kaihtaa että tuntee vetoa samaan kohteeseen.
Tässä mielessä Schopenhauer vastaakin yllättävän hyvin totuutta ; Esimerkiksi Eagleman kuvastaa sitä, miten pitkäjänteinen suunnittelu murtuu helposti lyhytjännitteisiin viekoituksiin. Ihminen tietää pitkäjänteisen parhaansa, mutta ei silti aina onnistu siinä koska hän haluaa samanaikaisesti jotain joka on tätä vastaan. Kahneman taas selittää miten intuitio ja harkinta ovat molemmat inhimillisiä prosessointitapoja, mutta ne molemmat antavat silti keskenään ristiriitaisia tuloksia, ja että näissä konfliktitilanteissa joskus voittaa järki ja joskus tunteet. (Ja toisinaan tunteet jyräävät ja järki ei saa edes mahdollisuutta. Ja jossain tilanteissa toisin päin.)
1: Toki Schopenhauer oli näkemyksissään alkeellinen. Hän on tässä suhteessa hieman kuten Newton fysiikalle - eli Einstein on parantelemassa näkemyksiä. Aristoteles on psykologialle samaa mitä Aristoteles on fysiikalle, mutta Schopenhauer on onnellisuusfilosofi/pessimisti joka mietti lähinnä sitä psykologiapuolta.
Schopenhauerilaiseen mieleen, todellisuuteen - and beyond.
Aristoteelisuuden hylkääisellä on yllättävän suuria vaikutuksia. (1) Sillä hänen teloksensa voidaan tosiaan liittää kaikkeen ajatteluun "yhdestä minästä" ja tätä kautta ajatus sielusta voidaan nähdä Aristoteelisesti sävyttyneeksi (b) Tämä ottaa tietysti kantaa esimerkiksi pahan ongelmaan. Itse asiassa Jeesus etääntyi asian selittämisestä, ja pahan ongelman selittely on tällä tasollaan enemmän juutalaista kuin kristittyä ajattelutapaa. Mutta koska kristillinen perinne kuitenkin otti ytimekseen sen, että Platon ja Aristoteles ovat suuret auktoriteetit joiden kautta kaikki oikeutetaan, ei ole ihme että joku on alkanut ajattelemaan että maailman syvin olemus pitää sisällään sen luonnon joka on hyvä asia. Kun luonnollisuus on telos on onnellisuus on oikeat tavoitteet, ei olla kaukana siitä että ajatellaan että kaikki ongelmat ja konfliktit vaativat vain harmonisen kultaisen keskitien löytämistä.
Mutta tässä on vaikutusta myös politiikkaan. Etenkin työn politiikka on aristoteelisesti sävyttynyttä. Itse asiassa nykymaailmassa onkin otettu onnellisuuden tärkeimmäksi mittariksi itsetunto. Aristoteelisessa mielessä se tietysti kelpaa teloksen mittariksi. Robert Kurzban kuvaa "Why everyone (else) is a hypocrite" -kirjassa sitä miten itsetunto on sosiaalitieteiden tutkituin yksittäinen teema. Hän kuvaa sosiaalipsykologian "Handbook of Self and Identityn" määrittelevän aihepiirin "It is almost axiomatic to social psychology that people seek to maintain, enhance and protect their self-esteem." Kurzban kuvastaa tätä asennetta tiukentaen "Axiomatic, as in, assumed, taken for granted, not to be questioned. This is not a subject open to, you know, falsification, which one might expect of people doing science." Itsetunto on aihe josta ollaan kiinnostuttu jota on tutkittu aihe, ja psykologiassa lähes kaikki aiheet käsittelevät joko tätä tämän nimellä. Tai sitten se käsittelee onnellisuutta ja tähän liitettyä optimismia. Itsetunto, optimismi ja onnellisuus taas ovat keskenään - joko täysin tai ainakin miltei - synonyymit. Ainakin siinä tavassa miten niitä käytetään yleisesti.
Itsetuntoa liitetään esimerkiksi siihen että ihmiset kohtelevat hyvällä itsetunnolla varustettua paremmin, kokevat ihmisen miellyttävämmäksi, ja itsetuntoisen suorituskyky ja taidotkin kohenevat, luovuus harppaa uusille nerokkuustasoille eikä työstä enää tunnu vaivaakaan olevan. Kurzban korostaa että tehdyistä tutkimuksista kuitenkin paistaa se, että suurin osa tästä on illuusiota.
1: Kurzban kuvaa miten etenkin kouluttamattomat ihmiset ohittavat nämä epämiellyttävät totuudet koska heidän intuitionsa sanoo päinvastaista. Todisteet ovat tärkeitä vain jos ne tukevat tätä perusintuitiota ja jos joku on ristiriidassa sen kanssa tämä ohitetaan irrelevanttina koska se ei voi olla totta koska se on intuitionvastaista. Eli se vakio joka ylläpitää sielukonseptia, saa ihmiset riippumaan kartesiolaisessa dualismissa tai mielen homunculusteoriassa....
Jos sinulla on hyvä itsetunto, koet että muut ihmiset arvostavat sinua enemmän, että taitosi on kunnosa, että suorituksesi oli oikein hyvä, että olet karismaattisempi ja pidetympi - ja nokkelampi. Kuitenkin sinua voidaan pitää nokkavana egopullistelijana jona tekeminen on puolilaatuista ja että osaamisen aura on vain fasadi, jonkinlaista muiden petosta, tai ainakin itsepetosta.
1: "Kyökkupsykologian ystäville" asiaa voisi avata siten että optimistin maailmassa on aristoteelisia sävyjä ja pessimistisessä maailmassa schopenhauerilaisia sävyjä ; Optimistille hyvä itsetuntemus ja hyvä itseluottamus kulkevat käsi kädessä kohti onnellisuutta ; Ihmisen luonnollinen tila on onnellisuus, itsetuntemus ajaa kohti tätä ja kun sen saavuttaa saat itseluottamusta. Näin esimerkiksi hyvä työ on sitä että tekee mistä pitää ja tämä sitten hyödyttää yhteiskuntaa ja maailmaakin. Pessimistille itsetuntemus ja itseluottamus ovat monesti ristiriidassa. Se, mitä saa aikaan ja mitä kokee eivät ole sama asia. Eikä oma positiivinen asenne muuta maailmaa paremmaksi, vaan enemmänkin ajaa vaikeuksiin -ellei peräti tee ihmisestä itsepettäjää tai jopa muille valehtelijaa.
Kurzban kuvaakin sitä että tutkimusta on paljon ja se antaa ihan oikeaa tietoa aiheesta. On esimerkiksi havaittu, että itsetunto on miehillä hieman suurempi kuin naisilla. Mutta että tämä ero on niin mitätön että yksilökohtaiset erot ovat moninkertaisia tähän eroon verrattuna. Ero vaatii hyvin suurten ihmismäärien läpikäymistä. Muutoin ero peittyy kohinaan. Sukupuoliero on, mutta se on kuitenkin "lähes nolla". Kurzbahn korostaa että onnellisuus on mukava asia, mutta että tiede näyttää että se selittää yllättävän vähän asioita. 1: Esimerkiksi monesti korostetaan että optimismi boostaisi suorituksia. Tätä ei kuitenkaan näy testeissä. Yksi syy on se, että optimismi voi innostaa tekemään ja yrittämään, mutta toisaalta se myös heikentää itsekriittisyyttä. (Mikä voi selittää sen että optimismi tuntuu näkyvän puhelinmyynnin kaltaisissa toiminnoissa, jossa pessimistit ovat rehellisiä onnistumisprosenteissaan ja optimistit yliarvioivat kykynsä ja optimistit myyvät kaiken kaikkiaan enemmän, koska eivä lannistu. Mutta tämänlaiset ovat enemmän poikkeus kuin sääntö.) Itsetunto vaikuttaa käytännössä vain siten että ihmisten suhde suorittamiseen on se, että jos suoritustaso on sama, hyvällä itsetunnolla ihminen kokee sen paremmaksi ja huonolla itsetunnolla sitä arvioi alemmaksi. Itsetunnon efekti on siis se, että oma tyytyväisyys suoritukseen on eri, muiden arvio pysyy samana. Lisäksi näyttää siltä että epäonnistuminen lannistaa ja status nostaa itsetuntoa. Eli "Sarasvuolainen" yritys imitoida pärjäävien piirteitä on makaaberi, koska siinä seuraus määrittyy helposti syyksi.
Kurzban kuvastaakin paradoksia (s 140) "psychologist think that the need for self-esteem explains basically everything. The evidence suggest, in contrast, it explains almost nothing." Itsepetoksen teoriassa oleellista onkin huomata, että se selitetään usein siten että ihminen tietää pettävänsä itseään. Ja tällöin esiin nostetaan itsetunto. Että ihminen ylläpitää itsetuntoaan luomalla mainetta ja illuusiokuvaa suoritustasosta. Schopenhauerin korostamassa maailmassa asia ei ole näin yksinkertainen. Ihminen ei koe usein ristiriitoja sillä hän selittää ristiriidat mielessään pois ad hoc.
Schopenhauer oli esi-evolutionisti
Syy, miksi valitsin ärmätti-Schopenhauerin blogauksen pohjaksi ei ole välttämättä ensivilkaisulla ilmiselvä. Esimerkiksi jos puhutaan mielen jaottuneisuudesta, mieleen tulisi helposti ainakin se, että historia selittää usein ihmisen erilaisten riitelevien vaikutusten taakse. "Aku Ankkakin" tuntee tämän konvention piirtämällä akun toiselle korvalle demoni-Akun ja toisella pieni enkeli-Akun, tämä idea toistuu hyvin useissa tarinoissa.
Näissä on kuitenkin perusideana kartesiolaisen dualismin monistus. Niissä on skitsofreenisiä sävyjä. Niissä syntyy tilanne joka vertautuu siihen että luovuus on nähty tulevan muusajumalattarilta. Schopenhauerin selittämiseksi ei tarvita tämänlaisia pikku-ukkeleita koska hänen tietoisuudessaan on osa joka ei ole itsessään tietoinen vaikka se ohjaakin toimiamme. Elämäntahto ei ole mikään pahantahtoinen tai hyväntahtoinen persoona. Jälkeläisnäkökulma taas tarkoittaa sitä että Schopenhaueriin on tavattu liittää "esi-evolutionistin" leimaa. Ja tämä on oikein, koska Kurzbanista ei voi puhua olematta puhumatta evoluutiopsykologiasta.
Kuitenkaan evoluutio ei ole aristoteelinen. Toki useinhan evoluution mielikuva on sellainen että voisi luulla että se ajaa kohti juurikin aristoteelista maailmaa. Kaikki kreationistien puheet siitä että evolutionismi johtaisi hedonismiin perustuvat juuri tähän ajatukseen. Ja he käyttävät sitä menestyksekkäästi juuri siksi että muutkin kuin kreationistit uskovat tämänkaltaisia asioita. Tämä on kuitenkin näkökulmana virhe ja osoitus evoluution osaamattomuudesta.
1: Osa tästä virheilystä on helppo huomata. Esimerkiksi se, että ihminen on sopeutunut oloihin jotka eivät vastaa modernia elämäntapaa, ja koska evoluutio on hitaahko, emme ole vielä ehtineet täysin sopeutua näihin muuttuneisiin oloihin. Näin esimerkiksi sokeritauti on nyt suorastaan kansantauti. Sillä elimistömme pyrkii kohti itsesäilytystä, vararavinnon keräämistä. Luolamiesaikana ei ollut suklaapatukkakoppeja tai karkkikauppoja. Sokeritautiin johtava mässäily johtuu siitä että emme ole sopeutuneet selviämään niistä uhista ja riskeistä joita karkkikauppa työmatkalla tuottaa. (Sanoo henkilö joka osti tänään 2kg karkkia työpaikalla jaettavaksi. Ja selitti että ei halua kuittia koska olisi noloa jos verottaja tai vaimo saisi selville miten paljon karkkia äijä mässää. Etenkin nyt kun olen karkkilakossa.) Näin ollen evoluutio ja luonnollinen elämäntapa onkin modernissa maailmassa paha. Tunteiden kuuntelu ja onnellisuuden tavoittelu ampuu helposti omaan nilkkaan.
2: Vaikeampi syy on sitä että ihmiset ovat erittäin syvällisellä tasolla paskoja evoluutioteorian ymmärtämisessä - vaikka kaikki kokevatkin osaavansa sen koska sehän on heistä "helpoin teoria ikinä" ; (Helppous on illuusio joka johtuu siitä että ihmiset eivät osaa evoluutiota mutta heillä on aiheestsa intuitiivinen mielipide. Joka taas on juuri niin simppeli kuin ihmisen intuitiopohjaiselle ajatuskyhäelmälle voikin olettaa. Ihmiset ovat tässä kohden tyhmempiä kuin kukaan heidän lajitoverinsa oikein haluaisi tunnustaa.) Ihmiset ajattelevat evoluutiota yksilötasolla eivätkä geenitasolla kuten pitäisi. Evoluutio tuottaa toki asioita joissa onnellisuus ja oma hyvinvointi ja kelpoisuuden kasvu ovat sama asia. Mutta tosiasiassa evoluutio selittää myös uhrautuvaa toimintaa ; Esimerkiksi voidaan arvioida kuinka monen jälkeläisen puolesta kuoleminen on evoluution kannalta heritabiliteettia kasvattava itsemurha. Evoluutio ei välitä yksilöistä.
Siksi ei pidä ihmetellä että evoluutiopsykologia tunnetaan nimenomaan modulaarisesta mallista. Sen ytimessä on ajatus siitä että ihmisessä on useita eri toimintamalleja. Näin itsepetos ja kaksinaismoralismi ovat ikään kuin jotain jota evoluutio itse asiassa tuottaa. Rationaalinen havaitsija joka näkee maailman sellaisena kuin se on ja joka rakentaa tästä koherentin teorian ei ole se mitä evoluutio tekee. Modulaarisessa mallissa ristiriidat ovat yksinkertaisimmillaan sen tapaisia mitä syntyy kun nälkäinen rotta laitetaan labyrinttiin jossa on tarjolla ruokaa sähköiskuja vastaan. Rotta voi varoa ruokapaikkaa kun sen ei ole nälkä. Ja sähköiskujen voimakkuus rajaa sitä miten nälkä rotalla tulee olla ennen kuin se altistuu sähköiskulle saadakseen ruokaa. Rotta haluaa samanaikaisesti poistua paikalta että mennä paikalle.
Emme kuitenkaan havaitse kaikkia konflikteja. Eagleman on tässä korostanut sitä, että suurin syy on tietoisuudessamme. Tietoisuutemme ei oikeasti ole "minä". Se on vain jäävuoren huippu. Valtaosa prosessoinnista on "refleksinomaista" tai intuitiivisempaa. Vasta kun asia on niin tärkeä että se pitää ratkaista erikseen tietoisuudessa, me kiinitämme siihen huomiota.
Mieli on tässä vähän kuin muistinauha. Emme huomaa taukoja, koska ei ole mitään joka tarkkailisi nauhaa näiden taukojen aikana. Ja jos meidän pitää rakentaa jokin tilanne, peitämme ilmiselvät aukkopaikat keksimällä niihin jotain.
Kutzban selittää miten joillain ihmisillä epilepsian korjaamiseksi tai aivovamman seurauksena aivopuoliskoja on eroteltu toisistaan. Tämän seurauksena syntyy erikoinen tilanne jossa toinen aivopuollisko voi saada informaatiota jota toinen puoli ei saa. Koska yhteyttä ei ole, viestit eivät kulje puolelta toiselle. Tämä johtaa erikoiseen käytökseen jolle "potilailla" on kuitenkin aina selitys. Ja se ei usein ole se selitys jonka luulisi. Ihminen voi jopa toimia hieman tätä ilmiötä kuvaavan "House MD" -jakson potilaan tapaan, jossa tämän käsi nähtiin ikään kuin erilliseksi persoonaksi koska se teki asioita joita henkilö itse ei tietoisesti tehnyt. (Kädellä ei tietysti ollut persoonaa, eli kyse ei ollut skitsofreenisyydesta vaan "skitsofreenisyydesta" jossa ihmisellä on samanaikaisesti kaksi rinnakkaista vastakkaista uskomusta.)
Huvittavaa on esimerkiksi se, että jos näille potilaille antaa valintatilanteen jossa on neljä aivan identtistä housua, ja käsketään heidän valita niistä yksi, he valitsevat yhdet housut. Kun heiltä kysytään, että miten he päätyivät juuri noihin, he eivät selitä identtisyydestä samaan tapaan kuin normaalit ihmiset. He selittävät viittaamalla valitun housun ominaisuuksiin. Esimerkiksi "koska nämä housut olivat siniset". Heistä tässä selityksessä ei ole mitään omituista, koska valitut housut ovat siniset. Vain "normaaliaivoiset" ihmettelevät että miten tämä on mikään selitys kun kaikki valikoimassa olevat housut olivat nekin sinisiä ihan samalla tavalla vieläpä.
Jonathan Haidtin mainio insestitarina kuvastaa hyvin sitä, miten vastaava toimii tavallisillakin ihmisillä. Ei toki housukysymyksessä, mutta idea on sama muissa. Haidt on tunnettu moraalikysymyksistään. Hän ajaa ihmisen lajityypillisen moraalin ideaa. Hän on kertonut tarinaa insestistä, jossa sisarukset päätyvät yhdessä keskustelemaan seksistä. Molemmat suostuvat kokeilemaan sitä. Toinen sisaruksista on nainen ja toinen on mies. Naisella on ehkäisypillerit ja mies käyttää kondomia. Seksi onnistuu, kukaan ei saa tietää asiasta. Suhde lujittuu yhteisen salaisuuden vuoksi. Teko ei toistu.
Haidt korostaa että ihmiset tuomitsevat tarinassa tapahtuneen. Kun heiltä pyydetään perusteluja, he viittaavat esimerkiksi lasten epämuodostumiin, joka on eliminoitu tarinassa ehkäisyn avulla. Kun nämä selitykset ammutaan pois, mieli ei muutu. Samoin jos perustelut ovat jotain muuta, ja nämä teemat siirretään hyväksyttävämpään paikkaan, mieli voi muuttua näistä perusteluista. Mutta mieli ei muutu siitä että teko on paheksuttava. Haidt korostaakin että insesti koetaan itsessään pahana, ja kaikki selitykset ovat vain tekosyitä jotka liimataan ad hoc tapahtumien päälle.
Tämä ei ole poikkeuksellista. Itse asiassa teemme tätä koko ajan. Kognitiotieteen piirrustustehtävät näyttävät että ihmiset täydentävät osittain nähtyjä asioita. He lisäävät tarinoihin yksityiskohtia ja täsmennyksiä joita siinä ei ole sanottu (liikkuminen voi esimerkiksi muuttua muistissa kävelyksi). Ihmisten perusideana on myös assimiloida asioita, eli he ylläpitävät vallitsevaa maailmankuvaansa. Ja aukot peitetään tämän maailmankuvan avulla. Valemuistot ovat yleisiä vaikka hyvin harva mitenkään kokee että heidän muistelunsa olisivat jonkinlaista illuusionrakentamisen ja valehtelun ristiriitosta jossa anekdootinkerrontatilanne olisi itsepetos muutetaan julkiseksi valehteluksi. Tätä listaa voisi jatkaa ikuisesti.
On hyvä että meillä on tämänlainen automaatti. Ihan sen takia että sisäinen konflikti on kokoaikainen tila. (Itsekin punnitsen tässä pizzan syömisen ja blogiin kirjoittamisen väliltä. Rehellisesti sanoen lopetan blogaamisen koska pizzanhalu on voittamaisill

Aristoteles,
bioestetiikka,
Eagleman,
Eco,
Haidt,
intentio,
itsepetos,
itsetunto,
Kahneman,
kaksinaismoralismi,
Kurzban,
Laasanen,
onnellisuus,
Schopenhauer,
seksuaalivalinta,
siveys,
tekopyhyys,
telos
keskiviikko 2. tammikuuta 2013
Toivon tragedia
"Professor Jove's opnion, standing as only someone today could, on the twenty first century peak of all history, heir to all mankind's experience, wisdom, and knowledge, that the greatest source of misery in this world, the greatest cause of anguish and hatred and sadness and death, was neither disease nor race nor religion. It was hope." ... "Pessimists, professor Jove replied, don't start war. It was hope, according to professor Jove, that was keeping Kugel up at night. It was hope that making he angry."
(Shalom Auslander, "Hope : a tragedy", s.38)
Joskus hyvät kirjat ovat sellaisia, että niissä on vain yksi vika. Se, että sinä et ole kirjoittanut niitä. Sitten joskus kirjat ovat sellaisia etti tiedät että sellaisen kirjoittaisit oikeasti jos kirjoittaisit kirjan. Tämän, kenties vähemmän mairittelevan, luokitelman saa minun mielessäni Shalom Auslanderin "Hope : A Tragedy". Se on kirja jota voi käsitellä vain juutalaisen mielenlaadulla. Tai minun mielenlaadulla. (Josta jälkimmäinen on kiistämättä paikoin aika juutalainen mielenlaatu miinus juutalaisuus.)
Kirja käsittelee tragediaa ja toiveikkuutta. Tai oikeastaan se käsitelee asunnon hankintaa, holokaustin uhria teeskentelvän äidin kanssa elämistä, ullakolla olevaa Anne Frankia, viimeisten lauseiden keräämistä ja oman viimeisen lauseen suunnittelua harrastuksena ja monia muita elämän kannalta oleellisia aiheita. Itse asiassa tämä blogaus on vain tulkinta kirjasta. Tulkinta joka pohjaa siihen että kokemus siitä että kirja on kuin "itse plus juutalaisuus".
Kirjassa perussävynä on korostaa sitä että toivo vaatii tragediaa, ja sen vuoksi ihmiset tuppaavat kehittelemään niitä itselleen. Esimerkiksi klassinen "miksi kana ylittää tien" saa siinä vastauksen (s.100) : "Because he was a schmuck." Ja tämä johtuu siitä että kana luulee että tien toisella puolella on vihreämpää ruohoa. "There are no wars on the other side of road? There is no suffering, no divorce, no failure? No hunger, no disease, no tears, no pain? They don't commit genocide on other side of the road, Mr Chicken?" Tämä on sitä mitä kirja pitää toivona. Ja se ei ole hyvä asia koska se saa ihmiset pakenemaan ongelmiaan. Ja ajautumaan uusiin ongelmiin. "Nobody said the chicken made it to the other side. Roads are no place for naive chickens dreaming of nirvana. There are cars on roads. There are trucks. And there are a lot of flattened chickens. Fef of them make it. And if one does, and he finds a Kentucky Fried Chicken there and says To heck with this, I'm going home, odds are even higher that he won't make it back."
Kirja täsmentää tätä teemaa esimerkiksi asunnonoston yhteydessä. Asunnon myyjä kun jakaa kaupanvalittajat kahteen luokkaan.
1: On kauppoihin pettyneitä, jotka vaativat eksaktia korjausta johonkin tiettyyn asiaan. Näissä kohden kysymyksessä on priorisointiongelma. He kokevat tuhlanneensa liikaa asuntoon, tai ovat tyytymättömiä asioihin jotka voidaan ratkaista. He yrittävät tehdä kauppaa kaupanteon jälkeen. Priorisoinnissa on kysymys neuvottelemisesta ja joskus ne ovat kohtuuttomia ja joskus eivät. He ovat kuitenkin yleensä jotenkin kaunaisia, ja heidän toimintansa kumpuaa ressentimentistä.
2: Sen lisäksi on yleinen malli aina kohtuuttomia asiakkaita jotka ovat omistajan syyllisyydestä kärsiviä ; he ovat asiakkaita jotka valittavat epämääräisemmistä tai korjaamismahdollisuuden ulkopuolella olevista asioista. Heitä painaa enemmänkin se, että he ovat itse asiassa tyytyväisiä itse taloon, mutta eivät koe ansainneensa sitä itselleen. He kokevat saaneensa asiat liian helpolla (s. 117) "People in Africa are starving, and there they are with fifteen thousand dollar industrial Wolf oven they never even use." Heihin voi auttaa vain asennekasvatus. "I tell them they are right. I tell them they don't deserve it. I tell them nobody does. Abraham was an adulterer. Moses was a murderer. Jesus jacked off, bet on it. That's why he wept. It's not ugly world because you are in it, I tell them : I tell them they're ugly because they're in this world." Ja jos asennekasvatus ei auta, niin sitten nämä epäasiakkaat pitää ajaa pois.
Tämä on kirjan teeman, toivon, kannalta relevantti juuri siksi, että uuden asunnon ostaminen on toiviotie, jokin jossa kana on ihminen. Uusi asunto on se tien toinen puoli. Ja luonnollisesti tie korvautuu jollain muulla. Samalla nousee esiin se, että olojen hyvyyden ja huonouden lisäksi on myös käsitys ansaitsemisesta. ; Pahan ongelma ja toivo ovatkin ikuisessa dilemmassa : Jos asiat eivät ole hyvin, pahan ongelma on reaalinen ongelma koska asiat eivät ole hyvin. Jos asiat eivät ole hyvin, niin hyville ihmisille ei tapahdu hyviä asioita ja/tai pahoja ihmisiä ei rangaista heidän pahoista teoistaan, jolloin se ei tunnu reilulta. Joten pahan ongelma on edelleen reaalinen ongelma.
Ansaitsemisen puolta kirja korostaa marttyyriudella. Tässä ytimessä on holokausti, jota lähestytään muutamalla eri tavalla. (Kuten mainittua, kirja on alleviivatun juutalainen.)
1: Kirjan päähenkilön ullakolla asuu Anne Frank. Syy on se, että hänen päiväkirjansa ovat päätyneet julkisuuteen. Frank ei olekaan oikeasti kuollut holokaustissa, mutta kun hän oli mennyt kertomaan asiasta kustannustoimittajalle - ja todistanut henkilöllisyytensä esimerkiksi viittaamalla kirjan sensuroituihin osiin jotka ovat vain hyvin harvan tiedossa - oli käsky ollut se, että olisi parasta "pysyä kuolleena". Tämän vuoksi hän päätyy piilottelemaan ullakolle, eli tekemään juuri sitä mistä hän päiväkirjansakin kirjoitti. Aito marttyyri vaatii kuolleenaolon, koska elossaoleva marttyyri ei ole jotenkin yhtä aito ja riipaiseva saman tekstin kirjoittaja kuin kuollut marttyyri..
2: Toisena hyvänä esimerkkinä toimii se, että päähenkilön äiti on jäänyt yksinhuoltajaksi kun päähenkilö on vielä ollut lapsi. Yksinhuoltaja on pohjalla, mutta toisaalta hän ei saa tukea. Jos lapset epäonnistuvat elämässä, niin se johtuu tästä eroamisesta. Näin ollen yksinhuoltajalla on raskautettu vastuu samanaikaisesti kun tilannetta on tavallista vaikeampi hoitaa. Päähenkilön äiti on ratkaissut ongelman omituisella tavalla. Hän on rakentanut itsensä ympärille holokaustimyytin, tarinan siitä että hän on kokenut holokaustin kauheudet. Hän on iältään hieman nuori ollakseen oikeasti holokaustin kokenut, mutta ei niin nuori että tämä huijaus ei menisi moniin läpi. Hän tekee tätä näytelmää jopa omille lapsilleen. (s. 125) "Mother insisted it was just adding a context, making history come alive." Ei auta että tarjolla olisi vaihtoehtoinen kertomus "A better story, truer story: her story. A story of moving on, he said, of a woman left alone and raising, against the odds, a pair of semi-normal, occasionally functioning children with only mild sexual dysfunctions." Sillä jos samaan päätyy holokaustin uhri, on se onnistuminen ja jotenkin herooista. Kysymys on siis ansaitsemisesta.
3: Kirjassa moralisointia harjoitetaan esimerkiksi viittaamalla siihen että jotain asiaa pidetään paheksuttavana koska moralisoijan sukulaisia on kuollut holokaustissa. Tällöin kiista menee jopa siihen, että kenellä on ollut enemmän sukulaisia holokaustissa. Sillä heidän marttyyriytensä jotenkin kantaa sukulaisuuden kautta, kysymys on siis geneettisestä marttyyriudesta joka on vähintään yhtä abstraktia kuin päähenkilön äidin marttyyriys. Mutta jota ei jotenkin pidetä valheellisena vaan reaalisena.
Kirjan näkemyksen mukaan ongelmana onkin oikeastaan se, että nykymaailmassa ihmisten oletetaan olevan jotain erityistä. Heidän itsetuntoaan tuetaan, jopa ylituetaan. Suuri ego on tässä mielessä muuntunut hyveeksi. Ongelmana on kuitenkin samanaikaisesti se, että kulttuurissamme vaaditaan myös ansaitsemista. Itsetunto on pakko olla kaikilla mutta se ei saisi kuitenkaan olla kupla. Suurin osa ihmisistä ei kuitenkaan tee mitään erityisen hyvin. Keskiverto ihminen on lähinnä kohtuullinen jossain. Näin ollen pettymyksiä seuraa. Maailmasta on samanaikaisesti kovia odotuksia muulta maailmalta että kovia vaatimuksia itselle ja etenkin muille ihmisille.
Lisäksi kunnon toiveikkuuden kokemus syntyy vain kriisissä. Ihmisellä jolla asiat ovat periaatteessa hyvin ei tarvitse toivon tunteita, eikä juurikaan koe niitä. Ja koska ihmisillä asiat ovat yleensä kohtuullisen hyvin, he eivät saa katastrofista marttyyrinkaapua itselleen. Tämä johtaa ansiottomuuden tunteeseen joka on sitten pahaksi itsetunnolle ja noidankehä on tätä myöten valmis. ; Itsetunto ja ansaitseminen vaativat onnistumista, joka on maailmassa vaikeaa, pitäisi siis opetella vähemmän toiveikkaaksi ja kestämään epäonnistumisia. Maailmaa myös pidetään perustaltaan hyvänä joka asettaa vaatimuksia, ja koska maailma ei ole tämänlainen odotustenmukainen paikka, on tästä seurauksena murhetta. Vähempi toiveikkuus riittäisi.
Tämän tiedostaa tietysti erityisesti siinä vaiheessa kun ihmistä kohtaa aito katastrofi. Sillä kuten holokausti todisti, ei juutalaisten tästä sukupolvesta tullut erityisen vahvaa, kasvanutta, kypsää, toiveikasta ja itsetunnoltaan kunnossa olevaa sukupolvea. Päin vastoin, holokausti rakensi rikottuja, traumatisoituja, keskivertoa ihmistä hauraampia konfliktinkestäjiä. Konfliktin antaessa marttyyriuden ovat muut asiat pielessä. Toiveikkuuspeli onkin siksi asetettu sellaiselle asetuksille, että sen sääntöjen mukaan pelaten onnistua ei edes voi.
Siksi kulttuurimme lähestyykin asioita keinotekoisilla katastrofeilla. Tässä maailmanlopun profetiat ovat oleellisia. Ihmiset ovat itse asiassa sortuneet niihin aina. (s. 105) "Fucking Ezekiel, he thought. How difficult could it be to be a prophet, anyway? Predict the absolute worst horrors you can imagine - persecutions, atrocities, fires, floof, famine - and odds are pretty good they'll come to be. I see misery and suffering, I see pain and anguish. I see gnashing of teeth and desperate prayer but no help will arrive. Really? You think? Isaiah, Jeremiah, Ezekiel - each one foresaw more misery than the one before, and what did that abject of pessimism; that supernal, sorrowful, suffocating cynicism get them? It got them their own books in the Bible, that's what. Not little ones, either - fifty, sixty chapters a piece. You know who didn't get his own book in the Bible? The guy who said It's going to be okay, folks; honesty, I think it's coming around."
Nykyaikana maailmanlopun ennustelut ovat tärkeässä ja näkyvässä osassa juuri siksi, että ne eivät tarjoa ydintä pessimismille. Sillä maailmanloppuun suhtaudutaan survivalismin hengessä. Kukaan maailmanlopun kannattaja ei ajattele olevansa se joka tuhoutuu maailmanlopussa, vaan juuri se joka pelastuu. He saavat toivon maailmanlopun tunnelmista, joissa on katastrofin ainekset. Lisäksi se tarjoaa omituisen tavan nähdä kaikki mahdollinen pikkukiusakin suuremmassa kontekstissa ; Ne ovat merkkejä ja alkusoittoja. Näin pikkuasioista voidaan valittaa entistäkin helpommin ja omaa yleistä tyytymättömyyttä voidaan purkaa muin keinoin. Ja lisäksi erimielisyydestä saadaan pikkukinoja, eli oma elämä saadaan tehtyä rippusen vaikeammaksi ja epämukavammaksi. Näiden voittaminen ja kestäminen tuo kokemusta siitä että kaikki se mikä on saatu on jotenkin ansaittua. ~ Toisin sanoen tämä tarkoittaa sitä että maailmanlopun henki tekee ihmisistä pikkumaisia ja antaa pikkumaisille ihmisille luvan olla entistäkin pikkumaisempia.
Tämä kirja auttaa kenties hieman jäsentämään sitä, miksi en ole optimisti, ja itse asiassa pidän optimismia tarpeettomana. En kannata kuitenkaan myöskään kaunassa rypemistä. Ihanteena on se, että asioita ei tarvitse sensuroida, mutta ei ylivärittääkään. Ihmisillä olisi yritys parempaan ja yritys tehdä parhaansa, ja he kestäisivät myös tähän liittyvät epäonnistumiset. Tämä ihanne on hyvin vaikea elettäväksi, se vaatii hyvin kypsää mieltä ja ihmistä ; Mutta se ei sentään ole tyystin mahdoton, toisin kuin toivoon ja reiluuteen perustuva maailmankuva.

Auslander,
epäonnistuminen,
holokausti,
hyvä elämä,
itsetunto,
juutalaisuus,
kauna,
kirjallisuus,
kärsimys,
maailmanloppu,
marttyyri,
optimismi,
Pahan ongelma,
pessimismi,
ressentiment,
toivo
sunnuntai 9. joulukuuta 2012
Kristityn persoona, identiteetti ja kristillinen toiminta
"Tekno-Kekon mielekäs maailmanhistoria" kuvaa identiteetistä ja sen suhteesta persoonaan jotain hyvin olennaista : "identiteetti on käsite, jota käytetään täsmälleen väärin. Se ei tarkoita sisimpää, vaan se on julki huudettu mainos. Todellinen minä on aina yksityinen ja intiimi, ja sen kuuluukin olla osittain salattu. Identiteetti ei ole missään tekemisissä persoonallisuuden kanssa, vaan se on joukkotunnus, jäsenkirja, propagandaväline, liehuva lippu, tapa vittuilla. Identiteetillä ja persoonalla ei ole enää mitään tekemistä toistensa kanssa, jos koskaan olikaan. Valmiiksi nimikoituja muodikkaita identiteettejä myydään ja vaihdetaan apteekin hyllyltä." Myös identiteetin suhde arvoihin on hänestä hyvin erilainen kuin miten se nähdään "Milton Rokeach jatkoi uraansa sosiaalipsykologina laatimalla erotteluja, joissa hän selvitti, että asenteet ovat keinotekoisia ja niitä voidaan helposti vaihtaa ja muuttaa, mutta arvot ovat perustavanlaatuisia. Asenteita voi olla tuhansia, mutta perusarvoja voidaan erottaa korkeintaan 10-12 kappaletta. Asenteista ei löydy identiteettiä, mutta arvot ovat identiteetin kannalta keskeisiä." Eli maailmankuva ja identiteetti ei rakenna arvoja, vaan arvomaailma omalta osaltaan rakentaa identiteetin.
Tämänlainen tilanne tulee väistämättä vastaan. Esimerkiksi teksti "Not that kind of Christian" kuvastaa juuri sitä tunnetta jossa oma persoona ei vastaa sitä identiteettikuvaa joka syntyy kun joku kuulee että edustat tiettyä identiteettileimaa ; "I’m a Christian. But wait, I’m not that kind of Christian. I’ve felt it and said it dozens of times. Have you? You know, when someone finds out you are a Christian and you feel like you must clarify, or worse, apologize?" Kristittynä olemiseen liittyykin väärintulkinnan mahdollisuus. Näitä kutsutaan stereotypioiksi tai ennakkoluuloiksi. Ja ne liittyvät juuri siihen että identiteetti ei ole sama kuin persoona. Ulkopuolinen näkee vain identiteetin ja oikea ihminen on aina erilainen kuin tämä. ; Tilanne on epäsymmetrinen. Kaikki tieto ei ole molemmilla puolilla samaa ja tarkistettavaa.
"Tieteen kuvalehti (5/2005)" kuvaa tätä tilannetta sivulla 61 : "Useimmat tiedostavat, millaisia odotuksia ja asenteita tietoihin ja taitoihin kohdistuu, ja siksi omia kykyjä arvioidaan niitä vasten. Ihmisten on kuitenkin vaikeaa ymmärtää toistensa ajatuksia ja tekoja ja niiden vaikuttimia syvällisesti. Siksi muiden ajatukset ja teot arvioidaan kautta linjan tavalla tai toisella huonommiksi kuin omat." Tästä seuraa muun muassa Lake Wobegon effect, se, että valtaosa ihmisistä kokee olevansa keskivertoa parempia (Esimerkiksi 80% autoilevista ihmisistä ihmisistä kokee kuuluvansa parhaaseen kolmasosaan kuskeista.) Tämä tietysti vahvistuu "Bias -ilmiöllä tarkoitetaan tiedon vääristymistä, koska ihmisellä on taipumus ottaa huomioon enemmän omaa käsitystä tukevia tekijöitä kuin sitä kyseenalaistavia seikkoja." Siksi Tieteen Kuvalehden artikkeli onkin nimetty otsikolla "Suuruudenhulluus on hyvää itsepetosta". Hyöty tyulee esimerkiksi siitä että ihminen saa voimavaroja vaikeissa oloissa sinnittelyyn "Aivojen koon kasvun ja henkisten kykyjen kehittymisen ansiosta varhaiset ihmiset pystyivät ennakoimaan omien tekojensa seurauksia. 1,7-1,8 miljoonaa vuotta sitten eläneelle pystyihmisellekin savannin ylittäminen oli todellisten ja kuviteltujen vaarojen sävyttämä retki, jolla saattoi menettää henkensä. Ajatteleva ihminen ei selviydy hengenvaarallisessa ympäristössä jos hänellä ei ole itseluottamusta."
Tämä kuvastaa hyvin sitä että hyvä itsetuntemus, jossa illuusioita omista kyvyistä ei ole, on liitoksissa pessimismiin. Samalla tästä voidaan vetää Kahenmanin päätöksentekoon liittyviin tutkimuksiin joissa huomataan että ihmisellä automaattisesti aivojen heuristiikkaan (~tiedonhakuun/datan tulkintaan liittyvä prosessointi) kuuluu kaksi osaa. On intuitiivinen "Systeemi 1" joka harjoittaa nopeaa mutta paikoin virheitä tekevää asioiden tulkintaa, on hyvinkin vahvasti liitoksissa stereotyyppiseen ajatteluun, ennakkoluuloihin ja assimilointiin (siihen että ihminen vahvistaa omia ennakkokäsityksiään ja hylkää sen kritiikin helposti) ja liialliseen luulemiseen omista kyvyistä. Se toinen heuristiikan osa, eiautomaattivaihteella oleva, järkeilevä - ja esimerkiksi tieteellisessä ajattelussa tarvittava - "Systeemi 2" taas on työläs ja sen kanssa eläminen on usein vaikeaa.
Tämä liittyy oleellisesti identiteettiin. Sillä se toimii molempiin suuntiin. Kun meillä on kristitty joka korostaa olevansa jotain muuta kuin "sellainen kristitty", hän on tiedostanut että tilanteeseen liittyy konflikti. Kristillisyys on identiteetti joka synnyttää toisissa sterotyyppisiä vaikutelmia. Tämä ei vastaa omaa ihmisyyttä. Samalla "ei tämänlainen kristitty" kokee itsensä paremmaksi ja hänen kuvansa kristillisyydestä on valoisampi kuin mitä se oikeasti on. Ja siksi hän ohittaa kritiikin helpommin viittaamalla asialliseenkin kritiikkiin sillä että se koskee "niitä toisia kristittyjä", jotka eivät ikään kuin ole "aitoja kristittyjä". Tämän molemminsuuntaisen tilanteen kautta konfliktit tavallaan maksimoituvat. ; Tämä on ihmislajille tyypillistä. Meille tärkeää on jako "meihin ja muihin" ja sosiaalisuutemmekin on tämän sävyttämää.
Identiteetti on sosiaalisuuteen liittyvä mainos. Ja kuten kaikki mainokset, se on vähintään osittain illusionaarinen.
Lisäksi identiteetti liitetään usein toimintaan. Ei ole tavatonta ajatella että kristityllä on kristityt arvot ja että hän tekee kristittyjä tekoja. Kuitenkin jokainen näistä kolmesta osiosta on suurelta osin toisistaan riippumattomia. Ja tämä on yksi syy sille, miksi hyvin usein selitys siitä että "en ole sellainen kristitty" on irrelevantti. Se kyllä kertoo todellisuudessa siitä että ihminen ei kannata niitä arvoja ja tekoja joita "ne tietyt" (keitä ne tästä kyseisestä kristitystä riippuen sitten ovat) kristityt tekevät. Kuitenkin usein kristinuskon kritiikki ei ole pohjimmiltaan identiteettiin kohdistuvaa. Ne kohdistuvat tekoihin.
1: Esimerkiksi oma leppoisten kristittyjen eli leppoiston kritiikistäni koostuu heidän passiivisuudestaan ; Näen että usein ylikorostetaan fundamentalistien kauheutta ja vähätellään leppoiston merkitystä. Kritiikkini ydin on siinä että "Leppoisto" koostuu pääosin sääliöistä jotka eivät hyväksy fundamentalistien toimia mutta eivät nosta sormeaankaan thedäkseen sille mitään. Kirkossa on siis kaksi pääsuuntausta, joista toinen on aktivistinen ja aggressiifinen fundamentalismi jossa ihmiset tekevät mihin uskovat. Ja se toinen puoli joka ei rajoita edellistä mitenkään vaan nysvää moniarvoisuudesta moniarvoisuuden vuoksi. Tekemättä jättäminen on teko samalla tavalla kuin valitsematta jättäminen on valinta. Tämä noudattaa koulukiusaamisen logiikkaa jossa olen suurimman merkityksen antanut sivustakatsojille jotka eivät puutu asioihin vaikka voisivat. Ja siksi marginaali voi tehdä mitä haluaa ja uhrit jäävät suojatta. Vain fundamentalisteilta löytyy puolustushenkeä, mutta valitettavasti he ovat itse toimijoita tässä, joten heiltä on turha odottaa mitään. Mutta niin on niistä humaaneista "emme ole fundamentalisteja" -kristityistä. Jotka ovat vain suoja fundamentalisteille, jotka kritiikin koittaessa menevät passiivisen massan taakse selittämällä että olemme kristillinen valtio jossa suurin osa on kristittyjä ja että ei kristinuskoa saa pilkata. Vaikka kysymys onkin vain näistä räyhäkkeistä. Passiivinen siipi toimii suojana heille, ja korostaa että nämäkin saavat uskoa miten haluavat.
Karkeasti sanoen toiminta vain liitetään (vähintään osittain stereotyyppisesti) kristittyihin. "Christian is as (worst) christians does" -hengessä. Ateisti ei ole kristitty, joten hän näkee helposti vain toiminnan ja identiteettiliitoksen ja tekee tästä (mahdollisesti hätäisen päätelmän) koko kristillisyydestä. Tämä ei johdu sivistymättömyydestä vaan siitä että käytännössä joka ikinen ihminen tekee näin.
Identiteetin ja toiminnan välinenkin suhde voi saada valoa "Tekno-Kekon mielekkäästä maailmanhistoriasta", jossa hän käsittelee "mustapaitoja". Tämä on erinomainen, koska tässä musta paita on selkeä tyylipuhdas identiteetti. Ja se liitetään aktivismiin, eli toimintaan. Tekno-Kekko kuvaa että teoilla on ehdottomasti identiteettiin liittyvä puoli "Ennen vanhaan kuka tahansa ei päässytkään natsiksi. Vaatimustaso oli kova ja yleisö odotti asiasta oikeita näyttöjä, sellaisia kuin presidentti Ståhlbergin muiluttamista itärajalle, punikkien pöksyjen repimistä torilla, ja osallistumista taisteluihin Francon riveissä" mutta kuitenkin samalla teot ovat identiteetille hieman sama kuin identiteetti oli persoonalle. Eli niillä on yhteinen pohja, mutta ei useinkaan yhteyttä. Esimerkiksi mustapaitojen kanssa erimieliset kommunistit käyttivät mustia paitoja ja osallistuivat paraateihin. "Koska kommunistit eivät saaneet järjestää poliittisia mielenilmauksia, jotka ovat valtiollisen toiminnan hienovaraisin ja täysijärkisin osallistumisen muoto, he kaikessa ystävyydessä menivät mukaan IKL:n marsseihin. Tärkeintä oli näyttäytyä julkisella paikalla, koska blogeja ja Facebookia ei ollut käytettävissä. Lippujen väri oli sivuseikka, pääasia että sellaisia oli."
Kenties maksimaalinen identiteetin ja toiminnan välinen ero on se, että identiteetti on usein jotain jonka jokin toinen antaa sinulle. Identiteetti on mainos ja se on ihmisen julkisuuskuva. Näin ollen identiteetti, toisin kuin persoona, ei ole täysin ihmisen itsensä hallinnassa. "Löperönä nykyaikana natsiksi pääsee tekemättä mitään kunnianhimoista. Riittää että syö makkaraa, katsoo jääkiekkoa, tanssii mies-naisparissa, on huolissaan sananvapauden toteutumisesta, tai äänestää euroviisukarsinnoissa Stigiä, joka tepastelee lavalla flanellipaidassa ja lippalakissa. Se onneton joka tekee näin, on automaattisesti persu, natsi, rasisti ja homofoobikko. Ainakin jos kysytään facebook-kuuluisuuksilta, jotka ovat ymmärtäneet oikein sosiaalisen median mahdollisuudet modernin vaikuttajayksilön toimenkuvassa: se on tehnyt mahdolliseksi harjoittaa silmitöntä vouhotusta 23 tuntia vuorokaudessa. Viimeinen jäljelle jäänyt tunti käytetään siihen, että uhotaan muuttaa Ruotsiin. Mitään ei tapahdu."
Tämä taas liittyy siihen, että nykyään ihmiset yhdistävät tiedostamisen samaksi kuin aktivismi. Eli jos kirjoittaa facebookstatuksia lisää tietoisuutta. Ja tiedostaminen itsessään muka jotenkin ratkaisisi ongelmia. Tässä yritetään tietysti vaikuttaa identiteetin kautta ihmisten arvoihin, joka on - kuten aiemmin tässä blogauksessa esitinkin - melko omituinen luulo. Väärä identiteetti koetaan nimittäin usein loukkaavana. Ja kristittykin voi pahastua siitä että joutuu jatkuvasti perustelemaan että on kyllä kristitty mutta ei sellainen. Ja tämä ei ainakaan vähennä konflikteja. Taipumus siihen että toisen asiallinenkin kritiikki nähdään osana vääristelyä kasvaa, ei suinkaan vähene, tämälaisen "tiedostamisen" kautta.
Ateistienkin on tietysti helppoa löytää tästä vaihtoehto. Brotheruksen "uusateismi olkiukkona" kun kuvastaa sitä, miten tekokunnioitusta voidaan käyttää käsien pesun menetelmänä. "Stephens aloittaa näennäisen kunnioittavalla puheella vanhoista ateisteista kuten Xenophanes, Marx, Nietzsche ja Freud. Nämä kuulemma lähestyivät "jumalien kaatamisen vaikeaa tehtävää" asianmukaisella nöyryydellä, vakavuudella ja moraalilla ja Marxin kirjoittama Hegel-kritiikki on Stephensin mukaan edelleen paras ikinä kirjoitettu ateismin puolustus. Uusi ateismi sen sijaan on hänen mielestään ylilyövää, ylimielistä, epähienoa ja heppoisesti argumentoitua - ilman että hän toisi esille yhtäkään ateistien esittämää spesifiä argumenttia. Kuulemme että uusateistit ovat sensaatiohakuisia mediapellejä, epäfilosofisia ja historiaa tuntemattomia ja että uusi ateismi on ohimenevä villitys, kevyttä viihdettä, jolle tulevat polvet naureskelevat ja joka uppoaa kansaan vain koska kansa on niin sivistymätöntä. Uuden ateismin maailmankuva Stephensin mukaan on kylmä ja lohduton eikä tarjoa - toisin kuin Marx - mitään mallia onnelliselle elämälle ja yhteiskunnalle. Stephens menee jopa niin pitkälle että keksii vielä uusateismillekin uuden termin: hän haluaa kutsua sitä pikku ateismiksi erotuksena oikeasta (vanhasta) ateismista ja sen edustajia pikkuisiksi. Mitäs tuollaiseen vuodatukseen oikein voisi sanoa? No esimerkiksi että kaikki 2000-luvun ateismiteokset argumentoivat huomattavasti laadukkaammin, monipuolisemmin ja filosofisemmin jumalien olemassaoloa vastaan kuin mikään Marxin teos, että ateismin ja uskontojen filosofia ja historia ovat laajasti käsiteltyjä esimerkiksi Hitchensin ja Dennetin teoksissa ja että jumalien olemassaoloa vastaan esitetyt argumentit ovat päteviä riippumatta siitä missä määrin ne tarjoavat malleja elämälle ja yhteiskunnalle. Lisäksi voidaan todeta, että uskonnollisilla ateismin vastustajilla näyttää 2010-luvulla olevan kunnon perusteet yhtä vähissä kuin kreationisteilla kun he joutuvat turvautumaan valheellisiin olkinukkeihin ja lapselliseen nimittelyyn kritiikissään sen sijaan että keskustelisivat itse ateistien esittämien perusteiden oikeellisuudesta."
Kristittyihin tämä kikka on helppo soveltaa. Sillä moni uskonnotonkin käyttää rakennetta jossa kritisoidaan fundamentalisteja mutta kunnioitetaan muita kristittyjä. Tämä tulee kuitenkin esiin aina vain siinä yhteydessä kun haukutaan niitä tiettyjä kristittyjä. "Ei koske kaikkia kristittyjä" -leima onkin itse asiassa monesti kritiikki-immunisointi joka tehdään sitä varten että joku pahastuu kun kuvaus ei heistä osu kristittyihin. Se, että kehuu kohteliaasti valtaosaa kristittyjä ei siis ole oikeasti kristittyjen hyväksymistä vaan jotain aivan muuta. Tekokunnioitus joka ei toimi muuna kuin käsien pesuna joka korostaa että "ei minulla ole tässä asennevammaa kun kehun tässä alkuun joitain kristittyjä" ei ole kovin kaunis asia. Sillä jos sen uskoo, on lähes taattua että mukana on asennevammoja. Toki, meillä kaikilla on niitä. Minullakin. ; Tämän tiedostaminen tekee minut surulliseksi, rajallisuuden ja järkevyysrajojen kohtaaminen myös iskee kovasti itsetuntooni - ja kovan egoni ja temperamenttini vuoksi kombinaatio tekee minut vihaiseksi. Onnellisuus ja viisaus ovat tosiaan monesti vaihtoehtoisia. Filosofina valinta näiden kahden väliltä ei edes pitäisi olla mikään kysymys. Ellei filosofiaa sitten määritetä muuksi kuin "viisauden rakastamiseksi".
| Miksi Te aina tarjoatte minulle hirteen menoa? |

Brotherus,
fasismi,
heuristiikka,
identiteetti,
ihmiskuva,
ihmisyys,
internet,
itseluottamus,
itsepetos,
itsetuntemus,
itsetunto,
Kahneman,
kristinusko,
Lake Wobegon effect,
psykologia,
Rokeach,
sosiaalisuus,
Stephens
Pieni ajatus : Internethölmöt (eivät tajua että tieto on taito)
Ihmiset ovat yleisesti ottaen yllättävän hölmöjä. Esimerkiksi onnellisuustutkimuksissa on havaittu, että pessimisteillä on paras itsetuntemus mutta huono itsetunto. Ja optimisteilla on hyvä itseluottamus mutta huonompi itsetunto. Tämä kertoo tavallaan kaiken oleellisen ihmisten kyvykkyydestä.
1: Minuahan kuvaa kolmio jossa on vahva itsetuntemus, ja erittäin huono itsetunto. Kolmio pysyy kasassa koska minulla on valtava ego joka taas kumpuaa temperamentista.
Nicholas Carrin "Mitä internet tekee aivoillemme" kertoo siitä että ihmisten aivot ovat kuitenkin muokkautuvat. Hän korostaa tässä lukemisen merkitystä. Lukeminen vaatii keskittymistä ja tämä muokkaa ajattelua. Internet taas tutkimusten mukaan ohjaa enemmänkin silmäilylukemiseen. Carrin näkemys on siitä mielenkiintoinen että esimerkiksi Wikipedian voidaan nähdä harjoittavan sinne kirjoittavien aivoja. Mutta ne jotka lukevat sitä ovat sitten aivan toinen asia. Heidän kognitiiviset kykynsä muuttuvat : Heistä tulee hyviä silmäilijöitä. Tämän hintana on se, että työläämpi prosessointi vaikeutuu tässä sivussa.
Lukemisen vaikutuksia on tunnettu myös uskontotieteen puolella. ; Boyer kuvaa "Ja ihminen loi Jumalat" -kirjassaan sitä, miten suullinen perinne on usein hajanaisempaa. Vasta kirjallinen materiaali mahdollistaa kompleksin uskonnon jolla on tietty muuttumaton sisältö jota voidaan opettaa sellaisenaan ja tehdä tästä uskonstandardi. Suullinen perinne muokkautuu, asioita unohtuu helpommin ja niiden kompleksisuus on pienempi. Carrin internetmaailma on siis tavallaan paluuta kirjallisesta kulttuurista suulliseen kulttuuriin - tai ainakin puolikirjalliseen kulttuuriin. (Esimerkiksi YouTube -luennot ovat hyvin suosittuja. Itse suosin tekstiä. YouTubeluento kun vie helposti tunnin ja niissä sisältöä on aikaan nähden itse asiassa aika vähän.)
Nähdäkseni internet onkin tehnyt hyvin ongelmallisia asioita ihmisille. Internet yksinkertaisesti hämmentää ihmiset. Internet tekee meidät tyhmiksi. Eikä pelkästään millä tavalla tahansa tyhmiksi ja millä keinoin. Vaan hyvin omituisesti.
Se, mitä internet tekee on pääsy (accessibility) informaatioon. Tämä yksinään harhauttaa ihmiset uskomaan että meillä olisi samanlaatuinen tiedon hallussapito (possession). Kuitenkin tosiasiassa informaation lukeminen ja copy-pasteaminen ei vielä tarkoita että dataa käytetään oikein. Ja tästä seuraa se, että tosiasiassa emme ole yhtä hyviä. Meissä on eroja. Ja internet ei suinkaan tee meitä tasa-arvoisiksi. Se päin vastoin helposti kasvattaa tätä kuilua. Ainut mitä internet tekee, on se, että se poistaa rahan vaikutuksen ; Jos on fiksu käyttäjä, internet on hemmetin halpa tapa oppia.
Ihmiset jotka välittävät tietämisestä ja jotka ovat ahkeria ovat etulyöntiasemassa. Heille internet ei ole passiivinen tietrovarasto vaan se on työkalu jolla opetellaan asioita lisää. Ainut mikä informaation helppo saatavuus (accessibility) tekee on se, että muistia ei tarvitse kuormittaa knoppitiedoilla. Sen vuoksi knoppien ulkoa pänttäämisen (mallia koraanin tai kalevalan ulkomuistista resitointi) voidaan korvata vielä laadukkaammalla prosessilla ; Tiedonhakuheuristiikalla sekä datankäsittelytaidoilla. Siinä missä vanhan mallin oppinut muisti enemmän asioita, informaatioajan oppinut tietää mistä tarvittavat yksityiskohdat löydetään ja ymmärtää miten dataa käsitellään. Datan muistamisesta siirrytään datan ymmärtämiseen. Tämä on askel laadukkaampaan päättelyyn ja perusteluun.
Sen sijaan moni ihminen ei tiedon helpon saatavuuden vuoksi edes pänttää niitä ulkoa. Heille internet ei ole mikään työkalu jolla opetellaan asioita, vaan se on enemmänkin tekosyy heidän omalle ignoranttiudelleen. Heille google on keino jolla he voivat löytää tekosyitä heidän rakkaana pitämilleen maailmankuville ja dogmille. Tästä seuraa se, että he päätyvät puolustamaan virheellisiä ja epätieteellisiä näkemyksiään. Google löytää kyllä tukevia tekstejä mistä tahansa aiheesta. Näiden ihmisten perusstrategiana on laiskuus. He googlaavat viisitoista sekuntia ja vastapuoli joutuu tekemään lähdekritiikkianalyysin, käytettyjen argumenttien loogisen rakenteen tunnistamisen. Tämän rakenteen oikeellisuuden varmistamisen. Sen tarkistaminen onko esimerkiksi tekstissä kritisoitu asia esitetty oikein vai olkiukottaen. Sen tarkistaminen onko tekstissä asiavirheitä. Sen tarkistamiseen mitä tiedemaailma yleisesti ottaen on mieltä aiheesta ; Mikä on vallitseva paradigma ja onko kilpailevia paradigmoja paljon.
1: Oma prosessini on edellämainittu. Mielestäni tässä on tärkeysjärjestys. Vähiten tärkeä on viimeiseksi. Carrin pinnallinen sen sijaan ei ole lähdekriittinen vaan katsoo onko päätelmät ja niiden henki samaa maailmankuvaa kuin hänen omansa. Oikea lopputulos on luottamusta. Muuten otetaan kriittinen kanta. Tekstiä ei analysoida vaan kerätään tekstistä mielikuvia. Sitä vastaan ei argumentoida, vaan yritetään miettiä miksi oma maailmankuva ei sitä hyväksy. Hän ei tarkista asiavirheitä, vaan katsoo vastaako se hänen vallitsevia mielikuviaan. Lopputuloksena ei ole argumentaatiota vaan mielipiteilyä. Ja sen laatu ei ole kovin hyvää.
Ja tässä prosessissa se vastapuoli oppii enemmän. Google on tehostanut hakemista niin että pikagooglailija-linkflooderi ei oikeasti opi yhtään mitään. (Teknisesti ottaen he oppivat jotain. He oppivat tekemään iskevämpiä retorisia onelinereitä, jotka ovat heidän argumentinkorvikkeitaan.) Internet tekee meistä siksi hyvinkin eriarvoisia. Kompetenssierot ovat huimia, ja erot tuppaavat vieläpä kasvamaan. ; Ainut mitä tiedon saatavuus (accessibility) antaa kompetenssipuolelle (possession), on se, että asiavirheitä on helpompi tarkistaa. Ilman lähdekritiikkitaitoa myös tämä osuus menetetään. Tämä taas on vaikea taito joka vaatii todella paljon harjoittelua.
Uskaltaisinkin sanoa että ne ihmiset joilla on kirjojenlukukyky osaavat keskittyä ja heille internet voi tarjota hyvän tehostuskeinon. (Siis muunkin kuin itsetehostuksen, joka on tietysti aina itselle miellyttävää toimintaa.) Väärin käytettynä se johtaa kuitenkin juuri siihen mistä Carr varoittelee. Ja koska nykyinen postmoderni maailma on viehättynyt siihen että "nothing is true-everything is permitted" on perusolemukseksi tullut juurikin anti-intellektuellinen asenne jossa kaikki ovat hyviä ja järkeviä. Ja että taitoerojen esilletuominen on vain vainoa ja vallankäyttöä.
Näin ollen ei edes tarvitse yrittää argumentoida. Kannattaa vain pelata hauskoja pelejä ja selata pornoa. Autojen rassaamisella tulee paremmaksi autojen korjaajaksi, ja nörtit jotka hikipinkoina pänttäävät ja yhdistelevät tietoja, eivät opi yhtään mitään. Autorassari ja tiedenörtti ovat samalla viivalla virallisessa totuudessa. Näen että tämä tie johtaa Carrin kuvaamaan helvettiin. Muutoin meillä on kenties toivoa, ja väite Internetin automaattisesti rapistavasta vaikutuksesta jää enemmänkin muotoon "sen yhden kirjan pääväittämä joka ei ole tutkimus vaan tutkimusten tulkinta. Joka lopulta soveltui vain tiettyyn osaan ihmisiä. ja riskikin oli olemassa vain tietynlaisessa maailmassa jota ei enää ole."
Kirjoittaja ei kuitenkaan luota internettietoon. Hän lukee tiedekirjoja. Eikä miltään padilta. Jos jokin on internetissä, se tulee voida varmistaa kirjasta. Tiedekirjasta.
Tunnisteet:
Boyer,
Carr,
debatti,
internet,
itsetuntemus,
itsetunto,
keskittyminen,
kirjallisuus,
lukeminen,
lähdekritiikki,
oppiminen,
pinnallisuus,
skeptismi,
taito,
tieto,
viisaus,
YouTube
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)