Kuinka maailmankuvallisuus kesytetään

"Hyvin tekee se, joka tarttuu lapsiisi ja lyö ne murskaksi kallioon!"
(Psalmit 137:9)

Maailmankuvallisuus on kaikkialla. Jopa siellä missä sitä ei tunnusteta. Esimerkiksi meillä vierailleet Jehovan Todistajat kertoivat, että eivät pidä postmodernismista. He hieman hymähtelivät ihmisille, jotka pitävät asioita "teidän mukaanne" -hengessä. Sillä on vain yksi Totuus, joten on ehdottomasti oikeita ja vääriä mielipiteitä. Heiltä löytyy myös vahvoja statementeja. Kun esille heitetään avaruusolennoista he kertovat että avaruusolennot ovat oikeasti Saatanan Panettelijan demoneja näyttelemässä. Kuitenkin heidän argumenttinsa hyvin usein tiivistyvät siihen että asiat ovat miten ovat heti kun päättää mihin lähteisiin päättää luottaa. Eli he ratkaisivat asioita varsin maailmankuvallisesti.

Tietyssä määrin tämä kysymys on tullut muodikkaaksi vasta melko myöhään. Mutta siihen vedotaan kaikkialla. Sen vastustaminen nähdään helposti jopa mielipiteenvapauden ja uskonnonvapauden vastustamisena. Osittain jopa ymmärrettävästi. Jehovan Todistajat yrittävät sitten ilmiselvästi tehdä jonkinlaista kompromissia jossa maailmankuvallisesti päätetään että "Raamattu" on tosi ja sitten tästä seuraa loput. (Toki kysymys ei ole näin ilmiselvä, he mielellään argumentoivat siitä miten Raamatussa olevat toteutuneet ennustukset kertovat kokemusvaraisesti että kirja on tosi. He siis tavoittelevat tässäkin kokemusperäistä tietoa. Nämä argumentit eivät toki laadullaan vakuuta.)

Ennakkotietoja?

Perimmiltään Jehovan Todistajien argumentti on hyvin klassinen. Se nivoutuu lujasti tieteenfilosofiseen kysymykseen siitä onko maailmassa tietoa jonka tiedämme a priori, eli ilman erillistä tietoa. Vai onko kaikki a posteriori -tietoa. Tässä olevat erimielisyydet pitävät ääripäissään rationalismin, jossa hyvin paljon voidaan tietää pelkästään "nojatuolifilosofialla" ja empirismin jossa kaikkea pitää koetella. Moni filosofi on tarjonnut erilaisia kulmia ja ratkaisuja asioihin. Tarjolla on niin Lockea, Humea kuin Kantia.

Etenkin Kant on tässäkohden relevantti. Sillä hän jakoi ihmisten tietämisen jo käyttämilläni käsitteillä a prioriseen ja a posterioriseen. Kant päätteli että on oltava paljonkin asioita joita teemme ilman opettamista. Joten meillä on oltava jonkinlaisia a priorisia tietoja. Teemme asioita tietyllä tavalla ilman että olisimme opetelleet kokemuksella ja harjoittelulla miksi teemme näin emmekä jotenkin toisella tavalla. Tämä onkin hyvin vakuuttavaa. Emme selvästi joudu opettelemaan kaikkea. Meillä on erilaisia refleksejä joita ei tarvitse opettaa vaan jotka ovat meillä syntymästä. (Ja jotka voivat puuttua synnynnäisesti toisilta niin että he ovat biologisesti kyvyttömiä oppimaan asiaa.)

Toisaalta empirismiin nojaava tiede korostaa a posteriori -tarkistusta aivan kaikelle ja se vaatii että jokainen kivi on käännettävä ja että on nimenomaan voitava ajatella vaihtoehtoja kaikelle mitä sanotaan "ilmiselvyydeksi". Kant tarjoaisi tätä kautta melko kovan haasteen. Tosin empiristisen tieteen parissa on tutkittu eläinten käyttäytymistä. Ja esimerkiksi Konrad Lorenzin löytämä leimaantumisilmiö saa hanhenpojat seuraamaan emoaan (tai Lorenzia). Tämä on hanhenpojille a priorista. Mutta se on kuitenkin evoluution opettama "hyödyllinen keino", joten itse asiassa se on perimmiltään a posteriorista tietoa joka on latautunut DNA:han. Kant tuntuu tämän jälkeen huomattavasti vähemmän vakuuttavalta.
1: Hanhenpoikien esi-isissä on ollut variaatiota jossa osalla on ollut leimautumista, osalla ei ja myös vahvuudessa on ollut eroja. Ja tieto on latautunut siitä että ne joiden DNA on toiminut huonosti ovat karsiutuneet pois. Lopputulos on tarkempi, se rajaa laajemmasta mahdollisuusvalikoimasta pienemmän fraktion ja rajaa ulkopuolisen irrelevantiksi. Eli on informatiivisempi.Eli tässä mielessä on todellakin merkitystä sillä miten Quine on kiteyttänyt "Natural Kindsissä" seuraavasti "Creatures inveterately wrong in their inductions have a pathetic but praiseworthy tendency to die before reproducing their kind."

Tämä johtaa siihen että jos ihmisten sisäiset näkemykset eroaisivat epäkäytännöllisellä tavalla ympäristöstä, he eivät voisi elää maailmassa. Tässä mielessä empiristeillä onkin hyvin vahva pohja. Evoluutiota kannattavat ihmiset voivat sanoa että heillä on "Turva" siitä että he todennäköisesti kykenevät toimimaan maailmassa tavalla joka ei oleellisen usein tapa heitä. Tämä on toki hieman eri asia kuin "Totuus".

Käytännöllinen totuus vs. absoluuttinen Totuus.

Jos mietimme ihmisen käsitystä maailmasta, klassisesti on ajateltu että olisi erikseen kartta ja maasto. Kartta on representaatio maastosta. Tätä erottelua pidetään usein hyvin keskeisenä. Mutta tietyllä tavalla pragmatistit ajattelevat usein että heillä on oma phaneroninsa. Eli kun ihminen katsoo karttaa ja maastoa, niin tosiasiassa myös maasto heidän mielessään on representaatio. Kartat ovat erilaisia. Mutta molemmat ovat tietyssä määrin ihmisen pään representaatioita. Maailmankuvallisuus nouseekin esiin juuri tästä empiristien suosimasta pohjasta.

Lisäksi meitä haittaa se, että evoluutio nojaa enemmän hyvään toimintaan kuin täydelliseen toimintaan. Alvin Plantinga on korostanut että evoluutio voi tuottaa mitä tahansa joka antaa oikeita reaktioita ympäristöön. Se onko tämä Totuudenmukainen ei sitten ole niinkään tärkeää. Plantingan argumentissa korostuu se, että jos pakenee tiikeriä luullen sitä anopin lomavideoksi, pakeneminen on tärkeää. Tämä korostaa sitä että on olemassa relevantti mahdollisuus siihen että maasto olisi aina jotenkin oleellisesti ja syvällisesti "vain kartta". ;  Itse, tiedostaen sen että psykologia näyttää miten ihmisiet ovat alttiita väärille positiviisille, väärille negatiivisille, vahvistusharhoille, illuusiolle ja muulle niin voidaan sanoa että hyvin monessa kohden kokemusmaailmamme todellakin eroaa maailmasta. Fysiikan teorioiden - niin suhteellisuusteorian kuin kvanttimekaniikankin - intuitionvastaisuus korostaa tätä eroa. Tämä korostaa sitä että vaikka Plantinga korostaakin aivan oikein että kenties emme välttämättä mitenkään voisi huomata ja tunnistaa virheellistä ajatteluamme, niin jossain tilanteissa meillä on selvästi edessä tilanteita joissa tiedämme erehtyvämme ja urakalla.

Quine on tämäntapaisiin asioihin liittyen sanonut jo ajalta ennen Plantingaa että koko harhaisuuden käsite on mielekäs lähinnä a posteriorisena tietona. Koska näemme unia, hallusinoimme huumeista tai hulluudesta, voimme ylipäätään sanoa että erehtyväisyys on relevantti mahdollisuus.

Warrantittomuutta voidaan pitää kuitenkin liian tiukkana ja varsin asenteellisena vaatimuksena. Esimerkiksi fyysikko, jopa "positivistiksi" itseään joskus nimittävä empiristi Stephen Hawking puhuu malliriippuvaisesta realismista. Siinä korostetaan että ihmisen kannalta ei ole olemassa kuvasta tai teoriasta riippumatonta käsitystä todellisuudesta. Sen sijaan omaksumme näkemyksen jota kutsumme malliriippuvaiseksi realismiksi: sen mukaan fysikaalinen teoria tai maailmankuva on malli ja joukko sääntöjä, jotka yhdistävät mallin osaset havaintoihin. Ja tässä kaikki. Tämä tarjoaa viitekehyksen, jonka avulla voimme tulkita nykytiedettä. Tämä on kuin suora vastaus Plantingan haasteeseen. Warrantittomuuden osoittaminen kun vaatisi aina sen että ihminen voisi todella nousta oman arviointikykynsä yläpuolelle sanomaan että aistimme ovat ehdottomasti luotettavat.
1: Jumalan luotettavaksi arviointikin tapahtuu ihmisen tietoisuudella. Joten miksi käytössä ei ole pettäjäjumala joka ei tarjoa meille edes sitä mitä evoluutio takaa, eli Turvan siitä että toimintamme on todennäköisesti elämäämme ylläpitävää? Plantinga valitsee kristinuskon Jumalan hyvin spesifien ominaisuuksien setin puhtaasti oletuksenvaraisesti. Sen sijaan että ottaisi huomioon ne vaihtoehdot joissa Jumala antaa meille luulon siitä että meillä on warrant mutta ei annakaan. Jos naturalistien annetaan valita yksi skenaario hyläten muut ei Plantingalla olisi argumenttia siitä että ateistinen evoluutio ja naturalismi eivät johtaisi tieteeseen luottamiseen, toisin kuin teismi.

Kun absoluuttinen totuus on tämän jälkeen naulattu vessan seinälle samalla kun ihmiset panostavat aikaansa järkevimpiin kysymyksiin voidaan ottaa huomion ytimeen koko maailmankuvatematiikka yllättävän laajasti. ; Tavallaan koko kysymys onkin siitä että kenties mielessämme on vain kartta. Mutta karttoja on monenlaisia. Ja vain osa niistä on piirretty siten että on käyty paikoissa. Kenties meillä on useita karttoja joissa yksi on kuvannut pinnankorkeutta ja toinen kasvillisuutta ja kolmas värejä. Mutta silti suuri osa kartoista on jotain jota löytyy vannoutuneiden poikamiesten kuivuneista lakanoista. Ja siksi ei ole niin relevanttia miettiä "onko maasto kartta" vaan katsoa sitä "minkälainen kartta" se on. "Onko se hyvä kartta" on se tärkein kysymys. Tavallaan sen ulkopuolella sitten on vain maailmankuvallisuutta josta sitten voi olla vapaasti mitä mieltä tahtoo. Koska se on uskonvaraista ja irrationaalista. En ymmärrä miksi viisauden rakastaja tekisi näille muuta kuin tunnustaisi tämän piirteen olemassaolon. (Moni tosin näyttää kuluttavan valtaosan aikaansa ja elämäänsä vain näiden kysymysten parissa.)

Oletetaan että ei tiedetä mitään.

Jos otamme Feyerabendin, hän edustaa jotain jota ylläolevassa ole käsitellyt. Vaikka hänen ajatuksensa ovat koko kysymyksen ytimessä. Hän oli idealisti. Ja esitti että ihmisten mielissä on erilaisia maailmankuvia jotka ovat yhteismitattomia. Eli niissä katsotaan asioita aivan eri tavoilla ja eri lähtökohdista. Maailmankuvat koherentisoituvat sisäisesti, ja kehittyvät. Mutta ne eivät kuitenkaan ole jotain joiden paremmuusjärjestystä voitaisiin arvioida mitenkään.

Kuitenkin tässä kohden on kenties hyvä ottaa esiin toinen maailmankuvallisuutta korostavien ihmisten sankari, Wittgenstein. Wittgensteinin mukaan ihmiset voivat kommunikoida. Ja tehdäkseen aitoa kommunikaatiota, se tapahtuu siten että he ovat jakaneet jollain tavalla jonkinlaista yhteistä elämää. Ja itse asiassa voidaan sanoa meillä on valtavasti tämänlaista yhteistä kontaktipintaa. Ja tämä tapahtuu juuri siten että yksilötasolla emme ole täydellisiä tabula rasoja. Olemme ihmisolentoja jotka pelkästään tämän seikan takia jaamme hirvittävän määrän evoluution meihin ennakkolataamaa a priorista asennetta. Se määrittää miten havainnoimme maailmaa. Riippumatta siitä onko tämä maailman kartoittaminen sitten "Perimmiltään Totta" vai "Pelkästään Kätevää".

Ja tässä onkin tavallaan suurin relativismin ja maailmankuvallisuuskysymysten syvin ongelma. Kun niitä katsotaan voidaan huomata että ne tarkkailevat asiaa pelkästään koherentisointi mielessä. Maailmankuvien ristiriidattomuus on se johon ne korkeintaan kiinnittävät huomiota. Ne kuitenkin unohtavat parsimonian. Ja tätä kautta ne muuttuvat hyvin abstrakteiksi kysymyksiksi.

Esimerkiksi jos nuoren maan kreationisti väittää että evoluutikoiden maailmankuvallisuus kieltää heidän mallinsa a priorisesti, he eivät voisi olla enempää väärässä. Sillä vankin todistusaineisto on a posteriori -tyylistä tietoa ja siihen sovitettua parsimoniaa. Tämän taustalla on ajatus siitä että tieteessä on, jos ei täydellisiä, niin ainakin hyviä karttoja. Nämä ovat siis ehdottomasti käteviä. Nuoren maan kreationistin kohdalla kenties jos meillä ei olisi nykyistä käsitystä geologiasta, maantieteestä, astronomiasta, suhteellisuusteoriasta ja evoluutioteoriasta, se olisi yhtä mahdollinen kuin mikä tahansa muukin. Mutta tosiasia on se, että saavuttaakseen menestystä nuoren maan kreationisti joutuisi kumoamaan valtavan määrän tämän hetkisen tieteen valtaparadigmoista. Tämä on toki teoriassa mahdollista, koska tieteen historiassa paradigmanmuutoksia on tehty aiemminkin.
1: Tämä on a posteriorista tietoa siitä että opimme tekemään parempia karttoja, eli tiede jotenkin liittyy karttojen kätevyyteen ja sen kehittelyyn jollain muulla kuin a priorisella suoraantietämisen menettelyllä. Ei siis mikään "tieteen naurettavaksi tekevä asia" kuten moni näyttää ajattelevan. Kun huomionsa keksittyvät Absoluuttiseen Totuuteen eikä Karttojenn Kätevyyteen. A posteriori -tieto ei kumoudu sillä että lisää tietoa saadaan a posteriori. Sille paljon relevantimpia ovat ne huomiot joiden mukaan a priori -tietoa on väkisinkin jokaisessa systeemissä. Joka on tosiasia. Ja muistuttaa siitä että jopa sitten kun YEC -tiede on tulevaisuudessa voittanut ateistinaturalistit tulevassa tieteen voitonmarssissa, niin sittenkin se tieto olisi epävarmaa ja epätäydellistä.

YEC -kreationisteilla ei ole tällä hetkellä tarjota mitään a posteriorista mallia joka olisi voittanut nämä vallitsevat teoriat. Joten ainut mitä he voivat tehdä on ajatella optimistisesti että heillä on maailmankuvallinen a priori varmuus tästä asiasta. Ja että tuleva huipputason nuoren maan kreationismin tutkimus tulee päihittämään ne huonot vastineensa. Heillä ei vielä tällä hetkellä ole kuin maailmankuvallinen a priori -torjunta evoluutioteorialle, ja he projisoivat tätä evoluutikoihin ajatellen että tämä on se mitä kaikki tekevät. Ja YEC oli tässä vain esimerkki. ; Tosiasiassa voisimme esimerkiksi ajatella että on periaatteessa mahdollista että maa on litteä, että vaskesta taottu kupu kiertää taivaannapaa vasten luoden maan päälle yön, päivän ja tähtitaivaan. Mutta vain jos elämme ajatuksessa siitä että meillä ei olisi mitään jaettua yhteistä tapaa havainnoida maailmaa, eikä mitään tietovarastoa joka kartoittaisi maailmaa yhä paremmin ja paremmin.
1: Moni asia on mahdollinen ennen tiedon tarkentumista, mutta harvempi sen jälkeen. Kotona kykkiessä on vaikeaa sanoa mitkä eri kartoista ovat hyviä, mutta maastoon meneminen vihjaa että osa niistä koostuu tallatuista maileista ja osa pelkistä märistä unista. Mutta kun meillä on jo hyviä arvauksia, ne pakottavat hylkäämään esimerkiksi nuoren maan kreationismin. Ja tätä ei tehdä a priori vaan a posteriori. Tässä lähinnä kyseenalaistetaan a posteriori maailmankuvallinen ilmiselvyys joka on puhtaasti a priori.

Evoluutio käytännössä takaa sen, että olemme siinä määrin Konrad Lorenzin rumia ankanpoikia, että voimme elää, jakaa kokemuksiamme, kommunikoida ja kenties jopa elää niin pitkälle että jopa ehdimme kohota tieteen joutsenensiiville koostamaan jonkin verran a posteriorista tietoa. Jotta muiden ei tarvitsisi. Jotta maailma olisi jälkeen tuleville parempi, tarkempi ja käytännöllisempi.

Ja jos voimmekin olla Quinen kanssa erimielisiä siitä miten "praiseworthy" kuolema luonnonvalinnan ja evoluution kohdalla on, niin se kuitenkin tekee eläimistä "käytännöllisempiä" ympäristössään eläjiä. Ja tosiasiassa sama pätee myös maailmankuvallisuuskysymykseen ja tietoon. Aluksi on enemmän vaihtoehtoja ja variaatiota. Ja osa sitten häviää pois. A posteriori -tieto on aina "rajoittavaa" ja "rajoittunutta". Ihan siksi että se on tietoa.

Koska maailmankuva on voitu valita ennen tutkimuksessa saatavaa tietoa, kysymys on yksilötasolla osittain onnenpelistä. Ja näin voi tuntua epäreilulta että jonkun maailmankuva on todellakin paremmin perusteltu kuin toinen. Ja a posteriori -tieto itse asiassa nimenomaan tarkoittaa sitä että kaikki maailmankuvat eivät ole yhtä hyviä ja näin koko maailmankuvallisuuskysymyskin on harhaanjohtavaa tai ainakin turhaa ja epäkäytännöllistä. Epäreiluuskokemustaan vinkuvalle YEC:ille ei voi sanoa oikein muuta kuin lainata "Red Dead Redemption" -peliä. Että "Some trees flourish, others die. Some cattle grow strong, others are taken by wolves. Some men are born rich enough and dumb enough to enjoy their lives. Ain't nothing fair. You know that."

Skeptikon tien mielekkyys (eli kuinka paljon järki ohjaa ajatuksiamme ja elämäämme?)

Jos katsomme länsimaista kulttuuria, voimme huomata että siinä on ajateltu että ihminen on järkiohjautuva tai kohtuullisen helposti järkiohjautuvaksi opetettava. Tätä kautta logiikalla ja perusteluilla on uskottu saavutettavan tehoa niin käännytyksessä kuin ihmisten ohjailussakin. Ja ideologiat ohjaavat etiikkaa ja käyttäytymistä.
* Teologiassa on suosittu ajattelua jossa Jumala on antanut meille järjen ja havainnot ja olisimme jotenkin hienoviritettyjä Totuuden havaitsemiseen, olisimme ikään kuin synnynnäisiä tiedemiehiä.
* Valistusaatteessa uskottiin että tietämättömyyden karsiminen johtaa ihmisten hyveellisyyteen ja järkevään toimintaan. Pahuus on tyhmyyttä ja tyhmyys tuhmuutta.
* Talousteoriassa on ajateltu että ihmiset ovat rationaalisia kaupantekijöitä ja näkymätön käsi pitää kaiken kunnossa.
* Arvokonservatiivit ovat ajatelleet että perinteet pitävät yllä arvoja ja etiikkaa ja ohjaavat ihmisten käyttäytymistä. Siksi uudistukset murentavat yhteiskunnan säilyvyyttä
* Jopa postmoderni Feyerabendilainen asenne jossa ihmiset eivät tarvitse akatemiaa tai ammattiajattelijoita on nähtävissä siihen että ihmiset osaavat ajatella itse.

Tyhmyyden yl(e)istys

"Contributoriassa" on mielenkiintoinen kooste siitä miten ihmisten toiminta ja päätökset ohjautuvat. Teksti edustaa monelle perinteiselle ajatustavalle vierasta näkemystä. ; Se nostaa esiin sen, että viime vuosikymmeninä monessa eri tieteenalassa on noussut esiin se, miten ihmiset eivät ole tällä tavalla ohjautuvia. Eikä edes ohjailtavissa.
* Tätä linjamaa edustavat esimerkiksi talousteorian puolella vaikuttava Dan Ariely "Predictably irrationalin" kirjoittajana. Ostopäätöksemme ja toimintamme ovat irrationaalisia. Peräti hyvin ennustettavalla tavalla. Emme ajattele vapaasti emmekä rationaalisesti.
* ja David McRaney "You are not so smart"in kanssa korostaa että emme opi hyvin, emme tunnista huijaamisia ja olemme muutenkin aika tampioita.
* Esiin nostetaan jopa konservatiivien, ja arvokonservatiivienkin, arvostama Haidt, jonka tutkimukset demonstroivat miten moraalipäätöksiä ohjaa intuitio ja ihmiset rationalisoivat päätökset jälkikäteen. Eli päätöksiä ei tehdä ideologian kautta vaan ideologia toimii lähinnä jälkikäteen toimivana saivartelukoneistona jolla oikeutetaan ties mitä. (Joka selittää miten kristinuskossa apologeetikko ja moraalipuheiden syvä ystävä Craig voi naama näkkärillä selittää miten "kansanmurha ehdoilla" voidaan tehdä ilman että tämä on paha asia. Koska hänen täytyy oikeuttaa se miksi "Raamatussa" Jumala käskee tappamaan viholliskansasta niin naiset kuin lapsetkin.)
* Artikkeli viittaa sovelluksiin myös rangaistusten kohdalla. Esille nousee omituisia korrelaatioita. Vaikka rankaisu ja etenkin ylirankaisu on jotain jonka tulisi toimia pelotteena, niin ne eivät ole. Sillä tekijät eivät ajattele jäävänsä kiinni kun tekevät rikoksia. Ja korrelaatiot näyttävät varsin erikoisia. Alueet joissa kuolemantuomio on jätetty pois rangaistuslistalta ovat kaunistuneet rikostilastoiltaan, toisin kuin ne alueet joilla kuolemantuomiota on vielä jatkopidetty.
* Ja jos moraali on "mielipideasia" niin kaiken lisäksi ihmiset ovat huonoja päättelyssä. Eivätkä he osaa selittää arkistenkaan asioiden toimintaperiaatteita. Kun näitä taitoja ei ole, ja tämän lisäksi ihmisiä voi harhauttaa erilaisilla illuusioilla, on vaikeaa kuvitella miten järki voisi ohjata ihmisten elämää.
* Dan Sperber and Hugo Mercier ovat jopa esittäneet että järkeilytaitomme ovat suurimmaksi osaksi sosiaalisen manipuloinnin taitoja. Emme perustele siksi että argumentit heijastaisivat totuutta, vaan jotta voisimme toimia ryhmässä ; Argumenteilla osoitetaan omaa valta-asema, ja toisaalta oikeilla mielipiteillä ja vakuuttumisilla paljastetaan että kuulutaan johonkin tiettyyn tiimiin jopa silloin kun meillä ei ole mitään auktoriteettiasemaa.

Skeptikkojen ponnettomista ponnisteluista.

Tämänlainen ajatus on surullinen skeptikoille. Sillä monet skeptikot kannattavat avointa keskustelua. Henkenä on että voidaan opettaa väärässäolevat ja oikaista heidän virheensä. Tämä ajaa tiukasti valistushenkiseen toimintaan. Siksi osa on lähtenyt popularisoimaan tiedettä jotta siitä tulisi kiinnostavaa. Samoin Forbes on kuvannut kampanjoista joiden henkenä on se, miten pseudotieteiden kritiikkiä tulisi opettaa kouluissa. Moni on siis optimistinen ihmisten järkevyydestä. Että opettamalla opitaan. Osa on pessimistejä. (Esimerkiksi minä olen.) "New Scientist" -lehdessä oli kuitenkin tähän liittyen hieman surullinen uutinen. On havaittu että sekään ei valista. And as for the young-Earth creationists? We all cheered when Bill Nye the Science Guy demolished their arguments in a televised debate, but we know that none of them changed their minds." Onkin tiedettyä että denialismi on jotain josta ei vaihdeta. Mikään todiste ei vakuuta. Koska he itse pitävät omaa kantaansa järkevänä ja perusteltuna. Siksi että heillä on niitä rationalisointeja.

Itse asiassa tieteestä on tehty jotain jota kyllä "rakastetaan" julkisesti ja jota "arvostetaan" jopa omassa elämässä, mutta josta ei kuitenkaan sitten "pidetä". Ja ennen kaikkea sen harjoittamista pidetään "vaikeana" ja "tylsänä", joten sillä ei haluta vaivata päätä. Ja tätä ei nähdä edes tavoittelemisen arvoisena. Sillä kuten jokainen skeptikko tietää ; Sitä pidetään rajoittuneena ja puutteellisena elämän ohjaajana. Ja tämä huomautus tieteen puutteista on tärkeä. Nämä asenteelliset ja ehdottomasti ei avomieliset huomautukset ovat lähimpänä rehellisyyttä jota tässä aihepiirissä oikeastaan voidaan törmätä. Näin uskon vakaasti.

Tämä muistuttaakin siitä, että monet avomielisyyttä korostavat pseudotiede -ideologiat ovat itse asiassa hyvin sulkusilmäisiä ja vaativat lähinnä tilaa heidän oman asian levittämiselle. Kysymys on siis enemmän mainostilan hankkimisesta ja erimielisten haukkumisessta, kuin siitä että todella mentäisiin omalle epämukavuusalueelle. (Sitä mennään lähinnä muiden epämukavuusalueelle.) Itse asiassa skeptikoilla onkin nähtävä hyvin laajaa avomielisyyttä joka erottaa sen kritiikkinsä kohteista. Usein vaihtoehtoiset näkemykset pitävät dogmia joita he rationalisoivat. Skeptikoille avomielisyys taas tarkoittaa sitä että asiaa tutkitaan, eli kritiikin esittäminen on jo jonkinlainen tunnustus siitä että moitteen kohde on käsittelyn arvoinen. Fringerintama taas lähinnä esittää asiansa, ja jos joku on erimielinen, heitä ei kiinnosta "sinulla on lupa mielipiteeseesi" on heillä lähinnä sitä että he eivät halua mennä epämukavuusalueelleen harkitsemaan vaihtoehtoja ja sitä että kenties heidän lempidogmansa ovatkin väärässä. Ja tämä on helppo, vaivaton ja sivistyneenkuuloinen tapa hoitaa asia.

Limbossa Matti Leisolan kanssa

Ja tämä tekee minusta erikoisen hengenheimolaisen Matti Leisolan kanssa. Hänen kirjansa "Evoluutiouskon ihmemaassa" on siitä erikoinen kirja, että siinä tulee kaupantekijäiseksi asenne. Monissa kirjoissa on jonkinlainen perussävy. Esimerkiksi Esko Valtaojalla rivien välistä kumpuaa kiinnostus ja ilo tekemisestä. Kari Enqvist on kiukkuinen. Matti Leisolan kirjoista, jopa niistä asiatekstipätkistä joissa ei ole suoraan viittauksia ideologioihin ja niihin liittyviin arvostuksiin, paistaa syvä kyynistyminen ja pettymys. Kykenen samastumaan täysin tämän miehen mielenmaisemaan. Josta liiallinen keskustelu erimielisten kanssa on imenyt aivan kaiken ilon.

Tämä on mielestäni hauska rinnastus nuorempaan Tapio Puolimatkaan, joka kannattaa hyvin lujasti pluralistista keskustelua ja ajatusten törmäyttämistä. Puolimatkalla tekstejä kuvaa optimismi ihmisten rationaalisuuteen ja kyvykkyyteen. (Hän on Plantinga Warrantin kanssa liikkeellä yhtä optimistisesti kuin Valtaoja tekno-optimismissaan uskoessaan tekonolgian kykyihin tehdä ties mitä ihmeitä.) Hänelläkin on toki tapana repäistä marttyyrikorttia, itse asiassa hän on tehnyt tästä "tiedekeskustelun avoimuuskoe" -kirjan. Kirjan joka on käytännössä voi vainotun kyynel -teos. Mutta tässä päällimmäinen sävy ei ole kyyninen elämän ja ilon kuolema vaan jonkinlainen, Tapio Puolimatkalle hyvin tyypillisenoloinen, narsismi.

Minä uskonkin että jokainen joka uskoo että täysin avomielinen keskustelu jossa mennään omalle epämukavuusalueelle ja kuunnellaan kaikkia mahdollisia erilaisia alakulttuureita on sinänsä oikeassa. Ihmisen pitää kyetä prosessoimaan eri asioita jos hän tavoittelee Totuutta tai edes viisautta - tai edes maailmassa toimivaa vaikutussuhteistoa ja siihen liittyvää käytännöllistä mekaniikkaa. Me emme kuitenkaan ole kovin hyviä tässä. Ja sen vuoksi tämä avomielisyyden tie ei tule tarjoamaan kenellekään iloa. Jokainen joka puhuu avomielisyydestä on todennäköisesti lähinnä innokas oman ideologiansa julistaja, ja siis päätöksensä loppuunlyönyt. Ja vaikka ei olisikaan, niin missään tapauksessa hän ei ole kokeillut tätä tietä kovin kauaa.

Minäkin muistan toki ajan jolloin ajattelin positiivisesti, että keskustelu on kätevä ja ilmainen tie oppimiseen. Ja että erimielisetkin olisivat tässä apuna. Sitten tiedostin varsin konkreettisesti, että suurin osa keskusteluista on tehokkaammin opeteltavissa kirjoista. Ja että vaikka tyhmyyden voisi antaa anteeksi, niin siinä asennevammaistojen ilmapiirissä ei auta muuta kuin olla metsikön pahin peto. Kerettiläisiä ei polteta roviolla, heidän lyttäämisensä itsemurhaan asti onkin monille niin paljon mielekkäämpää, ja siinä säästyy pesulalaskuakin, puhumattakaan teloittajien palkkioista. Olen karun kautta oppinut että on syytä lähteä liikkeelle sillä asenteella että vastaan ei voi tulla mitään itseään pelottavampaa.

---

Kyynikko on pettynyt optimisti, sanovat. Oikeansuuntainen oivallus. Ei kuitenkaan ole oivallettu riittävän pitkälle.

Homorunkkausta ja trollin logiikkaa

Olen usein moittinut postmodernismia. Joku voisi kokea tämän joksikin jossa sitä pidetään turhana. Päin vastoin. Nähdäkseni postmodernismia pitäisi opettaa pakollisena koulussa. Jo ensimmäiseltä luokalta lähtien. Sillä nykyaikana postmodernismi on ehdottoman tarpeellista. Siitä ei saa iloa, saati viisautta. Postmodernismi ei tarjoa käytännön taitoja.

Tärkein asia joka postmodernismilla on opetettavanaan on se, että Foucault lokeroituu homoksi, Deleuzen identiteetti huutaa runkkariutta ja Merleau-Ponty lihallistuu homorunkkariksi.¹ Ja en sano tätä sillä että näissä asioissa olisi mitään pahaa, päinvastoin. Molemmat ovat minusta hyviä ja kauniita asioita. Sen sijaan se korostaa sitä, että kaikki postmodernismiin liittyvä on tutustumisen arvoista. Koska nykyään ei ole tärkeämpää taitoa kuin opetella vääntämään retorisesti erilaisten sosiopaattien kanssa.

Sillä yllämainitsemani filosofit ovat niitä joiden positivismin ja semiotiikan parissa painivat tekstit tuppaavat latistumaan "postmoderniksi keveydeksi". Ja postmodernistit itse eivät kiistä tätä. Sillä esimerkiksi Derrida ei seiso puheidensa takana, koska kirjailija on kuollut ja sanojen takana ei ole mitään ; Derridahan filosofioi siinä strukturalismin haarassa, jonka looginen päätös on historian hylkääminen ja loputon käsitteiden ja kielen pyörittely prosessissa jossa strukturalismi ja filosofia menettävät merkityksensä.

Postmodernistit itse asiassa voivat korostaa että nykyajan maailma toimii postmodernilla logiikalla. Ja he ovat oikeassa. Minun sukupolveni kokemusmaailmaa aivan oikeasti kuvaa lyhytaikaisuus ja kaaoottisuus siinä määrin että postmodernismiin liittyvä "fragmentaarisuus", "keveys" ja "metaisuus" liittyvät oleellisesti kokemusmaailmaan.

Postmodernismin keveys johtuu nimenomaan siitä että siinä ei edes yritetä ymmärtää vaan ollaan ikään kuin vapaita totuuden vaatimuksesta. Itse, modernistina, kaipaan tietysti sekä totuutta että vapautta että kauneutta. Ja osittain se, että en ole itse postmodernismi latistuu mieltymyskysymykseksi. Haluan tekijän jolla on sanoma. Kenties sanoja jopa kantaa vastuunsa ja seisoo sanojensa takana. Toki olen klassista modernistia pehmeämpi ; Mutta siitä huolimatta siinä missä omaa filosofiaani kuvaa hapuilu ja epäonnistuminen ja kokeilu, on postmodernismilla tarjota vain haahuilua. Fragmentaarisuuteen, heittäytymiseen, kokeiluun ja ehdottoman absoluutin hylkäämiseen ei tarvita postmodernismia. Postmodernismin hengeksi jääkin keveys.

Eikä mikä tahansa keveys, vaan "keveys" heittomerkeillä. Heittomerkit tarvitaan sillä ilman niitä keveys kuvaa juuri modernismia. Milan Kunderan "olemisen sietämätön keveys" esiintuo sen, miten että esimodernissa maailmassa ihmisillä oli kahleita. Ja monesti nämä olivat kahleita merkitykseen. Modernismissa näitä kahleita sitten puretaan. Postmoderni ylittää keveyden ja siitä tulee tyhjää, keveyttä joka täytetään korkeintaan tulkinnoilla koska muutakaan substanssia täytemateriaaliksi ei ole. Suoraan sanoen postmodernismissa lopputuloksena on jotain jota internetissä kutsuttaisiin trollaamiseksi. Tosin sillä erolla että trollaaminen on joskus hauskaa, kun taas postmodernismi jotenkin ikään kuin dissektoi vitsin dekonstruoidessan sen ja näin se kuolee kuin aukaistu sammakko.

Postmodernismissa ei ole Derridan oppia vaan Derridan tulkintoja. Kukaan ei voi haukkua yleissivistyksen puutteesta koska se kertoisi että (a) väittää tietävänsä oikean tulkinnan Derridasta (b) esittää että Derrida on osa institutionalisoitua tietoa ja että tämä ei ole makukysymys siinä määrin että asiasta pitäisi tietää. Ja jos seuraa Paul Feyerabendin tietä metodia vastaan "Against method" -teoksessa, ei voi olla huomaamatta miten on vaikeaa tietää missä vaiheessa promootio loppuu ja filosofinen sisältö alkaa. Feyerabend kun korosti että kirjan syntytaustassa vahvana vaikuttimena oli rahoituksen puute ja se, että hän mietti mikä olisi mahdollisimman provokatiivinen ja mahdollisimman myyvä lähtökohta.

Feyerabendin ajatuksena oli asiantuntijuuden ja metodin hylkääminen. Populistinen lähestymistapa jossa vastustettiin "elitismiä" ja annettiin jokaiselle yksilölle valta olla elämänsä filosofimestari. Hänen oppinsa sävyttää nykymaailman. Nykyään ihmiset voivat katsoa Youtubesta suoraa lähetystä, kiakkovieraista. Twitteristä kuulee juoruja jotka on unohdettu jo ennen iltauutisia. Paperinen sanomalehti lojuu eteisessä avaamattomana. Vanhassa maailmassa jossa postmodernismia vasta tavoiteltiin "Juice" Leskinen lauloi "Ajan hengessä" siitä miten televisio latistaa. Siihen aikaan uutisten katsominen nauhalta uusintoina oli utopiaa. Nykyisin nauhottaminen on turhaa, ja uutinen vanhentunut jo ennen kuin se on ehdinyt magneettinauhalle. Ennen eksperttien kyseenalaistaminen oli provosoivaa, mutta nykyisessä todellisuudessa pelätään jopa koko eksperttiyden kuolemista. Ihmiset tulkitsevat omat uutisensa ja valikoivat omat arvonsa, näkökulmansa ja jopa faktansa. "I fear we are witnessing the “death of expertise”: a Google-fueled, Wikipedia-based, blog-sodden collapse of any division between professionals and laymen, students and teachers, knowers and wonderers – in other words, between those of any achievement in an area and those with none at all." Kaikki on tulkintaa ja totuus on kuin mielipide. Tämä muutos on äärimmäisen postmodernia.

Ja tästä päästään suoraan edellämainitsemaani painimiseen. Sillä postmoderni maailma toimii "keveydellä" ja "huomiohuoraamisella". Ja internetissä tämänlaatuiseen elämänasenteeseen törmätään usein. Nimittäin trollaamisessa. Trollit provosoivat ja lisäväät jännitteitä ja luovat uusia jännitteitä. Trollit eivät noudata tavanomaista logiikkaa vaan kulkevat omia teitään. Tähän keveään asenneilmapiiriin liittyy tuore psykologinen tutkimus trolleista. Tulos ei yllättänyt ketään. Havaittiin että se mikä monista on häiritsevää ja jopa ilkeää kiusantekoa, on trolleista itsestään lähinnä hauskaa leikittelyä. Trollaukseen liittyi myös varsin ikäviä persoonallisuuspiirteitä. "... doing so was correlated with sadism in its various forms, with psychopathy, and with Machiavellianism. Overall, the authors found that the relationship between sadism and trolling was the strongest, and that indeed, sadists appear to troll because they find it pleasurable. “Both trolls and sadists feel sadistic glee at the distress of others,” they wrote. “Sadists just want to have fun ... and the Internet is their playground!”" Sillä keveys syntyy siitä että merkitys ignoroidaan.

Tässä mielessä trollaaminen ilmiönä on vähän kuin kaapisi esiin sairaimmat puolet kirkollisesta toiminnasta. Ja pahentaisi sitä. Nykyäänhän kirkossa Kirkkoviestinnässä viestii yrittää olla välittäminen ja moniarvoisuus. Sellaisella omituisella tavalla jossa ihmisarvokysymykset on haudattu kätevästi työryhmiin ja tätä on alettu kutsumaan työrauhaksi. Moniarvoisuus tarkoittaa kirkon työryhmälle työrauhaa ja kilttiä vaivihkaista kirkollisveron maksua. Kirkko on "Kunhan vaan maksat" -kirkko. Pastorit toivovat että mahtuisimme samaan yhteisöön. Nimenomaan silloin kun ei puhuta raivokkaista fundamentalisteista, kirkon ongelmana on se, että kuulumisen käsitteeseen viittaava yhtenäisyyden teeskentely on tärkeämpää kuin sanoa selvästi se, mikä itsestä on oikein. Ja on aivan oikein kysyä sitä miksi yhtenäisyys on tärkeämpää kuin oikein tekeminen? Trollaaminen on kuin tätä, mutta fundamentalistien aggressioarsenaalilla. Ja sillä että yhtenäisyys ja siihen liittyvä periaatteessa sosiaalisuutta tavoitteleva suvaitsevaisuus on korvattu sillä että merkitys on illuusio. Trolliutta kuvaa juuri tämänlainen ignoranssi. Trollaus on trollaajalle kevyttä ja hauskaa ja kenties älyllisesti innostavaa. Muut sitten maksavat tästä hinnan.

Ja uskokaa, että tiedän mistä puhun. Olen nimittäin itse hyvin tottunut ja harjaantunut trollaamisen metodiikan soveltaja.² Ja tämä on aivan varmasti liitoksissa tiettyyn julmuuteen. Metodeja opetellessa on tullut selväksi että trollit ovat äärimmäisen postmoderneja hahmoja jotka elävät "postmodernismin "logiikalla"". En kuitenkaan oikeuta fragmentaarisella ja "keveydeksi" kutsuvalla hengellä. Sen sijaan korostan, että minulle trollaamisessa ei ole kysymys maailmankuvasta tai etiikasta. Kysymys on selviytymisestä. Sillä trollit ovat kaikkialla - jopa monet trollaamista vastustavat ja trolleja haukkuvat ihmsiet ovat niin postmodernisteja ja oman näkökulmansa vankeja että he ovat de facto trolleja - ja trollit ovat kuten sosiopaatteja. He pelaavat eri säännöillä. Ja jos pelaat normaalisäännöillä, olet jo yhtä kuin tuhottu ja "hävinnyt". Internetissä tiedetään että trolleja ei tule ruokkia. Tämä on oikeansuuntainen huomio joka johtuu juuri siitä että et voi keskustella trollin kanssa normaalin inhimillisen kommunikaation keinoin ilman että lopputuloksena on lihava trolli. Trollin, kuten sosiopaatinkin, päihittää vain toinen, taitavampi, ovelampi ja vahvempi trolli.³ Ja koska oman julman persoonallisuuteni takana on Martti Lutherin henkeä lähestyvä aggressiotyyppi, jonka tapana on pelata toisen pelikentällä kovemmin kuin tämä itse ja jonka tapana on myös antaa vähintään samalla mitalla takaisin, on selvää miksi olen päätynyt nimenomaan siihen miten trollausta käytetään esimerkiksi kuulustelumetodina.

Sillä trolli on vähän kuin postmodernisti joka sanoo ensin hylkäävänsä absoluuttisen totuuden ja varmuuden ja jolta kysytään että onko tämä kannanotto absoluuttinen. Ja kun hän vastaa nauraen, että kyllä. Ei siihen voi vastata muuta kuin sanomalla että tämä relativismi on kenties totta hänelle.. Naurun voittaa vain toinen nauru. Viimeksi naurava nauraa parhaiten, ja siksi firsterien lisäksi netti onkin täynnä trolleille kostavia joiden on pakko saada viimeinen sana, mutta joilla on vaikeaa koska hyvin trollattu trolli provosoituu hakemaan itsekin viimeistä sanaa.

---

1 Näistä ensimmäiset lienevät ilmiselviä, ja viimeisimmän tulkinta syntyy siitä että tiedostaa Merleau-Pontyn keskenjääneen "The Intertwining–the Chiasm":an. Tämä keskenjäänyt arvoituksellinen teos joka on lähempänä runoutta kuin analyysiä luo koskettavista käsistä ajatuksen. Ajatuksen siitä, että käsi samanaikaisesti koskettaa että tulee kosketetuksi. Ruumiillisuuden filosofiaan keskittynyt herra otti esimerkiksi kun ihminen koskettaa omaa kättä toisella kädellään ja että havainnoinnissa käsi on jokin joka tuntee ja toisaalta se myös tulee tunnetuksi. Runkkari siis koskettaa itseään itsellään ja kiihottuu omasta ruumiistaan joka sattuu olemaan samaa sukupuolta kuin on itse.
2 (Itse asiassa voit huomata miten olen täyttänyt itsetarkoituksellisesti tämän blogauksen erilaisilla trollauksessa käytetyillä metodeilla. Se demonstroi koko pointtini, eli sen että postmodernismi on perseestä mutta sen oppiminen on tärkein kansalaistaito.
3 Trolli on siis vähän kuin ninja, joiden päihittämiseen tarinoiden mukaan tarvitaan toinen ninja.

Dogmaattinen skientisti on oksymoroni

Hyvin usein skientistejä syytetään dogmaatikoiksi. Usein tämä tehdän sosiaalisessa mielessä. Silloin korostuu ajatus siitä että vallitseva näkemys olisi jotenkin huono ja sen kyseenalaistaminen olisi kriittisyyttä. En arvosta tätä kovin pitkälle. Monesti asia toki yhdistetään myös tieteenfilosofiaan. Silloin selitetään että tieteenfilosofia osoittaa että tieto on mielivaltaa, ja täten osoitetaan se sosiaalisen mallin kriittinen kannanotto. Tässä on hieman enemmän mieltä.

Sillä aina kun tietoteoriaa vastaan hyökätään ja selitetään että tieteen teko olisi mahdotonta, voidaan tehdä kuten Ilkka Niiniluoto on huomauttanut ; Relativistin ongelma on se, että jos totuus on relativistinen, voi sinun relativistinen maailmasi toimia niin että tuolla toisen lausumalla ei siinä ole mitään väliä. Näin koko kysymyksen voi ohittaa. Koska relativistikin esittää tosiasiaväitteitä. - Hän itse asiassa väittää ehdottomana tietona, että tietoa ei voi olla, mikä on hitusen erikoinen lausuma.
1: On eri asia sanoa että emme voi tietää mitään jostain tietysti asiasta, kuten vaikkapa voimme tietää että nyt emme tiedä miten pallosalama toimii. Tai tietää että emme tiedä onko Jumala olemassa. Kuitenkin on muistettava että Descartesin cogito -oivallus tarkoittaa sitä että emme ehkä tiedä paljoa, ja kaikki voi olla illuusiota, petosta ja harhaa. Mutta jos ajattelemme, olemme olemassa jossain mielessä jossain. Tämä on varmaa tietoa.

Tässä maailmassa kaikki näkemykset, myös fenomenologia - ja vaikkapa Derridamainen dekonstruktio - redusoituu mallinnukseksi joita lähestytään sellaisten mielivaltaisten työvälineiden - kuten valta, intressit, vähemmistö, kriittisyys, tai jonkin muun vastaavan, kautta. Sen sijaan että tämä huomio herättäisi nöyryyttä, fenomenologi lähtee usein tietämisen ja julistamisen linjalle, jonkinlaiseksi messiaaksi. (Jolla on ehdoton tieto siitä että ei ole mahdollista saada mitään ehdotonta tietoa.)

Tieteellinen kriittisyys, jota skepsis hakee ihanteissaan. Ei ole riemua olla yhdessä mudassa postmodernistejen kanssa. Onkin hyvä katsoa sitä tietoteoriaa. Hume esitti todellakin ihan pätevän huomion induktion ongelmasta. Se selittää että induktiossa on aina metafyysisyyttä. Tämä usein sotketaan samaksi kuin dogmaattisuus. Näin ei ole. Asia on helpohko huomata.

Eron huomaa yleensä sillä että ottaa kaupungin terävimmän kirveen, laittaa toisen pään pölkylle ja uhkaa lyödä joltain pään irti selittäen että tämä on vain induktiivinen oletus että tästä seuraa dekapitaatio. Paatuneinkin fenomenologi luopuu tässä kohden domeenispesifistä kaikenkattavasta skeptismistään - joka kohdistuu yleensä kaikkiin muihin paitsi häneen itseensä, hänen omiin suosikkiteorioihinsa. Ja joka yleensä kohdistuu esimerkiksi skeptikoihin. ; Väkivaltakuvasto on tietysti vain esimerkki, jossa uhkaus ja hengenvaara tuottaa oikean eksistentiaalisen tunteen jotta argumentti hyväksytään.
1: Itse asiassa tätä asennetilaa kannattanee keventää lisää. Sitä kuvanneekin vitsi hurskaasta miehestä joka putosi kaivoon. Hän jäi roikkumaan irtojuureen, kykenemättä kiipeämään ylös. Hän näki allaan syvyyden. Hän katsoi ylös ja huusi "apua, onko siellä ketään". Taivaasta kuului ääni "Minä olen Jumala, osoita uskosi ja päästä irti juuresta, niin pelastan sinut!" Hurskas mies katsoi ylös kohti kirkkautta ja huusi "Apua, onko siellä ketään muuta?"

Mutta onko eksistentiaalisen tunteilun takana mitään pysyvää? Eräässä mielessä ei. Filosofia on kauan nojannut ns. ensimmäisen näkökulman ideaan. Siinä metafysiikka on ulkopuolisen Jumala -tarkkailijan vinkkeli. Maailmaa tarkastellaan ulkopuolelta viileästi. Tämä näkemys korostaa havaintojen luotettavuutta. Ja tämä perinne saikin voimansa siitä ajatuksesta, että Jumala ei voisi valehdella ihmisaisteille ja siksi ihmiset kykenevät tieteeseen, kun Jumala on heille järjen antanut. Tämä näkemys - toki Jumalasta riisuttuna, mutta asenteiltaan samantapaisena - oli positivismi. Tämä teoria osoittautui sisäisesti mahdottomaksi, ja se on niitä harvoja filosofian koulukuntia jotka on väistämättä osoitettu virheellisiksi ja kuopattu. Ja johon kukaan ei ole uskonut aikoihin. (Mutta jota fenomenologit ja muut toisen maailmansoda ajan ajattelijoihin nojaavat kritisoivat, tajuamatta että se em. natsiaikakauden juna meni jo.)

Positivismia itse asiassa moitti mies, joka on useille skepsisläisille tutumpi. (He ovat minusta puolitiessä, mutta ei sen väliä.)  Popper nosti esiin klassisen Humen induktion ongelmaa soveltaen. ; Monet postmodernistit ja fenomenologit hyväksyvät hänen moitteensa induktioille, mutta pitävät humen giljotiinia porvarillisena ja nojaavat että etiikka on varmaa.
1: Tämä on historiallisesti erikoista, koska Humen oma argumentaatio perustui näiden samankaltaisuuteen. Hän itse asiassa kannatti sitä että sekä induktio että etiikka olisivat empiirisiä. Nykyään moni kuitenkin valitsee joko-tai ; Ne jotka pitävät humen giljotiinista väistelevät induktion ongelmaa ja päinvastoin. Toki tämä on vain nyrkkisääntö.

Mutta mitäpä teki herra Popper ensimmäisenä kumottuaan positivismin? No, perusti uuden tieteenfilosofian koulukunnan, fallibilismin. Ei pitänyt tiedettä mahdottomana hänkään. Hänen näkökulmansa oli toinen. Hän otti keskiöön korroboraation ja selitti että ensimmäisen näkökulman ajattelussa on liiaksi esillä kahtoajako jossa on "joko absoluuttinen ja lopullinen tieto tai ei tietoa ollenkaan". Popperin mukaan tämä oli itsessään väärä kahtiajako, harhainen dogma. Tietoa voikin siis olla, ei vain siinä mielessä missä monet sille asettivat vaatimuksia. (Mutta jos vaatimukset ovat paskoja, miksi välittäisimme niistä. Otetaan käyttöön paremmat ja antaa idioottien huudella!)

Popper otti esille jo humen induktiokritiikissä olevan piirteen. Nimittäin sen, että induktio kykeni tarjoamaan ehdotonta tietoa silloin kun se ei pätenyt. Induktiossa on tiedollinen epäsymmetria ; Humen esimerkin kana joka joka päivä kohtaa isännän joka heittää siemeniä pihaan, kerää korroboraatiota näkemykselle että isäntä huomennakin heittää siemeniä. Mikään määrä havaintoa ei voi todistaa tätä, koska yhtenä päivänä voi heilahtaa kirves. Mutta jo yksi ainut havainto kirveestä riittää, ja teoria siemeniä heittävästä isännästä tiedetään vääräksi, ehdottomasti. ~ Tämän pohjalta Popper ottikin induktion voimaksi falsifioitumistilanteen, joka on deduktiivisesti johdettavissa oleva modus tollens -tilanne, jossa ei ollut induktion toiseen suuntan todistamisen vaikeutta. Osa tiedosta voidaan kumota ja tätä kautta falsifioituvuus muunsi koko ajatuksen tieteestä.

Falsifioituvuus teki myös jotain erikoista. Popper nimittäin vihasi dogmaattisuutta. Hänelle dogma oli jokin näkemys josta ei voida luopua. Eli jokin premissi joka otetaan sen itsensä vuoksi. Falsifiointisysteemissä tilanne onkin juuri kuten Ilkka Niiniluoto on huomauttanut ; Dogmaattinen tieteenteko sen mallimaailmassa on mahdotonta. Koska jokainen teoria tulee voida kumota ja sille tulee esittää ehdot joilla se voi kumota. Popperin mallin ainut vika onkin se, että sen mukaan dogma ei voi olla tiedettä ollenkaan! Jos olet skientisti ja dogmaatikko, et todellisuudessa ole jompaa kumpaa näistä.

Fallibilismi otti jo hitusen etäisyyttä varmuudesta ; Teoriat ovat aina positiviisia induktioita, jotka voivat olla erehtyneitä samaan tapaan kuin Humen kana voi erehtyä siemenistä. Mutta jos ne asetetaan kriittiseen testiin jossa ne voisivat kumoutua, mutta eivät kumoudu, teoria on hyvä. Esimerkiksi vaikka kirves heilahtaakin, kana oppii ennen sitä että siemenillä ja isännällä on jokin jännä yhteys. Tässä ei toki enää ole mitään ehdotonta varmuutta ilman metafysiikkaa, vaan jotain joka on korkeintaan laadukasta ja jota pitää testata. ; Tiede ei sisällä sanan tiukimmassa mielessä mitään tietoa joka olisi absoluuttisen luotettavaa, mutta se tarjoaa jotain jota on hyvä soveltaa ja jonka ulkopuolella menee tuhat kertaa huonommin. Siellä kun ei edes tule sitä chanssia että näkemys kumoutuisi ja osoittautuisi vääräksi.

Itse asiassa fallibilismissa on jännittävää sekin, että teorioita ei todisteta lopullisesti vaan niille hankitaan korroboraatiota. Ja kun sitä on paljon, ongelma lähestyy pikku hiljaa enemmänkin metatiedetä kuin varsinaista tiedettä. ; Ilkka Niiniluoto huomautti, meillä voi olla oikea induktiivinen kuvaus (teoriajoukko) maailmasta, mutta emme tiedä että se on juuri se oikea. Ongelma ei ole siinä että induktio olisi huono, vaan siinä mitä tiedämme induktioiden pohjalta teoriasta. Näemme vain että "perkeleen vahvalta teoria näyttää kyllä". Se on kuin Humen kana ilman kirvestä, mutta emme voi olla varmoja että entä sittenkin jos huomenna. Mutta eihän se silti koskaan lyö, tuo kyseinen isäntä. (Ikuisestikin elävä kana kuolisi ennemmin vanhuuteen.) ~ Kun teorian on pakko tarjota keino jolla se voitaisiin kumota, se ei voi olla ikuinen ja varma. Jos se on oikea, se ei vain kaadu. Jokainen testi antaa pienen määrän varmuutta. Täydellinen varmuus olisi jos olisi ääretön määrä testejä, mutta koska sitä ei voida saada, on metaongelma relevantti. Mutta sen kanssa nyt on vain elettävä ja testailtava lisää. Tämä ei ole dogmaattisuutta, vaan varmistelua ja testailua pysyvän eidogman tilassa.

Tosiasiassa Popperkin jäi aika löyhäksi. Esimerkiksi Quinen malli korostaa verkomaisempaa, holistista mallia. Hän vastasi siihen että tosiasiassa falsifiointia voi estellä ties millä ad hoc oletuksilla ja muilla rakennelmilla. Hän korosti että Neurathin veneenkorjauksen tapaan joka ikinen yksittäinen väitelause ja teoria on voitava vaihtaa. Ei vain yhdellä kertaa. Yksikään lauta ei ole ehdottomuus, dogmia ei ole. - Ja tähän päädytään ihan ilman mitään ensimmäisen näkökulman näköalapaikkaa johon fenomenologit haikailevat ja rakentelevat tältä pohjalta dikotomioita mallia "joko ehdoton varmuus tai ei mitään".

Toki joku voi huomauttaa, että Quinellakin on logiikan mallit dogmanaan. Tämä malli kun sitoutuu Duhemin-Quinen teesiin jossa korostetaan että jos ennusteet eivät vastaa havaittua, on muutettava sitä kohtaa tiedekokonaisuudessa joka muuttuu vähiten. Tässä voidaan huomata, että teoriakokonaisuudenkorjausmallihan vaatii ns. modus tollens -tilanteen. Tämä taas tunnistetaan tiettyjen loogisten ehtojen täyttyessä. Nämä voidaan kyseenalaistaa. ; Mutta voivoi, mitä sitten tapahtuukin. Huomataan että fenomenologina kyseenalaistat skeptisyyttä kun sinun pitäisi kyseenalaistaa myös fenomenologia. Ja huomata, että jos Hume -ajatusketju viedään loppuun asti, niin tosiasiassa menee pohja myös Humen "ehdottomuudelta". Sillä Hume perustelee kanaa deduktiivisesti käyttäen havaintoa jossa kana havaitsee kirveen heilahtavan joka on modus tollens -suhteessa siihen ruokkivaan isäntään. Jos logiikka kumoutuu, ei tätäkään päätelmää voida tehdä. (Vai miksi se on "ehdoton"?)

Tosin tämänkin ulkopuolella on hauskoja ajatuksia joilla voi sovittaa ja hämmentää tätä antitiedelinjamaa jotka väittävät ehdottomasti tietävänsä että ehdotonta tietoa ei ole ; Esimerkiksi Hawkingilla, skientistiksi syytetyllä, on hyvä ratkaisu. Hänelle tiede on malliriippuvaisen realismin tekemistä. Siinä ei ole merkitystä ollaanko pohjimmiltaan vaikka Matrixissa. Sillä ei ole väliä jos on kultakala joka mittaa huoneen maisemia vääristävän kalamaljan läpi. Kunhan malli toimii ja vastaavuus havaintoaineiston kanssa syntyy. Sillä tiede tutkii tietyllä tavalla havaittavia yhteyssuhteita. Teknisesti tämä ei väitä mitään maailmasta. Ja näkemys tieteenmukaisuudesta näyttää hyvin muulta kuin mitä arkijärki kenties meille huutelee. Mutta täällä katsotaan näkemysten tieteenmukaisuutta, ainakin ihanteena on tämä. (Käytännössä jokainen on tietysti vajavainen, myös fenomenologigurut vaikka egoa kuinka kieltämättä riittääkin!)

Tämä taistelee erinomaisesti Feyerabendtin ajattelun tuomia asennevammoja kohtaan, jossa mikä tahansa käy. Siinähän tiede on vain sitä mitä tiedemiehet tekevät. Ja sitten urheilu, masturbointi seinälle, lennokinrakentelu tai mikä tahansa muu käy. Monesti nimittäin Feyerabendtin seuraajat ovatkin ihmisiä jotka onnittelevat muusikkoa soitosta - vaikka huonostakin - ja kehuvat urheilijaa hyvästä kilvasta tai runkkaria runsaasta spermantuotannosta. Mutta skepsisläisen tieteen tekemisen kohdalla he sanovat että "ei tuo käy, pitäisi jättää koko asia silleen ja tehdä jotain muuta." Kaikki käy, paitsi. Nähtävästi tässä linjamassa onkin paljon korjattavaa.

Aamugamba - eli ajatuksia masennuksen mielentiloista

Joskus jos täytyy ilmaista tuneita, tarvitaan taitoa. Tässä kohden melankoliasta voi saada käsitystä katsomalla "Kaikki elämän aamut" -elokuvan. Itselleni elokuva on tullut katsottua, mutta tutummaksi se on tullut pelkkänä puhtaana ääninauhana. Äitini kuunteli sitä ollessani nuori. Silloin elokuva oli kohtuullisen uusi. Päällimmäiseksi mieleeni on jäänyt sen musiikki, jossa vanhahtavalla gamballa on oleellinen rooli. Ääni ei ole kliininen, ja äänen epätäydellisyydet kuuluvat kuvioon. Soitossa on yksinkertainen toistorakenne, joka kiertää ensin itseään varioiden alaäänien alakuloon ja alkaa sitten alusta. Tämä musiikki kuvastaa melankolisuutta.

Tosin tämä ei ole aitoa melankoliaa. Tässä on aina pidempi jatkuvuus, ikuisuusperspektiivi ; Elokuva/sen ääninauha itsekin sanoo musiikin voimasta sen, että hyvin tehtynä kappaleet ; "Pystyvät herättämään vainajat kuolleista." Syntyy pikemminkin mielikuva melankoliasta. Ja siinä on sellainen jännä pohjasävy, että jos melankolia on todella tuollaista, sitä pitäisi saada lisää. Aito melankolia taas nimenomaan ei ole tämänlaista.

Armeijan aamukama toimii tässä parempana epätoivon herättäjänä kuin aamugamba joka lupaa ikuista jatkuvuutta. Aamukampa nimittäin korostaa rajallisuutta. Ja vaikka siinä on perussävynä optimistinen ajatus siitä että kuinka monta päivää on jäljellä, se itse asiassa pahentaa tilannetta. Kun jossain on vastoin tahtoaan, ei kannata laskea minuutteja. Se pitkittää aikaa. Syntyy samaa turhautumista kuin pienellä lapsella joka on autossa matkalla tuntemattomaan, joka on tulossa pian. On juuri nyt kamala pissahätä ja tylsyys. Sitä ei voi muuta kuin jankata "joko ollaan perillä". Eikä sitä koskaan olla, paitsi lopuksi.

Mutta jos taide tässä kohden hieman epäonnistuu melankolian kuvaamisessa ja luo tätä kautta valheellisen emohenkisen "on muodikasta olla vähän maassa" -tyylisen elämäntavan ihanteelliseksi, voi aitoa ja ehtaa ahdistusta ja syvissä syövereissä käymistä saada taiteesta. Tarkalleen ottaen Juha Himanka on onnistunut luomaan suhteellisuusteorian kritiikkiä, jota ei oikein voi kutsua tieteeksi, joten sitä on pakko pitää taiteena. Hänen tekstejään lukiessa herää sellainen tunne että jos joku fenomenologisoi hermeneuttista kehää valoa nopeammin, niin venyykö aika niin että se todella muuttuu paljon pidemmäksi. Vai tuntuuko vain siltä.

Minulla asiaan ei ole paljoa lisättävää. Sillä Kari Enqvist ja Syksy Räsänen ovat esittäneet tästä oleellisen kritiikin. Räsänen rakentaa fysiikkapohjaiset vastaväitteet ja näyttää miten Himanga ei selvästi tunne kritisoimaansa kohdetta ja esittää siitä täysin vääriä väitteitä (mikä on ironista koska Himangan oma teesi on ollut hyökätä sen kimppuun että ihmiset tekevät filosofiaa osaamatta sitä). Enqvist on tieteenfilosofisempi ja nostaa esille sen, miten Himanga perustaa väitteensä auktoriteetin valintaan jossa alan tunnetuin crank peräti vuosikymmenten takaa valitaan alan johtavaksi asiantuntijaksi. Ja jossa Himangan taipumus ensin vaatia asiallista keskustelua vastapuolelta samalla kun hän itse keskittyy olkiukkoihin ja ad hominem -suoltoon on merkki jostain. Kombinaatio on melko vahva, koska se näyttää että tosiasiatasolla on vakavia virheitä että vaikka ne pitäisivät paikkaansa, ei niiden käsittelytapa olisi siltikään perusteleva. Himankalta ei siis löydy hyvää akateemista keskustelukulttuuria millään asiallisella kulmalla katsoen. Tämä on melko syvää perseilyä "ammattilaiselta", tämän tasoinen mokailu itse asiassa vaatii jopa amatööreiltä harjoittelua.
1: Mielenkiintoista on miten Himanka mainitsee Enqvistin "uskomaton matka uskovaisten maailmaan" -kirjan tavalla joka näyttää koostuvan pelkästään sen alkuvaiheessa esitetyistä asioista. Vaikuttaa että kirjaa ei ole luettu loppuun, eli ei ole kerätty sitä kokonaiskuvaa jota Himanka vaatii GPS -laitteiden rakentamisargumentissaan minimivaatimuksena tiedosta. - Jossa hän selvästi osoittaa osaamattomuutensa tieteen osa-alueista, esimerkiksi Quinelainen käsiteverkko jo ajatuksena tarjoaa oleelliset vasta-argumentit sille että voiko GPS:ää pitää suhteellisuuteorian testinä vai ei. Logiikka taipuu toki arkijärkeenkin. Jos insinööri rakentaa rakennussuunnitelman, se testautuu taloissa vaikka insinööri ei itse rakentaisi taloa vaan rakennusmiehet. - Ja jo ennen sitä laianttua Enqvist hokee väsymykseen asti sitä että kirja ei ole tiedettä vaan hänen henkilökohtainen kokemusten kirjoittaminen. Tässä kohden toisto jopa rasitti, mutta Himanka ei ilmeisesti osaa lukea niitä, tarkalleen ottaen lukutaito ja tarkkaavuus on sillä tasolla että hän ei ilmiselvästi ole huomannut yhtään kappaletta niistä monista. Tällä tarkkuudella ei tuoteta hyvää argumentaatiota.

En ole kokenut syvempää masentuneisuuden tunnetta kuin tutustuessani Himankaan. Sillä hänen tapaisensa pilaavat filosofien maineen. Äärimmäisiä väitteitä pinnallisella osaamispohjana esittävänä pelleinä annettu mielikuva vastaa hyvin tämänlaisia julkkisfilosofeja. Himanka jatkaakin Feyerabendin viitoittamaa tietä. Tietä johon Feyerabendt päätyi kun päätteli että saadakseen töitä ja julkisuutta, olisi parasta valita mahdollisimman kontroversiaalinen ja mullistava väite ja puolustettava sitä henkeen ja vereen niin pitkälle kuin voi.

Itkettää. Ja tähän melankoliaan ei haluaisi palata. Sillä sitä se on se aito ahdistus. Kokemus johon ei halua palata ja jota lukiessa on koko ajan sellainen "joko ollaan perillä" -tunne, joka johtuu siitä että omassa elämässä on rajallinen määrä piikkejä "elämän aamukammassa" ja ihan oikeasti ainutkertaisen elämän ohikiitäviä ja ikuisesti palautumattomia hetkiä kulutetaan tämänlaiseen materiaaliin tutustuen. Juuri tämänlaisen tunnejakamisen vuoksi taidetta tarvitaan, se tuo meidät vaikeisiin ja konkreettisiin tunnekokemuksiin joihin emme muuten pääsisi käsiksi tai joita muutoin välttäisimme viimeiseen asti. Että pääsee kosketuksiin myös negatiivisten tunteidensa kanssa, että voi ottaa ne käsittelyn kohteeksi ja niiden märehtiminen itsekasvun välineeksi. Himanka siis mahdollisesti teki minusta paremman ihmisen. Kenties. Jotenkin en kuitenkaan tahtoisi kiittää häntä tästä ainutkertaisesta mahdollisuudesta.

Julkkisjeesuksia ja muurahaispesiä

"Ilta-Sanomat" naureskeli julkkisten televisio-ohjelmamöläytyksille. Tämä onkin osa julkkiskulttuuria ; Yllättävän usein julkkiksien kautta elävät mediat eivät suinkaan nosta julkkista kovin haluttavaan asemaan. Kohussa on yleensä kyse siitä että julkkis jotenkin nöyryyttää itseään. Tästä sankarinpalvonnan vastakohdasta huolimatta julkkiksiksi riittää tunkua. Osaa varmasti kannustaa raha ja toisia maine.

IltaSanomien jutussa oli ykkössijalla julkkiksen rinnastaminen Jeesukseen. "Se on vähän kuin ikuisuuskysymys, että kuka oli maailman ensimmäinen julkkis. Että oliks se sit Jeesus vai… Tai siis mä en nyt muista kumpi niistä oli ensin, Jeesus vai jumala. Että kumpi niistä syntyi ekana? Jumalan oli ehkä pakko syntyä ekana, koska se oli sen isä. Mutta onko ne nyt sit oikeita julkkiksia?" Tämä on tietysti hyvin omituinen näkökulma, koska julkkis liitetään yleensä juuri johonkin äärimmäisen pinnalliseen kun taas Jeesus on mielikuvissa syvällinen. ~ Kuitenkin Ilta-Sanomien naureskelua moitittiin. "Mitä ihmettä tuo Nikon "möläytys" tekee ykkössijalla? Ihan samaa ovat pohtineet monet merkittävät teologitkin: oliko Isä ennen Jeesusta, vai onko Poika aina ollut olemassa ikuisuudessa ja syntyi 2000 vuotta sitten vain ajassa tai onko Jumala syntynyt jne. ? Ja miksei Jeesusta voisi pohtia julkisuusnäkökulmasta? Eli ei tuo ole noloa Nikolle vaan IS:n toimitukselle." Tässäkin tuntuu olevan jotain pointtia.

Voidaankin katsoa että lausunto itsessään piti sisällään kysymyksen siitä että (a) tarvitseeko meidän esimerkiksi jakaa julkisuus ja kuuluisuus siten että kuuluisuus on sitä että on taitoja talenttilaarissa ja julkkikseksi pääsee ulkonäöllä ja pinnallisella puolella, "kuuluisa kuuluisuuden vuoksi". Ja lisäksi (b) onko tämä jaottelu siltikään oleellinen eli onko Jeesus oikeasti kuuluisa kuuluisuuden vuoksi. ~ Tämä itse asiassa on oleellista käsitteiden sisällön miettimistä ja hyvän filosofian toimintakenttää. Nikon mietinnöissä onkin ongelmana enemmänkin se analyysin pysähtyminen.¹

Toisaalta tämä kertoo myös jotain joka sanoo karulla mielellä siitä puolesta että jos fiksut teologit ja terävimmät mielet ohjataan puurtamaan tuollaisten kysymysten kanssa sepeämiseen, niin eikö se ole enemmänkin aivopotentiaalin haaskiokäyttöä? Eli jos kysymykset todella ovat tuollaisia, niin sen pahempi teologialle. Sillä tämänlainen "miksei tuostakin näkökulmata" on syynä sille että uskonnonopetus on niitä aineita joista selviää osaamatta, miettimättä ja jauhamalla paskaa. Ei tarvitse osata tai edes miettiä niin saa syvällisen ajattelijan kuvan. Aihe sotkeutuu helposti sisällön hyvyyteen. Pinnallisuus muuttuukin pohjimmiltaan vääräksi kiinnostusaiheeksi.

Tämä näkyy koulussa hyvinkin vahvasti. Katsoin omaa toisen luokan uskonnonkirjaani. Siinä oli tehtäväsivulla peli jossa piti maalata sinisiä ja punaisia ruutuja ja osan sai jättää neutraaleiksi. Ruuduissa oli erilaisia tilanteita. Huomioni kiinnitti "Tulee koulusta kotiin myöhässä koska jäi katsomaan muurahaispesää." Olin värittänyt sen punaiseksi. Syynä oli luultavasti se, että se oli siihen aikaan oma arkkipaheeni. Asuimme 500 metrin päästä koulustamme. (Kun siirryin musiikkiluokalle, matkaa tuli useita kilometrejä.) Sain tähän lyhyeen matkaan kulumaan helposti tunnin. Koska minun piti mulia jokaisen sammakko -ojan läpi. Olin ilmeisesti maalannut ruudun koska minua oli moitittu tästä kotona - ja siihen aikaan olin vielä kiltti poika.

Mitäpä uskonnontunti tekee tämänlaisilla?
1: Itsereflektio oli tarpeeseen koska se oli oma heikkous. Kuitenkin toisaalta tästä itsereflektiosta ei ole ollut mitään hyötyä. Näin aikuisenakin kotimatkani voivat olla varsin mielenkiintoisia. Menen töihin ajoissa mutta paluumatka on usein suuri arvoitus. Mulin vähemmän, minulla on paremmat kengät ja työskentelen Helsingin kaupungissa jossa sammakko-ojat ovat harvinainen näky. Ja matkaa taittuu helposti yli 5 kilometriä tunnissa. En oikeasti oppinut elämästä juurikaan tämänlaisella. Mitä nyt vain joskus koen pahaa omaatuntoa teoista jotka joka tapauksessa teen. Ja tämä paska fiilis tulee joskus vaikka ei edes tarvitsisi tai kukaan hermostuisi tai huolestuisi.
2: Lisäksi joku voisi värittää saman ruudun siniseksi ja selittää että on hyvä pysähtyä ihastelemaan luontoa. Että vanhat ihmiset ovat tutkimustenkin mukaan yleensä pahoillaan siitä että elämä menee tohotukseen. Kellon mukaan eläminen ja aikataulutohotus - etenkin kun velvollisuudet on jo täytetty - on turhaa stressiä jota pitäisi välttää. Sama ruutu olisi erivärinen. Ja tästä saataisiin korkeintaan riita. Tai sitten sanotaan että asialla ei oikeati ole väliä ja että niitä ruutuja voi oikeasti värittää ihan miten vaan. Vaikka joka toisen punaiseksi ja joka toisen siniseksi, tai nopalla. Tai unohtaa läksyt tekemättä ja kutsua niitä valkoisia ruutuja mietityiksi neutraaleiksi ruuduiksi. (Myös sen jossa varastetaan kaupasta kaverille joka oli ostanut viikkorahoillaan karkkia!)
3: Ja tämän jälkeen oltaisiin entistä hämmentyneimpiä siitä että miksi se kakara on taas tullut sammakko-ojan läpi mukanaan joku nokkava selitys aikatauluista ja velvollisuuksista. Että lisää huolta aiheuttaa omituinen poika ja tarvitaan paljon huutamista että saadaan taas totteleevaiseksi kiltiksi pojaksi joka on. Ehkä nokkavuus vaatii jopa vitsaa jotta kasvaa huonoista vaikutteista saatu paha tapa pois. Vain koska uskonnontunti!

Tämänlainen näkemysten konstruointi (oppilaan, toisen oppilaan, huolestuneen vanhemman) on naurettavan helppoa, sille ei edes voida laittaa kunnollisia laatukriteereitä joihin peilaten voitaisiin sanoa jotain opituksi. Eikä se johda mihinkään ratkaisuun tai tapojen muuttumiseen. ~ Ja silti kuitenkin tuntuu että tämänlaisilla asioilla olisi arvo ja järki. Kuten puolisoni mainiosti sanoi "ei kaikkien elämä ole tieteenfilosofisten periaatteiden noudattamista kaikessa mitä tekee". Hänestä näissä muurahaispesissä on kysymys hauskoista tarinoista. Että kaikki ei ole niin perkeleen vakavaa. Tämä itse asiassa palauttaa Jeesusteemaan ja julkkiksiin. Ja herättää lisäkysymyksiä siitä että vaikka Jeesus olisikin julkkis ja julkkis erotettaisiin kuuluisuudesta sillä että kuuluisuudella on kompetenssia, olisi Jeesusasialla silti arvo. Arvokeskustelu on lähinnä hienostunutta paskanjahantaa. Mutta paskalla ja paskanjauhannalla on arvo. On hyvä että koulu vielä voi hassata rahaa turhuuteen josta ei ole ihmisille mitään hyötyä. Sillä siihen se ihmisten elämäkin loppujen lopuksi vierähtää.

Ja kyllä. Tällä on vakava suhde skeptismiin. "Tekno-Kekon mielekkäässä maailmanhistoriassa" otetaan esille magneettimedia, jonka jutuissa lähdekritiikki on osittain varsin hakoteille menevää ja lähdekritiikiltään omituista. Seikkailija dokumentoi itsensä viittaamalla kadonneisiin dokumentteihin joiden olemassaololle seikkailija itse on ainut lähde "Kaikki tietomme näistä hämmästyttävistä kuriiritoimista ovat peräisin Vilho Tahvanaiselta. Mannerheimin kansion S-32:n alkuperäisiä asiakirjoja ei ole nähtävästi enää olemassa. Ne katosivat kun Mannerheim luovutti kansion vuonna 1950 J.K.Paasikivelle. Tieto tästä on peräisin Vilho Tahvanaiselta. Ninpä meillä on käytettävissämme vain kopiot. Viitsinkö mainitakaan, että kopiot on toimittanut julkisuuteen Vilho Tahvanainen." Siihen suhtaudutaan kuitenkin suopeasti "Magneetti ei ole vertaisarvioitu tiedelehti. Eikä sen tarvitse olla. Jos olisin Magneetin päätoimittaja, ja minulle tarjottaisiin jutuketta, jossa esitetään tällainen poikkeuksellinen, omintakeinen skenaario, ja sille lähteitä, niin julkaisisin sen oitis. Tässä on uusi, kiinnostava katsantokanta. Sen voivat sitten muut popperilaisittain falsifioida, jolloin tietämyksemme lisääntyy. Esittämällä mitä kirjavin joukko omintakeisia väitteitä ja falsifioimalla ne tietämyksemme kasvaa ekspotentiaalisesti. Tämän takia olenkin feyerabendilainen. Ja totta kai minulla on aina ollut rinnassani hellä kolkka omintakeisia hengentuotteita kohtaan."

Itsekin koen että skeptismissä ja pseudoskeptismissä on juuri tässä kohdassa oleellinen ero. Ja tämä ero itse asiassa suhteuttaa pseudoskeptismin ja huuhaan usein samaan laariin. Kysymys on juuri falsifioimisprojektista. Itse olen sitä mieltä että asioita tulee voida ilmoittaa ja esittää. Asioita saa ns. tutkia. Mutta samalla ei pidä estää sitä falsifioimisprosessia. Eli jos joku kritisoi - ja jopa  haukkuu ja lyttää - niin se on nähtävänä osana sitä falsifioimisprosessia jossa tieto kasvaa. Usein on helppoa asettua toiselle puolelle. Eli joko vaatia ennakkosensuuria typerille asioille. Tai sitten vaatia kritiikittömyyttä ja kohteliaisuutta.

Oikeasti tieteen kannalta paras prosessi lienee kuitenkin nimen omaan kompromissi. Ja lisäksi jäämä saattaa silti olla "hauskaa paskaa", eli huonoksi tieteeksi huomattu voi olla muutoin hyvä. Nykyään on helppoa oikeuttaa asiat pelkästään niiden tieteellisyydellä ja tämä kannustaa pseudotieteilijöitäkin painottamaan juuri tätä puolta. Ja juuri siksi he näkevät epäonnistumisen niin verisenä loukkauksena. Tieteettömyys kun on likimain sama kuin arvottomuus. Itse pidän pseudotiedettä idiotiana jonka arvo saattaa olla suunnaton kunhan tästä yhdestä detaljista vain päästään irti. Jos se ei ole tiedettä, ja asiasta ei väännetä päästään miettimään sitä että onko se esimerkiksi "hauskaa paskaa". Ja vasta tämän jälkeen pystyy nousemaan "Ilta-Sanomien" (jne.) julkkisten hyödyntämismyllyn yläpuolelle ilman että sensuroi "Ilta-Sanomissa" sanottuja asioita.

---

1 "Sherlock" sarjan alkujaksossa on hyvin samantapainen tilanne. Kun Sherlock kehottaa Watsonin töihin, hän lähinnä ihmettelee miksi on joutunut keskelle rikospaikkaa. Hän sanoo että sodasta palannut traumatisoitunut sotilas on nyt tilassa jossa edessä on ruumis, Sherlock sanoo että analyysi on hyvä, mutta että hän kaipaisi ikään kuin enemmän detaljeja.

So Called Affair

Alan Sokal huijasi postmoderneja julkaisuja kirjoittamalla puutaheinää sisältävän tekstin "Toward a Transformative Hermeneutics of Quantum Gravity", joka oli eräänlainen eivitsikäs parodia postmodernien mekanismien käytöstä. Kun julkaisu pääsi vertaisarviointeihin, synnytti tämä "Sokal affair" paljon kohua. Osan mielestä se näytti että postmodernismi ei ole laadukasta. Toisaalta korostettiin että julkaisu ei ollut isossa lehdessä, ja että teksti ei saavuttanut mitenkään merkittävää asemaa.

On kuitenkin hauskaa miettiä asiaa vitsi-eivitsin tunnistaminen muistaen. Tällöin voidaan ottaa esiin vaikkapa Paul Feyerabend, jonka "Against Method":in mukaan hypoteesinmuodostus ei pidä sisällään minkäänlaista metodiikkaa. Hän ei myöskään pitänyt keksimisen intentiota olennaisena.

Hän esimerkiksi kertoo/tunnustaa kehittäneensä oman näkemyksensä siitä että tiede on vain eräänlainen uskonto jonka näkemykset ja totuudet opetetaan jo nuorena ihmisille - ja näin rakennetaan tiedekuva - koka hän halusi rahansaamisen maksimoimiseksi miettiä mikä olisi kaikista provokatiivisin asia jonka voisi sanoa. Ja sitten hän oli vain keksinyt kaikkia mahdollisia selityksiä joilla tämä lähtökohta voitaisiin osoittaa after the fact. "I was short of funds, So I accepted an invitation to contribute to a book dealing with relation between science and religion. To make the book sell, I thought I should make my contribution a provocative one and the most provocative statement one can make about the relation between science and religion is that science is a religion. Having made that statement the core of my article I discovered that lots of reasons, lots of excellend reasons, could be found for it." Feyerabendtin näkemyksessä tieteentekokin noudatti samanlaista presuppositionistista ajattelutapaa. Eli johtopäätöksiä tuetaan erilaisilla järkeilyillä joiden sisältöä itse kannatetaan. Näin ollen tämänlainen varsin kyseenalaiselta vaikuttava näkemyksen syntytarina ei ole mikään "eturistiriidan näyttäminen", vaan rehellisyyttä. Ja tätä ei saa sekoittaa itse asiaan.

Samoin voidaan tietysti nähdä että esimerkiksi Sokalin parodia vaati metodin mukailemista. Tämä tarkoittaa sitä että Sokal oli lukenut ja tutustunut postmodernismiin ja käytti sen ajattelutapoja. Kenties lopputulokset olivat yllättäviä, kenties metoditkin olivat epäkonventionaalisia - esimerkiksi karkeiden laskuvirheiden käyttämistä päättelyssä oikeaoppisen matematiikan sijasta - mutta mukailu on kuitenkin eräänlaista systeemin mukana ajattelua. Näin ollen Sokal ei kenties tehnytkään muuta kuin kirjoitti jotain johon ei itse uskonut, mutta jonka lähtökohdat moni muu voisi hyväksyä.

Postmodernissa keskustelussa kun nousee yllättävän usein esiin taustaoletuksien ilmituonti. Sitä pidetään yleensä ratkaisuna relativismin ongelmaan; Kun kaikki on perusoletuksia ja kielen vankilaa, niin postmoderni kirjoittajakin elää tietysti sellaisessa. Kuitenkin hän voi esiintuoda perusoletuksensa, jolloin kaikki tietävät mitä nämä rajoitukset ovat. Tämä perusoletuslistaus ei ole heikentämistä vaan vahvistamista. - Päinvastoin - mitä vahvemmin ja systemaattisemmin tätä tehdään, sitä laadukkaampaa postmodernismia tehdään.
1: Näin esimerkiksi Michel Foucaultin metodiikkaa voidaan perustella sillä, että vaikka siinäkin on "kielen vankila", niin sen taustaoletusket ovat esilletuotuja ja perusteltuja ja tätä kautta Foucaultin näkemyksen toteuttaminen on kriittistä ja tutkimusta.
2: Samantapaisilla perusteilla on hyväksytty sitäkin että Feyerabendt ei itseasiassa ollutkaan mitään metodia vastaan ; Hän esitti aivan vakavasti esimerkiksi että "We have learned that there are phenomena such as telepathy and telekinesis which are obliterated by a scientific approach and which could be used to do research in a entirely novel way." Eli hän katsoi että oli olemassa oikeaa tietoa joka voi selvittää telepatian ja telekinesian olemassaolon. Ja että näitä, tieteellisellä metodilla selvitettyjä, tiedettyjä ja todistettuja, ilmiöitä voitiin sitten käyttää tutkimuksentekovälineinä, eli ne antoivat uusia metodeja joilla saatiin myöskin oikeaa tietoa. Feyerabendtkään ei siis ollut totaalisen relativisti vaan oli todellakin metodien kannalla.
___2.1: Toki paranormaalit ilmiöt ovat kaikkea muuta kuin todistettuja, ja Feyerabendin aikana liikkeellä olleet todistukset olivat varsin köykäisiä. Mutta tämä ei ole nyt tämän jutun kannalta kovinkaan oleellista. Feyerabendtin sisäinen jännite ja "kahdella eri hevosella ratsastaminen" on esiintuotu.

Jostain syystä samaa oletusten ilmituontia ei kuitenkaan nähdä luonnontieteen kritisoimisessa : Postmodernistien tiedekritiikin kohdalla perusoletusten esilletuonti esitetään aina heikkouksien lisäämisenä, koko näkökulman irrelevantisointina, eikä suinkaan sitä että näkemys vahvistuisi kun sen taustaoletukset on esilletuotu. Näin postmodernismi ajautuukin helposti kaksoisstandardeihin - joissa kaikki tulkinnat ovat samanarvoisia paitsi luonnontieteelliset tulkinnat - jotka tukevat nimenomaan sitä että muutos on helposti nimenomaan muutosta muutoksen vuoksi, kun ytimessä on se, että toiset maailmankuvat ovat trendikkäämpiä ja miellyttävämpiä ja toiset automaattisesti negatiivisia, pahoja ja epäesteettisiä näkemyksiä, ja joiden näkökulmat voidaan ohittaa vain sanomalla "ei kuulu mielenkiinnonkohteisiini." (~ Lausunto joka tekee tietämättömyydestä hyveen, ja ignoraatiosta mieltymyksen pohjalta tehtävän metodisen kannanoton, jossa ei tarvitse tuntea kritisoimaansa kohdetta.)

Chalmers onkin esittänyt kritiikkiä Feyerabendille selittämällä että esimerkiksi kun Galilein näkemys sai suosiota, syynä oli se, että hänen näkemyksensä toi esiin sisäisen logiikkansa, esimerkiksi yhtälöinä - ja saman itse asiassa teki sen kilpailevatkin näkemyskin. Ja näiden toteutumista maailmassa voitiin verrata. - Luonnontieteen kohdalla onkin itse asiassa niin, että koeasetelma on perusnäkemysten esilletuonti, johon yritetään väen väkisin tuoda tilaa vastaesimerkille. Tieteen teorioiden viitekehys voi olla kulttuurisesti suunnattua, mutta sen sisällä on kuitenkin viittaus ja näkökulma maailman luonteeseen. Koeaineisto pakottaa kuitenkin hylkäämään joitain teorioita. Voimme olla toki melko varmoja siitä, että tiede ei saavuta lopullista varmuutta koskaan, ja että tutkimus todennäköisemmin lähestyy asymptoottisesti ihmisten rajoitteita, ihmisen kykyä ymmärtää maailmaa. Mutta me tiedämme samalla sen verran, että me yhä edistymme. Kenties vaihdamme yhden väärän teorian toiseen väärään teoriaan, mutta tämä teoria on ongelmanratkaisukyvyllisempi, eli vähemmän väärä. Näin ollen ei ollakaan metodia vastaan, vaan metodin puolesta. Ei olla relativisteja, vaan uskotaan vähemmän väärien totuuksien olemassaoloon.

Chalmersin ajattelun jäsentämiseksi auttaa varmasti jos vilkaisee hänen työtään Kuhnin paradigmanäkemyksen ympärillä. Chalmersin mukaan Kuhnia voidaan pitää holistisena. Paradigman ja anomalioiden suhteen ytimessä on se, että tieteentekijät näkevät tieteen ja epätieteen "malliesimerkkien", exemplarsien, kautta. Tällöin tieteentunnistaminen tapahtuu ikään kuin huomaamalla samanlaisuuksia ja erilaisuuksia suhteessa näihin. Näin tieteen ja epätieteen erottaminen on analogista päättelyä, eikä noudata perinteistä normatiivisen tieteenfilosofian kantaa, jossa tieteellisyys määritellään antamalla sille määritelmä ; erilaisia attribuutteja ja kriteerejä. Tämän eron muistaminen on tietysti hyvä aina välistä tehdä.

Tämä näkemys on varsin mielenkiintoinen ; Chalmers kuvaa "What is this thing called Scienvessä" että Kuhn oli tavallaan sekä relativisti että samanaikaisesti uskoi että tiede voi kehittyä paremmaksi. Kuhnin paradigmanäkemyksessä onkin analysoitu olevan kahdenlaisia totuusnäkemyksiä.
1: Selvästi hänellä oli ajatus edistyvästä tieteestä. Sillä paradigmanmuutoksessa on kysymys uudesta näkemyksestä jossa ratkaistaan ongelmia joita vanha paradigma ei kyennyt ratkaisemaan, ja samalla voidaan kuitenkin ratkaista ne ongelmat joita vanhassa näkemyksessä oli. Näin ollen laatu paranee. Kuhn ei siis uskonut että paradigmanvaihdoksessa olisi kysymys vain uudesta maailmankuvasta, jostain jossa vanhat ongelmat vaihdetaan uusiin ongelmiin.
2: Kuitenkin Kuhn käsittelee myös sitä miten tutkijat voivat pitää tai vaihtaa exemplarsejaan esimerkiksi kulttuurinmuutosten yhteydessä. Tällöin vaihtamiseen ei olisi mitään järkeviä syitä, ja vaihtaminen olisi lähinnä muoti-ilmiöön verrattavissa.

Kuhn siis tavallaan jaottelikin paradigmanmuutokset siten että oli "asiallista tiedon mukaan tapahtuvaa paradigman ratkeamista" ja "muotivirtauksiin liittyvää revisionia". Muutokset voivat siis olla joko perusteltuja tai muoti-ilmiöitä. Mielestäni tämän asian tunnistaminen on olennaista. Sillä se ratkaisee suuren määrän erilaisia kiistakysymyksiä. Näin ollen kannattaa olla metodin puolesta.

Tosin kannatan vahvasti huumorin(kin) käyttöä hypoteesinmuodostusvälineenä. Innovaatio vaatii "out of box" -ajattelua, mutta hyvä innovaatio vaatii myös "inside the box" -ajattelua. Aito riskinottava ja anarkistinen uusi ajatus vaatii riskinoton. Ja riskinotto tarkoittaa epäonnistumisen riskiä. Postmodernismi yrittää tavallaan poistaa epäonnistumisen (tunteena ja ilmiönä), ja tekee kaikesta tulkintaa. Näin onnistuminenkin muuttuu merkityksettömäksi, ja oppiminen ja viisaus menettävät sisältönsä.

Faustista hybristä vastustamassa (I got Email!)

Kari Tikkanen lähetti minulle sähköpostia, jossa oli kiinnitetty huomiota pariin lähteeseen. Aiheena oli kreationismin ja kristillisten koulujen yhteys. Alkuosiona alustan olennaisimmat osat sähköpostista. Huomiot eivät siis ole omiani, niiden esittelyä tarvitaan jotta pääsen kunnolla prosessoimaan sitä.

The m@il that the JackKari Build.

"Kristilliset koulut vs Gustafsson (YLE areena 00:34-)(ti 9.8.2011) Ajankohtainen kakkonen Vaasan kristillisessä koulussa:
Toimittaja: "Miltä osin tämän kristillisen koulun oppi poikkeaa perinteisestä peruskoulusta."
Sanna Schöning: "Meillä ei ole mitään oppia. Kristillisellä koululla ei ole mitään omaa oppia vaan meillä on samat uskonnonkirjat kuin muissakin peruskouluissa ja saman verran uskonnontunteja kuin muissa peruskouluissa." ... "Toimittaja Gustafssonilta: "Voiko opettajilla olla liian laaja maailmankatsomuksellinen piiri nykyään?"
Gustafsson: "Voiko olla liian laaja maailmankatsomus? Minun mielestäni ei. Että en pidä minään ihanteena sitä että on kovin yksiulotteinen ihmiskuva ja ihmiskäsitys. Että mieluummin haluan moniarvoisuutta."

Toisaalla hän löysi linkin, joka kuvaa koulujen opetussuunnitelmaa.

"Googlaus "Schöning evoluutio" antaa nettilöytönä linkin UUSI ELÄMÄ 5/2008 lehteen, joka on kristillisten koulujen teemanro. Siinä s.5 kappaleessa KRISTILLISEN KOULUN ARVOPOHJA Jan Cedercreutz, Suur-Helsingin srk:n kristillisen koulun rehtori, esitelmöi näin:

"Luonnontieteiden osalta Jumala ja kaikki yliluonnollinen on hylätty. Evoluutio-opin teorian mukaan kaikki on syntynyt sattuman seurauksena eikä elämällä ole syvempää tarkoitusta." .. "Kristittyinä meidän on vastattava tähän arvo-keskusteluun osoittamalla evoluutio-opin, äärihumanismin ja postmodernin ajattelun valheellisuus ja vahingollisuus." .. "Evoluutioteoriakin on kaikkea muuta kuin vesitiivis, eikä lajin muuttumista täysin toiseen ole pystytty osoittamaan kokeellisesti eikä luonnossa olevien havaintojen perusteella, vaikka Darwinin esittämää teoriaa on tutkittu jo yli sata vuotta." .. "Meidän tulisi kuitenkin nostaa näitä kysymyksiä esiin myös peruskoulumme takia, sillä nykyisellä arvotyhjiöllä ja yllämainituilla ideologioilla on tuhoisat vaikutukset koko yhteiskuntaamme, kuten Jokelan surmatyö meille kauhistuttavalla tavalla osoitti. Surmatyön tehnyt nuori oli omaksunut todeksi ideologian, joka perustui evoluutioon ja kaikkia arvoja hylkäävään nihilismiin."

"Lisäksi taulukossa 1 on luettelo jossa on "Ideologia"-sarakkeessa : naturalismi, evoluutio, humanismi, postmodernismi."

... joka oli blogissa, jonka rakensi JussiTuomo.

Ylläoleva asia on tietysti mielenkintoinen monella tavalla. Ensimmäinen koski journalistin työtä. Siinähän eletään eräänlaisessa hermeneutiikan pakossa ; Asian ymmärrys tuo kysymyksiä joihin vastaaminen täydentää kokonaisuutta. Näin kokonaisuus rakentuu kaiken siihen liittyvän tiedon kautta. Tämä näkyy siinä mitä kysytään ja mitä jätetään kysymättä:
1: Mitä kysytään : Luterilaisen kasvatuksen ja koulutuksen käyneen on luontevaa kysellä uskonnonopetuksesta, etenkin kun meillä koulu käydään eikä itse asiassa kukaan korosta sitä, miten pirusti meillä itse asiassa on uskonnonopetusta. Määrän lisäys on tuskin tarpeen ja nykyinen uskonnonopetuksen ylimäärä ajaakin taatusti kristillisten koulujen asiaa.
2: Mitä jätetään kysymättä ; On selvää että internet ja globalisaatio tuo ulkomailta vaikutteita. Itse asiassa näitä ulkomailta tulevia asioita - vaikka olisivat kuinka vanhoillisia - kutsutaan esimerkiksi "raikkaiksi tuulahduksiksi". Ulkomaan eksotiikka tekee vanhoillisestakin materiaalista "uutta ja ihmeellistä" ihan siksi että se on erilaista kuin meillä. Siksi onkin olennaista ja kiinnostavaa kysyä sellaisista asioista kuin koulun suhde kreationismiin ja evoluutioon.

Isoin huomio kiinnittyy kuitenkin siihen että vastustuslistalla on postmodernismi. Postmoderni ajattelu kun on ollut viimeisen likimain 20 vuoden aikana nimen omaan muodissa kreationistien parissa. Intelligent Design -liikkeen perustaja Johnson esitti että hän toimissaan vain dekonstruoi evoluution ja löytää sen takaa intressin jota hän kutsui darwinismiksi. Suomessa Tapio Puolimatka on korostanut eri maailmankuvien tärkeyttä ja hänkin korotaa miten evoluutioteoriaan liittyy ideologia jota hän kutsuu nimellä evolutionismi. Nämä molemmat ovat vahvasti postmoderneja lähestymistapoja ; Sekä dekontstruktio ja totuuskäsitysten maailmankuvasidonnaisuus ovat nimittäin juuri ne postmodernin ajattelun ydin. Postmodernismiin kuuluvassa relativismissa ideana on Feyerabendin henkeen ajatus että "anything goes" ; Kaikenlaisia pitää kokeilla ja antaa tilaa yrittää ja erehtyä. Moni tosin vie relativismin niin pitkälle että totuus on tyystin relativistinen. Ja tämä on osa postmodernismia, jossa kaikki maailmankuvat ovat tulkintoja ja sinänsä mielenkiintoisia mutta eivät lopullisen lukkoonlyöviä.

On hyvä huomata että tämä Intelligent Designin valloitusmarssi on itse asiassa heijastunut kaikkeen kreationismiin. Evoluutionvastustus on jo vuosia sivuuttanut tieteenfilosofian "naturalistien sisäisenä pelinä" ja siirtänyt keskustelun maailmankuviin. Siksi postmodernismin otto vastustuslistalle oli minulle yllätys. ~ Samantapainen yllätys kuin uskonnonopetuksesta kyselleelle journalistille olisi oppia että pitäisi aina muistaa kysyä homojen ja naispappien lisäksi niistä evoluutioasioistakin...

Kuitenkin asia on itse asiassa ollut ilmassa jo pidempään. Intelligent Design oli kovasti odotettu ja kompattu asia. Mutta sen lupaukset eivät oikein onnistuneet. Menestys lakituvissa - ja siinä olennaisessa opetussuunnitelmien muuttumisissa - jäivät pieniksi tai vielä olemattomammiksi. Tätä kautta nyt on selvästi alettu ottamaan irtiottoa tähän "ei riittävän oikeaoppiseen järjestelmään joka ei ole edes niin yhteiskunnallisesti käytännöllinen kuin uskottiin". Esimerkiksi Intelligent Design vs. YEC -kreationismiotteluissa alkaa olemaan erikoista henkeä ; Ensinnäkin näitä debatteja alkaa olemaan. Ja niiden jälkeen Intelligent Designpuolella joudutaan esimerkiksi pyytämään anteeksi jos kannanotot vaikkapa sattuvat tukemaan vanhaa maata tai Raamatun eikirjaimellisuutta. Tämä on nähtävissä asennemuutoshenkenä.

Monet ovat huomanneet, että Intelligent Design on itse asiassa "enemmän Machiavelliä kuin Derridaa", eli postmoderni kielenkäyttö on antanut keinon harjoittaa ideologian ajamista akateemisen kuuloisella kielellä. Kuitenkaan tätä sanapeliä ei pelata loppuun asti, ja kyseessä ei ole kaikki maailmankuvat ja keskustelu jolle halutaan tilaa. Sen sijaan ytimessä on yksi maailmankuva, josta halutaan hallitseva koska se on tosi. Näin suvaitsevaisuus ja moniarvoisuus on otettu pelin vain sitä varten että oma näkemys ei ole suosittu.
1: Kreationismin vaihtostrategia on ollut järkevä kun muistetaan että kreationismi on juridista fundamentalismia. Syynä postmoderniin käännökseen on nähtävissä ainakin siten, miten kreationismin skientistishenkinen projekti epäonnistui ; Ensin valitettiin että luonnontieteet eivät tunne evoluutiota. Sitten siirryttiin huomio siihen että evoluutio on skientistinen ja naturalismia.

On hyvä huomata, että totaalista tiedevastaisuutta kreationismi ja Intelligent Design eivät ole koskaan olleet. Se on ollut pikemminkin jotain niille jotka ovat skientistejä ja haluavat että uskokin on tieteellisesti todistettua. Näin tavallinen "uskonto on aina taikauskoa" -asenne(vamma) saisi vastapainon eikä tarvitsisi valita uskon ja tieteen väliltä:
1: Kreationismi ei ole koskaan missään vaiheessa oikein hyökännyt luonnontiedettä vastaan luonnontieteen nimisenä ; Sen sijaan syytökset ovat olleet siinä että luonnontieteen metodeja sovelletaan liikaa. Intelligent Designinkin aikana suhde teknisiin tieteisiin on ollut kova. Itse asiassa hyvin suuri osa Intelligent Designin akateemisimmista kannattajista ovatkin nimen omaan insinöörejä. Tämä on hyvä muistaa, koska usein postmodernismissa insinööripuoletkin kohtaavat kritiikkiä.
2: Sekä Kreationistit että Intelligent Design ovat myös korostaneet sitä, miten kristinusko on ollut hyödyllistä luonnontieteen kehitykselle. Tästä voidaan päätellä että luonnontieteessä ongelmana nähdään vain tietyt kysymykset. Naturalismiksi ja skientismiksi luonnontiede muuttuu vain jos se hyppää ottamaan kantaa niihin asioihin jotka on "fundamentalistien" (jne.) mukaan kerrottu jo "Raamatussa" tai jos vastaus muuten hyppää alueelle jossa vastaukset on yleisesti annettu uskovaisten vastattavaksi - ja joissa luonnontiede antaa eri vastaukset kuin mitä tavallisesti on annettu.
___2.1: Nämä nimetkin on toki nähtävissä arvovallan hakemisena. Kun ihmiset arvostavat niitä tyyppejä joiden nimiä tiputellaan, saa asia ikään kuin luottamusta. Nykyaikana, kun ihmiset kovasti luottavat tieteeseen ja teknologiaan, on hyvä olla vastustamatta niitä kovasti. Se ainakin marginalisoisi liikaa, sellaisista ei tule suosittuja ja levinneitä oppeja. (Joten se, mitä näemme on tämänlaisia hyvin leviäviä oppeja. Ei välttämättä siksi että ne olisi manipulaatio mielessä mietitty sellaisiksi, vaan siksi että jos ne olisivat toisenlaisia, ne olisivat jääneet keksijänsä nettisivuille jotka eivät kiinnostaisi ketään.)

Ja tästä päästäänkin siihen miten kreationismi voidaan kuitenkin nähdä hieman eri valossa. Se, mitä kreationismi ja Intelligent Design itse asiassa tekevät, on se, että he jakavat "faustisen näkemyksen" tieteestä. Tästä voisi ottaa lähtökohdaksi Georg Henrik von Wrightin "Humanismi elämänasenteena" -teoksen. Hän kertoi miten kulttuurissamme on kolme tiedevastaista ja tiedepessimististä suurta tarinaa : Prometheus varastaa tulen jumalilta ja hänelle käy kalpaten. Raamatun kertomus syntiinlankeemuksesta nojaa hyvän ja pahan tiedon saamiseen ja tässä käy vielä enemmän kalpaten, joskin pelastusmahdollisuuden kanssa. Ja sitten on Faust, joka myy sielunsa tiedosta ja hänelle käy myös kalpaten, ilman pelastusmahdollisuutta. G.H. von Wright näki että kaikissa ytimessä on kielletyn tiedon tavoittelu, hybris, ja tämä tiedonjano on erehdys. Tarinoiden opetus on että jotkut asiat ovat sellaisia että niitä ei voi eikä saa tutkia tai sitten käy kalpaten. Faustisen tematiikan (nimenvalinnan) kautta päästään myös esimerkiksi Spengleriin. Hän kirjoitti "Länsimainen perikato" -kirjan, jossa ytimessä oli se että tiede ei tee onnelliseksi. Hän esitti että kulttuuri elää, kehittyy ja tuhoutuu faustisen hengen pakottamana. Tiedonjano ja selvittäminen ajaa lopulta tuhoon. Hän näki että nyky-yhteiskunnassa oli tuhon elementtejä ; Spengler oli huolestunut etenkin uskontojen vallan vähenemisestä ja kaupungistumisesta ; Hänestä uskonnoton kosmopoliitti elämä olisi kylmää ja tylsää. Ihmisillä olisi tekniikkaa ja mukavuuksia mutta elämä ei tuntuisi merkitykselliseltä eikä olisi oikein elämisen arvoistakaan. Nämä huolenaiheet hän näki todisteena siitä että faustisuutemme oli liiallisuutta ja perikato on siksi vääjäämätön. Ei ole kovin vaikeaa nähdä tämänlaista henkeä esimerkiksi aiemin lainattujen kristillisen koulun edustajien lausunnoista nykypäivänä.

Näin kreationistienkin kohdalta löytyy ajatusta että naturalistit ovat Faustisia. Tämä korostuu esimerkiksi silloin kun he vastaavat luonnontieteelliseen kritiikkiin selittämällä, että maailmankatsomukselliset kysymykset ovat jotain johon tiede ei saisi vaikuttaa, eikä tiede saisi niitä tutkia jotta voisi olla objektiivista ja maailmankuvavapaata. Tosiasiassa asia ei ole näin ykrinkertainen. Sillä maailmankatsomukset ovat ikävä sellaisia että niissä on usein aimo annos toiveajattelua siitä millaisena universumin haluttaisiin olevan. Näitä voidaan tutkia, ja maailmankuvavapaus tarkoittaa sitä että jos tieteelliset faktat ja totuus ovat ristiriidassa, joustaa maailmankuva ei tiede. Luonnonlait eivät kunnioita ihmisen omia toivomuksia, ja juuri tämä on sitä maailmankuvattomuutta ; Faktoja ei kumota maailmankatsomuksellisin syin.

Tällä asenteella on selitettävissä hyvin suuri osa kreationistista tiedesuhdetta. Siinä on mukana voimakas tiedevastaisuuden ilmapiiri. Mutta tämä tiedevastaisuus on hyvin spesifiä. Muutokset muotinäkemyksissä sitten tulee siinä että yritetään pelata sen hetkisen poliittisen tilanteen mukana, saada oman aatteen asema mahdollisimman hyväksi ; Suvaitsevaisuutta, relativismia ja moniarvoisuutta halutaan kun se Oma Tietty näkemys ei menesty tiedepiireissä. Mutta kuitenkin koko ajan ajatellaan että totuus ei ole relativistinen vaan Se Yksi Tietty.

Kuitenkin tällä huomiolla on myös seuraus ; Vaikka kreationismi ei itse asiassa ole pohjimmiltaan ollenkaan tiedevastaisuutta, se ilmenee ainoastaan tiedevastaisuutena. Näin se näyttäytyy hieman samassa hengessä kuin vaikkapa Terminator -elokuvat, joissa niissäkin on varoittelu faustisesta hybriksestä teknologian ja tekoälyn maailmassa. Näissä elokuvissa ei olla yleisesti teknologiavastaisia, mutta elokuvat tekeevät statementeja ainoastaan niissä kohdin missä teknologia on heistä vaarallista. Näin ollen elokuvasarjaa leimaa se, että se käytännössä ilmentää "teknologiavastaista sanomaa". Sama koskee kreationismiakin. Se ilmenee vain siinä paikassa missä se rajoittaa tieteentekoa ja kieltää tieteen tuloksia. Näin kreationismi on sen pohja -asenteistaan huolimatta käytännössä tiedevihaa.

Huumeista ja havaintojen teoriapitoisuudesta.

"Saaret johdattavat merelle
minut joka en ole koskaan
vetänyt purjeköysiä"
(A.W.Yrjänä, "Kompassi")

Tuoreimmassa City -lehdessä oli gonzo -journalistinen tutkielma khat -huumeesta. Sen loppupuolella oli hieman tietoja siitä, miten tämä huume vaikuttaa. "Khatin vaikuttaessa käyttäjä piristyy, kokee euforiaa, tuntee ajattelevansa selkeämmin ja uskoo yleisen tietoisuuden kohentuneen. Todellisuudessa aivojen keskittymiskyky häiriintyy." Kyseessä on selvästi siitä että ihmisen reagoiminen ja keskittyminen on itsereflektiossa olennaisesti erilainen kuin ulkopuolisen mittaamana. Vastaavanlainen kohta voidaan löytää myös "Reindeerspotting" -elokuvasta, jossa narkomaani kaahailee autolla ja meinaa ajaa naisen päälle. Kaikki ihmettelevät kohkaamista, paitsi kuski joka ihailee refleksejensä nopeutta jotka "pelastivat ämmän".

Tätä kautta saadaan esiin tunnettu hermeneutiikan kritiikin muoto, jota olen itsekin käyttänut viitatessani hindujen lehmien kohteluun, joka on virallisesti aivan erilaista kuin mitä tilastot antavat näyttää. Tässä vasta -argumentissa ideana on se, että luonnontieteellinen lähestymistapa antaa erilaisia tuloksia kuin itsereflektio, joten itsereflektio tulee hylätä tosiasioidenvastaisena. Tällä ajatustavalla voidaan kritisoida monia asioita, esimerkiksi shamanistisia näkemyksiä joissa huumeista tulevat hallusinaatiot ovat vain erilaisia todellisuuksia joita ihminen ei normaaleilla rajoitetuilla aisteillaan havaitse.

Tässä kohden joku voisi kuitenkin sanoa, että yhtä hyvin voitaisiin väittää että oma henkilökohtainen kokemus olisi erehtymättömämpi kuin vaikkapa mittalaitteen antama refleksin nopeus. Se, että "luonnontiede voittaa sisältää ikään kuin oletuksen siitä että luonnontiede voittaa". Näin voidaan muistuttaa, että aivan kuten ihmissusien hyväksymisen kohdallakin, olisi periaatteessa mahdollista että moni asia jonka määrittelemme hallusinaatioksi johtuukin vain siitä että sulkumielisesti kiistämme avomielisesti vaihtoehdon että havainnon kohde voisi olla olemassa.

Feyerabend oli sitä mieltä että havainnoissa on aina teoreettisuutta. Sen ajan perususukomukset ovat aina mukana tulkinnassa. Näin esimerkiksi aurinkokeskisessä näkökulmassa maakeskinen näkemys näyttää huonolta, koska siinä on paljon outouksia, anomalioita. Kuitenkin maakeskisen näkemyksen puolustaja voisi vain lisätä ekliptikoja tai viitata siihen että maan ilmakehä tuottaa outoja säännönmukaisia heittoja ja harhoja. Näitä voidaan korjata episykliteorialla, jonka jälkeen havainnot näyttävät oikeilta.

Itse asiassa tämänlaista tapahtuu aivan oikeasti. Voidaan itse asiassa sanoa että havaintoihin tulee teoriapitoisuutta kahtaa kautta.
1: On psykologisia syitä, jotka ovat näkemystä siitä mitä asian havaitseminen tarkoittaa. Unessa saatu havainto voidaan tätä kautta määritellä eri arvoisiksi olettamalla sen tarkoitukseksi jotain hyvin erilaista.
2: On vallitsevien tieteellisten paradigmojen tarjoamia syitä, jotka taas johtuvat siitä, että meillä on esimerkiksi teoria valon taittumisesta jota kautta on rakennettu kaukoputkia jotka antavat tietynlaisia kuvia. Useiden kokeiden testausjärjestelmä rakentuu siihen että on monia erilaisia jo olevia tuloksia, joita käytetään apuna. Ilman tälläistä ei voitaisi (1) tehdä hiukkaskiihdytinkoesuunnitelmia eikä (2) tulkita niitä.
→ Laajasti ottaen sekä havainto että mittaus koostuu siitä että "reseptori X on reagoinut" ja tämä tulkitaan jotenkin. Uneksi, hallusinaatioksi tai sammakoksi tulkittu näköaistimus ovat tulkintoja siitä mitä jokin reagointi tarkoittaa.

Tämä ei tietysti johda siihen että meidän olisi järkevää uskoa että khat kohentaa tietoisuutta. Eikä LSD:kään avaa uusia teitä vieraisiin todellisuuksiin. Tai raportoidut ihmisten silminnäkijähavainnot UFOista tai Jeesuksen ylösnousemuksesta olisivat todellisia ilmiöitä/tapahtumia.

Usein tässä kohden käytetään ns. riippumattomuusvaatimusta. Tässä näkemyksessä Teoria (T) on testattavissa jos siitä voidaan (1) johtaa Hypoteesi (H) joka voidaan mitata, havaita ja arvioida teorioiden T¹, T²... antamien tulosten kautta. Ja jossa teoria T on riippumaton teorioista T¹&T². Esimerkiksi riippumattomasta järjestelmästä on ollut tärkeä Kosson työssä. Hän on esittänyt että DNA -molekyylin kuvantaminen elektronimikroskoopilla on riippumaton, koska hahmo saadaan esiin tarkastelemalla sitä miten elektronit taipuvat. Tämä teoria elektronien taipumisesta on eri teoria kuin teoria DNA:n biokemiallisesta toiminnasta.
1: Ilman tämänlaisia rajoitteita voitaisiin päätyä "puhtaasti kehäpäättelyjärjestelmiin" jossa LSD avaa näkymiä uusiin todellisuuksiin koska LSD muuttaa havainnointia ja nähdään erilaisia asioita, joka taas kertoo siitä että toiset todellisuudet ovat tosia, koska LSD näyttää ne. Tämä olisi maailmankuvallista selittämistä, jossa ytimessä on se, mikä on päätetty ja havainnot tulkitaan jo ennaltapäätetyn pohjalta.

Toki ongelmana on se, että jos tutkimus antaa outoja tuloksia, voidaan muuttaa myös T¹:tä tai T². Emme voi tietää pitääkö meidän muuttaa mitä näistä asioista. Tätä kautta on selvää että valinnan kautta havainnon merkityksestä tulee tulkintaa, mukaan livahtaa teoriapitoisuutta. Tätä kautta kyseessä on jälleen valintatilasta, jossa maailmankuvallisella valinnalla on tilaa. Ja itse asiassa esimerkiksi Sneedin havainto, jonka mukaan liikemäärän säilymislaki sotkee fysiikassa törmäytyskokeet ; Jos mittaamme nopeuksia ennen ja jälkeen törmäytysten, joudutaan arvioimaan massojen suhde toisiinsa. Mittayksikön valinnassa mukaan kuitenkin tulee liikemäärän säilymislaki. Näin ollen massa on klassisessa törmäysmekaniikassa teoreettinen termi, eikä se täytä riippumattomuusvaatimusta.

Tämä on tietysti minunlaiselleni tärkeä, koska pidän Duhemin-Quinen teesiä yhtenä kenties mielenkiintoisimmista tieteenfilosofisista oivalluksista. Quine korosti sitä että analyyttisen ja synteettisen välinen ero on häilyvä. Eli havainnot ovat teoriapitoisia ja teoriat havaintopitoisia. Duhemin Quinen teesissä muutetaan sitä kohtaa, jota tarvitaan vähiten muualla. Massa on tärkeä koska klassinen törmäysmekaniikka on kaiken kaikkiaan varsin vakaalla pohjalla. Massan poistaminen tekisi tästä järjestelmästä järjettömän ja se olisi kova ja laajalle kumuava takaisku.

Näin ollen ongelmien ajatellaan olevan oletusarvoisesti pieniä ja vain harvemmin suuria. Tätä kautta tietoja voidaan tietysti joutua ajan mittaan muuttamaan melkoisen paljonkin. Näin joka kokeen jälkeen ei jouduta aloittamaan pyörän rakentamista alusta ja opiskella uudet käsitteet.
1: Pidän ajatuksesta joka rakentuu dynaamisuuden ja holistisuuden varaan. Sen varaan että yhden teorian ad hoc on toisen teorian tärkeä tulos. Ad hoc -oletus voi myös vaikuttaa taannehtivasti, eli viedä uskottavuutta muiden testien tuloksilta jolloin verkon rakenteeseen tulee heikkenemiä. Ja itse asiassa joskus "hyväksytysti kasautuneet ad hoc -selitykset" voivat kaatua ja nostaa taannehtivasti hyväksyttäväksi joitain vanhoja näkemyksiä. Tosin myönnän että tiedeperinteet voivat olla yhtä olennaisia. Jos joku käyttää todella outoja tutkimusjärjestelmiä, sen hyväksymiseen menee helposti kauemmin aikaa.

Näin uskallan sanoa "ei huumeille" ja uskallan pitää hallusinaatiokertomuksia todisteina siitä että huumeet harhauttavat mieltä. Ja jos epäilee muuta, astuu mukaan psykologisia selityksiä ainakin pehmenneen pään hairahtumisesta, maailmankuvallisista pakkomielteistä ja henkisestä turskaudesta. Siitä huolimatta, että moni sanoo että hallusinoivien aineiden käyttökokemusten puute olisi este asiaan kannanotot.