Näytetään tekstit, joissa on tunniste lamarkismi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste lamarkismi. Näytä kaikki tekstit

maanantai 8. joulukuuta 2014

Kyllä mullakin olisi isompi, mutta kun se nakertelija...

"Pekka Töpöhäntä" on lastenkirjallisuuden klassikko. Sen päähenkilönä on Pekka Töpöhäntä. Hän on töpöhäntäinen kissa jonka hännän oli purrut poikki rotta. Tämä tosiasia muistetaan kertoa käytännössä jokaisessa kirjassa. Lyhyt häntä kuvataan häpeällisenä asiana.

Uskallan kyseenalaistaa tämän virallisen totuuden. Syynä on genetiikka. Sarjan edetessä Pekka Töpöhäntä nimittäin saa poikasia Maija Maitoparran kanssa. Ja kun jälkikasvua katsotaan niin Mailla ei ole häntää, Muhilla on keskipitkä häntä ja Murrella pitkä häntä. Tämä tarkoittaa sitä että joko rotan irtipurema häntä on jonkin omintakeisen lamarkistisen prosessin vuoksi jonkinlainen äärimmäinen epigeneettinen ominaisuus. Tai sitten maailma toimii klassisemmalla darwinismilla ja Pekka Töpöhäntä on yksinkertaisesti keksinyt tekosyyn nololle piirteelleen. Tieteen mukaan jälkimmäinen on todennäköisempää joten voimme katsoa Pekka Töpöhäntää suoraan silmiin ja kysyä että "mikä rotta on käynyt Maija Maitoparrassa"?

Asia huvittaa sillä etenkin Pekka Töpöhännästä tehdyissä piirroselokuvissa on tässä häntäasiassa leikitelty ns. freudilaishenkisellä symboliikalla. Pitkällä hännällä korskeillaan kuin se olisi penis. Ja tämän jälkeen on vaikeaa olla kovin ilkeämielinen Töpöhännälle. Monella meistä on asiat niin, että voi ikään kuin samastua tilanteeseen. Tai ainakin ystäväni tietää kertoa näin. Että käytössä kulumiseen viittaa mielellään.

torstai 26. kesäkuuta 2014

Evoluutio ja sen "kelpoisuus ei voi selittää" -puolet

"Helsingin Sanomien" tiedeuutisissa oli otsikko joka sai kulmakarvani nousemaan. Otsikko "Tutkija: Evoluutio ei selitä kaikkia eliöiden muutoksia" herättää tiettyjä mielikuvia jotka johtavat kohti kreationismia. Myös alaotsikko jatkoi samalla teemalla "Akatemiaprofessori Juha Merilä on yksi Euroopan merkittävimmistä evoluutiobiologeista". Kun evoluutiota epäillään ja arvosanaa korostetaan, voi syntyä vain yhdenlainen odotus. Pettymys. Ajatus huonosta tiedejournalismista. Ajatus siitä miten netti täyttyy kreationistisesta roskasta. Ja monia muita ennakkokäsityksiä.

Jotka sitten tässä uutisessa ovat aivan vääriä. Juttu pitää sisällään aivan hyvää tiedeasiaa. "Merilä ottaa esimerkiksi Uudessa-Seelannissa elävän hopealokin, jonka yhdestä populaatiosta hänellä on tarkat tiedot 1960-luvulta lähtien. Havainnot osoittavat kiistatta, että linnut ovat pienentyneet selvästi 50 vuoden aikana. Siis ilmiselvää evolutiivista sopeutumista lämpenevään ilmastoon? Ei, vastaa Merilä. Tutkimuksissa havaittiin, että koon pienenemisen takana eivät olleet perinnölliset muutokset. Oikea selitys on raadollisempi. "Hopealokit kärsivät. Niillä on liian vähän ravintoa, joten ne jäävät kitukasvuisiksi."" Tämä on hyvä muistutus kaikille niille joiden mielestä kelpoisimpien lisääntyminen on tautologista ja kehäpäätelmäistä. Sillä tämänkaltaiset ilmiöt muistuttavat että usein evoluution kohdalla ongelmat ovat tarkkuudessa. Pelkkä kelpoisuus ei riitä ; "Evoluutio edellyttää geneettistä muutosta populaatiossa." Tämä on tärkeä asia ja tuttua jokaiselle jalostajalle. Genotyypin ja fenotyypin eroa ja heritabiliteettia käsitellään ja huomioidaan sen parissa paljon. Ja tässä mielessä huomautus on "ihan perusbiologiaa" joka on kyllä jo lukiostakin tuttua.

Tämänlaiset asiat ovat kiinnostavia. Jopa lisää kaipaisin.

Merilän kohdalla olisin tosin kaivannut enemmän puhetta neutraaliteoriasta. Se kun korostaisi että genetiikan saaminen mukaan ei ole samaa kuin väistämätön todiste adaptaatiosta. Neutraaliteoriassa korostetaan geneettistä ajautumista. Ja siinä muutokset eivät ole adaptiivisia vaikka ne ovat perinnöllisiä. Yleistyminen ei ole sama kuin todiste geenin hyödystä.

Ja toisaalta esille voisi nostaa sen että geeni-adaptiivisuus -fiksaation lisäksi olisi katsottava epigenetiikkaa. Epigeneettisessä periytymisessä kysymys ei ole geeneistä vaan siitä miten geenejä ohjaillaan. Esimerkiksi asetyloituneet histonit siirtyvät vanhemmilta jälkeläisille. Tämä on tietyssä määrin hankittujen ominaisuuksien siirtämistä jälkipolvien fenotyyppiin. Tämä ei kuitenkaan ole muuta kuin "lamarcismia joka tuottaa variaatiota muutaman sukupolven verran".
1: Sillä koska kyseessä on enemmänkin geenien "avaaminen" ja "sulkeminen" eivät nämä ominaisuudet kasaudu. Näin hankitut ominaisuudet periytyvät mutta eivät muuntele ja kasva. Sillä kun geeni on avattu se on avattu ja kun se on lukittu se on lukittu. Voit avata lukitun ja lukita avatun, mutta et voi lisä-avata niitä loputtomiin. Uutta epigeneettisessä säätelyssä ei siis olekaan Lamarkismin uusi paluu ja selitys eliökunnan historian kehityspolkujen selittämisessä vaan enemmänkin se, että organismia ei määrittele ainoastaan sen DNA vaan myös epigeneettisellä säätelyllä on vaikututusta ja tämä voi joskus periytyä seuraavalle sukupolvelle.
2: Useammin kyse on vielä lyhyemmästä vaikutusajasta ; Yhden organismin geenien toiminta muuttuu ympäristön vaikutuksesta sen elämän aikana. Kysymys ei ole aina edes yhdelle seuraavalle sukupolvelle siirtymisestä. Muutokset eivät kuitenkaan aiheuta lopullisia muutoksia lajin geeneihin ja ominaisuuksien periytymiseen jälkipolville pidemmällä aikaskaalalla selittyykin geneettisten adaptaatioiden kautta.
3: Ja tässä kohden tietysti voidaan mennä siihen että jos epigeneettinen taipumus tuottaa kyvyn varioida nopeasti vaihtuvissa ympäristöissä ja "kalibroida" jälkeläisiä, niin epigenetiikka on enemmänkin periytynyt hyöty kuin jokin joka ohjaisi evoluutiota lamarckin hengessä isoissa linjoissa.

Mutta täsmennyksistä viis. Sillä Merilän kirjoitus tuottaa myös yksinkertaisen sovelluksen. Sellaisen joka on hyvin käytännönläheinen ja hyödyllinen. Jos siis pitää internetin keskustelupalstoja käytännöllisinä ja siellä pätemistä hyödyllisenä.

Ympäristön ominaisuudet

Ottaakseni tästä esille yhden aiheen jonka kohdalla nousee esille sitä miten Merilän ohjetta voi soveltaa. Jos otamme esille älykkyyden. (Tässä nyt vain sen suppean IQ -testien mittaaman älykkyyden. Joka hieman erikoista kyllä tiivistyy älykkyydeksi jota IQ -testit mittaavat. Tämä on niin tätä.)

Älykkyys on aihe josta "internetin pinnallisilla foorumeilla" läpikäydään pääasiassa nature-nurture -vääntöä. Ja tässä henkenä on se, että nature on vain ja ainoastaan geenejä. Ja nurture on vain ja ainostaan kulttuuria. (Ja tietenkin näissä debateissa vain yksi syy ja yksi aiheuttaja hyväksytään.) Nähdäkseni puhdas genetiikka on tässä melko heikoilla koska Flynnin efekti on niin voimakas että sitä olisi hyvin vaikeaa selittää evoluutiolla. Ihmisten älykkyysosamäärä on yksinkertaisesti noussut. Tosiasiassa tämä on keskiarvoja koskeva trendi. Ja siihen voidaan vaikuttaa montaakin eri kautta. Ja tästä on varsin helppo löytää esimerkkejä jotka eivät ole "suoraan geenejä" eivätkä "suoraa kulttuuria".
1: Älykkyyttä on nostanut se mitä on syöty. Tässä yhtenä merkittävänä elementtinä on ollut jodin saatavuus. Discover -lehdessä oli artikkeli siitä miten jodin puutostaudissa älykkyysosamäärä romahtaa. Ja miten se on aikaisemmin ollut yleinen, kunnes jodia alettiin lisäämään suolaan. "The economists found that in the lowest-iodine areas-the bottom quarter of the study population-the introduction of iodized salt had stark effects. Men from these regions born in 1924 or later were significantly more likely to get into the Air Force and had an average IQ that was 15 points higher than their predecessors. Nationwide, that averages out to a 3.5-point rise in IQ because of iodization." Jodikysymys on nykyäänkin merkittävä ; Henkisen vajauksen ennaltaehkäistä jodilla on yllättävän helppoa ja silti sen kanssa on edelleen ongelmia.
2: Älykkyyttä on nostanut se, mitä ei ole syöty. Tässä esille voidaan nostaa lyijy. Se aikaansaa mielenterveydellisiä ongelmia ja se on ennen ollut yleinen. Siitä on tehty vesiputkia ja sitä on käytetty ruuansäilytysastioissa. Jopa viini on maustunut mukavasti lyijyssä. Nykyisin lyijyä vältetään sen tiedettyjen seurausten vuoksi.

On selvää että jos tämä älykkyysbonus on jotain jonka voi syödä, se ei ole geneettistä. On selvää että voimakkaan ja nopean Flynnin efektin takana on ainakin jokin tai joitain voimia jotka ovat muuta kuin geneettisiä. Silti tämä ei toki tarkoita että nämä vaatisivat Jumalaa. Eikä se tietysti tarkoita myöskään sitä, että älykkäisiin ihmisiin ei kohdistuisi valintapainetta.
* Kuten se ei tarkoita sitäkään että kasvatuksella ei voida ohjata aivoja kohti tietynlaisten ongelmien parempaa ratkaisukykyä.
* Ja jos esimerkiksi miettii "rotujen älykkyyttä" ja saa kartan joka jakautuu leveys ja pituuspiireihin, ja jossa päiväntasaajalla on tyhmempiä ihmisiä kuin napa-alueilla voi aivan hyvin kysyä että ovatko nämäkin jotain jotka kertovat että nimenomaan maantiede on se muutoksen tekijä, ei siis perimä tai kulttuuri, vaikuttaisivat asiaan.

tiistai 3. joulukuuta 2013

Mittakaavavirhe : Eli mitä "hankkiminen", "ominaisuus" ja "periytyminen" tarkoittavat

"Helsingin Sanomat" uutisoi tiedeuutisissaan siitä miten pelot siirtyvät sukupolvelta toiselle. "Eläinkokeissa todettiin, että traumaattinen tapahtuma saattaa vaikuttaa siittiöiden DNA:han ja muuttaa myöhempien sukupolvien aivoja ja käyttäytymistä. Tutkijoiden mukaan tuloksilla on merkitystä fobioiden ja ahdistuksen ymmärtämisessä." Tämä johti siihen, että ihmiset innostuivat. Hyvin usea katsoi että tässä on lamarckismin paluu. Aktiviisimmat esittivät että tämä oli viimeinen naula darwinismin arkkuun. Että evoluutio korvattasiin ja tilalle tulisikin lamarckismi.

Ja minä olisin innoissani ajatuksesta "Animuksesta" jonka avulla voisi sukeltaa "geneettiseen muistiin" ja seikkailla esi-isiemme historian ja jonkin bleeding effectin avulla imaista sisään esi-isien pelot ja salamurhataidot. (Ja pahat kielet kertovat näin jo tapahtuneen.) Niin nähdäkseni tässä kohden vikana on mittakaava. Mutta jos kysymys menee lamarckismiin, ja kysymys on "oliko Lamarck sittenkin oikeassa?" vastaus on melko ehdoton ei.

Niille, jotka eivät hanki tiedeosaamistaan lukemalla "Seiska" -lehteä - missä ei itsessään ole vikaa, hankinhan minäkin kaiken tietoni muinaisesta historiasta eroottisen julkaisun kustantamasta, vuonna 1979 ilmestyneestä "Caligula" -elokuvasta - ovat kuulleet epigenetiikasta. Sen sijaan olen kyllä pahoillani. Sillä epigenetiikkaan liittyvissä väitteissä ei ollut tavanomainen kreationistimiehitys. Mielestäni on - jos ei hyväksyttävää, niin ainakin ymmärrettävää - että joku uskonnollinen vakaumus tai ideologinen fiksaatio tai psykiatrinen mentaalihygienian puutteen aikaansaama pakkomielle tuottaa sivutuotteenaan vouhkaamista ja väärinkäsityksiä. Mutta jos ei ole niitä ihmisiä joiden suuhun merenneidot uivat kuolemaan kertoen kuollessaan maagisen todellisuuden ihmeitä, vastaava aikaansaa vain pahaa mieltä ja turhautumista. Se, että muuten aivan järkevät ihmiset lähtevät vastaavalle tielle kertoo hankitusta tyhmyydestä jonka ei kyllä taatusti toivo periytyvän.

Epigenetiikka on suhteellisen uusi tutkimusala, mutta siinä ei itse asiassa ole mitään hirvittävän mullistavaa tai uutta. Itse kuulin varhaisia versioita - en tosin epigenetiikan nimellä - jo 1990 -luvun puolella. Silloin aiheena olivat havainnot joissa nälänhätää kokeneiden vanhempien jälkeläisissä havaittiin muutoksia. Epigenetiikan kohdalla ongelmana onkin se, että lamarckismista intoutunut ei oikein näe mittakaavaa ja suuruusluokkaa.

Epigenetiikka ei tarkoita sitä, että intentio ohjelmoisi uusia geenejä tai hioisi niitä. Ne ovat enemmänkin järjestelmä, joka kytkee geenejä päälle ja pois. Epigenetiikan mekaniikkakin on kaikkea muuta kuin mysteeri - saati homeopaattiseen muistiin tai yhteistietoon nojaava Animusjärjestelmä. Toiminta  perustuu epigeneettisinä markkereina toimiviin molekyyleihin. Ne kiinnittyvät DNA:han ja ohjaavat solua joko käyttämään tiettyä geeniä tai olemaan käyttämättä sitä. Yleisin epigeneettinen markkeri on metyyliryhmä (CH3) joka toimii metylaatioksi kutsutulla prosessilla. Se estää geenejä päälle kytkeviä proteiineja kiinnittymästä DNA:han jolloin mainittu tietty geeni on koko ajan kytkettynä pois päältä.

Tämä tarkoittaa sitä, että epigenetiikka ei selitä ominaisuuksien syntyä. Ja se prosessina enemmänkin luo joustavuutta kuin uutta. Geeni pysyy homeostaasissa paremmin kalibroitumalla vanhempien kautta. Näin ollen epigenetiikka ei mullista tai muuta evoluutiota. Peter Portin kirjoitti aiheesta "Tieteessä tapahtuu" -lehteen. Hänen viestinsä oli sama. "Mieluummin kuin hankituista ominaisuuksista, on tässä yhteydessä kuitenkin oikeampaa puhua hankituista tiloista (acquired states). Puheena ovat siis ympäristön aiheuttamat perinnölliset geenien toiminnan säätelyn tilat. Korostettakoon, että kyse ei näin ollen ole geenien rakenteen muutoksista, mutaatioista, vaan geenien toiminnan muutoksista." ... "darvinistisen evoluutioteorian ydin, valinnan periaate, ei tule ainakaan keskeisiltä osiltaan mullistumaan. Kelpoisimmat saavat edelleen eniten jälkeläisiä, minkä seurauksena - luonnonvalinnan perusteoreeman mukaan - populaation keskimääräinen kelpoisuus kasvaa niin kauan kuin populaatiossa esiintyy kelpoisuuden muuntelua (Fisher, 1958). Uuden tiedon valossa kelpoisuutta ja sen muuntelua määrääviin tekijöihin on kylläkin lisättävä epigeneettinen muuntelu."

Tämä muistuttaakin siitä, että lamarckismi ei oikeastaan ole kovin osuva paikka asettaa koko epigenetiikan ajatusta. Lamarck kun nosti intention oleelliseen osaan ja näki harjoittelun ominaisuuksien synnyn syynä. Nyt tuntemamme epigenetiikka on sitten itse asiassa lähempänä Lysenkon ajatuksia. Neuvostoliiton aikana evoluutio oli nimittäin kapitalistista sabotaasia, joten tilalle otettiin karaistumisteoria. Lysenkon oppien mukaisesti esimerkiksi viljaa liotettiin kylmässä, jotta tulevat jälkikasvut karaistuisivat. Tämä ei toiminut kovin suurissa mittasuhteissa. Epigenetiikan menestys ei kuitenkaan juuri koskaan tuo esiin kannanottoja Lysenkon puolesta. Väljähtäneistä paradigmoista valitaan aina Lamarckin versio.

Lamarkismin esittäminen  nostetaan tässä esiin vahvasti juuri sen vuoksi, että lamarkismissa nähdään olevan tahdon valta geenien yli. Näin se olisi evoluutiopsykologiaa vastaan. Tämä taas on mannermaisen filosofian kannattajille iso asia : Heidän oppinsahan on se, että kaikki on valintaa. Intressit antavat rajoitteita ja kutsuvat niitä genetiikasta. Evoluutiopsykologiaa moititaan näissä piireissä hyvinkin tiukasti. Tämä on ymmärrettävää. Onhan esimerkiksi Sartren ideana se, että jokainen valitsee itsensä. Eli jos on syntyjään pelkuri, voi päättää olla rohkea. Lamarkismi nähdään keinona jolla valinta (eksistenssi) nousee luonnonvalinnan (essenssin) yli. Siksi esimerkiksi pelon synty genetiikalla on monille inhottava ja kiusallinen väite. Valitettavasti epigenetiikka ei tältä pelasta. Sillä epigenetiikka käsittelee geenejä eikä se tuo esiin mitään sellaista jota ei voisi ilmituoda geeneillä. Näin ollen esimerkiksi mainittu pelokkuuden siirtyminen viittaa siihen että peloilla on geneettistä korrelointia joka on suuruudeltaan nollaa suurempi.

On, mainitsesmastani syystä ja muutenkin, toki ymmärrettävää, että hyvämaineinen ja tieteellisenä ajattelijana ansioitunut herrasmies Lamarck halutaan nostaa esille - etenkin jos ollaan pahaa liberaalia evoluutiota debunkkaamassa. Lysenkolla taas on lähinnä negatiivista taakkaa sekä tutkijana että ihmisenä. On tavallaan ikävää, että Lysenko oli kaikesta huolimatta astetta lähempänä totuutta. Tämä kenties muistuttaa siitä, että tiede ei ole sama kuin tutkijan persoonallisusuhäiriöt.

maanantai 4. helmikuuta 2013

Pieni ajatus : Pastori Darwin

Sitä usein kerrotaan että Charles Darwinia ajoi lähinnä ateismi ja kilpailua korostaneet talousteoriat, erityisesti Malthusin näkemykset taloudesta. Ja että hän nappasi biologiaan liittyviä ideoita Lamarckilta ja sukulaiseltaan Erasmus Darwinilta. Ja lopputulos olisi näiden synteesi. Jostain syystä tämän nähdään tarkoittavan evoluution ateistisuutta. Toisaalta kreationistit kutsuvat tätä Darwinin ajatusta kutsutaan usein myös evolutionismiksi jota pidetään maailmankuvallisena. He vitsailevat "profeetta Darwinista" ja selittävät että "Lajien synnyssä" on kyseessä evonkeliumi Darwinin mukaan. (Heistä se ei ole huumoria, vaan vakava väite, mutta väite on niin huono että sen on oltava vitsi. Clown is as clown does.)

Ajatus on tietyllä tavalla oikeansuuntainen mutta siitä huolimatta hoopo. Perustelut eivät kanna niin pitkälle kuin mitä siitä vedetään päätelmiä. Mutta toisaalta kun mietitään aatehistoriaa, on selvää että selitys Darwinin teorian synnystä on "kanonisoitu". Ja tässä virallisessa versiossa ei oteta huomioon asioita jotka tavallisesti on totuttu ottamaan huomioon. Voidaan jopa sanoa että tämä puoli opettaisi uusia asioita Darwinista.

Jos siis ihan oikeasti mietitään sitä että Darwin oli pastori Darwin. Hänen sanomansa on levinnyt kauas, joten hänellä on selviä sananlevitystyön ansioita. Ei ole vitsiä kutsua Darwinia pastoriksi. Darwin oli nimittäin akateemikko hyvin mielenkiintoisessa mielessä. Hän sai peruskoulutuksensa Cambridgen Christ Collegen pappistutkinnon koulutusohjelmassa. Hän erikoistui, ei taloustieteeseen vaan Thomas Paleyn teokseen "The Theology of Nature". Pappisvihkimyksen sijasta hän sitten vain ajautuikin merimatkalle.

Matkakokemuksella ja havainnoinnilla hän muodosti yleisen näkemyksen elämästä. Sen, josta kaikki tuntevat hänet.

Jos katsotaan evoluutioteoriaa tältä kulmilta, voidaan huomata että Darwinin voidaan nähdä saaneen ideoita muistakin puolista kuin niistä aina mainituista. Koska hän oli teologi, ei voi olla ajattelematta että hän olisi tuntenut esimerkiksi Augustinuksen luomisteoriaa. Augustinuksen luomiskäsityksessä tyhjästä ei vain putkahda jotain valmista maailmaa. Sen sijaan että luominen tapahtuisi "kerran ikuisuuden yhdessä hetkessä" hän asettikin luomisen vähittäiseksi, Luominen on "ajallinen tapahtuma". Tässä korostuu se, että Raamatun luomiskertomuksessakin oliolajit ilmestyvät maanpäälle tietyssä järjestyksessä. Maailma rakennetaan vaiheittain. Luominen ei ole toki tässä se Behen ehdottama spontaanisti tyhjästä putkahtava ihme mallia *poof*.

Luonnonvalinnan taustalle voidaan nähdä sävyjä jotka kumpuavat Paleyn näkemyksistä. Koska Darwin on keskittynyt hänen teologiaansa, olisi typerää olettaa että sillä ei olisi vaikutusta. Paleun ideana luonnossa vaikuttavat voimat joilla on päämäärähakuisuutta ikään kuin itsessään. Darwinin luonnonvalinta taas on päämäärähakuisuudelta näyttävä voima (jonka takana joko on tai ei ole Jumala).

Lisäksi on hyvä muistaa että Darwin eli puritaanisessa kulttuurissa. Tämä asettaa arvomaailman tärkeäksi  viitoittajaksi ; Uskallan jopa sanoa että Darwinin luontokuvaan ja maailmannäkemykseen voidaan liittää ennen kaikkea puritaaninen hurskaus. Tässä hurskaus kun ei ole mitään leppoisaa olemista ja rauhaa. Vaan sen mukaan elämä on taistelua. Lavean tien kulkija voi mennä keveästi, mutta kaitaa tietä kulkeva hurskas joutuu taistelemaan syntiä vastaan. Ongelmia tuottavat omat synnit jotka ajavat itseä tuhoon. Lisäksi muiden tekemät synnit joko vaikeuttavat omaa elämää kun synnillä riistetään itseä, tai synnyttävät viekoituksia ja tätä kautta ajavat kohti synnintekoa. Ja vähintään syntyy myötätuntoa synnintekijöitä kohtaan. Synti on tässä maailmassa nujertava voima joita vastaan on taisteltava niin paljon, että itku tulee. (Jos se ei ole vaikeaa ja raskasta, se ei ole hurskasta.)

Vaikeuksien jalostavaan vaikutukseen uskovien lienee helpompaa niellä evoluutioteoria. Näin ollen evoluutio on kenties kristillisempää kuin oikein kukaan haluaisi myöntää. Itse olenkin suhtautunut lähinnä huvittuneisuudella niihin ihmisiin joiden mukaan evoluutioteoriaan uskominen olisi automaattista ateismia. Näen että jos olet ateisti, olet evoluutioon uskova. Mutta evoluutio ei ole sama kuin ateismi. (Vähän samaan malliin kuin se, että perussuomalaiset eivät ole natseja, mutta jos olet natsi, niin melko lailla tasan tarkkaan olet perussuomalainen.) Tämä selittänee sitä miten uskovaisista osa vastustaa evoluutiota ja osa ei.

sunnuntai 12. elokuuta 2012

Luonnonvalinnan toimimisen reunaehdoista

Aikaisemmin kirjoitin varsin usein toistuvasta syytteestä, jossa evoluutiota kritisoidaan siitä että luonnonvalinta olisi tautologia, kehäpäätelmäinen ja siksi epätieteellinen. Ratkaisuni oli varsin mutkikas. Se liippaa hyvin läheisesti otsikkoon laittamaani blogausaihetta. Nimittäin jos asia on tautologinen sillä ei ole toimimisen reunaehtoja. Siksipä reunaehtojen olemassaolo paljastaa eitautologisen luonteen. Ja toisaalta eitautologisuus kertoo että reunaehtoja on.

Luonnonvalinta on tarkemmassa mietinnässä hyvinkin tietynlaisia ehtoja korostava. Se onkin se, mikä siitä tekee loistavan teorian; Luonnonvalinnan ytimessä on se, että (a) luonnonvalintaa tapahtuu jos on replikaattoreita jotka tekevät itsestään kopioita. Tämän seurauksena niiden määrä kasvaa. Kopioituminen itse asiassa johtaa hallitsemattomana eksponentiaaliseen kasvuun. (b) koska maailmassa on rajallinen määrä atomeja ja energiaa, on kopioitumiselle jokin maksimimäärä. (c) Replikointi ei ole täydellistä, jolloin niihin tulee muutoksia. (+) Lopputuloksena on se, että kopiointimuutoksilla on vaikutusta siihen miltä maailma näyttää tulevaisuudessa. Tämäkin johtuu siitä että asiat replikoituvat ja toiset vastaavasti jättävät replikoitumatta tai tekevät sitä vähemmän.

Tämä on vasta mekaaninen kuvaus, se ei sisällä reunaehtoja. Ne voidaan sen kautta kuitenkin kaivaa esille.

Luonnonvalinnan mekaaninen rakenne johtaa siihen että luonnonvalintaa tarvitaan selitykseksi jos ja vain jos
1: Kopiointimuutokset (mutaatiot) ovat luonteeltaan sattumanvaraisia. Tai teknisesti ottaen niiden ei tarvitse olla satunnaisia, vaan muutosten on oltava sokeita sille mikä on niiden efekti. Jos kopiointimuutokset eivät ole satunnaisia, niin siinä tapauksessa luonnonvalintaa ei tarvita ; Esimerkiksi Lamarckin ajattelu tarjosi teoriassa mahdollisen mutta faktojen vääräksi näyttämän teorian joka perustui siihen että muutokset eivät olleet satunnaisia. Kumulatiivinen muutos tapahtui hänellä eliöiden intentioiden kautta. Ponnistelu sai seuraavan sukupolven olemaan tässä asiassa vahvempi. Jos mutaatiot eivät voisi olla haitallisia, ei luonnonvalinnalla olisi mitään sijaa. Ja itse asiassa jos kaikki mutaatiot olisivat haitallisia, ei luonnonvalinnalla silloinkaan olisi mitään sijaa.
2: Toisaalta luonnonvalinta vaatii sitä että se perustuu syntyviin jälkeläisiin jossa ominaisuuksiin on perinnöllinen suhde. Esimerkiksi jos menestys olisi mikä tahansa muunlainen kriteeri, eliökunnassa voisi tapahtua muutoksia, mutta se voisi muistuttaa muoti-ilmiöitä tai uskontoja. Kukaan ei tosin ole ehdottanut tämänlaista teoriaa eliöiden synnylle (koska seksi ja sen vaikutus lapsiin/jälkeläisiin/karitsoihin on tunnettu), ja sellaisen mekanismi voisi olla vaikeasti kehtiettäväkin, mutta selkeästi tämäkin kohta tarjoaa tiukan reunaehdon luonnonvalinnalle.
3: Abstraktein reunaehto voisi olla vaikkapa se, että luonnonvalinta vaatii sukupolvia ; Se ei ole yksilöille tapahtuvia tapahtumia vaan muutoksia sukupolvien välillä. Eli se ei ole tapahtumia vaan ainoastaan liittyy niihin. Esimerkiksi monissa fysikaalisissa ilmiöissä on havaittavissa jonkinlainen valikoituminen. Mutta niissä ei kuitenkaan ole luonnonvalintaa. Esimerkiksi jos tuuli kuluttaa kiviä ja jäljelle jää vain kovimmista kivilajeista muodostuneita jäänteitä, on tässä jotain jota tapahtuu yhdelle kohteelle. Samaan tapaan toki eläimissäkin ; yksittäisessä kalassa tapahtuu muutoksia kun se kasvaa ja jos se vaikkapa haavoittuu kun toinen kala puree sitä. Kuitenkaan nämäkään muutokset eivät ole evoluutiota ja luonnonvalintaa. Luonnonvalintaa on sen sijaan se, että lisääntyykö vai eikö kyseinen muuntunut kala miten suurella tehokkuudella. Näin yksilön muutos on epäsuorassa kausaalisuhteessa perimäänsä ja luonnonvalinta vaikuttaa sukupolvien välisen muutoksen mittarina eikä itse asiassa edes yksittäisen kalan vammautumisena.

Tämäntapaiset varsin arkijärjellä valottuvat seikat näyttävät että luonnonvalinnalla on selitysvoimaa. Itse asiassa sillä on sitä yllättävän paljon.

lauantai 12. toukokuuta 2012

"eagle vision" eli kotona animuksessa

Olen pelaillut "Assassins Creed" pelisarjan pelejä sen verran mitä niissä on tehtäviä tarjolla. Tapahtumia on kenties mielenkiintoista seurata kiinnittämällä huomiota pelisarjan "eagle sense" -moodiin. Tämä moodihan on siitä mielenkiintoinen, että siinä esimerkiksi tehtävässä salamurhattava kohde paistaa esille valkoisena. Lisäksi joissain kohdissa näkyy eteneviä hahmoja jotka ohjaavat esimerkiksi jäljestystehtävissä. Ne voivat tarjota myös näkymiä menneisyydestä. Osassa peleistä lisäksi seurataan kummitusmaista hahmoa joka osaa näyttää oikeat suunnat etenemiselle. Kyseessä eivät monesti näytä olevan kummitukset vaan jonkinlainen "muistijälki ajassa".

Olin pitänyt tätä vain pelkkänä tehtävien tekemistä helpottavana kikkana, jossa ideana on se että tässä ei seikkailla missään oikeassa todellisuudessa vaan virtuaalisessa animuksessa. Eli tehtävänä on vain lukea perimässä olevaa tietoa ja että täällä olisi "omituisella tavalla" tieto siitä kuka on murhattu ja että tämä tieto sitten voidaan esilletuoda tehtävää auttamaan. Eagle sense -modehan on erikseen kytkettävä päälle, ja se muuttaa pelimaailman tummaksi ja omituiseksi kun taas normaali mode on kaunis ja värikäs. Lisäksi eagle senseen turvautuminen tuntuu aina olevan jonkinlainen "sallittu huijaus", eli jokin oljenkorsi joka sallitaan kun pelaaja ei oikein keksi että mitä ihmettä olisi seuraavaksi tehtävä. Tämän tarve taas johtuu lähinnä siitä että peli on ns. "hiekkalaatikkopeli". Peli jossa on paljon tilaa, paljon kikkailtavaa ja tämän vuoksi on myös hyvin vaikea tietää että mihin suuntaan jättimäisissä kaupungeissa olisi mentävä milloinkin jotta saisi irti seuraavia erityisiä tehtäviä ja välianimaatioita.

Kuitenkin eilen katsoin kauhuelokuvan "White Noise 2". Siinä sankari sai kuolemanrajakokemuksessa itselleen kyvyn kommunikoida henkimaailman kanssa. Tässä pian kuolevasta paistoi aura. Elokuvan ideana oli peräti se, että kuolema oli kaunis ja tarkoituksenmukainen asia. Elokuvan kauhu syntyykin siitä että jos tälläisen auraltaan paistavan pelastaa kuolemalta, tämä itse asiassa altistuu tuonpuoleiselle ja että tämän seurauksena tämä ihmistä suurempien voimien alle (Lusifer valontuojan vallan alle) altistuminen johtaa siihen että tämän selvinneen on pakko tappaa muita.

On toki ilmiselvää että kyseinen "älä sorki luonnon kanssa tai teet vielä tietämättäsi diilin Saatanan kanssa" -varoitteluelokuva ei ole maailmankuvaltaan lähelläkään "Assassins Creedin" liberaalia maailmankuvaa. Mutta tästä sentään saa jonkinlaisen idean joka muuttaa koko tulkintakentätä hyvinkin paljon. Siksi minusta onkin hupaisaa kikkailla asian parissa.

Voidaankin ajatella että "eagle sense", joka on suurille salamurhaajille tyypillinen piirre -ja jota selitetään pelimaailman sisällä niinkin realistisella asialla kuin avaruusolentojen perimällä. (Siis ihan oikeasti!) olisi juuri vastaavanlainen havaitsemiskyky. Tässä roolina ei tietysti olekaan pelastaa elämää (sorkkia elämällä ja kuolemalla) vaan päinvastoin antaa ohjeet siitä kenen aika on tullut. Tällöin esimerkiksi Ezio Auditore onkin eräänlainen viikatemiehen pikku apuri. ("Requiescat in pace.") ~ Pelin avaruusolennot voivatkin itse asiassa tästä kohdin muuttaa kuviota hieman. Tämä itse asiassa sotkee "ohjattavuuden" ja "seurattavuuden" toisistaan hyvin oleellisesti. Kysymys on tavallaan siitä, miten tiedetään kenen aika on milloinkin tullut. Koska "Assassins Creedin" maailmassa ei ole konkreettisia jumalia JA kun avaruusolennot kuvataan vapauden ja salamurhaajien puolelle, on selvää että salamurhaaja saa ohjeensa nimenomaan heiltä.

Tätä kautta animus voikin olla hieman muuta kuin miksi sen ensin ajattelee. Kysymys ei siis olekaan pelkästään siitä että Desmond Miles saisi "oikotien osaamiseen" sillä että hänen esi-isiensä työllä ja tuskalla harjoittelemat taidot siirtyvät häneen. Kenties lamarkismin sijasta kysymys onkin nimenomaan siitä että animus on aikakone. Tämä selittäisi hieman sitä, miksi avaruusolennot näkevät paljon vaivaa siihen että käyttävät Desmondin nimeä erilaisissa näyissä joita he näyttävät nimenomaan Eziolle ja muille "historiallisille salamurhaajille". Kysymys on siitä että Desmond Miles ohjaa näitä vanhoja salamurhaajia. Näin ollen pelikonsolissa oleva tunne siitä että Ezio on hahmo jota liikutetaan Desmond Milesin mielessä on enemmän kuin fenomenologinen metafora sille että jotain on tapahtunut historiassa ja Milesin rooliksi jäisi vain imitoida tämä jo tapahtunut.

Tässä kulmassa on tietysti selitettävä "pilallemenneet questit". Ezio ja muut salamurhaajat kun voivat tehtävien tiimellyksessä esimerkiksi kuolla. Tämän jälkeen peli siirtyy latausmoodiin joka kuvataan silloinkin kun Miles astuu laitteeseen ja hänen tietoisuutensa asetetaan animuksen hallintaan. Kenties kysymys voidaankin selittää kvanttifysiikan kautta.

Olen nimittäin monesti halunnut tuoda esille John Wheelerin tapa suhtautua kvanttifysiikkaan, multiversumiin ja antrooppiseen periaatteeseen. En ole kuitenkaan löytänyt hirvittävän relevantteja kohteita tälle sinänsä hauskalle teorialle todellisuudesta. Siinä otetaan perustaksi empirian havaitun relevanttius ja yhdistetään se kvanttifysiikan tulkintaan. Ja tämän jälkeen vain havaitut todellisuudet ovat reaalisia. Näin ollen antrooppinen periaate on tietysti harha. Esko Valtaoja kuvaa tätä näkemystä kirjassaan "Kotona maailmankaikkeudessa" sivulla 163 "Perusajatuksena on se, että maailmankaikkeuden täytyy olla sellaiset ominaisuudet että elämän kehittyminen on mahdollista. Yksi versio lainaa kvanttifysiikasta idean, että vain havaittu hiukkanen on olemassa. Maailmankaikkeuskin on olemassa vain jos joku havaitsee sitä - siispä me teemme maailmankaikkeuden." Kun tätä ajatusta sovelletaan multiversumimaailmaan saadaan tietysti aikaan se, että maailma toimii hyvin kummallisesti. ; Wheelerin multiversumiin voisi esimerkiksi rakentaa sellaisen rauhantakaajan joka perustuisi siihen että varustettaisiin kylmän sodan hengessä isoja mahtitahoja ydinohjuksilla siten että yhdellä napinpainalluksella voitaisiin tuhota koko maailma. Tälläisessä maailmassa rauha olisi taattu, koska konflikti johtaisi napinpainamiseen joka taas tekisi tästä todellisuudesta havaitsemattoman eli eiolemassaolevan. Näin ollen vain rauhanomaiset todellisuudet toteutuisivat näillä ehdoilla. Toki ihmiset kokisivat elävänsä pelossa ja jatkuvassa uhassa, mutta tämä todella takaisi Wheelerin maailmassa ikuisen rauhan.

Wheelerin todellisuuskuva onkin se, että eläminen on havaitsemista. Totaalista kuolemaa taas ei oikeastaan ole. Yksilöiden kuolemat ovat reaalisia vain koska joku muu havaitsee ne. Itse kuollut ei tietysti mitään omaa kuolemaansa koe.

Tämä on tietysti melko omituinen ajatus. Mutta sen soveltaminen "Assassins Creediin" on mielenkiintoista. Siinä lataus voidaan nähdä jonain jossa haetaan haluttua todellisuutta erilaisista reaalisista todellisuuksista. Näissä suuressa osassa Ezio kuolee, mutta avaruusolentojen ei kannata panostaa näihin. Sen sijaan pitää etsiä sitä vaihtoehtoa jossa Ezio onnistuu ja antaa oikeat tiedot Milesille. Näin ollen Miles ei seuraakaan yhtä todellisuutta, vaan kulkee multiversumissa. Hänen valintansa ovat valinnanpaikkoja joissa myös Ezio on tehnyt valinnan. Ja multiversumimaailmassa tämä on samaa kuin todellisuudenjakautumispiste. Molemmat valinnat toteutuvat, mutta eivät samassa "alatodellisuudessa". Näin ollen kuollut Ezio ei olekaan epäonnistunut yritys simuloida tapahtunutta. Vaan se on yhtä reaalinen ja todellinen kuin sekin maailma jossa Ezio onnistuu.

Loputuloksena on se, että maailmanloppu vuonna 2012 - josta pelastuminen tai johon ajautuminen on pelissä oikeasti riskikysymyksenä - saadaan estettyä. Animus olisikin tässä maailmassa "pitkäjänteinen kvanttifyysinen Wheeleröintikone". Onkin mieelnkiintoista miettiä, että tässä todellisuudessa todellakin tuntuu helposti käyvän niin että syy-seuraussuhde näyttäytyy hyvin erilaisena kuin se syy-seurauslaki jonkalaisena sen tuppaamme nähdä. Desmond, joka on "ajassa jälkeen" ohjailee erittäin omituisia kiemuroita kättäen animuksen kautta "ajassa ennen" ollutta Eziota.
Kertoivat että videopelit ovat banaaleja. Että ne latistavat ajattelukyvyn. Että tietokonenäpyttely ja pelaaminen latistaa mielikuvituksen ja tyhmentää. Että myyvä peli ei voi sisältää potentiaalia syvällisyyteen koska menestyäkseen olisi vedottava "matalimpaan joukkoon" ja mentävä "tyhmien ehdoilla". Kertoivat että illuminati-avaruusolento -salaliittoteoriat ovat viihdettä ja humpuukia jota kautta ei saa mitään rakentavaa tai todellista ja jotka voivat tarjota vain todellisuudentajun heikkenemistä. Ja muitakin asioita kertoivat. En tiedä ovatko nämä totta vai eivät. Mutta olenkin turmellut mieleni konsolipeleillä.

lauantai 14. tammikuuta 2012

Terapiakoneessa

Viime päivinä olen pelannut paljon "Assassins Creed" -pelisarjaa. Tämä sarja tarjoaa mitä oivimman pohjan psykoanalyyttiselle lähestymistavalle.

Eikä vähiten siksi, että sarjassa on sellaisia tietynlaiselle mielelle varsin alleviivaaviksi nähtyjä symboleja kuin "hidden blade" joka käden käänteessä ilmestyy esille, joka on tietysti nähtävissä "erektion symbliksi" jossa korostetaan sitä miten menneisyyden salamurhaajien traumaattiset elämänvaiheet vääristävät libidona normaalisti esiintyvän seksuaalisuuden thanatokseksi. Ja kerrotaan että samalla luonteeltaan sosiaalinen seksuaalisuus muuttuu oman käden kautta tapahtuvaksi masturbatoriseksi aktioksi - ellei peräti laajemmin, jolloin kaupungin vartioita ja muita salamurhattavia nähdä raiskausmetaforan kautta (ja peräti homoseksuaalissävytteisen sellaisen koska murhattavat vartijat ja vallanpitäjät ovat miehiä).

Tämä voisi olla humoristista, mutta psykoanalyyttisen tarinan syvin syy pelisarjassa on kuitenkin vähemmän perverssi. Se on nimittäin itse "Animus" -laitteessa ; Tämä konehan voidaan nähdä pelisarjan näkymättömäksi ytimeksi ; Pelissähän päähahmo sukeltaa esi-isiensä muistoihin tämän laitteen kautta. Taustalla on selvästi Carl Gustaf Jungin ajatus siitä että esi-isien muistotkin ovat osa piilotajuntaa. Tässä mielessä Animus voidaan nähdä ensi sijassa terapiakoneena, joka nostaa piilotajunnasta muistoja tietoisuuteen ja käsiteltäväksi.

Tematiikkaa korostaa se, että "Animus" on paitsi koneen nimi, myös Jungilaisen psykoanalyysin peruskäsite, joka tarkoittaa yksinkertaisesti maskuliinista kuvaa naisen psyykessä. (Toki pelin koneeseen sidottu hahmo on jostain syystä mies, joten kenties kuvaavampaa olisi nimetä laite "Animaksi" , naiselliseksi kuvaksi miehen psyykessä.) Sen voidaan nähdä terapiakoneena jossa Desmond Miles, hahmo jota voisi kutsua kokonaisuuden kannalta Jungilaisesti nimellä "Selbst"(minä) - eli psyyken ja persoonan tietoinen osa - on kahlittuna koneeseen ja koneen esilletuomat esi -isät, kuten Altaïr ibn La-Ahad ja Ezio Auditore ovat hänelle "Schatten" (varjo) - mielen osa joka sisältää asioita jotka ovat osa itseä mutta joita ei tunnisteta osaksi omaa persoonaa vaikka ne siihen kuuluvatkin.

Animukseen kahliutuminen taas on rituaali, joka oli Jungille erittäin tärkeä, hänestä ihmiset ovat irtautuneet liiaksi henkisestä ja voivat siksi huonosti. Siksi on tärkeää irrottautua arjesta ja normaalista persoonasta ja kohottaa itsensä rituaalin kautta irti tästä vakiotilasta. Ilman rituaalia ihminen jää arkkityyppinsä vangiksi. Näin ollen Desmond Miles kykenee kasvamaan Animuksen kautta ihmiseksi. (Sarjassa paremmaksi salamurhaajaksi nykyaikanakin.) Ei liene sattumaa että Animus kuvataan makuutilana - myöhemmissä pelisarjoissa peräti nojatuolimaisena. Tämä korostaa sitä että kyseessä on psykoterapiamainen tilanne ja ihmisen piilossa olevan kokemusmaailman luotaaminen.

On kenties mielenkiintoista miettiä sitä, että Animus -kone pelissä kuitenkin itse asiassa esiintuo eräitä ongelmia "historian muistoja" korostavasta näkemyksestä.
1: Ensimmäinen on tallennusongelma. Jotta muistot voitaisiin todellakin saada esiin, on jossain oltava informaatiovarasto josta tämä kaikki tieto saadaan. Peli ratkaisee tämän ongelman laittamalla tallennustilaksi DNA:n. Tämänlainen, voimakkaasti lamarkistiseksi nähtävä, selitystapa on tarpeen, koska muutoin koneen tekniikka ei tietysti voisi päästä muistoihin käsiksi. Jungilaiselle teorialle tämänlaisesta ajattelusta ei kuitenkaan ole hirveästi hyötyä, koska perimäpohjaisen lamarkistisen vaikutuksen pitäisi näkyä lapsissa, kun kokemukset siirtyisivät seksin hetkellä, jolloin esikoisilla olisi "lyhyempi geneettinen yhteys" vanhempiinsa kuin esimerkiksi hänen sisaruksillaan. Muutenkin on kyseenalaista, miten paljon informaatiota ja muistoja esimerkiksi aivoihin itse asiassa voidaan tallentaa. Jo yksilön oman elämän oleminen mielessä jonkinlaisena "aikanauhana" on kyseenalainen, saati että tätä tallennusongelmaa laajennettaisiin yleisemminkin. Näin onkin uskottavampaa tehdä jonkinlainen sopuratkaisu, jossa jotkut asenteet leviävät ihmisestä toiseen sanattoman viestinnän kautta, jolloin esimerkiksi isovanhempien sodan takia saamat traumat leviävät lastenlapsiin rasistisiksi asennevammoiksi, mutta niiden tarkat syyt eivät kuitenkaan siirry. Näin ollen "sukupolvia yhdistävä sidos" olisi hyvinkin heikko ja luonteeltaan hyvinkin epämääräinen.
2: Sarja tuo esiin myös identiteettikriisin ongelman. Koska Animus antaa aitoja kokemuksia, saa Desmond Milesin "minä" saa, paitsi mekaanisen kuvauksen tilanteista, myös syvällistä ymmärrystä jossa on mukana koko "varjon" tunnemaailma, hänen minänsä rikkoutuu. Tätä voidaan toki kuvata itsekasvuna, mutta sarja esittää tämän esi-isistä tietoiseksi tulemisen toimintakyvyn menettämisenä ; Milesin toimintakyky heikkenee esimerkiksi hallusinaatioiden ja "spontaanien menneiden elävien muistojen" esilletulon kautta. Siksi Miles ei suinkaan tervehdy henkisesti sarjan aikana, vaan Animuksen vaikutuksia voidaan kuvata destruktiivisiksi. Hajanainen minä rikkoo identiteetin ja Milesille tavallaan rakennetaan Animus -koneella joko dissosiatiivinen identiteettihäiriö tai skitsofrenia. Pelisarja peräti alleviivaavasti toistaa sitä, miten kaikilla koneeseen kahlituilla on paha taipumus tämänlaiseen sekoamiseen. Miles, vaikka saakin koviakin oireita, on pelisarjassa kuvattu jopa harvinaisen hyvin Animuksen tuhoisia vaikutuksia kestäväksi erikoistapaukseksi.

Peli heijasteleekin tietyllä tavalla niitä elementtejä jotka koen terapioinnissa vastenmielisinä, inhottavina ja kaikkea muuta kuin rakentavina. Kenties nämä syyt ovat osaltaan vaikuttamassa siihen miksi kyseinen pelisarja näyttää addiktoivan minua hyvinkin syvästi.

torstai 22. lokakuuta 2009

Paha sivuraide.

Sosiaalidarwinismi on erikoinen tieteellisen puheen ruokkima poliittinen syrjäpolku. Otin sen aiheeksi, vaikka olen törmännyt aiheeseen ns. "liikaa". Tosin yritin kirjoittaa aiheesta kerrankin niin että ei tulisi oloa "ääh, ei aina sitä kreationismia". Tähän oli tietysti helppo ratkaisu. Asiaa ei lähestytä "evoluutiota vai luomista" -poteroista. Sen sijaan lähestyn asiaa sitä kautta että sosiaalidarwinismin takana ollut evoluutiokuva on nykyinen harhaluulo evoluutiosta : Evoluutioteoriahan usein on sellainen että jokainen luulee ymmärtävänsä sen. Ja kun asiaa hieman kaivelee, ei takaa löydykään evoluutioteorian asioita, vaan sosiaalidarwinismia toisella nimellä. Tavallinen ihminen ei tietenkään hyväksy eugeniikkaa, mutta sen takana oleva ajatus luonnon toiminnasta on kuitenkin yleinen. On kehitystä parempaan. Ihminen keikkuu huipulla. Evoluutio etenee suoraviivaisesti.

Sosiaalidarwinismi on kuitenkin samanaikaisesti erittäin "ei evoluutioteorian mukainen" ; se on suorastaan ristiriidassa sen nykymuotojen kanssa. (Miten monella tavalla - lue loppuun asti!) Siksi sen esiinnostaminen ja evoluutioon rinnastaminen ei sinällään kritisoi nykyistä evoluutionäkemystä, saati käsittele "evoluutikoiden moraalia". Ja sellaiseiin sen käyttö osoittaa tietenkin sekä asiantuntemattomuutta että huonoa makua. Sen kaikista epäargumentatiivisin, mutta ehkä yleisin muoto : "sosiaalidarwinismi oli evoluution kauhea seuraus joten olette väärässä" ei tietenkään sinällään ole edes mikään argumentti tosiasiaväitteiden todistamisessa.(Mutta vittumaista se on silti ; se sekä hylkää evoluutikon ihmisenä, kiistää tämän moraalisuuden täysin, sekä toimii propagandatyylisenä ideologisena aseena.)

Ymmärrän kuitenkin hieman tästä syyttäviä : Sosiaalidarwinismista löytyy merkkejä jopa evoluutiota puolustavilta erilaisilla foorumeilla. Näyttää siltä että muutama evoluutioteorian puolustaja yrittää todistaa ja levittää sosiaalidarwinismin levittämää teoriaa, tosin ei sitä täksi kutsuen. Voin vielä jotenkuten hyväksyä sen, että ideologia sokeuttaa ja sen valossa hyökätään olkiukkoja rakennellen pahan vastustajan kimppuun. Mutta vielä pahempi asia on se, että joku asian kannattaja luulee joitain näistä olkiukoista aivan oikeaksi asiaksi. Tämänkaltaiset "evoluutikot" tekevät kreationismin moittimisesta kummallista. Koska hyväksymällä olkiukon, he tavallaan ovat ihan oikeasti kritisoitavia kohteita. Näihin ihme pseudoevolutionisteihin argumentaatio itse asiassa osuu.

Toisin sanoen tässä on tärkeää työsarkaa. Ja vähintään pääsen aukomaan päätäni asiasta. (Minkä pyrin tietysti tapani mukaan tekemään jauhamalla pitkästi ja työläästi erilaisia juttuja jotka kiinnostaa yleensä vääriä ihmisiä. Lääkkeen nielevät ne jotka eivät ole alkujaankaan sairaita..)

Alustus.

Ensin on syytä alustaa. Koska sosiaalidarwinismi ei syntynyt tyhjiössä, on hyvä ottaa esille näkemys, jonka päälle sitä rakennettiin. (Eli aloitan aiheen puhumalla toisesta aiheesta. Näyttää "juuri minulta"!)

Haeckelin rekapitulaatioteorian mukaan sikiönkehitys toisti evoluutiohistorian. Evoluutio oli hänestä prosessi, jossa oli kaksi elementtiä: Ensin sikiönkehitykseen tulee lisäys, jossa vanhasta versiosta parannetaan tietynlaisella muutoksella. Tapahtuu askel "korkeammalle tasolle". Toinen tapahtuma on tiivistyminen, jossa sikiönkehityksen jotkin vaiheet nopeutuvat. Tällöin sikiönkehityksessä "alempia portaita juostaan nopeammin", ja näin sikiönkehityksessä ei mene älyttömän pitkää aikaa. Jokainen porras on kuitenkin käytävä ja takana oli luonnon systematiikka, joka oli erittäin suoraviivainen.

Haeckelin näkemys oli eräänlainen kooste aikaisemmista näkemyksistä. Näkemykse takana oli esimerkiksi Carl von Linnén "scala naturae", luonnon paremmuusjärjestys. Myös Haeckel oli sitä mieltä siitä että evoluutiolla on selvä paremmuusjärjestys. On alempia ja korkeampia, ja näiden erot ovat suoraviivaisia. Haeckel oli myös innokas lamarkisti, ja tässä esitetty ympäristön ja eliöiden suhde toisiinsa sopikin hyvin Haeckelin näkemyksiin. Sen sijaan Darwinin omaan näkemykseen, jossa keskiössä oli piirteiden ilmaantumisen satunnaisuus, se sopi aika huonosti.

Haeckelin rekapitulaatio ei ole vain evoluutioteorian "modernin synteesin" hylkäämiä asioita. Jo Karl Ernst von Baer kritisoi sitä 1826. Hänestä sikiönkehityksessä oli liikaa poikkeuksia jotta rekapitulaatio olisi uskottavaa : Haeckelin näkemys olikin rakennettu induktiivinen teoria. Sen keskiössä on voimakas analogian käyttö, ja sen todistusaineistoa rakennettiin keräämällä "sopivaa aineistoa". Se oli yleistys, jota ei testattu deduktiivisesti. Evoluutiobiologiassa deduktiivinen testaustapa on sen sijaan hyväksytty, ja sen vuoksi esimerkiksi rekapitulaatioteoria voitiinkin hylätä. Onkin jännittävää huomata, että vaikka induktiivinen aineistonkeruu tuntuu arki -ihmisistä yhä tänäkin päivänä yhtä vakuuttavilta, kuin Haeckelin aikoihin, se on oikeastaan juuri päinvastoin kuin mitä tieteessä usein tehdään. Vain pseudotieteilijä voi vakavalla naamalla väittää että luonnonilmiöiden tutkimisessa analogia olisi tärkein ja arvostetuin työkalu. Humanistisissa tieteissä sillä on enemmän käyttötapoja. Ja käytetään sitä tietysti luonnontieteidenkin puolella, mutta luonnontieteet korostavat korrelaatioita, jossa koetilanmuutoksella saadaan lopputulemassa muutoksia. Epäanalogiat, erot, ovat tässä korostettuja. Analogia taas on samankaltaisuuksista tehty induktiivinen todistelemistapa.

Nykykäsityksen mukaan sikiönkehitys ei toista lajin evoluutiohistoriaa. Syynä on se, että evoluutiolla ei ole "maalia", ja muutos voi osua mihin tahansa vaiheeseen sikiönkehitystä. Esimeriksi maineikkaan evoluutikon, Haldanen, mielestä rekapitulaatioteoria olisikin nykyisen evoluutioteorian vastainen. Stephen Gouldin "Ontogeny and Phylogeny":n mukaan sikiönkehityksen yhteneväisyydet ovat evolutiotodiste, kun niiden pohjalta rakennetaan fylogeniapuita. Syy on sama kuin miksi aikuisiakin yksilöitä voidaan. Evoluutio ennustaa, että sikiönkehityksessä löytyy osia/jäänteitä varhemmista kantamuodoista ja näitä yhteneväisyyksiä voidaan tutkia. Haldane ja Gould eivät ole lainkaan "riidoissa keskenään". On aivan eri asia väittää että "joillain eliöillä on tiettyjä yhteisiä piirteitä ja että nämä piirteet liittyvät evoluutiohistoriaan", kuin väittää että näiden eliöiden sikiönkehitys "toistaisi tarkasti evoluutiohistoriansa."

Varsinainen asia.

Sosiaalidarwinismin takana on ajatus, että luonnonvalinta karsii heikommat ja ajaa yhteiskunnan parasta. Sen aloitti Herbert Spencer. Systeemi perustui vahvasti "survival of fittest" -lauseen ympärille. Hän ei tietenkään jäänyt tähän, vaan hänen fittestillä oli aivan erilainen näkemys kuin mitä nykyevoluutikoilla. Spencerille kelpoisuus oli puhdasta voimaa, älyä ja muuta. Kun tämä yhdistettiin varhaisempaan Haeckelin näkemykseen, syntyi ajatus siitä että oli portaat, jonka huipulla oli valkoihoinen brittimies. Naiset, mustat ja tietenkin eläimet olivat alempia. Spenceristä ihmispopulaation varallisuuden muutokset johtuivat geneettisestä paremmuudesta.
Hän itse piti kelpoisimpina niitä, jotka ovat sopeutuneet hyvin yhteistyöhön perustuvaan sosiaaliseen elämään. Tästä merkkinä oli esimerkiksi myötätunto tuottaa apua "epäonnisille arvollisille". Kuitenkin myöhemmin mukaan kuvioon astui vahvasti eugeniikka, jossa esimerkiksi vammaisia steriloitiin. Sosiaalidarwinismin hengestä kehittyi sellainen, että "luonnollinen luonnonvalinta" oli hyvä, eikä sitä saanut vastustaa. Sitä pyrittiin jopa vahvistamaan steriloinnein.

Samaa mietti myös Francis Galton, joka tutki sukuaan, jossa oli muun muassa Darwin. Hän päätteli että äly olisi periytyvää, koska tiedemiehet olivat samoista suvuista. (Hänelle ei ilmeisesti tullut mieleen se, että rahalla ja vanhempien asenteella voisi olla vaikutusta.) Hän kannatti nimen omaan sen muotoista eugeniikkaa, jossa tuetaan rikkaiden ja hyväosaisten perheenlisäystä. Tässä pohjalla termin nimikin on ymmärrettävä : Eu : hyvä, genos : syntymä. Vasta myöhemmin eugeniikkaan liitettiin "heikompien karsiminen".

Idean pohjalta kehittyi myös ajatus "puhtaista roduista". Tämä on sinällään merkittävä sivujuonne. Sitä kautta saadaan "epäsuora kulttuurisosiaalinen jälki". On nimittäin totta että Adolf Hitlerin "Mein Kampf" ei mainitse evoluutiota, mutta moneen kertaan Jumalan. Kirja kiistää lajien kehityksen toisiksi, esimerkiksi sanomalla että "Kettu pysyy aina kettuna, hanhi jää aina hanheksi, ja tiikeri säilyttää tiikerin luonnon. Ainoa erot, jotka voivat olla olemassa lajinsa puitteissa, täytyy olla eri asteisissa eroissa rakenteellisesa vahvuudessa, aktiivissa voimassa, älyssä, tehokkuudessa, kestävyydessä jne, jotka yksittäiset yksilöt ovat lahjanaan saaneet".(Adolf Hitler, "Mein Kampf", vol ii, kappale xi) Kuitenkin ajatus puhtaasta rodusta oli peräisin sosiaalidarwinismin keskustelukentästä. Lainausta ei siksi tarvita, mutta on selvää että populismiin taipuvainen postikorteista tauluja maalannut ei ollut oppinut asiaa yliopistosta, vaan lähtökohta oli ympäröivä kulttuuri.
1: Tosin Hitlerin rotufilosofia ei ollut Darwinin ja Haeckelin värittämää, vaikka kreationistit näin mielellään väittävätkin. Sille paljon keskeisempi oli Houston Stewart Chamberlain, hänellä oli suunnaton rooli koko natsi -ideologiassa. Ja hän avoimesti halveksi evoluutiota.

Sosiaalidarwinismi ja eugeniikka ei ollut tietenkään tieteentekoa, vaan sosiaalis - poliittista aktivismia, jonka polttoaineena oli paitsi teoria, myös viktoriaaninen ihmiskuva. Ajatus evoluution portaista hiveli luonnollisesti "korkealla olevien" egoa. Spencerinkin näkemys rakentuu Linnéläiselle ja Lamarkismista peräisin olevasta ajatuksesta suoraviivaisesta kehityksestä ja paremmuudesta. Tämä taas oli tuttua jo kristillisestä perinteestä : Esimerkiksi maakeskisyyden syyt olivat egosentriset, ja sitä tuki kristillisen perinteen antroposentrinen näkemys, jossa "oikeauskoiset" olivat huipulla.
1: Erikoista kyllä, esimerkiksi muroja kehittänyt Kellogg kannatti eugeniikkaa. Hänhän kannatti "kristillistä korkeaa moraalia", ja esimerkiksi hänen murojensa takana on sellainen tarina, että niiden piti vähentää masturboimisen syntiä.

Esittelystä normi -ihmisiä haukotuttaviin asioihin.

Sosiaalidarwinismissa on muutamia keskeisiä elementtiä, ja ne on arvioitava erikseen. Syy on se, että toiset ovat aivan oikein, ja toiset aivan väärin.
1: Resursseista käydään jatkuvasti kilpailua. Tämä on aivan totta. Esimerkiksi rahaa ei ole kaikilla loputtomasti, vaan päinvastoin, sitä on äärellinen määrä. Siksi ihmiset säästävät, käyvät töissä ja kouluttautuvat. Osa pärjää paremmin kuin toiset.
2: Kilpailijoista vahvin voittaa. Tämä pitää tietysti osittain paikkaansa. Harva on varmasti sitä mieltä että älykkyys ei auttaisi kouluttautumisessa. Mutta se ei ole koko totuus, eikä sitä pidä ottaa sellaisena.
3: Spenceristä luonnonvalinta toimii lajin parhaaksi, sen vastustaminen johtaa epäeettisiin lopputuloksiin. Tässä sekoitetaan se, miten asiat ovat ja miten niiden pitää olla. Tosiasiassahan luonnollisuus ei tarkoita hyvää. (Kalkkarokäärme puree lännenmiestä jalkaan luonnostaan. Siis tämä on luonnollista, eikä tältä skenaariolta saa puolustautua ampumalla kalkkarokäärmettä keinotekoisella revolverilla?)

Spencer oli "isosti väärässä" monessa asiassa, ja ainakin minua ihmetyttää miten systeemiä kutsutaan "sosiaalidarwinismiksi" ylipäätään. Spencerhän itse asiassa vastusti kiivaasti monia Darwinin näkemyksiä, yksi olennaisimmista on se että Darwinin mukaan evoluutio ei tunne tulevia hyötyjä. Spenceristä ja hänen seuraajistaan tilanne oli aivan toinen. Samoin suunnan satunnaisuus oltiin korvattu suoraviivaisella paremmuusjärjestyksellä "kehityksen tikapuina". Molemmat olivat keskiössä myös käytännön poliittisessa puheessa. Ja poliittinen puhe on keskiössä: suurimmasta osasta sosiaalidarwinisteja ei koskaan voi tulla niin sanottuja akateemikkoja tai oppineita, sillä sellaiseksi tulo kestää monen monta vuotta. Valtaosassa tapauksista sosiaalidarwinisti ei käänny tai kasva teoreettiseen viitekehykseen, vaan ideologiaan liittyminen ja aatteen palon syveneminen liittyi nimenomaan poliittiseen sosiaalidarwinismiin.
1: Tämä taas liittyy olennaisesti siihen, onko tiedeyhteisön rooli kieltää pseudotieteet yhteiskunnasta. Mielestäni ei. Mielestäni esimerkiksi professori joka yrittää ajaa kreationismin yhteiskunnasta tekee väärää asiaa. Sen sijaan jos hän ajaa sitä että kreationismi on epätiedettä, hän ajaa oikeaa asiaa. Mielestäni tässä ei voida vaihtaa vastuurooleja sen mukaan mitä oma maailmankuva hellii.

Nykykäsityksen mukaan sosiaalidarwinismi on siis monella tavalla väärä. Ja itse asiassa menetelmiltään toimimaton. Toki jo käytöksen ja genetiikan suhde, joka tulee vastaan esimerkiksi rikollisten kastroinnissa, on monesti kyseenalainen, ja jo tämä heikentää tehokkuutta huomattavasti: Että ei karsittaisi fenotyyppiä vaan genotyyppiä. Toisaalta tässä karsittiin myös sellaista porukkaa, joka muutoinkin oli seksuaalivalinnan piirissä. Vammaiset lisääntynevät ilman sterilointejakin vähemmän kuin keskivertoihmiset. Vakavampi "ammus" tälle reagointitavallakin on löydettävissä: Jos vakava vammaisuus olisi vallitseva ominaisuus, se karsiutuisi populaatiosta nopeasti ilmankin. (Se ei pääse leviämään saati fiksoitumaan populaatioon edes geneettisen ajautumisen kautta, koska siihen kohdistuisi vahva karsiva valinta.) Siihen liittyy kuitenkin usein resessiivisiä ominaisuuksia, ja ne eivät näy päällepäin kovinkaan usein. (Ja tätä kautta ne voivat yleistyä geneettisen ajautumisen kautta.) Ja vasta "yleisiä ongelmia" ylipäätään poistettiin. Jos jollain yksilöllä oli täysin uniikki "ongelma" , sitä varten ei kannattanut lakiin kirjoittaa ohjetta. Ja jos kuvitellaan että meillä on sairas yksilö jolla on sairas muoto aa, on jokin hänen sisaristaan todennäköisesti Aa. Terveet voisivat levittää pikku -a:ta. Ja itse asiassa mielenkiintoista on se, että jos pikku a-ta on populaatiossa yhdellä 10 000, on sitä sairastavia yhdellä 100 000 000.(Kun vaaditaan kaksinkertaisena, on lasku [1/10 000] * [1/10 000]= 1/100 000 000) Toisin sanoen karsittavat edustavat todella marginaalista määrää koko joukosta. Eli jotta a saataisiin karsittua, pitäisi tappaa todella runsas määrä "ihan normaaleja ihmisiä". Ja kun ominaisuuksien määrää kasvatetaan, päästäänkin siihen että tilastollisesti käytännöllisesti jokaisella on näitä piileviä vaivoja muutamiakin kappaleita. Haluan nähdä sen yhteiskunnan, jonka "parhaaksi" kuuluu tappaa sen jäsenet.

Evoluutiosta pitäisi siis osata vähintään jotain, jotta sitä voisi kannattaa. (Toki kritisointi ilman tietoa on typerää, mutta se on sentään emotionaalisesti ymmärrettävää, psykologian ja ideologian aivoihin pakkosyöttämän hyväntahtoisen pelon kautta.)

Tärkein asia on kenties evoluution kontingentti luonne. Tämä tarkoittaa sitä että evoluutiolla ei ole yhtä päämäärää, eikä sen uusiminen toistaisi välttämättä samaa muutoshistoriaa. Stephen Jay Gouldin "Ihmeellinen elämä" kannattaa lukea, jos tämä ajatus kiinnostaa enemmän. Tästä kontingenssista seuraa tietysti myös se, että ei ole suoraviivaista kehitysketjua. Siksi ei esimerkiksi pidä löytää olentoa joka olisi "puoliksi sika ja puoliksi ihminen". Kun molemmilla on yhteinen esi -isä, se voi näyttää aivan erilaiselta. Samoin ihminen ei ole kehittynyt simpanssista vaan heillä on yhteinen kantamuoto. Erottelu ei siis ole saivartelua, vaan olennainen ja valtava ero. Samoin muutoksia voi olla erilaisia, ja vain pieni osa mahdollisuuksista on toteutunut. Kehityksen portaissa on hyvä ymmärtää ns. "juopon merimiehen kävely": Jos liikutaan sattumalta, ja jossain on seinä joka estää vaeltamisen toiselle puolelle, ennen pitkää päädytään väistämättä kauas seinästä. Tämä tarkoittaa sitä että ajan mittaan kompleksisin eläin on todennäköisesti melko mutkikas. Silti bakteerit pärjäävät "oikein hyvin". Tosin niidenkin takana on valtava määrä evoluutiota, ja olisi todella typerää - Linné-Lamarck-Haeckel-Spencer -linjan seuraamista väittää että "bakteeri on alkeellinen ja yksinkertainen". Väärin, ainakin jos evoluution kautta ajatellaan. Bakteerienkin takana on pitkä evoluutiohistoria. Siltä ei pidä odottaa alkeellisuutta ja yksinkertaisuutta. (Vain alkeelliset ja yksinkertaiset evoluutikot esittäisivät sellaista.)

perjantai 13. helmikuuta 2009

Näkökulmien nousu ja tuho.

Tämä juttu voidaan nähdä historiallisesti etenevänä jatkumona tähän blogaukseen.

Charles Darwin (1809-1882) ja Alfred Wallace (1823-1913) toivat evoluutioteoriaan mekanismin, luonnonvalinnan. Siinä Lamarckin ajatuksista poistettiin päämääräsuuntautuneisuus ja yksilöiden ja lajien tavoitekeskeisyys ja se korvattiin sopeutumisella, ja sillä että huonompirakenteiset yksilöt yksinkertaisesti kuolevat pois, joten niitä ei ole näkyvissä ja elossa olevien jälkeläiset näyttävät enemmän elossa olevilta. Darwin otti ideoita Erasmus Darwinilta. Tosin pojanpojastaan Charlesista poiketen isoisä -Erasmuskin keskittyi näkemyksissään enemmän lamarkistisiin hankkimalla saavutettujen ominaisuuksien periytymiseen.

William Bateson(1861-1926) taas oli sitä mieltä, että luonnonvalinta ja lajien muuntuminen oli jossain määrin totta. Hän kuitenkin korosti, että luonnonvalinta karsisi pois poikkeavia yksilöitä, jolloin se itse asiassa vähentäisi lajien muuttumista ja tekisi niistä entistä pysyvämpiä. Bateson uskoi, että eliöissä tapahtui silloin tällöin hyppäyksiä lajista toiseen. Hänestä sisäiset rakenteet olivat sellaisia, että muutos yhdessä vaikutti kaikkeen, jolloin osa muutoksista leviäisi kuten renkaat vedessä ja yksilöistä tulisi hyvin erilaisia. Hänen näkemyksensä kulki nimellä ortogeneesi.

Hugo de Vries(1848-1935) taas oli Batesonin linjoilla ja ajatteli että lajit muuttuivat epäjatkuvasti. Harvinaiset suurivaikutteiset mutaatiot johtaisivat lajin kerralla muuttumiseen toiseksi. Hänestä tämä saltaatio tuotti uusia lajeja epäjatkuvasti. de Vries perusteli näkemyksiään kasvitutkimuksella. Hän havaitsi että jostkut kasvit synnyttävät nopeasti erilaisia yksilöitä. Tätä ajatusta kehitteli eteenpäin Richard Goldschmidt (1878-1958), joka oli sitä mieltä että saltaatio synnytti "toiveikkaita hirviöitä" ("hopeful monster"), jotka olivat suuresti erilaisia kuin vanhempansa.

Trofim Lysenko(1898-1976) taas tuotti näkemyksen, jossa ajatuksena oli se, miten vaikeudet kasvattavat. Lysenko kritisoi genetiikkaa, ja hänen näkemyksensä perustuikin hankittujen ominaisuuksien periytymiseen. Ideana oli se, että jos esimerkiksi siemieniä liottaisi jäässä, siemenet ikään kuin harjaantuisivat ja sitä kautta niistä saatu sato olisi suurempi, kasvit taudinkestävämpiä, ja sadot suurempia. Ajatus oli hieman kuten se, että bodarin itsensä rääkkääminen aikaansaisi kunnon kasvun. Lysenkon kanta oli vallalla Neuvostoliitossa ja keinon väitettiin hoitavan ravinteet ilman lannoitteita ja mineraaleja, ja että jättisatoja voitaisiin kerätä talvellakin.

Kaiken kaikkiaan lajien muuttumiseen keskittyviä näkemyksiä oli liikkeellä muutama kappale:
1: Lamarkismi, jossa ajatellaan että hankitut ominaisuudet periytyvät.
2: Darwinin ja Wallacen teoria, jossa pienikokoiset muutokset kasautuvat luonnonvalinnan kautta.
2: Ortogeneesi, eli Batesonin näkemys jossa sisäiset tilat ja niiden muutokset olivat ratkaisevia.
3: Saltationismi eli de Vriesin ja Goldsmithin näkemys jossa joskus syntyy suuria muutoksia ja ne aikaansaavat uusia lajeja.
4: Vernalisaatio, eli Trofim Lysenkon näkemys vaikeuksien jalostavasta voimasta.

Tämä hajaannus kuitenkin lähti pienenemään. Sillä vaikka tieteessä arvostetaan erilaisia näkemyksiä, olennaisempaa on testaus. Jotkut teoriat - ja siinä sivussa maailmankuvat jotka olivat sitoneet kannanottoja todellisuudesta - saivat sortua havaintojen tieltä:
1: August Weismann (1834-1914) testasi kokeellisesti Lamarckin näkemyksiä, ja hänen tulostensa mukaan tästä oli luovuttava. Hänen tuloksensa ovat sovellettavissa luonnollisesti myös Lysenkon näkemyksiin, joiden perusta oli hyvin samantapainen Lamarckin näkemysten kanssa.
2: Ronald Fisher (1890-1962) taas kehitti evoluutioteorian matemaattista ja tilastotieteellistä puolta. Fisherin merkitys oli siinä, että hän pystyi osoittamaan, että ortogeneesissä esitetyt sisäiset muutokset eivät voi käynnistää evoluutiota. Ongelmana oli se, että ortogeneesin mekanismi oli tuntematon, joten sen tutkiminen ja todistaminenkin olisi käytännössä mahdotonta. Toisekseen Fisherin panos osoitti, että muutokset ovat pieniä, joten saltaatiosta tulisi luopua pienempiin mutaatioihin perustuvien näkemysten myötä. Fisher argumentoi, että suuret muutokset olivat helposti ja enemmän haitallisempia: Tilannetta voidaan verrata siihen, kuinka esimerkiksi mikroskoopissa on erilaisia säätötapoja. Jos otetaan tilanne että säätimellä heilutetaan tarkkuutta satunnaisesti ja jos muutos on epäonnistunut verrattuna tilanteeseen ennen muutosta, käännetään takaisin edelliseen kohtaan. Jos muutokset ovat suuria, alussa voidaan toki päästä nopeasti välttävään tarkkuuteen, mutta melko tarkkaa tulosta on vaikea saada. Sen sijaan jos yksittäinen muutos on pieni, se suuntautuu tarkemmin. Hän osoitti myös, että pienet mutaatiot olivat yleisiä ja suuret mutaatiot harvinaisia. Paljastui että de Vriesin tutkima kasvi oli harvinainen poikkeus; Mitä useampia lajeja tutkittiin, sitä selvemmin huomattiin että suurin osa eliöistä ei mutatoidu suuresti.
3: Lysenkon teorioita kokeiltiin, mutta ne epäonnistuivat käytännössä ja onnistuivat mainiosti Neuvostoliiton propagandassa; Todisteista parhain taisi olla se, että Lysenko oli peräisin köyhistä oloista, joten hänen täytyi olla oikeassa.

Kun eri näkemyksiä kumottiin, jäljelle jäi kokeista parhaiten selvinnyt Darwinin ja Wallacen perustalle rakennettu evoluutio. Tämän jälkeen evoluutioteorian kehittelyssä siirryttiin synteettiseen evoluutioteoriaan. Tärkeää oli se, että aikaisemmin perinnöllisyyden luonteesta oltiin kiistelty, ja Mendelin tulosten ajateltiin viittaavaan pysyvyyteen ja evoluution muutokseen. Kuitenkin huomattiin että geenit olivatkin evoluution kannalta "juuri sopivia", ne olivatkin itse asiassa juuri sitä mitä se tarvitsi.

Theodosius Dobzhansky (1900-1975) pystyi osoittamaan banaanikärpäsillä, että evoluutioprosessit toimivat; Kaikki elementit, joita evoluutio vaati toimiakseen (muutos, valinta ja perinnöllisyys) toimivat. Ernst Mayr (1904-2005) kehitteli teorioita muuntelusta ja lajiutumisesta. Tämän jälkeen evoluutiota ollaankin oltu yhtä mieltä muuntelusta, luonnonvalinnasta ja perinnöllisyydestä. Keskustelua on sen sijaan yksityiskohdista, kuten siitä kuinka tasaisesti evoluutioprosessi etenee; Eli aikaansaako esimerkiksi ympäristön muutos joskus pienten mutaatioiden nopeampaa kasautumista ja että toisinaan evoluutio on lähes pysähdyksissä, vai kasautuvatko pienet mutaatiot pikku hiljaa melko tasaisesti aikojen saatossa. Samoin keskustelua käydään siitä, kuinka suuressa osassa neutraalit muutokset ovat evoluutiossa.

keskiviikko 11. helmikuuta 2009

Scala Naturae

Yleisesti ajatellen biologiassa joka käsittelee eläinten suhdetta toisiinsa, on ollut kaksi päälinjaa:
1: Ensimmäinen on pysyvän lajin mukainen näkemys. Platonilla(427eKr-347eKr) lajit taas edustivat että yksittäiset eläimet olivat niiden ideamaailman heijastumia. Toisin sanoen hänestä oli olemassa esimerkiksi "hevosuus", jota yksittäiset hevoset olivat epätäydellisesti. Muuttumatonta lajikuvaa kannatti myös Aristoteles(384 eKr-322eKr), joka uskoi että eliöt muodostivat katkeamattoman sarjan alemmista korkeampiin, ja tämän huippuna oli ihminen. Hänestä lajit täydellistyivät yksilönkehityksensä mukana tavoitteidensa mukaisesti, seuraamalla telostaan, jolloin ne saavuttavat luonnollisuuden eli Aristoteleen "hyvän". Hän luokitteli eläimiä tavalla, joka on osittain yhä voimassa. Hän ei kuitenkaan ajatellut että eläimet kehittyisivät toisiksi lajeiksi, vaan keskittyi sen sijaan niiden luokitteluun.
2: Toinen näkemys pitää lajeja muuttuvina. Nimeltä mainiten Anaksimandros(~610eKr-~545eKr), jonka mielestä elämän maapallolle kehittyneen merissä. Hänen teoriansa mukaan merissä asui valtavia suomukaloja jotka muuttivat kuivalle maalle ja ryhtyivät maa eläimiksi; Ihmiset ja eläimet olivat muuttuneet toisista. Vaikka hän ei esittänytkään minkäänlaista teoriaa luonnonvalinnasta, jotkut pitävät hänen ajatuksiaan evoluutio-opin kaikkein varhaisimpana esityksenä.

Platonin ja Aristoteleen ajatukset saivat valtaa, ja niistä tuli kirkon ja tätä kautta yhteiskunnan ja oppineiden näkemys. Ideamaailmaan perustuva näkemys Jumalallisesta luonnonjärjestyksestä, jossa lajit olivat ikuisia ja muuttumattomia oli vallassa pitkän aikaa. Scala Naturae, luonnojärjestys oli voimassa kauan, vielä 1700 -luvullakin; Sen varaan rakennettiin taksonomia. Oli järjestys, jossa toiset olivat huipulla ja toiset olivat pohjalla. Tutkiminen keskittyikin lajien tunnistamiseen, niiden ulkonäön ja rakenteen kuvailuun sekä luokitteluun. (Tosin luonnon tutkiminen oli vähemmän tärkeällä sijalla teologiaan verrattuna; Teistisen maailmankuvan mukaan tietenkin keskityttiin todellä tärkeisiin asioihin.)

Kun puhuttiin eläinten ja ihmisten suhteista luontoon, tärkeämpää oli analoginen vertailu. Näistä tunnetuin on kelloseppävertaus, jonka varhaisimman version tuotti Cicero (106eKr - 43 eKr), joka "De natura deorumissa" oli sitä mieltä että kun näemme vesikellon, se kertoo että se ei ole olemassa itsestään ja että sama koski universumiakin, joten senkin takana oli oltava taho joka on sen tehnyt. Tätä ajatusta jatkoi muun muassa Descartes(1596-1650) josta eläimet ja ihmiset olivat hienoja koneita, joiden toiminnallisuus kertoi suunnittelusta samaan tapaan kuin kellon koneistot kertovat toiminnasta. Näin muuttumaton ihminen oli osana luonnonjärjestystä.

Carl von Linnén (1707-1778) luokittelutyöhön laittama panos oli merkittävä. Hän oli sitä mieltä että lajit ovat muuttumattomia ja niiden luokittelu systemaattisesti oli tärkeää. Kuitenkin hän toi ensimmäiset vakavat kolaukset Aristotelis-Platonistiseen näkemykseen: Hän huomasi että jotkut lajit voivatkin tuottaa risteymiä. Linné korjasi tilanteen siten, että hän selitti että rajat olivatkin kauempana; Sukujen kesken risteymiä ei enää voitu tehdä.

Kreifi de Buffon eli Georges-Luis Leclerc (1707-1788) oli sitä mieltä että luonto oli kokoaikaisessa muutoksessa. Buffonin mukaan suuri osa lajeista on välimuotoja, ja että pitkän ajan kuluessa oli mahdollista että yhdestä tai vähistä muodoista syntyy uusia muotoja. Buffon oli kuitenkin vahvasti sitä mieltä että lajit kuitenkin pysyisivät samanlaisina, että "jokaisen lajin ensimmäinen pari oli Luojan täydellinen luomus." Buffon joutui jo vastakkain ongelmallisten fossiileiden kanssa: Näytti siltä että varhaisimmat fossiilit syvemmällä maaperässä olivat aivan erilaisia kuin uudemmat pintapuolella. Lajeja oli syntynyt ja kadonnut. Buffon selitti asian jatkuvalla luomistyöllä: Hänestä elämää syntyi spontaanisti, ja tätä kautta syntyi niitä hänelle rakkaita lajien ensimmäisiä yksilöitä.

Kelloseppävertausten perinne jatkoi rinnalla kehittymistään ja se saavutti huipentumansa William Paleyn (1743-1805)"Natural Theologyssä", jossa hän vertaa kellojen ja ihmisten toiminnallisuutta ja kompleksisuutta ja huomauttaa että kiven kohdalla asiat voidaan ehkä selittää ilman Jumalallista kelloseppää, mutta tämä ei toteudu enää kellojen ja eläinten kohdalla. Niille oli pakko kuvitella älykäs valmistaja.

Georges Cuvier (1769-1832) oli sitä mieltä, että elimien toiminta liittyi elinympäristöön. Tätä oivallusta voidaan pitää yhtenä luonnovalinnan perussyntylähtökohtana. Hän ei kuitenkaan uskonut lajien muutokseen. Hänen mielestään muutos elimistössä olisi tuhoisaa; Kun ruumiinosat ovat yhteydessä toisiinsa, ei niitä voi muuttaa ilman että muidenkin toiminta muuttuu. Cuvier hylkäsi kuitenkin scala naturaen ; Hänestä maailma oli läpikäynyt tuhoja ja uudelleensyntymisiä. Ja ne olivat aina erilaisia, joten lajit eivät kuvanneet Jumalan muuttumatonta tahtoa. Cuvier myös vastusti teksteissään teistisiä ajatuksia ja hän vastusti teologisten kannanottojen laittamista tutkimuksiin.

Cuvierin kommentit muuttumattomista olivat kannanotto Jean-Baptiste de Lamarckin (1744-1829) ajatuksiin. Lamarck korosti Aristoteelistä telosnäkökantaa, ja korosti että eläinten tahto ja pyrkiminen kohti täydellisyyttä muutti niiden rakennetta. Ajatus perustui ikään kuin lajitasolla tapahtuvaan bodaamiseen: Jos lihaksistoa rasittaa, lihas kasvaa. Ja nämä isommat muskelit sitten siirtyisivät jälkeläisille ja jos hekin bodaisivat, niin seuraavalla sukupolvella olisi entistäkin mahtavammat muskelit. Hänen näkemyksensä ei ole suoranaisesti ideamaailmaakaan vastaan, koska maailma ikään kuin muuttuu kohti jotain täydellistä ideaa. Uutta Lamarckilla oli se, että ennen häntä muuttumisnäkökulmaan ei oltu mietitty taustamekanismia, jolloin tilanne muistutti hieman Barack Obaman (1961-)vaalipuheiden muutosteemaa (change!) : Paljon siitä puhutaan, mutta sen sisällöstä ja tarkasta luonteesta on vaikea saada selkoa. Toisaalta sama ongelma oli myös scala naturaessa: Siinäkin puuttuu varsinainen mekanismi : Sen on korvannut esoteerinen Jumalan Tahto, joka ei suinkaan ennusta, minkälaisia rakenteita on, vaan saadut havainnot vain jälkeenpäin rakentavat (ad hoc) sen, mikä se Jumalan Tahto on. Lamarcin idea ei kuitenkaan ollut niin uusi kuin voisi luulla: Siihen aikaan oli yleisestä luuloa, että vanhemmat ja lapset olivat samanlaisia ja tekivät samanlaisia töitä. Sepät olivat sukupolvesta toiseen lihaksikkaita ja seppiä, kun taas maanviljelijöillä ja heidän pojillaan oli erilainen ruumiinrakenne. Ruumiillisen työn yhteys ja vanhempien ja lasten suhde tunnettiin.

Louis Agassiz (1807-1873) oli viimeisiä, jotka kannattivat perinteistä teistisestä muuttumattomien lajien käsitystä. Hän oli innostunut luokittelusta. Agassiz oli muun muassa sitä mieltä, että toiminta suhteessa ympäristöön oli toissijaista. Hänestä sopeutumisnäkemys vei näkökulmaa tärkeimmältä, eli Jumalan Tavoitteiden etsimiseltä. Toisin sanoen hänestä toiminta tarvittiin jotta eläin on elossa, mutta tämä on vain triviaali reunaehto. Tietyssä mielessä hänen filosofiansa on vastakohtainen kelloseppävertauksen perinteelle, joissa nimen omaan toiminnallisuus ja yhteensopivuus ympäristön kanssa oli kuvattu mekanismeja ja toimintoja tuottavan älyn tuloksena. Agassiz kannatti erillistä luomista niin vahvasti, että piti jopa eri ihmisrotuja omina lajeinaan. Agassizin näkemyksen mukaan Scala Naturae piti näiden välillä paremmuusjärjestystä, jossa valkoinen rotu edusti tietenkin parasta.

tiistai 30. joulukuuta 2008

Ajattelun siirtyvät rakenteet.

Ainakin kielenkäytössä erilaiset ideologiat ovat tärkeitä. Pitää kannattaa puoluetta tai uskontoa. Lisäksi asiaa mutkistaa muoti ja erilaiset näkemykset. Tieteessä teoriat saavat kannatusta, ovat saamatta kannatusta tai ovat katoamassa. Lisäksi näistä kaikista asioista voidaan oppia jotain. Muutenhan puhe mainoksista tai muodista olisi erikoista. Tähän teemaan liittyy monta tärkeää termiä.

Tämä on niitä termejä varten.

1: Skeema on psykologiassa käytetty mielen sisäinen malli maailmasta ja sen asioista. Kun ihminen oppii, hän joko liittää asiat vanhaan skeemaan käyttäen hyväkseen assimilaatiota tai luo uuden, jolloin puhutaan akkomodaatiosta. Tästä organisoituu rakenne jotka liitetään jatkossa yhteen. Skeema nopeuttaa informaation käsittelyä, se on tärkeä osa tiedon hakemisen ja tilanteen tulkinnan heuristiikkaa. Osa skeemoista on synnynnäisiä, kuten esimerkiksi Pascal Boyerin mukaan on kasvojen tunnistaminen. Osa skeemoista taas on opittuja, kuten esimerkiksi monet kouluissa opetettavat asiat. Kun skeema aktivoituu, aktivoituvat myös sitä vastaavat reaktiot, kuten merkitykseen liittyvät tunteet, käyttäytyminen, fysiologiset reaktiot ja motivaatio.
2: Noema (kreik. νόημα : "merkitys", "mieli", "tarkoitus"; "ilmaisun mieli") on fenomenologiassa tavoitteellisen suoritteen merkitysrakenne. Noema suuntaa mieltämme näkemään olioita ja ajattelemaan rationaalisesti. Noemat ovat siis ilmiöitä ymmärrettynä ja tarkasteltuina. Tämä tarkoittaa sitä että esimerkiksi kivi luonnossa on kivi, mutta kun mietimme kiveä tai näemme sellaisen, kyseessä on noema. Jokaisella mentaalisella aktilla on aina noema, jonka avulla se suuntautuu objektiin riippumatta siitä, onko objekti olemassa vai ei. Tämä tarkoittaa sitä että esimerkiksi lentävälle spagettihirviölle on oma noemansa. Siksi kun henkilö oppii esimerkiksi mitä kissa on, hän osaa tunnistaa erinäköisiä kissoja, myös sellaisten rotujen edustajia joita hän ei ole aikaisemmin nähnyt, kissoiksi, siitä huolimatta että hän ei ole nähnyt persialaista kissaa ja tämä on monissa ominaisuuksissaan erinäköinen kuin siamilainen kissa.
3: Meemi taas on Richard Dawkinsin "Geenin itsekkyys" -kirjassa kuvaama käsite. Sen ideana on kuvata erilaisten aatteiden leviämistä. Sen ydin on se, että ihmiset eivät vain hyväksy satunnaisia maailmankatsomuksia tai opi kaikkia asioita yhtä hyvin, jolloin ainoastaan "elinkykyisimmät" säilyvät. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä että toiset meemit muistetaan paremmin, toiset vetoavat tunteisiin ja innostavat levitystyöhön vetoamalla synnynnäisiin tai kulttuurillisiin aivojen toimintatapoihin, ja että toisissa on liittyneinä rakkauspommituksen kaltaisia konsteja jotka tehostavat käännytystyötä. Samoin esimerkiksi altruismi tekee ihmisestä suositun ja jos meemi kannustaa elämänmuutokseen tähän suuntaan, se saa helpommin jäljittelijöitä. Meemiä ei voida eristää kuten tavallista geeniä, mutta meemit voidaan havaita objektiivisesti, epäsuoralla tavalla samaan tapaan kuin geenien toimintaa voidaan havaita ulkoasusta ; Kun esimerkiksi joku lausuu "pulttibois" -sketsisarjan lausumaa ensin televisiossa ja joku lausuu sen sitten kadulla, tämä on selvä kahdentuminen ja sama rakenne. Ja sitä kuinka paljon sitä lausutaan voidaan arvioida jossain määrin, jolloin voidaan nähdä onko se hokema yleistymässä vai harvinaistumassa. Ja kun voidaan tutkia ideologian sitä, miten hyvin ideologiat leviävät: Ideologioida ja niiden rakenteita voidaan tutkia, ja esimerkiksi muodin tutkimus osoittaa että yleistymistrendejä voidaan tutkia, joten voidaan selvästi tutkia myös sitä, onko yleistyvillä ideologioilla ja sosiaalisilla ilmiöillä tiettyjä rakenteita jotka aikaansaavat niiden yleistymisen. Kuitenkin etenkin tallennusmenetelmän puute ja se että meemiä ei voida eristää kuten tavallitsta geeniä kieltämättä tuottaa meemiteorian käytölle vaikeuksia ; Se on ikään kuin evoluutiotutkimusta joka ei voisi tutkia geenejä vaan voisi tutkia pelkästään ulkomuotoa. Fenotyypin, genotyypin ja koevoluution tapaiset tutkimukset ovat evoluutiorintamalla osoittaneet kuinka keskeistä sitominen on lopullisen ymmärtämisen kannalta, ja tässä kohden voi miettiä sitä pitääkö tätä esteenä vain hidasteena. Samoin kuin jyrkimpiä meemien kannattajien esittämiä muotoja - joissa ihmisiltä puuttuu "minuus" ja että he ovat ikään kuin passiivisia meemien levittäjiä jotka reagoivat lajinmukaisesti ja ennakoitavasti kun törmäävät johonkin meemiin - ovatkin sitten jo ihan oma lukunsa.
4: Kognitiotieteessä käytetään meemistä poikkeavaa käsitettä nimeltä mentaalinen representaatio, joka on vastaava informaation siirtymisen mallintamista helpottava työkalu. Mentaalisia representaatioita ovat (1. persoonan, "minä itse, minun oma") käsityksemme maailman ilmiöistä tai tapahtumista. Keskustelun alla on se, ovatko nämä kielellisiä (luokan istumajärjestys kirjoitettu nimillä listaan) vai visuaalisia (istumajärjestys on piirretty tai valokuvattu kuva): Toisaalta on jopa ehdotettu että symbolien ja kuvioiden käyttö olisi epäolennaista, koska pohjimmiltaan se on ikään kuin fysikaalinen ero tietokoneen kovalevyllä: Sekään ei ole "bitteinä" vaan magneettikentän muutoksina jotka ihminen ymmärtää "bitteinä", "ykkösinä" ja "nollina" jotka tulkitaan korkeammin vaikkapa "kirjaimina" tai korkeammin "sen idiootin blogiraapustuksena".
5: Konstruktivistisessa näkemyksessä otetaan kaikista yllä mainituista erilainen, luonteeltaan postmoderni, lähtökohta. Sen mukaan mikään tieto ei siirry sellaisenaan henkilöltä toiselle. Sen sijaan oppija luo saamistaan irtofaktoista oman rakennelmansa. Tämä konstruktio on sitten muotoutuu ja rakentuu yksilön ajatteluprosessien kautta, eikä oppilaan konstruktio ole sama kuin opettajan konstruktio ; matkintaakin tavoitteleva oppilas saisi aikaan vain tulkinnan opettajan konstruktiosta, ja saisi kyvyn toistaa siihen liittyviä yhdistelmiä, joka on hieman eri asia. Erojen syynä olisivat paitsi havaitut ja havaittavat seikat ja irtofaktat ja määritelmät. Lisäksi tulkitsijan (oppilaan tai opettajan) ennakko-oletukset, aikaisempi tieto, kulttuuri, ja oppimistilanteen tekijät, jotka voivat olla fysikaalisia, mentaalisia tai emotionaalisia. Siksi esimerkiksi scifisädettäjällä kahdennetulla henkilöllä olisi seuraavana päivänä erilainen konstruktio esimerkiksi sen vuoksi että toinen heräsi minuutin toista aikaisemmin tai koska toinen ei saanut kahvikuppia ja on tämän vuoksi ärtynyt.

Tämän listauksen opettelussa ja kannanotoissa on tärkeää huomata, kuinka ytimenä on loppujen lopuksi se, minkä pohjalta päätellään esimerkiksi sitä mitä jokin ideologia on. Esimerkiksi se pistää miettimään sitä että onko ideologia sellaista, jossa on tietty kielipohja, jota jokainen tulkitsee yksilöllisesti voimatta vertailla niiden tulkintasisältöä keskenään, vai onko sillä ydin joka voidaan ymmärtää ; Onko oppi vain kasa faktoja - tai jotain vielä epämääräisempää kuten symboliryhmiä - jotka vain esiintyvät ja joita esitetään yhdessä - vai onko niiden taustalla muutakin, jokin logiikka joka voidaan ymmärtää ilman että se on pelkkä yksilön tulkinta. Ja leviääkö oppi koska sitä vain satutaan levitettämään vapaaehtoisesti vai onko se luonteeltaan sellainen että se vetoaa meidät levittämään itseään.