Relativismi ei ole nihilismiä (frakki päällä)

Olen aiemmin tehnyt juttuja nihilismistä ja sen liitoksista. Siinä mielessä tämä juttu pitää sisällään paljon toistoa aiemmin sanomani kanssa. Tässä on kuitenkin uutena konteksti. Ja sen alleviivaama viesti on se, että kukaan järkevä ihminen ei voi rinnastaa nihilismiä ja relativismia. En kunnioita yhtään sellaista ihmistä joka näitä samana pitää niin kauan kuin näitä samana pitää. Voin olla varmaa mieltäni koska asia on melko lailla deduktiivisesti ilmiselvää.

Tässä ei tarvita kuin asioiden määritelmiä joiden käsittely logiikalla on yhtä mielipiteen- tai maailmankuvanvaraista kuin yhteenlasku. Eli jotain ovelia aksioomia kenties on kyhättävissä, mutta hei c-mon. Nämä muutokset mutiloivat itse lukuteorian ja muut vastaavat asiat niin että ei enää puhuta yhtään samasta asiasta in first place.

Ihmiset laittavat kaikkeen merkitystä. Thomas Nagel kuvasikin asiaa hienosti; ”Absurdissa” hän korosti miten ihmiset välittävät hirvittäviä määriä monista asioista. Energiaa kulutetaan, riskejä otetaan ja erilaisia arvioita omasta ja muiden elämästä tehdään. Nagel ihmettelee miten paljon hikeä ihmiset kuluttavat miettiäkseen terveyttään, seksielämäänsä, emotionaalista rehellisyyttän, sosiaalisat yhtenäisyyttään, itsetiedostavuuttaan ja kytköksiään ihmiseen ja perheeseen. Tämä tekee ihmisenä olemisesta kokoaikaisen työn.

Olen Nagelin kanssa samaa mieltä siinä mielessä että en usko että ihmiset olisivat koskaan oikein puhdasoppisia nihilistejä. Se ei tietenkään tarkoita että nihilismi ei voisi olla relevantti vaihtoehto ; Seurataanhan monia uskontoja ja jääkiekkoakin vaikka niiden kannattaminen on absurdia. Nagel kuitenkin demonstroi että nihilismi ei ole se tapa jolla ihmiset toimivat.

Tämän blogauksen perusmietintä onkin se, että mitä nihilismi tarkoittaa. Samalla tulee sanottua sekin mitä nihilismi ei tarkoita. Ja minkä kanssa nihilismi on itse asiassa suoraan metaeettisessä ristiriidassa vaikka niitä usein liitetäänkin vahvasti yhteen. Aloitetaan siitä mitä nihilismi on. Sitä kautta on helpohkoa huomata mitä se ei ole.

Apunani tässä on Guy Kahanen ”If nothing matters” joka kuvaa erilaisia nihilisminäkemyksiä ja kartoittaa asiaa koskevaa metaetiikkaa. Ja tätä kautta voidaan huomata ”ilmiselvät ja väistämättömät” ja ”loogiset” nihilismirinnastukset johtuvat siitä että aika monilla ei ole oikeasti käytännössä mitään ymmärrystä nihilismistä. Usein nihilismi onkin pejoratiivinen ja mustamaalaava termi jota ei tunneta. Koska sitä kannatetaan jotain muuta ideologiaa. Nihilismi on tässä mielessä ”äärimmäisen toinen”.
Nihilismiä on kanta jonka mukaan millään ei ole väliä. Tällä on kaksi keskenään hieman erilaista muotoa.;
1: Arvoteoreettinen nihilismi, joka sanoo että mikään ei ole hyvää eikä pahaa; Kaikki kuvailevat ja arvottavat propositiot ovat epätosia. ; Jos arvoteoreettinen nihilismi on epätosi, niin jos menee ulos ja teloo varpaansa ja tekee tästä arvion että tapahtuma on paha, tekee arvoteoreettisen nihilismin mukaan epätoden ja virheellisen väittämän. Samoin jos sanoo että oman alakulttuurin mukaan homoja ei saa vainota vaan sen sijaan moraalisuus on hyvyyttä tekee moraaliarvion joka on suoraan ristiriidassa arvoteoreettisen nihilismin kanssa.
      1.1: Samoin jos sanoo että se, että evoluutio on tosi tarkoittaa sitä, että on oikein sortaa heikompia, tekee moraalisen arvioinnin joka on suoraan ristiriidassa arvoteoreettisen nihilismin kanssa. Korostan tätä, en siksi että uskoisin että evoluutio johtaisi heikompien tallaamisen moraaliseen oikeutukseen, vaan koska ihmiset helposti sotkevat nihilismin ja kieroutuneen tai pahan etiikan yhdeksi ja samaksi. Tosiasia on kuitenkin se että kieroutunut ja paha moraaliarvostelma on erehtynyt moraaliarvostelma eikä kaikkien moraaliarvostelmien kieltäminen. Päinvastoin, systeemihän alleviivatusti hyväksyy sen että otetaan huono moraaliarvostelma totena ja vakavasti.
2: Arvoteoreettinen nihilismi onkin tätä kautta filosofinen ydinteesi. Kun puhutaan elämäntavoista ja moraalista niin tämä on se filosofia johon viitataan. (Toki on olemassa myös tietoteoreettista nihilismiä jonka näkökulma koskee tietämistä. Mutta se ei käsittele lainkaan moraalia tai sitä voidaanko siitä sanoa jotain.) Mutta käytännössä tämä sekoittuu toiseen näkemykseen. Kahanea mukaillen tätä voisi kutsua ”käytännölliseksi nihilismiksi”. Tämän idea on se että arvoille nähdään motivationaalinen perusta. Eli toisin sanoen arvot ovat jotain joiden pitäisi olla motivaatioiden taustalla ja niiden tulisi ohjata toimintaa, haluja ja tunteita. Jos haluaa välttää varpaan satuttamista, on motivoitunut käyttämään parempia suojakenkiä. Jos on sitä mieltä että homoja ei saa vainota, on motivoitunut kohtelemaan heitä suvaitsevaisesti. Ja jos on sitä mieltä että evoluutio antaa voimalle valtaa niin sitten pitää mennä potkiskelemaan heikkoja. Tätä kautta kysymys meneekin siihen että normatiiviset väitteet livahtavat tähän käytännöllisyyteen ikään kuin takaovesta. Meillä voi olla tunteita ja mieltymyksiä ja haluja jotka koskevat vaikka heikkojen tallaamista tai homojen suojelua tai kenkiä koskevaa moraalia, niin arvoteoreettinen nihilismi itse asiassa vie taustaoikeutuksen näiltä. Ilman sitä tunteemme ovat tosia mutta absurdeja. ; Tämä onkin hyvä muistutus siitä miten instrumentalismi ja monet muut vastaavat näkemykset usein kuvataan täysin irrallisina filosofisista moraalihaihatteluista. Mutta tosiasiassa se on vanhaa kunnon moralismia ekstra-askelin joista osa on piilotettu. Eroa ei ole helppoa huomata – jos asiaa ei pysähdy miettimään suunnilleen yhtään.

Tämä muistuttaa siitä että käytännölllinen nihilismi ja arvoteoreettinen nihilismi kulkevat käsi kädessä mutta ovat samalla toisistaan erillisiä. Kahanen perusargumentti on että arvonihilismi implikoi käytännöllistä nihilismiä jos ja vain jos otat seurauseettisen taustaoletuksen jossa motivaation ja arvoperustan välille oletetaan yksi-yhteen yhteys. Ilman tätä seurauseettistä oletusta ei voida vetää yhteyttä arvoteoreettisesta nihilismistä käytännölliseen nihilismiin. Näin ollen käytännöllinen nihilismi on käytännössä vain yksi arvoteoreettisen nihilismin alatyyppi eikä ne kaikki. ; Kahane näkee että tämä on hyvin tärkeää. Sillä kun nihilismiä kauhistellaan on kauhistelun takana usein se että jos nihilismi on totta niin sitten ihmiselämä muuttuu viheliäiseksi kun tyhjyys tuijottaa meihin. Näin ollen arvoteoreettinen nihilismi johtaisi ahdistukseen, katkeruuteen, epätoivoon ja jopa itsemurhaan. Eli jos nihilismi on totta niin sitten elämämme olisi huonompaa.

Kuitenkin samalla Kahane muistuttaa siitä, että jos millään ei ole väliä ei silläkään pitäisi olla mitään väliä. Toisin sanoen jo se että väittää että nihilismillä tulisi olla jotain seurauksia vaatii taustaoletuksia. Ne ovat samantapaisia joilla hypätään arvoteoreettisesta nihilismistä käytännölliseen nihilismiin. Huomattavaa on myös se, että nämä oletukset ovat luonteeltaan esimerkiksi juuri seurauseettisiä. Eli niissä on moraalinen ja moralistinen perusjuonne. Jos nihilismi on totta niin miten meillä edes on oikeutusta ottaa näitä oletuksia? Luulisi että juuri tälläiset oletukset olisivat jollain oleellisella tavalla ristiriidassa nihilismin kanssa.

Tätä asiaa onkin kuvattu näppärästi Mackien toimesta; Objektiivisten arvojen kiistäminen voi johtaa äärimmäisiin tunnereaktioihin. Mutta toisaalta objektiivisten arvojen puute ei ole hyvä syy hyväksyä subjektiivisia huolia. Mackien hengessä jos ihmiset välittävät asioista he jatkavat elämäänsä entiseen tapaan riippumatta siitä onko metaetiikka sitten mitäkin. Toiminta ei logiikan mukaan mitenkään väistämättä katoa sillä että se on ”absurdia” jossain seurauseettisissä lisäoletuskentissä.

Kahane kuitenkin muistuttaa että nihilismistä on myös väistämättömiä seurauksia. Tämä on uskomusten perustan menettäminen. Eli jos me uskomme että arvoteoreettinen nihilismi on tosi, menettävät monet arvioivat uskomuksemme voimansa ja niiden tekeminen on mielivaltaista. Jolla tietenkin voi olla seurauseettisten lisäoletusten valossa vaikutuksia käytännölliseen nihilismiin ja toimemme tuntuvat mielivaltaisilta ja absurdeilta vaikka meillä olisikin tunteita ja mieltymyksiä ja tavoitteita. Kahane näkeekin tämän taakse jotain joka ei ole deduktiivista. Hänestä liitos on todennäköisyyksiä koskeva, induktiivinen, päätelmä;

Tämä ajatus menee siten että
1: Jos arvoteoreettisen nihilismin hyväksymisen jälkeen jatkamme elämäämme kuin ennemminkin meidän tulee jotankin ohittaa subjektiiviset huolet jotka liittyvät siihen että tekomme ovat mielivaltaisia. Eli meidän on jotenkin sammutettava subjektiivisia huolia.
2: Jos kannatamme arvonihilismiä voimme menettää arvottavia uskomuksiamme.
3: Jos menetämme monta arvottaaa uskomusta menetämme subjektiivisia huolia.
J: Josta seuraa se että nihilismi todennäköisesti johtaa siihen että elämme eri tavalla kuin ennen.

Kahane siis sanoo että tämänlaiset seuraukset olisivat yleisiä. Eivät että ne olisivat väistämättömiä tai seuraisivat suoraan nihilismistä. Mitä tällä kaikella on tekemistä arvorelativismin kanssa?

Richard Rorty on korostanut että relativistinen filosofi uskoo että mielipiteiden valinnassa ollaan vähemmän algoritmisia kuin on ajateltu, ja että tämä ei tarkoita sitä että jokainen uskomus olisi yhtä validi kuin muut. Moraalirelativismi onkin tarkemmassa jaottelussa seuraavanlaista:
1: Deskriptiivisessä moraalirelativismissa (descriptive moral relativism) kuvaa pelkästään että joillain ihmisillä on erimielisyyksiä siitä mikä on moraalista.
2: Metaeettisessä moraalirelativismissa (meta-ethical moral relativism) esitetään että monissa erimielisyystilanteissa kukaan ei ole objektiivisesti oikeassa ja väärässä.
3: Normatiivisessa moraalirelativismissa (normative moral relativism) esittää, että erimielisyydessä kukaan ei ole oikeassa eikä väärässä ja meidän tulisi suvaita käytöstä vaikka olisimme erimielisiä siitä onko se moraalista.

On aika selvää että normatiivisessa moraalirelativismissa oletetaan suvaitsevaisuutta koskevia moraalioletuksia joten se ei ole yhteensovitettavissa nihilismin kanssa. Samoin jos joku kuvaa erimielisyystilanteita niin se on kuvaus asiantilasta joka ei vaadi oletuksia siitä onko takana universaalia moraalia tai mitään muutakaan vastaavaa. Nihilistisiä nämä arviot eivät kuitenkaan ytimeltään ole, niissä on moraaliarvostelmia. On jotain joka on erimielisyyttä.

Jos lähestymme asiaa deduktiivisesti, ei ole vaikeaa huomata että arvoteoreettinen nihilismi on suoraan, deduktiivisesti ja auttamatta ristiriidassa relativismin kanssa. Relativismi sanoo että arvolauselmat ovat kulttuurista riippuvaisia. Ei että niitä ei voi tehdä mitenkään. Moni ihminen sotkeekin tässä asioita kenties siksi että arkikielisessä mielessä ”nihilismi” ja ”relativismi” pitävät sisällään mielivaltaisuuden siemenen.

Kuitenkin näissä on selvä ero; Nihilismi sanoo määritelmällisesti että et voi tehdä mitään arvolauselmia mistään taustaoletuksista. Relativismi sanoo että taustaoletuksia voi olla useitakin. Nämä ovat suoraan ja täysin loogisesti yhteensovittamattomissa. Tässä mielessä relativismin ja nihilismin rinnastaminen on loogisesti sama kuin väittäisi että kolmio on ympyrä. Relativismi ei tässä mielessä ole mitään ”nihilismiä hienossa puvussa”. Toki ymmärrän että tälläisiä ryönäisiä sloganeita voidaan kierrättää.

Toki tässä on havaittava spesifi yhteys; Nihilismin ja relativismin yhteys on se, että molemmat sanovat että universaalia moraalia ei ole olemassa. Paitsi silloin kun relativismi sanoo että universaalin moraalin sisältöä ei voi tietää ja kulttuuri on yksi yritys lähestyä asiaa. Joka alleviivaa että yhteydet ovat tällöinkin mielivaltaisempia kuin voisi olettaa yleisten mielipiteilyn valossa. Mutta kuten olen sanonut ; Ne jotka osaavat metaetiikkaa, tekevät sitä yliopistossa. Ne jotka eivät osaa, opettavat sitä Suomen Teologisessa Instituutissa.

Mutta entäpä se induktiivinen lähestymistapa jota Kahanekin käytti?

Senkin valossa voidaan huomata että nihilismi ei johdakaan relativismiin. Nihilismihän johtaa siinä arvostelmien ja niitä koskevien huolien katoamiseen. Tunnekylmyyteen. Ei siihen että asioita saisi perustella miten tahansa. Ymmärrän että tätä eroa voi olla vaikeaa tiedostaa jos on elänyt Suomalaisessa tai länsimaisessa kulttuurissa jossa uskonto ja sen kannattajat ovat omista lähtökohdistaan omineet moraalin – ja valloittaneet tätä kautta myös nihilismiä koskevan keskustelun.

Elämme oikeasti maailmassa jossa tietoteorian puolella esitetään että jos skientisti ei voi selittää kaikkea niin sitten se on huonoa. Ja että uskova voi kunnioittaa tiedettä mutta samalla hän kuitenkin näkee tieteen uskonnon alaiseksi niin että ihminen käyttää Jumalalta saatua järkeä. Ja samalla uskova kunnioittaa tiedettä mutta muistaa että uskonto selittää moraalin ja olemassaolomme ja muut vastaavat asiat. Tässä ei selitetä miten uskonto selittää tai todistaa. Kaikki nojaa siihen että selitetään että ”vastapuoli joutuu olettamaan jotain”. Ei siihen, että todistettaisiin että ”hei, me todistetaan ihan kaikki”.

Tietoteoreettinen analogi on siinä että uskovaiset hyvin usein sotkevatkin tieteen arvovapautta ja tieteen arvoneutraaliutta. Jotka on erotettava.
1: Tiede on arvovapaa (vastakohta arvosidonnainen) silloin, kun se ei ehdottomasti sitoudu yhteenkään maailmankatsomukseen.
2: Tiede on arvoneutraali (vastakohta arvorelevantti) silloin, kun sen tulokset eivät ole relevantteja jonkin maailmankatsomuksen kannalta. Tämä erottelu olisi erittäin tärkeä pitää mielessä. Ja kun sama päättelyrakenne viedään tietoteoriasta metaetiikkaan, sotketaan – luultavasti ”mielivaltaisuus” sanan monimerkityksellisyyttä ja muita vastaavia keinoja käyttäen – nihilismiä ja relativismia.

Samassa ilmapiirissä uskovaiset esimerkiksi esittävät että ”koska ei voida todistaa Jumalaa olemassaolemattomaksi” tai ”Koska emme voi tietää Jumalasta” niin se antaisi rationaalisen syyn tehdä arvailuja Jumalan olemassaolosta. Eli koska emme tiedä niin sitten saisimme mielivaltaisesti väittää että Jumala on järkevä konsepti. ; Voidaan sanoa että tämänlainen lausunto Jumalan olemassaolosta ei ole ristiriidassa Jumalasta tietämisen kanssa. Mutta se ei kuitenkaan ole myöskään millään tavalla perusteltu tai järkevä oletus. Se on mielivaltainen oletus joka voidaan ottaa lähinnä siksi että se ei ole ristiriidassa sen perusväitteen kanssa. Näiden kahden välinen ero tuntuu olevan ihmisille hyvin vaikeaa. Luultavasti kiitos kristittyjen ahkeran metaetiikkakannanottelun niin että päättelyvirheistä on tullut kulttuurimme ja yhteiskuntamme muotisloganeita ja jopa sen ydintaustaoletuksia.

Muistutan kuitenkin että relativismin sotkeminen nihilismiksi seuraa seuraavaa päättelyketjua;
1: Mikään ei merkitse objektiivisesti, ei ole universaalia moraalia.
2: Jotta jollain olisi väliä sen tulisi merkitä objektiivisesti, olla universaalia moraalia.
J: Millään ei ole väliä.

Teisti näkee että he ovat erimielisiä premissistä yksi ja unohtavat että jotta vastapuoli olisi nihilisti heidän tulisi kannattaa premissiä 2. Jota he useimmiten eivät kannata. Vain hyvin harva metaeetikko ja vielä harvempi tavallinen ihminen kannattaa sekä premissiä 1 ja premissiä 2. Ja täät kautta rinnastukset relativismin ja nihilismin välillä ovat syvästi virheellisiä. Niissä on järkeä vain jos otetaan sisäisesti ristiriitainen asenne jossa ykköspremissi on valinta joka mitataan ihmisen itsensä maailmankuvan kautta mutta toinen premissi on sitten sellainen joka tungetaan ideologian ulkopuolelta, kristittyjen premissistöstä. Eli toisin sanoen universaalin moraalin kiistäjät punnittaisiin kristittyjen lisäoletuksilla eikä omillaan. Ja tältä perustalta tehdään väitteitä milloin he ovat sisäisesti konsistentteja ajattelijoita ja milloin he eivät ole.

Tässä mielessä onkin hyvä muistaa että kaikki universaalit moraalinäkemykset toimivat moraalisten taustaoletusten valossa. Uskovaiset – ja monet muutkin - usein muistuttavat että jos ateisti uskoo universaaliin ja absoluuttiseen ihmisarvoon, niin heillä on premissi jota ei ole todistettu. Tämä on sinänsä redundanttia että premissi on määritelmällisesti jotain joka otetaan päättelyssä oletettuna ja otettuna ja niitä ei tavata useinkaan perustella. ; Valitettavasti ”Jumala” ei selitä. Samat metaeettiset ongelmat purevatkin myös teistisiin moraalirakennelmiin. Niitä vain ei pidetä mielivaltaisina samoin ehdoin.

Koska uskovaisilla on tunnereaktioita jotka eivät ole missään väistämättömässä kytköksessä arvoteorioihin tai tietoteorioihin. Mutta he eivät osaa kyseenalaistaa tunteillessaan näitä asioita. Kaikki moraalinäkemykset nojaavat joihinkin premisseihin. Mutta uskovaisten asioita piilotetaan. Koska ne ovat useimmiten ajatteluketjuja ”ekstra-askelin” jotka piilotetaan. He leikkivät oletuksettomuutta koska ovat tehneet samantyylisiä ylimääräisiä extraoletuksia ja ekstra -askeleita mitä tehdään kun päätellään asioita arvoteoreettisesta nihilismistä käytännölliseen nihilismiin. Niitä voi olla vaikeampi huomata koska päättelyketju on huolimaton ja piilottaa lisäoletukset ja päättelyn askeleet. Mutta tosiasiassa niitä on kuitekin enemmän. Ja niissä on helposti myös argumetin kannalta ongelmallisia lisäoletuksia joiden perushenki on se, että ovatko ne itse asiassa itsessään ristiriidassa niiden muiden otettavien taustaoletusten kanssa…

Ihminen jonka mielestä se, että moraalin lähde on kulttuuri ei voi sanoa että kulttuuri ei olisi mitään. Ihminen jonka mielestä moraalin lähde on tunneimpulssit ei voi sanoa että tunteita ei olisi olemassa ja että tunteet eivät olisi mitän. Jonka mielestä moraalin lähde on yksilö ei voi sanoa että yksilö olisi ”ei-mitään”. Jonka mielestä moraalin lähde on ihmisen lajityypillinen käytös ei voi sanoa että moraalinsa kumpuaisi ”ei-mistään”. Jumala. No. Se tuskin on olemassa. Mutta jopa olemattomasta Jumalasta kumpuavat kulttuuriset näkemykset ovat seuraajillaan kannatettuja. Ja vaikka moraali tulisi ”ei-mistään” eivät edes he olisi nihilistejä. Koska eihän sellaisia edes ole.

---

Lähteet:
Thomas Nagel, ”The Absurd” (1971)
Guy Kahane, ”If Nothing Matters” (2016) 

J.L. Mackie, ”Ethics: Inventing Right and Wrong” (1991)
Richard Rorty, ”Consequences of Pragmatism” (1982)

Moraalista ja sen relativistisuudesta

Karkeasti ottaen moraalirelativismi on postmoderniin filosofiaan liittyvä ajatus. Postmoderni filosofia dekonstruktion osalta on monin paikoin hämmentävän vähänkin poliittista. Mutta kuitenkin se on saanut suosiota politiikassa niin että sen suuntaiset ajatukset ja sitä vastustavat ajatukset ovat molemmat sellaisia että niiden avulla on helppoa julistaa moraalista väriä.

Tähän liittyy jännittävä asia. Sillä tämä asetetaan usein vastakkain totuusfiksoitumisen kanssa. Näin vapautta ja ihmisen ilmaisukykyä painottava moraalin relativistisuus on saanut vastaansa perinteikkään ajatuksen objektiivisesta moraalista.

Kuitenkin käytännössä kun vasemmistolainen tai liberaali puhuu moraalista, hän puhuu hyvyydestä kuin se olisi objektiivista. Kun taas fundamentalistikristityt, erityisesti kreationistit, tuppaavat puhumaan siitä miten ties mikäkin näkemys on aina vain maailmankuvallinen tulkinta. Evoluutio ei olekaan tieteen näkemys vaan maailmankuva. Se ei ole pelkästään epätosi vaan sillä on poliittinen motiivi. Tämä kaikki pitää sisällään ajatuksen siitä että dekonstruointi on pätevä tapa analysoida, kritisoida ja löytää aukkoja näkemyksistä. Ja tähän liittyy vahvasit se että on "naturalistista" tai "skientististä" uskoa että objektiivinen tieto olisi tieteissä edes mahdollista. Joten kaikessa on lähinnä maailmankuvasta kyse koska muutakaan ei voi olla. Näin kertoo meille kreationisti.

Toisaalta asia on laajempikin. Ihmiset jotka vihaavat ajatusta jossa moraali on relativistista ja postmodernia tuppaavat jostain hämmentävästä syystä olemaan taipuvaisia kuvaamaan vihollisiensa moraalinäkemyksiä filosofisen kannan sijaan "sosiaalisen statuksen nostattamisena". Muutenkin he tuntuvat noudattavan ajatusta jossa yhteisöiden ja yksilöiden moraalisuus on usein kätevää sosiaalisen statuksen boostaamista ja ajattelevat että ihmiset olisivat kuin Platonin veljen näkymättömyyssormuksen kantajia jotka toimivat inhottavilla tavoilla heti kun heitä ei tarkkailla ja nähdä.

Ja siksi kulttuuria ja sen normeja täytyy tukea koska ilman niitä ihmiset ovat vain petoja. Ja kaiken lisäksi kulttuurin suojaksi tarvitaan juuri tietty kulttuuri. Koska hyvä yhteiskunta ei ole ilmiselvä vaan vaatii tiettyä kulttuurista opettamista. Miksi ne joiden mielestä moraali on objektiivista ovat esimerkiksi maahanmuuttokeskustelussa kaikista valmiimpia korostamaan että hyveelliset maahanmuuttajien pelastamiseen liittyvät ihanteet on hylättävä "liian sinisilmäisinä" (aka. sisältävät etiikkaa eivätkä sitä "raakaa konkretiaa" jossa mukaudutaan pahaan maailmaan antamalla pikkusormi.) ja muistettava että nämä ovat vain statusbuustia jotta voidaan vaikuttaa tuttujen silmissä hyviltä ihmisiltä ja että konkretia tarkoittaa että tulee vaan antaa tiettyjen, tilastollisesti suuressa määrin myös viattomien ihmisyksilöiden, kuolla sinne ulkomaille koska siitä on riskiä hänelle itselleen.

Eli kulttuurirelativismin vastustajat käyttävät perusteluissa hämmentävän paljon relativistisia argumentteja. Mutta eivät esittele omaa toimintaansa objektiivisen etiikan kielellä. Toisaalta moraalisen moniarvoisuuden kannattajat tuntuvat toimivan tavalla jossa heidän oma moraalinsa ja hyveellisyysnäkemyksensä ovat erittäinkin vahvoja, vastaanpanemattomia (jopa tasolla että niiden kanssa erimielinen ilmentää pahuutta) ja joustamattomia..

Kidutus on kielletty mutta näiden argumenttien käyttöä ja sisältöä pidetään hyväksyttävinä.

Duck Dynastyn Phil Robertson piti puheen jossa hän kuvasi varsin väkivaltaisesti ateisteja. Hänellä oli raiskaus- ja murhafantasia joka keskittyi tarinointiin.; Tarinassa kaksi miestä murhautuu ateistin kotiin, sitoo hänet tuoliin ja laittaa suukapulaan. Sitten hänen kaksi tytärtään raiskataan hänen edessään. Ja sitten nämä ammutaan. Ja sitten he leikkaavat hänen vaimoltaan pään irti. Ja sitten murhamiehet kysyvät että eikö olekin hienoa kun ei tarvitse pelätä tuomiota ja että tämänlaista toimintaa ei voi kutsua moraalittomuudeksi. Koska ei ole mitään oikeaa ja väärää. Ja tämän jälkeen he leikkaavat ateistilta munat irti veitsellä. Ja murtautujat korostavat että he pitävät vain hauskaa ja että ateisti on se jonka mielestä tässä teossa ei olisi mitään hyvää tai pahaa.

Tämä voidaan nähdä metaeettiseksi ajatuskokeeksi. Ja sen perusjohtopäätökseksi väitetään sitä, että ateistisella etiikalla ei ole mitään keinoa tarjota moraalisia kriteereitä. Tässä mielessä hän uudelleenmuotoili ja polemisoi ajatuksia jotka ovat itse asiassa yleisiä. Ja niitä pidetään suosiossa jopa useiden maltillisten uskovaisten puolella.

Karkeasti ottaen tämä argumenttityyppi on jotain jota tulkitaan kahdella tavalla;
1: On tapa jossa ateismi – tai laajemmin kaikki ei-teismi - nähdään aidon pahuuden lähteeksi jolloin uskontoa ja uskonnollista kasvatusta tarvitaan jotta ihmiset oppivat hyvän ja pahan ja elävät niiden mukaan. Tässä skenaariossa korostuu usein yhteiskunnallinen näkökulma ja se, että uskonnosta irtautuminen johtaa siihen että ihmiset todella muuttuvat pahoiksi.
2: Toinen tapa taas korostaa sitä että tosiasiassa kaikilla ihmisillä on moraalitunteet. Ja esimerkiksi ateistit kokevat että murtautujien teot ovat vääriä. Mutta heillä ei ole perustelupohjaa näille näkemyksilleen jolloin ei-teistit olisivat tässä vaikka rationaalista perustaa ja he eivät ole älyllisesti täysipainoisia ja älyllisesti rehellisiä.

Monesti nykyään tavataan painottaa näistä jälkimmäistä tulkintapohjaa. Koska jostain syystä pidetään asiallisena ja kohteliaana loukata älyä kun taas moraalin korostaminen nähdään asenteellisena. Tämä on sinänsä erikoinen näkemys josta voidaan olla erimielisiä. Mutta teoriassa tämä voisi olla epämiellyttävä totuus. Toisin sanoen se voisi olla epäkohtelias asia sanoa mutta se olisi silti väistämätön totuus. Sellainen joka olisi totta maailmankuvista riippumatta. Sellainen jonka kanssa ei voisi olla erimielinen.

Tässä argumentissa nojataan usein tunteisiin toimintakuvauksissa ja abstraktioidaan etiikka. Tämä mahdollistaa sen että saadaan tunteita tekoihin mutta kylmää etäisyyttä kun vihollisia pitäisi kohdella ihmisinä. Ihmisten maailmankuva on abstraktiossa mutta heidän tekonsa on lähellä. Tämänlainen psykologinen kulma on toki yleinen kaikessa ”rakastamme syntistä mutta vihaamme syntiä” -ajattelussa. Jossa asenne on se, että rakastetaan syntistä abstraktiona mutta vihataan kaikkea mitä tämä ajattelee, tekee ja on. Tai oikeastaan ; vihataan kaikkea mitä näihin liitetään mielikuvissa ja niiden ulkopuolelle ei nähdä mitään.

Tunteilu on helppo keino ajaa analyyttinen ajattelu piiloon ja korvata tunne ja siihen liittyvä varmuus sillä että asia todella on niin. Toisaalta asia voidaan torjua tunteella vain siksi että lopputulos on ateistille epämiellyttävä. Ja siksi argumentti onkin syytä palastella analyyttisesti. Argumentti on metaeettinen argumentti joka toimiakseen vaatii kaksi asiaa. Näiden asioiden on oltava sellaisia että niiden kanssa ei voi olla erimielinen. Koska muutoin moraali ei katoa. Jos tiettyjen ehtojen muuttuminen johtaa nihilismiin ja moraalin katoamiseen, olisi moraalin kadottava ehdottomasti. Nämä ehdot on onneksi varsin helppo tiedostaa.

Kun uskovainen ajattelee että ilman Jumalaa ei voi olla moraalia, hyvää tai pahaa, he olettavat että moraali voidaan oikeuttaa vain yliluonnollisen Jumalan kautta. Ja jos ei usko tämänlaiseen ei tietenkään voi olla moraalia. Ajatus on suosittu ja Robertson nojaa sen varaan. Jotta Robertsonin moraaliargumentti pitäisi paikkaansa, tarvitaan kaksi ehtoa;
1: Moraalirealismi on mahdollista vain teistisissä malleissa.
2: Moraaliralismin ainut vaihtoehto on moraalinihilismi.

Filosofit ovat tukineet etiikkaa paljon. Ja karkeasti ottaen molemmat näistä esitetyistä vaatimuksista ovat sellaisia että ne eivät ole uskottavia. ; Argumentin molemman kohdan pitäisi olla vahvoja, eli niiden kanssa olisi vaikeaa olla erimielinen. Jo toisen heikkous kaataisi argumentin ehdottomuuden. Kuitenkin molemmat annetut kohdat ovat hyvin heikkoja. Yhden heikkous riittäisi argumentin kaatamiseen. Molemmat ovat silti heikkoja.

Metaetiikassa moraalisuudelle on hirvittävä määrä eri koulukuntia. Ensimmäisen kohdan kohdalle on syytä miettiä moraalirealismia. Moraalirealismi uskoo niinsanottuun objektiiviseen moraaliin. He uskovat moraalisiin faktoihin. Ja nämä faktat ovat ikuisia ja muuttumattomia. Väitteet asioiden hyvyydestä ja huonoudesta voivat olla tosia tai epätosia. Ja ne ovat niitä aina ja kontekstista riippumatta. Moraaliset lait koskevat kaikkia. Moraalirealismi on se pohja jonka varaan Robertsonin argumentti rakentuu. Uskovaiset usein kannattavat tätä ajatusta.

Tässä kontekstissa on varmasti järkevää laittaa muistutus Euthyfronin dilemmasta. Siinä ajaudutaan ongelmiin koska Jumalan ja moraalin suhdetta miettiessä olisi tiedettävä että päättävätkö jumalat, mikä on hyvää, koska se on hyvää, vai onko se hyvää siksi että jumalat päättävät niin. Jos ensiksi mainittu mielipide on oikein, se osoittaa, että hyvä on riippumaton jumalista. Jos jälkimmäinen pitää paikkaansa, on hyvän käsite teennäinen. Euthyfronin dilemmaa on käytetty perusteluna sitä vastaan, että moraalisuuteen tarvittaisiin jumala. Pulma osoittaa myös, että jumala ei voi olla moraalin alku ja juuri ilman että moraalista tulee jotain teennäistä.

Tärkeää tässä on huomata että jopa teistisissä malleissa on mahdollista että hyvä on hyvää vain koska Jumala käskee. Tällöin paha Jumala olisi oksymoroni koska Jumala käskyineen on määritelmä hyvyydelle ja hyvyyden mitta. Jumalan hyvyys taas muuttuisi triviaaliksi samasta syystä. ; Toki uskovaisen käytännön elämän kannalta tällä ei ole juurikaan väliä. Molemmissa tapauksissa ihminen tottelee Jumalaa ja se siitä. ; Käytännön tasolla näiden eri mahdollisuuksien erot merkitsevät yhtä vähän kuin ateistia kiinnostaa julmuustarinan ääressä kuunnella että haukutaanko häntä tunteettomaksi ja moraalittomaksi psykopaatiksi vai pidetäänkö häntä tyhmänä. Asenne ja tarina ja käytännön vaikutukset ovat useimmiten hyvin samansuuntaisia. Käytännön tasolla ei ole väliä miksi toiset halveksivat sinua. Aivan kuten käytännön tasolla ei ole väliä miksi Jumalalle rukoilee ja miksi Pyhän kirjan dogmit ovat hyvyyttä.

Tai sitten toisaalta Jumala voi olla vain välityskanava. Jumala on hyvä koska hän noudattaa jotain transsendenttia hyvyysmallia. Tässä mallissa Jumalaa ei tarvita siihen että moraali olisi objektiivista. Jumala on korkeintaan tietokysymys. Toisin sanoen moraalissa Jumala vastaisi vain episteemiseen kysymykseen siitä mitä tiedämme hyvyydestä. Joka tarkoittaa sitä että ateisti voisi olla moraalirealisti.

Olisi periaatteessa mahdollista olla vaikkapa universaaliin moraaliseen totuuteen ilman että siinä on ´Teismiä. ; Metaeettisesti ja loogisen analyysin kautta on kuitenkin niin että ihminen voi uskoa transsendenttiin Jumalaan ilman moraalia. Ja toisaalta transsendenttiin moraaliin ilman Jumalaa. Ja tätä kautta ei-oletuksenvaraisia näkökulmia ei analyyttiseltä kannalta ole tähän tarjolla siinä määrin mitä usein esitetään ilmiselvyytenä. Harva ateisti toki nykyään kannattaa tämänlaista ajattelua. Mutta filosofisesti tämä on vaihtoehto. On filosofisesti mahdollista olla ateisti ja moraalirealisti. Toki tällä on vähän vaikutusta nykyajan ateistien kritiikkiin koska ateistit eivät juuri tälläistä tietynlaista suuntausta edusta.

Mutta jos niitä tilastoja on katsottava niin moraalirealismi itse asiassa ei ole edes harvinaista nykyajan ateisteilla. Syynä on Sam Harris. Sam Harris on ”uusateismin” yksi neljästä ratsumiehestä, erityisen vaikutusvaltaisesta ja medianäkyvyyttä saaneesta ateismista joka on viehättänyt löyhää ja epäorganisoitunutta ja sekalaista internetpöhinää jota uusateistiseksi liikkeeksi joskus kutsutaan. Sam Harris on moraalirealisti. Hän taistelee teoksissaan moraalin relativistisuutta ja Humen giljotiinia vastaan.

Hänelle moraalisuus tiivistyy ihmislajin käyttäytymispiirteisiin jotka ovat evoluution kannalta adaptiivisia. Ajatus ei ole huono koska monet ovat samaa mieltä kuin vaikkapa Matt Ridley, eli että evoluutio selittää altruistista toimintaa, yhteistyötä ja muita vastaavia strategioita. Ja että niiden hyödyt ovat peliteorian avulla laskettavia ei-mielipiteitä. Esimerkiksi Hamiltonin säännön mukaan oman hengen uhraus omien lasten puolesta voi olla hyvinkin perusteltua. ; Tässä mallissa vahvuus on se että moraalius on ilmiö joka on havaintoaineistoa joka pitää selittää ja mallintaa. Ja tätä kautta sen olemassaolo ei ole samalla tavalla abstraktia ja omituista ja muista faktoista poikkeavaa kuin vaikkapa juutalaisten tarve väistää rapujen syömistä Jahven käskystä. ; Jos moraali on tämönlaista niin sitten evoluutio kyllä selittää sen eli sen olemassaololle on selitys. Ja sen luonne ja asiasisältö on tunnettu. Jos moraali on toisenlaista ei evoluutio tietenkään selitä sitä. Mutta sitten toisaalta ei ole mitään havaintojoukkoa selitettäväksi. Tässä hienoa on sekin että tämä tekee moraalista lajityypillistä käytöstä joka on tilastollinen ilmiö. Yksilöt voivat heilahdella mutta sitä voidaan katsoa tilastollisena ilmiönä. Ja tässä uskonvakaumus tai muu kulttuuri ei muuta asioita. Jolloin moraalin sisältö ei katoa jos olet ateisti tai muuta luonnetta jos et olekaan kristitty vaan muslimi. ; Moraali on monessa teistisessä mallissa objektiivista totuutta mutta niistä riidellään toisten uskontojen kanssa kovasti. Harrisin mallista tämä omituisuus puuttuu.

Sam Harrisin argumentaatiossa on kuitenkin samoja oletuksenvaraisia perustelurakenteita jotka ovat tuttuja kaikista moraalisen realismin teorioissa. ; Ensin oletetaan mitä moraali on ja minkälainen sen luonne on. Ja sitten leikitään että tämä ei ole oletus. Mikä on tavallaan hyvä näyttö siitä että hänen näkemyksensä osuu juuri tähän tiettyyn ajatteluperinteeseen hyvinkin lujasti.

Toisaalta moraalirealismi ei ole samaa kuin moraalirelativismi saati nihilismi. Tästä hyvänä huomiona on emotivismi. Emotivismi on jotain jonka moni liittää nihilismiin koska siinä moraali on sitä mikä tuntuu juuri sinulta hyvältä. Tässä moraali on selvästi jossain määrin yksilökohtaista. Mutta toisaalta on selvää että tunteet ovat ilmiö joka on olemassa. Ja joita voidaan liittää ties mihin asioihin. Ihmiset uskovat että heillä on vihantunteita. Ja tätä yritetään sitten selittää vaikka biokemiallisilla prosesseilla jotka ovat siitä näppäriä teorioita että ne selittävät miksi mielialalääkkeet, hallusinogeeniset huumeet ja addrenaliini vaikuttavat siihen miten me koemme erilaisia tunteita useammin kuin toisenlaisia emme.

Tunteet ovat olemassa joten jos sanoo että moraali on sitä että toimii tunteidensa mukaan ei ole nihilisti. Toisaalta ei ole myöskään täysin mielivaltainen koska ihmisellä kuitenkin on tietty tunne asiasta ja toisenlaista ei. Tai tunteet painottuvat jollain tavalla jos tunteet ovat sekavat. Mutta toisaalta tässä on sen verran runsaasti henkilökohtaisuutta että tätä on paha nähdä moraalirealismin piiriin. Selvää on että tunteet muuttuvat ja sama ulkoinen olosuhde voi saada hyvinkin erilaisen tunnereaktion syistä jotka ovat analyyttisessä mielessä triviaaleja tai jopa tunnistamattomissa, kenties jopa satunnaisia. ”Kaikki käy” ei olekaan se johon on hypättävä suoraan siitä että moraalirealismi olisi väärässä.

Tässä toki moni hylkää tämän ajatuksen moraalista siksi että ei pidä tästä määritelmästä. Tämä on kuitenkin eri asia kuin väittää että looginen väistämätön lopputulos ateismista olisi se että mitään minkäänlaista moraalia ei voisi olla. Itse asiassa se osoittaa että jos on ateisti ovat viitatut moraalisuudet jotain tämänlaisia. Ja niiden kautta voi sitten kieltää jotain tekoja vaikka pahoina. ; Ironista kyllä Robertsonin kidutusesimerkkiin voisi ottaa vaikkapa sen että jos tuoliin sidottu mies sanoisi että ”älkää tappako perhettäni niin saatte paljon rahaa. Jos kuolen, saan sentään ilon että ette tiedä missä rahat ovat”. Tämä voi vedota sellaiseen moraaliseen näkemykseen kuin hedonismi. Joka ei ole nihilismiä vaan ajatus jonka mukaan moraalista on kaikki se mikä tuo nautintoa ja hyötyä. ; Tämä ei tule toki usein mieleen moraalisena argumenttina tappamattomuuden puolesta. Mutta kun asiaa analysoi tarkemmin, se on kuitenkin argumenttirakenne jossa sanotaan miksi tappaminen olisi väärin. Ja se vetoaa joihinkin prinsiippeihin jotka vaativat kohteitaan arvioimaan sitä mitä he kokevat hyväksi ja pahaksi. Toki tämä on omituista ja pinnallista ja jopa minun mielestä kuvottavaa moraalia. Mutta metaetiikan ja argumenttianalyysin perusteella tämä on kuitenkin nihilismistä poikkeava tila. Se on omituinen ja kieroutunut moraaliargumentti. Mutta se on kuitenkin moraaliargumentti. Se, että sitä ei miellä sellaiseksi ennakkoluuloissaan tai jos kokee sen tarkemmalla tarkastelulla vastenmieliseksi ei tee siitä nihilismiä.

Itse esimerkiksi näen että moraalinäkemys on fenotyyppiä. Siihen vaikuttaa sekä perimä että ympäristö. Minusta on selvää että olemme evolutiivisesti eläimiä ja tätä kautta meillä on eläinten tunnemaailmaa. Evoluutio on vaikuttanut siihen miten koemme asioita useammin kuin toisilla tavoilla emme. Ja toisaalta kulttuuri opettaa meille käytänteitä joista voi olla vaikeaa luopua ja joista tulee elämäämme automaatioita. Tässä ei ole minun maailmassani hirveästi ikuisuutta ja pysyvyyttä. Koska kulttuuri ja sen muodit muuttuvat. Ja jo se että jos kristinuskon korvautuminen islamismilla ”tuhoaa moraalimme”, on selvää että ajattelee tästä samalla tavalla kuin minä vaikkakin varmasti hieman eri lähtökohdasta ja lopputulokseen. Toisaalta minulle evoluutiokin on geenialleelien frekvenssien muutosta populaatiossa joten tästäkään ei saada mitään ikuista ja muuttumatonta. Mielivaltaista se ei kuitenkaan ole. Muutokset ovat niin hitaita että yhden elämän mittakaavassa niitä voi saman tien pitää vakioina. Se ei ole olematonta tai ei-mielipiteenvaraista. Mutta ei se ikuista ja ihmiskunnasta riippumatonta kuitenkaan ole.

Tässä yhteydessä sitä on hyvä muitsuttaa että kaikkia objektiiviseen moraaliin luottavia kristittyä ei saa lopettamaan kidutusta jos konservatiivi on kutsunut vallitsevaa tilaa sodaksi ja että vastapuolta pitää kiduttaa jotta saadaan tietoa vastapuolen sotilaallisista manöövereistä. Kidutus on tässä mielessä USA:ssa arkipäivää. Vaikka väkivaltaa, tappamista ja kidutusta kauhistellaankin ateisminarraatioissa Robertsonin kaltaisten uskovaisten maailmassa, he hyväksyvät ja pitävät jopa asiaankuuluvina ja eettisinä ratkaisuina.

Merkittävä teko ja sen symbolinen merkitys

Herodotos kertoo miten Persian kuningas Dareios kysyi kreikkalaisista hautaamistavoista. Kreikkalaiset korostivat että polttohautaus oli tärkeää. Koska se oli kunnioittava tapa käsitellä ruumiita. Darius oli kuitenkin tekemisissä myös nykyajan Intian tienoilla asustavien callationslaisten kanssa. Ja kun hän kysyi heiltä voisivatko he polttaa vainajansa kunnioituksesta he olivat pöyristyneitä koska se tarkoittaisi ruumiiden kohtelemista roskana. Heistä vainajat piti kunnioittavasti syödä. Mikä taas oli kreikkalaisista hyvin pöyristyttävää.

Ylläoleva kuvaus on monikulttuurisuuden ytimessä. Monesti tekoja pidetään symbolisina. Ja symbolien merkitystä pidetään ikään kuin objektiivisena asiana. Tämä näkyy hyvin vahvasti siinä miten joitain asioita vain pidetään "itsestäänselvinä". Ajatus on hieman sukua objektiiviselle moraalille siinä mielessä, että senkin kohdalla aika moni toteaa että moraali on objektiivinen ja noudattaa juuri sen oman kulttuurin oppeja, dogmeja ja tapoja. Eri kulttuurissa olevat ovat yhtä ehdottomia omien kulttuuriensa kanssa.

Mutta tässä ei ole kysymys puhtaasti moraalista vaan merkityksestä. Voidaan jopa nähdä, että vainajan kunnioitus oli se eettinen viesti jota Herodotoksen kuvauksessa toteutui kaikilla. Tämä voisi olla yhdistävä yleisinhimillinen teema. Joka taas voidaan liittää moraaliin vaikka "Sam Harrisin tapaan" määrittelemällä moraali jonkinlaiseksi yleisinhimillisyydeksi jota voidaan lähestyä ihmisen lajinmukaisen laumakäyttäytymisen, aivotutkimuksen ja muun vastaavan kautta. Tai joksikin joka kuvaa sitä omaatuntoa jota vaikka Luterilaisuuden Jumala on ohjelmoinut kaikkiin ihmisiin.

Jos kunnioitus on yhdistävä niin se mikä merkitsee kunnioittavaa käytöstä on sitten se joka eroaa. Tällöin ero ei enää ole välttämättä moraalissa vaan symboleissa. Ja tässä kohden ei voi oikein tehdä muuta kuin viitata C. S. Peirceen, joka määritteli että symbolit toimivat sillä että niissä on kolme komponenttia. On symboli ja teko tai rituaali, joka sitten jonkun tulkitsijan kautta määrittää mitä se tarkoittaa. Ja tämä tapahtuu jossain kontekstissa tai yhteisössä jossa tämä tietty tulkinta oikeutetaan. Tässä mielessä kommunikaatio ja sopiminen lataavat symboleihin eri merkityksiä eri kontekstissa.

Mistä seuraa hieman yllättäen se, että monikulttuurisuus ei väistämättä tarkoita samaa kuin moraalirelativismi. Ei vaikka jokaiselle rituaalille antaisi arvon. Tässä mielessä "maassa maan tavalla" voidaankin tulkita jonain muuna kuin kädenojennuksena kulttuurirelativismille. (Tulkinta jota rehellisesti sanoen ällistyttävän harva on tekemässä.)

Moraalista ja tuuliviirikäyttäytymisestä

Viime päivinä internetissä on kovasti korostettu sellaista henkeä jossa tasa-arvoista avioliittolakia kannattavat ovat suoraselkäisiä. Tässä korostuu se että on hyvä kunnioitta ihmisiä, jotka pysyvät siinä, mihin ovat sitoutuneet (jopa valan lausumalla). Kunnioitusta taas eivät saa he, jotka pyörivät tuuliviirin lailla mielistellen valtavirtaa joko oman tai yhteisön nimissä.

Tämä asenne on toki monellakin tavalla kiinnostava. Näissä nimittäin on vähintään implisiittinen, usein myös eksplisiittinen, vihjaus siitä että konservatiiviset asenteet pysyvät mutta liberaalit vaihtelevat. Näkemys on kiinnostava sillä vakaumuksen pysyvyys ei tosiasiassa katso puoluekantaa. Tai totuutta. Ihminen voi olla jääräpäisesti väärässä. Puolueesta riippumatta tapahtuu dogmaattisuutta. Eivätkä kaikki mielipiteenmuutokset ole muodin seuraamista tai tuuliviirinä olemista. Päin vastoin ; kriittisyys ja asioiden harkinta ovat klassisen argumentoinnin ja todistamisen ytimessä. Siinä juuri pitää olla valmis muuttamaan mielipidettään että ei muutu halveksittavaksi sofistiksi joka ensin päättää mitä asiaa puolustaa ja sitten puolustaa tätä asiaa keinolla millä hyvänsä.

Onkin hieman huvittavaa että minä olen muuttanut mielipidettäni monessakin asiassa. Mutta minua ei syytetä tuuliviireilystä niiden kohdalla. Paitsi jos ne ovat "liberaalejen yleisiä mielipiteitä". Näin ollen se, että olen aikaisemmin jopa äänestänyt vasemmistoa kun taas nykyään saatan äänestää keskustalaista presidentinvaaleissa (jopa kierroksella jona hän ei ole ehdolla). Kukaan ei sano että olisin "tuuliviirikepulainen". Mutta heti jos esiin nousee uskonnottomuus, se on hirveää tuuliviireilyä jossa olen vaihtanut mielipidettäni elämäni varrella. Samoin tuuliviirinäkemystä heitetään esimerkiksi nyt tässä tämän hetken - toivottavasti ei enää kauan - muodikkaassa homojen avioliittoasiassa. En muista että olisin tässä koskaan vaihtanut mitään mielipidettäni. On vaikeaa ymmärtää miten tämä sitten olisi jotain mielipiteenvaihtelua.

Toisaalta koen että esimerkiksi keskustan kohdalla puoluekantaan vaikuttaa varmasti se, että olen opiskellut maatalousalaa, se että erään aiemman työpaikkani johdossa oli fiksu ja miellyttävä johtaja joka nykyään puuhaa keskustapuolueessa sen "nuorekkaassa siivessä". Ja niin edespäin. Sen sijaan koen että mielipiteeni uskonnottomuuden kohdalla on ollut jossain määrin myös älyllisyysvetoista. Joka tietenkin pahentaa koko kimaran varsin omituiseksi.

Mutta sitten on hyvä huomata että Jumalakin näyttää olevan tuuliviiri. Tässä yhteydessä on nimittäin puhuttu myös ns. objektiivisesta moraalista. Tämän ajatuksen takana on se, että Jumala on määrännyt lakeja jotka ovat samoja tänään kuin muulloin. Toisaalta kristityt kannattavat usein sellaistakin näkemystä jossa moni etenkin vanhan testamentin laki ei koske nykypäivää koska lait on annettu sen yhteiskunnan kontekstissa.

Eli jos juutalaisessa kulttuurissa on sian syöminen ollut kiellettyä, se on voinut olla terveysasia. Nykyään tätä ongelmaa ei ole. Samoin kuin ei Raamatusta löytyvää ohjetta jossa paskominen neuvotaan suoritettavaksi tietyllä tavalla ; Kyse on selvästi hygieniasta joten WC toimii paremmin kuin se, että mennään kuopalle. Katkarapujen syömiskielto voi olla kuriositeetinomainen temppu jolla testataan kuuliaisuutta. Ja siksi sitä ei pidä ottaa universaalina lakina..

Erikoisinta kyllä tästä on esimerkkinä käytetty jopa "Älä tapa" -käskyä joka viittaa kyllä ikuiseen periaatteeseen. Mutta josta voidaan tilanteen koittaessa joustaa. Esimerkiksi sodan kohdalla ihmiset voisivat tappaa, mutta sen sijaan arkielämässä ei. Tai kuten Sami Liedes asian ilmaisi "Totta kai oikea toimintatapa riippuu kontekstista. Tietyn ihmisen tappaminen voi olla oikeutettua sodassa mutta ei rauhan aikana. Ei tässä mielestäni ole mitään relativismi" Moni pitää tämänlaista kaksoisstandardina mutta kristittyjen mukaan moraaliasiat ovat samanaikaisesti objektiivisia että tällä tavalla joustavia. Paitsi homoseksuaalien avioon meno. Joka on väärää ja pahaa kaikkialla ja aina. Toisin kuin ihmisten ampuminen sodassa.

Mistä ei voi oikeastaan päätellä kuin yhden asian. ; Homoseksuaalisuus on kristillisen etiikan mukaan ilmiselvemmin vakavampi synti kuin tappaminen. Isompi synti on laajakirjoisemmin paha. Katkarapujen syöminen ei ole kiellon läsnäollessakaan jättisuuri rike, eikä mikään anteeksiantamaton kuolemansynti vaan pieni rike. Joten ei ihme että se on ollut voimassa vain hyvin rajatussa kulttuurissa tiettynä tarkasti rajattuna ajanhetkenä. Pieni rike peittyy ja katoaa usein kontekstin muuttuessa.

Siksi Jumala voi antaa kulttuurisidonnaisia komentoja kansanmurhiin, mutta ei homoseksuaalien avioliittoon. Siksi William Lane Craigilta saa oppeja siitä miten tietyt "Raamatussa" mainitut kansanmurhat olivat aivan eettinen asia, niin hyvä että ei niitä oikeastaan saisi kutsua kansanmurhiksi vaan oikeutetuksi elävään voimaan kohdistuvaksi hyökkäykseksi ja niihin liittyviksi tahallisiksi oheistappioiksi) koska tappaminen ei ole yhtä väärin. Mutta mitään tekosyytä millekään "homoliitolle" ei ole eikä voi tullakaan koska sen kohdalla laki on aina ja kaikkialla sama ; Ja nyt meillä on käsissämme Jumala jolla on ollut edessään vaikeita valintoja syntejä asetellessaan. Että kun hän on miettinyt että hänen täytyy nyt valita synneistä sellaisia kuin "katkarapujen syöminen", "homoseksuaalisuus", "orjuus" ja "tappaminen" niin hän on asettanut ne järjestykseen jossa orjuutta kielletään vähemmän kuin katkarapujen syömistä, ja joissa tappaminen on vähemmän laajakirjoinen ja syvä synti kuin homoseksuaalisuus. Ja tätä pitää sitten pitää objektiivisena moraalina, ehdottomana hyvyytenä.

Tai sitten jos tämä näkemys objektiivisesta moraalisuudesta ei omasta mielestä voi pitää paikkaansa, niin jäljelle jää vain se vaihtoehto että Jumala on tuuliviiri. Se vaikuttaa tulkintoihin. Kun näkemys vaihdetaan ei se että Liedes kertoo että "Jumala on antanut erikseen määräyksiä tietyissä historiallisissa tilanteissa" olekaan mitään laajemman kokonaisuuden katsomista. Vaan sitten moraali onkin vahvasti aikariippuvainen. Jumalan moraalikäsityksensä kääntyilevät kuin tuuliviirillä, komentonsa muuttuvat. Moraali ei olekaan objektiivista vaan kulttuurisidonnaista ja tilanensidonnaista. Sama normi ei pädekään tänään, huomenna ja eilen. Koska tänään voi vaikka syttyä sota ja tappaminen on sitten ihan oikein ja moraalista, hyvää ja autuaallista. Kun tänään se taas on ehdottoman väärin ja rikollista ja muutoinkin paheellista. Ja jos näin on, niin ei minua voi pitää pahana siksi jos olisinkin tuuliviiri. Jos jopa kaikkitietävä Jumala muuttaa mieltään niin miksi en Häntä imitoisi?

Suhteettomasti teoreettinen (järkeä se on järjettömyyskin, reaalista surreaalikin)

Ylläoleva video demonstroi suurta ongelmaa uskontokeskustelussa. Useinhan uskontokeskustelussa olevia sävyjä ja asiantuntemuksen puutetta tuodaan esiin samaan tapaan mitä Kari Salminen esitti "Turun Sanomissa" artikkelia jossa "uskoa se on epäuskokin". Hän korostaa sitä miten epätieteellistä ateistejen argumentointi on. "Suomessa soihtua pitävät ylhäällä kosmologi Kari Enqvist ja tähtitieteilijä Esko Valtaoja, joilla kummallakaan ei ole mitään ansioita uskonnontutkijoina." Hän oikein tarkoituksellisesti vähättelee esimerkiksi kuvaamalla Sam Harrisia sanoin "neurotieteistä kiinnostunut kirjailija Sam Harris". Kun otetaan huomioon Harrisin tohtorintutkinto kyseiseltä tieteenalalta, on lausunto sama kuin kutsuisi Carl Sagania fysiikasta kiinnostuneeksi TV -näyttelijäksi. (Triviaalisti totta, mutta käytännössä merkitsevällä tasolla puhasta herjaamista, valehtelua ja vähättelyä. Manipulaatiokikkailua ja halpamaista epäeettistä puoli-ihmisen asennevammaidioottisuutta.)

Sen sijaan Salminen ja muut eivät moiti esimerkiksi William Lane Craigia jolle teologinpaperit näyttävät antavan oikeuden kommentoida esimerkiksi suhteellisuusteoriaa. Näitä viisaita pitäisi kuunnella innostuneen kiinnostuneesti. Tai muuten ei voi sanoa olevansa vakavasti kiinnostunut fiksusta kristillisyydestä ja sen tiedesuhteesta. (Näin olen kuullut. Usein.)

Tartun tuossa videossa kuitenkin muuhun kuin siihen suhteellisuusteorian puoleen. Craigin argumentti videossa on jotain jota on syytä tarkastella rippusen myös muulta kulmalta kuin siltä miten hänellä näyttää olevan vaikeuksia suhteellisuusteorian ymmärtämisessä. (Joka on aika oleellista kun hänen argumenttinsa koskee suhteellisuusteorian implikaatioita.)

Kokonaisuuden kannalta argumentaatio voitaisiin toisintaa hieman eri aiheella. Craigin logiikka noudattaa kaavaa joka voitaisiin kuvata myös seuraavalla tavalla:
P1: Sisiliskot ovat matelijoita.
P2: Gozilla on matelija.
P3: Sisiliskot ovat olemassa.
Eli: Matelijoita on olemassa.
Joten: Gozillaan olemassaolon uskomiseen on perusteita.

Toki Craigin argumentti koskee gozillan hänen suosikkiaan, Jumalaa ja tämn suhdetta Kalam -argumenttiin. Ja hän perustelee argumenttiaan sillä että jos suhteellisuusteoria on tosi, niin sitten Jumala on atemporaalinen, ei siis ajallinen ja ikuinen vaan ajan yläpuolella tai ulkopuolella oleva ajaton olento. Minulla ei ole tätä argumenttia vastaan hirvittävästi, koska tosiasiassa näkisin että argumentti jättää liiaksikin tilaa sille mahdollisuudelle että Jumala olisi ajan ulkopuolella ihan sen takia että häntä ei ole olemassa.

Sen sijaan tartun siihen miten Craig käsittelee premissejään. Hän esittää vahvalla pokerinaamalla että päättelyketjun heikoin lenkki olisi suhteellisuusteorian paikkaansapitävyys. Eli Craig toki luottaa suhteellisuusteoriaan mutta hänestä tarjolla on järkeviä ja rationaalisia syitä joiden vuoksi sitä voi epäillä. Ja että epäilys olisi niin suurta että tämä olisi Craigin Kalamin kaikista heikoin paikka. Hän moittii suhteellisuusteoriaa maailmankuvallisena ja pitää tätä relevanttina koska muutoin nämä eivät olisi syitä hylätä suhteellisuusteoriaprermissiä. (Craig toki uskoo suhteellisuusteoriaan. Mutta pitää sitä heikoimpana lenkkinä.) Todisteena hän käyttää tästä:
1: Sitä että Einstein keksi sen ajatuskokeena.
2: Että suhteellisuusteoria voidaan nähdä maailmankuvallisena pyrkimyksenä vastustaa Jumalaa koska Isaac Newtonin klassinen fysiikka pitää sisällään absoluuttisen ajan ja avaruuden ("absolute time and space") joka taas voidaan nähdä Jumalisena. Ja että Einsteinin paradigmanmuutos oli jotain jossa absoluutista vaihdettiin relativismiin ("between absolute and relative") Ja tätä kautta suhteellisuusteoria siis olisi samaa mitä moraalin kanssa on yritetty tehdä. Että kristillinen hyvä objektiivinen ja absoluuttinen moraali korvataan relativistisella moraalikäsityksellä. ("between true ... and apparent")

Craigin ajatukset tässä kohden ovat erikoisia, sotkuisia, asennevammaisia - ellei peräti läpiristiriitaisuuteen asti virheellisiä. Mutta hyvin tyypillisellä nykykristillisen apologeetikon tavalla tätä kaikkea.
* Ensimmäinen ajatus on tietenkin jo siinä että Craig viittaa maailmankuvallisuuteen tavalla jossa hän samanaikaisesti haukkuu postmodernia relativismia että harjoittaa sitä itse samanaikaisesti aivan täysillä. Tämä onkin modernin apologetiikan kenties vahvimpia ja toistuvampia teemoja. Maailmankuva -sanan käyttäminen on kuitenkin tarpeen vain jos ei ole objektiivisia keinoja falsifioida tai verifioida jotain käsitystä. Lisäksi postmodernismissa on tyypillistä juuri se, että kun maailmankuvallisuus on otettu käyttöön niin sitä on kaikessa. Ja usein postmodernisti esittääkin oman uskomuksensa varmuutena oman maailmankuvansa sisällä. Craig ja muut apologeetikot eivät toki itse koe olevansa postmodernisteja koska he uskovat että heidän maailmankuvansa ja sen premissit ovat perimmiltään absoluuttisesti tosia. Mutta tämä johtuu enemmänkin postmodernin relativismin käsitteen väärinymmärtämisestä. Relativismissa on useitakin kulmia joissa totuus on kenties olemassa mutta ihmisen tieto olisi maailmankuvallista. Ja tässä kohden fundamentalismi on usein nimenomaan vahvasti relativistinen. Se taistelee relativismin nimeä vastaan mutta käyttää relativismin sisältöä.
* Toinen huomio on siinä että siinä luodaan vahva tarina alkuperästä. Einsteinin teorian keksimisen ideologiset intressit on jotain jolla luodaan tarina jossa on tärkeää katsoa keksimisen motiiveja. Ajatus on tältä osin äärimmäisen relativistinen. Ja jossain määrin tämä onkin ihan relevantti keskustelunaihe. Aatehistoriassa voidaan aivan oikeasti selittää hypoteesinmuodostusta ja sitä miten ideointi ei ole suinkaan vapaata vaan ajatuksiamme kahlitsee esimerkiksi kognitiivinen dissonanssi, joka taas on vahvastikin ideologioiden rajaamaa. Mutta kuten videolla oleva kriitikko huomauttaakin, tämä on irrelevanttia tieteen teorian heikkouden kannalta. Sillä teorian perustelu ei synny siitä miten se keksitään vaan siitä miten sitä perustellaan. Evidenssinkeruu on tärkeämpää kuin persoonaan käyminen. Itse asiassa Craig tekeekin tässä melkoisen vakavan virheen. Alkuperätarina tuossa muodossa on perimmiltään ad hominem -argumentti. Craig ei toki herjaa Einsteiniä, mutta ad homimen ei olekaan herjaamista vaan sitä että teoria on väärä koska sen kannattajilla tai keksijöillä on jokin tietty habitus, kuten vaikka ideologia jota he kannattavat. Teorian keksiminen voi olla valta-analyysiä ja viitata sen ajan suosittuihin maailmankuviin. Mutta tämä ei ole pätevää suhteellisuusteoriaa koskevaa kritiikkiä. Ja Craigin esityksen konteksti on taas sitä että tuo keksimisen keino olisi jokin syy hylätä teoria.
* Craigin esityksessä on omituinen logiikka siinäkin mielessä että suhteellisuusteorian kumoutuminen olisi perusteltua siksi että sillä on eitoivottuja ideologisia johtopäätöksiä. Mutta jos kristillisen argumentin kohdalla tapahtuu ideologisia johtopäätöksiä jotka ovat kristillisiä niin se olisi samaa kuin todistetta siitä että kristinusko olisi objektiivisesti tosi ja sen vastustaminen olisi ääliöidioottien touhua. Tässäkin logiikka on kunnon klassista nykyapologetiikkaa : Jos tiede tukee kristillisyyttä, se todistaa kristillisyyden olevan järkevä ja tieteen tukema näkemys joka taas tarkoittaa että ateismi on idioottien hommaa. Mutta jos jokin teoria on implikaatioiltaan kristinusko vastaan niin se kertoo että tämä teoria on kehitetty maailmankuvallisesti vastustamaan kristinuskoa eikä sitä siksi pitäisi ottaa vakavasti. (Henki onkin juuri se, että vastapuolen malli selitetään maailmankuvallisuudeksi ja oma oman näkemyksen todisteeksi.)
* Tuo suhteellisuuskohta on itse asiassa enemmän sanaleikki kuin todellinen argumentti. Suhteellisuusteoria on nimittäin itsessään objektiivinen teoria. Siinä samat tapahtumat voidaan kuvata eri näkökulmista. Mutta samat kaavat tuottavat tietyt ennusteet. Näkökulma vaihtuu, kaavat pysyvät samana ja ennusteet ovat nekin varsin yksiselitteisiä. Tapahtumat näyttävät tietystä referenssipisteestä samalta, ja suhteellisuusteorian kaavoja ei vaihdeta toisiin kaavoihin lennosta. Esko Valtaoja onkin tuonut esiin sitä miten suhteellisuusteorian nimi voi olla hieman harhaanjohtava. Mutta teorian osaavat kyllä tietävät että mitä se tarkoittaa. Näin ollen on vaikeaa ymmärtää miksi Craigia esitetään fysiikkakysymysten asiantuntijana joka käyttää tämänlaista suhteellisuusteoria -sanaleikkiä minkäänlaisena argumenttina.

Ateistien luokittelusta

Rawstoryssa kerrottiin miten ateistejen erilaisia näkemyksiä oli luokiteltu. Tämä on siitä mielenkiintoinen, että itse asiassa ateismin sijaan luokiteltiin astetta laajempaa uskonnottomuutta. Ja näiden tilastollisia yleisyyksiä otettiin myös esiin. Tuloksissa selviää muun muassa se, että kaikki stereotyypitykset joissa ateistit luokitellaan ovat karkeasti sanoen väärässä. "Research revealed that atheists range across “a normal distribution of personality types,” and that the aggressive, confrontational stereotype of atheism only applies to a sliver of the people who identify as non-believers." Yleisin suuntaus ei myöskään ollut mikään militantti ateismi vaan jotain aivan muuta. "Intellectual Atheist/Agnostics were the largest group among those surveyed, people the report defined as “individuals who proactively seek to educate themselves through intellectual association, and proactively acquire knowledge on various topics relating to ontology (the search for Truth) and non-belief." Eli jos intuitiona on ollut että ateistit ovat pinnallisia, materialistisia tai nihilistisiä ja että pääveto on vihata kristinuskoa, niin intuitiosi kertovat enemmän sinusta kuin ateismista.

Näitä tutkimuksesta irronneita luokituksia on sitten helposti listattuna muualla. Lista lienee hyödyllinen. Siitä saa ajatuksia siitä miten ateismia ja siihen liittyviä asioita ja ilmiöitä tulee kutsua.
* "Intellectual Atheist/Agnostics (IAA). Members of this group tend to seek intellectual pursuits and pursue truth." Eli ihmiset jotka etsivät älyllisiä haasteita ja etsivät totuutta.
* "Activist Atheist/Agnostics (AAA). Most community oriented and often involved in other progressive causes." Eli suomeksi ihmiset jotka ovat tunkemassa sosiaalisesti erilaisiin hyväntekeväisyysaiheisiin laajemmin.
* "Seeker Agnostics (SA). Are interested in philosophical questions but find themselves unable to definitely know much about the existence or nonexistence of the divine." Tämä blogi.
* "Antitheists. They see religion as a destructive force in society." Jonkun toisen blogi. Mutta melko harva tajuaa tätä tämän blogin tai minkään muunkaan etäisestikään uskontokriittisen asian kohdalla.
* "Non-theists. People who have always been apathetic or uninterested in religion." Ei vois vähempää kiinnostaa. Se hiljainen porukka jota ei näy missään ja jonka monet luulevat olemassaolemattomaksi. Katso myös : Homo religiosus -ihmiskuvan falsifioijat. Ei tämä blogi vaikka blogisti sitä toivookin.
* "Ritual Atheist/Agnostics (RAA). “Find utility in tradition and ritual” like yoga or a family Chanukah celebration." Käsite joka on Suomessa muuntunut "kulttuurikristityksi" ja johon suhtaudutaan positiivisesti. Koska sitä ei itse asiassa mielletä ateismiksi. Tässä kohden on jännittävää huomata että kulttuurikristitty on jotain joka jossain määrin vastaa Timo Eskolan ajatuksia kirjassa "Ateistit alttarilla". Luultavasti paremmin kuin Spongin kannattajat, joita kirja pääasiassa käsittelee. Valitettavasti tämän sivuseuraus on se, että jos ateisti käyttäytyy hyvin hän ei ole ateisti koska hänet on määritelty kulttuurikristityksi, jonkinlaiseksi ei-ateistiksi. Hieman sama strategia kuin niillä jotka selittävät että kirkkoon kuuluva teisti ei ole kristitty jos on "passiivisluterilainen". Hieman likainen mutta toimiva temppu.

Toki näissä sirpaleissa voi toivoa jonkinlaista yhteennivomista. Että kai ateismissa on sentään jostain kysymys. Tässä kohden toive näyttää olevan enimmäkseen se, että saadaan oikeutus omien asennevammojen ja stereotypioiden heittelylle. Mutta tosiasiassa näitä yleistyksiä kaipaaville on kuitenkin tarjolla pientä helpotusta. Stephen Law on blogissaan määritellyt sellaisen hyvin nykyaikaan sopivan sekulaarin ateismin suuntauksen joka osuu nykyaikaan. Määritelmä on toki hieman hakusessa mutta se on ateistilta ateisteille -kuvaus joka osuu kohtuullisen hyvin ateisteihin.
1: Toisin kuin ne "militantti" -sanan hokemiseen perustuvat kuvaukset joita kristityt kierrättävät joissa ei ymmärretä ateismin sisältöä, vaan osataan sanoa että Dawkins on militantti, ja sitten määritellään militantti sellaiseksi mitä Dawkins ei ole. Eikä tajuta että tämä ei ole argumentti vaan jokin joka osoittaa että argumentin käyttäjä on asiantuntematon, idiootti ja vielä tämän lisäksi vittupääkin. Kun ei osaa, ei ymmärrä ja on asenteellsesti vialla, ei pidä sekoittaa tältä pohjalta tapahtuvasta syyttelystä suuttumista militanttiuteen. Se on normaalia ihmisyyttä että ei niellä kaikkea valehtelevaa paskapuhetta jota omalle naamalle heitellään. Että kiva kun tulit haukkumaan, haluan kuulla ystävällisesti lisää tästä teidän Jeesuskristuksesta. Niin ei tule tapahtumaan. Eikä se olisi eettistäkään että annettaisiin tapahtua.

Lawn määritelmässä ateistiset sekulaarihumanistien määritelmässä erikoista on se, miten ehtoina ei ole militanttius. Eikä edes naturalismi. "The 2009 Philpapers survey of the opinions of professional philosophers and graduate students revealed that less than 15% of professional philosophers and graduate students are theists. Yet only a little less than half of them sign up to naturalism. That leaves around 35% who are neither theists nor naturalists." Yleensä naturalismi on se sana johon ateismi liitetään. Mutta se ei selvästi pidä paikkaansa. (Itse toki olen paatunut naturalisti, metodologinen naturalisti.) Sen sijaan tunnuspiirteet olivat jotain aivan muuta:
* "place particular emphasis on the role of science and reason." Joka on tieteeseen luottamista. Ei edes skientismiä tai naturalismia. Tämä erottaa heidät totuusrelativisteista joille tiedekin on maailmankuvallista ja totuusasiat uskonto-maailmankuvakysymyksiä.
* "atheists. They do not sign up to belief in a god or gods." Joka on tietysti melko oleellista Lawn näkökulmassa jossa ollaan nimenomaan ateistisia sekulaarihumanisteja. Moni on tässä toki hieman pettynyt ja ajaa sitä että tämä pitäisi korvata jollain uskonnottomalla, kuten sillä että ei uskota ihmeisiin tai yliluonnollisiin ilmiöihin.
* "Suppose that this is very probably the only life we have." Joka olisi mahdollista teisteilläkin. Mutta vain hyvin harvassa uskonnossa tämänlaista suositaan kyllä. Ateisteissa vaihtoehtoa tälle ei tosin taida juurikaan olla.
* "believe in the existence and importance of moral value." Joka erottaa heidät moraalirelativisteista ja nihilisteistä.
* "emphasize our individual moral autonomy and responsibility." Vastaus metaeettiseen kysymykseen siitä mitä moraali on ja mistä se tulee. Vertautuu siis siihen kun monet teistit määrittävät että moraalin on oltava ikuista ja muuttumatonta ja ihmisistä riippumatonta ja sitten päättelevät että tälläisen olisi pakko tulla Jumalalta. Kun etiikka määritellään eri tavalla, se selittyy eri tavalla ja metaetiikkaongelma ratkeaa. Eli melko ilmiselvä seuraus edellisestä.
* "secularists in the sense that they favour an open, democratic society and believe the State should take neutral stance on religion." Tämä ei ole antiteismiä. Paitsi jos antiteismi tarkoittaa sitä että ei halua tulla osallistutteua uskonnonharjoitukseen omaatuntoaan vastaan esimekriksi sen vuoksi että sitä on keksitty kutsua kulttuuriksi ja väitetään että jokin joka on kulttuuria ei voisi olla mitenkään pätkääkään uskontoa. Tai jos antiteismiä on se että ei pidä että kansalaisen olisi pakko olla kristitty koska eletään kristityssä maassa ja ateismi on lain mukaan rankaisematon rikos jota esiintyy huonommilla kakkosluokan kansalaisilla.
* "believe that we can enjoy significant, meaningful lives even if there is no is a God, and whether or not we happen to be religious." Joka on uskovaiselle outrage, törkeää itsekkyyttä ja sitä että ihminen ylpeilee ja sneeraa asettamalla itsensä Jumalan asemaan. Aivan kuten tämä lausunto ateisteista ei olisi sitten yhtään ideologisesti omahyväinen.

Itse asiassa Lawn listasta voi huomata sen, että se on varsin maltillinen. Sitä vaivaa vähän sama kuin itseäni. (Minullahan ei oikeasti ole juurikaan mitään yliampuvia tai radikaalin törkeitä mielipiteitä. Minä olen vain aggressiivinen paska muotoillessani niitä.) Niissä ei ole mitään provokatiivista tai hirveän rajua. Kuitenkin samalla niitä katsoessa voi huomata miten sekä konservatiivinen kristillinen oikeisto vihaa tuontyylisiä asioita. Ja miten tukea ei tulla saamaan siitä relativismia korostavasta humanistisista suuntauksista jotka yleensä tukevat niitä joita uskonto tallaa. Relativismi kun on muuntunut monille suvaitsevaisuuden ja eettisyyden synonyymeiksi. Joten tämänlainen lista on heillekin sortava ja väärin. Joten tuolla eiradikaalilla listauksella saadaan kaikkien vihoja päälle. On ymmärrettävää miksi militantti -sanaa heitetään. Mutta selitys ei tulekaan ateisteista vaan kaikista muista.

Domeenispesifisyys ; Miten kristinuskon teologia on suurilta osin vaikeiden kysymysten väistelyä

C. S. Lewis kuvasi että hänen ateismiaikanaan tärkein syy olla Jumala vastaan oli se että universumi oli julma ja epäreilu. "My argument against God was that the universe seemed so cruel and unjust." Ajatus on tietysti lähtökohtaisesti hieman omituinen. Sillä tässähän asian toivottavuus tai eitoivottavuus tekee asiasta toden tai eitoden. Kyse on siis toiveajattelusta. Toisaalta tämä kyllä on siitä merkittävä että pahan ongelma yrittää falsifioida kaikkivaltiaan ja kaikkitietävän Jumalan. Joten sitä voi käyttää argumenttina joka osoittaa tämän partikulaarin Jumalan olemassaolemattomaksi. Mutta siitä huolimatta en ymmärrä miten tämä voitaisiin laajentaa ateismiksi. Esimerkiksi hindulaiset tuskin värähtävätkään jos heille kerrotaan että maailmassa on pahuutta. Ei se heidän teologiaansa kumoa. Mutta C. S. Lewis olikin angsteisti eikä ateisti.

Kristittynä C. S. Lewis kuitenkin koki että argumentti olisi silti validi ja siihen pitäisi tarttua. Hän lähti miettimään asiaa siten että miten hänellä ateistina muka voisi olla mitään käsitystä hyvästä ja pahasta. "But how had I got this idea of just and unjust?" Ja tätä kautta hän päätyi kuuluisaan viiva -argumenttiinsa. "A man does not call a line crooked unless he has some idea of a straight line. What was I comparing this universe with when I called it unjust? If the whole show was bad and senseless from A to Z, so to speak, why did I, who was supposed to be part of the show, find myself in such a violent reaction against it?... Of course I could have given up my idea of justice by saying it was nothing but a private idea of my own. But if I did that, then my argument against God collapsed too - for the argument depended on saying the world was really unjust, not simply that it did not happen to please my fancies. Thus, in the very act of trying to prove that God did not exist - in other words, that the whole of reality was senseless - I found I was forced to assume that one part of reality - namely my idea of justice - was full of sense. If the whole universe has no meaning, we should never have found out that it has no meaning: just as, if there were no light in the universe and therefore no creatures with eyes, we should never have known it was dark. Dark would be without meaning."

Viiva -argumentin syvä ongelma on siinä että se hyväksyy vain yhden lähteen moraalille ja moraalikäsitykselle. Jumalan. Ja ilman tätä konseptia ei olisi merkitystä. Se kiistää vaihtoehdot hieman samaan tapaan kuin "hopealuoti -argumentissa" toimitaan logiikan kohdalla. Eli riittämättömästi. Itse asiassa esimerkiski Kreeft on jalostanut Lewisin ideaa eteenpäin, ja sen lopputulema ei ole kovin miellyttävä kristityille. Kristittyjen dogmatiikka ei todista että ateisti on jotain vaan yrittää väkisin määritellä heidät tiettyyn lokeroon. Jos ihmisellä on jonkinlainen moraalilaki sisällään, hän tietää hyvän ja pahan. Jos ei ole, hän ei voi puhua moraalista mitään ja joutuu hylkäämään ajatuksen että mikään perustelu pahan ongelmalle joka todistaisi Jumalan olevan hyvä ei voisi toimia. Ja meillä voi olla käsitys hyvästä ja pahasta lajityypillisenä käyttäytymisenä. Sam Harris -tyylinen filosofia on mahdollista. Silloin voidaan miettiä ihmisten pitkäjänteistä käytöstä jossa huomioidaan yhteisö. Ja tämä kaikki voi olla evoluution kautta. Ja kristittyjen puolustuspuheet eivät näitä vaihtoehtoja eliminoi mahdottomiksi, vaan määrittelevät a priorisesti että niissä ei voi ollakaan järkeä.

Mutta siihen saivarteluun

Jos katsotaan mitä tahansa pahan ongelman ratkaisua, niissä tupataan törmäämään siihen että he perustelevat konseptia voi ollilla. Ja sitten ei katsota mitä todellisuus tekee tälle. Jos otetaan vaikkapa utilitaristinen ajatus siitä että universumi on paras mahdollinen. Tähän saadaan vastavedoksi delfiini. On olemassa konsepti joka toimii ja jota on olemassa joten se ei ole mahdoton. Tämä mahdollinen vaihtoehto vähentäisi ihmisten tukehtumiskuolemia. Joten joko ihmisten kuoleminen on hyvä asia ja ihmisillä ei yleisesti olekaan moraalivaistoa, koska tämänlaista kauhistellaan. (Joka kumoaa pahan ongelman puolustukset irrationaalisiksi kuten aiemmin huomautin.) Tai sitten maailma ei olekaan täydellinen.

Meillä on itse asiassa tästä myös toinen esimerkki. Nimittäin kehitysvammaiset. He ovat eräässä mielessä "delfiinejä". Heillä on selvästi vaivoja joita muilla ei ole. Jumala voisi tehdä maailman jossa näitä ei ole, koska selvästi mitään "mahdottomuutta" ei ole siinä että minulla ei ole 21 -trisomiaa. Moni korostaakin että tämänlaisia ilmiöitä tarvitaan jotta hyvyydelle olisi kontrasti. Tämä puolustus ohittaa "paras mahdollinen maailma" -argumentin ja siirtyy aivan toiseen premissisettiin. Mutta tämä näkemyskin on mahdollinen. (Ja jos kehitysvammaisuudessa aletaan puhumaan Swinburnen vapaasta tahdosta joka aikaansaa kärsimyksiä, ollaan hyvin omituisilla linjoilla kyllä. Sillä kehitysvamma ei ole jotain jota hankitaan aina jollain valinnoilla.)

Mutta tässäkohden unohtuu mittakaava. Kun katsotaan maailmaa, ei voi olla huomaamatta että pahuus katsoo aamulla partaa ajaessa peilistä. Terry Pratchett kuvaa tätä "FC Akateemiset" -kirjassa antamalla esimerkin jossa saukko syö lohen, avaa sen mätiä pullottavan vatsan jota saukonpoikaset riemukkaasti syövät. Äiti ja lapset syömässä äitiä ja lapsia. Maailma on täynnä holokaustia ja vastaavia. Tapahtuu kouluammuskeluja joita jopa kristityt pitävät moraalittomina.

Tässä usein aletaan korostamaan sitä miten kristinuskoa tarvitaan suojaamaan. Että tosiasiassa nyt onkin syytä vaihtaa peiliteoriasta siihen Swinburnelaiseen vapaaseen tahtoon. Tällöin nousee sellaisia puheita kuin mitä Päivi Räsänen ilmoitti "Jokelan ja Kauhajoen surmaajat ilmoittautuivat myös ateistikseiksi. Tämä ilmiö on käänteinen kristinuskon lähimmäisenrakkaudelle. Jumalalle jokainen ihminen on rakas - siksi meidänkin tulee rakastaa toisiamme. Kun elävän kristillisyyden vaikutus yhteiskunnassa on ohentunut, jotain astuu tilalle." Ja tätä vahvistaa ajatus siitä miten Breivikin itseidentifioitumista kristityksi hylättiin sillä perusteella, että massojen surmaamiset ovat kristityille syntiä. Henkenä on tällöin se, että "Jokelan Pekan ateismi ei riko ateismin dogmeja mutta Breivikin teko rikkoo kristillisiä dogmeja". Lausunto on vakuuttava, kunnes muistaa "Mahdollisuus Muutokseen" -kampanjan. Sillä siellä kristityiksi korotettiin muun muassa moninkertainen murhaaja. Tässä korostetan tietysti uudelleensyntymistä, katumista ja parannuksentekoa. Eli eikristitty oli se joka tappoi. Tässä toki muistetaan korostaa että tosiasiassa jokainen ihminen on epätäydellinen ja syntiä tekevä - eli maailmassa on pahaa ja Jumala on ihmisluonteen luonut sellaiseksi. Joten kristitty saa tosiasiassa tappaa, kunhan katuu jälkeenpäin. Breivik kuitenkin suunnitteli tekoaan pitkään, joten tämä estää pikaistus-katumis -tyylisen tilanteen. Joten kenties kristityillä on sittenkin jotain järkeä tässä?

Tässä vaiheessa on riemastuttavaa tuoda esiin Craig joka on kuluttanut merkittävän määrän kristityn apologeetikon ja akateemikon urastaan siihen että hän puolustaa sitä miksi Jumalan Raamatussa komentama kansanmurha on hyvä asia, "hyvä kansanmurha". Hän on arvostettu monien kristittyjen kanssa joten selvästi hän on kristitty ja nuo näkemykset edustavat mahdollista ja hyvin perusteltua kristillisyyttä. Eikä siinä vielä kaikki ; Itse asiassa "Älä tapa" ei kiellä edes teloituksia, kuten Sami Liedes opettaa, kuolemanrangaistus ja muu ei ole välttämättä kymmentä käskyä vastaan. Ja jos kristitty uskoo että hänen tappamansa kohde on nefili, ei se ole automaattisesti teologisesti väärin. Kyllä heidän kristillisyytensä on aivan yhtä kristillistä kuin ne muiden kristillisyyskin. Ja israelkysymyksen kohdalla moni kristitty todellakin kannustaa sitä miten jotkut kansanmurhaksi laskettavat asiat ovatkin aivan perusteltuja.

Miksi kiemurtelu aiheesta toiseen?

Kun katsoo tuota ylläolevaa ketjua joka etenee vammaisista israelpolitiikkaan voidaan huomata että siinä on lähinnä löyhä punainen lanka. Jonkinlainen pahan ongelman käsittely on koko ajan kyseessä. Mutta yritinkin nostaa esille sitä että kaikki mainitut pahan ongelman käsittelyt sopivat vain spesifeihin tilanteisiin. Kokonaisuuteen niitä ei voi käyttää. Esimerkiksi parasta mahdollista tilaa puolustava voi selittää holokaustin sillä että vapaa tahto tuottaa enemmän hyvää kuin pahaa. Mutta sitten jossain vaiheessa on pakko siirtyä "periaatekysymyksistä ihan puhtaaseen massaan". Pahuuksia tapahtuu niin paljon että ajatus vapaasta tahdosta ja sen selitysvoimasta kyseenlaistuu. Että "noin paljon pahaako se muka oikeuttaa"?

Itse asiassa kokonaishenkenä onkin se, että jos kristittyjen domeenispesifi "taisteluiden voittaminen" - jossa jokainen yksittäinen vastaanveto voidaan torjua - ohitetaan on käytännössä ilmiselvää että tässä prosessissa kristittty "häviää sodan" - kokonaisuus ei enää näytä järkevältä vaan keskenään ristiriitaisia konsepteja käytetään eri puolilla. Domeenispesifisyys tuntuukin kattavan hyvin montaa teologian osa-aluetta. Niissä on argumentteja joiden sovellusalue on hyvin tiukka. Sillä on tärkeää ratkaista ongelmia muualla, ja nämä taas ovat selkeästi ristiriidassa tämän argumentin lähtökohtien kanssa. "Oikea vastaus oikeaan tilanteeseen" johtaa hokemiin joilla kristityt näyttävät kokevan syvää varmuutta omasta järkevyydestään. Jos näitä katsoo laajemmin niissä ei näytä olevan enää mitään järkeä.
1: Näitä ei ole vaikeaa etsiä. Ensin ihminen voi puhua objektiivisesta moraalista jossa hyvä on samaa nyt, eilen ja huomenna ja kaikkialla kulttuurista riippumatta. Mutta sitten hän voi torjua vanhan testamentin oppeja vanhentuneina koska esimerkiksi kivitystuomiot olivat "erilaisessa ajassa ja eri kulttuurissa". Esimerkiksi juutalaiset kulttuuri ja asenteet muuttavat moitteen asiattomaksi. Ja moraalin kulttuurirelativistiseksi.

Kokonaiskuvana onkin se, että jos jossain on Jumala ja kristinuskon pahan ongelman kanssa painivat ovat oikeassa, niin on käytännössä ilmiselvää että ihmisen tärkein moraalinen ponnistus ei ole imitoida tätä pikku sosiopaattia jolla löytyy mihin tahansa tekoseensa sen mukaoikeuttava tekosyy. Tärkein moraalinen asia jonka Jumala meille opettaa - mikäli pahan ongelmaa mitättömyyksiin ratkovat teologit ovat oikeassa - on se, että meidän jokaisen velvollisuus on nousta Luojaamme korkeammalle tasolle eettisesti. Ja mikäli olen aihepiiriä yhtään katsonut ja sisällämme ihmisinä on moraalivaisto - jota kautta ylipäätään voin ottaa kantaa moraaliasioihin - niin lopputulemana on se, että tämä moraalisuudessa Jumalan yli nouseminen ei ole edes järin vaikeaa.

En tosin mene näin pitkälle. Päättelen oikeasti vain sen, että moraaliteologia on pääasiassa vaikeiden kysymysten väistelyä. Ei ihme että mysteerikortit vilahtelevat piispojen puheissa onnettomuuksien jälkeen. Ainakaan teologia ei tarjoa eettisesti kestäviä vastauksia jotka voitaisiin vain esittää faktoina. Tämän huomion jälkeen en toki voi sanoa löytäneeni jotain Jumalasta. Mutta olen sentään päässyt kurkistamaan sinne mistä ne jumalat useimmiten tulevat (uskovaisten päihin). Suurin osa argumenteista on vain sitä varten että on ollut kiusallinen kysymys. Ja kristinuskon opin kyseenalaistamisen sijaan nämä kaikki on pitänyt lakaista pois, jotta kristitty voi jatkaa taivaltaan kokien itsensä täysrationaaliseksi järkeväksi ja hyväksi olennoksi. Tämä prosessi takaa sen, että he todennäköisesti eivät omaa yhtään näistä attribuuteista. Joka selittää kohtaamisen kristityiden kanssa. Oma pahan ongelman modifikaatio onkin se, että "jos on olemassa hyvä ja kaikkivaltias Jumala niin miksi hyville ihmisille tapahtuu kristittyjä?"

Moraalirelativismi ja fundamentalismi

Liberaalien ja konservatiivien välinen ero tiivistyy yleensä ajatukseen siitä että konservatiivit olisivat dogmaatikkoja ja liberaalit moraalirelativisteja. Tämä liittyy osittain tarpeeseen erottautua ja sen vuoksi jos liberaali harjoittaa dogmaattisuutta, hän ei helposti tunnusta tätä. Ja jos konservatiivia syyttää moraalirelativismista, hän kiistää asian.

Mutta kuitenkin asioiden välillä on syvä yhteys. Yhteys löytyy aiemmin kirjoittamastani desisionismin ja fundamentalismin yhteydestä. Ja se, mikä tässä hämää vahviten on se, että desisionismin ytimessä on valinta ja heittäytyminen. Tilannetta voidaan ajatella "ennen valintaa" ja "jälkeen valinnan". Ennen valintaa on eri maailmankuvia. Valinnan jälkeen on sitouduttu ja sen jälkeen eletään kuin juuri tämä yksi tietty maailmankuva on parempi kuin muut. ~ Fundamentalistien argumentaatiossa puhutaan toistuvasti maailmankuvista. Esimerkiksi Intelligent Designin opin mukaan syy evoluution valitsemisessa ovat aksioomissa, jotka kieltävät Jumalan. Samanarvoisia asioita pitäisi lähestyä, mutta samalla evoluutio on väärässä ja ID on näistä kahdesta todennäköisempi vaihtoehto.

Mutta koska moraalirelativismi on pahaa liberalismia, on aiheen parissa kehitetty kiertoteitä. Yleisin näistä on se, että moraalirelativismi määritellään hyvin suppeasti - strategia ei Intelligent Designin kohdalla yllätä koska heidän pääargumenttinsa sille miksi he eivät ole kreationismia on se, että he eivät ota kantaa siihen onko maan ikä 6000, 10 000 vuotta vai 4,5 miljardia vuotta. Kreationismi määritetään siis vain nuoren maan kreationismiksi.

Moraalirelativismissa on hyvä huomioida se, että se pitää sisällään alatyyppejä. Richard Rorty on korostanut että relativistinen filosofi uskoo että mielipiteiden valinnassa ollaan vähemmän algoritmisia kuin on ajateltu, ja että tämä ei tarkoita sitä että jokainen uskomus olisi yhtä validi kuin muut. Moraalirelativismi onkin tarkemmassa jaottelussa seuraavanlaista:
* Deskriptiivisessä moraalirelativismissa (descriptive moral relativism) kuvaa pelkästään että joillain ihmisillä on erimielisyyksiä siitä mikä on moraalista.
* Metaeettisessä moraalirelativismissa (meta-ethical moral relativism) esitetään että monissa erimielisyystilanteissa kukaan ei ole objektiivisesti oikeassa ja väärässä.
* Normatiivisessa moraalirelativismissa (normative moral relativism) esittää, että erimielisyydessä kukaan ei ole oikeassa eikä väärässä ja meidän tulisi suvaita käytöstä vaikka olisimme erimielisiä siitä onko se moraalista.

Fundamentalistit ovat harvoin normatiivisen moraalirelativismin kannattajia ja siksi heitä helposti syytetään suvaitsemattomiksi. Kuitenkin deskriptiivisen moraalirelativismin korostaminen on fundamentalisteilla tavallista. He voivat korostaa ylösnousemuskertomuksen kohdalla uskovaisen erilaisia moraaliaksioomia ja että olisi järjetöntä vaatia ylösnousemuksen todistamista "naturalistien kielipelillä" aka tieteellä.

Aksioomastoksi riittää vaikka premissi siitä että "Raamattu" on totta, ja jos "Raamattu" on historiallinen teos, eikä oleellisesti ajan vääristämä se on heille sama kuin oikeutus uskoa ylösnousemukseen. On selvää että tässä tehdään desisionistinen uskon hyppy jota ilman koko juttu on non sequitur, kun  teoksen autenttinen historiallisuus ei ylipäätään tarkoita teoksen tapahtumien totuusarvoa ja historioitsijat tietävät esimerkiksi sen, että egyptiläisessä aineistossa on paljon poliittista propagandaa jota ei voi ottaa 1:1 totuutena..

Jos kaikella olisi todella jokin syy

Suurimmalla osalla ihmisistä on näkemys, jonka mukaan maailman tapahtumilla on merkitys. Hyvin harva kuitenkaan varmasti uskoo että aivan jokaisella teolla ja valinnalla olisi hyvin syvä merkitys. Yleensä tämä korostuu pienissä asioissa ; Monet valinnat nähdään melko irrelevantteina. Kuitenkin esimerkiksi Aristoteles liitti teleologisuuden kaikkeen selittämiseen. Hänestä mekanistinen selitys tapahtumalle ei riitä. Kaikessa oli intentiota, telos pyrki kohti luonnollista tilaansa joka oli samalla oikein. Ihmisen perimmäinen päämäärä oli luonnollisuutta jossa sitten kohdattiin onnellisuus.

Kuitenkin jos kaikella olisi todella jokin syy, suurimmat omituisuudet tapahtuisivat juuri katastrofien ja suurten asioiden kohdalla. Kristinuskossa näitä ongelmia on kohdattu pahan ongelman kohdalla. Etenkin ikävät katastrofaaliset asiat ovat sellaisia, että on vaikeaa nähdä niiden taakse syytä joka osuisi hyvään kaikkivaltiaaseen Jumalaan ; Kristinuskolle haasteena on se, että se suostuu hyväksymään pahan mutta se ei suostu hyväksymään perimmäistä pahaa. Saatanakin on voitettavaksi ja kaikkihyvä ja kaikkivaltias Jumala ei olisi sallinut edes Saatanan olemassaoloa jos tällä ei olisi jokin suurempi merkitys.

Laajemmassa mielessä katastrofaalinen maailma johtaakin tulkinnat muutamaan ratkaisuun.
1: Joko hylätään Aristoteelinen perinne. Silloin takana ei ole suurta suunnitelmaa. Moni, ainakin minä, koen lohdullisena että jos ihminen vaikka kuolee vahingossa junan alle, että tämä on onnettomuus eikä jokin hiton testi.
2: Hylätään luonnollisuus on hyvää -ajattelu. Tällöin päädytään vaikka siihen että olisi dualistisesti hyvä ja paha, jotka ovat molemmat perimmäisiä. Tämän perimmäisyyden vuoksi Humen giljotiini ja is-ought -ongelma ovat usein relevantteja. Voi jopa olla että kosmisten voimien tavoitteet ovat niin mystisiä, että nämä kuvaavat ihmisen rajallisen ymmärryksen tilaa niin että ne muistuttavat heisenbergin epätarkkuusperiaatetta fysiikassa ; Humen giljotiini on jo ikään kuin moraalisen luonnon laki. Toki tätä voidaan kiertää ja ottaa intuitio tai jonkinlainen tulkitseva uskonto avuksi. Tällöin hyväksytään paha ja hyvä ja erotetaan ne toisistaan.
3: Kolmas ratkaisu on jonkinlaisen mysteerikortin heittäminen. Tämä voi olla joko suora tietämättömyyden tunnustaminen tai vapaaseen tahtoon viittaaminen, joissa vain luotetaan perimmäiseen hyvyyteen mutta jätetään tarkka mekaniikka kertomatta ; Hyväksytään että asia on ikävä, mutta että tästä kuitenkin seuraa enemmän hyvää kuin pahaa. Tästä seuraa erikoisia asioita. Nimittäin ihmisen episteemisen tason kannalta tämä tarkoittaa pakotettua moraalirelativismia. ; Objektiivinen moraali voi olla olemassa, mutta ihmisellä on rajoitettu pääsy siihen ja siksi moraali elämän tasolla johtaakin relativistisuuteen. Mysteerin tunnustaminen on tietämättömyyden tunnustamista ja tästä on hyvin syvällisiä seurauksia. Tuore "If Everything Happens for a Reason, Then We Don’t Know What Reasons Are : Why the Price of Theism is Normative Skepticism" valottaa asiaa.

Nähdäkseni jokainen edellä mainitsemastani kolmesta on sellainen että se tuottaa rajoituksia hyvin monelle erilaiselle suositulle maailmankatsomukselle. ; Esimerkiksi New Agen kannattajien optimismi kohtaa samoja haasteita kuin kristinusko - kenties jopa kovempia koska se on sitoutunut luonnollisuus -argumentointiin koko olemassaolollaan. Siinä missä pahan ongelma on monelle kristitylle kuriositeetti, New Agessa aivan kaikki etiikka oikeutetaan luonnollisuudella.

Itse asiassa kristittyjen kohdalla tilanne on vähemmän haasteellinen. Toki on selvää että ratkaisuista vain viimeinen on se jota on pidetty kristillisenä. Ja se johtaa moraalirelativismiin jota on pidetty hyvin huonona asiana maailmankuvalle - ateismia vastustetaan usein juuri siksi että se on mielikuvissa liitetty moraalirelativismiin.

Kristinuskon kohdalla on kuitenkin olemassa ratkaisu. Nimittäin se, että sen parissa on vielä mahdollista että kaikilla asioilla ei ole oikeasti merkitystä. Siinä missä juutalaiset näkivät kehitysvammat rangaistuksena vanhempien pahoista teoista ja miettivät ketä pitää rangaista jos talo sortuu, Jeesus näki että maailmassa on onnettomuuksia. Kristinusko pitää onnettomuuksissa sisällään ison "shit happens" -elementin. Ja jos minulta kysytään, tämä väheksytty ratkaisu on kenties vakuuttavin mahdollinen ratkaisu pahan ongelmaan.

Nähdäkseni Swinburnen ja Plantingan kaltaisten ihmisten ratkaisut pahan ongelmaan ovat aina hyvin saivartelevia, keinotekoisen tuntuisia ja niissä lopulta päädytään jonkinlaiseen "hyvät kansanmurhat" -tematiikkaan joiden peruskysymys on, että jos objektiivinen perimmäinen moraali on todella tuollaista niin haluammeko muka olla sen kanssa enää missään tekemisissä. Selityksiä vaivaa pinttynyt ominaisuus, jossa hyvyys on usein sidottu siihen mikä on kaikkien parhaaksi suurimmassa mittakaavassa. Mutta yksittäisiä ratkaisuja ei kuitenkaan käsitellä samalla prosessilla kuin kansanmurhien olemassaoloa. Tästä syntyy syvä jännite, jossa kokonaishyvä ei olisikaan kiinni yksittäisistä ratkaisuista ja nämä eläisivät jossain tosistaan erossa olevissa rinnakkaisissa etiikkamaailmoissa. Pahan ongelman selittämistä tarvitaan tilannekohtaisesti vain kun asia on jotenkin nolo kristitylle. Tämänlainen strategia on kaksoisstandardin käyttämistä ja viittaa siihen että universaalia tiedettyä etiikkaa ei ole. Tämä on tunnustus tietämättömyydestä, jota ei viedä sen lopulliseen loppupäätelmään asti ja siksi halataan yhä sitä objektiivisen moraalin ihannetta jossa uskonto antaa ihmiselle jonkinlaisen kyvyn perimmäiseen hyvyyteen.

Näissä epätyydyttävissä selityksissä onkin hyvin vahva "everything happens for a reason" -henki. Tämänlaisten kyhäelmien tekijöiden ja kannattajien tulisi muuttaa jonnekin saarelle, missä ei ole yhteyksiä mantereella oleviin teologisiin journaaleihin, mutta sitäkin enemmän savupatsashirviöihin. (Kiitos jo etukäteen.)

Yksi oleellinen teologinen seuraus "shit happens" -teologiassa on. Jumala muuttuu prosessissa valvojaksi eikä ohjaajaksi. Tämänlainen Jumala saa toki deismin sävyjä ja tämä voi haitata monia ihmeparannuksia koko ajan odottelevia ihmisiä joille Jumalan kaikkivaltius tarkoittaa väliintuloa, aktiivista vaikuttamista jossa näkymätön voima on läsnä aivan kaikkialla. Mutta nähdäkseni tämä näiden ihmisten filosofiset ongelmat ja mahdollinen pahastuminen ei ole ongelma kristinuskolle, pikemmin päinvastoin. Jos nämä ihmiset loukkaantuvat ja ovat filosofisissa vaikeuksissa, sen parempi kristinuskolle.

Teismi ja moraalirelativismi

Uskonnon ja moraalin välillä nähdään suhde. Uskonnon nähdään ajavan objektiivista moraalia joka määrittää hyvän ja pahan erot tavalla joka ei ole yksilöiden asia, eikä perimmiltään mielipiteitä. Tämä näkyy myös uskontokritiikin puolella ; Uskonto näyttäytyy vahvasti dogmaattisena ja suvaitsemattomana. Siksi nähdäänkin helposti että ateismi olisi tämän vastakohta, eli se ajaisi moraalirelativismia.

Kuitenkin moraalirelativismi on kuitenkin hyvin raskaasti ylikäytetty termi. Arvotyhjiö ja nihilismi liitetään fundamentalistiseen diskurssiin jonkinlaisena refleksiivisenä, lähes eitiedostetulla tasolla toistettuna kliseenä tehtynä, defenssinä. Voidaan nähdä että kristillisen fundamentalismin jonkinlainen tunnuspiirre on se, että loikataan siihen että ateismi tarkoittaisi moraalirelativismia. USA:ssa oikeisto harjoittaa "commands without a commander" -tyylistä lähestymistä. - Joka kuvaa hyvin sen, että moraali sidotaan jo a priorisesti komentoketjuun ja auktoriteettiin ja täten kielletään muut moraalilähtökohdat enemmän suoralta kädeltä määrittelemällä moraali siten kuin halutaan kuin argumentoimalla ja tarkastelemalla aihetta älyllisesti tai analyyttisesti tai muutenkaan asiallisesti.

Tämänlaisen lähestymisen kanssa tehdään virhe joka on helppo näyttää jokaiselle uskovaiselle, jopa fundamentalistille. Se perustuu sille huomiolle, että ateismi ei ole vastareaktio yhteen tiettyyn uskontoon, vaan kaikkiin uskontoihin. Ateismi on jumalauskon puutetta, ja sen vastakohta ei ole islam tai kristinusko vaan teismi. Ja teismi. Sen kohdalla tapahtuu asioita joista ei voi sanoa muuta kuin että jos ateismi johtaa moraalirelativismiin, niin täsmälleen sama tapahtuisi teismissäkin.

Huomio voidaan kiinnittää siihen, että uskontoja on ollut hyvinkin monenlaisia. Uskontoja voisi jopa kutsua hauraaksi siinä mielessä, että siinä missä lajinmukainen käytös ja temperamentti ja tietyistä asioista kärsiminen voidaan nähdä lajityypillisiksi, ja niihin nojaavat humanistiset arvot nousisivat ja palaisivat takaisin suosioon vaikka minkä apokalypsin jälkeen, niin uskonnot voivat kyllä palata mutta niiden normit vaihtelevat kulttuurista ja ajasta toiseen niin paljon, että ne eivät esiintyisi samanlaisina tai edes samansuuntaisina. Ja mikä tärkeintä tämän blogauksen kannalta ; Tämä koskee etenkin normeja. Juutalaisten kosherjärjestelmä vaatii päästä revittyjä normeja joiden toisintoa ei tavata muista uskonnoista.

Voidaankin sanoa että uskonnoissa tapahtuu kaksi ilmiötä.

Niistä ensimmäinen on se, että jos meillä on uskonnonvapauden ihanne, se johtaa joko humanismiin tai moraalirelativismiin jossa tehdään mitä huvittaa. Sillä silloin ihmiset heijastavat moraalisuutensa Jumalaan. Joku fundamentalisti voi sanoa että hän uskoo "Raamattuun" ja että jos jokin synti olisi oikein niin sitten "Raamatussa" lukisi jotain muuta, mutta joku voi uskonnonvapauden nimissä päättää että sen pahempi "Raamatulle". Hän valikoi - tai pahimmillaan luo uuden uskonnon - joka sopii hänellä jo valmiiksi oleviin moraalinäkemyksiin. Ihminen on tällöin aivan yhtä hedonistinen kuin pahin psykopaattiateisti joka tekee mitä haluaa. Tämä ihminen vain sanoo, että Jumala haluaa hänen olevan psykopaatti.

Siksi ei voi kuin huomata miten erilainen suhtautuminen nykyajan kristityillä on lasten uhrauksiin kuin Baalin palvojilla muinaishistoriassa. Tämä näkyy melko vahvasti myös yksittäisten uskontojen sisällä. Suomessakin tulkitaan fundamentalistien parissa Raamattua vahvasti eri tavalla kuin liberaalimmat kristityt. Jopa siinä määrin eri tavalla, että TV7 voi katsoa ironisesti naista joka opettaa televisiossa uskovaisia siitä että naispappeus on väärin koska naisen pitää vaieta seurakunnassa koska Raamattu niin sanoo. Samalla kun sitten kirkon puolella miespappi kertoo että naispappeuden kielto on vanhoillista ja ylitulkitsee Paavalin sanoman vaikka siitä että ei pidä kovaan ääneen jutella jumalanpalveluksen aikana "akkojen juoruja".

Voidaankin jopa sanoa, että se, mitä uskovaiset kutsuvat moraalirelativismin ilmentymäksi vaihtelee kulttuurista toiseen. Ympärileikkauksen kohdalla islamilaisella ja juutalaisella puolella voidaan puolustaa ympärileikkausta niin vahvasti, että sen kieltäminen nähdään moraalirelativismina. Moni kristitty sen sijaan näkee että relativismin sijaan ympärileikkauskielto on eettisen käytännön vuoksi tehty toimenpidekielto, eikä se sensuristisuutensa vuoksi voisi olla moraalirelativismia. Moni näkeekin, että moraalirelativismia ja tapainturmellusta edistettäisiin kritiikillä. Mutta oikeasti perimmiltään kysymys on hyvin usein omien tabujen kanssa erimieltä olemisesta.

Ironisinta on, että monesti fundamentalisti selvästi ymmärtää että kyseessä on jotain omituista, mutta ei käsitä omaa rooliaan tässä. Käytännössä kaikki suvaitsemattomuuden suvaitsemista ajavat kannat ovat itse asiassa tunnustuksia siitä, että vastapuoli ei edustakaan arvotyhjiötä. Fundamentalisti näkee tässä vainoa ja torjuntaa, eikä käsitä että tämänlaatuinen toiminta olisi ylipäätään mahdollista vain moraalisesti normatiivisessa järjestelmässä. Jolloin vastapuoli ei voi tietenkään edustaa mitään moraalirelativismia käytännössä. Silti he eivät jostain syystä lopeta sen hokemista, että vastapuoli on moraalirelativisti vaikka tämä kiistettäisiinkin aivan lähtökohtaisesti. (Uusateistien suosikki Sam Harris kirjoitti "Moraalisen maiseman" ennen kaikkea moraalirelativismia vastaan.)

Toinen asia on sitten se, että uskonto muokkaa kulttuuria. Ja tämä on usein mielivaltaista jossa hyvät ja järkevät asiat napataan tuomaan uskottavuutta, ja sitten tosiasialliset identiteettimerkit kerätään turhasta rojusta jolla ei yleensä ole tarjottavanaan mitään hyötyä (jos ei yleensä haittaakaan).

Tosiasiassa voidaankin nähdä että uskonto on oman haluamisen delegoimista. Uskonnot luovat Jumalan joka oikeutetaan sillä, että se haluaa meidän tekevän niitä asioita joita sen haluamme tekevän. Ja joka sitten tämän oikeuden saamisen jälkeen rakentaa kulttuurisen omaleimaisuuden jonkinlaisella mielivallalla jota ei sitten sidota siihen mitä ihmiset haluavat - yleensä tätä ei sidota mihinkään, koska jos Pyhä Kirja sanoisi jotain muuta niin sitten uskovaiset menisivät tämän mielivallan tai absurditeetin mukana.

Mutta tällä ei ole väliä, sillä moraaliin synnytään ihmisenä JA se opitaan kulttuurista. Me olemme kaikki humanismin ja absurditeetin juuresta kömpiviä.

Ja erikoista kyllä esimerkiksi meidän yhteiskunnassamme ihmiset melko heikosti tuntuvat ymmärtävän mitä tarkoittaa "vakiintuneen testatun yhteiskunnan" konsepti. Kristinusko nähdään status quona, jonain joka edustaa jotain kulttuurin ydintä. Konservatiivit jotka ovat konservatiiveja ideologiselta nimeltä eivät kuitenkaan jaksa huomata sitä, että tosiasiassa yhteiskuntamme arvot eivät "ole muuttumassa". Ne ovat jo muuttuneet. Kulttuurin arvot elävät. Samanaikaisesti liberaalit esittävät retoriikkaa joka tunnistetaan muutoksen kielestä, vähemmistöstatusten korostamisesta ja vastaavasta. Mutta tosiasiassa "radikaali" on niin yleinen että se on käytännössä "status quo". (Etenkin Etelä-Suomessa.)

Lopputuloksena konservatiivit puhuvat pysyvyydestä ja siitä miten pitää pysyä hyväksi havaitussa järjestelmässä eikä rikkoa asioita jotka toimivat. He haluavat estää yhteiskuntaa hajoamasta. Kuitenkin jos heidän pelkonsa pitäisivät paikkaansa, yhteiskunta olisi jo tuhoutunut. Ja valtaosa konservatiiveista edustaa testaamista ja koettelua vain nimessä. Tosiasiassa heillä on dogma ja muutosvastarinta tämän nostalgisen menneisyyden - jossa etenkään uuskonservatiivi ei ole koskaan elänyt ja jota ei ole todennäköisesti koskaan ollut olemassakaan klassisempien konservatiivien esivanhempienkaan elettäväksi - elvyttämiseksi. Samoin liberaalipuoli puhuu vähemmistöydestä ja radikaaliudesta, vaikka tosiasiassa se edustaa lähinnä saavutettujen etujen säilyttämistä. Entinen radikaali onkin nyt hyväksi havaittu toimiva järjestelmä, jossa on hyvinvointia enemmän hyvää elämää kuin mitä talvisodan rintamalla oli ikinä tarjota.

Liberaalit ovat jääneet olemaan niitä hassuja jotka kuvittelevat olevansa rohkeita ja provokatiivisia ja maailmaa parantavia unelmoija-utopisteja vaikka eivät ole. Ja moni konservatiivi onkin sitten muuttunut konservativismin ideologisen määritelmän mukaan joksikin ihan muuksi, "vanhoillisiksi" ja "toimivaa järjestelmää rikkoviksi radikaaleiksi jarruttajiksi" jotka eivät hae pysyvyyttä vaan peruuttavat vanhentuneeseen järjestelmään. (Heille on käynyt kuin kreationisteille joiden argumentaatiossa oli filosofista arvoa Paleyn aikana, mutta jotka ovat nyt niin ajastaan jäljessä että he eivät enää näyttäydy konservatiiveina vaan radikaaleina poikkeusajattelijoina, jopa ääriliikkeenä.)

Nähdäkseni tämä heijastaa sitä miten vähän arvot oikeastaan ovat suoraan luettavissa jostain ideologisista dogmalistoista. On selvää että liberaaleilla ei ole satunnaisia mielipiteitä homoista. Ja tämä detalji on näyte kulttuurinmuutoksesta. Ja tämän tyyliset asiat eivät ole ytimeltään moraalirelativistisia vaan enemmänkin kulttuurievolutiivisia. 

Väitänkin suoraan, että oikein kukaan ei harjoita aitoa moraalirelativismia. Käytännössä ihmiset niputtuvat vaikka feministeiksi jotka ajavat tiettyjä asioita tai ateisteiksi jotka eivät aja satunnaisia asioita hekään. Eikä tämänlaista löydy filosofiastakaan.
1: Sartre kuvaa vapauden tiedostamista raskaaksi ja kuvottavaksi, jopa oksettavaksi. Mutta hänen ytimessään moraalisuus on ehdoton. Valinta ja vastuu ovat niin vahvoja teemoja, että hän osuu kristillisten eksistentialistien uskon hypyn konseptin asennepiirteisiin. (Jolloin tietysti voitaisiin joko saada tulos että Sartre ei ole moraalirelativisti, tai sitten niin että oikeaoppinen kristitty voisi Kierkegaardin hengessä olla moraalirelativisti par excellance jolloin ateismi ei edelleenkään olisi mikään ongelma.)
2: Nietzschen yli-ihminen taisteli heikkoa nihilismiä vastaan ja haki haasteita kehittyäkseen ja harjaantuakseen. Tässä maailmassa jotkut asenteet ovat laiskanpulskeaa ja moitittavaa heikkoutta, joten niitä ei selvästi pidetä oikeina hyvän elämän malleina. Eli hänkään ei ole mikään tyylipuhdas relativisti.

Kun katson kaikkia näkemiäni ihmisiä, on selvää että heillä on moraalinen asenne. Ja tosiasiassa uskonto yrittää vain selittää ilmiön Jumalalla. Ja tästä seuraa hyvin tärkeä huomio ; Jos joku selittää saman ilmiön jollain muulla, ei se tarkoita sitä että ilmiötä ei tunnustettaisi. Tieteessä on varsin vakiona, että erilaisia teorioita ja selitysmalleja pallotellaan ja koetellaan ja testaillaan. Fyysikko ei voinut paradigmakinan aikana sanoa vaikkapa, että jos hän selittää planeettojen liikettä Newtonilla niin Einsteinin teoria tarkoittaisi sitä että ei uskoisi planeettojen liikkeisiin.

Uskovaiset tekevät juuri tämänlaisen ajatusvirheen toistuvasti, aina. Lähes refleksinomaisesti. Kenties siksi, että huomio ei siirtyisi siihen että teismi on ytimeltään moraalirelativistinen aivan yhtä vahvasti - ja peräti samalla mekanismilla - kuin ateismikin. Siis paitsi jos kannattaa teokratiaa ja monokulttuuria jossa uskonnonvapaus kielletään moraalin turmeluksena ja moraalirelativismina. Sillä tämän esiintultuaan uskovainen joutuisi keskimäärin tunnustamaan jotain jota hän ei suostu tunnustamaan. Ja joiden esittämisestä noin keskiverrosti jopa pahastutaan. (Ei pidä pahastua. Toimisivat siten, että päätelmä ei ole väistämätön seuraus heidän omista argumenteistaan.)