Hyveestä vai seurauksista; (feat. Mikropetettyä sananvapautta)

Eettiset teoriat on yleensä määritelty joko sitä kautta että ne tarjoavat (1) hyvän spesifikaation ja (2) ohjeen oikeanlaiseen toimintaan. Nämä komponentit ovat osana kun mietitään etiikkaa ja eettisyyttä.

Yksinkertaisimmillaan meillä voi esimerkiksi olla aristoteelista hyve-etiikkaa joka kertoo että minkälaiset ovat hyveellisiä persoonallisuuden piirteitä. Toisaalta uskonnoissa jotkin asiat ovat usein a priorisesti hyviä ja Jumala kertoo hyvän johon sitten suhtaudumme perin juurin aksiomaattisella otteella. Hedonismissa taas on kysymys siitä että hyvä on nautintoa.

Ja sitten on hieman hämmentävä kysymys utilitarismista. klassisessa utilitarismissa esitetään että hyvää on tietoisten nautinnolliset kokemukset tasolla jossa tätä kaikkea katsotaan tilastollisesti. Eli tavallaan hedonismia massoilla. Josta seuraa se että utilitarismi ei olekaan enää niinkään pelkästään hyvän spesifikaatiota vaan seurausetiikan muoto, jonka perusperiaatteen mukaan teon moraalinen hyvyys määräytyy sen toimijoille tuottaman hyödyn perusteella. Joka on tavallaan erikoista koska klassinen utilitarismi tavallaan on vain hedonismia massoilla. Laajemmassakin mielessä utilitarismi on hyötyä tilastollisesti korostava. Ja näissä saatetaan tarkastella puhtaasti sitä miten toimintaa katsotaan vain lopputuloksesta käsin.

Osa moraalifilosofeista, esimerkiksi Philip Pettit, kertovat meille että seurausetiikka on teoria oikeudenmukaisuudesta eikä teoria hyvästä. Tämä jaottelu on samanaikaisesti hyvin tekninen että kaukana todellisuudesta, mutta samalla se on hyvin kätevä ja tärkeä koska se joskus auttaa ymmärtämään joitain arkielämästä.

Ja tilanne on hankala ja absurdi nimenomaan antamani utilitarismiesimerkin kautta. Koska yleisesti esitetään että utilitarismi on teoria hyvästä mutta se on kuitenkin seurausetiikkaa. Toisaalta jos ajatellaan velvollisuusetiikkaa ja seurausetiikkaa jaottelu on kätevä koska se opettaa että deontologit eli velvollisuuseetikot haluavat että toimimme siten että se palvelee hyvää kun taas seurauseetikot esittävät että meidän tulee tehdä asioita jotka tukevat hyvää. Pettitin kuvaamana tilanne on se, että jos historian opiskelu on ultimaattinen hyvä niin seurauseetikot sanovat että meidän tulisi promotoida historian opiskelun hyvyyttä. Kun taas deontologit sanovat että meidän tulisi opiskella historiaa. Ja tästä tavallaan päästään siihen miksi tämä tähän asti hyvin metaiselta ja abstraktilta tuntuva hyveiden purkaminen muuttuu käteväksi.

Kuulin nimittäin sellaisesta ilmiöstä jota kutsutaan mikropettämiseksi. Se on jotain, jota mitä ilmeisimmin harrastan. Teknisesti ottaen mikropettäminen ei ole oikeaa pettämistä. Se on niin ei-oikeaa pettämistä että sitä varten on pitänyt luoda tälläinen uusi määritelmä koska oikein kukaan ei voi laskea mikropettämistä aidoksi pettämiseksi.

Mikropettämistä on esimerkiksi se, että seuraa instagramissa ja likettelee silloin tällöin tyyppejä joita pitää kuumina. Samoin se, että on sitoutunut parisuhteeseen mutta pitää mielessään ja kuvitelmissaan jotakuta muuta ikään kuin varalla harrastaa mikropettämistä.

Tämä on sinänsä oleellinen asia että tälläinen asia voidaan määritellä ja se jossain määrin kuvaa jotain todellista ilmiötä. Mikropettämistä selkeästi tapahtuu. Samanaikaisesti se tuntuu pikkumaiselta ja nipottavalta. Ja kuitenkin kun itse katson käytöstäni huomaan että harrastan mikropettämistä. Ja huomio nolostuttaa minua vähän. Ja minua ärsyttää se, että tunnetiloissa dissaan itseäni enemmän kuin pidän ilmiötä edes reagoinnin arvoisena koska tässä nyt on kysymyksessä parin sekunnin ajatukset jotka ovat vain pääni sisällä. Suurin osa mikropettämisistäni jäävät ajatusrikoksiksi joista rankaisua en pitäisi edes Jumalalle reiluna. Jos Hän voi lukea ajatuksemme ja näkee ne kaikki mikropettämiset tosiksi niin hänen soisi myös huomaavan sen, että siitä ei seuraa mitään. Aina edes sitä likeä. Ei ainakaan sen jälkeen kun on radiosta kuullut tälläisestä mikropettämisestä.

Mikropettämisen voi ymmärtää sitä kautta että kun mikropetän pääni sisällä en ole hyveellinen persoona. Seurausetiikan kannalta tästä ei-hyveellisyydestä seuraavat asiat ovat hyvin pieniä jos sitäkään. Mikropettäminen on yleensä harmitonta. Ja joskus se johtaa tavanomaista parempaan hyvään käytökseen jota soisin kasvattavan itsessäni mielelläni kaikissa muissakin yhteyksissä. Näen mikropettämisessäni siis jopa pienen Nietzscheläisessä mielessä sublimoivan teeman; Nietzschehän esitti että olisi hyvä jos ihmiset käyttäisivät paheinaan pitämiä asioita jonkin uuden luomiseen sen sijaan että vain sammuttaisivat tämän tai taistelisivat sitä vastaan.

Joka tavallaan kertoo sen oleellisen. Kun mietimme standardia jossa vastustetaan seurausetiikkaa, sieltä nousee usein vastaan se että seurausetiikka sallii paheellisuudesta nousevaa käytöstä. Joka itse asiassa tuo esiin utilitarismia koskevat klassiset kritiikit esimerkiksi siitä että utilitaristista voi jossain olosuhteissa olla oikein tuomita syyttömiä jos siitä seuraa vaikka se että kansa uskoo että rikoksista tulee rangaistuksia ja näin he ovat tyytyväisempiä eivätkä halua tehdä yhtä paljon rikoksia. Samoin perinteinen seurausetiikka laajemmin näkee että emme voi kategorisesti kieltää epämoraalisena vaikka valehtelua tai kidutusta. Koska jossain tilanteessa saattaa olla tarpeellista kiduttaa. Joskus pitää ikään kuin olla tilaa sille että 24 -sarjan Jack Bauer tekee juuri kuten hyväksi on. Hyve-etiikassa ja deontolgiassa nähdään että tälläiset teot eivät kunnioita hyvyyttä ja siksi ne ovat kategorisesti kiellettyjä. Tämä on jännittävä koska kun me katsomme tämän hetken sananvapauskeskustelua on siinä vastakkain puoli joka arvostaa sananvapautta hyvyytenä itsessään. Tai vähintään retorisoidaan että näin on. Sen vuoksi ”vihapuhetta” tulee sallia koska sananvapaus on absoluuttinen. Näin myös silloin kun siitä tulee pahaa mieltä ja yleistä vihaisuutta ja kansakunnan yhtenäisyyden romahtamista erilaisiin vastakkainasetteluihin. Vastapuoli taas näkee että tästä seuraa erilaisia ties mitä asioita. Kuten rasismia ja rasismiin liittyvää väkivaltaa. Tätä kautta vastakkain on oikeudet ja seurausetiikka.

Toisaalta sitten tässä kääntyy kelkka hyvin nopeasti. Esimerkiksi tänään näin netissä meemikuvan jossa oli pistetty feministejä jotka huutavat metooliikettä ja jotka vaativat raiskauksia ja seksuaalista häirintää loppumaan. Mutta jotka eivät sitten suostu tuomitsemaan raiskareita karkotettavaksi maasta. Maahanmuuttokriittinen meme nojasi ajatukseen jossa korrelaatiot ovat korrelaatioita. Ja tässä helposti sitten mennään siihen että huomio menee pelkkään lopputulokseen eikä siihen miten se on saavutettavissa. Kun metooliikkeeläiset vaativat ihmisiltä hyveellistä käytöstä he selkeästi ovat esittämässä tiettyjä oikeuksia joita puolustetaan oikeudenmukaisesti ja he näkevät maahanmuuton ja kovat rangaistukset jonain joka on pahaa sinällään. Ja siksi yli- ja aliedustukset raiskaustilastoissa eivät ole heille tärkeitä tai relevantteja tietoja. Seurausetiikan näkökulmasta metoon ja raiskaajien karkotusten tulee olla tietyssä suhteessa ja jos toimit väärin olet jotenkin sisäisesti ristiriitainen. Mutta velvollisuus ja hyve-etiikan näkökulmassa mitään ristiriitaa ei ole ja näkemys on ihan koherentti.

Aivan kuten ei sananvapauspuolellakaan ole kiinnostavaa onko rasismin nousu kuviteltu vai aito liitännäinen. Sielläkin nähdään vain se taso jossa omaa hyveellisyyttä moititaan ”sanoivat mua rasistiksi ja natsiksi” -tasolla. Koska jos seurausetiikka ei ole tulkintakontekstisi juuri tuossa kohden niin otat ongelmat helposti hyve-etiikan tai velvollisuusetiikan rikkomisina. Ne pitävät metoofeministiä ”raiskausten kannattajana” tai ”maahanmuuttokriitikkoa rasistina”.

Tätä ei tavallaan voisi käsittää ilman Pettitin jakoa.

Tämä taas on itselleni kiinnostavaa koska minä olen aika vahvasti seurauseetikko. Tärkein argumenttini ei itse asiassa edes ole se, että onko hyvyys todella tätä. Ongelma on se, että hyveellisyys on helppo naamioida. Olen lapsesta asti tiennyt että mitä tahansa kauheita tekoja voi tehdä ja niiden taakse voi kertoa hyviä ja hyväntahtoisia motiiveja. Ja usein jos jää näiden hyväntekijöiden jalkoihin ei ole väliksi tai kiinnostavaa tietää valehtelevatko nämä ihmiset motiiveistaan vai eivät. Valehtelu on mahdollista ja se ei ole tavallaan se taso jota voidaan kovinkaan helposti ilman jotain todella hämärää valheenpaljastusjärjestelmää mittailla tai kartoittaa. Nuorena se sai puoleastni olla yksilön ja Jumalan välinen asia – tai minun aikuisen minäni tapauksessani yksilön ja yksilön välinen asia, eli jos on kaksinaamianen niin miettikööt sitä keskenään. Seurauseettinen taso on poliittinen ja sosiaalinen taso joka ilmenee ja josta voidaan helpommin olla samaa mieltä objektiivisella ja testattavalla tavalla.

Tässä näkökulmassa on mielestäni pari hauskaa etua;
1: Deontologian haasteena on se, että tietyt hyvät asiat ovat hyviä sellaisenaan mutta he joutuvat ottamaan myös välineellisiä asioita. Jolloin he helposti käyttävät monenlaisia erilaisia eettisiä teorioita rinnakkain. Josta seuraa se että seurausetiikka on mahdollista tehdä parsimonisemmaksi. Tämä on minulle merkittävä asia.
2: Velvollisuusetiikka ja hyve-etiikka on usein perussävyltään melko ad hoc. Tietyt asiat vain oletettaan hyviksi ja sitten niitä puolustetaan seurauksista riippumatta. Näitä väitteitä ei helposti voi falsifioida eikä todistaakaan. Ja ne ovat näin hyvin maailmankuvallisia. Näin esimerkiksi sananvapaus voi olla absoluutti jonka kohdalla ei tarvitse välittää siitä uhkaako vakooja valtionturvallisuutta vakoilutilanteessa tai lietsooko se rasismia tai tuleeko Junes Lokalle ärsytyksentunteita. Instrumentalismi ja seurausetiikka ovat jossain mielessä helpommin jotain muutakin kuin puhdasta a priori tietyn asian väittämistä ja sen jälkeen siihen nojaamista. Koska seurausetiikkaa voidaan soveltaa yleisimpään rationaaliseen perustaan eli panos-hyötylaskelmiin.

---

Viitteet:
Ilta~Sanomat, ”Pettääkö toinen teistä jopa tietämättään? Näistä merkeistä tunnistat mikropettämisen”
Peter Singer (toim), ”A Companion to Ethics” (1991) // Philip Pettitin jaottelu
Frans de Waal, ”The Bonobo and the Atheist: In Search of Humanism Among the Primates” (2013) //argumentti sadismista ja toisen ymmärtämisestä
Friedrich Nietzsche, ”Menschliches, Allzumenschliches: Ein Buch für freie Geister” (1878) [engl. ”Human, All Too Human”]
Frans de Waal, ”Mama's Last Hug: Animal Emotions and What They Tell Us about Ourselves” (2019)
Mark Rowlands, ”Everything I Know I Learned From TV: Philosophy For the Unrepentant Couch Potato” (2005) [suom. ”Opin kaiken tietämäni televisiosta – filosofiaa sohvaperunoille”] // Miten 24 -sarja on malliesimerkki utilitarismin ja hyve-etiikan erojen käsittelystä.

Herroista, orjista ja niiden ylittämisestä

Nietzschen moraalikäsitys on tunnettu mutta paljon vääristelty asia. Asiaa ei helpota se, että Nietzschen tyyli oli hyvin sekava – ja rehellisesti sanoen modernein termein jopa trollaava. Kuitenkin on selvää että vain hyvin harvaa filosofia on niin paljon tahallaan väärinymmärretty ja tulkittu. Lainaus-virhelainaus -suhteeltaan hän on hyvin ainutlaatuinen filosofi. Ehkä siksi että vääristeltyä Nietscheä on kätevää käyttää poliittisena lyömäaseena.

En itse ole Nietzschen ajatusten kannattaja. Vielä vähemmän yli-ihminen, olen tähän aivan liian kaunainen, pömpöösi ja moralistinen hahmo. Mutta tästä huolimatta olen sitä mieltä että jos jotain näkemystä haluaa käsitellä, se olisi syytä tehdä edes oikeansuuntaisesti; Nietschestä on tunnetusti lukuisia eri tulkintoja. Mutta tästä yksiselitteisesti oikeain tulkinnan puutteesta huolimatta jotkin tulkinnat ovat yksiselitteisesti vääriä. Ja ne tuppaavat olemaan niitä kaikista tunnetuimpia ja levitetyimpiä tulkintoja.

”Ecce Homossa” Nietzsche esittää että maailmassa on tavattu kahdenlaista moraalia. Herramoraalia ja orjamoraalia. Tämä jaottelu on hyvin keskeinen ja sen ymmärtäminen on tavallaan helppoa. Nietsche näkee että moraalin kohdalla on katsottava niiden syntyä. Ja katsottava sitä nimenomaan käytännöllisyyden kannalta. On katsottava herrojen ja orjien elämää. Elämää aikana jolloin herrat olivat vapaita tekemään ja komentamaan ja orjien oli toteltava kuuliaisesti. Nämä ihmisryhmät ovat tarvinneet elämässään eettisiä ohjenuoria ja ne ovat tätä kautta rakentaneet itselleen keskenään hyvin erilaiset moraalijärjestelmät. Herramoraalissa moraalinen hahmo tiivistyy pärjääviin herroihin itseensä. Orjamoraalissa olla hyvä tarkoittaa sitä että on hyvä orja.

Nietzsche toisin sanoen näkee että moraalisuus on syntynyt tietynlaisissa olosuhteissa käytännön ympärillä. Ja sitten nämä muodot ovat jatkaneet olemassaoloaan sen jälkeen kun herrat ja orjat ovat lakanneet olemasta. Näin ollen moraali on irronnut käytännöllisyydestä, mutta se ei ole kuitenkaan irtautunut juuristaan.

Herramoraalissa on katsottava sellaisen ihmisen elämää joka vapaasti tekee mitä haluaa milloin haluaa ja kenelle tahansa haluaa. Tämänlaisen ihmisen on kätevää katsoa moraalisuutta vallan ja vallantahdon kautta. Herralle hyvää on se mikä on hänelle haluttavaa ja tavoittelemisen arvoista. Vallan säilyttäminen tarvitsee tuekseen monenlaisia keinoja ja näihin liitettävissä olevat hyveet kuten rohkeus taistelussa ja muussa toiminnassa ovat tässä käteviä piirteitä. Varakkuuden näyttämiseen liittyy myös tyyliin ja estetiikkaan liittyviä asioita. Näin herramoraalissa on kysymys ylevien piirteiden esittämisestä toisille hallitsijoille. ; On selvää että herramoraalissa ei ole kysymys siitä että nämä asiat olisivat itseisarvoisesti hyviä itsenään. Sen sijaan ne ovat hyviä koska ne ovat itselle miellyttäviä, ne ovat muiden herrojen hyväksymiä ja ne ovat käteviä vallan säilyttämisessä ja tavoittelussa. Herramoraalissa ytimessä pahuus ei yleensä ole sitä että jokin asia on jotain. Pahuus on yleensä jonkin asian puutetta. Esimerkiksi pelkuri ei näytä herran ylevää ihannetta ja on lähinnä rohkeuden puutetta. Herramoraalissa pahuus on hyvyyden puutetta.

Orjamoraalissa elämä on herrojen dominoimaa. Nietzschen mukaan orjien on luontevaa nähdä herrat pahoina ja julmina sen vuoksi mitä herrat helposti tekevät orjille. Toisaalta orjan elämässä on kätevää esimerkiksi olla herättämättä huomiota ja totella. Orjamoraalissa vastaan tulee Nietzschen tärkeä konsepti ressentment, kaunaisuus. Orjan moraalikuvaa rakentuu helposti kätevyyden ja kaunaisuuden varaan. Hyvyyskin nousee orjamoraalissa esiin tätä kautta; Paha on hyvän vastakohta. Herra on julma ja orja on heitä vastaan. Joten kaikki mikä on herrojen haluamia asioita vastaan on pahaa. ; Tätä kautta esimerkiksi nöyryys on hyveellistä sitä kautta että hyvä orja on kuuliainen ja toisaalta ylpeys on herrojen hyve jota vastaan on syytä asettua.

Nietzsche näkee että nykyään orjamoraalia näkee monessa paikassa. Ja koska herroja ja orjia ei enää ole, on herran paikan usein ottanut ei-inhimillinen taho. Poliittinen toimija tai uskonto. Erityisesti kristinusko sai Nietschen silmissä vastaavan arvon. Herramoraalia on kuitenkin vähemmän tai ainakaan sitä ei arvosteta puheissa. Epäsuosiostaan huolimatta se ei välttämättä ole huonompi. Me olemme usein tilanteessa jossa intuitiomme ovat kiistassa keskenään. Esimerkiksi arvostamme nöyryyttä mutta haluamme olla myös ylpeitä. Nietzsche näki että orjamoraalissa oleva kaunaisuus on lannistavaa ja että tämä ei ole hyvä tapa elää hyvää elämää ja siksi se usein siirtääkin hyvän elämän pois maallisesta elämstämme jonnekin tuonpuoleiseen. Siksi vapaus ja muu voi olla hyvinkin hyvä lähtökohta koska sen avulla voimme elää meitä miellyttävällä tavalla.

Nietschen ajattelussa onkin tätä kautta helppoa tunnistaa vivahteita joita löytyy modernin ajattelun puolelta hyvinkin monesta eri paikasta. Puhutaanpa sitten kristittyjen uusliberaalien kapitalistien kalvinisminsävyttävästä maailmasta jossa erinomaiset ovat predestinoituja rikkauteen. Tai kommunistien asenteista. Tai anarkismista. Mielenkiintoisinta on kuitenkin se, että Nietzsche haluaa antaa moraalista kokonaiskuvan jossa on kolikon molemmat puolet. Ja kaikesta sapekkuudestaan ja epäkäytännöllisen maineestaan huolimatta Nietschen moraaliajatusten ytimessä on sympatia ja asettuminen – tai ainakin yritys asettua – ihmisen asemaan ja tilanteeseen.

Tässä mielessä herramoraali ei ole moraalitonta tai nihilismiä. Orjamoraali pitää sitä pahuutena, mutta sillä on omia moraalinäkemyksiään. Moraalilait eivät saisi tulla jumalalta mutta tämä ei tee Nietzschestä nihilistiä. Toisaalta asia on hankala. Sillä Ecce Homossa on monia esseitä. Ja herramoraaliin tukeutuminen nojaa pelkästään ensimmäiseen esseeseen. Itse asiassa jos luet teoksen muita esseitä voidaan huomata että Nietzsche halusi vielä enemmän kuin epämuodikkaaseen herramoraaliin siirtymistä.

Nietzschen teksteissä on ajatus siitä että moraali on tavallaan kielellinen ja kulttuurinen konsepti. Hallitsijat ovat kuvanneet itseään hyväksi ja pahaksi. Ja orjat ovat käsittäneet että he voivat saavuttaa moraalisen ylemmyyden kääntämällä moraalisen puheen ympäri. Kuitenkin itse jaottelutapa ja asenne säilyy muuttumattomana. Dikotomia pysyy, ainoastaan suunta muuttuu. Siksi olisi syytä nousta koko moraalijärjestelmän ulkopuolelle.

Tällä kaikella on hankalasti tulkittava suhde yli-ihmiskonseptiin joita Nietzschen Zarahustra ajaa. Toisaalta yli-ihmisyyttä kuitenkin kuvaa ajatus hyvän ja pahan tuolle puolelle menemisestä. Tämä vihjaa siihen että Nietzsche on itse asiassa tavoitellut tässä herra- ja orjamoraalin tuolle puolelle menemistä. Nietzsche puhuu kaikkien moraaliarvojen uudelleenarvioinnille. ; Olisikin hylättävä dogmaattinen moraalijärjestelmä ja . Ei tarvita ulkopuolisia ehtoja hyvälle elämälle. Ihmiset eivät muutu tätä kautta nihilisteiksi vaan oman moraalinsa iloisiksi luojiksi. Tätä kautta Nietzschen suhde moraaliin onkin hyvin lähellä taiteilijan suhdetta taiteeseen; Hyvä taiteilija luo autenttisesti. Ja vain kalsea kaavamainen estettikko voisi sanoa että ollakseen kaunista tai taiteellista teoksen tulisi noudattaa tietynlaista kaavaa. Olipa tämä kaava sitten köyhän kansan maun mukainen koiranpentukitch tai eliitin postmodernin taiteen ihannointi.

Julmuus tai nihilisti ei ole kunnolla vapaa. Sillä syvä vapaus vaatii Nietzschelle syvää introspektiota. Ja Nietzschen mukaan puhdas egoistinen asenne ei ole tuottanut hänelle kovin suurta iloa. Sen sijaan hän korosti ihannehahmojaan. Niiden joukosta löytyy esimerkiksi Michel Montaigne, joka kohtasi elämässään suruja mutta joka ei lannistunut niistä vaan oli kuitenkin perussävyltään utelias, tiedonhaluinen ja iloinen. Julma pomottaja sortuu tottelemaan herramoraalin lokeroa ja ankea teiniangstaaja taas on ressentimentin läpitunkema. Hedonistiset sohvaperunat taas ovat pienten nautintojensa hämmentämiä passiivisia viimeisten aikojen ihmisiä. Tässä mielessä Nietzschen yli-ihmisyys on hyvin hankalasti saavutettava asia.

---

Lähteet:
Friedrich Nietzsche, ”Ecce homo: Wie man wird, was man ist” (1888) [suom. ”Ecce homo”]
Friedrich Nietzsche, ”Also sprach Zarathustra: Ein Buch für Alle und Keinen” (1891) [suom. ”Näin puhui Zarathustra”]

Maagikot

"The Magicians" -televisiosarja on kuvitteelliseen Brakebillsin yliopistoon sijoittuva sarja. Se on vähän kuin Harry Potteria rivomielisille 30 -vuotiaille. Sarja käyttää kliseitä, mutta naureskelee niille. Joitain konventioita rikotaan itsetarkoituksellisesti. Lisäksi sarjassa on kohtuullisen rivoja asioita, esimerkiksi mystisten olentojen sperman juomista taikajuomana. (On melko erikoista katsoa toteutusta, joka sitten välttelee ja peittelee asioita, jopa sievistelee. Sarjan tapahtumien sisältö ja niiden kuvaamisen tapa ovat koko sarjan ajan jännitteisiä.)

Sarja tekee fantasiakliseille hieman samaa mitä "Deadpool" -hahmo tekee supersankareille. (Joskin huomattavasti laimeammin ja vähemmän hauskasti.) Kohteeksi otetaan (1) tuttu asia, jonka (2) konventioita käytetään tapahtumien perustana ja sitten (3) näitä konventioita jotenkin tiedostetaan sarjan sisäisessä maailmassa ja (4) sitten ne tehdään naurettaviksi.

Deadpool rikkoo "neljättä seinää", mutta tämä ohjelmasarja ei sentään tee niin. Se kuitenkin tunnistaa fantasiakliseet. Ja käyttää tähän materiaalina fantasiaklisettä, sitä että jokin fantasiakirja tarjoaa usein fantasiakirjoissa pääsyn fantasiamaailmaan. Tässäkin taikuussarjassa on fantasiamaailma ja tästä kertova kirja. Joka sitten luo maailman konventiot tutuksi. Katsojille tuttuihin konventioihin voidaan viitata tarinamaailmassa, kun ne ovat hahmoille kirjan kautta selviä.

Tämä tekee "The Magicianista" hyvin postmodernin sarjan. Tässä yhteydessä postmodernismi tarkoittaa sitä, että hylätään perinteisessä maailmankuvallisuudessa keskeiseksi asetetut narraatiot. Tarkalleen ottaen siten, että se kyseenalaistaa ilmiselvyyksinä ja tosiasioina kuvatut asiat. Perinteet ovatkin tätä kautta enemmänkin fakkiutuneita kliseitä.

Tämä voisi johtaa kyynisyyteen. Mutta tämänlaista voi olla vielä vaikeaa nähdä kunnollisena postmodernismina. Sillä niissä kuitenkin roikutaan siinä että maailman pitäisi olla niiden perinteisten konventioiden mukana. Tässä mielessä perinteinen komiikka voi monesti näyttää ikonoklasmissaan postmodernilta. Mutta ne ovat kuitenkin enemmänkin kiinni perinteisissä arvoissa. Charlie Chaplin esimerkiksi "Nykyaika" -elokuvassaan pilkkaa ja riipii alas teollistumiseen liittyviä utopioita. Mutta perusviesti ja "sadun sanoma" ovat kuitenkin hyvin perinteisiä. Ne eivät irtaudu tai pyri irtautumaan konventionaalisesta maailmasta, pikemminkin näyttää että perinteiset ihanteet eivät toteudu kaikilta osin asioissa joihin niitä usein tavataan liittää.

Moni "alleviivatusti" postmoderni tekele toimiikin kuten "The Magicians" -sarja. Ne sanovat, että "meille on valehdeltu koko meidän ikämme". Mutta tästä ei katkeroiduta. ; Tässä keinona on usein itse itseen referointi, metatasolle meneminen ja humorisointi. Tässä mielessä mittakaava on laajempi, kovempi ja ikonoklasmi laajempaa.

Kulttuurin tuntemustakin vaaditaan, sillä osa metatason itsetietoisuudesta on enemmänkin jonkinlaisia oikoteita nostalgiaan, kun sarja toisintaa tilanteita, kohtauksia ja vastaavia fantasiasarjoista ja elokuvista. Tämä viittausten ja sisäpiirinvitsien toistelu on irtautuvaa itsetietoisuutta jossa viitataan siihen että sarjan tapahtumat on jo nähty ennalta. Mutta samalla se näyttää tarjoavan samanlaisen paluun menneisyyteen kuin mikä paistaa jokaisen mummon elämäntarinaa (jälleen) kuunnellessa. (Ja joka ikisen humalaisen suomalaisen miehen inttijutuissa.)

Itsetiedostava ironinen naureskelu ei monien mielestä lisää mitään. Että tässä käytetään samoja konventioita kuin ennenkin. Näkemys on ymmärrettävä. Sillä "The Magicians" on hyvin vahvassa suhteessa modernismiin ja sitä edeltäviin arvomaailmoihin. Voidaankin sanoa että modernismi on postmoderneissa tarinoissa usein mukana samalla tavalla kuin modernismi kulkee sen nimessä. Se vaan kuvaa että ollaan sen jälkeen "Post". Mutta tätä osiota ei oikeastaan määritellä. Kerrotaan että nyt eletään jälkeistä aikaa. Mutta tätä uutuutta ei määritetä, ymmärrettävä ja määritelty asia on suhteessa menneisyyteen. Jota ei olla. Ainakaan siihen asti kunnes taas ollaan.

Tämänlainen reagointitapa vaikuttaa minusta olevan vähän samanlainen ongelma kuin Hegelillä. Ironian suhde jää tässä analyysissä vähälle. (Hegel ei oikein saanut ironisuutta mukaan apparaattiinsa.) Voidaan sanoa että postmodernismissa mukana oleva "uusi asia" on tavallaan vanha. Eli ironisuus. Tässä mielessä kyse ei ole vain siitä, että otetaan muiden tekemiä asioita, ei tehdä ja toteuteta mitään omaa, ja sitten vaan otetaan muutama halpa ja helppo nauru muiden kustannuksella.

Tämänlainen ylenkatseellisyys-särkemis -teoria unohtaa kyynistymisen voiman. Kyynistymisen jota vastaan postmodernismi taistelee ; Kyynistyminen on pettynyttä romanttisuutta, jossa ei osata päästää irti vanhan maailman suurista kertomuskista. Hieman kuten Nietzschen kohdalla tupataan unohtamaan se, että hänellä yli-ihmisyyteen kuului ajatus ikuisesta paluusta ja siitä että yli-ihmisyyteen ei kuulunut kaunaistuminen (ressentiment). En jaksa uskoa että tämä virhe molemmissa on satunnainen. Itse asiassa tuollainen virhe voi olla oleellista tehdä jos halutaan ajaa sitä, että kaikille olisikin hyväksi kertoa niitä suuria kertomuksia. (Joskus jopa olivatpa nämä totta tai eivät, joka on aika erikoista koska juuri tätä usein moititaan postmodernismissa. Kaksoisstandarditkin tuntuvat kuuluvan kuvioon tässä kohden.)

Jos joku näkee että metatason meneminen lisämetatasollekaan ei tuo mitään - eli että kierrättäminen ei ole uutuutta - unohtaa että filosofiassakin ajatteluperinteet ovat täynnä ideoita ja että hyvin harva itse asiassa tuottaa yhtään uutta ajatusta. (Harva edes ammattifilosofeista tekee niitä, vielä harvempi harrastelija.) Se mikä on uutta ovat yhdistelmät ja kompositiot.

Joka synnitön on, heittäkööt ensimmäiset 30 kiveä.

"30 Rock" on vanhahko komediasarja. Se on periaatteessa metakomediasarja komediantekijöistä ja se perustuu "löyhästi tosiasioihin", tarkalleen ottaen Tina Feyn kokemuksiin "Saturday Night Live" -ohjelman parissa. (Hän myös näyttelee ms. Lemonia sarjassa.) Tosiasiallisesti sarja on hieman enemmän jotain muuta. (Joskin siitä itse asiassa oppii ällistyttäviä tosiasioita komedianteosta, huumorin rakenteesta ja näyttelemisestä. Kenties siksi että aihepiiri on ollut sarjan tekijöille hyvin tuttu.)

Minä kuitenkin käytän sarjaa toisella tavalla. Sitä voidaan käyttää siihen, että demonstroidaan yli-ihmisyyden käsitettä.

Sarjassa käsitellään paljon kaupallisuutta, yritysjohtajuutta ja siihen liittyvää kilpailua. Joten varmasti yli-ihmisyyttä voisi hakea vaikka opportunistisesta ja kierosta Don Banksista. Miehestä joka sarjan alussa homoseksuaali, mutta on uransa puolesta valmis puukottamaan selkään ja mm. avioituu yhtiön pomon "mielenkiintoisen" tyttären kanssa saadakseen parannettua asemiaan. Nämä hahmot ovat kuitenkin jotain joita Nietzsche ei voisi hyväksyä. Sillä Banksin strategiaa kuvaa Nietzschen halveksina ressentiment. Tästä hyvänä esimerkkinä on se, miten hän yrittää neloskaudella kostaa, "vuoden odottelun jälkeen" vain saadakseen kostettua hävittyään epäreilussa pelissä. Banks edustanee hyvin vahvasti sitä stereotypiaa joka yli-ihmisyydestä liikkuu. Hänen moraalinsa joustaa ja hän on häikäilemätön ja on valmis tallaamaan muita ali-ihmisiksi.

Kenneth Parcell on sarjan eniten yli-ihmisihanteen mukaan toimiva hahmo. Tämä voi olla yllättävää ; Sillä hän on se hymyilevä harjoittelija-alainen jonka arvoksi ensin arvoidaan 7 dollaria. Ja jonka ja useiden vuosien harjoittelu ja ilmiselvästi ensiluokkainen omistautuminen ja työn taidokas suorittaminen muuttaa arvoa niin että hänen arvonsa on 5 dollaria.

Hänen työhönsä ei kuulu statusta tai arvostusta. Hän ei tallaa ketään. Hän on naïvi ja hahmoa kuvataan - niin sarjan sisällä kuin hahmon kuvauksissa televisiota katsovan yleisön parissa - tyhmänä. Lisäksi hän on hyvin ilmiselvästi kristitty. Hänen taustaansa kuvataan "äärimmäisen perähikiämäiseksi". Hän tulee "Stone Mountain" -nimiseltä paikkakunnalta josta opitaan sellaisia mielenkiintoisia yksityiskohtia että siellä jopa pormestarilla on luteita. Tosin pormestari on myös hevonen. Joka, kaikeksi onneksi, kuitenkin käyttää housuja. Hän on maalainen, ei-kaupunkilainen vaikka on asunut yhdessä suurimmista suurkaupungeista vuosia. Hän on se tyyppi joka jää ulos tärkeistä statushierarkioista. (Tai kuten sarja itse asian asettelee : "neither wealthy nor circumcised".)

Kuitenkin kun katsoo tarkemmin, itse asiassa yhtään tarkemmin, korostuvat uudet seikat. Esimerkiksi Parcellin ikään liittyy mysteeri. Sitä ei koskaan paljasteta, mutta sarjan hieman viistossa todellisuudessa on itse asiassa mahdollista että hän on ikuinen. Siis sanan täydellisessä merkityksessä. Hän on myös aina iloinen eikä anna vaikeuksien latistaa itseään. Itse asiassa hän osoittaa teoillaan, ratkaisuillaan ja sanomisillaan sitä, että hän on ehdottoman tyytyväinen juuri siinä matalatason suorittavassa ja huonosti palkatussa työssä missä hän on. (Ja Parcellin nimi on synonyymi rehellisyydelle.) Hän ei halua ylennystä. Hän on valmis menemään lakkoon kun laki säätää, että työtä ei saa tehdä yli 16 tuntia. Hän rakastaa kahta asiaa ("everybody and television") ja hänen työnsä tarjoaa häntä itseään tyydyttävän pääsyn molempiin.

Itse asiassa jos hänestä tiedetään jotain, niin yksi asia näkyy välähdyksenomaisesti lähes kaikessa mitä hän tekee. Hän on itse asiassa sarjan kompetentein hahmo. Hän kykenee ilmeisesti puhumaan kaikkia mahdollisia kieliä, sillä hän keskustelee ja vastaa sujuvasti vierailla kielillä (mm. kiinaksi ja latinaksi) sarjan aikana. Hän on voittamaton pokerissa. Hän tietää uskomattoman määrän triviaa televisiotyöstä. Näyttelijät ja komediantekijät kokevat hänet eräässä jaksossa uhkana koska hän viihdyttää ihmisiä hissimatkoilla paremmin kuin mitä he tekevät näyttämöllä. Ja hän suorittaa mitä ihmeellisempiä asiakaspalvelullisia tekoja näyttelijöiden puolesta. Hän suorittaa työnsä aina täydellisesti (lukuunottamatta sitä jaksoa kun hän innostuu kahvista). Ulkopuolisesta tarkkailijasta tuntuu että miehen talentit jäävät huomaamatta ja turhiksi. (Turhiksi kuten Parcellin äidin yliopiston tohtorintutkinto!) Parcell vaikuttaa tyhmältä koska jostain syystä länsimaisessa elämänmenossa ystävällisyys ja iloisuus ovat heikkouksia eli tyhmyyttä.

Parcellin hahmo kuvastaa kaunatonta omaan asiaansa omistautumista tavalla jossa taito ja yrittäminen kohtaa sen, että ei välitetä hittojakaan siitä mitä muut sanovat. Aito Nietzscheläinen yli-ihminen ei aktiivisesti tuhoa ja tallaa vaan tuho tulee korkeintaan sivutuotteena sitä kautta että kun luo uutta, niin siinä tulee helposti muutettua jotain muuta. Parcell tuottaa sivutuotteenaan sellaisia asioita kuin kilpailuyhteiskunnan arvostusten halveksimista - hänelle ei ole väliä onko asia "hyväksyttävää New Yorkissa vai ei", tärkeintä on että tekee hyvin. Toisaalta hän tuntuu itsekin tiedostavan lakkojaksossa, että hänellä on negatiivinen vaikutus palkkaamiseen. Sillä kun yhtiö uhkaa säästösuyistä lopettaa harjoittelijoiden palkkaamisen tyystin, hän selittää että sitten harjoittelijoiden töihin pitäisi palkata joku ei-harjoittelija joka vaatisi kovempaa palkkaa eikä olisi valmis niihin työehtoihin. (Joihin hän itse hakee tavallaan huononnusta koska hän haluaa tehdä sitä aina vaan enemmän.) Muut ovat hänelle häijyjä mutta hän ei katkeroidu ja masennu - kuten normaali terve ihminen tekee. (Kuten sarjassa nostetaan esiin muutamaan otteeseen. Assistenttien työ on oikeasti kyynistävää.) Parcell myös vastaa aivan selvästi Nietzschen tärkeimpään yli-ihmisyyttä koskevaan haasteeseen, ikuisen paluun kysymykseen. Hän tekisi joka päivä saman, koska jokainen päivä on sama. Parcell on tässä mielessä todellinen taiteilija sanan Nietzscheläisessä mielessä.

Itse asiassa jos miettii miksi Nietzsche moitti kristinuskoa, niin täytyy nähdä että se johtuu siitä että Nietzsche kuvasi kirkkoa ja uskontoa hyvinkin Don Banksin kaltaiseksi. Kirkko asetti ihmisiä ali-ihmisyyteen aivan kuten Banks halveksuu niitä jotka tienaavat häntä vähemmän. Nietzsche vihasi orjamoraaliin asettamista. Tätä voi olla vaikeaa ymmärtää jos (a) ei hyväksi Nietzschen tapaa käsitellä kirkkoa ja (b) luulee että Don Banks edustaa yli-ihmisyyttä. Nietzschen mukaan yli-ihmisyyttä enemmänkin tarvittiin sen vuoksi että kirkko tallasi ihmisiä ja käyttäytyi kuin Don Banks. Stereotypioiden yli-ihmiskuvat ovat siis oikeastaan se mitä aito yli-ihminen voisi vastustaa.

Viha ja järjen sumeneminen

"Ernest Hemingway once wrote, "The world is a fine place and worth fighting for." I agree with the second part."
(Seven)

Suomen vastarintaliikkeen toimintaa on arvosteltu kovasti. Yhtenä teemana on ollut se, että viha nähdään jonain joka sumentaa heidän arvostelukykynsä. Näkemys on vanha. Järki ja tunteet erotetaan toisistaan. Toisaalta nähdään että viha veisi jonnekin ihmisyyden vieraille teille, jonnekin joka on kaukana normaalista yleisinhimillisyydestä. Vihainen ihminen ei siis ole ikään kuin oma itsensä. Nämä yleistykset on hyvä ottaa liioitteluina. Mutta niiden kautta voidaan demonstroida jotain.

Ensimmäinen ja kenties tärkein asia on se, että viha ja kauna ovat ihmiselle hyvin tavallisia tunteita. Esimerkiksi itse olen äärimmäisen kiukkuinen ja kaunainen olento. Olen kenties täysin kyvytön antamaan mitään anteeksi. (Paitsi unohtamalla.) Ja elämäni koostuukin vahvoissa määrin syyllisyyden ja kaunan sekaisissa tunnelmissa. ; Uskallan sanoa että kaikki ovat jossain määrin vihaisia mutta toiset ovat vihaisempia kuin toiset. Ja kun katsoo niitä malleja joita vihaiset saavat ohjatakseen toimintaansa, ne ovat keinoja jotka tulevat niiltä vähemmän vihaisilta ja jotka ovat luultavasti sellaisia että ne toimivat heille. ; Teesini on, että vihaisuus on yleistä, jotain jota ei voi manata pois ja jolle pitää tehdä jotain muuta.

Vihaisuus on yleistä.

Enkä ole tässä yksin ; Martin Daly ja Margo Wilson ovatkin kirjassaan "Homicide" kuvanneet sitä miten verikosto esiintyy suurimmassa osassa kulttuureita. Itse asiassa viha on suoraan koodattuna aivoihimme. Aivoissamme on kohta vihalle (rage circuit), joka on yksinkertaisesti "reititin" joka yhdistää keskiaivomme hypotalamukseen ja amygdalaan. Tätä piiriä on tutkittu niin ihmisillä kuin eläimillä ; alueen aktivointi laitteilla saa eläimet käyttäytymään kuten sen lajin edustajat käyttäytyvät raivoissaan. Viha on itse asiassa mekaanisesti ja muutenkin melko keskeinen osa aivojamme. (Tämä ei varmasti yllätä ketään evoluutioteorian kannattajaa.)

Steven Pinker on tutkinut kostamisen innokkuutta ja hän on havainnut sen olevan tavallista, jopa niin että ihmiset saavat nautintoa kostamisesta ja erikseen etsivät siihen mahdollisuuksia. Hän on myös koostanut muiden alan tutkijoiden näkemyksiä kirjaansa "The Better Angels of our Nature". (Teos ei otsikostaan huolimatta ole teologinen.)

Matt Ridley kuvaa "Jalouden alkuperä" -teoksessa myös ihmisten kostamisherkkyyttä. Siinä erikoista on se, että kostamiseen usein panostetaan jopa enemmän kuin olisi kannattavaa kun otetaan huomio huijaamisen tuottamasta haitasta. Selitystä haetaan peliteoriasta. Ylirankaisulla vähennetään niiden strategioiden kannattavuutta joissa huijataan. Näin vahvaa yhteistyötä vaativat strategiat saavat tukea. Näin ollen kostaminen on eräässä mielessä äärimmäisen sosiaalista, sellaisessa heimoa puolustavassa hengessä.

Viha on siis yleistä. Ei ole mielenkiintoista selittää Suomen vastarintaliikkeen toimintaa vihan kautta. Kysymys on enemmänkin siitä miten tätä vihaa hallitaan ja kanavoidaan.

Vihan kanavoimisesta.

Ajatus on ollut tuttu kauan. Itse mielelläni katson asiaa Nietzschen kautta. Hän esitti että moni ihminen saa aikaan tulosta usein negatiivisiksi katsotuista piirteistä. Kateus voi kannustaa ahkeruuteen. Vihamies voi olla motiivi tutustua hänen esittämiinsä argumentteihin ja niiden debunkkaukseen. Nietzsche jakoikin negatiivisiin asioihin suhtautuvat asenteet kahtia ; Oli kaunaista ressentimentiä jossa ei olla luovia vaan haudotaan kostoa ja destruktiivista. Sen lisäksi on luovaa sublimointia jossa likaiset motiivit tuottavatkin jotain kaunusta joka on destruktiivista korkeintaan siinä mielessä että usein jokin vanha asia vaatii muuttamista tai jopa rikkomista jotta sen tilalle saadaan tuotettua jotain muuta, jotain uutta ja hienompaa.

Ihminen tarvitseekin keinoja vihan käsittelyyn eikä siihen että ihminen muuttuisi täysin ei-raivoisaksi. ; Hannu Lauerma kertoo "hyvän kääntöpuoli" kirjassaan miten esimerkiksi huumori on kypsän ihmisen suojausmenetelmä. Ihmisillä on usein jopa kostofantasioita ja vihaa, ja terveet ihmiset kykenevät näkemään niissä koomisuutta. Ongelmatapaukset eivät. Eipä ihme, että "Viiltävimpään huumoriin sisältyy tuskaa, ja se onkin keino käsitellä sitä. Monien suurien humoristien on sanottu olleen melankolisia ja vakavilta vaikuttavia persoonia. Huumorin avulla tarkastellaan usein ihmisen pienuutta ja vajavaisuutta, aggressiota, seksiä ja kuolemaa."

Stephen Pinker onkin katsonut että kostonhimon aktivoitumista on vähennettävä muutamalla tavalla;
1: Vahva esivalta tai jokin muu vastaava auktoriteetti joka voi rangaista teoista.
2: Usko siihen että on olemassa jokin legitimoiva voima joka vaikkapa antaa esivallalle oikeutuksen. Yleinen ajatus inhimillisistä arvoista ovat tässä tärkeitä.
3: Kasvattamalla empatiakykyä erilaisiin ihmisiin. Kun kykenee tuntemaan toisten ajatukset ja myötäelämään heidän kärsimyksiään, kostamisen tarve vähenee.
4: Löytämällä yhteisiä tavoitteita vihollistensa kanssa.
5: Luomalla itsensä ympärille harmittomuuden auran. Etenkin jos pyytää omia pahoja tekojaan anteeksi, ja tekee tämän itselleen kalliilla tavalla. Tämä on siitä hyvä keino, että se vähentää sekä omaa kostonhalua että muiden kostonhalua voimakkaasti.

Näiden lisäksi olen huomannut hedelmälliseksi ns. distraktion. Itsen häiritsemisen. Minun kaunaisuuteni on oikeasti ongelmallisella tasolla ja se vaikeuttaa elämääni huomattavasti. Kaunaiset ajatukset alkavat helposti pyörimään mielessä. Ja pelkkä niiden torjunta johtaa jotakuinkin siihen mitä Dostojevski kuvasi käskiessään että älä ajattele sinisilmäistä jääkarhua. Hän demonstroi miten vaikeaa tälläisen yrittäminen on. Dostojevski korostikin että yrittäminen saa jääkarhun mieleen ainakin kerran minuutissa. Daniel Wegner on tutkinut sitä miten ihmisen mieli toimii nimenomaan näin. Wegner liittää sen "ironisiin prosesseihin" (ironic processes). Hän on havainnoinut että ajatuksen saa pois mielestä tekemällä jotain muuta. Olen huomannut tämän olevan hyvin produktiivista. Kun viha pakottaa tekemään jotain, harjoittelutunteja kertyy kuin ilmaiseksi.

Kuinka minusta ei ole nihilistiksi

Kalle Haatanen on kirjoittanut hauskan pienen kirjan nimeltä "Ei voisi vähempää kiinnostaa". Teos käsittelee nihilismin filosofiaa.

Haatanen toisaalta kuvaa kirjassaan sitä miten arkikielessä sana on menettänyt merkityksensä, laimentunut joksikin käytännössä sisällyksettömäksi. Sanaksi jolla on lähinnä negatiivisia konnotaatioita ja joiden sanomisesta tulee sivistynyt vaikutelma vaikka sisältö "olet nihilisti" onkin sisällöltään suunnilleen samantyylinen asenteen ilmaisu kuin "olet kakkapää". Määrittelemätön "nihilismi" edustaa minustakin tyhjää kielenkäyttöä. Se on sen tyylinen rinnastus että jos sellaisia käyttää ja pitää itseään älyllisenä ihmisenä, voi saman tien ryhtyä äärimmäisen postmodernin filosofian kannattajaksi ja ryhtyä käsiterunoilemaan.

Nihilismin voikin sovittaa ties mihin yhteyteen "Yhtäältä biologinen reduktionismi kiistää ihmisen erityisyyden, puhumattakaan kaikista hienoista moraalisista rakennelmistamme. Toisaalta uskonnollinen reduktionismi luovuttaa kaiken inhimillisen älykkyyden mysteerin alttarille. Nihilistejä molemmat." Ja jopa "Joskus merkitys on kyllä hupaisan epäselvä. Tätä kirjoittaessani olen huomannut, että sanalla nihilismi on viitattu lehdistössä esimerkiksi yhteen syksyn muodin megatrendeistä."

Tämän lisäksi hän tietysti käsittelee myös määritellympää nihilismiä.

Haatasen kirjaa lukiessa on itse asiassa melkoisen selvää että minusta ei saa nihilistiä oikein mitenkään. Haatanen esittelee Nietzschen maailman korostamalla että on klassiseen tapaan ajatelleita, viimeisten aikojen ihmisiä ja yli-ihmisiä.

Haatanen käyttää aikaa nihilismiin joten hän kutsuu viimeisten aikojen ihmisiä passiivisiksi nihilisteiksi ja yli-ihmisiä aktiivisiksi nihilisteiksi. Tämä onkin tarpeen sillä Nietzschen yli-ihmistä sanotaan joskus nihilistiseksi ja tätä kautta esitetään että Nietzsche kannattaisi nihilismiä. Kuitenkin samalla Nietzsche itse kutsuu viimeisten aikojen ihmisiä nihilisteiksi ja pitää näitä vastustettavina joten olisi itse asiassa oikeampaa sanoa että Nietzsche pyrkii nimenomaan nihilismin ylittämiseen. Sillä ihanteellisena viimeisten aikojen ihmisten elämäntapaa hän ei pitänyt.

Taustalla on perinteinen ajatus siitä, että asiat ansaitaan. "Ei onnellisuus antiikin kreikkalaisillekaan mikään vastenmielinen ilmiö ollut, mutta se tuli ansaita elämässä Teoilla ja Sanoilla". Nämä teot ja sanat olivat ideologioita, joissa usein korostuu vaikka platonistinen henki siitä että todellinen ideamaailma on jotain hienoa ja fyysinen maailma on sen kalpea ja epäonnistunut heijastuma, vähemmän oleellinen, vähemmän tosi. Nietzsche näkee tämänlaista maailmaa orjamoraalisena ja tämänlaisia voimia elämälle vieraina voimina.

Passiivinen nihilisti sitten irtautuu tästä. "Se on "viimeisten ihmisten" elämää. "Viimeinen ihminen" ei enää tunne valtaa eikä vallantahtoa, vaan vain tahtoo mahdollisimman pitkän ja turvatun elämän." ... "Jos hän jotain sisältöä elämälleen kaipaa, se on kaikkien aristokraattisten ja antiikin Kreikasta oppinsa ammentavien filosofien perivihollinen: hyötyajattelun, utilitarismin ja ansaitsemattomuuden tuoma onnellisuus." Tämä johtaa halpojen huvitusten täyttämään pinnalliseen kulutuselämäntapaan. "Passiivinen nihilismi on altistumista pienuudelle, silkan onnen tavoittelulle, Totuuden, Kauneuden ja Suuruuden unohtamiselle, pahaiselle kauppiasmoraalille, kaiken tasapäistymiselle ja uskonnolliselle synnintunnon sisäisyydelle."

Herramoraalista yli-ihmistä taas kuvataan aristokraattisen estetiikan keinoin. Moni ajattelee että herruus korostaisi köyhien kyykkyyn laittamista. Mutta tämä on itse asiassa hyvin kaukana Nietzschen mallista. Haatanen kuvaa asian seuraavalla tavalla "Nietzschen antiikin kreikkalainen, pakanallinen ja dionyysinen maailmankuva halveksuu elämää joka pyrkii vain varjelemaan elämää sen itsensä vuoksi. Sellainen elämä on vain käpertymistä omahyväiseen ja kaunaiseen kuoreen." ... "Yli-ihminen on nietzscheläisen käsitteistön ihmisfiguuri (kenties toive) joka ei enää tunne kaunaa." ... "ei tunne sääliä - koska hän rakastaa elämää."

Itse asiassa Haatanen käyttää Pekka-Eric Auvista erikoisena esimerkkinä hahmosta joka kyllä ihailee näennäisesti Nietzscheä mutta joka ei ole ollenkaan Nietzschen ihanteen mukainen. "Mutta että hyvän ja pahan tuolle puolelle nouseminen tarkoittaisi pahaista vallitsevan säälimoraalin vastustamista ja sen nimissä alempiarvoisten tappamista! Ei." Syynä on juuri kaunaisuus. "Tuollainen vastustaminen ja nurinpäin kääntäminen itse asiassa vain säilyttää kyseisen moraalin sen käänteisessä muodossa. Se on kaunainen reaktio kaunamoralistisessa maailmassa." Myöhemmin korostuu että "yli-ihminen ei koskaan toimisi reaktiivisesti, vastaisi väkivallalla johonkin olosuhteeseen tai olotilaan ja hyökkäisi kaunaisesti sitä vastaan. Yli-ihmisen destruktiivisuus on uuden luomisessa" ... "Destruktion kohde on vanha arvomaailma, mutta vain siinä mielessä että uuden luominen tuhoaa aina vanhaa."

Nihilismi, not for me.

Näiden opit ovat siitä hauskoja että niiden sisältö demonstroi melko vahvasti sen miten minusta ei saa nihilistiä. Ei aktiivista nihilistiä eikä passiivista nihilismiä. Syynä on se että olen äärimmäisen kaunainen ihminen.

Tämä kauna kertoo että asioilla on minulle merkitys. Se ei voi olla passiivista nihilismiä. Vihainen ja aggressiivinen passiivinen nihilisti on määritelmällisesti mahdottomuus. Ja aivan yhtä määritelmällisesti se estää minua olemasta yli-ihminen, aktiivinen nihilisti.

Onkin jännittävää miten tietyssä mielessä olen hyvin "stereotyypinmukainen nihilisti" sanan arkimerkityksessä. Olen jossain määrin "ihmisvihaaja", hieman synkeä, äärimmäisen ironinen, negatiivinen ja ihmisistä sekä ideologisista instituutioista irtautuva. En ole kiinnostunut ihmisistä, enkä välitä heidän mielipiteistään vain siksi että heillä on sellaiset.

Tämä "ihmiset eivät kiinnosta minua" on kuitenkin hyvin rajattua. Minua ei kiinnosta mitä mieltä ihmiset ovat, tai ovatko he samaa mieltä kanssani tai muuttuvatko heidän mielipiteensä keskustelun kautta. (Minua kiinnostaa vain se, tarjoavatko he minulle älyllistä viihdettä vai eivät.) Minua ei kiinnosta mitä mieltä he ovat minusta. Ennen kaikkea en tule surulliseksi tuskasta joka kohdistuu ihmisiin joista en pidä ja tässä mielessä en välitä heidän kärsimykestään.

Kaunaisuuteni ilmaiseekin sitä että joku kohtelee minua väärin tai on ärsyttävä. Ja sitten tämä ihminen ei ikään kuin ole ihminen vaan saa merkityksensä vain tuon tekemänsä teon kautta. Hän siis pelkistyy kenties pelkästään noiksi yksittäisiksi teoiksi, ajallisiksi ja lyhytaikaisiksi. Ja tämän teon kautta nämä ihmiset merkitsevät, kiinnostavat ja vaikuttavat valtavasti. Voi jopa sanoa että orjuutan itseni sillä että välitän niin sikana siitä mitä epäreilua tai julmaa joku ihminen on minulle tehnyt.

Nihilisti ei tee tämänlaista. Siinä on liikaa kiukkua jotta se olisi merkityksetöntä. Siinä on liikaa kaunaista merkitystä jotta se olisi esteettistä, dionyysistä, luovaa, aristokraattista ja vapaata. Minun punahehkuinen vihani on kaikille osapuolille destruktiivista. (Tosin olen tiettävästi kyvytön antamaan anteeksi mitään, edes yrittämällä, joten se siitä.) Olen äärimmäisen reaktiivinen ja välineellistän valtaosan ihmiskohtaamisistani "juttujen opettelun" näkökulmiin, joiden ydin on siinä "mitä minä henkilökohtaisesti saan, jota en voi muualta saada". Nietzschen maailmassa tämänlainen toimija edustaa orjamoraalia par excellance. Ja teen tämän kaiken ihan ilman kristinoppia.

Nietzsche käy lankeemuksen edellä?

"All great things occur away from glory and the marketplace: the inventors of new values have always lived away from glory and the marketplace."
(Friedrich Nietzsche, "Thus Spoke Zarathustra", p. 79)

Jukka Kivimäki kirjoitti "Kotimaan" blogiinsa otsikolla "Pride comes before a fall - Ylpeys käy lankeemuksen edellä". Hän kirjoittaa terveestä itsetunnosta ja vastaavasta. "Omasta onnistumisestamme voimme hyvällä omalla tunnolle kokea mielihyvää, mutta ylpeilyyn meillä ei sittenkään taida olla varaa. Terveen itsetunnon ja ylpeyden ero voi tuntua hiuksen hienolta, mutta se on todella merkittävä." Ja tältä osin hän on sitä mieltä että Pride -kampanjan nimi on hieman huono.

Filosofia kiinnostavaksi asia muuttui kun Jari Haukka saapuu kommentoimaan Nietzschen filosofiasta. "“HelsinkiPride” on mielestäni varsin onnistunut nimivalinta. Se kuvastaa tyhjentävästi aikamme ideologiaa. Valtaideologian eli kapitalistisen nihilismin ydin on yksilön täydellinen, pidäkkeetön vapaus. Tämä saksalaisen filosofi Nietzschen kuvaama yli-ihmisideologia tunnustaa ainoaksi mitaksi ihmisen oman tahdon toteuttamisen. Ei ole oikeaa tai väärää, vain oman itsensä toteuttaminen on tärkeää. Tämä tietysti on ihanteellisen ideologia kulutuskeskeiseen kapitalismiin, jossa ihmisen päähänpistojen toteuttaminen on taloudellisen toiminnan päämäärä. On tietysti itsestään selvää, että kyseessä oleva yli-ihmisuskonto on täysin antikristillinen elämänkatsomus. Kristittyjen on kuitenkin hyvä välillä muistaa, millaisen ideologian alaisuudessa toimimme."

Kommentin asiavirheet...

Teema on hieman erikoinen. Hän näyttää sekoittavan konsepteja hyvin ankarasti. Nietzsche mainitaan samassa yhteydessä kuin kapitalistinen nihilismi. Lisäksi esitetään että nihilismi ja yli-ihmisoppi ovat yksi ja sama asia. Tekstikokonaisuus näyttää siltä snobbailevalta tekoälykkyydeltä jota filosofiaa osaamattomat idiootit tekevät voidakseen päteä. Termi jota käytetään lähtökohtaisesti virheellisesti ei ole filosofista eksaktiutta. Se on sitä että sanaa käytetään jotta väitetty muuttuisi todeksi. Koska sillä on lähdeviite niin sitten se myös olisi näin. Name drop asiavirheillä ei ole asiallisen järkevän ihmisen strategia.

Kapitalistinen nihilismi on jotain josta Slavoj Zizek puhuu kapitalismin kritiikkinä. Jos kapitalismin ja Nietzschen filosofian yhteyttä lähtee hakemaan, joutuu tutustumaan sen tyyliseen aineistoon kuin "Friedrich Nietzsche’s Critique of Christianity and Capitalism". Tai astetta vakavampaan "Beyond Goods and Services: Toward a Nietzschean Critique of Capitalism". Tämä ei ole mikään ihme. Sillä Nietzsche asettui kärsimystä välttävää hedonismia vastaan ; Nietzschen irtiotto Schopenhauerin filosofiaan on hyvin keskeinen ymmärrettävä asia koko hänen opissaan. Nietzsche korosti että saavutukset vaativat myös kärsimystä. Ja näin ollen se joka haluaa nauttia joutuu väistämättä ponnistelemaan ja kärsimään. (Hän ei toki ole sadomasokisti, kaikki kärsimys ei johda nautintoon. Mutta nautintoa ei ole ilman kärsimystä.) "Iloisessa tieteessä" hän esittääkin aivan suoraan että "Mielihyvä ja mielipaha ovat nuoralla yhteen sidottuja niin, että joka tahtoo saada mahdollisimman paljon toista, täytyy saada mahdollisimman paljon myös toista."

Kristityt korostavat usein että kapitalismi, hedonismi, arvotyhjiö ja nihilismi olisivat sama asia. Ja sitovat nämä kaikki nimenomaan Nietzscheen. Mikä on omituista. Sillä jos hedonismi on arvotyhjiötä tai arvojen puutetta, miten se voisi olla hedonismia joka on sitä että arvot perustellaan nautinnoilla? Samoin Nietzsche ei teknisesti ottaen esittänyt että yli-ihminen olisi sama kuin viimeisten aikojen ihminen. Itse asiassa on enemmänkin niin että yli-ihminen on hyvän ja pahan tuolla puolen ponnistellen ja kärsien, kun taas nihilisti on joku joka nauttii pinnallisista huvituksista ja pyrkii kärsimysten minimoimiseen.

Samoin on tiedostettava että kapitalismi on hyvin apolloninen järjestelmä, jossa maailmaa ymmärretään ja toimitaan kuin se olisi hyvinkin jokin suuri systeemi. Ja Nietzsche piti tämänlaista hyvin epäesteettisenä, hänen mukaansa maailma ei ole ymmärrettävissä ja hallittavissa oleva järjestelmä, sellainen kuin markkinatalous tai markkinavoimat. (Epäesteettisyys oli hänen silmissään suunnilleen suurin synti, hän esimerkiksi dissasi evoluutioteoriaa koska se oli liian apolloninen.) Nietzschen maailmassa rahanteko, työ ja markkinapaikka olivat ressentimenttiä lietsovaa. Ressentiment, hyvin tietynlainen kaunaisuus, oli sitä että ihmiset tekivät jotain asioita joita he eivät autenttisesti tekisi, ja luovat halveksuntaa niitä kohtaan jotka tekevät toisin. Ressentimenttiä on esimerkiksi se, että ihmisen tekee mieli tehdä jotain mutta tätä kutsutaan synniksi. Ja sitten kun muut tekevät toisin, heitä halutaan häväistä ja luodaan vaikka helvettikuvaelmaa. Markkinatalouden kohdalla rahanhankinta muuttuu helpposti sellaiseksi että esimerkiksi downshiftaamista halveksitaan. Ressentiment -luonne takaa että Nietzdhelle nämä asiat ovat moraalin alapuolella. "Vapaa ihminen" ei tähtää rahaan, raha ja pinnalliset huvitukset kuuluvat siihen maailmaan jota sekä orjamoraalissa että viimeisten aikojen ihmisten laiskanpulskeassa nihilismissä olevat harrastavat. Yli-ihminen nousee tämänlaisten yläpuolelle. Ei kahlehdi itseään johonkin apollonisiin markkinavoimiin joita kuvittelee ymmärtävänsä ja joiden kautta luulee voivansa hallita muita ihmisiä, tuomiten muut ei-vapauteen.

Yhteys kapitalismiin syntyy suunnilleen samalla tavalla kuin Nietzschen yhdistäminen natsismiin. Ei sitä kautta mitä Nietzschen tekstit itse asiassa sanovat. Vaan sitä kautta että miten hänen sanomisiaan on väännelty ja väärinkäsitetty. Kapitalismi-nihilismi -klikin takaa löytyy sellainen epäajattelija kuin Ayn Rand. Hän ihaili Nietzscheä. Tämä ihailu voi monista tarkoittaa samaa kuin seuraaminen. Tosiasiassa uusliberalismissa on vahvoja anti-nietzscheläisiä teemoja. Nykyaikana moni ei välitä tästä, koska nihilismi on vain epämääräinen negatiivisia konnotaatioita sisältävä sivistyssana, ja hänen yhteydessään voidaan raiskata näppäimistöä kirjoittamalla tosiasiassa harvan ihmisen seuraaman ja vielä harvemman ymmärtämän saksalaisen filosofin nimen. (Nimen, jonka oikeinkirjoittaminen on peräti niin viheliäistä että moni tekee sen tiettävästi copy-pasteamalla sen wikipediasta.)

Ylpeyskin on jonkinlainen sivutuote, jos sekään. Nietzschellä on esimerkiksi seuraavia lausuntoja ylpeyteen ; "Memory says, 'I did that.' Pride replies, 'I could not have done that.' Eventually, memory yields." ja "Nothing has been purchased more dearly than the little bit of reason and sense of freedom which now constitutes our pride." Autenttisuus, luovuus, esteettisyys ja vastaavat ovat Nietzschen kantavia teemoja. Hän itse asiassa korostaa iloisuutta yli ylpeyden. Ylpeys on enemmänkin ansa. Yli-ihmistä kuvaa toki häpeän poissaolo, mutta vaatii melko väkisinvääntämistä että tästä saadaan ylpeyttä.

Nyt olemme nousseet asiavirheiden tuolle puolen.

Toki tämän jälkeen voidaan ymmärtää mitä Haukka on todennäköisesti tarkoittanut. Se voi olla ansiokasta asiavirheistä huolimatta. Tämä mahdollisuus ei toki aktualisoidu tässä tietyssä kommentissa. Mutta asia tulee kuitenkin käsitellä tämän mainitun lisäksi.

Nimittäin se, että kristillisessä tematiikassa "ylpeys käy lankeemuksen edellä". Ja tässä ylpeys nähdään hyvin laajassa merkityksessä. Usein tämä laaja merkitys tarkoittaa sitä että kristityillä aatetovereilla on Jumalan tuoma varmuus sen sijaan että he olisivat egoistisia kaikkitietäviä jotka tunkisivat ylpeästi kertomaan näkemyksiään ja demonstroimaan erinomaisuuttaan. Se vain näyttää ihan samalta. Mutta se ei ole ylpeyttä koska he ovat kristittyjä. He vain "pelastavat heikoilta jäiltä" ja "tiedottavat" sellaisella asenteella joka kuuluu itsestään liikaa luulevien egopullistumasta kärsivien nenäkkäiden pikkupoikien asennevalikkoon.

Tosiasiassa syntiset, kuten homoseksuaalit, kohtaavat häpäisyä. Kristityt yrittävät herättää heissä häpeää. Sillä synnintuntoon kannustaminen on heidän filosofiassaan hyve. Ja uskonnonvapaus kehottaa heitä olemaan asiaansa julistavia pikkusosiopaatteja jotka egoillessaan ensin tallaavat ihmsiten päälle ja sitten vaativat näitä ihmisiä pyytämään anteeksi tästä tallaamisesta aiheutunutta vaivaa. Kristittyjen teemana on häpeänherättäminen. Se, että homo ei ymmärrä hävetä vihastuttaa monia. Siksi homojen vastustaminen onkin yllättävän ankaraa.

Pride -kulkueen nimen tausta onkin juuri se, että he sanovat että vaikka heitä yritetään häpäistä niin he eivät häpeä. Ja kuten Adorno vihjasi, ihmisiä ei eniten ärsytä se että joku tekee väärin, vaan se että ihmiset tekevät väärin ja ovat onnellisia tästä huolimatta. Onnellinen syntinen loukkaa kristittyä. Siksi kristityille ateisti kelpaa jos ja vain jos ateisti kunnioittaa uskontoa sillä tietyllä tavalla että sanoo että olisi mielellään uskovainen koska se tekisi onnelliseksi, mutta ei voi ja siksi elo on voi kyynel. Siksi homoseksuaali joka on kaapissa eikä mene avioliittoon tai muutenkaan korosta voivansa saavuttaa monien tärkeinä pitämiä asioita, on heille aivan OK. He itse sanovat tämän kutakuinkin niin että he eivät vihaa homoseksuaaleja. Ja ovat siinä puoliksi oikeassa. Tosiasiassa he vihaavat onnellisia homoseksuaaleja, ja määrittelevät uskontosaivarteluilla nämä raivostumistunteet - jotka näkyvät erilaisissa itkupotkuraivareissa joita he kyllä osaavat joka päivä tehdä, aikuiset ihmiset - joksikin muuksi kuin vihaksi. Kaikki muut onneksi näkevät mistä on kyse. (Jos huutaa naama punaisena ja pahastuu, ja vastustaa tiettyjen ihmisryhmien oikeuksia, on vihainen.)

Myrsky vesilasissa, eli trollaamisen etiikkaa

Olkoot maljamme ylitsevuotavaiset.
Tulkoon mittamme täyteen.
Kaatukoot kuppimme nurin.

Anssi Tiittanen kertoi "Seurakuntalaisen" -blogissaan siitä miten hänen blogipoistonsa johti sensuroimishuhuun. Hän korostaa että sensurointia ei ole tapahtunut. Että aluksi epäilyt huhuista olivat pieniä ja sitten ne saivat suuret mittasuhteet. Ja pian epäily oli muuttunut jo faktaksi siitä että tämä sensuuri paitsi voi olla niin myös ehdottomasti oli tapahtunut.

Tämä on siitä mielenkiintoinen asia, että olin itse ensimmäisten joukossa miettimässä blogipoiston takana olevia asioita. Nyt Tiittanen on palauttanut varsinaisen tekstin. Ja siinä on oleellisesti samat asiat kuin vanhassa ja hieman uusiakin. Hän huomauttaa lopuksi myös Streisand -efektin voimasta. "Tarinan opetus: jos haluat bloggauksellesi huomiota, huolehdi, että joku (esim. sinä itse) sensuroi sen." En voi olla enempää samaa mieltä.

Tiittasen argumentit ovat hieman omituisia.
1: Esimerkiksi se että Seurakuntalainen ei voisi sensuroida siksi että blogit ovat "vapaavyöhyke" toimii vasta jos uskot että tämänlaisilla on mitään merkitystä. Jopa minä olen saanut sensuuripuheita vaikka en edes ole missään "Seurakuntalaisessa". Ne siis oikeastaan ensin olettavat että sensuuria ei tapahdu ja sitten rakentavat tämän pohjalle.
2: Lisäksi voin huomauttaa Montaignen "Esseitä (III)" pohjalta että Tiittasen tapa poistaa teksti sen julkaisun jälkeen ei ole välttämättä eettisesti vahvalla pohjalla. Montaignehan kuvaa esseissään viestinnän luotettavuutta ja vastuunkantoa. Hän itse muutti mielipiteitään jatkuvasti, mutta tämä ei tarkoittanut menneisyyden siivoamista. Päin vastoin, ihmiset voivat luottaa haihattelijaankin avoimuuden kautta. Itse kannatan tätä asennetta hyvin paljon. En ole poistanut blogistani yhtään tekstiä. (Vaikka siellä on seassa muutamia sellaisia joiden kirjoittamista häpeän paljonkin.)

Tältä osin "pieniä epäilyjä jää". Kenties teksti palasi vain koska se huomattiin ja kohu peitettiin omituisella "otan blogin kahdeksi viikoksi alas heti sen jälkeen kun eri ryhmissä netissä on masinoitu puheita joissa massalla pitäisi paheksua juuri tuota tekstiä. Mutta toisaalta tekstin sisältö nykymuodossaan viittaa siihen että sensuuriteoria ei ole totta. Se on uskottava ja todennäköinen tilanne.

Tartun kuitenkin toiseen kulmaan.

Tiittanen nimittäin kirjoittaa "Toisaalta tiesin, että "blogigate" oli lopulta pikkujuttu, myrsky teekupposessa. Ainoastaan asianosaisten silmissä se sai suuret mittasuhteet. Rauhoittelin loppuviikosta vain räväkimpiä blogeja ja viestiketjuja, ettei kyse ollut sensuroinnista." Tässä on nimittäin erikoislaatuinen vähättelyn maku. Itse näen että Tiittasen tekstin poiston taakse tullut suosio kertoo jostain muusta. Jostain joka on luultavasti ilmiselvää vain "meille trollausta harjoittaville". Tosiasiassa netissä tämänlaiset "myrskyt vesilasissa" ovat siitä mielenkiintoisia että tosiasiassa ne saavat suuret mittasuhteet siksi että ne nojaavat johonkin jota ihmiset nimenomaan pitävät suuressa arvossa. Ja suosio syntyy kun hyvin moni jakaa nämä samat arvot. Usein prosessi vaatii sen, että tapaus muuttuu symboliksi jostain laajemmasta ja suuremmasta. Tiittasen blogin ympärille nousi pelot uskonnollisesta vallankäytöstä ja etenkin sensuurista. (Rehellisesti sanoen pelot ovat täysin asiallisia ja tarpeenmukaisia. Suomi on käytännön tasolla omituisen uskonnonvapauden maa.)

Trollaamisen kannalta on hyvä huomata että jos puhutaan taitavista trolleista, he eivät vain ärsytä. Itse tavoittelen yleensä korkeaa kohinaviestien määrää omaa tuotostani kohden joten kyseessä on jossain määrin "huomiohuoraamisen antiteesi". Tässä pitää osata tilanteen hallinta. Pitää virittää jokin joka aktivoi muut. Tämä ajatustapa muistuttaa miksi trolli -termi ei alunperin tule peikosta vaan troolaamisesta. Voidaan sanoa jopa niin että trollaaja rakentaa troolin johon ihmiset uivat kuin ne kalat joita on kuulemma paljon meressä silloin kin sinulla ei ole tyttöystävää. "Trooli" viritetäänkin juuri tämänlaisten Tiittasen blogin demonstroiman ydinkysymysten tielle. Niitä ei voi vähätellä. Tai jos niin tekee niin vähättelee ihmisten arvomaailmaa lähtökohtaisesti. (Mikä on itse asiassa tarkemmin miettien ihan relevantti vaihtoehto.)

Oliko oikein että Tiittasella pelattiin näin?

Jossain määrin voidaan sanoa että Tiittasen blogauksen ympärille rakennettiin joko tahallinen tai tahaton trooli. Poen lain vallitessa on valitettavan usein niin että ei voida varmasti sanoa onko provokaattori pelle, sarkastinen, parodioiva vai asiaansa vakaasti ajava henkilö. Tämä on Tiittasen kannalta ikävää. Hän on varmasti syystäkin pahastunut. Trollaaminen itse asiassa nähdäänkin yleensä pahana. Tässä pääargumentit näyttävät nojaavan tiettyihin teemoihin:
1: Trollien psykologia on yleensä "patologinen". Tämä on itse asiassa vähintään osittain totta; Trolleilla on todellakin muita useammin narsistisia, psykopaattisia tai sadistisia puolia. Itse voin sanoa että useimmiten minut ajaa trollaamiseen (a) tylsistyminen, usein kliseinen keskustelu, pettymys ja turhautuminen johtavat siihen että usko menee ja sitten lyödään läskiksi (b) jonkinasteinen masokismi, ihmisten tyhmyys on hieman kuin auto-onnettomuus, kauheaa on mutta silti on pakko katsoa (c) itseinhoni levittäminen koko ihmiskunnan ominaisuudeksi ja tätä kautta itseni tasa-arvoistuminen ja "koira koiran tuntee" -yhteydentuntu (d) se, että minulle itselleni tulee hyvä mieli trollaamisesta, eikä takana ole sen syvempää filosofiaa (e) joskus on mukavaa olla sadistinen ja kostaa-rangaista jollekulle joka on paskapää. Tässä on kuitenkin nähtävä että kenties tämän taustan lisäksi on syytä katsoa laajemmin. Ei koeta perusteltuna myrkyttää kaivoa henkilön ominaisuuden perusteella. On kenties katsottava vaikkapa sitä että mihin tämä tausta johtaa. Onko se vain ressentimenttiä, kaunan ja katkeruuden ilmaisua vai onnistuuko tämä jotenkin sublimoimaan itsensä hyvään. Nähdäkseni molemmat vaihtoehdot ovat mahdollisia. (Esimerkiksi negatiivinen uskontokokemus voi johtaa kostonhimoon joka sitten ilmenee joko mustamaalauskampanjana jossa halveksitaan kaikkia uskovaisia tai sitten jonain jossa asioista tiedotetaan tarkasti ja  vaivaa nähden koska on koettu että asia on tärkeä. Kauna on sama, ilmenemisen etiikka kaikkea muuta.)
2: Trollit ovat jotenkin "itsekkäitä" tai "epävarmoja". Itse näen että "itsekkyys" ja "epävarmuus" liittyvät enemmän nykyiseen kyökkipsykologiaan ja siihen liittyviin muotiajatuksiin. En pidä siitä että "itsetuntoa" pidetään jotenkin terveen ihmisen merkkinä. Luultavasti monilla trolleilla on pikemminkin ylipaisunut itsetunto. Itsekkyys pitää siis vähintään uudelleenmääritellä vahvasti. Samoin "epävarmuus" on jotain jota on liikaa ilmoilla. Ilmapiirissä oma dogmaattisuus nostetaan hyveeksi. Itse pidän epävarmuutta ja varovaisuutta usein jopa hyveenä. (Toki tätäkin liitetään siihen kyökkipsykologiakulmaan ja sitten ajatellaan että "on eri asia". Ei ole!) Sen sijaan on kyllä huomattava että trollaamisessa on usein kysymys toisen välineellistämisestä. Esimerkiksi kun itse rakennan troolia - ja etenkin katsoessani kuhinaa jälkikäteen - olen huvittunut. Usein tilanteeseen on myös ajanut tylsistyminen. Joka tarkoittaa että ihmiset ovat minulle vain viihdettä. Jos he eivät stimuloi minua älyllisesti niin troolissa he joko vaikenevat tai provosoituvat, jolloin tylsyys katoaa ja jäljelle jää vain viihdettä. Immanuel Kant voisi katsoa tämänlaista toimintaa hyvinkin pahalla.

Trollaaminen onkin siitä mielenkiintoinen asia, että siinä on riskejä joista miltei kaikki ovat yksimielisiä. Ja hyötyjä joita huomaa vain harva. Netissä on kuitenkin jopa "eettisen trollauksen" aiheesta kirjoittelua. Esimerkiksi linkkaamani trollietiketti ohjeistaa että
* Trollaaminen ei saisi olla vain nettikiusaamisen yksi muoto. Ja pitää varoa että trollaaminen ei sellaiseksi myös muutu. "Yes, trolling can have its sinister side, because its such a broad term. Downright cruel and mean attacks which amount to bullying and abuse rather than trolling do occur. But this is not justification for banning all trolling. " Trollailu nähdään yhdenlaisena reaktiona. Ja sen suhde asiasisältöön nähdään samankaltaisena asiana kuin sarjakuvat ja satiiriset kirjoitukset uutislehdissä. Kyseessä olisi siis yhdenlainen sananvapauden ilmeneminen. Ja jos trollaaminen ei ole asiapitoista niin se voi edes hakea hupia. "Calling all trolls cyber bullies is wrong. Trolls can be provocative, annoying and embarrassing for individuals, groups, companies and institutions, just as cartoonist are, but they don't ban cartoonists, well rarely anyway."
* Toisaalta trollaamisella on asiasisältöä. Sävynä on usein juuri se, että isketään tunnetasolla johonkin joka paljastaa miten huonosti ihmiset ovat ymmärtäneet käsitellyn asian. "Often the response triggered by show an underlining guilty conscience or poor grasp of the issues and their consequences by the one trolled." Hyvä trolli onkin älyllistä toimintaa. (Ja voidaan nähdä jopa sokraattisen metodin jatkeena. Itse asiassa jos katsotaan Sokratesta, hänestä annettu kuva kertoo että hän oli trolli. Samoin kuin viinitynnyrissä asunut Diogenes.) "Trolling is an art. It requires finesse, knowledge and often research to make the best responses. The best trolls are extremely witty and clever. Part of it is provoking people into making an unconsidered response which exposes the victim's weak argument, bias, or narrow focus." Tämä johtaa käytännössä juuri siihen mainitsemaani trollausstrategiaan jossa ei olla huomiohuoria tai pelkkiä ilkeilijöitä. "Ethical Trolls never call a spade a spade – they merely sow a seed, or start a little brain rot to undermine the foundations of what is being said."

Itse asiassa voidaan jopa sanoa että trollaaminen on keinoja jatkaa siitä missä rehellinen kysyminen loppuu. Epistemologisesti on omituista vain luottaa jonkun anekdoottiin tai kanannottoon. Ihmiset voivat valehdella. Ja joskus he kertovat sellaisia asioita joilla he pettävät itseään. Kognitiotieteessä tämänkaltaisien ristiriitojen olemassaolo on yleistä ja niiden käsittely ja huomioiminen on välttämätöntä. Tässä hengessä voidaan huomata vaikka se miten "trolling" on sanana periaatteessa merkittävässä uutisessa viime ajoilta. Kun oltiin kokeiltu mitä salaliittoteoriapiirit uskovat, oltiin huomattu että oikeastaan mikä tahansa väärä tieto saatiin syötettyä läpi kepeästi. Salaliittoteoreetikot itse ajattelevat olevansa laatikon ulkopuolella ajattelevia kriittisiä ja skeptisiä hahmoja. Tämä näyttää että he ovat pikemminkin halukkaita uskomaan mitä tahansa joka tukee heidän maailmankuvaansa. He pelkäävät tiettyjä asioita ja näitä moittiva saa asiansa kevyesti läpi ja levitykseen. (Itse asiassa tavallaan Tiittasen sensuurihuhun leviäminen demonstroi täsmälleen samaa "hieman eri piireissä". Mikä opettaa nöyryyttä esimerkiksi "eräälle hänelle itselleen".) Akateemisissa maailmoissa vastaavaa strategiaa pidetään käytettävänä. Sokalin artikkelinsolutusta pidetään melko yleisesti jotain jotain oleellista kertovana vertaisarvioinnin testaamismenettelynä.

Mutta oliko se oikein?

Nähdäkseni Tiittasen sensuurihuhu on hyödyllinen. Se kertoi tiettyjen piirien peloista ja ennakkoluuloista. Itse teksti oli kiinnostava koska se provosoi ihmisiä esimerkiksi "Vastustamme sukupuolineutraalia avioliittolakia" -ryhmässä. Se siis provosoi ihmisiä jo sinällään. Mutta vasta tekstin olemassaolo ja poistaminen sen jälkeen kun se oli synnyttänyt tämän em. keskustelun. Se oli trooli. (Trooli koostui siis deleetiosta eikä tekstistä. Joka on mielestäni nerokas kulma trollaamiseen, vaikka en tietenkään pidä Tiittasta intentionaalisena trollaajana.) Streisand -efekti toimi troolin "yleisenä moottorina" ja voimanlähteenä on uskontokriittinen ilmapiiri. Ei ole väliä onko tämä epäilyn ilmapiiri kaiken kaikkiaan relevantti vai ei. Selvää oli joka tapauksessa se, että tässä tapauksessa moni teki ylitulkinnan. Troolautuneet ihmiset tekivät lopun ihan itse. Tämä paljasti paljon. Ja siksi tämä oli tärkeä sokraattinen prosessi jonka lopputuloksena kätilöitiin jonkinlaista viisautta. Niille jotka jaksavat kätilöinnin tehdä.

Tiittanen redusoitui symboliksi ja välineeksi jonka tekemisillä ja mielipiteillä ei tavallaan ollut väliä. Häntä on varmasti hämmästyttänyt se, miten mikä tahansa hänen tekemänsä olisi tulkittu sensuurikulman kautta. Ja tässä prosessissa hänen omia sanojaan asiasta ei välttämättä uskottaisi. (Koska painostettuna ihminen voi sanoa että ei ole painostettu. Mikä on itse asiassa totta.) Samalla häntä on kuitenkin myötätuntoisesti kannustettu sananvapauden taistelijana tai sananvapaudenlatistajien sensuurin uhrina. Tämä jännite kertoo että Tiittasella oli arvoa vain tämän tarinan levittäjänä. Välineellistämistä tällä tasolla voidaan pitää hyvinkin pahana asiana.

Feminismin misandrian kaksi puolta

Teknisesti ottaen feminismi ei yleensä tarkoita miesten vihaamista. Paitsi silloin kun se tarkoittaa. "Tämä Päivä" -blogissa korostettiin äärisuuntien ja trollausten osuutta feministien maineenmenoon. Hän tarjoaa varsin hauskoja lähteitä näiden kannanottojensa tueksi. Moni feministi ei ajattele että olisi monenlaista feminismiä. Ja heille feminismi tarkoittaa sitä että ajaa sukupuolten tasa-arvoa.
1: He usein tiedostavatkin sen, että heidän kokemusmaailmansa on naisen kokemusmaailma ja että miehen kulttuuri ja kokemukset ovat erilaisia. Joten he rehellisesti ajavat naisnäkökulmaa tasa-arvoon. Voiko heitä syyttää? Minua ei, kenties liian useinkaan, kiinnosta ongelma joka ei kosketa omaa itseäni tai lähipiiriäni.

Itse olen nähnyt että on olemassa ääriliikkeitä eikä feminismi ole tässä poikkeus. Ja kaikessa liikehdinnässä pätee Poen laki jossa äärilinjan toimintaa ei itse asiassa ole helppoa - kenties ei ole edes mahdollista - tunnistaa vakavasti tehtyä ääriliikettä trollauksesta. (Minun kohdallani parodiahorisontin ylittäminen on monesti perästi tahallista. Seilaan melko vapausasteisesti trollaukseen ja vakavaan ja siihen välille.) Siksi olenkin jakanut feminismin feminismiin ja telaketjufeminismiin. Siis siihen että erotetaan ääriliikefeminismi mielenterveistä suuntauksistaan.

Olen viime päivinä sönköttänyt feministien kanssa. Sönköttäminen on tarkoituksellinen sana. Sillä olen leikkinyt jonkin sortin viiden pennin sekundasokratesta. Olen heittänyt omituisia kysymyksiä jotka ovat sekä vitsejä että vakavasti otettavia kysymyksiä. Ja tätä kautta tarkoituksenani on ollut pyhästi vain kaivella implisiittisiä keskustelua ohjanneita premissejä. Niiden kuvaaminen on vähintään kiinnostavaa. Ja tässä on tärkeää kyetä irrottautua "Penis in Vagina is Always Rape" -hengestä. Niin huvittavaa ja innostavaa kuin se onkin.

Se mitä haluan nostaa esiin on "miesviha". Nimenomaan asiallisten feministien keskustelussa.

Tämä ei riko jaotteluani. Pidän jakoa telaketjufeministeihin ja asiallisiin feministeihin tarpeellisena. Siksi väliotsikko voikin olla hämmentävä. Keskusteluissa nimittäin nousi esiin jännittäviä teemoja. Otan niistä kaksi.
1: Monella feministillä on aivan oikeasti ikäviä kokemuksia miehistä. He kertovat että tämä johtaa antipatioihin miehiä kohtaan. Nämä antipatiat voivat motivoida tasa-arvotaisteluun. Tässä ryhmässä jännittävää on se, että asenteet luonnollisesti vaikuttavat käytettyyn kieleen. Tämä ilmiselvästi näyttää miesvihalta. Koska se tavallaan on. Kantavana - ja itselleni yllättävänä teemana - on kuitenkin vaikutelma siitä että he tiedostavat tämän vihan ja pyrkivätkin isommalla tasolla oikeudenmukaisuuteen. Miesten tasa-arvo voi olla tärkeää vaikka miehistä ei pidetäkään tai heihin suhtaudutaan epäillen ja epäluuloisesti. Kommenteissa oli jopa sitä että ilman feminismiä he voisivat olla miesvihaisempia. Että feminismi auttaa ymmärtämään että miehet on aivopesty pahaan kulttuuriin ja tämä "toxic masculinity" pitää sitten vain murtaa. Viha on suunnattu järjestelmään.
2: Toinen tapa taas on ihanteellinen. Toimintaa moititaan. Miesasia voidaan nähdä kurana. Ja jos tätä pitää miesvihana tätä harjoittava ihminen pahastuu. Koska hän toimii kuten perinteinen kristillinen moralisti joka "rakastaa syntistä mutta vihaa syntiä". Sävynä on ollut esimerkiksi aivan ääneen lausuttu idea siitä että jos pitäisi miestä pahana väittäisi että tätä pahaa ei voitaisi korvata. "Tule sellaisena kuin olet, kunhan muutat mielipiteesi niin saat armon" -asenne korostuu hyvinkin vahvasti. On kuitenkin selvää että kun moralisoidaan se tuntuu kohdistuvan ihmiseen ja on hyvin vaikeaa elää maailmassa jossa vihataan kaikkea sitä mitä ihminen ajattelee, tekee, edustaa ja on mieltä. Kun nämä karsitaan jää jäljelle omituinen abstraktio jossa on vaikeaa nähdä mikä se on se erottamaton absoluuttinen ihmisarvo jota rakastetaan? Aineenvaihdunta?

Näkisin että aina kun normaali feministi tulkitaan misandriseksi, tilanne redusoituu jommaksi kummaksi ylläolevista.

Omakohtaisesti näen että ensimmäinen tyyppi ei ole "oikeaa miesvihaa". Se on tunteilua joka jalostetaan. Kiukku on kenties lähtökohta mutta lopputulos ei ole miesvihainen. Kiukku motivoi ja värittää kielen, mutta kun ihmien tiedostaa tunteensa ja hillitsee niitä paikoitellen, hän tietää kenessä vika pohjimmiltaan on. Se jälkimmäinen taas on ihan oikeasti oikeaa "miesvihapuhetta". Mutta siihen on vaikeaa liittää aitoa vihaisuutta miehiä kohtaan. Näin ollen molemmat ovat vihan illuusioita. Kumpikaan näistä eivät ole misandriaa sanan täydessä ja vahvimmassa mielessä. Joista toinen on vain minun maailmassani arvotettu positiivisesti ja toinen negatiivisesti.

Mutta se ei perimmiltään ole vihaa. Vaan kusipäisyyttä siinä tarkasti määritetyssä mielessä jossa olen Aaron Jamesin "Assholes:A Theory" -kirjan konseptia soveltanut. Eli jonain jossa toiminta on ikävää siksi että se nähdään oikeutettuna, jossa päämääärä oikeuttaa keinot. (En pidä tästä jesuiittameiningistä jota pestään puhtailla intentioilla. Osittain siksi että jokainen ihminen on jossain määrin Kaspar Hauser, intentioita ylipainotetaan ja yliarvostetaan ja ne tarjoavat helpon tekosyyn koska niiden luonnetta on itse asiassa haasteellisia tarkistaa.) Jotain joka on tärkeää jotta voidaan erottaa vihapuhe raivopuheesta. Minusta on yksinkertaisesti aivan yhtä ja sama kutsuuko toisen vakaumusta kuonaksi vai kutsuuko ihmistä kuonaksi. Ja usein vihapuhe onkin kusipäisyyttä joka oikeutetaan jollain tekosyyllä ja ideologia myös valkopesee lopputuloksen.

Näenkin että tämä kahtiajako ja omat mielipiteeni niihin ovat äärimmäisen Niezscheläisiä. Hänhän esitti että ihminen voi noudattaa pyrkimyksiään sublimoiden tai ressentimentillä. Sublimoinnissa ahneus, kateus tai viha on polttoainetta jolla taiteilija ahkeroi. Lopputulos on siis jalostettu näistä olemassaolevista likaisista puolista. Ressentiment taas on perimmiltään sitä että ideaaleja käytetään valkopesussa ja sitten lopputulos näyttää kaunaisuudelta.

Mutta kenties tämä johtuu siitä että kykenen uskonnon kautta ymmärtämään miten ikävät kokemukset voivat vaikuttaa tunteisiin. Ja että tämä ei välttämättä tarkoita samaa kuin epäreiluus kaikkia uskovaisia kohtaan. Ja että tämä voi olla motivaattorina jotta jaksaa pakkomielteisesti vääntää siitä iänikuista aiheestaan uudestaan ja uudestaan. (Mutta kenties haluan vain selittää näin itselleni jotta saan valkopestyä oman moraalittomuuteni.)

Joten tavallaan viimeinen kysymys onkin siinä että ovatko vihaiset fundamentalistikristitytkin kuten niitä feministejä joilla on ikäviä kokemuksia miehistä ja jotka ovat siksi vihaisempia tai aggressiivisemmalta vaikuttavia kuin passivinen rivikansalainen. Mutta jotka olisivat ilman Jumalan rakkauskäskyjä vielä nykyistäkin vihaisempia. Vai onko sittenkin niin että tosiasiassa ideologia lietsoo näitä vihantunteita niin että sittenkin kävisi niin että fundamentalismi lähinnä kokoaa vihaiset ihmiset yhteen ja sanoo että tämä on jotenkin perimmiltään oikeutettua. Vastaus tähän kysymykseen vastaa varmasti jotain niin feministeihin kuin minuun itseenikin.

Sitten jotain ihan muuta

Tom Kärnän blogissa syntyi parin lauseen verran kommentointia ironisuudesta. Jonathan Swiftin "Vaatimaton ehdotus, jolla estetään Irlannin vähäväkisten lapsia käymästä taakaksi vanhemmilleen ja maalleen sekä osoitetaan kuinka heistä on hyötyä yhteiskunnalle" on sen verran merkittävä teos että se tuli mainittua asiayhteydessä. Swiftin ajatus jossa kannibalismi nostaa moraalisen närkästyksen ja opettaa täten hyveellisyyteen on hyvä opetus satiirista tyylilajina. Mutta Kärnällä oli kuitenkin nostaa esille mielenkiintoinen vaihtoehto. Nimittäin Daniil Harms. Kärnä muistutti siitä miten hänellä on erilaisia lastenrääkkäysjuttuja. Ja niiden sävy on aivan toisenlaatuinen kuin Swiftillä.

Jos hänen novellejaan lukee, törmää esimerkiksi sellaiseen otokseen jonka otan kirjoituksesta "Eukko". Oma suosikkikohtaukseni kuuluu seuraavasti : "Kadulta kuului pikkupoikien iljettäviä huutoja. Aloin siinä maatessani keksiä heille rangaistuksia. Kaikkein eniten minua kiehtoi ajatus tartuttaa heihin jäykkäkouristus, jotta he lakkaisivat yhtäkkiä liikkumasta. Vanhemmat joutuisivat raahaamaan heidät kotiin. Siellä he makaisivat eivätkä pystyisi edes syömään, koska eivät saisi suutansa auki. Heitä ruokittaisiin keinotekoisesti. Viikon kuluttua jäykkäkouristus alkaisi hellittää, mutta lapset olisivat niin heikkoja, että joutuisivat olemaan vuoteessa vielä kokonaisen kuukauden. Sitten he alkaisivat vähitellen parantua, mutta minä tartuttaisin heihin uuden jäykkäkouristuksen ja he kuolisivat kaikki." Ja toden totta. Harmsilla tämä ei ole satiiria. Mutta on hyvin vaikeaa sanoa miksi.

Helpointa ja kenties klassisinta olisi viitata tekijöiden motiiveihin. Sekä Harmsista että Swiftistä tiedetään persoonina niin paljon, että tiedetään että Swift kirjoitti suunnilleen päinvastaista kuin mitä tarkoitti. Ja siksi hän tuotti ironiaa ja satiiria. Mutta Harms on suunnilleen niin tosissaan kuin ihminen voi olla ryhtymättä ajatuksista tekoihin. Ja hän tuottaakin absurdiikkaa.

Ja kun kirjailija ikään kuin tunnetaan, niin tästä voidaan sitten tehdä filosofiaa tai psykologiaa ja tällä tulkita teosta. ; Harmsin tuotanto olisi tätä kautta Nietzscheläisittäin ressentimentin läpitunkevaa, kun taas Swiftillä kyseessä on enemmänkin sublimointi jossa halveksittavasta materiaalista kumpuaa jotain itseään kauniimpaa.

Mutta kaikki eivät ole sitä mieltä että tämä on oikeastaan se tapa jolla merkitys syntyy. Osa menee jopa niin pitkälle, että vetää Derridakortin, jonka mukaan kirjailija on kuollut. Näin teksti elää ikään kuin omana itsenään ja tulkitsija nousee oleellisemmaksi viitekehykseksi kuin vaikkapa kirjailijan psykoanalysoiminen.

Ja tässä mielessä haluan tarjota teille jotain outoa.
"The LACS" -bändi soittaa musiikkia joka on selkeästi tunnistettavissa genreltään. Se on selvä sekoitus countrymusiikkia ja RAP -tyylistä riimittelyä. Yhdistelmien tekeminen on populaarimusiikissa hyvin tavallista. "Nightwish" tuli aikanaan tunnetuksi siksi että se yhdisteli oopperalaulua popheavyvaikutteisiin. Ja "Apocalyptica" yhdisteli klassista musiikkia metallimusiikkiin soittamalla Metallicacovereita selloilla. Genrerajoilla leikkiminen on niin tavallista että tältä osin musiikki on kaikkea muuta kuin omaperäistä tai omituista. Country on itse asiassa USA:ssa suosittua radiosoittoina ja RAP taas kaupungeissa ja nuorten parissa muutoin. Joten kombinaation olemassaolossa itsessään ei ole mitään erikoista. Itse asiassa yhdistelmä on niin yleinen että sillä on jopa oma nimi jolla sitä voi hakea levykaupoista ja internetistä. Genre on nimetty hick-hopiksi.

Mutta sitten on tiedostettava näiden genrejen konteksti. Rap on "nuorten urbaania musiikkia". Country on "vanhojen ukkojen ruraalia musiikkia". Nämä mielikuvat tuovat lajityyppiin jännitteitä. Ja Lacs yhdistelee näitä aiheita kaikissa kappaleissaan. Ja tämä jännite on johtanut siihen että esimerkiksi rapmusiikista tuttu bling bling ja autojen näyttäminen on mutiloitunut kappaleisiin joissa korosteaan sitä miten tärkeää auton mutaisuus on. Yhdistelmä on jollain tavalla hilarious.

Mutta on hyvin vaikeaa sanoa onko bändi jotain joka tuo oman maalaisen tyylinsä ja liimaa sen kaupunkilaisvaikutteiden päälle. Vai onko se itse asiassa jotain jossa pilkataan maalaisia. Tai RAP -muusikoita. Kappaleita pidempäänkin seuratessa syntyy väistämättä omituinen tunne siitä että ei tiedä seuraako sitä tosissaan sanottua asiaa, vai onko kyseessä jonkinlainen äärimmilleen viety parodisuus. Vai onko se peräti mennyt huumorin yli "ihan puhtaaseen vittuiluun". Ja jos niin ketä kohtaan se on vakava, ironinen, parodinen tai herjaava. ; Asiaa ei tietysti auta se, että kappaleissa usein lauletaan etelävaltioiden lipusta kunnioittavasti. Ja hyvin monelle tämä on suoraan natsismiin ja orjuuteen liittyvä symboli. Ei tiedä onko "natsikortti" keino halveksua "landepöndejä" vai korostaako se nimenomaan sitä miten maalaisessa maailmassa kaupunkilaiset natsialluusiot eivät ole kyynistäneet ilmapiiriä niin että tämä lippukin edustaa perinteitä ja hyvää vapaata asennetta eikä orjuutta.

Nähdäkseni The LACS on musiikkia joka onkin mennyt tulkinnallisuuden äärimmäisille asteille. Siinä missä Swiftin ja Harmsin sanoma kulkee tekstissä, tavalla joka ei välttämättä tarvitse edes taustatietoja itse kirjoittajista, voidaan sanoa että näissä teksteissä tulkinnanvaraisuus on paljon niukempaa kuin The LACSin kohdalla. Nähtävästi countryrap toimiikin juuri siten kuin kappaleiden esittäjä laittaa ne toimimaan. Kysymys ei enää oikeastaan ole siitä mitä näissä kappaleissa on, vaan siitä mihin näitä kappaleita käytetään.

Mitenköhän kristityt lisääntyvät? (Tai siis)

Koska kristinuskon syvin olemus on siinä, että seksi on syntiä, niin mitenköhän he lisääntyvät? Tai siis oikeastaan en halua tietää. Tai siis anteeksi. Sekoitin keskenään käsitteen "fundamentalistinen kristinusko" ja "radikaali feminismi". Ne ovat usein sisällöltään niin samankaltaisia, moralisoimassa samoista asioista ja sievistelemässä samalla asenteella.

I'ma get medieval on your ass.

Jos vaikka otetaan jo legendaksi syntynyt teksti "PIV is always rape, ok?"
Sen perusteesinä on se, että kaikki penetraatio on raiskausta. (PIV=Penis in Vagina.) Siinä naisilla on lisääntymisen mahti, jota miehet yrittävät kontrolloida. Kun nainen tulee raskaaksi, mies pakottaa naisen ruumiin ja käytöksen tiettyyn tilaan hyvin syvällisellä tavalla. Joten mahtia on se, että mahtia ei käytetä.

En ottanut tätä esiin vain sen vuoksi että väittäisin että tämä kuvaa kaikkea feminismiä. Otan sen esiin siksi, että se kuvaa yhtä tapaa olla feministi. Jos tehdään ideologinen luokitus tekstille, se menee radikaalifeminismin alle. Jota minä kutsun akateemisen kohteliaasti telaketjufeminismiksi joka erottaa sen terveemmistä feminismin suuntauksista. (Joita ei onneksi ole hirveän vaikeaa löytää.)

Muistutan kuitenkin että telaketjufeminismi on feminismiä samaan tapaan kuin fundamentalistikristillinen koheltaminen on kristinuskoa. Ja tämä tarkoittaa sitä että määritelmissä joissa korostetaan että feminismi tarkoittaa tasa-arvon hakemista on selvästi jollain hyvin syvällisellä tavalla puutteellinen. Sillä jos katsotaan linkkaamani radikaalifeminismin ydintä, voidaan huomata että se ei hae sukupuolista tasa-arvoa vaan sen perusteesinä on että kaikki miehet ovat joko vapaaehtoisia selibaatteja, neitsytwannaberaiskaajia tai raiskaajia.

Melko moni terveen linjan feministikin toki hakeekin jotain muuta kuin tasa-arvoa (equality) he hakevat jonkinlaista kostoa (payback). Itse taas haen tasa-arvoa sitä kautta että ajatus siitä että menneisyyden vääryydet tulisi jotenkin korvata ihmisille jotka eivät ole olleet rikoksen uhreja on naurettava. Ja arvoistaisin sen sijaan sitä, että naiset saavat samaa palkkaa samoista töistä kuin miehet - ja ennen kaikkea saisivat sitä siksi että ovat naisia, vaan siksi että ovat ihmisiä.

Mutta näitä feministejä minä vihaan. Mutta tasa-arvoisuuden ja itsekunnioitukseni nimissä voin sentään sanoa sen verran puolustuksekseni että vaikka kaikki tämän sortin radikaalifeministit tuppaavatkin olemaan naisia - kauhea tilastollinen epäsuhta joka eräiden feminististen oppien mukaan pitäisi korjata mieskiintiöillä - niin en vihaa heitä siksi että he ovat naisia. Vaan sen takia että he ovat ääliökusipäitä.

Nemesis

Rauno Räsänen kommentoi "Päreissään" pahan ongelmaan ja julmiin jumaliin. "Mutta mikäs siinä – Ironmistress tuli taas kerran ‘pahan jumala esittelyssään’ paljastaneeksi kalvinistien syvimmän /ihmis-/jumalankäsityksen todellisen luonteen [sellainen ihminen millainen hänen jumalansa]. Piilopelagiolaiset kalvinistit uskovat pahaan, puolueelliseen ja siten lähes rasistiseen Jumalaan, joka suosii tiettyjä tekoja, tiettyä kansaa, tiettyä ihmisryhmää. Tällaisen jumala-käsityksen juuret juontavat [läntisessä] teismissä minnekäs muualle kuin varhaisjuutalaisuuden ankaraan Jahveen [sekä Olympos-vuoren ihmismäisiin jumaliin]." Huomiossa on varmasti jotain perää ; Ihmiset tuntuvat painottavan omassa uskonnossaan sellaisia puolia jotka jotenkin vastaavat heidän omaa temperamenttiaan. Myös mekanismiksi ehdotettu antropomorfismi on uskottava.

Itse en malta olla liittämättä tähän peräti Boyerilaisia sävyjä. Hänen huomioidensa mukaan uskonto rituaaleineen syntyy vasta kun uskotaan että joku tarkkailee omia synkimpiä salaisuuksiaan (strategista tietoa). Tämän vuoksi sosiaalinen nolous, synti ja moraalidogmat ovatkin uskontojen moraalioppien ytimessä, kuten väärinteko tuntuu usein värittävän niiden julkisen ilmenemisen.

Mieleeni tulee toki myös se, että melko usein ihmisen ja hänen kannattamansa liikkeen ongelmat saadaan esille nimenomaan ottamalla heidän oppinsa positiiviset asiat. Ja sitten vain katsomalla että kyseisen liikkeen seuraajilla on korostetusti piirteitä joissa nämä ihanteet ovat antiteesissä: (1) Esimerkiksi Zenistä kiinnostuneilla ei ole mielenrauhaa. (2) Ja libertaarit jotka korostavat valtion ja yleisen ihmisten kontrollin minimoimista vaatisivat, jotta heidän oppinsa olisi tehokas myös käytännössä, älykästä ja hyväntahtoista ihmistä. Mutta he tuntuvat yleisesti ottaen olevan jonkinlaisia sosiopaateilta vaikuttavia, sellaisia jotka jopa minun silmiini vaikuttavat "antisosiaalisilta".

 Joka johtunee ihan siitä että ihminen ei hae sitä mitä hänellä jo on. Hedonic treadmill vain polkee omaa tietään, ja jos ihminen joskus saavuttaa jonkin ennen tavoittelemansa asian, hän vain hakee ja ihannoi uusia, erilaisia, asioita. On tietyssä määrin hyväkin asia, että ihmiset tiedostavat temperamenttinsa ja luonteensa heikot puolet ja yrittävät sitten korjata niitä. Se vain johtaa tämänkaltaisiin epäintuitiivisiin tuloksiin ; Uskontojen ihannoimat hyveet ovat erityisen monien sen seuraajien huomattavia paheita.

Näiden mietteiden kautta voisin kuitenkin ottaa esimerkiksi Rauno Räsäsen itsensä. Olen huomannut hänestä erikoisen piirteen. Hän on kieltämättä älykäs mies ja hän on kirjoittanut monta hyvin mielenkiintoista blogausta. Kuitenkin hän näyttää monomaanistuvan. Niin, että Räsänen monesti tuntuu olevan lähinnä jonkinlainen moittiva kommentaari "Takkirauta" -blogille. Ja näissä blogauksissa erikoista on se, että säännönmukaisesti:
1: Räsänen on aina juuri erimielinen kuin kommentaarin kohde, joka "Takkirauta" -blogin moniaiheisuudesta johtuen kertonee siitä että erimielisyys on jo institutionalisoitunut. (Itsekin olen hyvin usein erimielinen sekä "Takkirauta" -blogin että Rauno Räsäsen "Päreiden" kanssa. Mutta joskus on pakko kompata ja nostaa asioita esiin positiivisessa sävyssä.)
2: Hänen muut tekstinsä ovat aina ainakin "kertaluokkaa parempaa filosofiaa". Into moittia nimenomaan "Takkiraudan" tiimoilla johtaa siis blogin laadun huononemiseen, joka on mielestäni sääli. ("Takkiraudan" blogissakin on innostustrendi jonka voi nähdäkseni karkeasti arvioida siten, että katsoo montako kertaa tekstissä on sana "Ruukinmatruuna". Mitä useammin sana toistuu, sitä vähemmän perusteltu teksti on ; Sitä enemmän/todennäköisemmin se on dogmaattista väittämistä perustelun sijaan.)

En maltakaan olla lähestymättä asiaa nemesis -käsitteen kautta. Vaikuttaa siltä että humanistinen Rauno Räsänen on ajamassa hyviksi näkemiään arvoja ja asioita. Ja tässä prosessissa hän on ottanut ylleen jonkinlaisen sankarin naamion. Ja "Takkiraudan" kirjoittajasta on sitten tullut hänen nemesiksensä. ; Ja tässä tilanne muistuttaa todellakin hieman sarjakuvienkin sankari-vihollinen -suhdetta. Sarjakuvien sankarit ja viholliset ovat monissa asioissa toistensa vastakohtia. Mutta joitain ydinkysymyksiä ja lähestymistapoja he aina myös jakavat.
1: Νέμεσις -käsite viittaa koston henkiin, jotka iskivät nöyryyden puutteeseen. Eivätkä mihin tahansa nöyryyden puutteeseen. Vaan nimenomaan hybrikseen jumalan edessä. Ihminen joka oletti itsestään liikoja sai ansionsa mukaan (νείμειν). Koska ei osannut olla nöyrä ja oikeaoppinen. Tässä mielessä Rauno Räsänenkin varmasti jossain määrin kokee taistelevansa syvää epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Ja tässä kohden "Takkiraudan" blogi edustaakin luultavasti syvää ideologista kuilua. "Takkiraudan" konservatiivisen maailmankuvan dogmat ovat juuri niitä joista Rauno Räsänen on oleellisesti erimielinen.
2: Toisaalta vaikuttaa että jossain määrin näitä blogisteja yhdistää moni asenteellinen seikka. Tietyssä määrin voisi lähteä projektiosta ; Nemesissuhteissa vaikuttaa hyvin usein olevan nimenomaan niin, että siinä vihollisessa on joitain sellaisia piirteitä joista nimenomaan itsessä ei pidä. Paljon samaakin siis löytyy.

Nemesis on alkuperäisen termistönsä kautta melko mutkikas. Hybris on jotain josta usein varoitellaan. Ja koston enkeli nemesiskin rankaisi juuri niitä jotka olivat hybriksessä, epänöyrinä Jumalille. Ja tätä kautta onkin selvää että hybris on tässä muodossa käsitteenä dogmaattisen maailmankuvan oikeellisuuden puolustaja. Eli nemesiksen takana on nimenomaan kulttuurillinen hybris ja sen takana oleva valta. Nemesiksen ja rangaistavan suhde on siis kahden dogman valtasuhde. Ja näin käy helposti myös ihmisten kanssa.

Haen synteesiä Rauno Räsäsen ja "Ironmistressin" väliseen konfliktiin tarkastelemalla asiaa Adoronon kautta. Adorno näkee, että suurinta kiukkua aiheuttavat usein nimenomaan sellaiset ihmiset jotka ovat "vääräoppisia mutta onnellisia". Eli jos jokin elämäntapa nähdään tuhoisana ja joku nauttiikin sellaisesta, se uhkaa hyvin syvällisellä tavalla nimenomaan omaa maailmankuvaa.
1: Rauno Räsäsellä näyttää olevan syvästi luonteenomaista toimia näin muidenkin kuin "Takkiraudan" kanssa. Hän esimerkiksi osoittaa ärsyyntyneisyyttään uusateisteja hyvin vahvasti, ja samalla kun hän tuo esiin kiinnostavan ateistin, se kertoo hyvin paljon siitä minkälainen on hyvä ateisti. Hännikäinen kelpaa koska hän ei ole onnellinen ateisti vaan joku joka "En kuitenkaan suosittele tällaista katsomusta kenellekään" koska "Harva pärjää ilman uskontoa tai jotakin sen korviketta. Jos nämä lapselliset uusateistit, Richard Dawkins opetuslapsineen, todella käsittäisivät kuinka ankara paikka maailma ilman korkeamman voiman ohjausta on, he juoksisivat hädissään ensimmäisen vastaantulevan new age -gurun syliin."

Voidaan siis nähdä että Takkirauta on jotenkin ongelma. Hän pärjää vaikka hän elää Räsäsen maailmankuvassa varsin vastenmielisellä asenneilmastolla. ; Jossain määrin Rauno Räsästä pitääkin ymmärtää sitä kautta, että hän on perussävyltään "melko nietzscheläinen". Takkirauta taas edustaa hyvin syvää kaunaisuutta, joka tekee tästä negativiisuudesta jopa jonkinlaisen hyveen. Rauno Räsäsen toistuva ajautuminen Adornon kuvaamaan "onnellisten kerettiläisten" moitintaan vihjaavat siihen että Räsänen, ilmeisen syvästi tuntevana miehenä, on taipuvainen siihen mitä Nietzsche kutsui ressentimentiksi.
1: Tätä vahvistaa se, että Räsänen näyttää olevan "yhtä vapaa" kuin monet paatuneet ateistit. Ne, jotka ovat reaktiivisia uskontoon ja joiden näkemykset on aina muokattava konfliktiin uskovaisten kanssa. Jaakko Heinimäki onkin kuvannut näitä käänteisiä teistejä täsmälleen yhtä dogmaattisiksi kuin moittimansa fundamentalistikristityt. Ja jotka eivät ole tietysti vapautuneet uskonnosta koska pakkomielle palata aina asiaan kertoo siitä että asiasta ei ole vapauduttu.

Räsänen ei pidä kaunaisuudesta, johon hänellä on taipumuksia. Takkirauta taas tunnustaa oman kaunaisuutensa ja modifioi tämän buddhalais-juutalaiseen misoteistiseen ja misantrooppiseen pessimismiinsä, jossa ihmiset ovat "paskiaissisältöä paskiaiskuorrutuksella" ja maailma täynnä kärsimystä. Ikään kuin kyseessä olisi elämänkokemuksen tuoma viisaus eikä pelkästään se, että ihminen menee kovissa kokemuksissa rikki, jolloin hänen kokemusmaailmansakin voisi olla sangen vääristynyt, vaikkapa "dogmaattis-paranoidi". Takkirauta harjoittaa siis onnellisena väärää ideologiaa, jonka Räsänen jollain tasolla tunnistaa itsessään ja rakentaa tälle epäonnistumiskokemukselle kätevästi projektion kohteen valitsemalla juuri "Ironmistressin" nemesiksekseen.

I don't usually
play "Minecraft".
But when I do,
I am Herobrine.

Kaiken kaikkiaan Räsäsen into palata "Takkiraudan" äärelle vihjaa että hänen päässään pyörii kostonhimoinen mylly, joka on itsellenikin tullut varsin tutuksi. Mylly joka kertoo siitä miten joskus asiat toimivat katkeroitumisella ja moraalisella paheksunnalla. Voimalla jota voi humaaneimmillaankin ja positiivisimmillaankin kuvata vain muodossa "Niin no, noihin blogiteksteihin (lue: pimahduksiin) perehtyneenä heittäisin, että Napsu tekikin tämän ei saattaakseen paaveja naurettavaan valoon, absurditeettiarvosta tms., vaan jokseenkin masokismista." Prosessi kertoo omista arvoista ja ideologisen tason syvästä erimielisyydestä. Prosessi kertoo myös yleisestä psykologisesta samankaltaisuudesta. Ja ennen kaikkea se kertoo ressentimentistä, joka paljastaa missä oman mielen pienet dogmat sijaitsevat. Näiden paljastuttua ei oikeastaan voi tehdä muuta kuin miettiä Aaron Jamesin kusipäisyyden määritelmää ; Kusipää tekee asioita joiden hän jollain tavalla tietää olevan väärin, mutta tekee sen jonkinlaisesta moraalisesta närkästyksestä, ja katsoo että tämä intentio ikään kuin oikeuttaa sen teon.