Feminismin misandrian kaksi puolta

Teknisesti ottaen feminismi ei yleensä tarkoita miesten vihaamista. Paitsi silloin kun se tarkoittaa. "Tämä Päivä" -blogissa korostettiin äärisuuntien ja trollausten osuutta feministien maineenmenoon. Hän tarjoaa varsin hauskoja lähteitä näiden kannanottojensa tueksi. Moni feministi ei ajattele että olisi monenlaista feminismiä. Ja heille feminismi tarkoittaa sitä että ajaa sukupuolten tasa-arvoa.
1: He usein tiedostavatkin sen, että heidän kokemusmaailmansa on naisen kokemusmaailma ja että miehen kulttuuri ja kokemukset ovat erilaisia. Joten he rehellisesti ajavat naisnäkökulmaa tasa-arvoon. Voiko heitä syyttää? Minua ei, kenties liian useinkaan, kiinnosta ongelma joka ei kosketa omaa itseäni tai lähipiiriäni.

Itse olen nähnyt että on olemassa ääriliikkeitä eikä feminismi ole tässä poikkeus. Ja kaikessa liikehdinnässä pätee Poen laki jossa äärilinjan toimintaa ei itse asiassa ole helppoa - kenties ei ole edes mahdollista - tunnistaa vakavasti tehtyä ääriliikettä trollauksesta. (Minun kohdallani parodiahorisontin ylittäminen on monesti perästi tahallista. Seilaan melko vapausasteisesti trollaukseen ja vakavaan ja siihen välille.) Siksi olenkin jakanut feminismin feminismiin ja telaketjufeminismiin. Siis siihen että erotetaan ääriliikefeminismi mielenterveistä suuntauksistaan.

Olen viime päivinä sönköttänyt feministien kanssa. Sönköttäminen on tarkoituksellinen sana. Sillä olen leikkinyt jonkin sortin viiden pennin sekundasokratesta. Olen heittänyt omituisia kysymyksiä jotka ovat sekä vitsejä että vakavasti otettavia kysymyksiä. Ja tätä kautta tarkoituksenani on ollut pyhästi vain kaivella implisiittisiä keskustelua ohjanneita premissejä. Niiden kuvaaminen on vähintään kiinnostavaa. Ja tässä on tärkeää kyetä irrottautua "Penis in Vagina is Always Rape" -hengestä. Niin huvittavaa ja innostavaa kuin se onkin.

Se mitä haluan nostaa esiin on "miesviha". Nimenomaan asiallisten feministien keskustelussa.

Tämä ei riko jaotteluani. Pidän jakoa telaketjufeministeihin ja asiallisiin feministeihin tarpeellisena. Siksi väliotsikko voikin olla hämmentävä. Keskusteluissa nimittäin nousi esiin jännittäviä teemoja. Otan niistä kaksi.
1: Monella feministillä on aivan oikeasti ikäviä kokemuksia miehistä. He kertovat että tämä johtaa antipatioihin miehiä kohtaan. Nämä antipatiat voivat motivoida tasa-arvotaisteluun. Tässä ryhmässä jännittävää on se, että asenteet luonnollisesti vaikuttavat käytettyyn kieleen. Tämä ilmiselvästi näyttää miesvihalta. Koska se tavallaan on. Kantavana - ja itselleni yllättävänä teemana - on kuitenkin vaikutelma siitä että he tiedostavat tämän vihan ja pyrkivätkin isommalla tasolla oikeudenmukaisuuteen. Miesten tasa-arvo voi olla tärkeää vaikka miehistä ei pidetäkään tai heihin suhtaudutaan epäillen ja epäluuloisesti. Kommenteissa oli jopa sitä että ilman feminismiä he voisivat olla miesvihaisempia. Että feminismi auttaa ymmärtämään että miehet on aivopesty pahaan kulttuuriin ja tämä "toxic masculinity" pitää sitten vain murtaa. Viha on suunnattu järjestelmään.
2: Toinen tapa taas on ihanteellinen. Toimintaa moititaan. Miesasia voidaan nähdä kurana. Ja jos tätä pitää miesvihana tätä harjoittava ihminen pahastuu. Koska hän toimii kuten perinteinen kristillinen moralisti joka "rakastaa syntistä mutta vihaa syntiä". Sävynä on ollut esimerkiksi aivan ääneen lausuttu idea siitä että jos pitäisi miestä pahana väittäisi että tätä pahaa ei voitaisi korvata. "Tule sellaisena kuin olet, kunhan muutat mielipiteesi niin saat armon" -asenne korostuu hyvinkin vahvasti. On kuitenkin selvää että kun moralisoidaan se tuntuu kohdistuvan ihmiseen ja on hyvin vaikeaa elää maailmassa jossa vihataan kaikkea sitä mitä ihminen ajattelee, tekee, edustaa ja on mieltä. Kun nämä karsitaan jää jäljelle omituinen abstraktio jossa on vaikeaa nähdä mikä se on se erottamaton absoluuttinen ihmisarvo jota rakastetaan? Aineenvaihdunta?

Näkisin että aina kun normaali feministi tulkitaan misandriseksi, tilanne redusoituu jommaksi kummaksi ylläolevista.

Omakohtaisesti näen että ensimmäinen tyyppi ei ole "oikeaa miesvihaa". Se on tunteilua joka jalostetaan. Kiukku on kenties lähtökohta mutta lopputulos ei ole miesvihainen. Kiukku motivoi ja värittää kielen, mutta kun ihmien tiedostaa tunteensa ja hillitsee niitä paikoitellen, hän tietää kenessä vika pohjimmiltaan on. Se jälkimmäinen taas on ihan oikeasti oikeaa "miesvihapuhetta". Mutta siihen on vaikeaa liittää aitoa vihaisuutta miehiä kohtaan. Näin ollen molemmat ovat vihan illuusioita. Kumpikaan näistä eivät ole misandriaa sanan täydessä ja vahvimmassa mielessä. Joista toinen on vain minun maailmassani arvotettu positiivisesti ja toinen negatiivisesti.

Mutta se ei perimmiltään ole vihaa. Vaan kusipäisyyttä siinä tarkasti määritetyssä mielessä jossa olen Aaron Jamesin "Assholes:A Theory" -kirjan konseptia soveltanut. Eli jonain jossa toiminta on ikävää siksi että se nähdään oikeutettuna, jossa päämääärä oikeuttaa keinot. (En pidä tästä jesuiittameiningistä jota pestään puhtailla intentioilla. Osittain siksi että jokainen ihminen on jossain määrin Kaspar Hauser, intentioita ylipainotetaan ja yliarvostetaan ja ne tarjoavat helpon tekosyyn koska niiden luonnetta on itse asiassa haasteellisia tarkistaa.) Jotain joka on tärkeää jotta voidaan erottaa vihapuhe raivopuheesta. Minusta on yksinkertaisesti aivan yhtä ja sama kutsuuko toisen vakaumusta kuonaksi vai kutsuuko ihmistä kuonaksi. Ja usein vihapuhe onkin kusipäisyyttä joka oikeutetaan jollain tekosyyllä ja ideologia myös valkopesee lopputuloksen.

Näenkin että tämä kahtiajako ja omat mielipiteeni niihin ovat äärimmäisen Niezscheläisiä. Hänhän esitti että ihminen voi noudattaa pyrkimyksiään sublimoiden tai ressentimentillä. Sublimoinnissa ahneus, kateus tai viha on polttoainetta jolla taiteilija ahkeroi. Lopputulos on siis jalostettu näistä olemassaolevista likaisista puolista. Ressentiment taas on perimmiltään sitä että ideaaleja käytetään valkopesussa ja sitten lopputulos näyttää kaunaisuudelta.

Mutta kenties tämä johtuu siitä että kykenen uskonnon kautta ymmärtämään miten ikävät kokemukset voivat vaikuttaa tunteisiin. Ja että tämä ei välttämättä tarkoita samaa kuin epäreiluus kaikkia uskovaisia kohtaan. Ja että tämä voi olla motivaattorina jotta jaksaa pakkomielteisesti vääntää siitä iänikuista aiheestaan uudestaan ja uudestaan. (Mutta kenties haluan vain selittää näin itselleni jotta saan valkopestyä oman moraalittomuuteni.)

Joten tavallaan viimeinen kysymys onkin siinä että ovatko vihaiset fundamentalistikristitytkin kuten niitä feministejä joilla on ikäviä kokemuksia miehistä ja jotka ovat siksi vihaisempia tai aggressiivisemmalta vaikuttavia kuin passivinen rivikansalainen. Mutta jotka olisivat ilman Jumalan rakkauskäskyjä vielä nykyistäkin vihaisempia. Vai onko sittenkin niin että tosiasiassa ideologia lietsoo näitä vihantunteita niin että sittenkin kävisi niin että fundamentalismi lähinnä kokoaa vihaiset ihmiset yhteen ja sanoo että tämä on jotenkin perimmiltään oikeutettua. Vastaus tähän kysymykseen vastaa varmasti jotain niin feministeihin kuin minuun itseenikin.