Näytetään tekstit, joissa on tunniste Shakespeare. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Shakespeare. Näytä kaikki tekstit

tiistai 14. maaliskuuta 2017

Taaskin viimeisenä jonossa


Voidaan sanoa että nykyaikaina jotkin televisiosarjat ovat ottaneet ison askeleen pois "massaviihteestä" jonka maineesta televisio kärsi pitkään. On ilmestynyt "Westworldin" tapaisia televisiosarjoja. Tai kuten Jarkko Lakkisto asian sanoitti televisiosarjoista "Laadukkaat TV -sarjat muodostuivat ylikansallisiksi ajatusten, humanististen teemojen ja ajankohtaisten ongelmien ruotijoiksi. Asiat joita aiemmin käsiteltiin kirjallisuudessa ja teatterissa ja elokuvissa vaihtoivat formaatti TV-sarjoihin joissa oli erinomaiset käsikirjoitukset, tuotanto ja kyvykkäät kiinnostavat ja pystyvät näyttelijät. Samalla merkittävien sarjojen "tietäminen ja kokeminen" muodostui osaksi maailmanmenon meta-prosessointia." Olen banaali joten latistan "meta-prosessoinnin" yleissivistävyydeksi ja yleissivistykseksi. Luultavasti rikon ideaa tässä hieman mutta en oleellisesti.

Näkisinkin että monet televisiosarjat ovat todellakin tulleet osaksi "pikkusormeilevaakin" yleissivistystä. Ja tämän vanavedessä tulee, teknologian vihdoin salliessa, myös tietokonepelit. Itse asiassa näen että maailma voidaan jossain määrin jakaa "aikaan ennen "Skyrimiä" ja "Witcher 3:sta" ja "aikaan niiden jälkeen". Tämä siinä mielessä että avoimen maaiman roolipeleihin ei ole aikoihin tullut tyystin uusia pelimekaniikkoja. Sen sijaan maailmat ovat laajentuneet ja koko systeemi on laajentunut siihen miten hyvin näitä työkaluja käytetään. Witcherissä ei ollut hahmoa ja maailmaa koskevia pelimekaanisia ideoita joita ei olisi toteutettu muualla. Se teki ne vain paremmin.

Tulevaisuudessa pelit erottautuvatkin kolmella asialla (1) intuitiivisella ja näppärällä käytettävyydellä (2) etenkin tämän hetken japanilaisille peleille usein tyypillisellä hahmokeskeisyydellä tai (3) rakentamalla ympäröivä maailma jossa pelaajan tekemisillä on vaikutusta. Esimerkiksi Skyrimin ja Witcher 3:n hienous oli osittain juuri siinä että kaikki tehtävät vaativat epämiellyttäviä kompromisseja joiden välillä piti tehdä arvo(valta)ratkaisuja.

Tietokonepelit ovat siitä hienoja että niihin voi laittaa useita eri lopetuksia. Hahmojen persoonaa ja tapahtumia ja niiden vaikutuksia voi tätä kautta ohjauttaa hyvinkin dramaattisiin eroihin siinä mitä tarinassa tapahtuu. Tämä mahdollistaa aivan erikoisenlaatuisen vaihtoehtojen punnitsemisen. Tämä on ikään kuin sellainen kerros tarinankerrontaa joka ei onnistu televisiosarjoilta - ja kirjoiltakin se onnistuu "valitse itse oma seikkailusi" -mallilla vain jotenkuten. Uskon että tämä tuleekin nostamaan tietokonepelien tarinankerronnallista ja kulttuurista arvoa hyvin paljon.

Tämä tarkoittaa tarinakeskeisyyden tai maailmakeskeisyyden tai hahmokeskeisyyden kasvua. Ja tätä kautta voidaankin nähdä että monia pelejä voidaan pitää osana "yleissivistystä." Itse lasken tähän joukkoon esimerkiksi "Last of Usin" jonka pelaamatta jättäminen on vähän sama kuin olisi jättänut jonkin periaatteessa klassikkokirjan lukematta. ; Kaikki ovat jättäneet joitain klassikoita lukematta (niitä on yksinkertaisesti niin paljon). Mutta ei siitäkään voi ylpeillä että on tarkoituksella jättänyt tutustumatta. (Pelejen kohdalla tätä vielä tapahtuu. Pienemmässä määrin televisionkin kohdalla. On ikään kuin itselle kunniaksi olla edes tutustumatta asiaan ennen kuin sen moittii.) Korkeakulttuuri muuttuu enemmän sisällön laadun kuin kanavan asiaksi.

"Last of Us" on siinä mielessä merkittävä peli, että sitä voi olla vaikeaa nähdä hienoksi tarinaksi. Osittain siksi että se on paikoitellen hyvin raaka. (Kuten monet Shakespearen näytelmät.) Ja niissä on satunnaisenoloisia kuolemia. (Mutta ei yhtä satunnaisia kuin Shakespearen "Talvisen tarinan" karhussa.) Kuitenkaan tämä ei ole pelin idea. Last of Usin maailma zombieapokalypseineen ei ole sinänsä mitenkään ainutlaatuinen, se lainaa monin paikoin yleisestä kulttuurista. (Kuten muuten tekevät monet elokuvat ottaessaan Raamatusta alluusioita. Tätä tosin pidetään jotenkin erityisen sivistyneenä. Tässä voidaan nähdä "tiettyjä maailmankuvallisia arvoratkaisuja" joissa paljastuu asenne lähteitä eikä niiden käsittelyn laatua kohtaan.)

"Last of Us" onkin kerännyt ympärilleen hyvin ällistyttäviä tarinoita. Pelihän on ulkoisesti tulevaisuuteen perustuva dystopia. Siinä on paljon pahoja ihmisiä. Ihmisille tapahtuu hirveitä asioita. Hyville ihmisille tapahtuu pahoja asioita. Kyyninen ihmiskuva on tässä mielessä terve oletus siitä mitä tässä maialmassa on vastassa. (Puhumattakaan zombiehirviöistä.) Kuitenkin tämä peli on pelaajien keskuudessa leviävien omakohtaisina anekdootteina kerrottujen tarinoiden mukaan esimerkiksi auttanut pääsemään yli itsemurha-ajatuksista. Minun - ihmisen jonka on vaikeaa nähdä miten ihminen voisi saada aitoa toivoa ja terapiaa avautumalla ongelmistaan uskonnollisessa yhteydessä jollekin auktoriteetille joka mahdollisesti saa tätä kautta arkaluonteista tietoa jolla murskata sinut ja iskeä käännytysmielessä paikkoihin jotka tuntuvat - on helppoa nähdä miten "Last of Usin" ei-terapeutti-vallankäyttäjästä ja kuvitteellisesta maailmasta koostuva eläytymispinta voi. Tietokonepeli auttaa kohtaamaan asioita turvallisessa kontekstissa johon ei liity auktoriteettiin luottamista, sitä että asiantuntija on "vaan töissä" eikä missään tapauksessa mitenkään voi tehdä sinua vahingoittavaa mitään tiedoillaan koskaan missään..

Tähän syynä on se, että pelintekijät ovat itsekin sanoneet haastatteluissa että heidän pääteemansa "Last of Usiin" oli rakkaus. /Pienet hyvät asiat, kuten kirahvikohtaus, ovatkin se millä peli oikesti ponnisti suursuosioon. Ja jos et tiedä kirahvikohtausta olet yleissivistymätön!) Tässä mielessä olen hieman huolissani. Sillä samat pelintekijät ovat ilmoittaneet että "Last of Us 2":n teemaksi on laitettu viha. (Ja ainakin trailerin mukaan myös kristilliset allegoriat.)

lauantai 28. tammikuuta 2017

"Konfiguraatioista" eteenpäin

Analyyttisen filosofian perinteisimmässä versiossa ajateltiin että loogiset totuudet olivat väitelauseita (propositio) jotka olivat välttämättä tosia (necessary true). Ne eivät olleet epätosia missään tilanteessa; Ajateltiin etä välttämättä todet lauseet tyydyttyivät kaikilla mahdollisilla konfiguraatioilla. (Esim. tautologiat olivat väistämättä tosia.)

Karkeasti sanoen tämä tarkoitti sitä etä määritelmänteko ajateltiin eräänlaisena koneena tai mallina jossa oli muuttuvia osia. Näitä osia voitiin laittaa eri tiloihin. Ja jotkin asiat muuttuivat ja toiset eivät. Toisin sanoen noudatettiin semanttisia sääntöjä. Tällä tavalla kieli oli jokin josta löydettiin analyyttisiä totuuksia.

Tämä näkemys on sittemmin kokenut kohtuu kovia. Esimerkiksi Quine moitti tätä näkemystä peräti kahdella eri tavalla, ensin "Truth by Conventionissa" ja toisaalta "Two Dogmas of Empiricismissä". Quine näki kielen jonain jossa analyyttiset ja synteettiset käsitteet eivät olleet yhtä selkeästi erillisiä kuin oli aiemmin ajateltu. Muita haastajia ovat olleet esimerkiksi Kripke.

Määrittely ja logiikka

Näillä näkemyksillä on erikoisia vaikutuksia myös siihen miten asiat nimetään. Voidaan nähdä että osa on "runoilijahenkisiä". Heille ei riitä että asian sisältö on hyvin määritelty. Sen on viitattava myös sopiviin kohteisiin. Toisaalta monet ovat olleet sitä mieltä että nimet ovat itse asiassa vain nimilappuja, ja tätä kautta voidaan sanoa että nimeämiseen käytetyllä merkkijonolla ei itsessään ole mitään referenssiä määrittävää sisältöä.

Kysymys on ikivanha. Shakespearen "Romeon ja Julian" ajatus siitä miten ruusu toisen nimisenä on samanlainen kukka, muistuttaa esimerkiksi Millsin väitettä siitä että nimillä ei ole konnotaatioita vaan pelkästään denotaatioita. Ja että suora viittaus on se joka merkitsee. Olen itse tässä mielessä "Shakespaariaalinen".
1: Tässä mielessä kiistat ja näkemyserot voivat näkyä vaikkapa evoluutioteorian kohdalla ; Osa kreationisteista näkee että jos evolutionisti kutsuu bakteerin siimamoottoria siimamoottoriksi niin hän itse asiassa tunnustaa että hänestäkin eliöt on luotu ja että hän tietää sen itsekin. (Tämä sopii vahvasti Jean Calvinin teologiaan, hänellähän jokainen ateisti tietää olevansa väärässä.) Tässä metaforan mukana tulevat konnotaatiot ovat heistä oleellinen osa tietosisältöä. Kuitenkin termiä voidaan periaatteessa käyttää pelkkänä viittauksena jolloin nimeämisellä ei ole sen suurempaa sisältöä tai merkitystä.

On tavallaan kiinnostavaa mietti sitä että kun meillä on tiettyjä määritelmiä, ne ovat itse asiassa konsepteja jotka kuvaavat partikulaareja kohteita ja kohderyhmiä. Ja liitämme nämä mielessämme niiden oikeisiin nimiin. Kripkellä oli tähän sovitettava ajatus jossa oikea nimi (proper name) viittaa samaan objektiin kaikissa mahdollisissa maailmoissa joissa tämä kohde on olemassa.

Tässä kohden on helppoa huomata yhteys alustamani klassisen analyyttisen filosofian suuntaan. Vaikka ainakin minun intuitioni sanoisi varsin helposti että käsitteenmuodostus ja looginen perustelu olisivat jotenkin toisistaan irrallisia asioita. Nimeäminen on kuitenkin konseptin luomista. Ja itse asiassa tätä on melko vaikeaa irrottaa teorianmuodostamisesta. Kun asialle luodaan kuvaus, määritellään millainen ilmiö on. Ja jos löytyy tilanne jossa kohde ei täyty annettua kuvaustaan, on mietittävä onko nimeäminen tehty huonosti vai onko kohde sittenkin jotain muuta. Nämä kysymykset muistuttavat hyvun ankarasti teorioiden falsifoimista. Joka taas tuo mukaan ne ongelmat analyyttisen ja synteettisen tiedon erottelussa joita Quine toi esiin.

Tässä mielessä analyyttisen filosofian ongelmat tulevat vastaan jopa silloin kun puhutaan asioiden määrittelemisistä..

keskiviikko 15. kesäkuuta 2016

Internetdeittailun omituisuuksia

Amy Webb kertoo puheessaan siitä miten hän käsitteli deittipalvelujen dataa. Hänen taustallaan oli ollut se, että normaalielämässä deittailu oli ollut hankalaa. Hänelle oli sanottu että hänen pitäisi olla vähemmän tarkka. Sietää enemmän ihmisistä. "Don't be so picky." oli ollut normaali palaute. Webbillä oli myös aikataulu siihen miten perhe pitäisi ehtiä perustamaan. Perheen perustamisessa ja lasten hankinnassa menee helposti aikaa. Ja tämänlainen voi olla monille muillekin naisille tärkeä asia.

Webb meni kuitenkin harrastamaan internetdeittailua. Sillä hän huomasi että vaikka hän asui suuressa kaupungissa, niin tilastomatematiikka näytti että tietyn ikäisiä kulttuuriselta taustaltaan juutalaisia miehiä oli hyvin vähän. Ja ulkonäöltä kiinnostavia ei ole kaikkia. Haasteena oli löytää pieni määrä miehiä jotka täyttivät Webbin tiukat kriteerit. Ja muut sanoivat että hänen kannattaisi olla vähemmän nuuka ja vaativa.

Internetissä deittailussa algoritmi hakee isosta massasta ihmsiä ja tätä kautta on mahdollista kaivaa esille sopivia ihmisiä. Aluksi hän oli kirjoittanut lähinnä CV:nsä. Joka oli tietenkin epäsopiva lähestymistapa. Webb huomasi, että (1) kyselylomakkeet olivat pitkiä (2) algoritmi kiinnitti huomiota samanlaisuuksiin ja yhteisiin kiinnostuksenkohteisiin vaikka ne olisivat irrelevantteja...

Siksi Webb keksi tavan korostaa tärkeämpiä kysymyksiä. Ja muotoili oman profiilinsa sellaiseksi että se olisi houkutteleva juuri niille miehille joista hän itse oli kiinnostunut. Tällä hän sai itselleen puolison joka oli juuri hänelle sopiva ja jonka kohden hän saattoi olla äärimmäisen vaativainen. Webb kutsui toimintaansa systeemin hakkeroinniksi. Kuitenkin hän lähinnä oppi käyttämään systeemiä hyväkseen tietyllä tavalla.

Ja tapa on jotain jota on syytä lähestyä filosofisesti.

Webbin kanta on ymmärrettävää. Rakkauselämä on vaikeaa. Etenkin jos edustaa jotain vähemmistöä ja perheen haluaa perustaa sellaisen ihmisen kanssa jolla on jaetut arvot. Moni pitää tätä oleellisena ja tärkeänä. ; Sopivan puolison etsintä on usein vaikeaa muutoinkin. Kiinnostus voi olla yksisuuntaista. Torjutuksi tuleminen on ikävää.

Internetdeittailu poistaa tämän riesan. Mikä on mukava asia. Sillä on turhaa ajatella että parisuhde on jokin saavutus joka ansaitaan kestämällä vaikeuksia. Seuralaiskandidaateille ahkerasti erilaisia iskulauseita heitellyt mies toki voi lopulta onnistua ahkeruuttaan. Mutta tämä ahkeruus ei tuo lopputulokseen ansiokkuutta. Moni itse asiassa arvostaa ensisilmäyksellä saatua romanttista rakkautta. Sillä ansaitsemisen sijasta halutaan puhua kohtalosta.

Ja nekin jotka eivät usko kohtaloon voivat kannattaa jotain Kantilaista ajatusta siitä että toisia ihmisiä ei pitäisi kohdella välineinä omien halujen ja tavoitteiden toteuttamiseen. Sarjaepäonnistuja vaikuttaakin seurusteluasioissa sellaiselta, joka haluaa naimisiin tai jolla on jonkinlainen perheprojekti. Siihen on vain löydettävä sopiva ihminen, eikä ole niin hirveästi väliä kuka. "Älä ole niin vaativa" saa tässä uusia sävyjä.

Alain Badiou onkin korostanut että interentaikana deittailu on tältä osin muuttunut. Internetprofiilit tarjoavat keinot "iskeä" ilman "torjuntaa". Erilaiset deittialrogitmit ehdottavat ja profiilin omistaja ei näe kuinka moni on pyyhkäissyt yli. "EI" ei ole samalla tavalla näkyvä. Hän on tässä mielessä jossain määrin oikeassa. Itse tosin näkisin että myös hiljaisuus puhuu. Internetaikana asiat tapahtuvat usein nopeasti. Ja tässä mielessä se, että kukaan ei vastaa deittiprofiiliin vaikka viikon aikana pitää sisällään viestiä. Samanlaista viestiä kuin internetissä vastaamatta jääneet yksityisviestit. Tai arkisessa keskustelussa tapahtuneet vaivautuneet hiljaisuudet. Se joka ei saa deittivastauksia profiiliinsa on seinäkukkanen. (Tanssiaisissakaan ei monesti aktiivisesti kuule "EI":tä. Sinua vain ei haeta tanssimaan. Joten internetissä ei ole suoraan aivan täysin uutta ilmiötä tässä kohden.) Torjutuksi tulemisen riski kuitenkin pienenee ja suoran torjunnan tuomasta shokista vältytään. Sen korvaa toisenlainen, ja varmasti riipivä, kaamea hiljaisuus. Tästä kritiikistäni huolimatta näen että Badioulla on siis siltikin jonkinlainen hyvä huomio asiaan.

Richard Keraney on esittänyt, että nykyaikana internetalgoritmit suorittavat passiivissti suuren osan valikoinnita. Ja ihmiset keskittyvätkin luomaan itsestään virtuaalisia mainoksia jotka ovat ennen kaikkea sitä miltä asiat saadaan näyttämään. Persoonan sijasta keskitytään identiteettiin ja tämän mainontaan. Oikean ihmisen sijaan rakastamme simulaatiota hänestä. ; Syynä ei ole pelkästään se että digitaalinen kuva on digitaalinen vaan siitä miten digitaalisia kuvia joudutaan käyttämään "houkuttelevalla tavalla". Webbin CV -esimerkki korostaa että deittialgoritmien kanssa pulatessa se miten kuvaa itseään on tehtävä hyvinkin tietynlaisella tavalla. Nämä eivät ehkä suoraan valehtele, mutta ne ovat vaadittavia näkökulmia asiaan. (CV on muuten samanlainen valikoitu näkökulma työnhakuun. Työpaikan etsimisessä onkin paljon "jotain samankaltaista".)

Olen itsekin ollut jokseenkin huolestunut ns. algokratiasta. Eli siitä miten googlen hakukone ja facebookin linkkivalikointi-piilotusalgoritmit määräävät aika paljon siitä mitä näemme ja tätä kautta näkymätön ja toisen ihmisen koodaama valikointi pitää sisällään hyvin paljon valtaa. Valtaa joka helposti ajaa ihmisen joko (a) kohti ulkopuolisen tahon määräämiä asioita tai (b) sitten sitä ajautuu "omaan kuplaan" kun algoritmi ei haasta maailmankuvaa vaan antaa pelkästään omaa itseä tukevia lähteitä ja tarjoaa itselle tärkeitä mielipiteitä. Tässä mielessä internetin deittipalvelut ovat yksi lisä tähän erikoiseen ja vaikeasi nähtävään vallan muotoon.

Ja tämä on se puoli josta itse pidän vähiten ilmiössä ; Deittipalvelut hakevat ns. sopuisaa perhettä. Sellaista jossa on jaetut arvot. Voit valikoida tai hylätä joidenkin ominaisuuksien perusteella. ; Voit varmistaa, että puolisollasi on sama uskonto kuin itselläsi. Voit varmistaa että hänen hiustenvärinsä miellyttää erityisesti. Voit katsoa että molemmat olette kiinnostuneita samoista asioista. Ideaalipuolisosta tehdään tässä muutakin kuin luodaan siitä kuva ennen kuin hänet on tavattu.

Varmasti ideaalipuolisolle on asetettu ulkonäköehtoja ja varakkuusehtoja aina. Itse luodaan mielessä abstrakti ideaali ja toinen on myös jossain määrin yrittänyt antaa itsestään hyvää kuvaa. (Drinkkien antaminenkin voidaan nähdä sekä anteliaisuuden että varakkuuden näytöksi, jolla luonne ja maallinen status tulee edes jossain määrin tarkistetuksi.) Ja on hyväkin katsoa piirteitä ja valikoida. Ulkonäköpiirteetkin voivat olla merkittäviä.

Mutta tässä on jotain, näkökulma jonka romanttiset elokuvat ovat usein ymmärtäneet. (Mikä on ällistyttävää ottaen huomioon että genre on kenties yksi eskapistisimmista ja illusionaarisimmista tyylilajeista.) Kautta historian on kerrottu tarinoita "epäsopivista pareista". Jopa Shakespearen "Romeo ja Julia" voidaan nähdä joksikin jossa ydin on siinä että "parisuhdehakualgoritmi ei suostu hyväksymään tiettyjä sukuja yhteensopiviksi". Disneyn "Aladdinissa" pariudutaan luokkarajojen yli, "Kaunottaressa ja Hirviössä" käsitellään ulkonäön ja luonteen skismoja. Ja niin edespäin. Erojen kunnioittamiseen kasvamisessa tai eroista huolimatta rakastumisen voima puuttuu.

Ei ole kysymys narsismista tai itserakkaudesta. Eli rakkaudesta omaan itseen. Toki tämänlaisiakin näkemyksiä saadaan joskus kuulla ; Että samanlaisen puolison hakeminen tarkoittaa sitä että voidaan syvästi rakastaa itseä jotenkin oleellisesti enemmän. Tämä lienee ns. liioittelua. Toki jos internetissä luo itsestään houkuttelevan ideaalikuvan ja hakee tämän kanssa samanlaista toisen ihmisen luovaa houkuttelevaa ideaalikuvaa, kyseessä on jostain jossa haetaan toisessa itseä. Mutta tämä kieltämättä luo käytännössä myös tasa-arvoista ja mutkatonta olemista. Kyse ei ole pelkästään narsismista, vaan siitä että ihmiset eivät halua riitoja ja konflikteja elämäänsä.

Itse kuitenkin nojaan siihen että ihmiset ovat usein tyhmiä. He eivät tiedä mitä he haluavat. Ja he luulevat haluavansa eri asioita kuin he haluavat. Siksi ihastuminen tapahtuukin ulkonäkökeskeisemmin kuin oikein kukaan haluaisi tunnustaa. Ja tämän kautta ilmoilla on aina radikaali mahdollisuus siihen että toimiva parisuhde onkin muuta. Erilaisten ihmisten välisessä suhteessa on suurempi mahdollisuus muuttua ja muuttaa toista.

Ainakin itseni kohdalla on huomattava, että minulla on ollut vahvana tapana ihastua brunetteihin mutta olen kuitenkin vakiintunut naisen kanssa jolla hyvin normaalin "suomalaisen harmahtavan vaalean maantienvärisen" kanssa. Toisaalta olen oman puolisoni kanssa temperamenttityypiltä, ideologialta ja muutenkin, hyvin erilaisia. Olemme saaneet tätä kautta arvokasta työnjakoa jossa pärjäämme oleellisesti eri vahvuusalueilla. Juuri erilaisuutta tuovat asiat ovat olleet kiinnostavia ja rakentavia.

Mutta toki on hyvä huomata että joidenkin asioiden tulisi olla samalla tavalla tai tietyllä tavalla. Puolisollani ja minulla on eri ideologinen vakaumus uskonnossa ja politiikassa. Tämä ei ole ongelma. Mutta jos puolisoni olisi fundamentalistisella tavalla eri vakaumusta, ei tästä tietenkään "tulisi yhtään mitään". Ja en myöskään sietäisi kovin tomppelia naista, minulla ei ole hermoja tähän. Olen itse kohtuu fiksu ja kaipaan tämänlaisia asioita myös puolisossani. Itseä tomppelimman kanssa elämäni menisi suurelta osin turhautumiseen.

Silti mikään algoritmi ei kyllä laittaisi meitä yhteen. Ja uskonnottomana en usko että kohtalokaan on sitä säätänyt. Kenties tässä prosessissa on evoluutiota ja omaa työtä. Ja osanen sitä että puolisoni ns. "ei ole ollut niin kovin vaatelias". Hän osaa tietotekniikkaa joten hän olisi teoriassa voinut tehdä tämän sijaan "Webbit". Silloin hän olisi varmasti onnellinen jonkun toisen kanssa.

maanantai 15. joulukuuta 2014

Luciferinpäivä (ja tukasta nousee valo)

13. joulukuuta, eli pari päivää sitten, oli jokavuotinen Lucian päivä. Tämän juhlapäivän taustat ovat varsin häiritsevät. Tämän juhlapäivän taustalla oleva tarina on mielenvikainen. Sellaisella tavalla joka on uskottavaa vain teinielämää eläville. Mentaalinen tasapainoisuus on samaa kuin Shakespearen "Romeossa ja Juliassa" jossa pikaihastus johtaa itsemurhaan kun elämän rakkaus, johon on tutustunut vain hieman aiemmin ja jota hädin tuskin tuntee ulkonäöltäkään... Josin Lucian päivän tarina on monta astetta seksuaalisen pidättyväisyyden suuntaan.

Tämä taustatarina on saanut Arhi Kuittisen kirjoittamaan siitä miten tämä tarina ylläpitää neitsytkulttia. "Tänään on Santa Lucia -kultin päivä suomalaisissa kirkoissa. Eikä se näytä feministejä häiritsevän. Useimmat feministit luulevat että naitsyt tyttöjen palvominen kirkoissa on naisen ylistämistä." ... "Ei varmasti Pohjoismaissa juhlittaisi juhlavana joululegendana sellaista tarinaa, jossa nuori mies tekisi itsemurhan ennemmin kuin suostuu seksiin!" Taustatarina on tietenkin tosi. Ja Kuittinen on luonut omanlaisensa perinteen kertomalla Luciasta toistuvasti. Sisältö on aina suunnilleen sama. Tärkeintä Luciassa on muistaa "Suvun ylpeys: neitsyt. Kirkon ihanne kiltiksi ja kelpaavaksi nuoreksi: neitsyt. Tämä on aika järkyttävää, katolista pyhimyskuva-palvontaa: juhlitaan naista, joka silpoo itseään, jotta pysyisi neitsyeenä. Palvottava uhri, joka tekee kaikkensa pysyäkseen neitsyenä. Ja äidit ovat ihan ekstaasissa julkisesti neitsyttytöiksi julistettavien kulkuetta katsoessaan; äitien ja isien kontrollijuhla, lapsen seksuaalisuuden omistamisen ja väheksymisen rituaali."

Näkemyksen ongelma onkin siinä että se tarkastelee ns. teologisesti korrektia tasoa. Tässä tasossa rituaalin sisältö on historiassa. On perinne joka nojaa tarinaan. Tässä ylimmäisen arvon saa alkuperä. Ja oikeaoppisuus. Käytännössä tämä ei vain vastaa kovin hyvin sitä miten asioita sitten käytännön tasolla hoidetaan. Haasteena onkin se, että tosiasiassa perinteet ainoastaan vetoavat mielikuvaan ikuisuudesta. Tosiasiassa niiden sisältö modernisoituu hyvinkin helposti. Symbolit muuttuvat. Siksi olemme esimerkiksi riisuneet joulusta pakanalliset tarinat mutta pitäneet perinnäistavat. Juhlat on pidetty, ne on vain kristillistetty sisällöllisesti.

Jos Luciferinpäivällä olisi
nettimeemi, niin se näyttäisi
suunnilleen tämänlaiselta.
Juhlassa on perimmiltään
kysymys aivan perustavasta
asiasta : paloturvallisuudesta.
Lucia -juhlassa on kysymys hyvin yksinkertaisesta rituaalista. Kouluissa ja muualla pyritään pimentämään käytävät ja sitten nuori nainen, ja sitten lauletaan toistorakenteista laulua yhdessä. Kun on pimeää ja joku kulkee palavat kynttilät hiuksissaan, se on tavallaan siistiä. Lucian päivän tarinaa ei sen sijaan kerrota. Juhlan kerrotaan viittaavan "Lucian päivää vietetään valon juhlana 13. joulukuuta. Lucia-juhla on perinteeltään suomenruotsalainen, mutta myös suomenkielisille juhla on tullut tutuksi vuosittain valittavan Suomen Lucian kruunaustilaisuuden ja siihen liittyvän kulkueen sekä Lucia-markkinoiden kautta" ... "Lucia-perinne on sekä näytelmää että todellisuutta, se on sadun hohtoa ja sosiaalista vastuuta." Päivästä ei kerrota verenhurmeisia silvontatarinoita. Mikä tavallaan siivoaa siitä kaiken coolin, mutta toisaalta tekee siitä lapsille ja lapsenmielisille sopivan. Sitä ollaan edetty niin kauas tästä alkuperäisestä tarinasta että olisi kenties viisainta sanoa "Kunnia olkoon Luciferin, valontuojan". Juhlan nimeä ei tarvitsisi muuttaa montaa kirjainta.

Neitsyydenpalvontaa on siitä käytännön Luciatarinassa vain hyvin niukasti. Itse asiassa kun katsotaan että on jonkinlainen kunnia olla lucia -neito, on tässä juhlassa kaiken kaikkiaan hieman sellaisia sävyjä mitä on modernisti laitettu ns. missikisoihin. Lucia -neidon on oltava siveä ja nätti ja osattava laulaa. Missikisoissa naisella täytyy olla ulkonäköä ja jokin hauska talentti. Molempien on hyvä olla ainakin maineeltaan neitsyitä. Avioliitossa olevia ei hyväksytä. En silti lähtisi sille linjalle että esittäisin että missikisat olisivat jonkinlainen neitsyyden vahtimisen työväline. Erot eivät ole käytännössä vaan taustatarinoissa joita kukaan ei oikein jaksa muistaa. (Ja viralliset kirkon edustajat eivät ilmeisesti oikein kehtaa muistaa. Juhlaperinteen kauniit tarinat ja taustat löytyvät pääasiassa ateisteilta ja muilta vastaavilta uskontokriitikoilta.)

Monesti viitataan siihen että on tärkeää ymmärtää "Raamatusta" lainattujen sanontojen taustoja koska tämä näyttää miten kristinusko läpitunkee kulttuurimme. (Samalla kun henkilöt eivät nimenomaan halua tietää mistä nettimeemistä joku sanonta on nuorison kieleen pompahtanut vaan pitävät tätä hapatuksena.) Kuitenkin suurimman osan ajasta ihmisillä ei ole mitään hajua siitä mikä on oikeaoppinen tausta. Eikä tällä ole merkitystäkään. On virhe luulla että rituaali on teologiaa. Että rituaali on absurdi teko joka hakee voimansa akateemisen rationaalisesta teologiasta. Tilanne on toinen. Juhlat ja yhteinen toiminta on siistiä. Pimeässä ohikulkeva kynttiläkulkue on siisti perinne. Siksi uskonnot mielellään pitävät vanhoja perinteitä ja selittävät ne uusiksi. Sillä tosiasiassa teologia koostuu hiustenhalkojasaivartelijoiden absurdeista mietteistä joilla ei olisi mitään merkitystä ja arvoa jos ne eivät saisi oikeutustaan juhlista ja rituaaleista.

keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Vuohta tuijottavat pelaajat ; Onko NyanGoat(Simulator) taidetta?


Johanna Tohni blogasi stand up -komiikasta. Hän korosti että ihmiset jakavat kantaaottavan älykkään stand upin erikseen tyhjännaurattamisesta. Alaa jakaakin jonkinlainen arvostuskuilu jossa toiset ovat taiteilijoita ja toiset tuottavat viihdettä. Ja jaottelun lisäksi selvää on, että taide on viihdettä ylempänä. On siis pinnallisuus ja syvällisyys jonka kohdalla jokin määräytyy taiteeksi tai viihteeksi.

Jako ei luonnollisesti ole kovin huono. Kirjoitin hikipediaan vinoilevantyylisen "kantaaottavan" jutun sivistyneisyydestä. Siitä miten "Sivistynyt ihminen tietää että taiteen tehtävänä ei ole näyttää maailman raadollisuutta, herättää keskustelua tai käsitellä vaikeita asioita. Sen sijaan hyvä taide on nättiä ja sievää, sellaista, jonka voi laittaa seinälle nelivuotiaiden päiväkerhoon ja josta voi helposti punastumatta keskustella ompelukerhon illanistujaisissa." Ajatusjakonani tässä oli jako taiteeseen ja kitchiin. Mutta tässäkin kummittelee jako pinnalliseen ja syvälliseen. Ja siihen miten taide on viihdettä korkeampi asia.

Tämä alustus on tarpeen tietokonepeleihin liittyvässä populaarikulttuurissa. (Tätä piiriä on mahdotonta sanoa alakulttuuriksi.) Alkuun laittamani video on kollaasinomainen kokoonpano jossa "Nyan Cat" -meemiä on sovitettu "Goat Simulatorin" kuvastoon. Videossa erilaisia tuttuja aineksia otetaan, ängetään yhteen ja tätä kautta luodaan jotain uutta - ja usein kaaoottista, outoa ja humoristista. Tämä on hyvin yleistä. Osat eivät ole originalleja vaan hyvin tunnettuja symboleita. Ja niiden avulla luodaan kokonaisuus jossa kombinaatiot ovat uusia.

Mitä tämänlaisesta varsin banaalista jutusta voi sanoa? Vuohi on hupsu. Mitään kovin syvällistä sanomaa siitä on hyvinkin vaikeaa saada irti. Se, mitä niistä saadaan irti on jonkinlainen lapsenomainen huvittuneisuus uudesta ja yllättävästä. Sitä on vaikeaa pitää originaalina teoksena, koska siinä on koottu yhteen muiden tekemiä asioita. Vain kombinaatio on uusi. Jonkun muun työn remiksauksen sanominen taiteeksi on vähän sama kuin pitäisi DJ:tä säveltäjänä. Joten ensivaikutelmana on hyvinkin se, että vuohi nimenomaan ei olisi taidetta vaan viihdettä.

Mutta sitten otetaan Poptaide. Andy Warhol tunnustetaan ja tunnistetaan taiteilijaksi. Vaikka tosiasiassa hän teki suunnilleen samaa mitä tuohon videoon on tehty. Vain tekoväline on eri. Warhol ei käyttänyt tietokonetta. Yleisesti ottaen taide ei kuitenkaan ole jotain jota saa tehtyä vain pensselillä. Taidetta voi syntyä takomalla, naputtamalla taltalla kiveä, maalaamalla pensselillä, veistämällä puuta, käyttämällä videoprojektoria... Esimerkiksi vuohi teoksessa on selvästi ikoninen ja tuttu, samoin kuin Nyan Cat. Mutta niitä katsotaan aivan omasta ja uudenlaisesta kulmasta. Esittävyys ja vastaavat on hylätty taiteen kriteeriattribuutteina viimeistään postmodernin taiteen myötä. Viimeistään on hyvä sana siinä mielessä että esimerkiksi Shakespeare oli tunnettu siitä että hän otti aineksia muiden töistä. "Romeon ja Julian" takana oli esimerkiksi Shakespearen kuulema runo. Shakespearen aikana ei tunnettu tekijänoikeuslakeja, ja sitäpaitsi Shakespeare loi toisen teoksen ympärille ja sen aiheesta teoksen jota voidaan pitää itsessään uniikkina. Shakespearen suhde plagiointiin on vuosisatojen aikana ollut aika paljon keskusteltu aihe.

Yhteys tunnettuihin asioihin ei itse asiassa ole muutoinkaan kovin suuri ongelma taiteelle. Wittgensteinin taidekäsityksen mukaan taide on yritys luoda jotain uutta kulttuurisessa kontekstissa. Ja meemit sekä tietokonepelit jos jotkin ovat nykyajan kulttuuria joka luo kontekstin jossa mellastaa. ; Yhdistelmä on oikeastaan hauska vasta kun sinut on tutustutettu sekä Nyan Cattiin että Goat Simulatoriin. Itse asiassa tämä tekee vuohivideosta surreaalin. Siinä yhteenliittymättömiä asioita laitetaan yhteen. Ja itse asiassa tämä tehdään yllättävän sujuvasti. Tässä mielessä teos on surrealistista taidetta joka on erinomaisen tarkasti tuotettu nykyajan kulttuurin eetokseen.

Lisäksi ne välittävät hyvin tunnetilaa ja asennetta. Tämänlaisen tunteen välittämistä voidaan pitää viestinä. Itse asiassa viestinä jonka välittäminen on yleisesti arvostettavaa - ja melko vaikeaa. Jostain syystä tietyt tunteet on vain jotenkin julistettu viestillisesti arvokkaammiksi. Ilo ja huvitus on ikään kuin pinnallisempaa kuin ärsyyntynyt kriittisyys tai pömpöösi hengenhaukonta. Videota tehdessä tekijällä on luultavasti ollut jokin huvittuneisuuden tunne tai tavoite ilmaista tämänlaista huvittuneisuutta. Ja kyllä tämä tunnetila videosta välittyy. Joten se kommunikoi esteettistä sisältöä ja tunnelmaa. Tämä on selkeästi ilmaisua. Ja ilmaisu on jotain joka yleisesti liitetään taiteen tehtäväksi ja taiteen alueeksi.

Minulla ei ole vastausta siihen onko video taidetta. Mutta mitenkään ilmiselvää jako ei ole. Kitch ja taide tuntuvat muutoinkin olevan aiheita joissa taiteeksi tunteminen liittyy enemmän kulttuuriseen valtaan. Marginaalisuus ja vaikeus "mahdollisuus näyttää lapselle" on relevantimpi syvällisyyden ja pinnallisen ero. Eliitti määrää taiteen ja se mikä on tavallista on pinnallista kitchiä. Populaarikulttuuri ja propaganda muuttuvat tällä asenteella by definition kitchiksi. Toisaalta monet propagandateokset ymmärtää kitchiksi vaikka ei tietäisi että se on tietyn kulttuurin propagandatuotos. Taiteen ja viihteen ero on tältä osin kenties kuten pornografian ja erotiikan ero ; Sitä on vaikeaa määritellä mutta kun kohde nähdään, ero voitaisiin kuitenkin tunnistaa.

tiistai 2. syyskuuta 2014

burarum

"Please, leave me alone. I intend to be flesh and blood, not airy philosophy, for there has never yet been a philosopher who could endure a toothache patiently, even though they all write as if they had risen above human suffering and misfortune."
(William Shakespeare, "Much ado about nothing")

William Shakespearen ylläoleva lainaus koskee filosofien stoalaisia hyveitä. Sen vihjeenä on tarjota tärkeä muistutus siitä miten vähempään tyytymistä ja kärsimyksen sietämisen jaloutta korostavat ovat usein sen verran varakasta väkeä, että he itse eivät joudu kokemaan näitä vaivalloisuuksia. Tai kuten itse olen asian sanonut, on helppoa vaatia toisilta asioita kun oma perse ei ole tulilinjalla. Sama koskee nykyään oikeistolaissävyttynyttä optimismia, joka ei toki korota kärsimysten kestämistä stoalaisittain vaan on monta astetta hedonistisempaa.

Näitä asioita oli mukavaa miettiä tänään hammaslääkärissä. Kun minulle tehtiin juurihoitoa. Jotkut minua paremmin tuntevat saattavat tietää että minulla on melko merkittäviä ihmisiin luottamisen ongelmia. Ja muutamat heistä saattavat muistaa että pelkään hammaslääkäriä ihan sikana. Näitä asioita oli mukava miettiä kun joku toinen pitämässä syntistä renessanssiajan jälkeistä teknologiaa surisemassa pääsi sisällä samalla kun täysin mätä hammasjuuri purskauttelee maailman toiseksi pahinta koskaan maistamaani asiaa suoraan suusta suuhun. (Omasta. Ei hammaslääkärin.) Kaiken kaikkiaan en liikkunut ja kukaan ei kuollut.

Ei minulla muuta.

keskiviikko 18. kesäkuuta 2014

Rakkauden rosvosektori

Helsingin Sanomien NYT -liitteessä oli Maria Pettersonin kolumni jossa käsiteltiin sitä miten mukavat kundit haluavat seksiä normaalista ja ystävällisestä toiminnasta. "Olen tytöille kohtelias ja ystävällinen. Kun heillä menee huonosti, olen valmis kuuntelemaan heidän murheitaan. Olen kiltti, ihana ja otan tytön tunteet huomioon. Ja silti hän ei halua mennä kanssani sänkyyn! Hän haluaa mennä sänkyyn väkivaltaisten ääliöiden kanssa! Tytöt sijoittavat minut friend zonelle, ystävyysvyöhykkeelle, ja pitävät minua ystävänä eivätkä potentiaalisena seksikumppanina." Siinä ollut jatku huomautus on mielestäni hyvin oikeansuuntainen. "Nice guy ei ajattele, että kohteliaisuus ja ystävällisyys ovat tavallisia ihmisten kanssakäymiseen liittyviä asioita, jotka eivät velvoita ketään seksiin. Naisesta ei välttämättä ole viehättävää, että toinen on kohtelias vain siksi, että saisi laittaa peniksensä hänen sisäänsä. Mukava mies huijaa, eikä haluakaan olla ystävä. Hän haluaa palkintoseksiä siitä, että käyttäytyy kuin normaali ihminen."

Mutta toki tässä on kysymys siitä että Laasasen kannattajat eivät tosiasiassa ajattele että ystävällisyys vaatisi sääliseksiä. Vaan että kiltit miehet innostavat naisia vain ystävinä, mutta eivät seksikumppaneina. Eli ääliöt saisivat seksiä.

Tästä ei voi sitten kuin vetää huomio konkluusioonsa; Kun kolumnin huomion korjaa voidaan nostaa esille normaalin "laasaslaisen" luonne ja heidän argumenttinsa; Kun katsoo ns. Laasasen faneja huomaa että he korostavat argumenteissaan sitä, että naiset eivät halua mukavia miehiä, vaan äänekkäitä ääliöitä. Ja sitten kun katsoo heidän toimintaansa ei voi kuin ihmetellä että jos tuo heidän teoriansa on tosi, niin miksi he eivät saa seksiä. Heidän mielensä näyttää rakentavan jälkikäteistä teoriaa siitä että koska he eivät saa seksiä niin he ovat kivoja. Olemme jopa päätyneet hikipedian puolella "Kuri":ttamaan laasasen faneja. Jotka eivät lainaa ulkomaisia lähteitä ja toimivat kuin ääliöt. Mikäli heidän alfaurosteoria pitää paikkaansa, niin heillä luulisi todellakin olevan vientiä. Selibaatinvoivottelu näyttää kuitenkin olevan se standardi.

Mutta koska internet on pelottava paikka, en voi jättää asiaa tähän ironiseen huomautukseen.

"Uudessa Suomessa" Juuso Aromaa on nostanut esiin sen, että yllättävän moni feministi on esittänyt että mitään "friend zonea" ei edes ole olemassa. (Nähdäkseni Petterson ei toki ajanut tämänlaista näkemystä, hän viittaa sen olemassaoloon hieman eri sävyssä. Mutta ne muut.) "Verkon keskustelupalstoilla ja blogeissa usein toistuva väite kuitenkin kuuluu, että "there is no friend zone" -kaverisektoria ei ole olemassakaan. Useiden feministien mukaan kyseessä on pelkkä kuviteltu tila, jossa sovinistiset miehet olettavat pääsevänsä harrastamaan seksiä palkkioksi siitä, että käyttäytyvät “normaalisti”, “kivasti” tai jopa “ihanasti” naispuolisen ystävänsä seurassa. Verkon keskustelupalstoilla ja blogeissa usein toistuva väite kuitenkin kuuluu, että "there is no friend zone" -kaverisektoria ei ole olemassakaan. Useiden feministien mukaan kyseessä on pelkkä kuviteltu tila, jossa sovinistiset miehet olettavat pääsevänsä harrastamaan seksiä palkkioksi siitä, että käyttäytyvät “normaalisti”, “kivasti” tai jopa “ihanasti” naispuolisen ystävänsä seurassa.Sitten kun näin ei käykään, alkavat alatyyliset ja naisvihamieliset syytökset naisten kelvottomuudesta ja sielullisesta heikkoudesta, joka ohjaa heitä valikoimaan ainoastaan kusipäisiä seksikumppaneita." Aromaa korostaa (aivan asiallisesti) että friend zone on kuitenkin aivan oikea tila, jossa ei ole kysymys palkintoseksistä. "Siinä ei sinänsä ole mitään poikkeuksellista, että missä tahansa ihmissuhteessa voi esiintyä tunteiden epätasapainoa. Tällöin on ihan perusteltua sanoa, että syvemmin tunteva osapuoli on joutunut kaverisektorille. Se on yleensä kurja ja ahdistava olotila, jossa oikeastikin kiltit ja kunnolliset ihmiset joutuvat pohtimaan omien tunteidensa ja niiden salaamisen tai tunnustamisen aiheuttamaa ristipainetta." Haluna on romanttinen suhde, sitoutuminen ja vastaava. Ei palkintoseksi.

Kuinka ystävystyä eri sukupuolta olevan kanssa

Kuten itse olen aikaisemmin kirjoittanutkin, friend zoneen ajaudutaan vahingossa ja sieltä poistuminen on vaikeaa. Ja tämän vuoksi kaunautuminen, pettymys ja muut vastaavat tunteet ovat normaaleja ja odotettavia. Toki on myös pirun tyhmää kuvitella että kauhein asia jota sievä ja mukava naisihminen voisi antaa, olisi ystävyys. Ja että tästä voisi jotenkin syyttää. Evoluutiobiologiaa kannattava voisi suorastaan sanoa että kun itsekäs geeni komentaa naista, on turha yrittää marmattamisella vaikuttaa hänen intentioihinsa. Mitään tietoisia tavoitteita asiaan tuskin liittyy. (Kannattipa sitten evoluutiopsykologiaa tahi ei.) Kaikki eivät viehätä kaikkia, ja jotkut viehättävät vain harvoja. Joten omaa seksikkyyttä tai sen puutetta on turha projisoida jonkun muun ominaisuudeksi.

Friend zone on kuitenkin olemassa. Ja tässä kohden on hyvä vilkaista sitä miksi naisille ajatus friend zonesta on vieraampi kuin miehille. Itse koen olleeni friend zonessa muutamankin kerran elämäni aikana. Ja eri mekaniikalla ja eri taustoilla. Ja moni mies tuntuu ymmärtävän "ne haluaa olla vain ystäviä" -tilanteen. Monet naiset eivät tunnu kuitenkaan pitävän tämänlaista kovin relevanttina tilana. Ja siksi koko asiantila voi vaikuttaa jonkinlaiselta petokselta.

Laasanen lähestyy tätä siten että naisilla olisi erikseen pidetyt tiukat luokat ystäville ja seksikumppaneille. "Naiset jakavat miehet tiukasti 1) kavereihin ja 2) potentiaalisiin partnereihin. Se on tikapuuteorian lähtökohta. Toisin sanoen naisilla on kahdet tikapuut, joille he asettavat miehet, eikä kaveritikkailta ole helppo hypätä suhdetikkaille." Miehet sen sijaan pitävät vain yhtä luokitusta kaikille naisille "Miehet eivät jaottele naisia miellyttämään pyrkiviin beta-naisiin ja dominoiviin alfa-naaraisiin (ja jos jompikumpi on korkeammalla tyttöystävähierarkiassa, niin beta-naaras). Miehet jakavat naiset viehättäviin ja ei-viehättäviin naisiin, eikä ystävyys naisen kanssa aseta minkäänlaista jarrua suhteelle." Tässä on toki jonkinlainen huomio. Mutta asiaa voi kenties valaista katsomalla hieman enemmän ns. äijien ystävyyttä. Tosiasiassa näyttää olevan nimenomaan niin että naiset ottavat paljon helpommin miehen ystäväksi kuin miehet ottavat naisia. Äijäporukkaan pääseminen naiselta on saavutus. Tämä tarkoittaa sitä että kenties miehet jakavat "alfanaaraisiin" ja "betanaaraisiin" jo tässä vaiheessa. Näin syntyisi myös epätasainen tilanne jossa naiset harvoin ovat friend zonessa. Jos mies on ottanut heidät jo kaveriksi, he ovat valmiita myös seksiin. Naiset sen sijaan eivät ota miehiä ystäviksi näin tarkasti luokitellen. Ja siksi heillä on kahdet tikapuut. Miehillä on naisten kannalta vain yhdet tikapuut. Siinä ystävyyspuolen tikkaissa on vain miehiä joiden kanssa tämä ei kuvittele harrastavansa seksiä.

Tämän takana on mitä luultavammin biologista perustaa. Esimerkiksi Batemanin periaatteen mukaan, perimiltään oogamian vuoksi, voidaan ajatella että toinen sukupuoli joutuu panostamaan lisääntymiseen enemmän kuin toinen. Nainen esimerkiksi tulee raskaaksi kun mies taas ei. Ja tämä epäsymmetria tarkoittaa sitä että riskit sukupuolten kesken eivät ole samoja. Ja siksi toinen sukupuoli yrittää helpommin ja toinen taas valikoi paremmin. (Ihmiset ovat kuitenkin K -strategikkoja joten molempien sukupuolten kannattaa olla jokseenkin valikoivia.)

Kuitenkin tähän on toisenlainen toimintamahdollisuus. Ja se on omalla kohdallani toiminut melko hyvin. Minulla on tunnetusti omituiset kaverivaatimukset. Mutta sukupuoli ei ole oikein koskaan kuulunut niihin. Toisin sanoen minulla on ollut tapana luoda ystävyyssuhteita vastakkaisen sukupuolen kanssa tavalla joka on "naismainen". En ole pitäytynyt äijäporukoissa ystävien kesken. Tämä on johtanut jopa siihen että minun kanssani ollaan oltu friend zonessa myös niin päin että minä en ollut kiinnostunut.

Tässä strategiassa on se hyvä puoli, että lukioaikana minulla oli kohtuullisen suuri määrä hyvin lyhytaikaisia deittailukokemuksia. Siihen aikaan omituisuudessani ei ollut edes sitä häivähdystä karismaa mitä nykyään joten ne eivät jatkuneet kovin pitkään. Deittien määrässä salaisuuteni ei kuitenkaan ollut alfauroon tyylinen brute force. En kuluttanut päiviäni flirttailuun. Sen sijaan kun tunkee itsensä naisseurueeseen, huomaa että parittaminen (ei termin prostitutionaalisessa merkityksessä) on monelle naisihmiselle elinkeino. Puhelinnumeroani vuodettiin ja leviteltiin. Olin turvallinen deittikaveri joka oli muiden naisten suosittelema. Eli ideana oli se, että kun naiset olivatkin minun kanssani "vain kavereita" niin heillä oli ystäviä. On yllättävää miten suureen määrään ihmisiä kontaktoituu näin yksinkertaisella keinolla.

Tämä on ihanteellinen tilanne silloin kun (a) itsellä ei ole ketään "kiikarissa" ja (b) ei ole mitään haittaa siitä että kaikki, siis aivan kaikki, detaljit vuodetaan puolen kaupungin kanssa. Oli selvää että jokaisesta deitistä tehtiin raportti kolmena kappaleena ja tieto kulki ryhmässä hyvinkin laajalle äärimmäisen nopeasti. (Tälläisessä tilanteessa alfauroksen tyylinen kusipäistely johtaa ... sanotaanko vaikeuksiin.) Ja minun kohdallani kumpikaan kohta ei ole ollut ihanteellinen oikein koskaan. Minulla on ollut tapana nimenomaan ottaa kiikariin. (Ja minun lähestyminen kosketusetäisyydelle taas on ylen vaativaa. En mielelläni anna sellaisten koskea minuun joihin en luota ja joita en siis tunne melko hyvin.)

Ja tätä kautta voinkin korostaa että on kahdenlaisia friend zoneja.

Kun ihminen ihastuu kaveripiirissään olevaan ihmiseen, hän on ainakin hetken friend zonessa. Ikävä kieroilutaktiikka olisi käyttää ystävyyttä keinona vähitellen ujuttautua, kuin varkain, toisen pöksyihin asti. Tämänlaatuisen manipulatiivisen lähestymistavan ulkopuolella on kuitenkin kaksi, mielestäni jossain määrin eettisesti hyväksyttävää luokkaa. (Joissa molemmissa olen myös itse ollut korkeimman omakätisesti.)
1: Ensimmäinen on ujoa ja diskreettiä friend zonessa olemista. Siinä on romanttinen haave mutta ei siihen liittyviä tekoja. Joten vastapuoli ei tiedä siitä, eikä voi siksi edes torjua sinua. Omakohtaisesti voin sanoa että tämänlainen passiivisuus on sitä joka harmittaa vuosien päästä vain aivan helvetisti. Helpotukseksi voin sitten kertoa sen että tosiasiassa ihmiset lukevat ilmeitä ja jos he eivät ole kiinnostuneita takaisin he ovat kohteliaasti hiljaa. Joten tässä tuskin menettää niin paljon kuin humalassa aamulla kello kolme baarissa yksinollessaan jonkun nykyisen kumppanin kanssa käydyn perheriidan jälkeen saattaa kuvitella. Tämä ei ole seksuaalista häirintää vaikka se on friend zonessa olevalle pelkurille häiritsevää ja siinä on kiistatta seksuaalinen elementti.
2: Toinen on sitä että edellisestä on ottanut opikseen ja edes yrittää. Yrityksestä voi aina seurata pakit. Ja aina pakkien yhteyteen ei pyyntöä siitä että ei nähtäisi missään yhteydessä tämän jälkeen. Tämänlaatuiset tilanteet vaativat pelisäännöistä sopimista ja niissä pysymistä. Eli esimerkiksi pyydetään että torjuttu ei pyytäisi asiaa uudestaan, ja että jos tilanne muuttuu niin se on sitten sen nykyisen torjujan asia ilmoittaa että nyt tilanne on erilainen. Omalla kohdallani tämänlaatuinen avoimuus on johtanut yhteen hyvin omituisella ja syvällisellä tavalla mutatoituneeseen ystävyyssuhteeseen jossa voin avoimesti arvioida tämän poikaystäviä "jos en minä niin sitten paras olla tuollainen hyvä" -mentaliteetilla.

Friend zonessa elämisen kohdalla tärkeintä on tiedostaa että sille joko voi tehdä jotain jolloin sille pitää tehdä jotain. Tai sitten sille on tehty jo jotain ja sille ei voi sen jälkeen enää tehdä. Tai on päättänyt olla toimimatta vaikka voi, jolloin sen kanssa pitää vain elää. Yleensä jos ihminen ei astu soveliaisuuden rajan yli ja sooloile sovittujen rajojen yli niin asia menee ohi.

Ensin pitää kenties ponnistella asian kanssa ja hillitä himonsa ja kahlita kyrpäänsä. Ja jonkin ajan jälkeen se ponnistelu muuttuukin turhaksi. Tässä kohden on hyvä lukea Dan Arielyn "the Upside of Irrationality" -kirjan jossa katsotaan eri strategioita joita ihmiset harrastavat romanssiasioissa. Jos nainen ei pidä kaljusta miehestä hän voi joko torjua miehen ehdottomasti tai sitten vaihtaa preferenssejä ja korostaa että kalju mies voi olla hauska. Ihmiset tekevät tätä aika paljon. Ja tämä on ihan hyväkin asia. Sillä ihmiset kestävät kaatuneita romansseja yllättävän hyvin. Ariely nostaa esille myös Shakespearen "Romeon ja Julian" joka vihjaa että nykypsykologian tunnistamat ilmiöt on tunnettu jossain määrin jo menneinä aikoina. Kirjassahan kaikki muistavat Romeon ja Julian väkevät tunteet. Mutta eivät sitä että kirjan alussa Romeo on epäonnistunut rakkaudessa ja käyttäytyy kuin se olisi maailmanloppu. Sitten hän on nähnyt Julian ja murhe unohtuu.
1: Eli jos tilaa ei ylläpidä jotenkin, eli esimerkiksi stalkkaa kohdettaan tai pidä piilossa mitään pornoa johon on liimattu päiden tilalle näitä ihastuksen kohteen valokuvista leikattuja naamakuvia niin sitten se romanssi etsii jonkun toisen purkautumisreitin. Rakkaus on ikuista, vain kohde vaihtuu.

Ja sitten toisaalta voi olla hyvä tiedostaa sekin että nykyinen ja pitkäaikainen puolisonihan on nimenomaan sitten "se tilastopoikkeus". Olemme tienneet toisemme ensin nimenomaan ystävinä. Ehkä syynä on se, että en diskriminoi kovin pinnallisesti, kuten ei hänkään. Arielyn mainitsemaa kompensoimista ja prioriteettien punnitsemista on varmasti tehty paljon puolin ja toisin. Tällä tasolla ei voi lähteä siitä että jaottelee "viehättäviin ja eiviehättäviin" tai "alfa ja betauroksiin". Eikä siihen voi kyllä meidän perheessämme palatakaan. Siitä ei hyvä heilu.

Tätä häijyä kolauttelua sisältävää lopetusta pehmentämään voidaan sitten katsoa aiheesta Michael Stevensin leppoisa video. Hän kertoo esimerkiksi siitä, miten oikea tekosyy ei ole se, että olemme liian kilttejä, vaan se että idealisoimme ihastuksemme kohdetta. Ja ulkopuolinen näkee että sinulla ja ihastuksellasi ei vain ole kovin paljoa yhteistä. Kiltteyden sijaan kysymys voikin olla siitä että emme ole yhteensopivia ihastuksemme kanssa ja olemme lisäksi häiritsevällä tasolla liian tyrkkyjä.

torstai 5. kesäkuuta 2014

L -koodi ja sikiönlähdetystä ; Pihlajakatumuspilleröintiä

"The lady doth protest too much, methinks."
(William Shakespeare, "Hamlet")

Shakespeare ymmärsi asioiden kieltämiseen liittyvän ongelman. Kun joku liian kovasti kieltää jotain, se vihjaa että teko on jo lähes toteutumisen tasolla. Tai ainakin sen, että jos jotain asiaa kiistää monta kertaa, epäluottamus herää väkisinkin.

Itselläni on tähän liittyvä "omaelämänkerrallinen hauskahko anekdootti". Miekkailukoulumme juhlissa osa ihmisistä viettää siellä koko yön ja poistuu vasta aamulla. (Tämän porukan pitää tietysti sitten esimerkiksi siivota paikkoja, yleensä varsin krapulaisena.) Olen tätä porukkaa ja olen lukuisia kertoja nukkunut yön yli. Erään kerran sitten rakensimme siskonpetityylisen ratkaisun. Tilaa oli vähän ja nukuin erään naispuoleisen miekkailijan vieressä.

Emme harrastaneet seksiä. Mutta kotonani hieman ylikorostin tätä asiaa, siis sitä että emme harrastaneet seksiä, toistamalla sitä eri väleissä ainakin viisi tai kuusi kertaa siitä että emme harrastaneet seksiä. Emme harrastaneet seksiä, mutta jossain vaiheessa tästä hokemasta tuli tosiasiatilankuvauksen sijasta jotain joka korostaa että joku oli miettinyt seksinharrastamista naispuoleisen miekkailijan kanssa.
1: Oikeasti olen vain häveliäs, niin uskomattomalta kun se voi vaikuttaakin. En ole tottunut nukkumaan naisten vieressä. Ylipäätään ihmiselle jonka kohdalla koskettamiseen tarvitaan vuosien ritualisoitu lähestymistapa jonkun vieressä nukkuminen on häiritsevää. Emme. siis. harrastaneet. seksiä. Ymmärsitten varmasti kuitenkin pointin. Hokeminen on epäilyttävää, jokainen toisto vie uskottavuuden sanomisen sisällöstä vaikka se olisikin aivan totta. Ei ole tehokkaampaa tapaa diskreditoida asia kuin kiistää se liian jyrkästi.

Tämä tarina alustakoot tämän päivän sosiaalipornoa ajankohtaisinta journalistista tapahtumaa.

Tänään jokaisen kunnon moralistin on täytynyt pahastua lasten ja sikiöiden kuolemasta. Kysymyksessä on tietysti Galwayn katolinen laitos josta on paljastunut joukkohauta nimettömiä ruumiita. Nunnien pitämä hoitolaitos ja lähemmäs 800 lapsen ruumista herättävät tietysti paljon myötätuntoa. Etenkin kun ei puhuta muinaishistoriasta, vaan rikoksen tekijöitä voidaan vielä esimerkiksi kuulla asiaan liittyvistä yksityiskohdista.

Korjaan. Moralistit ovat puhuneet kotimaanasioista. Oulussa on löydetty "kolme tai viisi" "lasta tai sikiötä". "poliisille ilmoittautui oululainen 35-vuotias nainen, joka kertoi pakkausten sisältävän kolmen lapsen ruumiit, jotka hän oli synnyttänyt kotonaan kymmenen vuoden aikana. Nainen on nyt pidätetty. Tutkimuksissa ilmeni, että pakkaukset pitivät sisällään viiden lapsen tai sikiön ruumiit, joista osa oli pahoin hajonnut. Poliisin mukaan sikiöiden tai lasten ikää ei tässä vaiheessa pystytä tarkasti sanomaan. Tämän hetkisen käsityksen mukaan kyseessä ovat lähes täysiaikaisten sikiöiden tai lasten ruumiit, jotka ovat useita vuosia vanhoja." Tapahtuma on luonteeltaan hyvin poikkeuksellinen ja skandaalinomainen, ja saanut paljon mediatilaa. Erikoisena piirteenä onkin juuri se, että sikiöitä tai lapsia on säilytetty vuosia ja niiden kanssa on jopa muutettu. Tekijällä ei ole ollut aiempaa rikoshistoriaa ja hän on käynyt töissä ja on muutenkin ollut sellainen että ihmiset eivät ole huomanneet mitään vaikka hän on elänyt normaalin sosiaalista elämää.

Mutta itselleni siihen on liittynyt "omituisia signaaleja". Siis tätä tapausta uutisoidaan hyvin omintakeisella tavalla ja siihen liittyy todella vaikeasti selitettäviä ilmauksia ja asioita. Ensimmäinen asia on se, että kohtukuolemia sattuu melko harvoin. Toinen asia on, että viisi sikiötä on yhdelle ihmiselle melko paljon. Päivän epistolaan asian palauttaa se, että asiassa on mainittu ja kielletty tietty yhteys hyvin tomerasti. On kielletty, on kielletty, on kielletty. Ennen kuin rikoksesta on ehditty mitään tosiasioitakaan mainita, on tietyt asiat jo kolmesti kielletty. Jostain syystä uutisoinnissa on ollut erityisen tärkeää korostaa että "Mitään viitteitä ei ole myöskään siitä, että vauvasurmat liittyisivät millään tavalla uskontoon." Ja se asia johon surmat eivät liity on ... uskonto.

Miksi tämä pitää mainita? Jos ajatellaan rikoksia, niin ei ole todellakaan tavallista että korostetaan tekijän uskontoa tai uskonnottomuutta. Juuri tämä normaalista poikkeaminen on se omituinen signaali joka hämmästyttää. Yleensä teon motiivit ja muut kerrotaan ja se mihin rikos liittyy. Joka lisää asian hämmästyttävyyttä vielä entisestään. Lisäksi Oulussa asian ympärille on tehty rukoushetki joka on mittakaavassaan sen tyylinen, että jos uskonto ei liity asiaan mitenkään, niin tämänlainen strategia on ikään kuin sosiaalipornoon kallistuvaa. Ja vaikka näkemykseni kirkosta ei ehkä ole paras mahdollinen, niin näen että he noin yleensä pyrkivät ns. kohtuulliseen asiallisuuteen onnettomuustilanteissa. Uhreja ja tekijöitä ajatellaan enemmän kuin luulisi, ja huomattavasti enemmän kuin keltainen lehdistö ja kaikenmaailman kohu-uutisointejen varaan kommenttejaan suoltavat filosofiblogistit.

Asiasta onkin helppo rakentaa päähän jonkinlainen "tosielämän L -koodi". Jossa L ei viittaa lesboon vaan lestadiolaiseen. Oulussa on paljon lestadiolaisia. Lestadiolaiset taas, vaikka eivät ole opillisesti kovin ydinluterilaisia, ovat yleensä toimineet hyvässä yhteistyössä evankelis-luterilaisen kirkon sisällä. Siksi on enemmän kuin todennäköistä että Oulun sikiösurmien tekijät tai ainakin lähipiiri pitää sisällään juuri näitä Oulun lestadiolaisia. ; Ja tätä kautta syntyy selitys sille miksi sikiöitä on niin paljon. Lestadiolaiset eivät ole tunnetusti ehkäisyn ystäviä. Lisäksi sikiön kätkeminen ei näytä kovin järkevältä toiminnalta kun ottaa huomioon nykytilanteen jossa abortti on kohtuullisen yleinen vaihtoehto. Lestadiolaisilla asiaan liittyy kuitenkin sosiaalista painetta.

Suomen kummitusperinne tietää kertoa ihtiriekoista, jotka ovat lähdetettyjä sikiöitä tai vastasyntyneitä, jotka kummittelevat. Tarinat kertovat vanhasta maailmankuvasta, jossa äpärä oli syntiä ja abortti ei ollut vaihtoehto. Tämänlaisessa kulttuurissa hengariabortit tai vauvansurmat ovat olleet tiedetty lieveilmiö. "Jälkiabortti kotikadulla" tai "pihlajakatumuspilleröinti" (aka. vauvansurma) on ollut usein ainoa ratkaisu. Oulun talo on siis tässä kohden syvemmässä liitossa perinteiseen Suomalaiseen kulttuuriin kuin kenties haluamme.

Mutta ei. Näissä moneen kertaan kieltämisessä on ongelma.

Tämänlainen ei tosiasiassa ole mitään terävänäköistä salaisuuksienpaljastamista. Salaliittoteoriat toimivat nimittäin juuri tämänlaisella ajatusketjulla. Niissä on toki faktaa nimeksi ja täytteeksi, eikä ajatuskulku ole mahdoton. Mutta tosiasiassa uutisista voi päätellä lestadiolaisefektin aivan yhtä vahvasti kuin minun voisi päätellä olevan avionrikkoja. (Kaikenlaista syntiä on tullut tehtyä, mutta ei tätä. Toki tässä on hyvä huomata että on vaikeaa tehdä aviorikoksen syntiä minun naamalla ja etenkin luonteella.)

Siksi ihmettelenkin sitä miksi tätä uutisointia on tehty tällä tavalla. Tämänlainen hyvin epäilyttävä ja tavallisuudesta poikkeava uutisointistrategia on otettu käyttöön. En olisi ottanut asiaa muutoin esiin, mutta tästä uutisoinnista on oikeasti syntynyt useitakin varsin kovakaliiberisia ja korkealentoisia teorioita.
1: Ensimmäisen teorian mukaan lestadiolaiset kiistävät suoraa yhteyttä siksi että epäsuorat yhteydet, kuten vaikka lestadiolaismiehet jotka eivät suostu seksiin ehkäisyllä, ovat niin vahvoja.
2: Ja että se, että uskonto ei liity asiaan mitenkään tarkoittaa että tekijä olisi vahvasti uskonnoton, joku uusateisti tai vastaava ja että uutinen siksi kertoo että ateismi on syypää rikosketjuun. Että kun ensin sallitaan abortit kun sikiöt eivät ole ihmisiä, niin tämä on vain asian darwinistinen loppupäätelmä.

Kielletään kaikenlaista!
Koska oman positiivisen
uskonnonilmaisun
  arvo yhteiskuntatasolla
on merkittävää
vain suvivirren kohdalla.
En pidä kumpaakaan  asiana jonka voi riittävän vahvasti päätellä uutisista. Ja oikominen tämänlaisessa tilanteessa johtaa syyttelyyn. Ja seuraukset on huomioitava, joten tälläisiä oikomisia harrastaneella ihmsellä on joko taipumus olla ignorantti idiootti tai sitten asenteellisesti mutantti -ihminen jonka munuaiset ovat syntyessään nurinpäin ja pumppaavat kaiken kusen heidän päähänsä. Enkä tiedä kumpi vaihtoehdoista on pahempi. Enkä välitäkään tietää. En halua olla näiden tulkintojen kanssa ja näitä väkertävien ja vakavasti ottavien ihmisten kanssa missään tekemisissä. Uskovaisille ystäville, joiden kritiikki tietysti kohdistuu minun suuntaani enemmän kuin tuo esillenostamani L -koodi -teoria voivat minun puolestani palata takaisin siihen toisenlaiseen kieltämiseen, kuten kauppojen sunnuntaiaukioloaikoihin ja kaikkeen muuhun. Lopuksi minulla ei ole muuta sanottavaa koko asiaan kuin heittää epämääräisiä Bill Clinton -sitaatteja. (Klintonin Bili, aina naisten huulilla.)

sunnuntai 18. toukokuuta 2014

Parisuhdevinkkejä taikauskoisille

Wisemanin "Yliluonnollinen ilmiö" kertoo esimerkiksi siitä miten erilaiset puoskari ennustajat voivat vetää oikeista naruista. Nyrkkisääntönä oli se, että ihmiset ovat kiinnostuneita työstä, rahasta, rakkaudesta, seksistä ja matkustamisesta. Nämä aiheet vetoavat ihmisiin ja ne ovat heistä hyvin kiinnostavia. Siksi ei varmasti ole ihmeellistä että horoskooppeja käytetään talouselämän ja rakkauselämän kartoittamiseen.

Ja itse asiassa Wisemanin aihelistaus koskee muitakin taikauskoja. Kuten vaikkapa rakkautta. Tai sen puutetta. Otan tästä esiin muutaman erikoisen mutta aivan täysin eurooppalaisen uskomuksen. Ne koskevat rakkaudessa epäonnistumista. Ja ennen kaikkea sitä mitä pitää tehdä jotta rakkauselämä alkaa kukoistamaan.

Victor Noirin hauta,
Père Lachaise -hautausmaa,
Pariisi
1: Ensimmäisen uskomuksen mukaan Victor Noirin patsas. Hän oli lehtimies. Ammattina toki enemmän romanttinen kuin verovirkailija, mutta kuitenkin nimenomaan rakkaudenpuutteen korjaamisen kohteena hieman erikoinen, tai ei ainakaan alleviivatun ilmeinen. Joskin jonkinlaista romanttista auraa hänen ympärillään on ollut, sillä hän esimerkiksi kuoli kaksintaistelussa, tosin kaksintaistelussa joka ei tiettävästi noudattanut kaikkia kaksintaisteluihin kuuluvia herrasmiessääntöjä. Herrasmiessääntöjen puutteen vuoksi hänen kuolemastaan tuli aikanaan suuri skandaali. Jostain syystä hänen haudastaan, jolla on hänen patsaansa, tuli toisenlaisen kohinan kohde. Alettiin uskomaan, että jos patsasta suutelee suulle, antaa tälle kukkia ja kourii patsaan kieltämättä varsin miehekästä etumusta, nainen saisi ratkaisua hedelmättömyysongelmiin ja rakkauspulmiin. Ja tästä sitten tuli yleinen uskomus. Itse asiassa uskomus on jopa niin yleinen, että patsaan kulumisesta on tullut ongelma.
Casa di Giulietta,
Verona, Italia
2: Toinen uskomus koskee sitten Julian patsasta. Tämä Shakespearen kirjoista tutun "Romeon ja Julian" Julian patsas joka sijaitsee Italiassa paikassa jota kutsutaan oikeiden Romeon ja Julian taloksi. Jos ihmisellä on epäonnea rakkaudessa, voisi olla luultavaa että tukea haettaisiin jostakula muusta kuin sellaiselta jonka oma rakkauselämä oli vaikeaa kunnes päättyi epäonnistumiseen ja kuolemaan. Mutta monet ihmiset näkevät että Julian patsas on juuri oikea paikka hakea apua rakkaushuoliin. Tämänkin patsaan kohdalla avunhakemiskeino on kohtelias ja herrasmiesmäinen. Patsasta kouritaan. Tämä uskomus on yllättävän suosittu ja tämänkin patsaan ongelmana on ollut eroosio. Metallipatsasta on kourittu niin paljon että patsaan ontto sisusta on paljastunut. Se on helvetin paljon pikkutuhmaa näpelöimistä.

Tämänlaiset uskomukset tuntuvat hassuilta, siis jos ei itse usko niihin. (Itse suhtaudun varovaisella kohteliaisuudella näihin tapoihin, ja lievällä positiivisuudella jos niiden lieveilmiöinä on alleviivaavia vitsejä tai jotain muuta.) Niissä on kuitenkin säännönmukaisuus. Itse asiassa säännönmukaisuus, joka muistuttaa että taikauskot eivät usein ole niin mielikuvituksellisia, avomielisiä, kokeilevia tai erilaista laatikon ulkopuolelta ajattelemista vaativia kuin usein esitetään.

Pascal Boyer ei toki puhu kirjassaan "Ja ihminen loi Jumalat" patsaiden kourimisesta. Sen sijaan hän kyllä puhuu komplekseista ideoista, skeemoista ja niiden sekoittumisesta.
1: Hän korostaa, että ihmiset, puhuessaan ihmeistä, eivät usein hae hirveän suuria ihmeitä. Vaan nimenomaan pienet ihmeet ovat uskottavampia. (Tämä omalta osaltaan selittää "joonaongelmaa" ; Vaikka korostetaankin että suuret ihmeet olisivat mahtavia, kuitenkin ihmeitä pidetään jotenkin kiusallisina.) Siksi esimerkiksi kristillisessä kulttuurissa kirkoissa olevien patsaiden tai alttarien ääressä rukoilu koetaan uskottavampana ja tehokkaampana vaikka samalla teologisesti korrektilla tasolla Jumala olisi kaikkialla.
2: Toisaalta se mikä on suurta ja pientä määräytyy sen mukaan minkälaisia mielikuvia ihmisille syntyy. Nämä taas ovat mielessä olevia skeemoja ; Jotkin asiat kuuluvat tiettyyn samaan joukkoon. Ja toiset tälläise joukot ovat relevantteja ja toiset eivät. Ja mielenkiintoista on se, jos jonkin skeeman piirteitä lainataan toiseen ja nämä sekoittuvat. Näin voidaan saada vaikka käveleviä ja puhuvia patsaita. Tai kentaurien kaltaisia taruolentoja jotka ovat puoliksi hevosia ja puoliksi ihmisiä. Ja nämä kompleksit ideat, joissa on useamman skeeman yhteensulautuminen, ovat kaikien uskontojen ja taikauskojen ydinmehua. Olipa kysymys puhuvasta aseesta tai ihmeitätekevästä patsaasta.
+: Siksi ei tavallaan ole yhtään ihmeellistä että hedelmällisyys-rakkausasioissa apua haetaan realistisen näköiseltä patsaalta jolla on kiistatta "iso mulkku". Ja että apu on tehokkainta kun kouritaan suoraan metallia joka sattuu representoimaan sukuelintä. Sillä oikeassa elämässäkin suutelu, kikkeli, rinnat ja kouriminen liittyvät romanssielämään.

Toki tässä on sellainen pieni häiritsevä puoli, että jos tämä taikauskojen ymmärrettävyys jätetään syrjään, niin mieleen tulee se, että kenties... Miten muotoilisin tämän kohteliaasti ... Sanotaan näin, että jos jossain sattuu olemaan "sanotaan anonyymi ystävä", jolla sitten on ongelmia rakkaudessa. Ja hän haluaa tehdä tälle jotain. Niin hänen kannattaisi kenties kiinnittää huomiota esimerkiksi sellaisiin kysymyksiin että onko hän sen tyylinen pervertikko että no sanotaan nyt vaikkapa käy hautausmailla oikeiden ihmisten haudoilla hinkkaamassa patsaita sillai rivosti. Ja jos vastaus on "kyllä" niin kenties tämänkaltaisten piirteiden ratkaiseminen voisi oikesti korjata ne ongelmat. Taikauskon kohdalla toki usein nimenomaan ydinkäsitteet sekoittuvat, ja syvästi. Esimerkiksi sellaiset ydinkäsitteet kuin "ongelman ratkaiseminen" ja "kohkaaminen samalla kun intentiot ovat kovasti ongelman ratkaisemisen suuntaisia."

Se, että horoskooppi tai patsaiden kouriminen käsittelee tiettyjä aiheita ja kertoo ratkaisuja näiden aiheiden parissa olevien ongelmien ratkaisemiseen ei tarkoita että näiden kriitikko ei haluaisi ratkaista näitä ongelmia. Luultavasti usein asia onkin niin että juuri näitä kriitikoita kuuntelemalla se oikeakin ongelma ihan oikeasti ratkeaa. Sillä voimavarat käytetään muuhun kuin irrelevanttiin kohkaamiseen, joka vie aikaa ja voimavaroja jotka voisi oikeasti käyttää ongelman ratkaisemiseen sen pahentamisen sijasta.

perjantai 19. heinäkuuta 2013

Tragikomediasta ja kauhutrilleristä

Klassisesti ajatellen komedia ja tragedia ovat todella erilaisia.
* Komedia käsittelee usein teemallisesti liittymistä (kuten häitä), tragedia taas erkanemista (kuten kuolemaa).
* Komediassa ideana on sattuma, tragedian hamartia on taas ollut kohtalonomainen.
* Komediassa juonen yllättävyys on satunnaisuutta tai synkronisiteettia jotka korostavat mielivaltaista maailmaa. Tragediassa juonen yllättävyys on kohtalon paljastumista.
* Komediassa ihminen on ajassa (osana maailmaa), kun taas tragedissa ihminen on ajallinen (kuolevainen, rajallinen).

Voidaankin sanoa että tragedian ja komedian yhdistäminen on hyvin haasteellista. Kuitenkin tragikomedian käsite tunnetaan. Esimerkiksi Shakespearen kunnioituksesta suuri osa johtuu siitä että hän niin mestarillisesti kykeni ymmärtämään sen, että ihminen on sen verran kompleksinen olento, että keskenään ristiriitaisilta vaikuttavat komedia ja tragedia voidaan esittää yhdessä. ; Tragikomeia ei siis ole taitavissa käsissä oksymoroninen ajatus, vaan jännitteinen.

Sitten on omituinen käsite nimeltä kauhutrilleri. Televisio mainosti "Mama" -elokuvaa kauhutrillerinä. Tämäkin vaikuttaa joltain joka on sisäisesti ristiriitainen. Kuten eräs ystäväni asian karkeisti - trilleri on kauhua joka epäonnistuu pelottelemaan.
* Karkeasti sanoen voidaan sanoa että trilleri keskittyy jännityksen luomiseen ja ylläpitämiseen. Tässä on usein rytmiä, mutta trillerissä ei haeta maksimaalista kontrastia. Kauhuelokuva taas hakee pelkoa ja sille tyypillistä on rytmisyys, jossa kauhua ei ylläpidetä vaan erilaiset suvantovaiheet nimen omaan pahentavat pelottaviksi tarkoitettujen kohtausten tehoa.
* Kauhulla on myös hyvin vakiintunut kuvasto. Ne ovat makaabereja, yliluonnollisia ja yksilöiden subjektiivisesta pelosta kumpuavia. Näin esimerkiksi painajaiset, väkivalta ja ihmeet ovat osa kauhugenreä. Trillerissä taas yleensä nimenomaan tavoitellaan sitä että uhka on toteutettu "paremmalla maulla" ja "maanläheisemmin keinoin" ja uhasta yritetään tehdä nimenomaan objektiivinen. Näin trillerissä voi esimerkiksi taustalla olla mafia tai poliittinen salaliitto.
* Trillerin peruselementti on juonenkäänne (murhaaja onkin sankarin vaimo eikä se naapurin epäilyttävä huonotapainen mies.). Kauhussa tämänlainen kikkailu on harvinaisempaa. Kauhussa tilanne on nimenomaan usein hyvinkin suoraviivainen (pahatukkatyttö muuntaa yliluonnollisilla voimillaan tietyn videon katsojat kammottavan näköisiksi ruumiiksi), eikä siinä kohden tule yllätyksiä.
* Trillerin ja kauhussa vastustajan käsitteleminen ja elokuvan lopettaminen pelaavat aivan eri pelisäännöillä. Kauhussa kauhun aiheuttaja on yleensä keskiössä. Kauhussa lopussa tarjotaan "väliaikainen voitto", jossa esimerkiksi paha murhaajanukke valetaan muoviin. Kuitenkin aivan lopussa tämän pahan nuken on ilmoitettava olevansa elossa. Trillerissä taas yleensä tarjotaan pahiksille "väliaikainen voitto" joka puretaan ja hyvä päihittää sen lopuksi.

Näin ollen kauhutrilleriä voi pitää jotenkin mahdottomana yhtälönä. Esimerkiksi voidaan sanoa että se on korkeintaan vain trilleri joka lähinnä lainaa kauhun kuvastoa. Tälläisestä elokuvasta esimerkiksi voisi ottaa vaikkapa elokuvan "The Gift" joka on trilleri joka käyttää kauhukuvastoa, mutta joka ei koskaan kykene nousemaan kauhuksi. Sen kutsuminen kauhutrilleriksi loukkaisi sekä trilleriä että kauhua genrenä ja taidemuotona. Se on yksinkertaisesti trilleri jolla on poikkeuksellinen kuvasto, jota kuitenkin käytetään loppujen lopuksi varsin vakiintunein trillerin keinoin. ; Se, että elokuvassa on yliluonnollisia piirteitä ei yksinkertaisesti tee elokuvasta kauhua.

Kauhutrilleri on vähintään yhtä vaikea - ellei vaikeampi - yhdistää kuin tragikomedia. Itse en ole vielä löytänyt ainuttakaan sellaista elokuvaa jonka itse viitsisin luokitella kauhutrilleriksi. Nähdäkseni tämä voisi olla mahdollista, mutta se vaatisi erityisen tarkkaa lomittamista. Esimerkiksi psykopaattimurhaajan kuvasto yhdistää kauhun ja trillerin. Näitä kuvastoja lainaamalla saattaisi päästä parempaan tulokseen kuin tekemällä "The Giftin" tapaan sen, että ottaa toisen genren metodiikan jota koristelee toisen genren vakiintuneella "ostoslistakuvastolla".

sunnuntai 9. lokakuuta 2011

Tarina rahvaasta

Jos otetaan esiin erilaiset tarinankerronnan välineet, voidaan ottaa esille kirjat, televisio ja elokuvateattereissa esitetyt elokuvat. Näistä sivistyneistö yleensä kunnioittaa kirjallisuutta ellei toisin sanota, kunnioittaa elokuvateattereita ehdoilla, ja halveksii televisiota ellei anneta erityisen hyvää syytä uskoa toisin. Tämä on sinällään mielenkiintoista, koska tässä ei tuomita sisältöä, vaan väline.

Kirjoja pidetään parempana kuin televisiota koska kulutuskokemukseen ja tulkintaan nähdään olevan aivan erilainen suhde.
1: Kirjallisuudessa vallassa on relativismi, jonka mukaan sanat ja käsitteet ovat ilmassa. Ihminen rakentaa tulkinnan eikä viesti itse asiassa välity. Näin ollaan menty jopa niin pitkälle, että kirjailijaa pidetään eräässä mielessä kuolleena ; Hyvä kirja vaatii hyvän lukijan. Näin jokaiseen kirjaan rakentuu hermeneuuttinen suhde ; Ja vaikka tulkinnan ja ruodinnan alkulähde olikin Raamatuntutkimisessa jossa yritettiin löytää mahdollisten vaihtoehtojen joukosta se Oikea ja Tietty oikea sisältö, ollaan tässä korostettu monitulkintaisuutta ja vaihtoehtojen esittämistä. Näin eksakti sisältö katoaa ja kaikessa on kyseessä lukijan oma prosessointi.
2: Jostain syystä - vaikka relativistit yleensä vetävät kanannottonsa kaikkeen ja levittävät tulkinnan ja dekonstruktion jopa luonnontieteisiin ja kaikkiin tosiasiaväitteisiin - tulkinnallisuuden kuitenkin ajatellaan tuhoutuvan televisiossa. Visuaalinen näyttö koetaan automaattisena ja suorana kokemuksena, passiivisena vastaanottamisena.
+ Kokonaiskäsitys näyttääkin olevan se, että kirja ei oikein voi järkevästi manipuloida, koska tulkinta on aina lukijan. Näin kirjassa lukijalle esitetään tila johon lukija reagoi. Kun taas televisionkatsojalle esitetään passiivisesti asia jonka hän omaksuu sellaisenaan. Televisionkatsoja määritellään siis kohteeksi ja lukija toimijaksi.

Elokuvat taas nähdään paremmaksi kuin televisio koska niissä on erillinen tila.
1: Elokuvat auttavat paremmin heittäytymään maailmaan, kun mennään elokuvateatteriin erotetaan muusta puuhastelusta aikaa josta syntyy sitten fenomenaalinen elämyskokemus.
2: Televisio taas on arjessa ja kotona. Siitä on helppo etääntyä vaikka kokkailemaan tai WC:seen. Nämä rikkovat kokemuksen eheyden. Samoin kuin tietysti ohjelmat katkovat mainoksetkin.

Ylläolevat selitykset ovat tietysti siitä erikoisia;
1: Televisio näyttää eräässä mielessä tarjoavan fenomenologisempia kokemuksia kuin kirjallisuus. Tekstin tulkinta ja hermeneuttisen kehän pyöritys vaatii hallintaa. Siksi kirjaa voidaan pitää huonoimpana välineenä. Televisio olisi siksi kakkostilalla ja kirjallisuus pitäisi jumbotilaa.
2: Kirjan lukeminen ei tapahdu koskaan eriytyneesti. Sen rakenne itse asiassa on nimenomaan sellainen, että sen voi jättää kesken ja palata takaisin. Itse asiassa kirjan käyttöliittymä sallii maksimimäärän paluuta, toistia ja taukoilua. Mikään videon "takaisinkelaaminen" ei tarjoa vastaavaa helppoa tietyn paikan löytämistä kuin se, että laputtaa kirjansa kirjanmerkeillä. Merkin paikka säilyy jopa vuosia ja kuukausia, ihan vain odottamassa.
3: Jos suora kokemus muuttaa kohteeksi, elokuvat ovat eriytyneen tilan argumentin kannalta huonoin mahdollinen vaihtoehto. Elokuvat ovatkin siksi oikeita aivopesumasiinoita. Televisio ja kirjallisuus rikkovat sentään neljättä seinää joten ne ovat tässämielessä turvallisempia vaihtoehtoja.

Tosin oikeasti ainakin kun minä menen elokuviin, eteeni istuu kaksimetrinen jättiläinen ja taakseni ilmestyy metelöiviä kakaroita tai joku joka referoi juonta toiselle paikallaolevalle. (Ei siis mitään fiksua analyysiä vaan surkeaa toiminnankuvaamista.) Samoin kirjallisuus itse asiassa esittää selvempiä ja tiukempia kannanottoja. Elokuvat ja televisio voivat yleensä lähinnä näyttää tapahtumia. Kirjalla saadaan yksiselitteisempiä moraalimaalaamisia. Esimerkiksi jos jonkun ihmisen hymy kuvataan kirjassa "häijyksi", on tämä konnotaatioiltaan tietyllä tavalla värjätty. Jos näyttelijä esittää "häijyä hymyä" tässä on sentään jotain (väärin)tulkinnanvaraa. Näin hymy voi synnyttää toisenlaisen tulkintakehän. Itse asiassa tämä tapahtumatasolle jämähtäminen on jotain jonka nimenomaan luulisi pakottavan katsojan reagointiin. Näin esimerkiksi "Sinkkuelämää" joka näyttää monista liikkuvalta mainokselta joka tekee tavaroita haluttavaksi, näyttäytyy joillekin toiselle pellekokoelmana jotka likimain näyttävät miten pinnallista ja surkeaa tämäntyyppinen elämä on.

Luultavasti väline tuomitaan koska jossain on vielä ajatus elitististä ja rahvaasta. Vaikka postmodernit kirallisuustieteilijätkin toki sanan tasolla myöntävät että rahvaan kotiäidin tekstintulkinta on yhtä oikea ja hyvä kuin heidänkin, hekin kuitenkin ovat toiminnan tasolla helposti sellaisia että on helppo kuvitella heidät toiseen aikaan tulkitsemaan "Raamattua". Aikaan jolloin tarvittiin ammattihermeneuutikkoa jotta Oikeasta Sanomasta ei etäännytä. Siksi he varmasti niin innolla viittaavatkin Derridaan ja Foucaultiin, ikään kuin heillä olisi käsitys siitä mitä nämä ihmiset ovat tarkoittaneet eikä pelkästään heidän omaa henkilökohtaista tulkintaansa heidän kirjoihinsa joka olisi yhtä oikea tai väärä kuin rahvaankin. Asennetasolla näiden ihmisten asenne on se, että heidän tulkintansa on tasa-arvoisempia kuin toiset.

Uskoisinkin että televisio on tässä kohdassa aliarvostettu koska se on vaivaton, ja kuuluu tavalliseen elämään. Televisionkatseluun ei tarvitse opetella mitään lukutaidon tapaista kommervenkkia. Ja elokuviin meneminen on kertakäyttökulttuuria joka vaatii aikaa rientoihin ja lisäksi jonkin verran rahaa. Elokuva on ylellisyystuote vahvemmin kuin televisio. Ja sivistyneistö on yleensä arvotanut ylellisyystuotetta. Siksi oopperakin on hienompaa kuin juonirakenteeltaan samantapainen television saippuaooppera.

Mutta niinkuin on sanottu. Shakespearen komediatkin on tehty rahvaalle viihteeksi.
Kirjoittaja tietää että nykyään yliopistossa tehdään ahkerasti tulkintoja sellaisista sivistysken huipputuotteista kuin "Rambo" ja "Kauniit ja Rohkeat". Siksi tätä ei voi yleistää kaikkiin. Näitä ihmisiä näyttää ja kuulostaa kuitenkin olevan yhä aika paljon. En tiedä miten heihin oikein pitäisi suhtautua. Tai edes voiko heihin edes suhtautua.

tiistai 27. syyskuuta 2011

Yksi uusi kuva

Sigmund Freud piti keräilyvimmaa persoonallisuuden kehittymisen häiriönä. Freudista kyseessä oli anaalivaiheeseen jäämisestä. Tässä mielessä monen miehen seksuaalisuus näyttää vajavaiselta, koska he keräävät pornografiaa. Pornokokoelmat ovat kuulemma yleisiä. Kuuntelin kerran erään tietotekniikkarikoksia tutkivan poliisin esitelmää jossa hän kertoi että likimain jokaisessa koneessa on pornografiaa. Tämä ei tule koneeseen käyttöliittymän mukana (mikä voisi olla kiinnostava ratkaisu) eikä pornografia myöskään lataa itseään (valitettavasti, se säästäisi aikaa).

Nykyisessä psykoanalyysissä selitykseksi voidaan saada vaikkapa metsästysviettinä, jossa pornografian hakemisesta saatava jännitys ja kiinnijäämisen riski voivat olla olennaisin osa pornokokoelman keräämisessä. "getting his porn was fundamentally different: the sex was secondary, the relatively consequence-free risk-reward structure of the activity of hunting for porn drove the pleasure."

Evoluutiopsykologit ovat sen sijaan selittäneet miesten pornografiaintoa erehtyväisyydellä ; Kyseessä on ekologinen loukku ; Nykyisessä maailmassa evolutiivisesti kenties järkevintä olisi jonottaa spermapankkiin, mutta sen sijaan ihmiset lataavat internetistä kaksiulotteisia naisen kuvia, joita voidaan siis pitää eräänlaisina ylinormaaleina ärsykkeinä, atrappeina. (On viehättävää miten tämä laittaa ihmisen samaan jonoon esimerkiksi punatulkkujen kanssa jotka suuttuvat punaisille tupsuille joissa ei ole linnun ulkonäköä...)

"Huoltamossa" miesten pornografian kokoamiseen annettiin lisäselitystä. On erikoista että monilla miehillä on valtavan kokoinen pornografiakokoelma. Syynä onkin se, että kokoelmia ei itse asiassa uudelleenkatsota. Ytimessä on "uuden löytämisen ilo". Taustalla on Coolidge effect, joka johtaa siihen että miehet kiinnostuvat eniten uusista naaraista ja ovat jopa vähemmän kiinnostuneita naisista jotka ovat jo saavuttaneet. Uutuudenviehätyksen takana on ajatus miehestä joka ei suinkaan ole yksiavioinen, vaan joka levittää geenejään. Tämä vie tarinan tietysti Batemanin periaatteeseen, joka on vanha näkemys jossa koiraat levittävät geenejään ja naiset ovat sitoutuneita yksiavioisia.

Tämänlainen selitys on tietysti sinänsä ongelmallinen että se ei näytä osuvan kovin hyvin yhteen ihmisen suhteellisen vakiintuneiden parisuhteiden selittämiseen. Ihmisillä on taipumus yksiavioisuuteen, tai jos ei ihan täysin sellaiseen niin ainakin sarja-avioitumiseen jossa on välissä pidempiä sitoutumiskausia yhteen. Näin on selvää että Coolidge effect ei ole yksinään riittävä selitys kattamaan kaikkea ihmisen käyttäytymistä.

Tämä ei sinänsä ole ongelma, koska itse asiassa on varsin tavallista että lopputulos on jonkinlainen kompromissi kahden keskenään vastakkaisen valintapaineen välillä ; Itse asiassa ihmisen parisuhdekäyttäytymisen selittävä evolutiivinen teoria joutuukin selittämään samanaikaisesti yksiavioisuutta että taipumusta syrjähyppyihin ja pikaromansseihin.

Näin saadaankin tilaa vaiheisuudelle; "Tieteen kuvalehden (3/2005)" juttu "Rakastuminen vie järjen-Rakastaminen vaatii järkeä" kuvaakin sitä, miten aivotutkimus näyttää ihmisten suhteen olevan monivaiheista. Aluksi on pari vuotta kestävä huuma ja tämän jälkeen vakiintuneempi vaihe (joka voi syntyä jopa ilman sitä huumavaihetta.) Opimme artikkelista että "ihminen rakastuu matelijanaivoillaan" ja "Rakkaus syntyy älyllistävän aivokuoren tuntumassa."
1: Nykyinen romantiikkakäsitys on jostain syystä sekoittanut huumavaiheen pysyvään intoon, mikä voi tietysti olla pettymys monille. Alkuhuuma on sitä sivusta seuraaville kenties huvittavaakin seurattavaa ; kuten "unkuri" opettaa : "shakespearelaisen komiikan luuydin on ikiaikaisen mehevä. kun rakkaus astuu ovesta, lähtee järki samalla avauksella." Vakiintuessa tilanne sitten muuttuu voimakkaasti.

Tästä päästään tietysti siihen varsinaiseen aiheeseen. Ihmiset rakentavat pysyviä parisuhteita ja vakiintuvat. Mutta tämä ei onnistu niiden tyttöystiväen kanssa joiden sukunimi on ".jpg". Onkin kenties hieman irvokasta esittää että pornoa kohdatessaan miehet ovat toteuttamassa hieman sitä, mitä nykyinen romantiikkanäkemys pitää kauneimpana ja arvokkaimpana. Järkeä pornoilutouhussa ei tietysti hirveästi ole - sitähän joudutaankin osittain selittämään erehtymisen selittämisellä eikä sillä miksi se olisi järkevää.
Kirjoittajan näkemyksen mukaan Freud olisi voinut laittaa peppuvaiheen lisäksi tissivaiheen, jotta valtaosa pornomieltymyksistä saataisiin kategorisoitua omaan luokkaansa...

keskiviikko 7. syyskuuta 2011

Pieni ajatus nälkäisen näköiseltä bloggaajalta.

"Ma seurahani lihavia tahdon,
Sileäpäitä, jotka yönsä nukkuu.
Nälkäinen, ontto Cassion on katse:
Hän liiaks miettii: moiset ovat vaaraks."
(William Shakespeare, "Julius Caesar")

William Shakespeare laittoi Caesarin murehtimaan epäluotettavaa luihua ulkomuotoa. Tätä perinnettä on sittemmin harjoitettu melkoien paljon ; Elokuvissa yhä tänäkin päivänä esiintyy kelmin stereotyyppi, jossa teräväleukainen kapeakasvoinen paha on epäluotettava ja luihun oloinen.

Miesten miellyttävyyttä naisten silmissä on tutkittu, ja on huomattu että leukaluun muoto on yksi vaikuttavista elementeistä. Leveämpi leuka miehellä miellyttää enemmän kuin kapeakärkinen leuka. Leuan leveys voidaankin itse asiassa liittää fyysiseen miehistymisprosessiin, joten naisten mieltymys voidaan tavallaan ymmärtää ; He hakevat täysikasvuista miestä, eivätkä poikasta. - Eikä leveän leuan arvostus suinkaan jää naisiin ja seksiin. Yleisestikin leuan leveys vaikuttaa esimerkiksi ensivaikutelmaan jonka ihmiset saavat. Leveäleukaiset koetaan helpommin luotettaviksi kuin "luihun ja nälkäisen näköiset".

Meille ei varmasti suoraan ääneen opeteta tämänlaisia piirteitä. On kuitenkin vaikea sanoa onko kulttuuriperinteen stereotypia opittu "kokemuksen kautta" - eli näkemällä iso kasa luihuja pahoja hahmoja syntyy mielikuva että luikut ovat pahoja. Vai onko biologinen syy se, joka saa epäluottamaan nuoria ja keskenkasvuisia ja nälkäisen oloisia. (Nälkäiset - hehän ovat tietyllä tavalla täällä varastamassa ruokaanne, ja valmiit kieroiluun saavuttaakseen tämän tavoitteen!)

perjantai 29. heinäkuuta 2011

... "poistuu näyttämöltä karhu kintereillään"

Shakespearen nimeen liitetään helposti syvällisyys ja harkittuus. Joskus hän kuitenkin yllättää. Tälläinen on esimerkiksi Shakespearen "Talvinen tarina", jossa kuningas Leontes haluaa kuningatar Hermionen hengiltä. Samalla haluna on päästä eroon yhteisistä lapsista. Toimeen laitetaan Antigonus. Hän vie vauvan hiekkarannalle, ja valmistelee surmatyötä Shakespearen tapaan pitämällä yksinpuhelun. Tilanne ratkeaa sillä että Shakespeare kirjoitti lyhyen ohjeen. Englanninkielellä "Winters tale" sanoo "Antigonus exits, pursued by a bear." (Suomennos on otsikossa) Hänestä ei enää sen koomin kuulla.

Täysin pohjustamaton ja tarinaan muutoin kuulumaton, karhu, on ikään kuin juonta ohjaava deus ex machina. "Halpana ja helppona" tarinanohjausrakenteena pidetty ratkaisu. Komediaan yllätys kenties kuuluu. Mutta yleensä niissäkin vitsiä rakennetaan toistolla. Jos Shakespeaern näytelmän olisi tehnyt komediaelokuvaohjaaja, pitkin elokuvaa näytettäisiin pätkiä jossa Antonius juoksee karhu perässään muutoin asiaankuulumattomasti.

Mutta kun kyseessä on Shakespeare, kyseessä ei tietysti voi olla halpa temppu. Vaan se, että hän harkitusti korostaa elämän yllätyksellisyyttä ja sitä miten kaikkia asioita ei ovelinkaan juonittelija kykene ottamaan huomioon. Kenties mukaan saadaan kauniita ajatuksia Jumalallisesta ohjauksesta ja kaitselmuskesta, joka ohjaa tapahtumia juuri tälläisten ennustamattomien elementtien voimalla.

keskiviikko 22. kesäkuuta 2011

Kielletty rakkaus.

"The greatest thing you'll ever learn is just to love and be loved in return."
("Moulin Rouge")

Shakespearen "Romeo ja Julia" on suorastaan malliesimerkki siitä, miten kaksisuuntaista rakkautta pidetään tarinoissa itsestäänselvänä, oleellisena - ellei peräti rakkauden määritelmänä ; Pari kohtaa ulkoisia vaikeuksia ja ulkoisia kieltoja, jotka heidän sisäinen vastavuoroisuutensa kumoaa. Sama teema toistuu hyvinkin monissa tarinoissa.

Rakkauden vastavuoroisuuden teema on hyvin vahva kristillisyydessä. Se voidaan jopa nähdä uskovan ja Jumalan rakkaussuhteena. (Ei toki malliltaan sellaisena seksuaalisena, tämä tosin toisi homoseksuaaleja sävyjä mieskristittyihin.) Kristillisyyden kaksisuuntainen romanttinen rakkaustarina näyttäytyy ikään kuin siten, että Jumala on tehnyt aloitteen ja ihmisen rooli on sitten joko vastata kosintaan "kyllä" tahi sitten "ei". ~ Vastaamalla "kyllä" pääseekin sitten "Kristuksen morsiameksi".

Platonilla rakkaus on hieman monisyisempi. Hän nimittäin katsoi että rakkaus oli rakkautta toisessa olevaan kauneuteen, joka on pohjimmiltaan suhde ihmisen sijasta kauneuden ideaan. Tämä malli tarjoaa periaatteessa mahdollisuuden yksisuuntaiseen rakkauteen. (Ellei abstraktiomaailmasta sitten tehdä kristillisillä sävytyksillä älyllistä ulottuvuutta, jossa ympyrän idealla on tunteet. Tämä rakenne on kuitenkin enemmän tulkintaa, sävytystä ja muutenkin "myöhempää perua".) Kuitenkin Platonissa on hieman myös realistia ; "Pidot" pitää sisällään kohdan jossa rakkautta pidetään myös kahden vanhemman resurssien käsittelynä. Dialogissa Diotima -henkilö kertoo että rakastaja ei tyydy omistussuhteeseen vaan haluaa enemmän. Kauneuden kuolemattomuuden hakeminen nousee esille - ja tämä on mahdollista kuolevaisille vain lisääntymällä. Tämä on selvästi sekä kaksisuuntaista että myös seksuaalista rakkautta. (Tämä on sinällään mielenkiinstoista, koska seksi ja rakkaus erotetaan usein toisistaan, niitä pidetään jännitteisinä. Kenties syynä on se, että kristinuskossa ikuisuutta tavoitellaan ilman nuoremman polven synnyttämistä.)

Toki tästä päästään hieman ärtyisämpiin sävyihin. Schopenhauer on tässä aina kohdallaan oleva murjottaja ; Hänestä romanttiset tunteet ja rakkaus kumpuavat elämäntahdosta. Tavoitteena ei ole tuottaa pitkän tähtäimen onnellisuutta, vaan jälkeläisiä. Schopenhauer katsoi että maailma hakee kompromissia, jolloin tavoitejälkeläinen on normaali ja keskiverto. Sen vuoksi yhteen päätyvät hänestä usein nimen omaan erilaiset ihmiset. Schopenhauerille lyhyen tähtäimen onni tarkoitti pitkän tähtäimen pettymystä.

Tälle rintamalle voidaan tietysti saada vastakohtaa. Sitä löytyy buddhalaisuudesta. (Sinällään mielenkiintoista ja tarkoitushakuista että Schopenhauer haki vaikutteita juuri tästä itämaisten uskontojen maailmasta. Siksi hänen rakkauskäsityksensä onkin niin pessimistinen ; Schopenhauer pitäytyy eurooppalaisessa rakkauskäsityksessä ja tulkitsee sen itämaisten konseptien kautta, ja tästä yhdistelmästähän ei synny kivoja asioita.) Mielestäni buddhalaisuuden kannalta on tarkoituksenmukaista nostaa kaksi teemaa/sanaa : (1) "maitrī" kuvaa lempeää, ihanteellista haluista vapautunutta, rakkautta, jossa toivotaan toiselle hyvää. (2) "Karuṇā" toivotaan että toinen olisi vapaa epäonnesta. ~ Näiden kahden kautta on selvää että rakkaus voi olla yksisuuntaista mutta olla silti suurta. Molempia malleja itse asiassa kuvaa ajatuksia toivovan kohteen riippumattomuus ja irrallisuus. Tällöin yksisuuntaisuus tekee tilojen toteutumisesta vähintään helpompaa, kun kiusauksia ryhtyä omien halujen toteuttamiseen on vähemmän. Eurooppalaisen silmiin buddhalainen tuntuu "viileältä".

Yksisuuntaisesta rakkaudesta on lisäksi vaikeaa tehdä tarinoita. Asiaa ei auta se, että eurooppalaista kulttuuria sävyttää "saavutus=oikea mielipide" -mallinen ajattelu. Siksi "Romeo ja Julia" voisivat joko saada toisensa tai kuolla yhdessä. Jos Romeo ei saisi Juliaa, tai tarina ei paljastuisi tragediaksi, yleisö ei välttämättä tajuaisi että kyseessä oli kaunis rakkaustarina, jossa yksisuuntaiseen rakkauteen huipentava loppu on juuri se onnistuminen.

Tämän teeman rikkomista on toki yritetty. Esimerkiksi "Perhosvaikutus"- elokuva näyttää tarinan, jossa kaksisuuntaisesta rakkaudesta kieltäydytään ja se jätetään yksisuuntaiseksi juuri siksi että vaihtoehtona olisi valtavasti tuhoa ja kärsimystä ; Rakkaus muuttuu kielletyksi ulkoisten syiden sijasta sisäisin syin.

torstai 9. kesäkuuta 2011

Kaksi neroa (Etenkin se toinen)

"luin viime yönä rakkauskirjeitä joita olen saanut ja lähettänyt. niistä paljastui hassu seikka: ihminen alkaa hölistä ylisanoja kynän varteen päästessään. rakkaus mystifioidaan koukeroisin kielikuvin, joita jatkuu rivikaupalla. parhaimmillaan ne ovat tuoreita ja liikuttavia, kauheimmillaan vain - kauheita."
("
Unkuri", "Taukoamattomalla vuolaudella")

Shakespearea pidetään kovan luokan taiteilijana. Hänen vastaparikseen voisi laittaa toisen kovan luokan taiteilijan, Tolstoin. He ovat keskenään hyvin erilaisia.

Tolstoi on kenties "helpompi". Hän kuvastaa yleistä ihmisillä olevaa kuvaa siitä, miten nero toimii. Odotuksissahan taiteilija on emootiokeskeinen ja korostaa autenttisuutta. Luovuus nähdään jonain "mystisenä", jossa järkeily ei auta. Tolstoi halusi taiteessaan aitoutta, joka korostaa motiiveja. Hän kuvaakin hyvin mielenkiintoisia ihmisiä ja heidän mielensä kompleksisuutta. Mielenkiinto syntyy ulkoisen asioiden sijasta ihmisten sisällä olevista piirteistä. Tolstoin maailma onkin tavallaan "suoran ihmissilmän näkymättömissä". Hän tarjoaa hyvin syviä kurkistuksia ihmisten aitoon ja sisäiseen maailmaan.

Shakespeare onkin sitten hyvin toista maata. Toki hänetkin halutaan nähdä perinteisen taiteilijan muotissa. Mutta Tolstoi tiesi toisen. Tolstoi itse asiassa moittikin Shakespearea ; Tolstoista Shakespeare loi teeskentelevän vaikutelman ja häivytti ihmisten tunne -elämän ja motiivit tarinoistaan.

Shakespeare onkin nimen omaan "identiteettitaiteilija". Hän käsittelee hyvin usein ja toistuvasti sitä teemaa, että maailma jossa elämme on hyvin pinnallista. Näin käy kun hän "As you like it":issä vertaa ihmiselämää näyttelemiseen "All the world's a stage, and all the men and women merely players." Tai selittäessään "Romeo and Juliet":issa selittää ruusun hajun ja ruusun nimen suhteesta "A rose by any other name would smell as sweet." Tai sanoessaan "The Tempest":issä "And, like this insubstantial pageant faded, Leave not a rack behind. We are such stuff As dreams are made on, and our little life Is rounded with a sleep." Ihminen ja hänen roolinsa ovat Shakespearelle yhtä. ; Identiteettikeskittymisen kautta Shakespearen taitavuus voidaankin nähdä juuri teeskentelyssä. Hän häivyttää selkeät motiivit, jolloin syntyy monitulkintaisuutta. Näin syntyy pluralistinen näytelmä, joka voi näyttää eri kerroilla erilaiselta. Näin voidaankin sanoa että Shakespearella ei esitetä opettavaisia viisauksia. Päämääränä ei ole jokin lopputulos, vaan prosessi.

Shakespearen identiteettikysymykset ovat siitä mielenkiintoisia, että esimodernina aikana thteiskunta rakentui ulkopuolisen paikanmäärittämisen kautta. Ihmisellä oli Tarkoitus ja Velvollisuus. Toisin sanoen maailma oli hyvin identiteettikeskeistä. Sama näyttää olevan olennaista nykyisinä "postmoderneina" aikoina. Tolstoimainen romantiikka, valistuksen objektiivisuushenkisyyden vastakohta, sen sijaan keskittyy sisäiseen tunne-elämään. Korostaa maailman kahleista vapautumista (on subjektiivis-individualistisempaa).

Siinä missä Tolstoi näkee Shakespearen pinnallisuutena, Shakespearelainen muistuttaa siitä, miten rakkausrunot ovat usein autenttisia tunnekuvauksia, mutta ulkopuoliselle ne jäävät helposti kylmiksi. Näin voitaisiin sanoa että teinien rakkausrunot ovat erittäin autenttisia mutta silti - tai peräti siksi - huonoja.