Eräs tavallisimmista väitteistä johon törmään on se, että maailmankuvani heijastaa 1800 -lukulaista ateismia. Tätä esitetään jonkinlaisena automaattikritiikkinä. Esittäjänä on aina kristitty joka on erimielinen kanssani. Hän kuvaa tällä asennetta jossa hän on sekä kategorioinut, ymmärtänyt että kumonnut näkemykseni. ; Kuitenkin itse väite on erikoinen. Se viittaa enemmän vahvaan asennevammaan ja siihen että ihminen on oppinut hieman filosofiaa ja osaa sitten toistaa sitä ymmärtämättä kaikkia seurannaisuuksia ja liitoksia.
Usein tässä selvästi moititaan joko ateismiksi tulkittua uskonnottomuuttani tai positivistiseksi tulkittua tietoteoriaani. Tai molempia. Tässä mielessä rinnastukset menevätkin luultavasti siihen että minua moititaan Auguste Comten empiriakeskeisyyden tai Ludwig Feuerbachin piiriin. Feuerbach katsoi, että jumala on ihmisen pelkojensa ja toiveidensa käsittelyyn keksimä luomus. Jo tämä viittaa siihen että 1800 -lukulaisuutta käytetään kuin se olisi jokin yksi ja tietty konsepti. Jota se ei ole. Suosisin ajatusta jossa kritiikki koostuu argumenttirakenteista eikä vuosiluvuista joita ei voi edes lähteistää yhteen ajattelijaan ja vielä vähemmän tiettyyn argumenttirakenteeseen. Jotka ovat ne asialliset viittaamisen tavat minun mielessäni.
Rinnastus on tässä muodossa itse asiassa hyvin virheellinen. Voin jopa sanoa niinkin, että kaikki tietoteoreettisten ajatuksieni ytimessä olevat ajatukset eivät ole edes olleet edes olemassa ennen 1960 -lukua. Feuerbachissa kuten tätä tuoreemmassa Sartressakin minua taas vaivaa heidän ajattelunsa presuppositionistisuus. Vaikka sitä periaatteessa on heikkoja Jumalakumouksia niin ennen kaikkea heidän näkemyksessään ateismi on viitekehys jonka kautta tukitaan muita asioita. Tässä mielessä ne rinnastuvat mielessäni Alister McGrathiin jonka mukaan Jumala ei ole tiedon konsepti vaan taustaviitekehys jonka kautta asiat muuttuvat järkeenkäyviksi, tai ”make sense” kuten hän ilmaisee. Enkä suhtaudu näihin jäsentelyihin kovin kiinnostuneesti. Jotain oletetaan ja sitten pitäisi tehdä narraatio sen ympärille. Itseäni innostavat enemmän omat kyhäelmät kuin se että joku toinen pakottaa oman kyhäilypohjansa minulle ja väittää vaikkapa että teismi tai ateismi voivat olla vain esioletettuja.
Itselleni tietyt tietoa koskevat viitekehykset ovat oleellisia ja ateismi ja teismi ovat tässä johtopäätöksiä. Tai jos eivät ole niin ne ovat turhia ; Minun maailmassani on Peircen kokemusmaailmaa koskeva pragmatismi kohdannut Quinelaisen käsiteverkoston joten toimin esimerkiksi ilman foundationalistista perususkomusfilosofiaa jossa oletetaan että tieto koskisi jotain absoluuttista totutta tai ei mitään. Ja näin ollen sellaiset lauseet kuin ”Jumalan olemassaoloa ei voi tieteellisesti todistaa tai kumota” on omituinen. Jos ei muuten niin jos jotain ei voi falsifioida niin sitten se on jo itsessään mahdollista nähdä epätieteellisenä eli tieteen avulla roskaksi osoitettuna. Ja tämä vähintään kumoaa lausunnon universaaliuden. On vähintään yksi tiedekuva jossa kysymys ratkeaa pelkästään tuon Jumalan kuvauksen kautta. Tärkeintä onkin se, että onko olemassa kokemusmaailmassa olevaa havaintojoukkoa jota voidaan mallintaa jonkinlaisella Jumalateorialla. Jos ei ole ei tarvita mitään Jumalaa selittämään tätä ilmiötä. Ja jostestattavaa – ja falsifioitavaa mallia – ei ole, ei ole mitään relevanttia Jumalateoriaakaan johon edes tarvitsisi ottaa kantaa.
Mutta tosiasiassa vaikka Peirceä pidetään omintakeisena ajattelijana ja Quinea pidetään tieteenfilosofiaa uudistaneena yhtenä vuosisadan tärkeimmistä filosofeista, on heilläkin kuitenkin jotain taustaa. Ja itse asiassa heidän taakseen voidaan löytää 1800 -lukulaista taustaa. Tämä tausta tosin ei ole ateistista. Itse asiassa sen takaa löytyy ankaran katolinen asenteiltaan vanhoillinen mies. Bernhard Bolzano. Hän kehitti ajatuksia jotka sitten ovat vaikuttaneet sekä Peircen että Quinen ajatteluun.
Bolzano oli matemaatikko. Hänen aikanaan matematiikassa tapahtui kehitystä joka auttoi kyseenalaistamaan tiettyjä sen ajan filosofiassa suosittuja asioita. Matematiikan analyysimenetelmät auttoivat soveltamaan tarkastelua myös logiikan ja tieteellisen yleistämisen alueilla ja ne auttoivat ponnistamaan irti muun muassa filosofian aristoteelisesta pohjasta. Bolzano oli mielestäni nerokas. Hän ei kuitenkaan ollut suosittu 1800 -luvulla. Hän oli edellä aikaansa. Kirjaimellisesti. Hänen ajatuksensa olivat liian uudenlaisia ja erilaisia jotta ne olisivat menneet läpi 1800 -lukulaisissa yleisissä käsityksissä. Hän on kuitenkin antanut voimakkaasti vaikutteita muun muassa Peircelle. Jonka filosofiaa pidettiin hyvin omintakeisena.
Tässä ytimessä ei ole Jumalan olemassaolo. Mikä sopii hyvin alleviivaamaan väitettä jossa minulle uskonnottomuus on sitä että minulla on omien ei-teististen lähtökohtien kautta implikaatioita. Ja johtopäätökset koskevat Jumalakysymystä. (Jumalanolemassaolokysymys on enemmänkin turha kuin epätosi.) Ja suhtautumista uskontoinstituutioihin joiden olemassaoloon uskon olevan valitettavaa relevanssia.
Sen sijaan Bolzano argumentoi Kantilaista analyyttisen ja synteettisen tiedon jakoa vastaan. Tämä huomio on ensiväre sille miten positivismiin liittyvät tietämisongelmat eivät ratkea foundationalismilla. Koska foundationalistiset perususkomukset pitävät sisällään synteettisyyksiä. Tai siis oikeastaan; Vain jos ne ovat hyviä perususkomuksia niin ne ovat Quinen kuvaamia oleellisia solmuja käsiteverkossa jolloin ne ovat aika paljon synteettisiä. Jos ne eivät ole lainkaan synteettisiä, niillä ei ole mitään tekemistä minkään kanssa.
Tätä kautta mahdollistuu se, että maailmankuvassa ei ole ainuttakaan todistamatonta perususkomusta. Ja toisaalta vaikka siinä onkin ydinkohtia niiden ei tarvitse olla tiettyjä aiheita koskevia. Itse asiassa jo sellainen väite kuin että Jumala on tieteen rajojen ulkopuolella vaatisi tieteen demarkaatiokysymyksen ratkaisua tavoilla jotka törmäävät positivismista tuttuihin ongelmiin. Samoin usein positivismin ongelmat nähdään naturalismin ongelmiksi vaikka tosiasiassa positivismin tiedon ongelmat olisivat tosia riippumatta siitä onko naturalismi tosi tai ei. Tämä on pakottanut omalla kohdallani muuttamaan tietämisen vaateita positivismista poikkeaviksi. Ja tätä kautta ei ole enää positivismista tuttuja ristiriitoja joissa positivismi rikkoisi omia periaatteitaan sisältämällä metafysiikkaa. Jossain mielessä metafysiikattomuuden sijaan tähtään vähempään perseilyyn. Tasolla joka ylittää ilmeisesti useimman ”omasta mielestään fiksun ja koulutetun kristityn” filosofian perustaitotason. Sellaisella tasolla että heillä paitsi ei ole vastauksia haasteisiini niin he eivät ole edes tiedostaneet näiden haasteiden olemassaoloa.
Bolzano huomasi että Kantin jaottelu analyyttisen ja synteettisen tiedon välille piti sisällään ongelmia joita Kant yritti ratkaista tällä jaottelulla. Bolzanon mukaan Kantin väite analyyttisyydestä ei kestänyt kriittistä arviointia. Kantillehan analyyttinen lause oli aina samanlaisuusarvostelma ; A on A. Malliesimerkkinä oleva väitelause ”Kaikki poikamiehet ovat naimattomia” käy tässä hyvin esimerkiksi. Kantin mukaan pitää vain katsoa määritelmiä ja katsoa niiden sisältö. Kun poikamies pilkotaan osiinsa saadaan ajatus ”mies, aikuinen, naimaton” voidaan nähdä että naimattomuus sisältyy määritelmään ja väite on analyyttisesti tosi.
Bolzano huomasi että tässä prosessissa vaaditaan sitä että tehdään intuitiivisia yleistyksiä jotka ovat hyvin samanlaisia yleistyksiä kuin synteettiset induktiiviset teoriat todellisuudesta. Esimerkiksi Kant voi tehdä analyysinsä poikamiehen sisällöstä vain sitä kautta että hänellä on intuitiivinen malli siitä mitä poikamies tarkoittaa. (Ja myös mitä aikuisuus, naimattomuus ja mies tarkoittavat.) Arkikielstä tutut repsesentaatiot saattavat tuntua objektiivisilta ja selviltä mutta tosiasiassa logiikan näkökulmasta ne eivät oikeastaan eroa empiirisen induktion kuvauksista. Oikeastaan ainoat erot ovat siinä että intuitioita ei koetella ; Bolzano varoittikin että vaikka näissä on paljon samanlaisuutta niin kuitenkin intuitiiviset konseptuaaliset propositiot ovat vain sisäistä reflektiota, subjektiivista tarkastelua, kun taas empiiriset väitelauseet sisältävät jonkinlaisen koetteluelementin. Tässä mielessä kysymys siitä onko Jumala testattavissa voidaan nähdä kiinnostavaksi sovellukseksi omaan ajatteluuni.
Tämä ajatus on ollut tärkeä kun Quine hylkäsi analyyttisen ja synteettisen jaottelun puhuessaan perinteisen empirismin dogmeista. (Joita voidaan pitää myös perinteisen 1800 -lukulaisen positivismin dogmeina. Joka alleviivaa sitä että yleiset ajatukset kritiikistäni ovat äärimmäisen vihjeettömiä ja osoittavat syvää taitamattomuutta kriitikoiltani. He demonstroivat taitamattomuutta joka vihjaa siihen suuntaan että kun puhutaan minun maailmankuvastani ja siitä mitä se on ja ei ole, niin heistä ei ole sitomaan sandaalejeni nauhoja.)
Olenkin tullut sellaiseen tuloseen että kriitikko joka kumoaa tietoteoreettisia ajatuksiani viittaamalla vuosisataan pitäisi aloittaa opintonsa alusta. Tai mahdollisesti siirtyä jonnekin 1800 -luvulle itse. Sitenpähän pääsisin eroon siitä että heidän tieteenfilosofiansa kritiikki nojaa 1900 -luvun alkupuolen näkemyksiin jossa esimerkiksi skientisti määritetään niin omituisella tavalla että en itse pidä sitä edes relevanttina tai kiinnostavana. Nähdäkseni fiksu skientisti ei ole ollut kuvatun tapainen noin sataan vuoteen. Toki moni on ollut muuta kuin fiksu. Mutta miksi minun maailmankuvaani pitäisi kritisoida sille lähisukuisten heikoimpien lenkkien kautta? Vain siksi että onnistuakseen skientismikritiikin olisi oltava sata vuotta vanhaa ja asenteellista jossa ajatellaan että vastapuoli on kaksisataa vuotta vanhaa? Tämä vaikuttaa tällä hetkellä uskottavimmalta pohjahypoteesilta.
Lähteet:
Bernard Bolzano, ”Wissenschaftslehre. Versuch einer ausführlichen und grösstentheils neuen Darstellung der Logik mit steter Rücksicht auf deren bisherige Bearbeiter” (1837) [engl. ”Theory of Science”]
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Comte. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Comte. Näytä kaikki tekstit
perjantai 15. syyskuuta 2017
perjantai 23. lokakuuta 2009
"Naurettava tieteen määrittely", NOT.
Tämän blogauksen takana on tarve. Nimittäin monet esittävät että kun tieteelle ei ole kunnon määritelmää, ei normatiivisella tieteenfilosofialla olisi tilaa, tieteen määrittelystä pitäisi kokonaan poistua ja sen sijaan korostaa relativistisia näkökantoja. Olen hyvin erimielinen, ja tiedän että en ole tässä asiassa ollenkaan yksin.
Aloitan jutun alusta.
Termi "science" tuli englannin kieleen 1300 -luvulla. Sanan etymologia oli latinan sanassa scientia, tieto. Nimeämisen takana oli silloin tietysti eräänlainen määrittely, joka kertoisi mistä asiassa on kyse. Tässä siis korostettiin että se liittyy vahvasti tietoon, se on ns. "knowledge". 1600 -luvun lopulla ajattelun ja päättelyn teko nimenomaan kokeenomaisesta tiedosta sai suosiota. Kuitenkaan ennen vuotta 1775 ei ihmiset kuvanneet toimintaansa tuolla nimellä. Eikä kukaan esittänyt yleistyksiä siitä mitä tiede oli. Tieteentekijöitä kutsuttiin varhaisemmilla ajoilla esimerkiksi virtuooseiksi. Ja ennen kaikkea tiedettä ei määritelty, ja jokaisella tutkijalla oli yksityiset syytä uskoa että he olivat tekemässä tietoa, että kokeet käsittelivät totuutta ja perustelua, uskomisen oikeuttamista, kokeellisella menetelmällä.
Vasta Auguste Comte ja Ernst Mach miettivät demarkaatiota. Eli he alkoivat miettimään mikä erotti heidän toimintansa muusta toiminnasta. Tieteen ja "muun" eroa.
Tämän jälkeen tieteen määrittely muuttui tärkeäksi. Ja esimerkiksi Popperin työn tuloksena syntyi formaali kriteeri tieteelle ; Saatiin abstrakti ominaisuuskokoelma, jonka avulla voidaan erottaa mikä on tiedettä ja mitä ei.
Mielenkiintoista kyllä, Popper löysi kriteerinsä juuri halunsa "sulkea näkemyksiä ulos tieteestä" -kautta. Eli melko ideologisesti. Hänhän etsi kriteerejä psykoanalyysin ja kommunismin kieltäminen mielessään: Hän halusi sulkea ne tieteen ulkopuolelle, vaikka niitä kutsuttiinkin siihen aikaan tieteeksi. (Popper halusi kieltää tieteen asemasta myös astrologian, jota taas väitettiin tieteeksi, mutta tätä ei otettu vakavasti.) Tämä ei tietenkään vaikuta kovin reilulta tavalta!
1: Tässä kohden on kuitenkin hyvä muistaa että määritelmää hakiessa on kuitenkin tavallista että haetaan sekä asioita jotka ovat ja asioita jotka eivät ole. Ja näiden välille etsitään eroja. Tätä kautta elämän määritelmää voidaan katsoa valitsemalla eloton kivi ja miettimällä mikä sen erottaa elävistä olennoista. Tässäkin, kuten tieteessäkin, määritelmät ovat vaikeat. Formaalia ja hyvää muotoa on vaikeaa löytää. Silti kummankaan kohdalla kyseessä ei ole "turha määritelmä". "Epämääräinen" tai "ei valmis" ei ole käsky heittää rukkasia naulaan, on vain hyväksyttävä että "hei, me ei aikusten oikeesti olla valmiita". (Tämän myöntämättömyys olisi myös typeryyttä.) Vielä vähemmän se tarkoittaa sitä että joskus ei voitaisi olla varmoja, ja että epätäydellistä ja hiomista vailla olevaa määritelmää ei voitaisi joskus käyttää. (Koira on elävä ja kivi kuollut, vaikka elämän määritelmä itsessään onkin harmaasävyinen ja kaikkea muuta kuin valmis.)
Yleinen ongelma tieteen määritelmissä on se, että se joko sulkee sisäänsä "liikaa" tai sulkee "liikaa ulkopuolelleen". Eli ollaan liian leppoisia ja sitten huomataan että minun iltaiset masturbaatiotoimet täyttäisi tieteen määritelmän. Tai sitten niin tiukkoja että käytännössä mikään ei täyttäisi sen vaatimuksia. Joskus määritelmät ovat jopa molempia: Vääriä asioita pääsee sisään ja vääriä ulos.
Tietenkin se, että näin voidaan sanoa, perustuu siihen että me kuitenkin jotenkin tietäisimme mitä tiede on. Tietäisimme jo ennalta mikä kuuluu ja mikä ei. Ongelmana tässä on tietysti se, että voidaksemme perustella tämän ... meillä pitäisi olla suuntaviivat sille mitä tiede on. Muutenhan erottelua voitaisiin nähdä vain mielipidekysymyksenä.
Demarkaation, tieteen erottamisen epätieteestä ja eitieteestä, takanahan on yksinkertaisesti se, että kun asioille haetaan perusteluja, täytyisi olla jotain periaatteita, joilla me voimme tunnistaa että väitteillä on mitään luotettavuutta. Eli että voimme luottaa että ne ovat totta (ja miten vahvasti). Pelkkä leima "naurettavaa bullshittiä" ei ole perustelu, vaan väite. Tätä kautta seuraa se, että meidän on itse asiassa pakko kohdata demarkaatiokriteeri. Sitä ei voida lakaista maton alle : Kun demarkaatio käsittelee perusteluja, on joka ikinen datan analysointi, jossa haetaan "oikeaa ratkaisua" sellainen että siinä on joko ääneen lausuttuja (formalisoituja) tai hiljaisia (implisiittisiä), demarkaatioväitteitä.
Jos joku vaikka esittää että valta pitäisi siirtää formaalista tieteen määrittelystä tieteen tutkimusohjelmille jotka ovat hedelmällisiä ja konsistentteja, on sitä mieltä että demarkaatio tarkoittaa tutkimusta, joka on sisäisesti yhdenmukaista ja joka tuottaa paljon tutkimusta. Tätä kautta myös demarkaatiota vihaavienkin tieteensosiologisissa versioissa (kaikki tieteensosiologit eivät siis vihaa demarkaatiota!) on mukana tieteen määrittelyä : Siinähän valikoidaan "kohde jolle ollaan antropologeja", eli tarkkaitlava kohde sekä valitaan, rajataan sekä määritetään tiedeyhteisöön kuuluvaksi. Vaikka tieteensosiologiaa usein kuvataan erillisenä tieteen määrittelystä, näin ei siis itse asiassa ole. Sen mukaan demarkaatio vain kulkee enemmän sosiaalisen suhdeverkon ja työskentely -ympäristön ja muiden vastaavien piirteiden kautta.
Liian moni luulee että demarkaatio voidaan kokonaan välttää, mutta kuten näytetty, se on itse asiassa mahdotonta. Joko demarkaatiot ovat esillä, jolloin kaikki tietävät mitä ne ovat. Tai ne ovat implisiittisesti, jolloin ne ovat ideologisesti salakuljetettuja, ja jopa sellaisia joita väittäjä ei ole itse edes huomannut. Tosiasiassahan tämä tarkoittaa sitä että normatiivisen tieteenfilosofian kieltäjät haluavat lakaista reagointinsa maton alle, tehdä omista tieteen määritelmistään tabuja sillä ovelimmalla tavalla, jolla se on mahdollista. Eli määrittelemällä ne olemassaolemattomiksi. Mitä ei ole, siitä ei voida puhua. Kuitenkin on selvää että demarkaatio on mukana heidänkin käsittelyssään. Siksi herääkin kysymyksiä siitä miksi tälläinen epäfilosofinen tabu tulisi sallia?
1: Lisäksi syntyy kysymyksiä siitä miksi ne halutaan jättää käsittelemättä, ja tästä päädytään helposti mielenkiintoisiin ideologis -maailmankuvallisiin kysymyksiin. Entä jos tässä onkin haluna vallankäyttö : Kun määritelmän tekemisen yrittämistäkin kutsutaan vallankäytöksi ja omat selvästi olemassaolevat määritelmät kätketään jotta niistä ei puhuttaisi, voidaan tästä vetää tiettyjä persoonaa ja ideologiaa koskevia päätelmiä.
Tiivistetysti voisi siis sanoa että nykyisin vain likimain yhdestä asiasta ollaan samaa mieltä. Ja se on se, että tieteenteko liittyy jotenkin tietämiseen. (Tosin tässäkin on näkemyksiä joissa tiede on vain tietty instituutio joka harjoittaa tällä hetkellä vallankäyttöä, joka ennen kuului papeille.) Eli paljon on vettä virrannut, ja yhä ollaan tieteen alkuperäisessä määritelmässä ja sen ympärillä pyörimisessä.
1: Näkökulma on kuitenkin muuttunut tieteenfilosofian seurauksena, aika paljonkin. Ennen oletettiin että kun puhutaan "tieteellisestä tiedosta" puhuttiin "totuudesta". Ennen tiede "todisti". Nykyisin taas ajatellaan että puhutaan enemmänkin "oikeuttamisesta", jossa korostetaan sitä että tiede on "toistaiseksi paras selitys". Minkään nykyään vallitsevan teorian ei siis enää väitetä edustavan sellaista aristoteelista varmaa ja oikeassaolevaa ja lopullista tietoa, johon tieteen nimessä sen alkuaikoina viitattiin.
Aloitan jutun alusta.
Termi "science" tuli englannin kieleen 1300 -luvulla. Sanan etymologia oli latinan sanassa scientia, tieto. Nimeämisen takana oli silloin tietysti eräänlainen määrittely, joka kertoisi mistä asiassa on kyse. Tässä siis korostettiin että se liittyy vahvasti tietoon, se on ns. "knowledge". 1600 -luvun lopulla ajattelun ja päättelyn teko nimenomaan kokeenomaisesta tiedosta sai suosiota. Kuitenkaan ennen vuotta 1775 ei ihmiset kuvanneet toimintaansa tuolla nimellä. Eikä kukaan esittänyt yleistyksiä siitä mitä tiede oli. Tieteentekijöitä kutsuttiin varhaisemmilla ajoilla esimerkiksi virtuooseiksi. Ja ennen kaikkea tiedettä ei määritelty, ja jokaisella tutkijalla oli yksityiset syytä uskoa että he olivat tekemässä tietoa, että kokeet käsittelivät totuutta ja perustelua, uskomisen oikeuttamista, kokeellisella menetelmällä.
Vasta Auguste Comte ja Ernst Mach miettivät demarkaatiota. Eli he alkoivat miettimään mikä erotti heidän toimintansa muusta toiminnasta. Tieteen ja "muun" eroa.
Tämän jälkeen tieteen määrittely muuttui tärkeäksi. Ja esimerkiksi Popperin työn tuloksena syntyi formaali kriteeri tieteelle ; Saatiin abstrakti ominaisuuskokoelma, jonka avulla voidaan erottaa mikä on tiedettä ja mitä ei.
Mielenkiintoista kyllä, Popper löysi kriteerinsä juuri halunsa "sulkea näkemyksiä ulos tieteestä" -kautta. Eli melko ideologisesti. Hänhän etsi kriteerejä psykoanalyysin ja kommunismin kieltäminen mielessään: Hän halusi sulkea ne tieteen ulkopuolelle, vaikka niitä kutsuttiinkin siihen aikaan tieteeksi. (Popper halusi kieltää tieteen asemasta myös astrologian, jota taas väitettiin tieteeksi, mutta tätä ei otettu vakavasti.) Tämä ei tietenkään vaikuta kovin reilulta tavalta!
1: Tässä kohden on kuitenkin hyvä muistaa että määritelmää hakiessa on kuitenkin tavallista että haetaan sekä asioita jotka ovat ja asioita jotka eivät ole. Ja näiden välille etsitään eroja. Tätä kautta elämän määritelmää voidaan katsoa valitsemalla eloton kivi ja miettimällä mikä sen erottaa elävistä olennoista. Tässäkin, kuten tieteessäkin, määritelmät ovat vaikeat. Formaalia ja hyvää muotoa on vaikeaa löytää. Silti kummankaan kohdalla kyseessä ei ole "turha määritelmä". "Epämääräinen" tai "ei valmis" ei ole käsky heittää rukkasia naulaan, on vain hyväksyttävä että "hei, me ei aikusten oikeesti olla valmiita". (Tämän myöntämättömyys olisi myös typeryyttä.) Vielä vähemmän se tarkoittaa sitä että joskus ei voitaisi olla varmoja, ja että epätäydellistä ja hiomista vailla olevaa määritelmää ei voitaisi joskus käyttää. (Koira on elävä ja kivi kuollut, vaikka elämän määritelmä itsessään onkin harmaasävyinen ja kaikkea muuta kuin valmis.)
Yleinen ongelma tieteen määritelmissä on se, että se joko sulkee sisäänsä "liikaa" tai sulkee "liikaa ulkopuolelleen". Eli ollaan liian leppoisia ja sitten huomataan että minun iltaiset masturbaatiotoimet täyttäisi tieteen määritelmän. Tai sitten niin tiukkoja että käytännössä mikään ei täyttäisi sen vaatimuksia. Joskus määritelmät ovat jopa molempia: Vääriä asioita pääsee sisään ja vääriä ulos.
Tietenkin se, että näin voidaan sanoa, perustuu siihen että me kuitenkin jotenkin tietäisimme mitä tiede on. Tietäisimme jo ennalta mikä kuuluu ja mikä ei. Ongelmana tässä on tietysti se, että voidaksemme perustella tämän ... meillä pitäisi olla suuntaviivat sille mitä tiede on. Muutenhan erottelua voitaisiin nähdä vain mielipidekysymyksenä.
Demarkaation, tieteen erottamisen epätieteestä ja eitieteestä, takanahan on yksinkertaisesti se, että kun asioille haetaan perusteluja, täytyisi olla jotain periaatteita, joilla me voimme tunnistaa että väitteillä on mitään luotettavuutta. Eli että voimme luottaa että ne ovat totta (ja miten vahvasti). Pelkkä leima "naurettavaa bullshittiä" ei ole perustelu, vaan väite. Tätä kautta seuraa se, että meidän on itse asiassa pakko kohdata demarkaatiokriteeri. Sitä ei voida lakaista maton alle : Kun demarkaatio käsittelee perusteluja, on joka ikinen datan analysointi, jossa haetaan "oikeaa ratkaisua" sellainen että siinä on joko ääneen lausuttuja (formalisoituja) tai hiljaisia (implisiittisiä), demarkaatioväitteitä.
Jos joku vaikka esittää että valta pitäisi siirtää formaalista tieteen määrittelystä tieteen tutkimusohjelmille jotka ovat hedelmällisiä ja konsistentteja, on sitä mieltä että demarkaatio tarkoittaa tutkimusta, joka on sisäisesti yhdenmukaista ja joka tuottaa paljon tutkimusta. Tätä kautta myös demarkaatiota vihaavienkin tieteensosiologisissa versioissa (kaikki tieteensosiologit eivät siis vihaa demarkaatiota!) on mukana tieteen määrittelyä : Siinähän valikoidaan "kohde jolle ollaan antropologeja", eli tarkkaitlava kohde sekä valitaan, rajataan sekä määritetään tiedeyhteisöön kuuluvaksi. Vaikka tieteensosiologiaa usein kuvataan erillisenä tieteen määrittelystä, näin ei siis itse asiassa ole. Sen mukaan demarkaatio vain kulkee enemmän sosiaalisen suhdeverkon ja työskentely -ympäristön ja muiden vastaavien piirteiden kautta.
Liian moni luulee että demarkaatio voidaan kokonaan välttää, mutta kuten näytetty, se on itse asiassa mahdotonta. Joko demarkaatiot ovat esillä, jolloin kaikki tietävät mitä ne ovat. Tai ne ovat implisiittisesti, jolloin ne ovat ideologisesti salakuljetettuja, ja jopa sellaisia joita väittäjä ei ole itse edes huomannut. Tosiasiassahan tämä tarkoittaa sitä että normatiivisen tieteenfilosofian kieltäjät haluavat lakaista reagointinsa maton alle, tehdä omista tieteen määritelmistään tabuja sillä ovelimmalla tavalla, jolla se on mahdollista. Eli määrittelemällä ne olemassaolemattomiksi. Mitä ei ole, siitä ei voida puhua. Kuitenkin on selvää että demarkaatio on mukana heidänkin käsittelyssään. Siksi herääkin kysymyksiä siitä miksi tälläinen epäfilosofinen tabu tulisi sallia?
1: Lisäksi syntyy kysymyksiä siitä miksi ne halutaan jättää käsittelemättä, ja tästä päädytään helposti mielenkiintoisiin ideologis -maailmankuvallisiin kysymyksiin. Entä jos tässä onkin haluna vallankäyttö : Kun määritelmän tekemisen yrittämistäkin kutsutaan vallankäytöksi ja omat selvästi olemassaolevat määritelmät kätketään jotta niistä ei puhuttaisi, voidaan tästä vetää tiettyjä persoonaa ja ideologiaa koskevia päätelmiä.
Tiivistetysti voisi siis sanoa että nykyisin vain likimain yhdestä asiasta ollaan samaa mieltä. Ja se on se, että tieteenteko liittyy jotenkin tietämiseen. (Tosin tässäkin on näkemyksiä joissa tiede on vain tietty instituutio joka harjoittaa tällä hetkellä vallankäyttöä, joka ennen kuului papeille.) Eli paljon on vettä virrannut, ja yhä ollaan tieteen alkuperäisessä määritelmässä ja sen ympärillä pyörimisessä.
1: Näkökulma on kuitenkin muuttunut tieteenfilosofian seurauksena, aika paljonkin. Ennen oletettiin että kun puhutaan "tieteellisestä tiedosta" puhuttiin "totuudesta". Ennen tiede "todisti". Nykyisin taas ajatellaan että puhutaan enemmänkin "oikeuttamisesta", jossa korostetaan sitä että tiede on "toistaiseksi paras selitys". Minkään nykyään vallitsevan teorian ei siis enää väitetä edustavan sellaista aristoteelista varmaa ja oikeassaolevaa ja lopullista tietoa, johon tieteen nimessä sen alkuaikoina viitattiin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)