majakaksi pilkaten.

Suomenlinnan kirkko on samalla Suomenlinnan majakka. Sen kirkontornissa on majakan kupu. Sielä valo sitten pyörii ja vilkuttaa mukavasti yöhön. Kirkko toimii tässä siis ohjastajana.

Tässä yhdistelmässä onkin jotain, joka kieltämättä tiivistää taakseen perinteisen symbolin jossa kirkko nähdään valaisijana ja ohjastajana. Kirkko palvelee, on osa systeemiä, ja sillä on konkreettinen rooli että ihmiset eivät eksyisi. Tätä symbolista näkemystä ajaa esimerkiksi Relander.

Itse asiassa, jos tarkemmin miettii, niin se onkin. - Tosin samalla tavalla kuppikivet ja hirvenpääkirveet, "Kalevala", Sibelius, tervanpoltto tai kuparitikarit ovat kulttuuriamme. Tässä mielessä Relander on oikeassa. Emme voi hylätä kirkkoa totaalisesti tai kulttuurin perusrakenteita tuhoutuu ; . Kuitenkin tätä kautta voimme huomata sen, mikä Relanderin kannattamassa näkemyksessä on hieman erikoista. Se näkee erottautumisen hyvin totaalisena. Ateismi ei siis ole hänelle uskonnon hylkäämistä ja Jumalan totuusarvon hylkäämistä, vaan koko uskonnon unohtamista. Kuitenkin ateistit yleensä näkevät etääntymisen samaan tapaan kuin miten esimerkiksi ruotsalaiset ovat tehneet muinaisjumaliinsa. Toria ei palvota eikä siihen uskota. Ihmiset ovat ateistisia OY AB Odin et kumpp. kohtaan, vaikka sillä oli historiallisesti katsoen merkittävä kulttuurillinen arvo. Heitä ei kuitenkaan ole "unohdettu ja hylätty" totaalisesti.

Konseptien sekoittelu tällä tavalla on tietysti uskonnollisessa kielenkäytössä enemmän sääntö kuin poikkeus.

Tässä mielessä hän vaikuttaa kovasti Lewisiltä jonka Lewis trilemman kohdalla yksi Lewisin tärkeimmistä lausumista on siinä että Jeesusta ei voi eikä saa kutsua opettajaksi. Lewis niputtaa näkemyksen ja väittää että Jeesus oli joko Jumalan poika, hullu tai valehtelija. Muut vaihtoehdot hän kieltää tyystin. Tämä luokittelu on tietysti varsin omituista, koska Jeesukseen voidaan ottaa suhde samoin kuin joihinkin tietämiini oveliin hörhöihin. He ovat kompleksisia hahmoja ja tietyissä asioissa heitä voi pitää hyvinkin viisaina. Toisaalla he ovat pösilöitä. Ihminen ei yleensä mahdy dikotomiseen luokkaan, joten Jeesustakin kykenee pitämään viisaana, joskin jossain asioissa erehtyneenä, inhimillisenä opettajana.
1: Tämä on helppo huomata viimeistään siinä vaiheessa kun muistetaan että Islamilaiset ovat harjoittaneet samantapaista argumentaatiota Muhammadista. He ovat toki yrittäneet kunnon kristittyjen tapaan myös eliminoida vaihtoehdoista kaksi, eli että ei olisi järkevää väittää Jeesusta hulluksi tai valehtelijaksi. He ovat tehneet sen samoilla argumenteilla. Tämä on tietysti huvittavaa.

Lewisin näkemys on ymmärrettävä siltä kannalta, että opettajaksi kutsuminen on yleinen näkemys ja uhka. Sillä uskonnon kulttuurillinen arvo, kirkkojen kauneus ja yhteiskunnalliset positiiviset vaikutuksetkin ovat jotain, joiden arvo on monille uskovaisille tärkeää ensi sijassa välinearvona käännytykseen. Jos ihmiset hyväksyvät että voit kunnioittaa kulttuuria ja uskontoa palvomatta ja uskonatta siihen, menee tämä tärkeä vipuvoima tyystin pois. Lewisin trilemmahan ei argumenttina - selvästikään - ole kovin looginen tai yleispätevä, ja sen suosiokin on ymmärrettävissä tästä kulttuuriarvojen välineellistämisen käsin.
1: Uskovaiset tuovat tässä mielessä mieleeni Musashin ja hänen miekkailutaitonsa. Hän valitteli sitä, että jo hänen aikanaan moni harjoitteli katanankäyttöä taitona, ilman että sitä sidottiin taisteluun ja tappamiseen. Harrastusmiekkailijoita Musashi käsitteli kovin sanoin ja pilkaten. Hän esitti että tekniikkaa harjoittelevat laittoivat kukan pähkinän edelle. Samoin monelle uskovaiselle kulttuurinen arvo ilman vakaumusta on selvästi kuin laittaisi kukan pähkinän edelle.

Kuittinenkin ihmettelee, miten Relanderin näkemys oikein toimii. Sillä siinä uskonto on kritiikki-immunisoitu omituisella tavalla, jossa mikään kritiikki ei voisi olla olennaista. Sillä silloinkin kun kirkko toimii selvästi huonosti ja väärin (tai kuten nykyään, eli ei mitään paitsi lupailee ja jättää tekemättä), se siltikin kuljettaisi ideaa ja ideaalia, joka taas on Relanderin maailmassa se olennainen. Emme siis saisi hylätä kirkkoa vaikka kirkko hylkäisi meidät, koska kirkko on ollut osa esi-isiemme elämää. Perinteisiin vetoaminen toimii siis kummallisesti, olemme osa kirkkoa koska kirkko on ollut maassamme kauan. Eikä kirkko hylkää ideana vaikka se hylkäisikin meidät käytännössä. Joten ruusuisen eitoteutuvan instituutio-unelman vuoksi emme voisi vaihtaa toimivaan instituutioon koska kirkko "kantaa ideaa".

Toki uskon että tässä näkemyksessä on myös yltiöromanttista näkemystä siitä että Suomen köyhät ja pienetkin huomioiva humanistinen kulttuuri olisi kristinuskon ilmenemää. Tätä on vaikeaa uskoa, sillä kristinuskon vallan ilmetessä humanismi oli kaukana. Näyttää pikemminkin siltä että humanismi ja suvaitsevaisuus on joutunut taistelemaan joka ikisen etuaskeleen verisessä, tiukassa ja vihaisessa arvokeskustelussa. Jossa jarrupuolella on aina ollut uskonto. Näin on ollut, kun on puhuttu orjuudesta, naisten äänioikeudesta... Ja on tässä tietysti hyvä muistaa se, että jos kirkon ääntä oltaisiin kuunneltu 1970 -luvulla, homoseksuaalien asema olisi hyvin hyvin hyvin paljon nykyistä huonompi. Näin voisi jopa nähdä että se ideaali on aina ollut jokin toinen, kirkko on ensin vastsustanut asiaa. Ja sitten kun asia on tullut vallitsevaksi sen edustajat ovat vain naama peruslukemilla väittäneet että he ovat olleet tätä mieltä koko ajan.

Kirkkojen hylkääminen onkin johtanut erikoisiin ajatuksiin. Josta päästään siihen miten paljon monet kristityt itse asiassa arvostavat sitä kirkon kulttuurista panosta, jos siihen ei liity sitä suoraa palvontaa. "Satakunnan kansa" tarjoaa tästä esimerkin rattoisalta Ruotsin maalta. Sielläkin kirkko on vaikeuksissa kun sekularisoituva ja maallistuva kansa jättää kirkon taakseen. Siellä ennen tuomiorovastin virkaa tehnyt on esittänyt, että "paras vaihtoehto hänen mukaansa olisi, jos kirkot räjäytettäisiin." Tässä on sellaista henkeä, että kun kirkko ei ole uskonnonharjoittajia varten, on kristitylle helppoa ajatella että "ei sitten kenellekään". Kirkon arvo on siis selvästi sidottu vahvasti palvontaan ja uskontoon. Tässä on kenties taustalla hieman Relanderin tyyppistä ajattelua, jossa uskon hylkääminen tarkoittaa totaalista unohtamista.

Kenties tuomiorovastin muista ajatuksista on kuitenkin saatavissa irti jotain kauniimpaa. Hänhän ehdottaa "ei parhaiksi, mutta hyviksi" ratkaisuiksi esimerkiksi "voitaisiin hänen mukaansa muuttaa yksityisasunnoiksi, kahviloiksi tai pitserioiksi." Itse ehdottaisin - jos sille tielle mentäisiin, kuten tässä vaiheessa tuskin vielä ei mennä - että Suomenlinnan kirkko muutettaisiin majakaksi. Ei vain symbolisesti, vaan fyysisesti. Tämä ei edes vaatisi rakennukseen mitään muutoksia.

Sankarin lomapäivät pyykkärinä

"Generally speaking, the Way of the warrior is resolute acceptance of death."
(Miyamoto Musashi)

"The Warriors Way" on toimintaelokuva, joka osuu kliseisten elokuvien jatkumoon, jossa yhteen niputetaan erilaisia asioita joita pidetään cooleina. Tässä yhteen ja samaan elokuvaan päätyvät eri genrejen hahmot. Samuraininja riehuu cowboyiden maailmassa, villissä lännessä. Jossa on myös ninjoja. Toimintakin on tyylille uskollisesti surrealistista ja tehostekeskeistä. Näillä eväillä ei tietysti pitkälle ponnisteta - elokuvan nimikin on kenties siksi jäänyt tyystin kääntämättä suomeksi. (Se olisi tosin voinut lisätä elokuvan camp -arvoa.)

Kuitenkin yhteen varsin nokkelaan dekonstruktioon elokuva yltää. Sen sankarihahmo nimittäin viedään loppuun asti. Se ei jää siihen mihin normaalit elokuvat jäävät. Se näyttää sen, miten sankari on muutakin kuin hyvä hahmo jolla on taidot. Tämäntyyppinen sankaruuskuva tuntuu vaivaavan - etenkin näitä coolniputuselokuvia - kenties siksi että sen avulla voidaan rakentaa hyvin kiiltokuvamaisia tai totaalisen pahoja hahmoja.

Elokuvan teemana on se, että sankari on aina jonkinlainen Nietzscheläinen yli-ihminen. Hänen paikkansa on siellä, missä on oikein tehdä väärin. Tätä luonnetta korostetaan montaa kautta.
1: Hahmo on sankarillinen sen takia että hän harjoittaa taitojaan niin pitkälle, että sitä ei voi enää ymmärtää minkään välineellistämisen kautta. Tietyn rajan yli hyöty+panossuhde huononee. Sankari harjoitteleekin vain tullakseen taitavaksi. Tämä asenne kuvataan muutamassakin keskustelussa, ja sen näytetään toisissa ihmisissä lähinnä ihmetystä aiheuttavana, tämänlainen asenne on siis korostetun toiseuttavaa. Tavallinen ihminen ei kykene ymmärtämään tai samastumaan tämänlaiseen.
2: Sankarin kuvataan lähteneen salamurhaajan tielle koska hänen isänsä tuli surmatuksi kun paikallinen samurai halusi testata miekkaansa. Elokuvan dialogi korostaakin sitä, miten hän ei ollut tuntenut surua vaan vihaa. Ja hän ei ollut tuntenut vihaa sitä pinnallista samuraita, vaan isäänsä kohtaan. Tämäkin korostaa Nietzschen ajattelua jossa hyvä-paha -akselilta siirrytään miettimään sitä miten laadukkaasti asiat on tehty.

Elokuvassa alkuosa tuntuu ninjojen epäeettiseksi rakentamiselta. Siinä kuvataan esimerkiksi harjoittelua, jossa nuorelle pojalle (sankari lapsena) annetaan koiranpentu, joka on hänen ainut ystävänsä. Harjoittelun tietyssä vaiheessa tämä koiranpentu tulee surmata. Alkuosa elokuvasta tuntuukin korostavan sitä, että ninjat opettavat tällä lähinnä häikäilemättömäksi. Kuitekin loppua päin mentäessä korostuu sankaruuden destruktiivinen ulottuvuus.

Sankari kohtaa haasteita, kuten kaikki ihmiset, eikä hän katso niitä sivusta kuin tavalliset ihmiset. Ja joskus haasteet tulevat sankarin luo vain tekojen tuoman maineen vuoksi. Tästä seuraa se, että sankaruus on vaarallista hänen läheisilleen. (Joille on myös helpompi kostaa ja heitä on helpompi vahingoittaa.) Sankari uhrautuu, ja tämä nähdään ihanteellisena. Mutta hän myös tuhoaa vastustajiensa lisäksi lähellä oleviaan ihmisiä. Näin sankarin teoilla on pitkäjänteisiä vaikutuksia jotka tekevät sankarin uhrauksista erilaisia. Näin elokuvan lopussa korostuukin se, että ninjat kouluttivat koiranpennunmurhalla elämään maailmassa. Maailmalla kun on tarjolla sankarille vain tätä. Ninjojen toiminnan julmuus olikin aivan erilaista kuin elokuvan alkupuolella annettiin ymmärtää. Siksi elokuvaan saatiinkin klassinen poistumiskohtaus, joka on ollut yleinen sankarielokuvissa ennen tätäkin. Tässä sen teemana on kuitenkin se, että sankarin joka välittää läheisistään on mentävä mahdollisimman kauas heistä.

Elokuvassa sankari voi pysyä sankarina vain jatkuvan uudistumisen kautta. Paras miekkamies on paras vain siihen asti kun joku taitavampi ilmestyy. Lisäksi maailma pakottaa sankarin testaamaan rajojaan jatkossakin. Poistuma on vain suoja läheisille, sillä haasteet seuraavat väsymättä ja toistuen "miekan surmaamien miesten itkua".

Elokuva ei toki välttämättä ole tosimaailmankuvaus sinällään. Mutta se vie varsin vakuuttavasti loppuun asti Nietzschen näkemyksen jonka mukaan yli-ihminen joutuu aina koettelemaan itseään, eikä hän voi koskaan jämähtää paikalleen. Samalla korostuu sekin, miten onnellisuus ja kärsimys ovat yhteenliitettyjä.

Sankaruuden lopettaminen onnistuu lähinnä kuolemassa. Väliaikaisesti sitä voi toki yrittää piilottaa vaikkapa juopon tai pyykkärin hahmon taakse. Mutta viimeistään sitten kun jokin haaste uhkaa yhteisöä, joku huomauttaa että nyt sankarin olisi oikeasti aika paljastaa itsensä. Nämä valeasutkin ovat siis vain sankarin alter egoja johon sankari laitetaan naftaliiniin sinä aikana kun maailma ei tarjoa tilaisuutta jossa väärin tekeminen on oikein ; Vaikka sankari itse uskoisi että hän on lopettanut hyvän ja pahan tuolla puolella olevaan laatuun keskittymisen ja siirtynyt hyvän ja pahan maailmaan, muut ihmiset eivät usko. Ainakaan silloin kun he tarvitsevat näitä taitoja.

Pieni ajatus torjuntatikarista.

Etäisyydenhallinta on yksi tärkeimpiä asioita, jotka tulee ottaa huomioon kaikissa itsepuolustuslajeissa. Miekkailussa se on tärkeää. Ja sitä mutkistaa tietysti se, että kaikki aseet eivät ole saman mittaisia. Jopa kuuluisa samurai Musashi opetti suuren miekan ja toverimiekan samanaikaista käyttöä. Hänellä niillä oli erilaiset roolit ja rytmi. Tämä oli hänestä tärkeää.

Euroopassa tätä kuvaa hyvin rapiiri+torjuntatikarin käyttö. Oikeassa kädessä on pitkä pistomiekka ja vasemmassa torjuntatikari.

Tässä kohden on hyvä muistaa että se, että toinen yltää pistämään miekalla ei tarkoita että sinun tikarisi yltäisi tähän. Miekalla voidaan siirtää toisen kärki syrjään ja lyödä tällä miekalla loppuun asti. Tätä on tehty standardisti muidenkin aseiden kanssa. Tätä kautta samalla miekalla voidaan sekä torjua että hyökätä. Aivan samalla tavalla sen kanssa toimitaan silloinkin kun vasemmassa kädessä ei ole tikaria. Ja se, että vasemmassa on ase, ei muuta tätä mahdollisuutta. Se toki lisää erilaisia muitakin toimintamahdollisuuksia. Mutta ei pidä unohtaa että se, että entiseen laitetaan lisää tarkoittaa sitä että entisestä olisi luovuttava ja käytettävä vain näitä uutuusasiaoita.

Samanaikaisesti kuitenkin vastustajasi tavoittelee miekalla sinua, joten hän tuo sen kärjen lähellesi. Ja tähän miekkaan tietysti yllät tikarilla. Näin on helppo tajuta periaate, jossa toisen miekan kärki työnnetään sivuun ja oman miekan kärki työnnetään toiseen. Tämä on jotain, joka on esimerkiksi bucklerin käytössä ihan normaalia. Koska veitsi on lyhyt verrattuna miekkaan, sillä on vaikeampaa hyökätä ja torjua samanaikaisesti.

Tikarillakin voidaan tietenkin lyödä. Mutta silloin siinä on tiettyjä ehtoja. Jos torjut omalla miekalla toisen miekan, on sinulla tikari vapaana. Tämä vaatii lyhyempää etäisyyttä. Tätä varten ihmisillä on jalat. Niillä voi kätevästi kävellä. Ja joskus vastustaja hyökkää niin että hän itse liikkuu lähemmäksi.

Tikarilla torjuminen onnistuu käytännössä aina kun se on relevanttia. Lyöminen onnistuu vasta lyhyemmillä etäisyyksillä.

---

Kuvat ovat Capo Ferron tuotannosta.

Puulla päähän.

Yleinen kinastelunaihe on se, onko sauva vai miekka parempi.

Tähän aiheeseen liittyy melko paljon bullshidoa, eli itsepuolustusta koskevia harhaanjohtavia luuloja ja taikauskoja. Yritän kahlata niissä ja vastailla sen mitä minun taidoillani voi. Ehkä yleisimmät harhaluulot ovat:
1: Usea on sitä mieltä että sauva ei ole miekkaan verrattava vaarallisuudessaan, koska miekka on terävä ja sauva on vain kasa puuta. Tosiasiassa sauva on erittäin vaarallinen ase: Jos joku lyö toista pesäpallomailalla, tietää että se on vaarallista. Sauva on kuitenkin pidempi kuin pesäpallomaila, ja usein vähintään samanpainoinen. Toisin sanoen: Sen isku on vaarallisempi kuin pesäpallomailalla lyöminen. Tätä kautta kaikki puheet siitä kuinka "sauvamiehellä menisi kauemman aikaa miekkamiestä piestessä" on harhaluulo, jonka kannattajia pitäisi kenties demonstroida jotenkin näistä "pesäpallomailan vaaroista".
2: Toinen harha on tietysti se, että miekalla voitaisiin vain lyödä sauva poikki. Tämä on melko uskomaton saavutus. Sillä jos otat sauvan, ja kiinnität sen molemmista päistä vaikka ruuvipenkkiin tai muuhun, ja sitten yrität maksimaalisen lujaa lyödä siihen miekalla, saat sen toki hakattua melko nopeasti poikki. Mutta tosiasiassa tämä tilanne ei vastaa "oikeaa elämää". Sauva menee miekaniskusta poikki käytännössä vain animesarjakuvissa ja macho bullshit -kungfuelokuvissa. Sille, joka onnistuu siinä live -elämässä hyvin tehdylle sauvalle, saa minulta taatusti kaljat - tämä on taattua, koska hän on yksinkertaisesti niin kova että en uskalla olla pettämättä diiliä tuon uroteon jälkeen.

Eli sauva on vaarallinen ase, jota ei voi vaan pilkkoa pois tieltä. Miekka on tietysti tosi siisti ja kaikilla on siihen emotionaalisia sidoksia ja kunnioitusta. Näiden ei vain saisi antaa astua todellisuuden tielle.

Melkein kaikki tietävät että japanilainen kensei Musashi hävisi ainoastaan sauvamiehelle. Hän on tietysti vain yksittäistapaus. Mutta kuitenkin hänen tilanteensa on tärkeä. Sillä jos puhutaan avoimessa maastossa taistelusta, sauva on etuasemassa. Se on nopea, se kattaa pitkän etäisyyden. Lisäksi se on tietysti halpa. Sen sijaan vaikka ahtaassa baarissa tai jo tiheä metsä riittää siihen, että sitä ei mahdu heiluttamaan esteettä, joten sen etu häviää suurelta osin.

Mutta se avoin maasto..

Vanhan manuaalin sauvojen käytöstä kirjoittanut Silver oli sitä mieltä että sauvanpitäjällä "has advantage against two sword and daggers, or two rapiers, poniards and gauntlets"... "the distance appertaining to the staff man, either to keep or break, stands upon the moving of one large space always at the most, both for his offense or safety"..."the other two have always four paces at the least; therein they fall too great in number with their feet, and too short in distance to offend the staff man."

Eli toisin sanoen sauva on nopea ase, jolla on hyvä ulottuvuus. Miekkamies joutuu olemaan tilassa, jossa sauvamies voi lyödä häntä mutta hän ei voi lyödä sauvamiestä. Lisäksi sauvaa voi käyttää lähitaistelussakin. Ja siinä on kaksi päätä. Kauempaa voi toki olla ulottuvuutta vain yhdellä puolella koska sauvaa ei pidetä keskeltä kiinni, mutta kun etäisyys muuttuu pienemmäksi, tilanne muuttuu radikaalisti. Sauva on tietyllä tavalla hyvin samantapainen erilaisten varsiaseiden, kuten hilparin, kanssa. Mutta ne ovat melko painavia, ja tätä kautta hitaampia. Sauva on melkoisen ketterä ase.

Otan avukseni eurooppalaisen sauvasankarin, Richard Peeken. Hän oli englantilainen merimies, joka suoritti melkoisia mainetekoja sauvan kansa. Hän tuli kuuluisaksi siitä että hän pieksi kerralla kolme espanjalaista miekkamiestä joilla oli rapier ja tikari : Taustalla oli se, että Peeke jäi vangiksi, hän uskalsi olla rohkea. Kun hänet pistettiin taistelemaan, häneltä kysyttiin montako haastajaa hän halusi. "Any number under six." oli vastaus. Hän sai kolme. Peeke löi yhtä miekkamiesta päähän sauvansa metallivahvikkeisella päällä, ja muutamaa iskua myöhemmin hän oli disarmannut kaksi miekkamiestä. (Ja kun kamppailun aiheena on sauva vs. aseeton, ei tässä ole edes nettipalstoilla mitään kovin valtavaa erimielisyyttä tai debattia siitä kenet katsotaan voittajaksi.) Peeke palkittiin urheudestaan ja taidostaan vapaudella.

Itselläni on (onneksi) melko vähän kokemuksia sauvan kanssa mittelöstä. Ja kun minä käytän lelua, se on vain pidennetty puinen kahdenkädenmiekka ilman väistintä, ja jossa käytetään half-swording -tekniikoita. Eli minulla ei varmasti olisi toivoakaan Peeken menestyksestä. Kuitenkin tärkein opetus on se, että sauva on vaikuttava ase, jota ei voi vain ohittaa huolimattomasti.

Tietenkään mihinkään pakopaniikkiin ei ole aina syytä: "jotain voidaan tehdä". Tärkeintä on tietysti pyrkiä lähelle. Jos sauvamies osaa pitää etäisyyden, se on todella ikävää, toivottoman tuntuista.
1: Erilaisia liu-utuksua, joissa torjutaan ja astutaan on esitelty, mutta itselläni ne eivät (kenties harjoittelun puutteen vuoksi) ole toimineet. Näissä ideana on torjua, astua lähemmäs, ja torjua uudestaan niin monta kertaa kuin on tarve. (Ongelmana on se, että sauvamieskin osaa liikkua. Olisi paljon kivempaa jos vastustajat pysyisivät vain paikallaan tekemättä mitään.)
2: Sen sijaan suosin enemmän karkeaa tarttumisstrategiaa. Jos hänen sauvansa ei liiku, ei etäisyydellä ole väliä. Siispä sauva täytyy ensin torjua ja pysäyttää ja ottaa sitten kiinni kädellä. (Ei toisin päin tai sattuu.) Tämän jälkeen se joko kiedotaan kainaloon ja pyritään kiertävillä askelilla lähemmäs siitä kiinni pitäen (vaikka vuorokainaloilla).
3: Toinen tarttumiseen keskittyvä keino on se, että ollaan suoraan kaukana, toisen sauva painetaan päästään maahan torjunnan jälkeen. Tämä tehdään joko miekalla tai jalalla. Tämän jälkeen tämä on tukipiste, jonka suhteen otetaan jokin kohta sauvasta, ja painetaan joko jalalla tai peräti istumalla sen päällä se maahan. Tällöin sauva on lopputilassa maassa. on tärkeää katsoa että se ei ole selän takana, vaan "persien alla", koska muuten painon alas rojauttaminen voi satuttaa pahasti selkää. Lisäksi on syytä katsoa että sormet eivät ole kietoutuneet sauvan ympäri, koska kun rojahdus tulee, sauva pamahtaa maahan lattaalle, jolloin istut sormien päälle omalla painollasi niin että sauva, joka on kuitenkin kovaa puuta, jakaa painosi vain sormien alueelle. Jos nämä yksityiskohdat otetaan huomioon, sauva käytännössä irtoaa toisen otteesta. Ja miekka vastaan aseeton ei myöskään ole kovin ristiriitoja ja kinoja herättävä tilanne. So you Hit him!
4: Lisäksi half -swordingia voi soveltaa erilaisiin aseistariisumistekniikoihin ja muihin vastaaviin, mihin sitä käytetään.

---

Tosin on myönnettävä että ilman kilpeä ketjuaseet ovat ikäviä. Sellaista on vaikeaa torjua, saati vastahyökätä. Tästä minulla on muistutuksena vasemmassa kädessä arpiakin. Toinen, suorastaan hämmentäviä kokemuksia tarjonnut ainutkertainen kokemus minulla on kuitenkin viikatteesta. Siihen en ole vielä keksinyt toimivaa strategiaa: Kun torjuu, voi viikatemies lyödä ranteenkäännöllä käteen, ja jos tulee lähemmäs, niin seuraa joko kamppaus terällä taaksepäin tai sitten terän vienti niskan takaa. Aukko tulisi ilmeisesti jotenkin hakea viikatteen hitaudesta ja sitten "tallata se maahan" jotenkin?

Kävely.

"En pidä kolmesta kävelymenettelystä, joista käytetään nimityksiä "hyppivä jalka", "keinuva jalka" ja "jäykät askeleet"."
(Miyamoto Musashi, "Maa, vesi, tuli, tuuli ja tyhjyys")

Suurin osa ihmisistä osaa kävellä. On harjoittanut sitä kauan. (Muilla on tuoli joka hoitaa asian heidän puolestaan.) Kuitenkin kävely, tai "askellus" on miekkailun perusasioista ehkä vaikein. Moni tietysti esittää että paras miekkailukävely on "luonnollista", mutta se on sitä vasta pitkän harjoittelun jälkeen. Tavallinen maallikon kävely ei toimi. Harjoiteltu miekkailukävely tuntuu rennolta ja luonnolliselta. (Ei pidä sekoittaa lopputulosta alkutilaan.)

Monet aloittavat siitä, missä on tietysti pedagoginen järki: Sen harjoitteluun menee aikaa, ja se on hyvä aloittaa heti, ettei tule vääriä rutiineja. Tässä se taas on parempi laittaa myöhemmäksi, koska se on ymmärrettävissä kaikkien muiden elementtien kautta. Kävely on tietysti helposti "tylsä juttu", kun taas ne kiiltävät teräesineet on siistejä. Arkijärjellä tuntuu että huitominen on tärkeää ja keskeistä, ja jalkonen tärkein tehtävä liittyisi väistelyyn, hyppimiseen ja pakenemiseen. Tosiasiassa tuo on suunnilleen niin väärin kuin voi : Lähes kaikki rakentuu juuri "hyvän kävelyn päälle". Jos se otetaan pois, muustakin lähtee toimivuus.

Askelluksen merkitys on valtava, koska se tarjoaa tuen, joka tarkoittaa (1) sekä tasapainoa eli sietoa tulevia horjutuksia kohtaan että (2) iskujen taakse tulevaa tukea eli voimaa. Se myös liittyy paikan vaihtamiseen ja liikkumiseen ja hyökkäyslinjojen siirtoon, jota monet tekniikat vaativat toimiakseen mitenkään.

Keskeiset askelluksen tarjoamat asiat ovat tiivistettävissä kahteen sanaan. Voima ja tasapaino.
1: Voima. Koska yleisesti ottaen iskua ei tehdä "pelkällä kädellä", joka pahimmillaan tarkoittaa sitä että lyödään ranteenkäännöllä, ei ole kovin tehokasta. Iskusta saa toki nopean, mutta jos se törmää johonkin, se kimmahtelee. Sen sijaan jos iskun voima haetaan ranteen lisäksi kädestä, hartioista ja lantiosta, kahden käden käytössä "vipuamalla" väistikädellä, saadaan iskusta hyvin nopea, tosin sillä erolla että sen takana on myös valtavasti massaa. Tällöin sitä on vaikeaa siirtää syrjään ja se toimii tehokkaasti. Koska tärkein kontakti voimansiirrossa miekkailussa on maan kautta, jalat näyttelevät valtavan suurta osaa.
2: Tasapaino on myös kontaktia maan kanssa. Tukipinta -alan muodossa. Koska miekkailija ei pysy pystyssä millään taikavoimilla, askellus on se mikä pitää hänet pystyssä. (Eräällä tavalla kävelykin on hallittua kaatumista maata kohti törmäämättä siihen.)

Nämä eivät ole toistensa kanssa ristiriidassa olevia asioita. Jos tasapaino on hyvä, se tarkoittaa sitä että se sietää häiriötä muuttumatta radikaalisti. (Tämän vuoksi perusasennot ovat jopa melko sojottavia. Ei siksi että se olisi fallista, vaan sen vuoksi että jos miekka on lähes pystyssä, sen ei tarvitse paljoa iskusta siirtyä taakse kun se lyö pitäjäänsä päähän. Sojottavampi voi kimmahtaa taaksepäin saman verran vaaratta.) Kun iskussa on hyvä tasapaino, sitä on vaikeampi torjua ja se menee loppuun asti varmemmin. Tästä seuraa myös voimakkuutta. Epävakaasta asennosta iskun taakse ei saa siirrettyä painoa, joten se on paljon tehottomampaa huitomista.

Hyvästä asennosta seuraa tasapainoinen asento, joka mahdollistaa voimakkuuden ja häiriönsiedon, jonka kautta voidaan voimia kohdistaa tarkasti siihen hyökkäykseen, jota kulloinkin ollaan tekemässä.

Miekkailussa kävelyssä rentous on tärkeää. Tälle on selvä syy: Arkijärki ehkä yhdistää jännittyneisyyden voimaan, mutta tosiasiassa jännittyneisyys liittyy ensisijassa hitauteen. Jäykkä kävely ei siis tarkoita voimakasta, vaan se on eijoustavaa. Jäykässä asennossa itse asiassa horjuuntuukin helpommin. Tasapainon heikkeneminen ja hitaus ei ole toivottava yhteys. Tämä on erityisen hankalaa, koska loppujen lopuksi askelluksessa on muistettava monta asiaa.

Ensinnäkin on tärkeää muistaa, että sekä primääriset asennot että sekundaariset asennot ovat yleisesti vakaita. Askelluksessa on siksi karuimpana pohjaideana siirtyä yhdestä hyvästä asennosta toiseen.
1: Perusasennoissa polvi on linjassa nilkan kanssa. Tämä on tärkeää, koska se suojaa polvea vammoilta. Olisi syytä muistaa että kävelijän ei kannata olla omien jalkojensa pahin vihollinen. Olisi syytä varmistaa että se vihollinen miekkoineen olisi se ainut uhka kintuille.
2: Perusasennoissa on myös "etujalka", joka on "nyrkkisäännössä" koukussa. Osassa enemmän, osassa vähemmän. Muutamissa paino on vain muuten niillä.(Näiden kohdalla polven taivuttaminen on tärkeää, ja sen unohtaa helposti viimeistään freeplayssä.) Tämä on tukijalka.
3: Toinen jalka on suorassa ja se on ikään kuin "siirtymäjalka". Perusvirheenä lähes kaikilla on hakea "tukevan tuntuinen asento", jossa seisotaan molemmilla jaloilla. Tällöin asento tuntuu vakaalta, mutta ei ole olennaisesti vakaampi kuin sellainen jossa paino on tukijalalla. Jos heilahdat taakse päin, voit toki siinä vaiheessa vaihtaa tukijalan paikkaa, siirtää sen takajalalle. Näin tukipisteen siirtäminen ei horjuta tasapainoa, koska tukipistettä voi vaivattomasti ja erittäin nopeasti siirtää.
___3.1: Takajalan olisi siksi oltava "kevyt kuin perhonen". Tämä tuo lisäksi (1) ripeyttä ja vähemmän rasittavaa, kun takajalan siirtäminen ei vaadi yhtä valtavaa painopisteensiirtelyä ja (2) se peittää intentioita. Jos paino on kahdella jalalla, asennon vaihtamisen näkee helpommin: Jalan siirtämisessä heilutaan eteen ja taaksepäin "tyhjää" jotta jalkaa saadaan siirrettyä.
4: Kävely tapahtuu tukevasti jalalta toiselle. Guy Windsor on tiivistänyt helppotajuisimman nyrkkisäännön idean lauseeseen "The essence of good footwork is simply this: push your weight from a bent leg to a bending leg." Paino siirretään taivutetulta jalalta taipuvalle jalalle. Ei siis yhdellä jalalla konkkaamista, jota sitäkin tulee helposti harrastettua kun on tajunnut sen että paino on syytä pitää vain yhdellä jalalla.

Lisäksi olisi syytä astua koko jalalla kerralla. Helposti sitä joko "hipsuttelee" varpaisillaan, jolloin jalka ei ole kunnolla maassa, tai sitten "kanta -astuu" jolloin liikehdinnästä tulee sitä että varpaiden maahan lasku ajaa vain liikkeen pysäytymistä, jolloin asennonvaihto on "paussittunutta", siihen tulee katkoja. Ideana on kuitenkin keskitetysti se, että liike on jatkuvaa ja sujuvaa. Pysähtely on ainakin saksalaisessa miekkailussa fataalia, koska perusideana on aloitteen saaminen ja sen ylläpitäminen. Pysähtely ei siksi "kuulu kuvioihin".

Riskinä on myös hypähtely, etenkin silloin kun hakee kevyttä askellusta. On syytä muistaa että hypähtelyhetkellä ei olla vakaita. Sillä hetkellä vakauttava energia joka voidaan hakea maan kautta on nolla. Jos joku hypähtää ja tämän ilmassa ollessa tätä tönäisee, on hän siksi olennaisesti kaatuvampaa sorttia kuin muuten samanlaisessa asennossa maassa.

---

Ainakin omalla kohdalla tämä tuntuu olevan jotain joka riitelee jokaista intuitiota vastaan. Nimittäin kun johonkin alkaa kiinnittämään huomiota, jossain muualla romahtaa jokin toinen elementti. Yhteen jalkaan painottaminen tuo yhdellä jalalla loikkimista. Vakauden haku kahdella jalalla seisomista. Liikkuvuuden korostaminen taas poistaa polven taivuttamisen ja tuo harppomisen joka "lähestyy spagaattia" (mutta ei kohdallani saavuta sitä koska olen sellainen kanki että jalat eivät taivu.) Keveyden haku tuo hypähtelyä..

Terävä vs. tylsä.

Tämä on oma kannanottoni "edge vs. flat" -kiistelyyn. Sitä käydään eri alueilla ja eri tavoilla.

Osan mielestä terä-terä -kontakti on aivan OK; Se toki aikaansaa halkeamia aseeseen, mutta se on merkityksetöntä koska pelissä ovat tärkeämmät asiat. Ja toisaalta sellaisetkin miekkamestarit, kuin japanilainen Miyamoto Musashi torjui myös terällä; Hänestä kerrotaan tarinoita, joissa hän menee korjauttamaan miekkaansa sepälle. Miekka näyttää likimain sahalta, koska sen terällä on torjuttu, ja iskun jakautuessa erittäin pienelle pinta -alalle, tästä seuraa vaurioita teräkseen. Olen huomannut että etenkin monet ninjutsun harjoittajat puolustavat terä-terä -kontaktia. Minä taas olen tässä suhteessa "aivan eri maata" muutenkin kuin maantieteellisesti ; Olen melkoisen vahvasti sitä mieltä että terällä terän torjunta on sama asia kuin "oh shit -block", eli normaalein ja intuitiivisin, mutta teknisesti huono tapa torjua; Sitä voidaan toki käyttää, ja se ratkaisee joskus niin että et häviä, mutta sen käyttö kannattaa minimoida. Se on yksinkertaisesti vain osoitus huonosta tekniikasta ja valmistautumisesta. Se, että joutuu selviämisensä vuoksi käyttämään huonointa mahdollista toimintatapaa ei ole ns. "kovin vakuuttavaa".

Etenkin eurooppalaisessa keskiaikaisessa miekkailussa terä -lape -kontakti on melko lailla selvä, ja väistinsysteemikin tukee nimen omaan sitä että terä-lape -kontakti on ideaali. Tämä johtuu siitä että miekalla on tietty rakenne:

Kuvassa korostan sitä, että väisti on aina tietyssä suhteessa terään. Tähän on erittäin hyvä syy. Syy löytyy siitä, mitä varten miekassa on terä ja väistin, sekä siihen miten toisen iskut torjutaan: Väisti on rakennettu sitä varten että terä voidaan saada lukittua väistiin. Tämä taas tapahtuu seuraavasti:

Perusideana on siis se, että pystysuoraan tuleva isku isketään syrjään vaakasuoralla iskulla. Tämä siirtää hyökkäyslinjaa syrjään ja torjuttavan miekan terä liukuu väistille, jolloin se saadaan pysäytettyä. Tätä ei voi tehdä terä+terä -kontaktissa, koska ne tarttuisivat toisiinsa. Jos terä sen sijaan osuu lappeelle, se liukuu. Ja koska iskussa liike -energia on tiettyyn suuntaan, se liukuu miekan terällä tiettyyn suuntaan. Liu -uttaminen ei onnistu aina. Lisäksi miekka on joustava ja taipuu lappeellaan, mutta ei taivu yhtään terän suunnassa:
1: terä-terä -kontaktissa miekat vaurioituvat ja juuttuvat yhteen. Kontakti ei liu-u.
2: terä-lape -kontaktissa ei tapahdu vauriota ja kontakti on liukuva. Se miekka jonka lape on kontaktissa taipuu hieman.
3: lape-lape -kontaktissa miekat liukuvat ja molemmat taipuvat.

Tässä on myös se tärkeä asia, että torjunta on samalla vastaiskutekniikka. Kun esimerkkitapauksessa isketään vaakasuoraan terä-lape -kontaktiin, on myös terä vaakasuorassa, isku kulkee terän suuntaan, kuten pitääkin. Jos tällä iskulla saadaan kontakti toiseen miekkailijaan, siinä isku tehdään terällä eikä lappeella. Näin itse asiassa tapahtuu kaksi asiaa samanaikaisesti:
1: Torjuttavan miekan hyökkäyslinja torjutaan ja sen terä viedään väistille, joka on torjujan miekan kahvan lähellä.
2: Samanaikaisesti torjujan miekan terä on iskussa torjujaa kohtaan.
→ Torjunta ja lyönti voidaan yhdistää. Tästä on paljon etua, koska yhdistäminen on oikeastaan yksi tärkeimmistä asioista. Jos tekee vain yhtä asiaa, on "tuplasti hitaampi" kuin sellainen joka pystyy yhdistämään ne. Ja tästä erosta on itse asiassa valtavasti etua tai haittaa, riippuen kummalla puolella se on. Ilman yhdistämistaitoa miekkailu on likimain sama kuin yrittäisi juosta ilman toista jalkaa.

Tämäkin korostaa osaltaan sitä, että rakenteen yksityiskohdat eivät ole mitään satunnaisia, vaan tälläinenkin triviaalilta tuntuva yksityiskohta on tarkan mietinnän tulos. Kun miekkoja on muuteltu, takennetta on tehostettu siihen suuntaan että se toimii paremmin. Tyyli ja rakenne ovat ikään kuin toisistaan riippuvaisia ja toisiaan tehostavia ketjuja. Kenties tämä on osaltaan selittämässä myös sitä miksi ninjutsussa, jossa miekkojen väistimet ovat erilaisia kuin euroopassa, suhtautuvat myötämielisemmin erilaiseen systeemiin.

Pidä kiinni.

"The sword should be held firmly but not tightly. You are not strangling a chicken. A soft, resilient hold is ideal."
(Guy Windsor, "Swordsman's Companion", sivu 68)

Kun ihminen lyö miekalla, miekkaan, kohteeseen ja miekasta pitävään käteen kohdistuu isoja voimia. Tämä tarkoittaa sitä, että se asettaa tiettyjä haasteita otteelle. Jos ote on huono, suuri osa voimasta joko välittyy huonosti tai vahingoittaa miekasta kiinni pitävää kättä, tai jopa molempia. Hyvä ote sen sijaan toimii hyvänä voimansiirron apuvälineenä ja tehostaa toimintaa ja muutoinkin helpottaa suuresti elämää. Miekkaa voidaan tietysti pitää monella eri tavalla, mutta tässä keskityn perusotteeseen. Länsimaisella miekalla "rystypuolella oleva ote" on lisäksi melkoisen turha, koska väisti haittaa sillä puolella erilaisia liikkeitä. Kuitenkin erilaisia otteita on, mutta helpoin ja monikäyttöisin on se, jonka tulen esittämään.

Otteessa tärkeää on se, että vahva käsi - yleensä siis oikea käsi - on mahdollisimman lähellä väistintä. - Itse asiassa väistimeen on usein liitetty suojarenkaita sen takia, että peukalo voidaan siirtää jopa väistimelle. Tosin en esittele tätä otetta tässä tarkemmin. Heikompi käsi - yleensä vasen - on sitten kahvassa kauempana, yleensä mahdollisimman kaukana. On luvallista jopa ottaa aivan pommelista kiinni. Tässä tavoitellaan mahdollisimman suurta vipuvoimaa:
Yritän kuvata sitä vieressä olevalla kuvalla. asian tärkeyttä. Miekan aiheuttama vahinkohan on siihen sitoutunut voima*sen nopeudella joka jaetaan osumispinta -alalle. Tämä tarkoittaa sitä että iskuun on hyvä saada nopeutta. Ja leveragen avulla sitä saadaan ilmaiseksi: Kun käytössä on pidempi vipuvarsi, tehoja saadaan enemmän.

Asian ymmärtäminen onnistuu ajatuksella, jossa verrataan suoran, päästään naulitun janan tai sellaisen janan, joka joustaa keskeltä, piirtämiä ratoja. Sininen kaari kuvaa tilannetta, jossa jana ei jousta. Nivelletty kaari, joka suoristuu matkan varrella, taas on sininen plus punainen kaari, ja silmämääräisestikin huomaa että tämä matka on pidempi. Koska isku kuitenkin tapahtuu samassa ajassa, joutuu sinisen ja punaisen kaaren osuuden kulkeva vaihtoehto menemään nopeammin, kuin pelkän sinisen osan kulkeva. Yleensä suoristumisen kannattaa tapahtua mahdollisimman lopussa, koska ratkaisevin hetki on nopeus itse impaktin aikana. Kun vipuaminen keskittyy juuri osumishetkeen, nopeudesta tulee tässä kuvaajassa esitettyä suurempi.

Toinen tärkeä asia on tietysti sormien ja ranteen asento. Otteessa sormet ovat rinnakkain, eikä peukalot mene toisten sormien päälle. Tämä tarkoittaa sitä että peukalon paikka ei ole siinä etu ja/tai keskisormen päällä, eikä edes niiden välissä. Jo lasten loruissa luetellaan peukalo ennen etusormea, ja miekka eräällä tavalla tuntee tämän lorun.

Otteen on oltava sellainen, että väisti on suoraan käden suuntaan. Kun tässä kohden ottaa otteen, miekan iskussa kovimmalle koetukselle joutuvat alueet tukeutuvat suoraan kämmenen luiden kohdalle, mikä tukee iskua ja iskukin tuntuu vähiten epämukavalta kädessä. Siksi onkin tärkeää että ranne ei väänny sivusuunnassa yhtään. Taipunut ranne joustaa ja iskut menettävät tehoja samalla kun ranne joutuu kovemmalle rasitukselle.

Myös pitelyn lujuus on osattava tehdä oikein. Itselläni on taipumusta pitää miekasta liian kovasti kiinni, ja olen huomannut että monet muut tekevät samoin. Teoriassa miekkaa voi pitää liian hennosti kiinni, mutta käytännössä en ole vielä törmännyt tälläiseen silloin kun joku todella yrittää lyödä miekalla. Yleensä otteet ovat "laudanpirstojan otteita", joissa ei voimaa säästetä. Miekkailussa rystysten ei kuitenkaan ole syytä olla valkoisina, sillä sormien lihaksien jännittäminen vaikuttaa pitkästi koko käteen - jänteethän yltävät paljon sormia pidemmälle. Siksi liian tiukka ote hidastaa ja heikentää kontrollia suuresti.

Miyamoto Musashi ilmoittaa ihan hyvän miekanpito -otteen peukalosäännön kirjassaan "Maa vesi tuli tuuli ja tyhjyys." (s. 63). Ohje on hyvä, vaikka se onkin kirjoitettu katanalle - vaikka hän siis puhuu pitkästä miekasta, hän puhuu japanilaisesta, ei eurooppalaisesta miekasta. Lainaan häntä suoraan.

"Tartu pitkään miekaan peukalolla ja etusormella, joiden on tunnuttava melko liikkuvilta. keskisormella, joka ei ole tiukka mutta ei velttokaan ja kahdella muulla sormella tiukasti. On paha jos kätesi liikahtelevat. Miekkaa kohottaessasi sinulla on oltava voimakas tunne että lyöt vihollista. Vihollista iskiessäsi et saa muuttaa otettasi eivätkä kätesi saa 'kyyristyä'. Kun sivallat vihollisen iskun syrjään, tai teet torjuntaliikkeen tai pakotat vihollisen miekan alas, sinun on tunnettava lievä muutos peukalon ja etusormen otteessa. Ennen kaikkea sinun on oltava suuntautunut vihollisen iskemiseen tarttuessasi miekkaasi. Ote on sama taistelussa ja miekan kokeilussa. Sellaista käsitettä kuin 'miehenisku-ote' ei ole. En ylimalkaan pidä jäykkyydestä pitkien miekkojen käsittelyssä. Jäykkyys merkitsee kuollutta kättä. Taipuvuus on ominaista elävälle kädelle. Pidä tämä mielessäsi."

Tässä korostetaan sitä että otteen on oltava sopiva, ei liikaa eikä liian vähän. Ranteet eivät saa taipua sivusuunnassa, mutta elävä ranne, eli pystysuunnassa tapahtuva liike tuo vipuamisvoimaa (taipuva tanko). Liian tiukka ote tuo sen sijaan jäykkyyttä, joka vie tehoa ja nopeutta. Ja molemmat näistä tulevat tositilanteessa tarpeeseen.

Sotaisa taide

"When ever I move that is Aikido"
(Morihei Ueshiba, "O -sensei")

"Filosofiaa - Mielen aikidoa."
(Arttu Petäjäluoma, TV -sarja Firma, "mielen aikido")

Viime kesän taiteiden yö oli aika mielenkiintoinen. Tapasin siellä henkilön, joka oli käynyt kuuntelemassa Esa Saarista. Kyselin että mitä hän oli siellä oppinut ja mitä Esa oli sanonut. Valitettavasti henkilö ei muistanut. Hän kuitenkin kuvasi melko hyvin Esan pukeutumistyyliä. Itseäni oli kiinnostanut lähinnä se, miten Esan ajattelu on kehittynyt sitten "Punk Akatemian". Mielestäni 565C siitä että muistaa pukeutumisen on "hieman paljon".

Vaikka toki ymmärränkin, että osa Esan vaatetus on osa Esan imagoa, hänen henkilökohtaista tyyliään - ja ennen kaikkea sitä mistä hän itse pitää mikä taas onkin tavallaan jo referenssiä hänen omaan filosofiaansa.

Itse arvostan Saarisen "käytännönläheisyyttä" tai ainakin "arkielämään liittymistä". Hänhän mainostaa kaikesta huolimatta olevansa "käytännön filosofi". Hänestä Filosofia on elämänasenne. Ja että se alunperin on tavoitellut kykyä tarttua elämään. Esa Saarinen on tässä suhteessa konservatiivi, asioiden säilyttäjä. Toisaalta ajatus voi olla niin vanha ja aikaa unohtunut, että se on muuttunut moderniksi ; kuin Egyptiläisten puujalkavitsit. Saariselle filosofia on ensi sijassa elämänasenne. Saarinen muistuttaa tältä kohdin Ueshibaa, joka jätti valtavan henkisen jäämistön aikidon filosofiaan; Aikidoahan ei pidetä taistelutaitona, ei edes vastustajan nujertamisena, vaan henkilökohtaisen kasvun ja rauhan edistämisen välineenä. Aikido tavoittelee elämäntapaa.

Tosin itse olen enemmän taipuvainen opettelemaan asioita itse taidon vuoksi, en sen takia että päätyisin sen seurauksena johonkin hienostuneempaan mielentilaan. Sillä olen vähemmän "Do"(tie) ja enemmän "Jutsu"(taito). Joku voisi suorastaan sanoa että niitä harvoja "Do" -asioita on se, että olen henkeen ja vereen "Jutsu" -mies. Joku toinen taas voisi sanoa että jutsuus osoittaa sen että olen vasta alkuvaiheessa. Että Do on se elämäntapa, mitä jalostuu kun jutsu viedään tarpeeksi pitkälle. Tämäkin voi tietysti olla ihan totta. Voihan olla että kun jutsussa tavoitellaan taitoa, huomataan että se mitä tähän vaaditaan on se mitä Musashi korostaa, eli "nöyryyttä ja kovaa työtä." Tässä näkemyksessä äärimmäisestä jutsusta tulee todellakin Do, Kokoaikaista harjoittelua ja elämäntapaa on vaikea erottaa toisistaan.

Silti en lähtenyt taiteiden yössä baarin puolelle filosofoimaan Saarisen uusista vaatteista laajemmin, vaikka olisi ollut mahdollista. Menin sen sijaan katselemaan Bujinkanereiden esitystä. Ja ennen kaikkea en pelkkää suunnilleen tuon näköistä showta, vaan sitä taustapeliä ja harjoittelua jota harrastajat pitivät nurmikolla niiden esitysten välillä. Minä olin vain kärsivällinen nilkku hangarounderi, jolla oli muutamia kysymyksiä, mutta varastin heiltä silti muutamia temppuja ja toimintaperiaatteita.

Ihan vain jotta osaan.

Eleganttius ja yksinkertaisuus.

"Lyö tai pistä lyhintä mahdollista matkaa \ oikea miekkailu on suoraviivaista ja yksinkertaista eikä epäröi \ lyö suoraan miestä kohti, päähän tai vartaloon \ mikä vain on lähinnä ja nopeiten saavutettavissa \ tee tämä nopeasti ja mielummin yhdellä iskulla \ kuin neljällä tai kuudella \ mikä jättää sinut auki ja vastustajallesi mahdollisuuden."
(Warusseppäin suomennus Döbringer fechtbuchista)

"O sancta simplicitas ~ Voi Pyhä Yksinkertaisuus"
(Jan Hus)

Eräs Krav Magan(‏קרב מגע‎ aka Jew Jutsun) piirissä käytetään lausumaa "Jos kamppailu kestää yli 4 sekuntia, jotain on mennyt vikaan." Toisaalla aina yhtä innostava Guy Windsor kertoi eräässä esiintymisessään että jos kamppailusysteemi ei ole perustaltaan yksinkertainen, se ei tule toimimaan. Törmäsin hieman vastaavaan myös vartijakurssilla, jossa kouluttajamme opetti pampunkäyttötekniikoissa, että ei kannata opetella mitään hienoja kikkailuja, koska niitä ei kuitenkaan saa toimimaan siinä tilanteessa kun tilanne on aidosti vaarallinen ja paniikkiakin on päällä.

Samoin kamppailussa tärkeää on tietty "eleganttius". Tämä ei ole kuitenkaan sen laista eleganttiutta, joka välttämättä tekisi ulkopuolisille hirveää vaikutusta. Se on tekniikan oikeaoppisuuden, ryhdin, ajoituksen, askelluksen, keskilinjan hallinnan, tasapainon, käytännön toimivuuden ja muiden elementtien jota on vaikea selittää, se täytyy jollain lailla sisäistää ja kokea. Esimerkiksi tämä video sisältää minusta eleganttia miekkailua. Se tuskin ihastuttaa maallikkoa, joka on tottunut katsomaan esimerkiksi Hiipivä Tiikeri Piilotettu Lohikäärme -elokuvassa tuttua puolimysteeristä vauhtia ; Heihin tekee vaikutuksen enemmänkin ulkoisesti hieno ja nopeatempoinen pyörittely. Heille eleganttius merkitsee hieman eri asiaa, jonkinlaista elokuvamaista "siistiltä näyttämistä" ja eleganttiudesta puhuminen voi siksi jopa sekoittaa heitä. Jos haluaa tehdä heihin vaikutuksen, tulee olla enemmän jonglööri ja voimistelija kuin taistelija.

Sama asia on tietenkin tieteessä ja filosofiassa. Occamin partaveitsi on perustaltaan yksinkertaisuutta korostava. Samoin usein puhutaan siitä kuinka fysiikan kaava on elegantti. Televisiossa eräs fyysikko kertoi einsteinin suhteellisuusteorian kaavoista että ne ovat niin elegantteja että joskus häntä lähes itkettää kun hän katsoo niitä. Maallikko ja minäkin vakuutumme yleensä jos jokin kaava on vaikea ja kauhistuttavan pitkä ja sisältää monimutkaisia matemaattisia toimintoja. Vähintään derivaattaa pitää esiintyä, muutenhan se ei ole riittävän hienoa ollakseen nerokasta ja vaikuttavaa. Fyysikko taas taitaa arvostaa enemmän kaavan lyhyyttä ja jopa laskennallista helppoutta. Simon Singhin "Big Bang" -kirjan mukaan aurinkokeskistä mallia pidettiin aluksi vain helppona tapana tehdä laskelmia ilman että se kertoi mitään taivaankappaleiden oikeista asemista avaruudessa. Ja että koska maakeskisen mallin virheitä oli paikkailtu monimutkaisia elementtejä lisäämällä, se itse asiassa antoi tarkemmat tulokset kuin ensimmäiset aurinkokeskiset mallit, jossa planeettojen radat auringon ympäri olivat ympyräratoja eivätkä elliptisiä. Kuten kaikki tiedämme, eleganttius voitti emmekä enää nykyään opettele Ptolemaioslaisia episyklejä, deferenttejä, ekvantteja ja eksentrejä. Koska maakesisyydessä ei tarvita niitä. Ja melko ironista on, että tämä on tapahtunut suurelta osin siksi koska se on kätevämpi ja yksinkertaisempi tapa laskea tuloksia. Selvästi fyysikot näkevät tälläisen "eleganttiuden" olevan nimenomaan sitä, joka kertoo jotain todellisuudesta. Voidaan sanoa että yksinkertaisuus on muuttunut, vähättelevä "vain" sana onkin muuttunut elinehdoksi ja lähtökohdaksi.

Neil Adamsin loistavassa "Grips" -kirjassa Adams lähtee siitä, miksi jotkut tekniikat ovat Judon perustekniikoita. Hänen mukaansa se, että jokin tekniikka on perustekniikka, ei tarkoita että se olisi jotenkin huono. Pikemminkin päinvastoin, ne ovat perustekniikoita, koska ne yksinkertaisuudestaan huolimatta tai peräti sen vuoksi toimivat myös maailmanmestaruustasolla. Aivan samaa käsitystä nostaa esiin myös Miyamoto Musashin "Maa, vesi, tuli, tuuli ja tyhjyys" -kirjassa. Musashin mukaan mestarin tulee palata perustekiikoihin joka päivä. Yksityiskohtainen harjoittelu auttaa ymmärtämään niiden syvyyden ja merkityksen. Tämä taas on lähes päinvastainen normaaleiden ihmisten käsitykseen. Peleissäkin ne hienot ja toimivat tekniikat ovat aina monimutkaisia ja "flashyjä".

Sama asia on tietenkin filosofiassa. Opettelemalla yksinkertaiset periaatteet ja miettimällä miten niitä voidaan soveltaa eri tilanteissa päästävät jo pitkälle. Pitkät argumentaatioketjut ovat vaikeampia seurata, ja niihin tulee helpommin erinäisiä virheitä. Siksi, kun eräs päivä keksin johonkin jo unohtamaani ongelmaan ratkaisun, se koostui erittäin monesta vaiheesta. Puolisoni taas oikaisi ja päätyi samaan lopputulokseen erittäin suoraviivaisesti. Tämmöinen pätevästi oikominen on minusta nimenomaan "eleganttia". Tietenkin minun argumentaatioketjuni voisi innostaa pikkusormista kiinnostunutta maallikkoa. Mutta ei juuri muuta, ja se tekisi sen nimenomaan sen eleganttiuden puutteen vuoksi. Samoin ihmiset tulevat vakuuttuneeksi ajattelun syvällisyydestä heti, jos puhutaan tuonpuoleisesta, mysteereistä ja muista "henkevistä asioista". Vaikka tosiasiassa niitä ei pohjimmiltaan voikaan mitenkään erottaa arvailusta.

Toki minäkin tykkään katsoa kung-fu -elokuvia, joissa on vain tyylikkään näköistä huitomista. Samoin erilaiset uskonnolliset tekstit ovat ihan viihdyttäviä. Onhan toki niin, että perusteltua ajattelua tai miekkailua niistä ei voi oppia. Ja että perustalla näyttelijät taistelevat huonosti ja mystikko ajattelee huonosti. Mutta he eivät silti ole tylsiä. Ja siitä minäkin pidän.

Tosin en kannata kenellekään sitä, että lähtee taistelemaan kung-fu -elokuvien pohjalta. Tai lähtee ajattelemaan kuin "henkevät ihmiset". Sellaisesta ei yleensä tule kuin ongelmia.