Pimeä ritari

Batman on sarjakuvasankareista hyvin klassinen. Hänen toimintansa on suoraviivaista ; Hän pieksee pahiksia omituisessa asussa. Tässä mielessä hän tuo mieleen valtaosan muistakin sankareista. Esimerkiksi mustanaamio on yllättävän batmanin kaltainen voima. Kuitenkin Batmanissa on jotain spesiaalia. Kaikki puhuvat hänen mielenterveydestään. Batman on se supersankari jonka moraali ja mielenterveys nousevat toistuvasti esille, huolimatta siitä että vaikka hän on kenties tavalliseksi tyypiksi "erikoinen", niin hän ei kuitenkaan supersankarilinjalla pistä erityisesti silmään. (Ainakaan jos rinnalle laitetaan ensin sellaisia sarjakuvalehtiä kuin "Punisher" tai "Ghost Rider" ja sitten katsotaan onko Batman lähempänä täysin tervehenkistä mustanaamiota vai näitä psykoottisia sankarihahmoja.)

Esimerkiksi Huffington Postiin voidaan saada kliinisen psykologin lausunto siitä että Batman kärsii PTSD;stä, eli hän olisi traumatisoitunut ja häiriintynyt. Ankarammille ei riitä yksi psyykkinen häiriötila. Hänelle voidaan laskea esimerkiksi viisi mielenterveydellistä riskipiirrettä tai diagnooseja voidaan luetella vaikkapa kätevät 10 kappaletta. Ja jos lyhyet jutut eivät riitä, niin Batman on saanut oikein kirjankin. "What's the Matter With Batman?: An Unauthorized Clinical Look Under the Mask of the Caped Crusader" kertoo pitkästi ja perustellen että Batmanilla on lepakoita tapulissaan. Ja kertoo tietysti millä tavalla ne lepakot ovat ja mistä syistä.

Ja okei. Tämänlaiset eivät vaikuta
kovinkaan terveeltä touhulta.

On jotenkin hoopoa että tavallisia apua tarvitsevia ihmisiä ei välttämättä saada hoitoon helposti. Mutta kuitenkin samanaikasesti koulutetut mielenterveyden ammattilaiset sitten luokittelevat sarjakuvahahmoja jotka ovat fiktiivisiä olentoja jotka rakentuvat enenmmänkin arkipsykologian, "kyökkipsykologian", avulla kuin noudattaisivat oikeasti niitä monesti epäintuitiivisiakin teitä joita oikeiden ihmisten mielet seuraavat. (Etenkin ne joiden mieli ei toimi kuten muilla ovat todella epäintuitiivisia.) ; Sarjakuvasankarin mielenterveyden spekulointi on kuitenkin tyypillistä ajallemme. (Supersankarien kohtaamat väärät diagnoosit ja hoitovirheet ovat tosin riskittömiä, toisin kuin elävien ihmisten kohdalla.) Ennen toimintaa selitettiin siten että ihminen oli ikään kuin hyvien ja pahojen voimien välikappale. Toimintaa väritettiin synnillä ja hurskaudella. Nykyään ihmiskuvamme on medikalisoitunut, joka tarkoittaa sitä että ihmisten toiminta selitetään psykologisesta viitekehyksestä. Siksi ei ole erikoista että batmania käsitellään niillä kriteerein joilla toimintaa arvioidaan muuallakin kulttuurissamme. (Mihin on toki suotava lupa. Tämä vain vertautuu niihin nörttien elokuvista etsimiin tiedevirheisiin. Tarinan, edes tieteistarinan, ei tarvitse noudattaa tieteen opettamaa fysiikkaa. Mutta niiden etsiminen on silti monista nörteistä todella hauskaa puuhaa.)

"Psychology Today" kirjoitti myös Batmanin mielenterveyden järkkymisestä. Sen lähestymistapa oli kuitenkin jollain tavalla piristävä. Se nimittäin lähestyi asiaa siten että Batmanille yritettiin antaa myös "terveen papereita". Batmanin toimintaa ei siis haluttu selittää yksinomaan häiriöiden kautta. Tämänlainen on tietysti hyvin epätyypillistä aikana kun ihmiset ovat sarjatulella "narsisteja", "luonnehäiriöisiä", "tunnevammaisia", "sosiopaatteja" ja "autisteja". (Ne ovat ihmisymmärrystä toisin kun se, että kutsuisi epämiellyttävää tyyppiä vain syntiseksi. Se kun olisi kauhean tuomitsevaa ja sillai ideologista ja eineutraalia.) Diagnooseja annetaan mielellään itselle ja kavereille ja etenkin vihollisille. Siksi onkin iloisen vaihtelevaa että diagnoosia ei nimenomaan yritetä antaa.

Mielestäni kiintoisaa oli sekin että kun mielenterveysleimakirves jätettiin nurkkaan, syntyi itse asiassa mielenkiintoista mietintää alter egon roolista supersankareille. Tästä on sarjakuvanlukemiseen ja tulkitsemiseen aitoa hyötyä. Se tarjoaa tien sellaisille tulkinnoille joissa ei tarvitse aina miettiä vain sitä että onko "Batmanilla psykoottinen episodi". Sala-asu voidaan nähdä jossain tilanteissa mielenterveyden häiriöksi. "In what cases might Wayne's costume be considered a possible indication of mental illness? If Wayne actually believed that he was a bat (that is, if he had delusions), it would certainly suggest a mental illness such as schizophrenia or delusional disorder. If Wayne wore his batsuit for sexual excitement, it might indicate a sexual fetish. Another red flag would arise if Wayne thought he was a different person - a different identity - when he dressed as Batman; if he did, he might be suffering from dissociative identity disorder." Mutta asian laita ei Batmanin kohdalla ole selvästi tämä. Asu ei ole deluusio, hän ei kuvittele olevansa lepakko. Batman ei myöskään ole eri persoona. Batmanina ollessaan hän tietää olevansa Bruce Wayne ja toisinpäin, joten hänellä ei ole dissosiatiivista identiteettihäiriötä. Eikä hänen tapauksessaan kysymys ole myöskään seksuaalisesta perversiosta, fetissistä joka antaa seksuaalista tyydytystä. (Kissanainen on tässä sitten Batmania heikommalla linjalla. Kiitos fanservice ; Kun teet vahvan naishahmon palvelet teinipoikia ja rikot naishahmon mielenterveyden.)

Sen sijaan Batmanin sala-asu tarjoaa muutaman tärkeän funktion. Ensinnäkin se on työasu joka tarjoaa "yhteisölle identiteetin". Ihmiset ymmärtävät että kyseessä on batman ja tämä "selittää hänen toimintansa". Batmanin puku tekee hänen toimintansa ymmärrettäväksi muille, kontekstoi esimerkiksi väkivallan rikollisten taisteluksi. Toisaalta asu pitää sisällään tarvekaluja joita Batman tarvitsee taistellakseen rikollisia vastaan. (Batmanin varustevyö on kenties voimakkain deus ex machina sarjakuvien historiassa.). Lisäksi asu on itsessään funktionaalinen koska mustana se naamioituu yön pimeyteen, ja panssarina se tietysti myös suojaa jonkin verran luodeilta ja vastaavilta. Lepakkouteen taas liittyy myös voimakas pelottava puoli, puoli jokta tekee sala-asusta itsessään eräänlaisen psykologisen aseen. Ja lisäksi se kätkee sen että Batman on oikeasti Bruce Wayne, eli se antaa mahdollisuuden suojella itseä ja läheisiä silloin kun ei ole Batmanin erikoissuojapuvussa.

Alter ego on sarjakuvassa funktionaalinen kokonaisuus joka on paljon laajempi kuin pelkkä mielenterveysleimaa hakeva voisi ymmärtää. Moni ajattelee että psykologia olisi syvällistä, mutta nähdäkseni kyökkipsykologista diagnoosia heittelevät ihmiset eivät ole kovin syvällisiä tai ihmisyyttä tuntevia. Tässä mielessä ajatus siitä että Batmanin asu suojelee hovimestaria (koska se kätkee yhteyden Bruce Wayneen se kätkee myös yhteyden häneen) auttaa ymmärtämään laajemmin sitä miten Batman on osana yhteisöä. Batmanin etiikka ja sosiaalisuuskin ymmärretään tätä kautta yleisinhimillisemmin kuin pelkkää mielenterveyskorttia heiluttelemalla.

Terapiakoneessa

Viime päivinä olen pelannut paljon "Assassins Creed" -pelisarjaa. Tämä sarja tarjoaa mitä oivimman pohjan psykoanalyyttiselle lähestymistavalle.

Eikä vähiten siksi, että sarjassa on sellaisia tietynlaiselle mielelle varsin alleviivaaviksi nähtyjä symboleja kuin "hidden blade" joka käden käänteessä ilmestyy esille, joka on tietysti nähtävissä "erektion symbliksi" jossa korostetaan sitä miten menneisyyden salamurhaajien traumaattiset elämänvaiheet vääristävät libidona normaalisti esiintyvän seksuaalisuuden thanatokseksi. Ja kerrotaan että samalla luonteeltaan sosiaalinen seksuaalisuus muuttuu oman käden kautta tapahtuvaksi masturbatoriseksi aktioksi - ellei peräti laajemmin, jolloin kaupungin vartioita ja muita salamurhattavia nähdä raiskausmetaforan kautta (ja peräti homoseksuaalissävytteisen sellaisen koska murhattavat vartijat ja vallanpitäjät ovat miehiä).

Tämä voisi olla humoristista, mutta psykoanalyyttisen tarinan syvin syy pelisarjassa on kuitenkin vähemmän perverssi. Se on nimittäin itse "Animus" -laitteessa ; Tämä konehan voidaan nähdä pelisarjan näkymättömäksi ytimeksi ; Pelissähän päähahmo sukeltaa esi-isiensä muistoihin tämän laitteen kautta. Taustalla on selvästi Carl Gustaf Jungin ajatus siitä että esi-isien muistotkin ovat osa piilotajuntaa. Tässä mielessä Animus voidaan nähdä ensi sijassa terapiakoneena, joka nostaa piilotajunnasta muistoja tietoisuuteen ja käsiteltäväksi.

Tematiikkaa korostaa se, että "Animus" on paitsi koneen nimi, myös Jungilaisen psykoanalyysin peruskäsite, joka tarkoittaa yksinkertaisesti maskuliinista kuvaa naisen psyykessä. (Toki pelin koneeseen sidottu hahmo on jostain syystä mies, joten kenties kuvaavampaa olisi nimetä laite "Animaksi" , naiselliseksi kuvaksi miehen psyykessä.) Sen voidaan nähdä terapiakoneena jossa Desmond Miles, hahmo jota voisi kutsua kokonaisuuden kannalta Jungilaisesti nimellä "Selbst"(minä) - eli psyyken ja persoonan tietoinen osa - on kahlittuna koneeseen ja koneen esilletuomat esi -isät, kuten Altaïr ibn La-Ahad ja Ezio Auditore ovat hänelle "Schatten" (varjo) - mielen osa joka sisältää asioita jotka ovat osa itseä mutta joita ei tunnisteta osaksi omaa persoonaa vaikka ne siihen kuuluvatkin.

Animukseen kahliutuminen taas on rituaali, joka oli Jungille erittäin tärkeä, hänestä ihmiset ovat irtautuneet liiaksi henkisestä ja voivat siksi huonosti. Siksi on tärkeää irrottautua arjesta ja normaalista persoonasta ja kohottaa itsensä rituaalin kautta irti tästä vakiotilasta. Ilman rituaalia ihminen jää arkkityyppinsä vangiksi. Näin ollen Desmond Miles kykenee kasvamaan Animuksen kautta ihmiseksi. (Sarjassa paremmaksi salamurhaajaksi nykyaikanakin.) Ei liene sattumaa että Animus kuvataan makuutilana - myöhemmissä pelisarjoissa peräti nojatuolimaisena. Tämä korostaa sitä että kyseessä on psykoterapiamainen tilanne ja ihmisen piilossa olevan kokemusmaailman luotaaminen.

On kenties mielenkiintoista miettiä sitä, että Animus -kone pelissä kuitenkin itse asiassa esiintuo eräitä ongelmia "historian muistoja" korostavasta näkemyksestä.
1: Ensimmäinen on tallennusongelma. Jotta muistot voitaisiin todellakin saada esiin, on jossain oltava informaatiovarasto josta tämä kaikki tieto saadaan. Peli ratkaisee tämän ongelman laittamalla tallennustilaksi DNA:n. Tämänlainen, voimakkaasti lamarkistiseksi nähtävä, selitystapa on tarpeen, koska muutoin koneen tekniikka ei tietysti voisi päästä muistoihin käsiksi. Jungilaiselle teorialle tämänlaisesta ajattelusta ei kuitenkaan ole hirveästi hyötyä, koska perimäpohjaisen lamarkistisen vaikutuksen pitäisi näkyä lapsissa, kun kokemukset siirtyisivät seksin hetkellä, jolloin esikoisilla olisi "lyhyempi geneettinen yhteys" vanhempiinsa kuin esimerkiksi hänen sisaruksillaan. Muutenkin on kyseenalaista, miten paljon informaatiota ja muistoja esimerkiksi aivoihin itse asiassa voidaan tallentaa. Jo yksilön oman elämän oleminen mielessä jonkinlaisena "aikanauhana" on kyseenalainen, saati että tätä tallennusongelmaa laajennettaisiin yleisemminkin. Näin onkin uskottavampaa tehdä jonkinlainen sopuratkaisu, jossa jotkut asenteet leviävät ihmisestä toiseen sanattoman viestinnän kautta, jolloin esimerkiksi isovanhempien sodan takia saamat traumat leviävät lastenlapsiin rasistisiksi asennevammoiksi, mutta niiden tarkat syyt eivät kuitenkaan siirry. Näin ollen "sukupolvia yhdistävä sidos" olisi hyvinkin heikko ja luonteeltaan hyvinkin epämääräinen.
2: Sarja tuo esiin myös identiteettikriisin ongelman. Koska Animus antaa aitoja kokemuksia, saa Desmond Milesin "minä" saa, paitsi mekaanisen kuvauksen tilanteista, myös syvällistä ymmärrystä jossa on mukana koko "varjon" tunnemaailma, hänen minänsä rikkoutuu. Tätä voidaan toki kuvata itsekasvuna, mutta sarja esittää tämän esi-isistä tietoiseksi tulemisen toimintakyvyn menettämisenä ; Milesin toimintakyky heikkenee esimerkiksi hallusinaatioiden ja "spontaanien menneiden elävien muistojen" esilletulon kautta. Siksi Miles ei suinkaan tervehdy henkisesti sarjan aikana, vaan Animuksen vaikutuksia voidaan kuvata destruktiivisiksi. Hajanainen minä rikkoo identiteetin ja Milesille tavallaan rakennetaan Animus -koneella joko dissosiatiivinen identiteettihäiriö tai skitsofrenia. Pelisarja peräti alleviivaavasti toistaa sitä, miten kaikilla koneeseen kahlituilla on paha taipumus tämänlaiseen sekoamiseen. Miles, vaikka saakin koviakin oireita, on pelisarjassa kuvattu jopa harvinaisen hyvin Animuksen tuhoisia vaikutuksia kestäväksi erikoistapaukseksi.

Peli heijasteleekin tietyllä tavalla niitä elementtejä jotka koen terapioinnissa vastenmielisinä, inhottavina ja kaikkea muuta kuin rakentavina. Kenties nämä syyt ovat osaltaan vaikuttamassa siihen miksi kyseinen pelisarja näyttää addiktoivan minua hyvinkin syvästi.

Kielen päällä

Symbolien käsittely on ihmisille hyvin arkipäiväistä. Lukutaidon oppineille suomenkielentaitoisille kirjainten "K+I+S+S+A" näkeminen johtaa ajattelemaan eläintä. Tämä tuntuu helpolta, niin helpolta että käytännössä unohtuu miten vaikea taito lukeminen ekaluokkalaiselle yleensä on. Vielä vähemmän mietimme sitä, miten termin äänneryhmä liittyy käsitteeseen.

Tätä kautta syntyy helposti varsin yksinkertainen käsitys tietoisuudesta jonkinlaisena varastona jossa on esimerkiksi sellainen kohta kuin "kissa" ja jonka alla on sitten vain erilaista tietoa tästä asiasta. Arkiajattelussa muisti nähdäänkin varsin helposti jonain, jossa on "kissan" kaltaisia pääkansioita ja että sen sisällä asiat ovat sitten siististi järjestyksessä. ~ Tässä ajattelu näyttäytyy ikään kuin mielessä olisi primäärisiä symboleja (kuten "kissan" kaltaisia käsitteitä) joiden sisällä olisi tiettyjä attribuutioita (tietoa kissoista itsestään, kuten karvaisuus, nelijalkaisuus, mouruaminen) ja tiettyjä operaatioita (kissan yhteydet toisiin asioihin, kuten "koiran" ja "hiiren" käsitteeseen, joilla on siis "omat kansiot".) Näin saadaan systeemi jossa on tietoa, johon tallennetaan tietoa ja jonka kautta haetaan tietoa hyvin organisoidusti.

Kuitenkin ihmisillä on usein "kielen päällä" -kokemuksia. Niissä on kysymys siitä, että ihmisellä on hyvin paljon tietoa asiasta, mutta esimerkiksi sen nimeäminen on vaikeaa. Tämä on ilmiö jota tapahtuu "aivan terveilläkin ihmisillä" siksi että ihmisen säilömuisti on itse asiassa hajautettu. Näin esimerkiksi "kissassa" ihmiset oppivat yhteen paikkaan miten sana kirjoitetaan, toiseen miltä se kuulostaa ja kolmanteen on sanan merkitys. Ja aivan eri alueet aivoissa käsittelevät noita prosesseja. Aivot rakentavat yhteydet, ja harjoitus vain vahvistaa niitä niin että ne on aina vain helpompi nähdä yhtenä ja samana.

Tämä hajaannus on toki inhottavaa, mutta se toisaalta mahdollistaa hyvinkin joustavan prosessoinnin. Ylläolevassa systeemissä käsite on hyvin tiukka. Hajanaisempi järjestelmä on joustavampi ja mahdollistaa paremmin käsitteenmuodostaisen uudistamisen. Sirpaleita on helpompi käsitellä osina kuin tiukkaa kokonaisuutta.

Tämänkaltaiseen liittyy tietysti erikoisiakin piirteitä. Antonio Damasion mukaan muistijärjestelmän joustavuus johtaa joskus esimerkiksi dissosiatiivisen identiteettihäiriön kaltaisiin ilmiöihin. (Ilmiö on toki jotain josta ollaan kovasti erimielisiä, osa asiantuntijoistakin epäilee jopa sen olemassaoloa. Damasiosta tämä on todennäköisesti ihan oikea tila eikä fantasiointia.) Damasio selittää että kysymys voi johtua siitä että ihmisen elämänkerrallinen muisti on normaaleillakin ihmisillä tavallisesti lokeroitunut ; Työidentiteetti ja koti-identiteetti on helppo irrottaa toisistaan. Molemmissa vallitsevat hieman erilaiset piirrekokonaisuudet. Tämä auttaa sopeutumaan hyvin erilaisiin tilanteisiin. Dissosiatiivisen identiteettihäiriön ilmeneminen kokemuksena jossa henkilöllä on useita eri persoonallisuuksia on tavallaan vain "tätä liioiteltuna" ; Elämänkerrallinen muisti ei ole jaettavissa eri prosessejen kesken, jolloin voi syntyä muistoja joihin on pääsy vain jossain yhteydessä. Näin henkilön eri identiteetit rakentavat oman elämänkerrallisen muistinsa ja prosessoi muistoja muutenkin eri tavalla. Näin voi syntyä jotain jonka "DI" kokee erillisinä persoonina samassa ruumiissa. ~ Heillä kysymys eheästä elämänkerrallisen muistin käyttämisestä on siis koko ajan hieman kuin "kielen päällä".

Pyhäin Ylpeyden.

Karl May kirjoitti joukon seikkailukirjoja, joissa hän vihjasi itse olevansa sankari. Hänen alter egonsa villin lännen seikkailuissa oli Old Shatterhand ja itämailla Kara Ben Nemsi. Sankari toimi kirjoissa jopa hupaisassa määrin sitä, kuinka Karl May saapuu paikalle, eikä mikään jää häneltä huomaamatta. Hän päihittää oveluudellaan paikallisia väärin johtavia, ja tarpeen tullen voittaa tietysti pahikset lopulta nyrkeillä. Koska Mayn alter egoiset sankarihahmot itse ovat niin vaatimattomia, täytyy häntä tietysti kehua joku muu, esimerkiksi itämaisissa sarjoissa toimi hadsi Halef, joka on hieman koominen joskin rohkeudessaan ja ystävyyden lujuudessaan myös ihailtava hahmo. Tälläisessä tilanteessa May siis korostaa vaatimattomuuttaan laittamalla hahmon kehumaan sankaria.

Karl Maylla oli dissosiatiivinen identiteettihäiriö, eli häiriö jossa hän koki itselleen sivupersoonia, jotka ikään kuin elivät irrallisia elämiä hänessä. Tämän nimissä hänelle voi antaa enemmän anteeksi. Samoin kuin tietysti viihteen : Seikkailukirjoja ei ole tarkoitettu niin faktuaalisesti otettaviksi. Vastaava kuuluu kuitenkin olennaisesti myös siihen keskusteluun joka käsittelee ajatusta "pyhästä"

1: Kun taho puhuu Pyhästä, hän käsittelee asiaa tyypillisesti omasta uskonnostaan käsin. Ja sitten hiljentymällä, ruminaatiolla, meditaatiolla tai muulla menetelmällä tavoitetaan jotain, jota kutsutaan sellaisilla nimillä kuin "syvempi tietoisuus", tai jokin muu tila jossa "koetaan syvempää ymmärrystä". Henkilö "kokee ja ymmärtää osansa ja yhteytensä sekä tarkoituksensa maailmankaikkeudessa".
___1.1: Jos joku uskoo ainoastaan fysikaaliseen todellisuuteen, Pyhän kannattaja vihjaa että tämä näkemys on "rajoittunut", ja että puhuja puhuu "jostain jota ei ymmärrä". (Tämä on kaksiosainen väite: (1)Erimielinen ei tiedä asiasta josta puhuu (2)Pyhän kannattaja sen sijaan tietää -ainakin paremmin.) Ja että sitä kannattava uskoo olevansa "vain kemiaa". Tässä on syytä huomata, että kannattaja uskoo "kemiaan", ei "vain kemiaan". (Pyhän kannattaja mainitsee usein, että jo pelkkä väite siitä, että "on aineellinen" olisi ristiriitainen, koska lause on tietoisuuden tuotosta. Tässä on piilo -oletus, jossa oletetaan että tietoisuus ei voi olla fysikaalinen. Toinen puoli ei tätä piilo -oletusta hyväksy, joten ristiriita on näennäinen. Tätä voisi rinnastaa siihen, miten Alan Turing aikanaan kehitti tavan jossa numerot laskevat numeroita. Syntyi tietokone. Aikaisemmin ajateltiin että looginen pyörittely on huippuunsa vietyä ajattelua. Voidaan sanoa, että se ehkä erotti meidät eläimistä, mutta ei kasasta piitä: Siksi ennen olikin varmasti uskomatonta että jokin aivoton laatikko laskee nopeammin kuin pankkineiti. Kenties tietoisuuden kanssa on sama asia.)
2: Pyhän kannattaja korostaa sitä, mitä ihminen saa Pyhästä kokemuksesta. (Tai tarkemmin: Hän kertoo omista kokemuksistaan ja tuntemuksistaan ja esittää että tämä sama koskee ihan joka ikistä ihmistä. ) Tässä hän esittää että Pyhään rauhoittuva henkilö on parempi ihminen, on tasapainoisempi tunteidensa kanssa, on onnellisempi ja tietenkin eettisempi. Pyhyyden kautta ihminen heidän mukaansa elää täydempää elämää, koska "Sielu rakastaa Totuutta".
___2.1: Jos taas et kannata Pyhää, muistutetaan vanhasta sanonnasta jonka mukaan "Henkilö, jolle mikään ei ole Pyhää" tarkoittaa ihmistä, joka ei kunnioita mitään. Heiltä siis puuttuu kunnioitus. Heidän mukaansa "mekanistinen maailmankuva" on kylmä. Asian analysointi paloittelee ja muuttaa todellisuuden "kylmiksi kaavoiksi". Myöskään tunteita tälläisellä henkilöllä ei voi olla : (1) Ihmetellään sitä, kuinka tunteet vaikuttavat niin paljon, eikä ajatella että evolutiivisesti tunteet ovat hyödyllisiä suuntaajia, mutta ne ovat sellaisia vain jos ne ovat "syviä", eli vaikuttavia, koskettavia ja jopa pakottavia. eivätkä mitään unohdettavia "ulkopuolisia ja irrallisia". (2) Ihmetellään kuinka taide, kuten musiikki, aikaansaa tunteita, vaikka voidaan hyvin nähdä että jos ihminen sanoo "Iiik, puskassa on leijona!" on hyödyllistä että siitä nousee samanlaisia tunteita kuin aktuaalisesta leijonahavainnosta. Tästä voi hyvinkin tulla "sivutuotteena" se, että reagoidaan toisten ääniin ja esimerkiksi tarinoihin. Puhumattakaan siitä miten Litium toimii tiettyihin mielensairauksiin paremmin kuin terapia, joka viittaa siihen että tunteet eivät siis ole kemiaa paitsi silloin kun ne tulevat purkista jolloin ne ovatkin "epäaitoja", "näennäisiä"? (Tässä kuitenkin muistettava että pointti ei ole itse se, onko asia näin, vaan se että "materialisti" voi hyvinkin tuntea ja muuta. Ja ennen kaikkea on syytä huomata, että Pyhän ajatuksen kannattajilla ei tässä ole kritisoitavana itse toisen maailmankuva. Sen sijaan heillä on ylemmyyteen perustuva asenne.)

Kun nämä pistetään yhteen, huomataan että tyypillisesti Pyhän kannattaja korostaa sitä, miten hän tietää Totuuden ja on mielestään parempi ihminen. "Kaikkitietävyydestä" kuitenkin samalla syytetään muita. Pyhään tutustujaan liitetään kuin automaattisesti "Nöyryys" ja voidaan jopa kysellä, että eikö "Nöyryys ja selvittäminen ole parempi, kuin pelkkä luuleminen ja ylvästely?" Ihmettelen sitä, iten ei voida kysyä, että "Aivan, eikö juuri näin ole?" ja sitten muistuttaa että fysikaalisen maailmankatsomuksen kautta ihminen on kasa ainetta, ja Pyhän kannattamisessa nimen omaan korostetaan sitä miten "yhteys johonkin itseään suurempaan" ja "Tarkoitus" ovat mukana olennaisesti ja lujasti. Lisäksi sitä voisi kysyä, että miten se nöyryys näkyy: Siinä, että Pyhän kokeva alentuu keskustelemaan huonompien kanssa kun yrittää käännyttää näitä omaan näkemykseensä?

Mutta tämä ei valitettavasti onnistu, koska tälläisen käytöksen kerrotaan olevan sitä ylpeilyä. Kokonaisuutena on siis se, että kun keskustellaan Pyhästä, Pyhän kannattaja saa nimitellä vapaasti erimielisiä ja kutsua tätä kriittisyydeksi ja keskustelussa erilaisen näkökulman avomieliseksi esittäjäksi. Toinen osapuoli sen sijaan ei saa puolustautua tai esittää vastakritiikkiä, koska tämä on esimerkiksi "uskonnäkemykseen perustuvaa vainoa".

Tämäkin korostaa sitä, kuinka kyseessä ei selvästi ole tasapuolinen keskustelu. Pyhän kannattaja lähtee peliin asettamalla ehdot, joissa peli menee jotakuinkin siten, että "Kruuna - minä voitan, Klaava - toinen häviää."

Väitänkin siis, että Pyhä = tabu. Ja sitten muistutan, että Tabut ovat filosofian vihollisia; Eivät siksi että ne olisivat väärässä vaan siksi että ne estävät keskustelun. Jäljelle jää vain julistaminen.