Ihmeen monta silminnäkijää

David Humen esseessä ihmeistä hän esitti että ihmeistä kertominen olisi hyväksyttävä vain hyvin poikkeuksellisissa olosuhteissa. Syynä on se, että olisi todennäköisempää että ihminen on erehtynyt tai valehtelee kuin että ihme olisi aito.

Tätä arugmenttia on usein vastustettu muutamaa kautta. Useat Hume -kritiikit korostavat tavallaan skeptistä näkökulmaa jossa helposti isketään kaikkea tietämistä vastaan. Humesta tavallisten tapahtumien suuri määrä riittää kumoamaan suurin piirtein kaikki mahdolliset todisteet epätavallisen tapahtuman puolesta. Tämän näkökulman kritisointi tietenkin luo tilaa ihmeille johtaa helposti tilanteeseen jossa myöskään ihmeistä ei sitten voikaan saada todistusta. Juuri samasta syystä. Voidaan sanoa että tämä on antiepisteeminen lähtökohta Humea vastaan taisteluun.

Mutta tälle on olemassa myös vaihtoehto. Näistä yksi kiinnostava on keskustelu jossa tavallaan tarjotaan juuri yhtä ratkaisua jossa tälläinen poikkeuksellinen tilanne olisi käsillä. Tälläisestä tilasta tarjotaan esimerkiksi useiden todistusten lähestymistapaa.

Tässä näkökulmassa selitetään yksinkertaisesti, että jos on riittävä määrä toisistaan riippumattomia todistajia niin ei ole mitään väliä sillä, kuinka matala a priori -todennäköisyys tapahtumalle oletetaan. Jos otetaan riittävä määrä havaintoja niin ihme voitaisiin todistaa pelkästään todistajien suurella lukumäärällä. Tämä tavallaan lähestyy asiaa siitä näkökulmasta että jos ihmettä yhden todistuksen pohjalta vaivaa se, että Bayesin todennäköisyyskaavat tekevät mitä ne tapaavat tehdä; Eli niihin oletetut taustatodennäköisyydet ratkaisevat tapauksen eikä tapaus ole todistettu, niin riittävän usealla toistolla tilanteeseen saataisiin muutos.

Tämä on toki paluuta sen suuntaan, että Hume olisi sittenkin oikeassa selittäessään siitä miten lukuisat havainnot kuitenkin tekisivät maallisista selityksistä, ei välttämättä varmasti todistettuja tai edes hirveän hyvin todistettuja, mutta kuitenkin paremmin todistettuja kuin vähemmille toistoille jääneet ihmekertomukset. Jos täydellisen vastauksen sijaan haetaankin parasta tämän hetkistä selitystä, tämänlainen ”heikkokin voitto” riittää. Episteemikon kannalta tilanne näyttää siltä, että voitto on vähän samanlainen kuin siinä vitsissä jossa tyyppi sitoo karhun ääressä kengännauhansa. Ei siksi että juoksisi nopeammin kuin karhu. Vaan juostakseen nopeammin kuin kaverinsa.

Katsotaan tätä tilannetta tarkemmin.

Charles Babbagen klassikkokritiikissä Humelle kuvataan sitä, miten todennäköisyydet todellakin menevät useiden todistusten puolelle. Toisin sanoen Humen argumentin heikkous on siinä, että se käsittelee liiaksi yksittäistä todistusta ja yksittäistä ihmeväitettä. John Earman otti Babbagen ajatuksen käyttöön ja omisti sille yhden luvun Humen agumenttia kritisoivassa teoksessaan. Mielestäni tämä on kiinnostava koska se ei hyökkää ”naturalismia” ja ”luonnontieteellistä tietoa” vastaan vaan antaa tilaa sille, että uskova luottaa sekä luonnontieteeseen että ihmeisiin. Toki tässä tuppaa tulemaan vastaan erinäisiä ongelmia; Erityisesti tämä heikkous paistaa siinä että usein ei olekaan oikeasti tarjolla mitään ”useita silminnäkijäkertomuksia”; Yksi klassikoista on Raamatussa mainittu tilanne jossa 500 ihmisen kerrottiin nähneen Jeesuksen kuolleistanousun. Tämä on kuitenkin oikeasti yksi väite ja itse laskisin sen nimenomaan vain yhdeksi silminnäkijäkertomukseksi.

Toinen ongelma mikä näyttää olevan on se, että juorupuheet ja taikatemput tuntuvat menevän läpi melko tehokkaasti. Esimeriksi mieleeni tulee vuosia sitten kiertänyt tarina miten jossain herätyskokouksessa oltiin nähty ihmisen jalan venyneen. Tämä kiersi uskovaisten parissa suusta suuhun. Kuitenkin voidaan kysyä miten itsenäisiä nämä tarinat olivat; Vastaavia temppuja voitaisiin tehdä lavamagiikalla ilman ihmeitä. Massojen huijaaminen ei ole kovin vaikeaa ja tässä mielessä ei ole ihmeteltävää että moni skeptikko onkin skientistin sijaan taikuri. Valitettavasti jos voit huijata massaa taikatempulla kerran saat aikaan runsaan määrän silminnäkijäkertomuksia.

Arif Ahmed onkin tehnyt teknisen vasta-argumentin Babbage-Earmanin linjan näkemykselle joka kuvaa teknisemmin laajempaa tilannetta joista antamani kuvaukset ovat itse asiassa esimerkkejä. Arif nostaa tässä esiin ajatuksen jossa ongelmana ei ole tilastomatematiikka vaan sen soveltamisen reunaehdot; Jotta silminnäkijäkertomuksilla on todennäköisyysarvioissa vaikutusta olisi jotenkin perusteltava miten todistajat olivat aidosti riippumattomia ; Eri todistajien havainnointia tulisi eristää muista; Havainnot eivät esimerkiksi ole toisistaan riippumattomia jos havainnoinnissa on ollut jotain jolla tulkintaa on manipulatiivisesti ohjattu kohti väärää tulkintaa. Tai jos silminnäkijät ovat keskustelleet keskenään ja näin sitten rakentaneet yhteisen tulkinnan ja ”saaneet tarinansa selvennettyä”. Vasta jos nämä vaikutukset voitaisiin karsia pois – kuten ei ole tehty esimerkiksi jalanvenytysihmeen kohdalla – ei ihme sopisikaan siihen kategoriaan joka olisi relevantti.

Toisin sanoen Earmanin todennäköisyyslaskelmien tekniset tulokset olisivat oikein mutta siitä huolimatta käsillä on vakava epistemologinen ulottuvuus siitä miten voitaisiin perustella että tämä silminnäkijäkertomus ei olisi jotenkin manipuloitu. Tämä koskee jokaista vaihetta. Jos meillä on esimerkiksi tilaisuus jossa on 500 ihmistä jotka ovat nähneet Jeesuksen, on kysyttävä miten Jeesus on presentoitu. Onko kyseessä ollut se, että on esitelty Jeesuksen näköinen mies joka on viritetty selittämällä että hän todella on Jeesus. Ovatko silminnäkijät keskustelleet keskenään ja vaikuttaneet toisiinsa joten havaintoja olisi todellakin vähemmän. Onko kaikkia todella haastateltu vai onko paikalla vain ollut 500 ihmistä ja oletettu että he kaikki ovat olleet todella samaa mieltä. Onko haastattelu tehty manipulatiivisesti tavalla jossa tietyt vastaukset ovat huomattavan odotettavissa. Ja niin edes päin. Jos tässä luettelossa yksikin kohta on pettänyt, ei riippumattomuusehto täyty. Asia pahenee Raamatussa. Sillä meillä ei ole siinä tarjottu näitä 500 silminnäkijätodistusta. Meillä on vain Paavalin väite että oli viisisataa todistajaa. Yksi raportti, ei useita.

Ahmed Arif korostaa tässä myös sitä, että sekä väärät positiiviset että väärät negatiiviset vaikuttavat prosessissa ja tekninen lopputulos on se, että monien vastaesimerkkien voimasta käy helposti niin että kaikki palautuu siihen, että riippumattomuuden hankkiminen on itse asiassa todella vaikeaa. Tässä mielessä voidaan tietysti nostaa esiin haasteita jotka luonnontieteilijöidenkin tulisi tietää; Humesta tavallisten tapahtumien suuri määrä riittää kumoamaan suurin piirtein kaikki mahdolliset todisteet epätavallisen tapahtuman puolesta. Mutta tämäkin toimii vain jos voidaan jotenkin osoittaa että luonnontieteen tutkimustulokset olisivat riippumattomia.

Oma kantani on, että ne eivät kenties ole riippumattomia. Mutta ne ovat enemmän riippumattomia kuin silminnäkijänarraatiot. Ihmsten paiskominen kymmenennestä kerroksesta tuottaa konsistentisti tuloksia. Mutta jos pistät skeptikon ja uskovaisen katsomaan jalanvenytysrituaalia niin he antavat aivan erilaisen tulkinnan tilanteelle. Tämä johtuu siitä että jälkimmäinen on maailmankuvaa ja ensimmäisessä maailmankuva joko ei vääristä tilanteita tai sitten olemme lajityypillisesti ja luultavasti irrottamattomasti aistijärjestelmävankilassa joka antaa konsistentisti väärät havainnot tai niiden tulkinnat. Ja ironista kyllä, jo tämä ero on riittävä skeptikon voittoon. Koska tässä ei taistella siitä juostaanko nopeammin kuin karhu vaan sen puolesta että juostaanko nopeammin kuin se kaveri.

---

Viitteet:
David Hume, ”An Enquiry concerning Human Understanding” (1748)
Charles Babbage, ”The Ninth Bridgewater Treatise” (1838)
John Earman, ”Hume’s abject failure” (2000)
Ahmed Arif, ”Hume and the Independent Witnesses” (2015)

100% islamilaista terrorismia ja muita yksinkertaisuuksia ; Eli etninen profilointi feat. Dunning-Kruger -efekti

Kirjoitin eilen "Uuteen Suomeen" melko yksinkertaisen jutun etnisestä profiloinnista. Taustalla oli se, että Jussi Halla-aho oli esittänyt EU -komissiolle että sen tulisi käyttää etnistä profiolointia.

Siinä perusargumenttina ei ollut se, että kiistäisin esimerkiksi islamistien yliedustuksen terrorismissa. Sen sijaan korostin sitä että vaikka profilointia käytetään, niin sen toiminnallisuudessa on reunaehtoja. Tässä kohden viittasin
1: Aivan eksplisiittisesti Bayesin kaavaan, helppoon ehdollisen todennäköisyyden malliin joka johti siihen että terrorismin oikein- ja väärintunnistaminen on hyvin epätarkkaa sen vuoksi että jos otetaan tarkkailtava kohde, kuten vaikka islamistit, niin niistäkin vain hyvin hyvin pieni prosenttiosuus tekee terrori-iskun. Toisin sanoen havaintoihin tulee kohinaa.
2: Toisaalta sitten implisiittisesti viittasin peliteoreettiseen laskelmaan jonka ideaan viittasin kolmella lähteellä. Ja joka esitti että profiloinnin harrastamisessa on huomioitava painoarvo joka annetaan. Ja tämä painoarvo on suoraan se onko sitä kannattavaa tehdä vai ei. Tässä tapauksessa ei.

Saamani vastaukset olivat mallia "et voi maalata mustaa valkoiseksi". Ja tätä toistettiin esimerkiksi selittämällä että kaikki euroopassa tapahtuneet terrori-iskut viimeisen 20 vuoden ajalta ovat olleet islamistien tekemiä. Tai tätä saatettiin korjata että oikeasti luku on vain 95,5%. Vaikka en kiistänyt yliedustusta kommentit olivat toistuvasti mallia "Jos nyt otetaan 20 viimeistä vuotta niin tilastoista löytyy varmasti tukea etnisille ja uskonnollisille ryhmille yliedustettuina. Totuuden kieltämisellä et saavuta yhtään mitään." Kritiikin ydin oli tämä.

On toki jännittävää huomata tämänlaisia sana "euroopassa" on varmasti valikoitunut siksi että maailmassa terrorismi on helposti googlattavassa muodossa erilainen. Eli yksi googlehaku ja väite olisi heti paljastunut aikamoiseksi vedätykseksi.Toisaalta 20 -vuotta on valikoitu varmasti siksi että muuten tulisi maintuksi IRA ja muut vastaavat klassikot. Tässä voi kuitenkin olla hieman järkeä koska Eurooppa on Eurooppa ja teoriassa globalisoituneessakin maailmassa se voi olla erilainen kuin ympäri maailman (joskin tämä on hyvin epätodennäköistä). Ja terrorismikin voi muuttua ja tottakai sitä torjutaan nykyajan terrorismia.

Erikoista oli sen sijaan huomata miten tämä väitekaksikko toistui senkin jälkeen kun viittasin europolin aineistoon (joka käsittelee terrorismia euroopassa, ja vuodelta 2015, joka on ollut alle 20 vuotta sitten. Se on ollut myös alle 2 vuotta sitten, goddamit.) "In 2015, a total of 1077 individuals were arrested for terrorism- related offences, which is a significantly higher number than that of 2014 (774), and is a continuation of the upward trend. Most arrests occurred in France (424), Spain (187) and the UK (134). The number of individuals arrested on suspicion of terrorism- related offences increased in 11 Member States, most notably in France (2014: 238, 2013: 225). The largest proportion of arrests in the EU was linked to jihadist terrorism (687), as it was in the two preceding years (2014: 395 and 2013: 216). Arrests for both separatist (168) and left-wing terrorism (67) rose compared to 2014 (154 and 54 respectively)." Kysymys oli vain viimeisimmästä raportoidusta vuodesta ja sinä tapahtuneista terrori-iskuista löytyi lukuja jotka esittivät että tämä toistettu perusväite oli virhe.

Tässä kohden yliyksinkertaistuksen henki onkin jännittävä. Samat ihmiset näkevät että asiat ovat yksinkertaisia. 100% tai käytännössä 100% teoista ovat islamistien tekemisiä joten etninen profilointi on järkevää. Samat lukivat että tekstini olisi etnistä profilointia vastaan kategorisesti vaikka tosiasiassa etninen profilointi toimii vain ehdoilla. Ehdoilla joita nykytilanne ei täytä.

Kun oman tekstini perusargumentti tiivistettiin kommentteihini muotoon joka viittasi siihen että juttu oli ymmärretty, "Otetaan täysin fiktiivinen esimerkki tilastomatematiikasta, profiloinnista ja rikoksen ehkäisystä. Oletetaan populaatio... Anteeksi, nyt puhutaan Makkosellekin: Oletetaan m a a, jossa on 5 miljoonaa asukasta. Heistä 200 000 on maahanmuuttajia. Maassa tehdään vuosittain 100 henkirikosta, joista maahanmuuttajat tekevät 10. Maassa tehdään vuosittain 1 000 raiskausta, joista maahanmuuttajat tekevät 200. Koko väestö tekee siis 0,2 henkirikosta 10 000 asukasta kohden. Maahanmuuttajat tekevät 0,5. Yliedustus on 2,5-kertainen. Koko väestö tekee 2 raiskausta 10 000 asukasta kohden. Maahanmuuttajat tekevät 10. Yliedustus on 5-kertainen. Mikäli pyrkimys on henkirikosten ja raiskauksien ehkäiseminen ja selvittäminen, kannattaisiko keskittyä maahanmuuttajiin, tuohon niin selvästi yliedustettuun ryhmään. Ja jättää huomiotta 90% henkirikoksista ja 80% raiskauksista? Ei. Mutta mikäli pyrkimyksenä onkin punatukkaisten, vasenkätisten, diabeetikkojen tai maahanmuuttajien tekemien henkirkosten ja raiskauksien ehkäiseminen ja selvittäminen, toki on syytä keskittyä tutkimaan näitä ryhmiä."

Oli asia silti selvästi liian vaikea tiettyjen ihmisten aivosoluille. Tässä viitattiin jopa melko ironisesti käytännön työn tekemiseen. "Yritän palauttaa perustelusi maan pinnalle sillä arkijärjellä, jota kovin kritisoit. Voi esittää vaikka millaisia hienoja kaavoja ja teorioita aattensa tueksi, mutta todellisuus osoittaa toista. Kumpaako uskoisin? Riskiryhmien profilointi on oleellinen osa rikosten ennaltaehkäisyä. Nytkö pistettäisiin rikostutkinnan käytännöt uusiksi? Koska rasismi." (Enkä minä edes sanonut etnistä profilointia rasismiksi!) Eli laskelmilla ei ole väliä koska ne ovat vaan norsunluutorneilua jonka voi ohittaa ja nokittaa onelinerillä jonka sanoja vaan riittävästi luottaa olevansa kansanomainen ja oikeassa, sanovat älyköt mitä tahansa. Tässä kohden ongelmana onkin se, että tosiasiassa Euroopassa terrorismintorjujat ovat tosi hyviä. (Ja esimerkiksi "Scientific Americanin" viitteeni referoi nimenomaan ammattilaisen tekemään laskelmaan, joka selviäisi jos viitteitä jaksaisi seuloa. Eli tutustua siihen argumenttiin mitä sanon. Jonka perusideaan tosiaan annoin kolme erilaista lähdettä joiden tasot vaihtelivat populaarista hyvin vaikeaan.) Itse taas väitän aivan suoraan niin että euroopassa terrorismijutut ovat asiantuntijoiden, eivätkä Halla-ahon, takia kunnossa jo nyt. Halla-aho on haluamassa muuttaa järjestelmää juuri siksi että ammattilaisten harrastama seulonta ei vastaa hänen itsensä arkijärkeä. Riskiryhmien profilointia harrastetaan ehdoilla. Ehdoilla joiden toiminta on, valitettavasti, sidoksissa matematiikkaan ja havaintoihin. Siksi jos euroopassa ei hyvä asiantuntijajärjestelmä nykyään harrasta Halla-ahon esittämää, siihen on mitä luultavimmin syy. Syy taas on helppo käsittää jos katsoo niitä laskelmia joita pyörittäen asiantuntijat juttujaan tekevät. (Kato, he käyttää sitä matematiikkaa koska se kuvaa valitettavasti sitä tosiasiaa paremmin kuin se että joku kokee arkijärkensä kaikkivaltiaaksi.)

Näyttikin siltä että kommentoijat olettivat että kiistän yliedustukset. Ja uskoivat että tosiasiat olivat heidän puolellaan. Ja että nämä tosiasiat olivat että vain islamistit tekevät terrori-iskuja. Minua syytettiin tosiasioiden unohtamisesta ja kiertämisestä vaikka vain minä lähteistin määriä koskevat väitteet (ja kohtuu relevantteihin tahoihin) ja perustelin käyttämällä niitä laskennallisia malleja joita kohderyhmäprofilointia käytetään turvallisuudessa. (Ja jotka ovat btw. itselleni tuttuja sitä kautta että satuin tekemään viisi vuotta työkseni markkinatutkimusjuttuja. Joissa piti oikeasti päättää useita kertoja päivässä onko hakua relevanttia painottaa yliedustusten mukaan vai kannattiko mennä brute forcella.) Kritisoijat toistivat asioita jotka olin ottanut huomioon jo itse tekstissä. Ja kokivat että heidän kommenttinsa olivat argumentatiivisia - eivätkä esimerkiksi ei-mihinkään perustuvia tyhjiä väitelauseita joissa oli asennetta mutta ei faktaa tai perustelua - ja relevantteja osia keskustelua.

Uskomusten varmuus vs. niiden todennäköisyydet

On tavallista että ihmiset puhuvat siitä miten tieto on epävarmaa tai varmaa. Suurimmalla ihmisillä onkin ajatus siitä että henkilökohtaiset uskomukset ovat oikeutettuja jollain varmuuden asteella. Ja vaikka osa pitää tieteellisiä tosiasioita tästä jotenkin oleellisena "puhtaiden faktojen maailmana" niin tosiasiassa myös tieteessä todistaminen ei ole ehdotonta vaan rajallista.

Monesti tätä lähestytään todennäköisyyden käsitteellä. ; On tavallaan mielenkiintoista huomata että ateistien bussikampanjassa Suomessa teksti oli "Jumalaa tuskin on..." Mutta ulkomailla lause oli "There's propably no God..." Lause viittaa suoraan todennäköisyyteen. Myös moni uskonnon ystävä puhuu mielellään siitä miten Jumala on todennäköisempi hypoteesi kuin Jumalan olemassaolo. Tämä vaikuttaa avomieliseltä, nöyrältä ja rationaaliselta samaan aikaan ; Vaihtoehdot ikään kuin otetaan vaihtoehtoina ja punnitaan vain tosiasioiden valossa köykäisiksi. Kun tämänlaisia sanoo ääneen se vaikuttaa ihanteelliselta, kauniilta ja älykkäältä. Mutta se ei ehkä ole niin ilmiselvää.

Itse pidän tärkeänä tiedostaa että tiede on aina jossain määrin rajallista. Quinelaisen tieteenfilosofian kannattajana näen että tiede on käsiteverkosto jossa ei ole yhtään ainutta täysin todistettua 100% a posteriori tiedettyä osiota. Tärkeää olisikin varmistaa että verkossa ei olisi myöskään 100% a priorisia oletuksia. Tieteessä kaikki arviot ovat arvioita jonkinlaisella varmuusasteella. Ja tämän varmuusasteen tulee olla mahdollisimman hyvä. Tämä toki irtautuu monista sellaisista ajatuksista jotka ovat olleet yleisiä. Puhutaanpa sitten metafysiikasta, skientismin kritiikistä tai arkijärjestä, monien tiedenäkemys vaatii todistamista ja vain ehdotonta todistamista.

En kuitenkaan pidä siitä miten vahvasti ihmisten näkemykset ovat tässä sitoutuneet todennäköisyyteen kuin se olisi jotain joka oikeastaan olisi se asia jota tässä ylipäätään tutkitaan ja testataan. Toisin sanoen ajatellaan usein että jos sinulla on uskomus p, jolle on evidenssi e, olisi jokin ehdollinen todennäköisyys jota voitaisiin lähestyä vaikka Bayesin tyyliin. ; Olisi jokin ehdollinen todennäköisyys Pr(p|e), jossa Pr voidaan esittää useilla eri tavoilla.

En yksinkertaisesti usko että tämä on se mitä tieteessä tapahtuu. Olen niitä epistemologeja joista asioiden varmistaminen ja todistamisen varmuus kasvaisi sillä että uskottaisiin kaikkiin mahdollisiin totuuksiin ja sitten vain arvioitaisiin mikä niistä on todennäköisempi kuin muut. En itse asiassa usko edes sitä että Bayesin kaava vapauttaisi meidät maailmankuvastamme järkevyyteen. Itse asiassa monesti tuntuu käyvän juuri päinvastoin.

Sen sijaan muistutan että tiede koostuu käytännössä induktioista. Eikä mistä tahansa induktioista. Korrelaatioista. Induktioita kuvaa sellainen jännittävä piirre että niiden lopullinen todistaminen on mahdotonta. (Tai oikeastaan ; Se vaatisi äärettömän määrän testejä.) Tieteellisiä teorioita voidaan kuitenkin ajaa vaikeuksiin. Joskus jokin havaintoaineisto kumoaa (falsifioi) teorian. Tai oikeastaan lähinnä pakottaa ympäripyöreistämään teoriaa (ad hoc -oletuksin) niin että tämä uusi omituinen aineisto sittenkin sopisi aineistoon, jonka jälkeen teorian selitysvoima heikkenee vaikka se ei olekaan enää ristiriidassa tämän uuden häiritsevän aineiston kanssa.

Todennäköisyyden hoopous paljastuu tavallaan heti jos mietimme miten klassisessa fallibilistisessa tiedekäsityksessä käy silloin kun teoria saa korroboraatiota. ; Meillä on teoria p joka kumoutuisi havaintoaineistolla a. Havaintoaineisto on kuitenkin mallia b, joten teoria ei kumoudu. On selvää että tämä teoria on nyt vahvempi kuin ennen testausta. Koska ennen testiä oli periaatteessa mahdollista että havaintoaineisto a tapahtuisi koeasettelussamme. Mutta kun induktion todistaminen vaatisi sitä että induktio läpikävisi äärettömän määrän testejä, tällä koeaineistolla on itse asiassa teorian todennäköisyyden todistamisen kannalta äärettömän pieni merkitys. Koska se on sellaisenaan vain 1 äärettömästä. On itse asiassa vaikeaa nähdä miten mikään inhimillisesti mahdollinen määrä kokeita voisi oikeastaan merkitä paljoa mitään.

Kuinka suuren osan vaikka 10 000 tarkasti tehtyä koeasetelmaa on äärettömän rinnalla? Onkin selvää että tässä katsotaan enemmän "induktion kätevyyttä". Joka demonstroituu kyllä jo paljon ennen tuota 10 000 koetta. Se voi toki kumoutua jatkossa mutta siihen asti se on kuitenkin osoittautunut käteväksi mallintamistyökaluksi joka on ennustanut tapahtumia aivan oikein... Kysymys ei ole absoluuttisesta totuudesta "vaan jostain ihan muusta".

Mutta ei tällä testatakaan teorian todennäköisyyttä sellaisenaan. Teorioiden varmistelussa on kyse enemmänkin teorian hedelmällisyydestä ja käyttökelpoisuudesta. Varmuuden aste jolla asiaa lähestytään ei ole metafyysinen totuus ja sen todennäköisyyden tunteminen ja arviointi. Vaan jotain aivan muuta. Ja itse asiassa voidaan sanoa että ihmisten on ylipäätään vaikeaa ajatella tieteellisesti koska he ajattelevat maailmaa ehdottomuuksin joissa "todellisuus" on kuin jokin Matrixtyylinen "punainen pilleri" joka vain niellään. Jossa faktat ovat tosiasioita joiden todennäköisyys on se joka tunnetaan ja jota arvioidaan. Tälläinen todellisuusnäkemys kuuluu mielestäni johonkin toista maailmansotaa edeltävään aikaan. Ja se itse asiassa sopii vielä paremmin sellaiseen aikaan jolloin valtaa oli teologeilla. Tarkemmin miettien ; Mitä kauemmas historiassa mennään, sitä paremmin tämä ehdoton mutta naivi todennäköisyysfiksoitunut ajattelutapa tuntuu sopivan asenteisiin. Se onkin luultavasti nykyäänkin suosittua lähinnä siksi että se on ihmisille jotenkin erityisen helppoa.

Osittain siksi minulla onkin immersiivinen suhde todellisuuteen (en elä todellisuudessa sellaisenaan mutta elän kuin kokemusmaailmani olisi tosi) ; Tutkimusohjelman kätevyys suhteessa siihen miten ympäröivä elämämme toimii on oleellisempaa kuin miettiä mikä on varmaa jollain klassisen metafyysiikan tapaisella tasolla.

Se ei ole vain se metodi vaan myös miten sitä käytetään

Jotkut ovat ehkä tietoisia siitä, että minulla on hyvin haasteellinen suhde Bayesin kaavaan. Syynä on se, että se on periaatteessa hyvä kaava. Mutta usein se on käytössä hyvin kyseenalaisissakin puuhissa. Epäluotettavat pseudotieteilijät tuntuvat pitävän Bayesin kaavasta. Samoin monet jumalatodistelijat. Samalla Bayesin kaavaa käytetään aivan valideissakin tilanteissa. Ja sillä on hirvittävän paljon sovelluksia esimerkiksi tekoälyssä. Ja tutkimusohjeman tai teorian hedelmällisyys on minulle yksi tärkeimmistä menetelmän laadun mittareista. (Ei toki ainut.) Lisäksi Bayesin kaava on yksinkertainen moniin muihin työkaluihin nähden mutta siihen suhtaudutaan yllättävän kovalla fanittamisella verrattuna moneen muuhun aivan pätevään metodiin. Joka yleensä kertoo jonkinlaisesta hybriksestä.

Tästä aiheesta oli hyvä popularisointi Scientific Americanissa. Sielläkin huomiota herättää innostus ; "Why does a mathematical concept generate this strange enthusiasm in its students? What is the so-called Bayesian Revolution now sweeping through the sciences, which claims to subsume even the experimental method itself as a special case?" Miksi 1800 -lukulainen metodi on monesta niin maailman parasta?

Itse asiassa Bayesin kaava onkin jännittävä. Se näyttää parhaat tehonsa silloin kun se on epäintuitiivista ; Artikkeli näyttää tämän ottamalla esimerkiksi syöpätestin jossa on mahdollisuus väärään positiiviseen. Vaikka testi tunnistaa oikean syövän usein, positiivinen tulos voi silti tarkoittaa sitä että syöpää todennäköisesti ei ole. Sillä testissä on myös ne ei-syövät jotka väärin tunnistetaan syöviksi. "... But if the reliability of your test is 90 percent, which is still pretty good, your chances of actually having cancer even if you test positive twice are still less than 50 percent. (Check my math with the handy calculator in this blog post.) Most people, including physicians, have a hard time understanding these odds, which helps explain why we are overdiagnosed and overtreated for cancer and other disorders. This example suggests that the Bayesians are right: the world would indeed be a better place if more people—or at least more health-care consumers and providers--adopted Bayesian reasoning."

Mutta Bayesia kannatetaankin usein hieman erilaisessa tilanteessa. Ja tässä nouseekin esiin se, että Bayesilainen idea on muutakin "On the other hand, Bayes’ theorem is just a codification of common sense." Ja tässä se on sidoksissa uskomuksiin ja vaihtoehtoisiin teorioihin "Here is my more general statement of that principle: The plausibility of your belief depends on the degree to which your belief--and only your belief--explains the evidence for it. The more alternative explanations there are for the evidence, the less plausible your belief is. That, to me, is the essence of Bayes’ theorem." Vaihtoehtoiset mallit voivat olla ties mitä. "“Alternative explanations” can encompass many things. Your evidence might be erroneous, skewed by a malfunctioning instrument, faulty analysis, confirmation bias, even fraud. Your evidence might be sound but explicable by many beliefs, or hypotheses, other than yours." Oleellista on se, että Bayesin kaava antaa tuloksia sen mukaan mitä siihen laitetaan. Ja tätä kautta siinä on itse asiassa huolettomasti käytettäessä vahvistusharhan henkeä. "Embedded in Bayes’ theorem is a moral message: If you aren’t scrupulous in seeking alternative explanations for your evidence, the evidence will just confirm what you already believe." Bayesin kaava ei ole vain metodi vaan sitä on käytettävä hyvin. "In other words, there’s nothing magical about Bayes’ theorem. It boils down to the truism that your belief is only as valid as its evidence. If you have good evidence, Bayes’ theorem can yield good results. If your evidence is flimsy, Bayes’ theorem won’t be of much use. Garbage in, garbage out." Joka tas kertoo siitä miksi pseudotieteilijät niin usein pitävät siitä.

Uskallankin väittää, että ne syyt jotka innostavat luottamaan Bayesiin ovat hyvin monilla juuri sitä että sen avulla voidaan tukea sitä asiaa mitä nyt itse kovasti kannatetaan. Ja siinä on matematiikkaa ja kaikkea. Ja metodi oikein käytettynä on kaikkea muuta kuin laaduton. Nämä syyt lisäävät luottamusta itse metodiin. Mutta ne vahvuudet joilla Bayesin kaavalla on ovat taas epäintuitiivisia. Ja ne voivat herättää jopa inhoa sitä kohtaan. Näin ollen uskallan esittää että Bayesin kaavasta pidetään niistä syistä mistä ei pitäisi. Suosio on tässä mielessä jopa huolestuttavaa.

Määrästä, laadusta ja anekdootin todennäköisyydestä

Näin kerran (1x) krokotiiliherran kylvyssä, ihanaa.
Voin miltei nähdä kuinka sameassa vedessä vilahtaa.

Areiopagilla oli ihmeen todennäköisyyttä koskeva Vesa Palosen kirjoitus "Näin lasket ihmeen todennäköisyyden". Se käsitteli Bayesin kaavaa. Ja otti kritiikin kohteeksi Humen ihmeen todennäköisyyden. Aloituspuoli on ylevää "Johtopäätös siitä, onko ihmeisiin on järkevää uskoa, tehdään kuitenkin yllättävän usein ennakkoluulojen perusteella, ilman kunnollisia järkiperusteluja. On toki selvää, että mikäli naturalismi on totta, ihmeitä ei tapahdu. Jos taas vaikkapa kristinusko on totta, ainakin joitakin ihmeitä tapahtuu. Usein ihmeitä sivuavassa keskustelussa on kuitenkin kyse juuri näiden maailmankatsomuksellisten oletusten arvioimisesta, joten ei ole kovin kohteliasta ujuttaa huomaamattomasti omaa katsomustaan keskustelun taustaoletukseksi."

Ytimessä on, luonnollisesti, Humen tapa ajatella induktiota. "Meillä on valtavasti todisteita luonnollisista tapahtumista, eikä yhtään todisteita yliluonnollisista. Mikäli joku väittää jotain yliluonnollista tapahtuneen, on paljon todennäköisempää, että hän on väärässä tai valehtelee, kuin että jotain yliluonnollista olisi todella tapahtunut." Humen tapaus peräti nojaa anekdoottiin jossa joku kertoo havainneensa jotain omituista. Olisi siis viisasta olettaa että hän on erehtynyt.

Tässä on todellakin hyvä huomautus siitä että todella harvinainen tapahtuma, olipa sen luonne yliluonnollinen tai aliluonnollinen, voi olla hyvin vaikeasti suoraan havaittavissa. "Esimerkiksi, emme toistaiseksi ole havainneet protonin hajoavan. Havaintojen mukaan protonin hajoamisen todennäköisyys vuoden aikana on alle 10−33. Mikäli ihminen valehtelee tavallisesti noin joka sadas kerta, voivatko mittaajien todistukset protonin hajoamisesta enää tavoittaa harvinaisiin tapahtumiin skeptisesti suhtautuvaa?"

Tekstissä nostetaan esiin Humen kritiikki. "John Earmanin teos "Hume’s Abject Failure: The Argument Against Miracles". Earman käyttää suuren osan teoksestaan Humen tulkintaan ja selventämiseen löytääkseen riittävän jäsennellyn ja hyvin määritellyn argumentin ihmeitä vastaan. Tämän jälkeen Earman käyttää bayesilaisen todennäköisyyslaskennan työkaluja ja osoittaa, että Humen väitteet ovat useissa kohtaa liiallisia yksinkertaistuksia ja lisäksi induktion ja ihmisten todistusten kohdalla virheellisiä. Kuinka tuhoisia Humen argumentille Earmanin löydökset sitten ovat? Aika tuhoisia." Linkissä olevat laskelmat näyttävät että näin todellakin tapahtuu. Minulla ei olekaan mitään ongelmaa tämän kohdan kanssa. Lopputulos on myös ilmaistu maltillilsesti "Humen väite siis oli, että koska todisteet luonnollisista tapahtumista ovat niin lukuisia, ne painavat aina enemmän kuin todistajien lausunnot yliluonnollisista tapahtumista. Edellisessä osiossa näimme, että todisteet luonnollisista tapahtumista kyllä vaikuttavat todennäköisyyksiin, mutta eivät niin paljoa kuin Hume oletti."

Ongelma tuleekin muualta. "Tuloksemme antavat siis jonkinlaisen peruslinjan ihmeiden uskottavuutta arvioitaessa. Harvinaisia asioita tapahtuu, ja usein jo yksi todistus tapahtumasta riittää tekemään siitä uskottavan. Tästä analyysiä voidaan sitten viedä erilaisiin suuntiin: Kuinka uskottava kyseinen todistaja on? Onko hänellä tai hänen yhteisöllään taipumusta suurennella tai olla herkkäuskoisia tapahtuman suhteen? Onko jollakin menetettävää tai voitettavaa erehtyessään juuri tämän tapahtuman kohdalla johonkin suuntaan?"

Olen itse asiassa ensimmäisestä kahdesta lauseesta äärimmäisen samaa mieltä ; Induktion ongelmaan liittyvät ratkaisut kun ovat olleet kovasti painottuneita siihen, että induktioissa on epäsymmetria joka johtaa siihen että niiden verifioiminen, suoralla havaitsemisella todistaminen, on mahdotonta. Sen sijaan keskitytään siihen että jo yksi vastaesimerkki voi kumota induktioteorian modus tollens. Näin ollen popperilaisessa falsifikationismissa yksittäisellä havainnolla voi olla jopa enemmän merkitystä kuin mitä Earmanin arviointi antaa ymmärtää. (Mekanismikin tosin on eri. Uskottavuutta ei kenties edes pidä lähestyä pelkästään Bayesin kaavan kautta. Itse esimerkiksi en pidä siitä että Bayesin kaavan soveltamisessa tulee usein vastaan garbage in-garbage out -ilmiö jossa tulkinta havainnoista muutetaan objektiiviseksi tunkemalla se lukuna kaavaan.) Ensimmäinen lause on mukana "kokonaisuuden takia". Se antaa sopivamman kontekstin ja luo mielestäni paremman kokonaiskuvan.

Ongelmat tulevat heti sen jälkeen. Tässä viedään asiaa "aivan muualle". Kun todennäköisyys laskee tapahtumien määrää, tässä otetaan mukaan sekin osio jota kalkyyli ei huomioi. Anekdootin. Huvittavinta onkin että ilmeisesti Humen vertaus on niin iskevä että se otetaan kokonaisuutena, huomaamatta että perustelumekanismi on jotain jota voi käyttää sekä anekdoottien puolesta että niitä vastaan. Ja Bayesin kaavan käyttö taas iskee vain tähän mekanismiin.

Nimittäin ; Jos arvioimme onko yksilöllä tai yhteisöllä taipumus suurenteluun, herkkäuskoisuuteen tai valehteluun (joista koostuu sitten "luotettavuuden arviointi") niin kyseessä on juuri Humen banaali-induktion tekeminen. Se, että henkilö on tavannut usein olla luotettava onkin juuri sitä Humen tapaa katsoa asiaa "hän on toiminut usein tavalla X ja tämä painaa enemmän kuin tämä yksittäinen mahdollinen höyrähtäminen". Eli juuri se asennetapa jossa määrä muuttuu suoraan laaduksi. Juuri se ajattelutapa ja asenne jota tämä samainen teksti kritisoi. Tämä on mielenkiintoista tekstiltä joka alkaa ylevästi siitä että maailmankuvallisuus on syytä kiertää ja ohittaa.

Tämänlainen sisäinen kaksoisstandardi vihjaa siihen että usein ihmiset ovatkin enemmän vihaisia metodeista kuin todennäköisyyksistä. Humen kritiikissä, ja kritiikissä yleensäkin, ei ole yleensä kysymys edes siitä mikä on "tavallista". Vaan nimenomaan siitä että halutaan että tiedoksi kutsutaan jotain hyvin erikoista metodia. Kuten esimerkiksi sitä että jollain on joku näkykokemus jota hän haluaa myydä samanarvoisena todistamisena kuin jotain hiukkaskiihdyttimestä saatua mittaustulosta. (Jos esimerkiksi joku ihminen saa näkykokemuksen tullessaan illalla töistä kotiin, hän haluaisi jakaa tästä saamansa viestin faktana.) Humen induktiota on ilo kritisoida koska se on anekdoottivastainen. Banaali-induktion sinänsä ansiokas kritiikki voikin tätä kautta saastautua. Ihan sen vuoksi että heti kun on moitittu tätä banaali-induktiota, ollaan itse valmiita tekemään kritiikkiä jonka ytimessä on tämä sama haukuttu banaali-induktio.

Itse olen toki sitä mieltä että ihmekokemusten todennäköisyyttä voidaan lähestyä siten että asiaa lähestytään psykologisesti. Psykologialla onkin monia falsifioitavissa olevia teorioita mielen toiminnasta. Niiden yleisviesti on tosin ollut se, että silminnäkijätodistukset eivät ole kovin laadukkaita.

Humen malli onkin banaalia yksittäistapauksilla käytävää arviointia. Jos jonkin tapahtuman syy ja ilmiön olemassaolo ja luonne ovat epävarmoja, se on tätä kautta "paremmalla pohjalla". Jos joku väittää nähneensä tuntemattoman lentävän esineen, se ei ole kovin voimakas todistus ulkopuolisesta älystä. Sen sijaan jo yksi havaittu avaruusolento voisi kumota koko teorian siitä että avaruusolentoja ei olisi. Yksittäistapauksella on siis todellakin merkitystä tavalla joka ei yllä Humen banaaliin induktiomalliin. Kuitenkin sitä yritetään nimenomaan oikeuttaa jossain ihan muussa. Ja hyvin ironisella tavalla.

Tätä kautta on tietenkin helppoa tiedostaa miten induktioita voidaan käsitellä "skientismissä". Tälläistä asennetta moittivan kristityn joka haluaa perustella että hänen ihmetarinansa ovat järkevääkin järkevämpiä on helppoa unohtaa että esimerkiksi protonin hajoaminen on, paitsi tapahtuma, niin jotain jonka todennäköisyys arvioidaan epäsuoraan sen havaitun kautta. Induktiivisesti. Mutta ei banaali-induktiivisesti. Protonin hajoaminen ilmiönä on arvioitu kaavoista jotka taas ovat saaneet vahvistusta. Jumalan ja ihmeen olemassaolon todennäköisyysarvioissa taas on pelkkä maailmankuvallinen väite. Kenties Palosen pitäisikin unohtaa loogisen positivismin banaali verifikationismi ja siirtyä toisen maailmansodan jälkeiseen todellisuuteen jossa epäsuora havaitseminen vaikka falsifioinnin, korroboroimisen tai muiden vastaavien keinojen kautta ovat niitä joilla induktioita lähestytään. Humen todistukseenkaan en ole sellaisenaan törmännyt kuin maallikkoskeptikoilla. Tässä mielessä Humen induktion kritiikki on ihmeisiin suhtautuvan naturalistin kohdalla suunnilleen yhtä oleellista kuin se, että rinnastaisi kristillisen näkökulman puolustaminen nuoren maan kreationisteihin. Joita on maallikkokristityissä havaittavissa. Eikä siksi että enemmistö on älykkäämpiä. Vaan siksi että on jotenkin halvinta moittia huonoimmat argumentit ja sitten jotenkin pitää tätä saavutuksena joka kertoo jotain relevanttia parhaista mahdollisista tapauksista. (Minusta vain senhetkiset parhaat teoriat lasketaan.)

Yksinkertainen vs. antropomorfistinen

Paul Davies on tunnettu varsin avomielisenä miehenä. Esimerkiksi hänen kiinnostuksensa SETI -projekteihin ja ulkoavaruuden elämään ja muihin vastaaviin aiheisiin ovat tehneet hänestä miehen jota muutkin kuin skeptikot kuuntelevat. Tämä on temppu, joka on melko haastava.

Hänen melko tuoreesti käännetyssä kirjassaan "Kolkko hiljaisuus" - joka pohjimmiltaan yrittää itse asiassa vastata Fermin paradoksiin - hän ottaa matkan varrella kantaa myös tieteellisyyskysymykseen. Syy on selvä. Vaikka hän onkin avomielinen, tavoitteena ei ole olla niin avomielinen että aivot solahtavat karkuun. Kysymys voidaan tiivistää asiaan joka Daviesin mukaan näyttää tuottavan vaikeuksia monelle kadunmiehelle. "Ihmiset haluavat tietää miksi on hyväksyttyä etsiä älyllistä maanulkoista elämää mutta ei kummituksia, ja miksi tähdistä tulevat viestit ovat tieteellisesti varteenotettavia mutta kuolleilta tulevat eivät ole. Mihin vedetään raja tieteen ja pseudotieteen välillä?" Tässä kohden ihmisiä on kahta  sorttia. Molemmat kysyvät samaa kysymystä, mutta aivan eri intentioin. Osasta avaruusolennot ovat yhtä naurettavia kuin kummitukset, kun taas toisista kummitukset ovat ainakin yhtä varteenotettavia kuin SETI. Toiset siis haluavat torpata avaruuden älyn etsimistä humpuukina kun taas toiset haluavat tuoda uskottavuusarvoa kummituksiin.

Paul Davies ottaa esille Carl Saganin skeptikkokliseeksi muodostuneen hokeman "poikkeukselliset väitteet vaativat poikkeuksellisia toditeita." Mutta hän käsittelee sen melko oleelliselta kulmalta joka usein tuntuu unohtuvan tiedettä popularisoivista teksteistä. Hän korostaa että on eri hypoteeseja joiden todennäköisyyttä ei arvioida suoraan a priorisesti siten että vain oletetaan että se on todennäköistä. Sen sijaan arvioidaan kokonaisuutta ja asiat saavat uskottavuusarvoa saatujen tietojen mukaan. Hän ottaa tästä esiin occamin partaveistä arkijärjellä soveltaneen Thomas Jeffersonin kannan meteoriitteihin ; "Thomas Jefferson lausui kuuluisasti "uskon ennemmin kahden jenkkiprofessorin valehdelleen kuin kivien pudonneen taivaalta" kun hänelle kerrottiin silminnäkijän selonteko putoavista meteoriiteista. Monen 1800 -luvun älykön tapaan Jefferson viis veisasi meteoriiteista, kosk a priori -todennäköisyys taivaalta putoavista kivistä oli pieni, kun taas a priori -todennäköisyys sille että räävitön professori keksi tarinan mainettaan kasvattaakseen, ei ole pieni." Nykyään tietomme avaruudesta on muuttunut ja lisääntynyt, ja arvioimme meteoriittitarinoita muullakin kuin arkikokemuksella. Bayesin sääntöä rukataan havainnoilla ja tätä kautta saadaan todennäköisyysarvioita.

Davies korostaakin että tosiasiassa ihmiset erehtyvät koska ne katsovat ilmiöitä valitettavan usein vain vastauksena yhteen spesifiin ongelmaan ja tilanteeseen. Heiltä puuttuu kokonaiskuva. Ja siksi ihmiset vertaavat neutriinoja vaikkapa kummituksiin ja vaativat uskottavuutta jälkimmäiselle. "Sukkela vastaus tuohon valitukseen on Bayesin sääntö. Oudot entiteetit kuten pimeä aine ja neutriinot eivät ole vastauksia yksittäisiin spekulaatioihin, vaan ne ovat osa hyvin suurta yksityiskohtaista teoriaa joka ennustaa niiden olemassaolon. Ne liittyvät kiinteästi tuttuun ja hyvin testattuun fysiikkaan johdonmukaisella kattavalla matemaattisella mallilla. Toisin sanoen niillä on paikka hyvin ymmärretyssä teoriassa. Niiden a priori todennäköisyys on siis hyvin suuri." Tämä johtaa siihen että jos vakiintunut ja testattu fysiikka näyttää anomalioita, pyritään luomaan teoria jossa ei ensiksi tarvitse kumota tuota teoriaa. Kummitusteoriat taas perustuvat nimenomaan siihen että anomaliat jotenkin kumoaisivat normaalitieteen ja osoittaisivat sen ulkopuolelle. Periaate on siis käänteinen. Joka tarkoittaa sitä että rakennettu analogisuus neutriinojen, pimeän aineen ja vaikka kummitusten välille kaatuu. Samanlaisuutta yritetään rakentaa mutta se onkin tieteen kannalta päinvastaisuutta. Ainut yhdistävä piirre on neutriinojen ja kummitusten suhde arkijärkeen. Mutta tiede ei ole arkijärjen soveltamista.

Daviesilla on tässä kohden mielenkiintoisia ajatuksia jotka koskevat avaruusolentoja. Hän on SETI -projektissa. Ja hän suhtautuu silti hyvin kriittisesti moniin avaruusolentotarinoihin. Tarinat UFOista ja kohdatuista humanoideista saavat häneltä rajuakin kritiikkiä. Tämä voi yllättää ihmiset jotka miettivät avaruusolentoja aiheena jota vastaan tai jonka puolesta ollaan. Davies, kuten kunnon tiedemies tekeekin, ajattelee aiheen sijasta todistamisen metodiikkaa. Aihe on irrelevantti, se miten perustelet sen on relevantti. Arkijärki taas yrittää tehdä juuri päin vastoin : Ensin joko kannatamme tai emme kannata avaruusolentoja, asetamme a priorisen todennäköisyyden tämän tunteen mukaan ja sitten yritämme sovittaa havainnot tähän malliin ilman että havainnot muuttavat tai vaikuttavat näihi a priorisiin oletuksiin. Ja tällöin meillä on aihe jota vastaan tai jonka puolesta olemme ja metodiikka muuttuu sivupoluksi, joksikin jota käytetään jotta oma kanta vaikuttaisi intellektuellilta kun siinä on niin monta sivistyssanaakin.

Daviesin mukaan onkin erikoista että arkijärki ylikorostaa antropomorfismia. Esimerkiksi avaruusolentotarinoita näyttää vaivaavan vahva ihmisenkaltaisuus. Joka taas on hyvin suuresti ristiriidassa sen kanssa mihin avaruusolentojen pitäisi kyetä jos he ovat todella tähtienvälisiä matkustajia. Antropomorfismi näkyy myös toiminnassa "Toinen vihje on avaruusolentojen tavoitteiden latteus. Ne tuntuvat sisältävän peltojen ja niittyjen tonkimista, lehmien, autojen ja lentokoneiden jahtaamista kyllästyneiden teinien tapaan ja ihmisten kidnappaamista natsityylisiin kokeisiin. Ei mitään sellaista jota voisi olettaa kosmiselta superälyltä." Tämä on toki skeptikkojen parissa hyvinkin tunnettu omituisuus. Jotenkin tähtienväliset supertekniset olennot kykenevät tuomaan viestejä rauhasta ja harmoniasta, jotka ovat samanlaisia kuin mitä voi kysyä jokaiselta new-ageen hurahtaneelta pilviveikolta. Sen sijaan avaruusolennot eivät tarjoa olemassaolonsa todisteeksi mitään sellaista jota supereteknologiset tahot voisivat antaa. Kuten ratkaisuja vaikeisiin matemaattisiin pulmiin joiden kanssa ihmiskunta itse on paininut kauan. Tai teknologista tietoa. Tai edes teknologisia näytteitä. ; Valtaosa humanoidikohtaamisselityksiä onkin sitä että selitetään miksi avaruusolennoilla olisi syitä olla tarjoamatta todisteita. Mikä on aivan eri asia kuin se, että todisteiden puute voitaisiin unohtaa. Sillä oikeastihan nämä saisivat painoarvoa vasta kun a priorinen todennäköisyys avaruusolentojen puolelle olisi saatu muuta kautta.

Davies moittii UFO -jen kannattajia aukkojen Jumala -päättelyvirhetyyppisen logiikan käyttämisestä. Ihmiset ajattelevat liiankin helposti että "Emme tiedä mitä se on" ja päättelevät tämän tarkoittavan sen antiteesiä "Tiedämme mitä se on." Davies toteaa tästä ymmärretysti että "On tarpeetonta todeta, että tutkijat eivät ole vakuuttuneita. Logiikka on lähtökohdiltaan virheellistä. Se, että asiaa ei tunnisteta X:ksi ei tarkoita, että sen täytyy olla Y."

Davies tosin valittelee myös sitä että SETI on sortunut ihmisenkaltaistamiseen. Esimerkiksi kuunnellessaan radiosignaaleja itse asiassa taustalle oletetaan hyvinkin tietynlainen ihmsienkaltainen teknologia ; Ajatus ei siis todellakaan perustu ID -fantasiaan siitä, että eliminoitaisiin luonnolliset syyt, ja jäljelle jäisi vain älykkäät syyt. Ajatus perustuu puhtaasti analogisuuteen ihmsiten ja oletettujen avaruusolentojen kanssa. Ja tässä kohden tehdään varsin vahvoja oletuksia. Ja siksi SETIssä mietitään kysymyksiin myös muitakin keinoja, jotka nekään tosin eivät perustu ID -logiikan fantasiointeihin. "1960 -luvulla laser nähtiin kilpailevana vaihtoehtona kommunikaatiollemme. Pian jotkut Seti -tutkijat esittivät näkemyksiä, että ET on meitä sen verran edistyneempi, että se varmasti valitsisi mieluummin työkalukseen hienon laserin kuin vanhanaikaisen radiosäteilyn. Tämän seurauksena syntyi optinen Seti joka kukoistaa yhä." Siksi alaa kehitetäänkin muistaen että antropomorfismi on joskus ongelma. Ja huomiota kiinnitetään monien eri teknologiaratkaisujen kautta tehtyjen tutkimusprojektien lisäksi esimerkiksi energiankulutukseen ; Teknologian ajatellaan vaativan energiaa, eli joksikin joka ei toimi ikiliikkujan periaatteella. Ja näitä energian kulumisen merkkejä voidaan hakea.

Antropomorfismi sävyttää kuitenkin aika usein Setin projekteja ja etenkin ufologeja. Davies ei pidä hyvänä esimerkiksi sitä kuinka ideologiset vaikuttimet nähdään helposti tautalle. Esimerkiksi kylmän sodan aikana oletettiin erilaisia motiiveja kuin aikana jona ympäristökatastrofi on suurempi ongelma. Teoriat ja tarinat avaruusolennoista ovatkin muuntuneet historian varrella ; Brittien kulttuuri-imperialismin aikana avaruusolennot nähtiin maata resurssina valloittavana, kylmän sodan aikaan hyökkäävänä, luontoteemojen varrella maa biosfääriä suojelevina ja teknologisuuskulttuurin kohdalla kohdataan tutkivat silpomisesta ja anaalitähystyksistä kiinnostuneet alienit. Davies korostaa että "on hölmöä painottaa etsintästrategiaa liikaa politiikan kuukauden puheenaiheelle." Koska ne muuttuvat ihmiskunnankin aikana, ja on selvää että tämä muuntuvaisuus kertoo siitä että emme välttämättä osaa nähdä yhteiskuntarakenteita ja politiikkaa eteenpäin jotta osaisimme arvata mitä avaruusolennot pitävät tärkeänä. Ja muuttuvuus kertoo tietysti myös siitä että tämä kohta ei ole mikään vakio, joka yhdistäisi älyllisestä teknologista yhteiskuntaa.

SETI:ssäkin on ollut poliittista intomieltä, mutta Davies haluaa jarruttaa tätä. Sillä ihmisen arkijärjessä antropomorfismi on kenties todennäköistä. Ja kieltämättä maapallo elämineen on ainut tunnettu elämän muoto ja ihmiskunta ainut tunnettu teknologinen yhteiskunta. On aivan järkevää ponnistaa tiedetystä eitiedettyyn. Mutta tämän otos on kuitenkin 1. Ja tältä pohjalta on vaikeaa vetää suoria johtopäätöksiä siihen miten todennäköisen tai keskinkertaisen kaltaisia kaiken kaikkiaan olemme. Ja jos unohdamme tämän, voimme vahingossa seurata liikaakin arkijärkeämme ja ajatella että yksinkertainen on sama kuin antropomorfistinen. Ja nähdäkseni tämä ongelma ei koske pelkästään avaruusolentoja. Vaan se koskee näiden lisäksi - ellei peräti etenkin - kummituksia ja personifioituja Jumalia.

Tyyli ja tarkoitushakuisuus

Apologeetikkojen parissa on ollut viime aikoina muodikasta vedota Bayesilaiseen todennäköisyyteen. Tämän lähestymistavan ensimmäinen tärkeä puolustaja on ollut Richard Swinburne, joka käytti sitä jumalatodistuksessa. Moni innostui tästä kulmasta ja propabilistinen argumentaatio on tällä hetkellä apologeetikoiden parissa suorastaan normi.

Swinburne on itse esittänyt että evidenssi Jumalan puolelle ei ole kovin vakuuttava ja tämän vuoksi hän näkee esimerkiksi pahan ongelman kumoamisen tärkeäksi. Moni apologeetta ei ole Jumalatodistuksen tehosta yhtä varovainen. Tämä on johtanut siihen että bayesilaista todistusta pidetään vahvasti matemaattisena ja vakuuttavampana kuin esimerkiksi klassisia deduktiivisia syllogismeja. Tässä kohden useille näyttää olevan vaikeaa ymmärtää se, mitä Bayesilainen todennäköisyyslaskenta itse asiassa on. ; Siinä ei ole mitään oleellisia eroja deduktiivisen ajattelun kanssa. Ne ovat deduktiivisia argumentteja joisa päätellään todennäköisyyksien kautta. Tai sitten vaihtoehtoisesti voidaan sanoa että klassinen deduktio on itse asiassa propabilistine argumentti jossa todennäköisyydet ovat joko 0 tai 1 (ei toteudu koskaan tai toteutuu aina).

Bayesilaisella lähestymistavalla on täsmälleen samat heikkoudet kuin deduktiolla ; Ne ovat täsmälleen yhtä hyviä kuin niiden premissit. Ja tämän vuoksi on monia loogisesti kohrerentteja deduktiivisia argumentteja joille nauretaan koska ne eivät ole hyviä. Itse asiassa tämä asiantila on filosofien parissa aivan tunnettu. Bayesilaisen argumentaation kohdalla on tilanne tietysti sama kuin deduktiivistenkin argumenttien kohdalla. Menetelmä itsessään ei ole väärä tai jokin jota ei voisi koskaan käyttää. Kysymys on enemmänkin käyttämistavoista, joissa deduktio ja Bayesilainen lähestymistapa yksinkertaisesti vaativat paljon tarkempaa premissiseulaa. Alkuoletusten pitäisi olla kiistattomat.

Ainut olennainen ero joka Bayesilaisessa argumentaatiossa on eiloogisessa puolessa. Ihmiset eivät yleensä ole kovin vakuuttuneita deduktiivisten argumenttien edessä koska ne ovat deduktiivisia. Bayesin kaavaa soveltavat argumentit taas ovat ilmeisesti harvemmin käytettyjä ja vähemmän tuttuja ja niin ollen ihmiset ovat vakuuttuneita niistä pelkästään siksi että ne ovat bayesilaisia.

Tämä tunne tulee vastaan etenkin kun katsoo nykyisiä apologeetikkojen muotivirtauksia. Siinä missä Swinburne sentään sanoo jotain mielenkiintoista, enemmistö Bayesin kaavaa soveltavista argumenteista ovat niin huonoja, että mieleen ei voi tulla mitään muuta kuin se, että määrä ei korvaa laatua. Siinä missä Swinburnen arugmentin arviointi on jännittävää, on monesti niin että ei ole mitään muuta järkeä että argumentti otettaisiin vakavasti, kuin se että se sattuu olemaan muodoltaan Bayesilainen. Usein on jopa niin että kristityt apologeetat esittelevät aivan omituisen typeriä ajatusketjuja ja esittävät sen vain siten että ovat muotoilleet sen Bayesilaisella terminologialla. (Joka on syvemmällä suossa kuin se lause siinä edellä.)

Esimerkiksi on luettavissa bayesilainen argumentti josta ei oikeastaan tarvitse nostaa esiin kuin lähtökohdat, jotta huomaa että se on juuri tätä pahinta mallia ; "Our argument will proceed on the assumption that we have a substantially accurate text of the four Gospels, Acts, and several of the undisputed Pauline epistles (most significantly Galatians and 1 Corinthians); that the Gospels were written, if not by the authors whose names they now bear, at least by disciples of Jesus or people who knew those disciples - people who knew at first hand the details of his life and teaching or people who spoke with those eyewitnesses - and that the narratives, at least where not explicitly asserting the occurrence of a miracle, deserve as much credence as similarly attested documents would be accorded if they reported strictly secular matters. Where the texts do assert something miraculous - for example, Jesus’ postresurrection appearances - we take it, given the basic assumption of authenticity, that the narrative represents what someone relatively close to the situation claimed."

Koko tekstiä lukiessa tulee selkeästi esiin se, että argumentintekijöillä ei ole ollut edes halua nähdä vaivaa argumenttinsa eteen. Ja itse asiassa se jopa sotkee koko Bayesilaisen peruslähtökohdan. Jos kysymyksestä haluttaisiin tehdä aidosti Bayesilainen, kysymys pitäisi rakentaa aivan toisella tavalla kuin on tehty. Oikea tapa ei ole vain olettaa että Raamattu on enimmäkseen totta ja kysyä sitten todennäköisyyttä sille että kaikki siinä olevat tapahtumat olisivat tapahtuneet ei-ihmeenomaisesti. Jotta kysymykseen saataisiin oikea todennäköisyyspainotus. Oikeampi kysymys olisi arvioida lisäksi sitä että millä todennäköisyydellä ihmiset voisivat kertoa samantapaisia tarinoita vaikka ainuttakaan ihmettä ei olisi tapahtunut. Ja kun tässä kohden käsiteltävänä on kulttuurihistoriamme tarina-aineisto, on selvää että tämä todennäköisyys on suuri.

Toisin sanoen tämä argumentti ei rakentanut oikeita premissejä. Ja itse asiassa oikeastaan se ei ollut edes Bayesilainen. (Se on toki perushengessään propabilistinen mutta ei noudata Bayesin kaavaa, joten se itse asiassa laskee todennäköisyyksiä väärin ja epämatemaattisesti.) Se oli klassinen deduktiivinen argumentti joka olisi naurun aiheinen. Mutta tätä on kätketty siten että deduktiivista kielenkäyttöä on naamioitu todennäköisyyskielellä. ; Itse asiassa on selvää että tässä tapauksessa Bayesilainen käsittely ei korjaa mitään alkuperäisen deduktiivisen argumentin ongelmista. Se itse asiassa huonontaa sitä. Tämänlaisten argumenttien viraali leviäminen taas johtuu siitä että se rakentaa kuitenkin hyvän sumuverhon joka hämmentää varomatonta lukijaa.
1: Tosin varomattomuuden kohdalla pitäisi kyllä olla aivan käsittämättömän varomaton että argumentit menisivät läpi. Ne menevät, joten kysymys lienee enemmän siitä että sanoma miellyttää ja sitä koristaa hieno sana. Todennäköisyys on miltei tiedekieltä joten jos se kertoo mihin jo valmiiksi uskoo kovasti, niin miten se muka voisi olla väärin? Oikea lopputulos ja fiini imago ja muotoilu perustelussa on monille tärkeämpi kuin se, että argumentti olisi oikeasti hyvä, toimiva ja järkevä.

Vilahtavaa solipsismia

"Debates aren't really about evidence, sound logic, and intellectual honesty. They're about bullshitting your way through, having good stage presence, and being tricky."

Nyky-yhteiskunnassa julistusta ja käännyttäistä pidetään lähtökohtaisesti pahana. Myös minä pidän niitä lähtökohtaisesti pahana. Siksi ainakaan minun ei ole juurikaan tullut kiinnitettyä huomiota siihen tosiasiaan, että valtaosa ihmisistä pitää julistusta ja käännyttämistä lähtökohtaisesti pahoina asioina aivan eri syin kuin mitä itse teen.

Tähän liittyen löytyy kuitenkin hyä teksti "Käännyttämisen hyveestä" jossa nostetaan esille se, että valtaosa vastustaa julistusta ja käännyttämistä siksi että nykymaailma on postmoderni ja kulttuurirelativistinen. Itse taas vastustan näitä ilmiöitä siksi että käytännössä ne ovat nimenomaan kulttuurirelativistisia ilmiöitä. "Käännyttämisen hyveestä" esittää että "Melkein kaikki ihmiset näyttävät ajattelevan, että käännyttäminen, oikeassa olemisen pakko ja tuomitseminen ovat pahoja asioita. Julkisessa keskustelussa asia on selvä: ketään ei saa tuomita, vielä vähemmän käännyttää missään nimessä, ja jos jollakin on oikeassa olemisen pakko, tätä tyyppiä pitää välttää." Kuitenkin teksti nojaa siihen että "käännyttäminen, oikeassa olemisen pakko ja tuomitseminen ovat mielestäni hyviä asioita. Eikä pelkästään hyviä asioita, vaan tekisi mieleni sanoa, että jos emme yritä käännyttää muita, emme usko kykyymme tavoittaa totuus, ja jos emme tuomitse pahoja tekoja, niin meissä on jotain vikaa." Artikkeli muistuttaa esimerkiksi (a) moraalista, että "Jos tuomitseminen tarkoittaa moraalisten arvostelmien tekemistä, jokainen ihminen, jolla on moraalisia näkemyksiä, tuomitsee." ja (b) totuudesta, että "On hyvää ja oikein, että ihmiset uskovat asioita, jotka ovat tosia, ja eivät usko asioita, jotka eivät ole tosia."

Olenkin tekstin kanssa juuri samaa mieltä siinä, että kulttuurirelativismi ja postmodernismi ovat totaalisesti etääntyneet totuuden ja etiikan käsitteistä. Ja vaikka alkuperäisessä kulttuurirelativismissa erimielisyyskin oli sallittua, koska tulkinta oli aina sidoksissa lähtökohtiin, on tästä kuitenkin syntynyt yhteiskuntatasolla vieläpä hyvin eriskummallinen väännös jossa tämä tuomitaan ja kielletään. Vaikka kulttuurirelativismi ei välttämättä tarkoita mitään "suvaitsemattomuuden suvaitsemista", on nykykulttuurin postmodernistinen ja kulttuurirelativistinen henki degeneroitunut nimenomaan tämänlaiseksi passiiviseksi nysväämiseksi. Totuus muuttuu tällöin ponnettomaksi "näkökulmaksi" ja etiikka latistuu "henkilökohtaiseksi mieltymykseksi."

Näin ollen voidaankin nostaa esille filosofian historian aamuhämäristä klassinen vastakkainasettelu. Sokrates vs. sofistit. Sofistit olivat poliittisia puhemiehiä joiden taito oli retoriikassa. Heidän keskustelunsa koko henki oli siinä että heillä oli asiakas jolla oli mielipide. Puhuminen taas oli vaikuttamisen keino jolla mahdollisimman moni yritettiin suostutella kannattamaan tätä tiettyä asiaa. Tämän tavoitteen vuoksi kaunopuheiset sofistit yrittivätkin liehakoida ja manipuloida. Ihmisistä tämä silosanaisuus ja kaikkien mahdollisten kantojen tukeminen ja puolustaminen oli kenties miellyttävää, mutta siinä etäännyttiin totuudesta. Sofisti tarjosi näkökulmaa. Sofistit tarjosivat sosiaalista tukea, joka oli itsetuntoa lietsovaa ja suoraan yhteiskunnalliseen valtapeliin linkkiytyvää. Sokrates taas oli ärsyttävä, sillä hän otti asioiden punnitsemisen ytimeen. Sokrates ei hakenut sosiaalista hyväksyntää eikä hänen näkemyksensä viehättänyt vallanpitäjiä koska asenteena jo pelkkä Sokrateen tapa lähestyä asioita oli aina riski.

Sokrateen asenne on tietysti hyvä. Sillä tosiasiassa harkinnalla ja logiikalla on vain yksi arvo. Se kulkee kohti totuutta ja/tai etiikkaa. Siinä missä sofistejen ongelmana on se, että 50% ajasta puolustetaan väärässolevaa, on filosofin harkinta jotain joka punnitsee asiat uusiksi. Koska toinen ei ota opikseen ja toinen ottaa, käy silloin helposti niin että debattia ei synny niistä asioista joista ollaan yksimielisiä. Tämän jälkeenkin debatissa ollaan 50% ajasta väärässä. Mutta se, joka on valmiimpi punnitsemaan ja vaihtamaan mielipiteitään on oikeassa yli 50% ajasta, ja hänen vastapulensa rooli on roikkua alun perin arvotuissa väärässäoloissa, joten debattihetkellä hän on sitten "tasapuolisuuden vuoksi" useammin väärässä. Näin ollen sofisti joka kohtaa filosofin on erimielisyystilanteessa varsin heikoilla.

Tästä minulla on tämänlaiseen liittyvästä solipsismista hupaisa esimerkki. Keskustelin erään ihmisen kanssa, jonka mukaan koko universumi oli tietoinen viimeistä atomia myöten. Hän itse asiassa esitti että kvanttitason ilmiöillä on esitietoisuus koska ne "reagoivat" maailman kanssa esimerkiksi kaksoisrakokokeessa. Hän tulkitsi myös säieteorian ytimen tällä valolla. Kun selitin että eikö hän tässä lähinnä katso mitä maailmassa on, ja määrittele tätä sitten tietoisuudeksi, hän sanoi että oikein muutakaan ei voida tehdä. Minä muistutin, että voi. Voin esimerkiksi ennaltamääritellä että tietoisuus liittyy neuronien toimintaan. Näin kissat olisivat tietoisia mutta pöytä ei. Kriitikosta tämä oli nuiva ja lokeroiva näkemys jossa valmiiksi tiedetään että mitä tietoisuus on. Selitin, että niinhän tuossa toisessakin vaihtoehdossa on määritelty mitä tietoisuus on ja että ennalta tiedetään että maailma myös on tietoinen. ~ Ja että tämä tiivistyy määrittelykysymykseksi. Itse ratkaisin ongelmat "trivialisoimalla" ne. Kaikki ovat yksimielisiä ihmisten tietoisuudesta ja että oikeastaan edes kissan tietoisuudesta ei ole erimielisyyksiä. Muualla onkin sitten kysymys "rajanvetokysymyksistä" jotka perustuvat siihen miten tietoisuus määrittyy. Ja muistutin että jos säieteoriakin muuttuu tietoisuuden ilmentymäksi, muuttuu määritelmänvaihdoksen mukana oikeastaan kaikki ne intentiot ja motiivit joiden vuoksi ajatus tietoisesta universumista olisivat viehättäviä ; Merkitys muuttuu sisällön muuttuessa ja siksi ei voida ajatella että "säieteoriatietoisuudella" maailman tulkitseva ihminen ajattelisi siihen taakse minkäänlaisia "kissatietoisuudelle" ominaisia piirteitä.

Tässä mielessä "käännyttämisen hyve" onkin ongelmissa. Se nimittäin puolustaa enemmänkin erimielisyyden ääneen esittämistä, eli puolustaa suullista argumentatiivista kommunikaatiota. Valitettavasti tämä tarkoittaa sitä että se ei tosiasiassa puolusta ollenkaan sitä minkä esimerkiksi minä käännyttämiseksi tai julistamiseksi määrittelen. ; Tämän huomion jälkeen teksti näyttää peräti omituiselta. Onhan klassinen "fundamentalistitemppu" väittää että julistus ja käännytys on keskustelua. Tässä tukena käytetään joitain analogioita joita julistuksella on esimerkiksi ns. "asiallisen ja tärkeän ja järkevän" argumentaation kanssa. Ja ohittaa tärkeät epäanalogiat. Näin se, mikä erottaa julistuksen argumentaatiosta jää syrjään. Koska eroa ei tehdä, on selvää että julistuksen kriteeriattribuutteja ei tuoda riittävässä määrin esiin. Ja tämä taas tarkoittaa sitä että oikeasti puolustuspuhe ei käsittele ollenkaan julistamista ja käännyttämistä, vaan nimenomaan keskustelua.

Analogiasaivartelulla tämä konseptien kanssa sekoilu vain hämärretään. Argumentaatiota puolustettaessa julistuksen nimellä rakennetaan julistusta kritisoivien näkemyksestä olkiukko sekä rakennetaan keskustelu sivuraiteille vievä red herring. Ja kun strategiaan alkaa nippuuntumaan tällä tavalla argumentaatiovirheitä, on selvää että ei olla kovin laadukkaalla pohjalla.

Toki se, että ero voidaan rakentaa ei vielä tarkoita paljoakaan. Sillä kenties uskonnolliset toimijat harjoittavatkin oikeasti keskustelua. Tällöin olisi leimaavaa kutsua heidän toimintaansa ollenkaan julistukseksi. Aihehan ei itsessään tee keskustelusta julistamista, vaan väärä asenne.

Tämän selventäväksi on hyvä pompahtaa "Filosofian puutarhoihin" jossa käsitellään tällä viikolla Helsingissä tapahtunutta Enqvistin ja Craigin välistä debattia. Kirjoittaja kokee myötähäpeää Craigin argumentaatiosta. Arvio viittaa Enqvistin suuntaan ; "...miten jaksat väsymättä piikitellä meitä filosofeja ja tuoda esiin näkemyksesi siitä että rakas tieteenalani on olennaisilta osin selkeää ajattelua häiritsevää viheliäistä sananvääntelyä. Tänään osallistuin Veritas foorumin järjestämään väittelytilaisuuteen jossa kohtasit professori William Lane Craigin keskustelussa "Can Universe Exist Without a God?". Enkä enää ihmettele asennettasi ollenkaan. Seuraavan kerran teokseesi tarttuessani yritän muistaa, että synkkä käsityksesi filosofeista ja filosofiasta saattaa hyvinkin johtua siitä että olet joutunut enimmäkseen tekemisiin professori Craigin kaltaisten sofistinretaleiden ajattelijoiden kanssa." Pääsyynä oli se, että "Totuutta rakastavalle filosofille vastapuoli on nimittäin aina mahdollinen hyväntekijä: joku joka on valmis näkemään argumentoimisen vaivan koetellakseen uskomuksiani ja vapauttaakseen minut mahdollisista harhakuvitelmistani. Siksi väittelyn vastapuolta tulee aina kohdella kohteliaasti ja mahdollisimman hyväntahtoisesti. Craig sen sijaan oli ylimielinen, omahyväinen, alentuva ja pyrki hallitsemaan keskustelua. Hän valitti surkeasti siitä ettet toiminutkaan hänen odotustensa mukaan etkä lähtenyt keskustelemaan niistä argumenteista joista hän oli valmistautunut keskustelemaan." Craigia toki puolusti "Otto", joka kertoi, että Craig oli vieraileva luennoija. "Minusta on jokseenkin ymmärrettävää ilmaista odottaneensa keskustelukontekstin perusteella, että osallistujalla on debatissa tietty rooli, jossa hän pyrkii tarjoamaan tietyn näkökulman puolesta mahdollisimman vahvan keissin. Tämä on kätevää ihan siitäkin syystä, että molemmat osallistujat ovat hyväksyneet keskustelun otsikon ja valmistelleet perustelunsa tämän pohjalta. Tämä auttaa mm. siihen, että keskustelijat puhuisivat mahdollisimman vähän toistensa ohitse. Debatin konventioihin on tavannut kuulua, että osallistujilta tulisi voida odottaa oman roolinsa mukaista argumentaatiota, sekä vastapuolen argumenttien huomioimista. Jos kyseessä olisi kahvipöytäkeskustelu, tuollaisista valittaminen olisi tietysti naurettavaa."

Kuitenkin on selvää että debattimaailma ei noudata mitään "Ottopojan lakeja";
1: Itse asiassa filosofiassa positivismin murskautumiseen johtavalla tiellä voidaan nostaa esille eräs debatti jossa oli mukana Popper. Wittgenstein oli esittänyt hänelle kutsun jossa oli mukana tehtävänanto. Vierailijan oli esitettävä jonkinlainen filosofinen pulma (puzzle). Popper huomasi tämän, saapui silti paikalle ja esittelikin filosofisen ongelman (problem). Tämä ei tietysti ollenkaan täyttänyt Wittgensteinin tehtävänantoa. Se suorastaan iski kovasti ytimeen ;Wittgensteinin mukaan koko filosofia oli sitä että tartuttiin pulmiin ja vältettiin viimeiseen asti ongelmia. Popper onnistui kuitenkin nostamaan esiin sen, että ongelmia ei voitu välttää ja että filosofia ilman ongelmia ei ollut edes mahdollista.
2: Paul Davies kuvaa "Kultakutrin arvoitus" kirjansa sivulla 199 tapauksen jossa hän oli kehittänyt uuden kulman debattiin matkalla ollessaan taksissa. Koska debatit ateismista ja uskonosta muuttuivat helposti itseääntoistaviksi, Davies näki arvokkaaksi hämmentää keitosta uusilla ideoilla. Hän nostikin esille sen, miten multiversumimaailma sisältää virtuaalimaailmojen riskin. Hän iloitsi siitä että ateistit olivatkin säikähtämisen sijaan ottaneet asian vakavasti ja ottaneet sen osaksi omia mietintöjään. Davies muistuttaakin siitä että oikesti debattien suurin anti on yllättävyydessä. Siinä missä luennointi on sitä että asia esitetään sellaisena kuin sen itse näkee ja muut ovat sidottuja tähän, on debatissa aina yllätysriski. Ja jos osaa jo tilaisuudessa ottaa toisen heittämät ideat vastaan, syntyy kokemus siitä että toinen kokee keskustelun arvokkaana ja on kiinnostunut muustakin kuin omasta navastaan. Ja on se näyte ammattitaidostakin. Vähemmän hyvä, mutta silti ansiokas on myös se, että kohtaamansa asiat käyttää myöhemmin hyväkseen. Esimerkiksi Puolimatkan kanssa debatoineet ovat kieltäytyneet jatkosta huomattuaan että Puolimatka ei muuta esityksiään saamansa kritiikin pohjalta ja tätä kautta syntyy vain junnausta. Sellaiseen on tylsää osallistua koska keskustelukumppanin rooli on vain antaa sulka hattuun. "Tuonkin kanssa on debatoitu, asia on siis vakavasti otettava ja tämäkin on "voitettu"" -hengessä.

Kun kyseessä ei ole väitöskirjanesitystilaisuus tai luentosarja jossa esitetään tietyn kirjan tiettyä argumenttia tietystä kulmasta, vaan käsitellään laajempia alueita ja aiheita (kuten "Voiko Universumi olla olemassa ilman Jumalaa?") on selvää että debatissa ei olla sitouduttu mihinkään tämänlaiseen tiettyyn näkökulmaan. Siksi oli aivan oikein että Enqvist nosti esiin oman näkökulmansa. Itse asiassa jos Craig on niin joustamaton että ei kykene sopeutumaan siihen jos keskustelu etenee yhtään hänen ennaltamääräämiltään raiteilta, on selvää että hänen "ymmärryksensä kosmologiasta" ei ole niin hyvin reflektoitua kuin mitä hänen faninsa mielellään väittävät. Ammattitaito näyttäytyy etenkin näissä livedebateissa nimenomaan niin että luennoijan osaamisesta käytetään vain jäävuorenhuippu. Se, että Craig valittaa että hänen harjoittelustaan jää valtaosa piiloon pitäisi siis olla suorastaan ilmiselviö eikä mikään valittamisen paikka.
1: Asia on tietysti oleellinen, sillä Craig on oikeati tunnettu siitä että hän vaatii vastapuoleltaan "naturalistista tieteen todistamaa selitystä" kun hän itse saa vain leikkiä-saivarrella pelkän logiikan tasolla. Kristityt, myös Craig, käyttää myös mielellään aikaa naturalismin rajoitusten ruotimiseen ja pitää näitä todisteena siitä että luonto ei voi olla naturalistinen. Kun Enqvist nostaa esiin sen että tiede on ihmismielellistä prosessointia, ja rajoitteet ihmismielessä eivät ole todellisuuden rajoitteita, ei voi oikeasti sanoa muuta kuin että "Ihan oikeasti, jotkut filosofit ymmärtävät että logiikka kuvaa myös ihmismielen rakennetta ja on siten yhteismitaton luonnon, kuten kvanttimaailman kanssa." ... "Tunnen itseni suorastaan fiksuksi kun ymmärrän, että ilmiö ja sen tulkinta ovat eri asioita ja että Sinä olet kiinnostunut niistä ilmiöistä." Tosin uskonen että Enqvistin argumentaation takana on myös kokemukset ja tutustumiset Tapio Puolimatkan ajatteluun. Enqvistin argumentaatio iskee "todista, todista tai aukkojen jumala iskee koska mysteeri on oikein peittää nimeämällä sen taakse Jumala jonka ominaisuuksia emme tietysti tutki koska Jumala ei ole sillai naturalistinen" -asennevammojen ytimeen.
2: Itse asiassa Otto, jolla lieneekin takanaan erityisen pitkä historia siitä miten keskustelujärjestelmiä rakennetaan ja arvioidaan väärin viittaakin kahvihuonekeskusteluihin. Kuitenkin juuri siellä on otettava huomioon toisen osaamisen. Argumentit on silloin sitoutettava kommentoijan omaan osaamistasoon, käytettävä pohjaa jonka tämä ymmärtää. Craigia päinvastoin myydään Auktoriteettina isolla A:lla. Tyyppinä joka reflektoi astronomian ja kaikki alat ainakin "sata kertaa paremmin kuin Enqvist". (Väitelause ei ole omani, mutta Otto on nähnyt tämän lauselman eikä kritisoinut sitä eli on varsin perusteltua väittää että hän kannattaa sitä itse täysin sydäminsä.) Kun kerran osaa, ei vaihteleminen voi olla ongelma. Korjausvaatimus kertookin siitä että Craig on nimenomaan inkompetentti, jolta puuttuu osaaminen ja hallinta alueelta jolla hän kivasti PR -kiertueillaan kommentoi suvereenilla auktoriteetilla ja karismallaan.

Itse asiassa Oton vaatimus on huolestuttavampi kuin voisi ensivilkaisulla kenties luulla. Sillä kun esille nostetaan Kraussin debatti Craigin kanssa, nousee esille se, että olennaista oli juuri näkökulmaero Krauss itse kuvaa argumentaation ratkaisemista seuraavalla tavalla "As I stressed at the time, I did not come to debate the existence of God, but rather to debate about evidence for the existence of God. I also wanted to demonstrate the need for nuance, to explain how these issues are far more complex than Craig, in his simplistic view of the world, makes them out to be."

Tämän muistuttaminen oli itse asiassa oleellisen tärkeää. Craighan esimerkiksi käytti Bayesin kaavaa tavalla jolla sitä ei voi perustellusti käyttää ; Craig oli rationalisti ja piilo-oletti todennäköisyydet (=ennaltapäätti että Jumala on todennäköisempi tietyin ehdoin jotka hän tiesi jo ennen laskelman alkua pitävän paikkansa tai jotka hän peräti oletti pitävän paikkaansa). Bayesin kaavaa ei kuitenkaan voi valitettavasti käyttää näin "Craig began with an attempt to demonstrate his scientific and mathematical credentials by writing a rather meaningless equation on this first slide, which he then argued would be the basis for his 'evidence'. The equation, in words said that if the probability, given the data, gave one a greater than 50% likelihood for God's existence, then this was evidence. He even presented this as a pseudo- Bayesian Argument. The problem is that using mathematical probabilities in this fashion ONLY makes sense if you have a well defined probability measure, and if one can check that the conclusions one draws are not sensitive to one's priors. He did not explain this at all, nor do I think he understood it when I tried to explain it to him."

Craigia kuitenkin puolustetaan selittämällä, että jos evidentialistinen lähtökohta otetaan käyttöön, on voitto suoraan seurausta näistä peruslähtökohdista. Craigin lähtökohtien kerrotaan olevan toisenlaiset. Ja esitetään suorastaan, että kun tilanne on tämä, niin miksi ihmeessä Craig pitäisi pakottaa ottamaan tämä lähtökohta huomioon! "I know, just as you do, that it is impossible to prove by scientific means alone, therefore, if the only tools you will allow me to use are the tools of science, then I have lost before starting. Like you, I win all the arguments where I get to chose the parameters." Että asiaa olisi lähestyttäävä sisäisen koherenssin kautta ; Toki argumentti on itse asiassa Kraussin sisäisen logiikankin kannalta oleellinen. Sillä jos puhutaan evidentialistisesta lähestymistavasta, koko pointti on siinä että "Yes there is a possibility that there is a God, he just doesn't believe it so." Craig määrittelee jumalaa ja argumentoi tämän puolesta tavalla joka tekee siitä lähinnä yhden mahdollisuuden. Koko pointti on kuitenkin siinä, onko Jumala todella tieteen valossa uskottava hypoteesi vai ei.

Se, mitä tässä Craigin puolustuksessa tulee kuitenkin esiin on se, että jopa tiukan linjan kreationistit ovat nykyään "näkökulmaihmisiä". Kun varhainen kreationismi oli nimenomaan sitä että evoluutio oli objektiivisesti ja luonnontieteellisesti väärin ja kreationismi luonnontieteellisesti ja objektiivisesti oikein, on keskustelu muuttunut - osittain toki Intelligent Designin vaikutuksesta - siihen suuntaan että se esittää että kysymys on "samat havainnot, eri tulkinnat" -tilanteesta. Tämä taas palauttaa meidät takaisin siihen mikä oli julistuksellisuudessa huomattavaa. Kreationismi oli alkujaan "uskovainen joka uskoi olevansa Sokrates". Nykyään he "tunnustavat ääneen olevansa sofisteja." Tämä tarkoittaa sitä että totuus ja etiikka ovat muuttuneet presuppositionistiseksi.

Kreationistit haluavat ja vaativat että keskustelua lähestytään heidän premisseidensä kautta eikä muutoin. Itse asiassa esimerkiksi "Oton" vaatimukset Enqvistin sanomisia ja lähestymistapoja kohtaan olivat suoranaisesti todisteita siitä että tämänlaista asennetta löytyy uskovaisten parista. He siis tunnustavat että kysymys on näkemyksistä ja maailmankuvista ja vaativat että kun heidän kanssaan keskustellaan, ei saa olla "erimielinen premisseistä" koska se on tyhjää. Ja että päin vastoin kun puhuu Craigin kaltaisen henkilön kanssa, olisi pakko lähestyä asioita vain ja ainoastaan Craigin määritelmien kautta. Ja että tämä on debattien henki. Tämän vaatimuksen totteleminen valitettavasti muuttaa keskustelun yksisuuntaiseksi sofistiseksi julistamiseksi. Enqvistin pitää siis alistua Craigin määritelmiin ja muut näkökulmat täytyy kieltää. Niitä ei voi ottaa esille kun aiheena on universumin syntyä muistuttava aihe. Tämä on hyvin valaisevaa, kun muistetaan se puhe vainosta ja näkökulmien kunnioittamisesta jota "Otto" itse onkin hyvin usein jaksanut tuoda esiin ja josta hän on puhunut.
1: Valitettavasti samalla logiikalla pöytä muuttuu ehdottomasti tietoiseksi olennoksi. Ja valitettavasti voimme muistuttaa että jos on totuuskriteeri, kieltää jotain asioita epätosina. Näin ollen käännyttämisen hyvyys -artikkeli kertookin itse asiassa sen, että Otto on vihainen siitä että "naturalisteilla" on laatuvaatimuksia!

Tästä saa tietysti hyvän esimerkin kun muistelee että Craigin perustelu Pahan ongelmaan on ilmiselvästi sellainen, että esimekriksi "Raamatun" Jumalan komentamien kansanmurhien oletetaan olevan "valkoisia" ja sitten yritetään selittää miksi se on valkoista. Näin kysymys ei enää ole siitä onko maailma "musta" vai "valkoinen" vaan yksinkertaisesti keskustelu on muuttunut sosiaaliseksi valtapeliksi ja politikoinniksi. Craig yksinkertaisesti on yhtä luottava Jumalan kuin koirien olemassaoloon ; Craigin ongelmana on se, että koirailmiö voidaan selkeästi määrittää, havaita ja mitata. Toisin kuin Jumalakonsepti. Tämä epäanalogia tekee hänen argumentaatiostaan huonompaa kuin haluamme oikein missään tunnustaa.

Oma argumentaationi rakentuu nimenomaan sen varaan että Jumalan olemassaolotodistukset ovat maailmankuvariippuvaisia. Näin niitä ei ole yleispätevästi todistettu. Jumalan olemassaolo on siksi hieman kuin pöydän tietoisuus ; Joku voi argumentoida silmät korvat päästään määrittelemällä että näin on. Minua ei kiinnosta pätkääkään, koska tämänlainen lähestymistapa trivialisoi koko ongelman ; Kissan tietoisuus on silti järkevämpi ja rationaalisempi, koska se on relevanttien ja koeteltavien tietoisuusmääritelmien mukaan "joka tapauksessa tietoista" (myös sen mukaan jolla pöytäkin on tietoinen.). Minä rakastan totuutta. Siksi fundamentalistien harjoittama maailmankuvallisuuden tunnustaminen on tunnustus siitä että agnostismi on ainut järkevä ratkaisu Jumalakysymykseen. Ja se, että he muuttavat "todistamistasolta/tietämistasoilta" "näkökulma/mahdollisuustasolle" on tunnustus siitä että he eivät kestä emotionaalis-sosiaalista iskua joka tästä tunnustuksesta seuraa.

Maailmankuvallisuus tunnustaa että uskovaiset eivät nomenomaan keskustele, vaan tarjoavat presuppositionismia, vilahtavaa solipsismia. He ovat sofisteja joilla on enemmän oikeudessa sosiaalista kannattajien puolelleen voittamista koskeva case, kuin totuutta tavoitteleva ote. He julistavat. Ja kyllä. Tässä julistamisessa ja käänyttämisessä ei ole mitään niitä positiviisia piirteitä joita alkuun laittamani linkki ansiokkaasti toi esiin. ~ Sen sijaan paljastuukin nimenomaan se, että nykyajan teologia on jopa fundamentalistisimmillaan postmodernia totuudesta ja etiikasta etääntymistä. Jotain jossa ennalta päätetään että jokin on eettistä tai ei ole ja sitten pelataan sen mukaan. Jokin jossa totuus on lähtökohtakysymys ja loppu on sitä että "hyvällä itsetunnolla" (~lue narsistisella egolla) kierretään ihmisille huutamassa tätä omaa näkökulmaa välittämättä pätkääkään näistä muista.

Koska olen debatoinut uskovaisten kanssa vain "aivan helvetin paljon" onkin oloni tältä osin itse asiassa sellainen että en ota lähestyvää uskonmiestä "filosofian puutarhan" tapaan minään "potentiaalisena hyväntekijänä". Sen sijaan asenteeni on hieman kuin sillä Zenmestarilla joka löi uppiniskaista ja oppimatonta oppilastaan kepillä päähän. Oppilas valitti sitä että hän ei ollut vielä tehnyt mitään väärin. Zenmestari kysyi että miksi hänen tarvitsisi odottaa.

Kun on käynyt riittävän määrän debatteja, tajuaa (a) Sen minkä Paul Davieskin on huomannut. Eli että keskustelu junnautuu kliseisille radoille jotka eivät opeta yhtään mitään uutta. Näin ollen syntyvät keskustelut ovat sisällöltään sellaisia kuin olisit jo käynyt ne. Kun uutta ei tule, ei voi tapahtua oppimista ja näkemysten punninnan kautta tapahtuvaa mielipiteenmuuttumistakaan. (b) Sen mikä herätti "filosofian puutarhoissa", eli että nuiva suhtautuminen selittyy sillä että kokemusmaailma filosofeista/teologeista koostuu Craigin kaltaisella asenteella liikkuvista uskonmiehistä. (Onko olemassa muunlaisia, en ole tavannut. Palaa tässä kohden kohtaan a ~ Todellakin. Miksi minun tarvitsisi odottaa?

---

Kirjoittaja olisi muutoin tullut kuuntelemaan Craig vs. Enqvist -debattia, mutta hänellä oli tärkeämpää ja järkevämpää tekemistä. Hänen täytyi valitettavasti juuri samanaikaisesti harjoittaa obsessiivista masturbointia kotonaan.

Ehdollista todennäköisyyttä vain ehdoilla

Apologetiikan ystävät ovat usein pahastuneet minulle, koska en pidä siitä tavasta jolla he käyttävät Bayesin kaavaa. Olen paatunut frekvenssitodennäköisyyden kannattaja, joten usein keskustelu vääntyy näiden näkemysten väliseen eroon. Usein tässä on perusongelmana se, että he kannattavat Bayesilaista todennäköisyyttä ehdoitta. Sillä kun sen käyttöä hyväksytään jossain, niin he haluaisivat hyväksyä sen kaikkialla.

Sitäpaitsi valtaosa heidän esittämistä laskelmistaan ovat jollain tavalla Bayesin kaavaa soveltavia. Swinburne käyttää sitä. Plantinga käyttää sitä. Unwin käyttää sitä. Ja tätä kautta on ymmärrettävää että heillä on emotionaalinen side kaavaan. Ja toisaalta - juuri tämä voitaisiin vastaavasti nähdä emotionaaliseksi siteeksi olla hyväksymättä sitä. ~ Itse asiassa yleinen vasta-argumentaatio onkin perustunut siihen että ennaltapäättäisin jonkin asian epätodennäköiseksi tai todennäköiseksi. Näin arvioni olisi maailmankuvallinen. Apologetiikot ovat siis kertoneet että ei saa määritellä asioita epätodennäköiseksi ja todennäköiseksi suoraan määrittelemällä ne ikään kuin mielivaltaisesti etukäteen a priori erisuuruisiksi esimerkiksi kieltämällä ihmeet irrationaalisiksi suoralta kädeltä. He korostavat että on hyvä katsoa todistusaineistoa ja antaa reilu mahdollisuus. Tämä on avomielisyyttä, ja sitä mitä käsitän heidän tarkoittavan avomielisyydellä näissä argumenteissa.

Tosin avomielisyyttä kaivataan myös siinä, että heidän perusmetodologiansa sisältää usein jonkinlaisen presuppositionaaliseen kehään perustuvan tutkimusstrategian jossa korostetaan havaintojen mukanaoloa. Ja he haluavat korostaa että tämä on tieteen tekemisen metodologia. Tästä strategiasta hyvän esimerkin saanee Myersin talteenottamasta kreationistisen tieteentekemisen kaavasta. Siinä ideana on se, että "Raamattu" tekee falsifioitavissa olevia tieteellisiä väitteitä. Näin ollen ensin tehdään Pyhän Kirjan tekstianalyysiä jotta saadaan selville mitä nämä kannanotot ovat. Tässä apuna käytetään esimerkiksi. Näin saadaan uskottava ja mahdollinen Raamatun kirjaimellinen Totuus. Sitten katsotaan havaintoja ja jos konflikti nousee, niin siinä tapauksessa (a) päätellään joko niin että dataa ei ole tarpeeksi, eli havaintoja tarvitaan lisää tai sitten jos tämä tie menee umpeen niin (b) mietitään että Raamatuntulkinnassa on tehty virhe ja palataan uudelleen tulkintatasolle. Tässä Raamattua ei tietysti koskaan kumota, mutta sen tulkitsemisesta tulee yhä faktojen kanssa yhteensopivampaa. Myers moittii tätä siitä että ensin oletetaan että kristillisyys on falsifioitavissa jos maialma olisi vaikkapa yli 10 000 vuotta vanha. Ja jos tiedemaailma sanoo että maa on vanhempi, niin silloin tiede sovitetaan dogmaan tai sitten tulkinnassa ei luovuta Raamatun totuudesta. Myers moittiikin tätä siitä että se on mukafalsifioitavissa "It's not really falsifiable if you’re going to automatically reject any evidence that falsifies it, is it." Kreationistit pitävät juuri tämänlaista julmana ja korostavat että tieto tarkentuu ja että Tulkinta on, paitsi yhteensopiva havaintoaineiston kanssa, niin myös sellainen että siitä tulee ajan mittaan spesifimpi. Tämä strategiavalinta on tärkeä, koska se on - kenties hieman yllättäen, mutta kuten tässä tekstissä selviää myöhemmin myös - olennaisesti yhdessä tässä käsitellyn aiheen kanssa.

Koska otan ihmiset vakavammin kuin mehukkaan verevistä sanoistani voisi kenties luulla, tarvitsen ehdottomasti, molemmanpuolisen epäkunnioituksen murtamiseksi ja sen yhdensuuntaiseksi muuttamiseksi, hyvän selityksen. Siksi päätinkin kirjoittaa tämän argumentin, joka perustuu pelkän Bayesin kaavan hyväksymiseen ja sitä kautta ponnistamiseen. Ja sen kautta näytän miksi (a) minä en pidä tästä kaavasta ja (b) jos pitäisin tästä kaavasta, olisin suorastaan velvoitettu ateismiin. (Luvassa on myös tieteenfilosofiaa.)

Bayesilaisen todennäköisyyden käyttö ateismin verukkeena:

Bayesin kaava perustuu ehdolliseen todennäköisyyteen. Kaava kuvataan muodossa P(BIA) = [P(AIB) * P(B)] / P(A) jossa P(A) on A:n a priori -mahdollisuus "riippumatta havainnoista". P(AIB) taas on A:n a posteriorinen todennäköisyys B:llä tapahtuen. P(BIA) taas on B:n mahdollisuus ehdolla A. Ja P(B) on apriorinen todennäköisyys B:lle. Tästä on tietysti hienompiakin liitoksia erilaisiin todennäköisyysarvioihin. Ja niiden käyttäminen on tullut uskontotieteilijöille, apologeetikoille ja miksei naturalisteillekin tutuksi.

Esimerkkinä tämäntapaisesta perusteluavaruudsta löytyy Mollerin artikkelista "a simple argument against design". Siinä perusargumentti on hyvin yksinkertainen. (1) Ehdollinen todennäköisyys on hyvä väline jolla voidaan selvittää asioita "We can conceive of the debate about design in terms of likelihoods: what we care about is the relationship ofP(EIH1) to P(EIH2)." (2) Jumala kuvataan kaikkikykyisenä, kun taas evoluutio on rajoitetumpaa. Näin ollen Jumala voi tehdä vapaammin asioita kun taas evoluutio ja luonnonvalinta ovat sidottuja paljon tiukempaan vaihtoehtokirjoon "God, as traditionally conceived, had many more options by which to bring about life as we observe it than were available to natural selection." ja (3) näiden yhdistelmänä voidaan havaita että "utterly mundane features of the world, like that the earth is old, are actually powerful evidence that the world was not designed, since that outcome was optional on H2 but nearly inevitable on H1" Ja että kombinoimalla erilaisia tämänlaisia tilanteita syntyy ikään kuin kumulatiivinen argumentti, joka sitten on lopulta hyvinkin vakuuttava. "Perhaps none of these points is individually impressive. But together they seem to generate an important challenge to the view that life was designed."

Jokainen joka on tutustunut teologian "kumultaviitiseen argumenttiin" saa tästä tietysti jonkinlaisia kiksejä. Ajattelutapa on ilmiselvästi hyvin samantapainen. Tosin sillä erolla että esimerkiksi kysymys maapallon iästä on hyvin konkreettinen ja taatusti luonnontieteellinen asia. Teologit taas vääntävät mielipiteitä äärettömyyksien filosofiasta joiden tulokset ovat abstraktimpia ja enemmänkin "filosofisia makuasioita". Tämän argumentin ydin iskee muutoinkin valtavaan määrään teologisia argumentteja eikä siinä ole mukana sellaisia asioita jotka yleensä koetaan ateistisiksi asennevammoiksi. ~ Teologit rakastavat sitä että riittäisi että suunnittelu on yhteensopiva aineiston kanssa. (compatible). Tässä argumentissa ei kumota sitä että Jumala ei voisi tehdä asioita, jolloin kaikki "Good make sense" -teemaiset argumentit tulee käsiteltyä huonoiksi. Argumentaatio olettaa että Jumala voisikin aikaansaada näitä asioita. Tämä argumentti yksinkertaisesti perustuu siihen että "The core of the simple argument is that God had more options available to Him than did natural selection" ja tämä vaikuttaa siihen että evoluutio ennustaa tietynlaisempaa tilaa, joten näiden huomaaminen on spesifiyttä. Näin ollen ei riidellä siitä onko Jumala voi olla -tasolla yhteensopiva (compatible) vaan katsotaan pelkkää todennäköisyyttä (propability) Ja tämän ytimessä on yksinkertainen kaava "Bayes' theorem says:P(H1IE)=P(H1)P(EIH1)/P(H1)P(EIH1)+P(H2)P(EIH2)." - Ja samalla huomioidaan se, että tavallisesti uskovaisia järkyttää se, että ateistit nähdään rienaavina koska kuvaavat esimerkiksi tiettyjä elimiä kamalan huonosti toimiviksi. "the argument doesn't need to rely on strong assumptions other arguments must make, for instance appeals to vestigial organs or alleged examples of imperfect design."

Argumentin kannalta spesifiys riittää koska se liittyy olennaisesti A niin B -tyylisiin kohtiin. Itse asiassa jos tämä kohta otetaan pois, niin jäljelle jäisi vain se kammottava kohta jota apologetiikat selittävät maailmankuvallisen dogmaattisuuden kohdalla selittäessään että ateistit/naturalistit/ketkä tahansa heidän kanssaan erimieliset vain määrittelevät apriorisesti. Argumentti nojaa siis siihen että tämänlainen apriorisuus ohitetaan ja katsotaan pelkästään näitä toisistaan riippuvia todennäköisyyksiä. Kun nämä otetaan kaavaan mukaan, lopputulos todennäköisyysarviossa painottuu. Ja näillä ehdoilla ateisti todistaa Bayesin kaavalla että Suunnittelija on Se epätodennäköisempi selitys.

Tieteenfilosofina olen tämänlaisia argumentteja vastaan.

Koska olen nyt saanut kaikkien kiinnostuksen heräämään (ja ateistien into sammui tuohon otsikkoon) voin selittää miksi en pidä Bayesin kaavasta in first place. Syy on itse asiassa tavallaan jo yllä kuvatussa. Bayesin kaavassa on nimittäin kaksi osaa. On mielivaltainen maailmankuvallinen osa jossa määritetään apriorinen todennäköisyys. Ja sitten on aposteriorinen osa joka on sidottavissa mainiosti aineistoon, kuten tieteeseen. Mutta tämä tekee sen tavalla jossa korostetaan helposti pelkästään teorian ennusvoimaa ja spesifiyttä. Tästä sitten tehdään sama kuin teorian todennäköisyys.

Olen toki tieteenfilosofina sitä mieltä että mallintaminen on olennaista. Ja että teorialla täytyy olla ns. selitysarvoa ja ennustusvoimaa. Mutta en pidä tätä yksinään "koko totuutena". Bayesin kaavassa on nimittäin spesifiyden takana omituisia ongelmia. Ne tulevat hyvin esiin erilaisten salaliittoteorioiden mukana. Sillä salaliittoteorioissa on usein mukana "yleisen epämääräisen salaliiton" sijasta aineistoa joka sovitetaan havaintoaineistoon. - Näin ollen salaliittoteoreetikko voi sitoa tulkintoja aineistoon siten että vaikka salaliitto itsessään on ympäripyöreä, niin tulkintamyllyn pyörittämisen jälkeen salaliittolaiset ovatkin osa illuminatia joka tavoittelee maailmanherruutta kontrolloimalla luonnonvoimia. Tämänlaisilla näkemyksillä on yllättävän spesifi luonne. Ja ne usein referoivat johonkin olemassaolevaan. Näin salaliittoteoreetikko voi vaikka sitoa teoriansa kaikkiin erilaisiin luonnonkatastrofeihin. Nämä ovat toistuva luonnonilmiö, joten näihin sitominen tekee ennusteista "omituisella tavalla spesifin". Ja itse asiassa juuri tämä lienee se, joka viehättää salaliittoteoreetikkoja näissä teorioissaan.

Ja esimerkiksi Plantingan ajatus Jumalan tietynlaisesta luonteesta voidaan nähdä juuri vastaavanlaisen myllytyksen tuotos. Mutta tämä ei ole tämän jutun kannalta olennaista ydintä, vaan vinoileva huomautus. Jumala voisi olla minkälainen tahansa apriorisesti, mutta Plantinga selittää että Kristittyjen Jumalan on oltava juuri tietynlainen ja hän spesifioi tätä kautta Jumalan luonnetta, ei suinkaan sen mukaan mitä tiedämme Jumalasta, vaan sitä kautta mitä tiedämme maailmasta. Ja aivan ehdottomasti tämä strategia sopii 1:1 yhteen Myersin esiinnostaman kreationistisen tutkimuskehän luonteeseen.

Konsilienssikeskeisessä maailmassa noustaankin vielä tätä ylemmäs. Siinä nimittäin vaadittaisiin tutkimusohjelmaa joka liittyy näihin eroihin. Näin vastakkain onkin illuminatin maailmantuhokoneen löytäminen. - Jos tornadoalue USA:ssa on illuminatin tornadokoneen kokeilupaikka, niin etsikää se fucking masiina sieltä vaikka asevoimin! Silläaikaa "naturalistiset meteorologit" yrittävät saada havaintoja pilvistä ja matalapaineista. Tämä tekee selväksi sen, että vaikka onkin kiistämättä parannus että compatible -tason saivarteluista noustaan propabilityn todennäköisyysarviointiin, ei saisi tarttua pelkkään ennustusten spesifiyteen vaan arvioitava sitä miten tutkimusohjelmallisesti hedelmällinen näkemys on.

Ja tämä, hyvät herrat, on syy sille miksi en ole ateisti. (Eli miksi en luota Bayesin kaavaa, Swinburneen, Plantingaan tai Unwiniin.) Nähdäkseni ateismi ja teologia ovat aika vähän tutkineet ilmiöiden olemassaoloja. Ovat kiinnostuneempia lähinnä evoluutioon ja muihin luonnonilmiöihin liittyvistä tuloksista, jotka sitten yrittävät joko omia nämä teoriat ja kiittää niiden ansioista itseään. Tai kiistää ja kritisoida näitä näkemyksiä ja sitten kompata itseään tästä. Vaikka asiat eivät mitenkään olennaisesti edes liity toisiinsa.

Kaavoitusalueella on ruuhkaa

En ole tässä blogissani hirveästi kommentoinut Richard Swinburnen argumentteja. Häneen kuitenkin usein viitataan, ja nimi on taatusti uskovaisten piirien kanssa tekemisissä olleille tuttu.

Toki syynä tähän laiminlyöntiin on ollut se, että:
1: Tosiasiassa en ole kohdannut siihen että Swinburnen argumentteja olisi käytetty. Pikemminkin viitataan siihen että Swinburnella on argumentti joka on matemaattinen. Joskus mainitaan nimeltä Bayesin kaava. Mutta tätä argumenttia ei esitellä. Tämä johtuu siitä että valtaosa keskustelevistakin uskovaisista on varsin laiskaa. He tykkäävät delegoida ; Heille näyttää usein riittävän argumentiksi name drop ; Se, että joku akateemisen tittelin omaava henkilö on sanonut jotain Jumalan puolesta on pääasia. Argumentin sisältö ja sen ymmärtäminen saati argumentin oikeellisuus on sen sijaan heille vähemmän kiinnostavaa. Näin ollen jäljelle jää usein vain auktoriteettiin vetoaminen, jossa mainitaan nimi ja sitten vaan luotetaan tähän koska hänellä on mainetta ja hän on tehnyt kirjoja. Pahat kielet sanovat että syynä on se, että uskovaiset eivät osaa ; He vain hämääntyvät teknohöpinän edessä. Itse positiivisena ihmisenä ajattelen samastumiskokemuksen kautta ja viittaan siihen että mahdollisuus on ihan laiskuudessa. On ymmärrettävää jos on fiksu eikä kunnioita minua, eikä siksi jaksa argumentoida ja vääntää asiasta. Itseen kohdistuva kusipäinen halveksunta on helpompi tunnetila sietää kuin ajatus ignoraatio-tyhmyydestä.
2: Matematiikka on itsessään abstraktio, joten matemaattinen todistaminen on itsessään jokin joka ei ole kiinnitetty epistemologiaan. Tässä mielessä puhtaasti matemaattinen lauseke ei välttämättä kerro mitään todellisuudesta. Matemaattinen todistus ilman sitomista tieteeseen ei ole minusta yksinkertaisesti kovin kiinnostavaa sellaisenaan.
3: Kokemukseni mukaan todennäköisyyslaskelma jumalatodistuksessa on samaa kuin epäonnistunut mielivaltainen kikkailu. Tässä on yleensä kahdentyyppisiä virheitä. (1) Kaavaan heitetään mielivaltaiset todennäköisyydet. Bayesin kaavassahan ongelmana on se, että se selittää konseptina sen, miten premissit ovat sidoksissa johtopäätökseen. Siksi kaavasta saadaan ulos ihmeellisiäkin tuloksia. (2) Tai sitten laskelmissa ohitetaan maailman kontingentti luonne, ja luonto näytetään determinismiin pakotettuna. Nämä päätelmät ovat niin typeriä & toistuvia, että en oikeastaan jaksa nähdä vaivaa ennen kuin joku osoittaa että heidän argumenttinsa ylittää tämän "tyhmyyden absoluuttisen nollapisteen".
4: Olen kuitenkin painottunut Intelligent Design -tyyppiseen ajattelun tutustumiseen, joten todennäköisyyslaskelmat jotka ovat todella Jumalatodistuksia eivätkä pelkkää denialistista epävarmuudenkylvöä niiden päälle joista ei pidetä - joka taas on minimitaso jotta asiaa voidaan kutsua Jumalatodistukseksi in first place - on aina tehtävä jonkinlainen kalkulaatio joka vaatii sen, että määritellään ja sanotaan jotain tästä Jumala-Suunnittelijasta. Näin ollen ID -argumentaatio olisi suoraan ristiriidassa näiden arvioiden kanssa ; Yksinkertaisesti voidakseen ottaa lähtötilaksi Pr(eIh&k) jossa h on teismiä, täytyy h:n sisältöä määritellä ennen kuin arvio voidaan todella tehdä. (Tämä toki sotii myös monia transsendentteja Jumalakäsityksiä vastaan, mutta tämä ei ole tässä nyt niin oleellista.)

Kuitenkin tosiasia on, että Swinburnen laskelmat on hyvä miettiä. Swinburnen perusideana on se, että hän yrittää arvioida Jumalauskon rationaalisuuden todennäköisyyttä. Hän haluaa luonnollisesti saada arviolle suuren luvun. Koska jos Jumalan todennäköisyys on 0.01 (1%) se tuskin estää ihmistä uskomasta, mutta tämänlaisella pienellä todennäköisyydellä ei olisi käännyttämisvoimaa. Suurella todennäköisyydellä voidaan vedota että Jumala on todennäköisempi kun vaihtoehtonsa, jolloin Jumalauskosta tulee paitsi jotain johon voi uskoa, myös likimain sama asia kuin velvollisuus. (1% arviolla olisi itse asiassa likimain älyllinen velvollisuus olla ateisti.)

Tässä Swinburne käyttää Bayesin kaavaa, jossa h on teismin todennäköisyys ja jossa e on tietty empirinen aineisto ja k on taustallaolevien oletuksien näyttö. Näin syntyy kaava ; Pr(hIe&k) = Pr(eIh&k) Pr(hIk) / Pr(eIk) Tämä lähtökohta ei tietysti ole ollenkaan huono, kunhan e ei ole mielivaltainen vaan asiaankuuluvat asiat. Ja niiden kokoluokat on arvioitu niin että niitä ei ole vain valittu.
-> Tämän jälkeen Swinburne arvioi että kaavassa Pr(eIh&k) = 0.5.
-> Sitten Swinburne ottaa ytimeksi h:n ja e:n luontaisen todennäköisyyden /(intrinsic probability) joka yksinkertaisesti tarkoittaa todennäköisyyttä joka on riippumaton siitä mitä ihmiset tietävät, uskovat tai havaitsevat tai muistavat. Swinburnen mukaan h:n todennäköisyys ja Pr(hIk) on paljon suurempi kuin vastaava e tai Pr(eIk). Hänen mukaansa h on yksinkertaisempi ja että yksinkertaisemmalla hypoteesilla on suurempi todennäköisyys. (Jostain syystä ID:n kannattajat eivät kritisoi Swinburnea koskaan tästä ratkaisusta, vaan moni heistä kunnioittaa valtavasti tätä päättelyketjua. Vaikka kun muistamme miten he vastustavat tämänlaista priorisointia ennakko-oletuksien täyttämäksi esimerkiksi Humen ihmeiden kohdalla. Tämän valossa minun täytyy tietysti olla varovainen jos kiistän Swinburnen tulokset. Kasvatan tässä siis itseeni kohdistuvia panoksia. Mutta mitäpä sitä ei tekisi jos samalla saa huomautella muita...)
-> Loppupäätelmä on, että Jumala on yksinkertainen, kun taas evidenssiaineisto on kompleksista. Jos luvut olisivat toisinpäin, kompleksilla yritettäisiin selittää yksinkertaista, joka tekisi Jumalasta huonon selityksen. Näin päin on siksi ymmärrettävää että argumenttia käytetään nimellä "Jumalatodistus" ; Jos yksinkertainen selittää kompleksista, on tieteellisen selittämisen kannalta hyvä asia. Kunhan vaan oletetaan todennäköisyys ja kompleksisuus ovat "nuoralla toisiinsa sidottuja" ; Todennäköinen on yksinkertaista ja yksinkertainen todennäköistä. Ja tässä kohden "ei pitäisi olla hirveästi nokan koputtamista".

Tämä ei, kenties hieman yllättäen, näytä ollenkaan hassummalta tavalta laskeskella. Swinburne selvästi kiertää kaikki ne naurettavat virheet joihin viittasin aiemmin. Tämä kertoo siitä että kannustan ihmisiä jatkossa argumentoimaan aidosti sen sijaan että viittaavat epämääräisesti konsepteihin joiden väärinkäyttö ja raiskaaminen ovat olleet tylsistymiseen asti toistuvia käytänteitä. Sillä joskus konsepteja voidaan käyttää periaatteessa hyvin. Olo tuntuu peräti luottavaiselta. Kunnes muistaa sen tärkeän varoituksen.
Mutta valitettavasti Swinburnen kriitikot ovat seuloneet hänen argumenttejaan tarkemmin;

Esimerkiksi entinen apologeetta (käännynnäinen) Jeremy Gwiazda on arvioinut hänen laskelmiaan. Hän arvioi Swinburnen kompleksisuutta. Hän ottaa arviossaan esiin useamman vaihtoehtoisen todennäköisyyden jotka ovat samaa mallia kuin Swinburnella. (intrinsic probability) Tässä konseptissa kuitenkin vertaillaan eri teorioiden todennäköisyyksiä ja näin saadaan erilainen kompleksisuusarvio(complexity quotient) jota käytetään yleisesti kun vertaillaan miten mutkikkaita teoriat ovat verrattuna toisiinsa. Tässä spesifit teoriat ovat yleisesti ottaen epätodennäköisempiä kuin ylimalkaisemmat ja moniosaiset teoriat ovat kompleksisempia kuin yksiosaiset. Kun vertailu tiivistyy, saadaan tuloksia joita voidaan modifioida mukaan Swinburnenkin käyttämään kaavaan Pr (hIe&k) = Pr(eIh&k) Pr(hIk) / Pr (eIk). Koska kaikkien todennäköisyyksien arvo on 0 ja 1 välillä. Tämä tarkoittaa sitä että maksimiarvo kummallakin puolella on korkeintaan 1. Jos Pr(eIh&k) = ½ seuraa siitä että 1 ≥ ½*Pr(hIk)/Pr(eIk). Kun yhtälö sievennetään (molemmat puolet *2 jolloin yhtälön suhdeluvut pysyvät samoina) on lopputulos Pr(hIk)/Pr(eIk)≤2

Tämä käsittelytapa johtaa siihen että Jumala olisi 2 kertaa kompleksisempi ja epätodennäköisempi kuin se todistusaineisto jota Swinburne haluaisi todistaa. Jumala ei siis olisi selitys vaan jokin johon viittaaminen suurentaisi arvoitusta sen sijaan että vastaisi siihen. Tämä arvio johtaa siihen että Swinburnen puheessa kompleksiisuus ja yksinkertaisuus näyttävät pikemminkin mielivaltaisilta sanoilta. Kun jotain puolet mutkikkaampaa selitetään mutkikkaaksi ja tätä kompleksisempaa Jumalaa pidetään yksinkertaisena, on selvää että argumentissa on vakavia vikoja.

On oikeastaan ikävää että en ole oikein matemaattisen abstraktin todistamisen ystävä. Sillä näillä tuloksin olisin velvollinen olemaan ateisti. Mutta koska arvioinnissa on "vain arvattu se 0.5", niin olisin halukas olemaan vetämättä tämänlaisia johtopäätöksiä liian pikaisesti.

Asiaa ei tietysti auta sekään, että Swinburnen eräs avainväitteistä on että h eli todennäköisyys (intrinsic probability) teismille Pr(hIk) on suuri koska Jumala on yksinkertaisin mahdollinen olento ja perustelee tätä sillä että Jumala määritelmällisesti pitää sisällään ominaisuuksia jotka ovat suuruudeltaan äärettömiä. Swinburnen mukaan esimerkiksi Jumalan vapaus, tieto ja mahto ovat äärettömiä. Swinburne vetoaa tässä voimakkaasti siihen että sekä nollat että äärettömät ovat luonteeltaan yksinkertaisia, kun taas suuret luvut ovat kompleksisia. Gwiazda on peräti argumentoinut että ainakin fysiikassa äärettömien tunkeminen on ollut fyysikoista usein todiste siitä että kaavassa on jotain piilotettuja mutkikkuuksia. Näin Swinburnen laskelmat nojaavat muihinkin kannaottoihin jotka ovat kaikkea muuta kuin yksiselitteisiä. Kaikkivoipaisuuden äärettömyys voi siksi olla varsin perustellusti yksinkertaisuuden sijaan kompelsinen rasite joka tarkoittaa samaa kuin äärettömän suuri kompleksisuus ja epätodennäköisyys. Tämä vaihtoehto johtaa tietysti vielä pienempään todennäköisyyteen kuin tuossa yllä mainittu. Tuossa yllämainittuun päästään siis lähinnä ns. filosofisen armeliaisuuden kautta. (Itse en ole edes kovin halukas antamaan tilaa tämänlaisille.)