Juuri sinä, valittu

Saduissa kerrotaan olevan opetus. Tämä tekee saduista moraalia opettavia tai vähintään moralistisia tarinoita. Tarinoilla levitetään ajatuksia oikeasta ja väärästä. Ja luotetaan siihen että ihmien ymmärtää nämä asiat ja sisäistää nämä mieleensä niin että hän noudattaa niitä silloinkin kun ei ole satukirjan ääressä. Tai edes mieti toimivansa sadun opetusten mukaan.

Ja koska opetuksen halutaan olevan selvä, sadut nähdään dikotomisina ja selkeinä. Sankari on selvästi hyvä. Ja paha on selvästi paha. Antisankarit ja modernin ihmisen mielestä kompleksiset ja älykkäät monikerroksiset hahmot ovat tässä vieraita.

Eikä ihme ; Antisankari tekisi opetuksen ymmärtämisestä vaikeaa. Joku voisi vaikka ymmärtää pahaa ja nähdä tämän ymmärrettävänä. Lopputarkaisussa voittaja ei välttämättä olisikaan ilmiselvästi myös hyvä. Tämän vuoksi saduissa on usein epätodennäköisiä voittajia ja selkeitä yksiulotteisia hahmoja. Koska hyvän ja pahan on haluttu nähdä olevan objektiivista ja selkeää, on saduissa asioita kuvattava tavoilla joissa tapahtumien uskottavuudella ja luonnontieteellisellä todennäköisyydellä ei ole väliä. Sitä tavallaan valehdellaan hyvän asian vuoksi. Tai että moraalia koskeva hyvä on jotenkin todempi kuin vaivaannuttavat fysikaaliset tosiasiat. ; Eipä ihme että olen itsekin törmännyt uskonnollis-konservatiivisiin tyyppeihin joiden mielestä antisankarit ovat osa liberaalien moraalinmädätyskampanjaa. Ymmärrän mistä tämä ajatus kumpuaa.

Tähän liittyen minulla onkin ajatus nykyajan saduista. Joita kerrotaan myös aikuisille.

Kulttuurimme on täynnä kohtalopuhetta. Sellaista jossa on takana yllättävän vahvoja käsityksiä todellisuudesta. Näitä myydään yleisesti ottaen itseluottamuken ja optimismin nimillä. Ja niiden kautta syntyy sellaisia tarinoita kuin "Leijonakuningas". Tarinoita joissa syntyperä ja olemus on jotain saatua ja joka sitten johtaa siihen että jokaisella on oma paikkansa yhteiskunnassa. Ja tästä poikkeaminen on epäeettistä.

Tämä on hyvin erikoinen tilanne. Sillä kulttuurimme vaatii samalla myös yrittämistä. Epäonnistuminen nähdään jotenkin huonoutena. Tämä suhtautuminen epäonnistumiseen kattaa ennen kaikkea näkemyksen työhön, köyhyyteen ja markkinatalouteen. Mutta toisaalta se kattaa myös romantiikan alueen. Meille kerrotaan tarinaa jossa puhutaan "siitä oikeasta". Jokainen epäonnistuminen kertoo vain siitä että se parisuhde ei ollut tämän kanssa. Ja tietenkin tämän "oikean" voi löytää vasta vanhana. Näin tarina tietenkin kestää miten monta epäonnistumista tahansa. Yhdistävä teema markkinatalouden ja rakkauden kanssa on se, että ihminen on onnellinen kun seuraa kohtaloaan. Kohtalon seuraaminen on ikään kuin ainut valinta mikä meillä on.

Kohtalonomaisuus voisi viitata stoalaisuuteen, jossa korostettiin mielenmalttiutta. Siinäkin elettiin deterministisessä maailmassa jossa vapaalla tahdolla ei ole valtaa maailman tapahtumiin. Siinä on kuitenkin nykyajalle epätyypillinen tyytymisen henki. Ihmisen kohtalona saattoivat olla myös kovat vaikeudet ja kärsimys. Fortuna ei luvannut kaikille onnellisuutta ja sitä oikeaa. Stoalaisuus ei luvannut maanpäällistä hyvää edes seuraajilleen. Stoalainen valitsi vain sen raahautuuko hän kohtalon kahleissa vastaan painien ja epäonnistuen vai tyynesti.

Katsoisin kuitenkin että yhteys on toisaalla. Kirjoitin aikaisemmin köyhyydestä ja epäonnistumisesta ja siitä miten tähän suhtaudutaan omituisesti. Ja markkinatalouden ja menestysasioiden yhteys onkin jotain jonka voin liittää erääseen kovasti vihaamaani asiaan. Enkä tässä tarkoita optimismia. Vaan kalvinismia ja kalvinistisia vaikutteita.


Taustaideologiana nykyajan optimismille onkin enemmän kalvinismissa. Suomessa olemme luterilaisia ja meillä on täällä melko paljon körttiläisiäkin, joten kulttuurimme ei ole kovin optimistinen ihmisluonteesta ja siitä mitä elämä antaa ihmisille. USA:ssa kalvinismia on sen sijaan runsaammin. Kalvinismissa on myös kaikkia koskeva merkitys joka kattaa kaiken. Vapaa tahto uhkaa tässä opissa Jumalan suvereeniutta. Ja kun kalvinismin suhdetta yrittämisen ja menestyksen suuntaan katsotaan, voidaan muistaa että Max Weber liitti ajatuksensa markkinavoimien synnystä nimenomaan kalvinismiin. Hänen mielleyhteytensä on varsin helposti ymmärrettävissä. ; Jumala predestinoi ihmiset jo ennen syntymäänsä pelastukseen. Jumala pelastaa kalvinistit. Ja Jumalan siunaus ja predestinaatio heijastuu myös maallisessa maailmassa, esimerkiksi siten että kalvinisteilla on erityistä siunausta, kuten vaikka onnellinen parisuhde ja menestystä raha-asioissa.

Kalvinismissa jokainen kalvinisti tietää olevansa predestinoitu pelstukseen. Aivan kuten "Leijonakuninkaassa" tarina kerrotaan sankarin näkökulmasta. Kun valittu -metaforaa käytetään elokuvissa, kuten yleistä on, tämä yleensä on tarinan sankari tai ainakin päähenkilö. Markkinataloudessa jokainen yksilö ajattelee olevansa "valittu". Ja tästä syntyy sellainen ajallemme tyypillinen mutta tavallaan erikoinen ajattelumuoto jossa tiedostetaan että ollaan jotain niin erityisiä ainutlaatuisia lumihiutaleita. Suhde muihin on sekundaarinen tai ei-relevantti. Sillä jos valittuus on jotain erityistä niin tärkeää on että se osuu juuri omalle kohdalle. "Leijonakuninkaan" luonnollisuus ei tunnu syntyperäajattelulta ja sortavalta koska tarinassa ei osata nähdä kuin voittajan näkökulma.

Viimeiset Amerikasta

Sain pelattua läpi "The Last of Us" -pelin. Se on peli jota ei voi lähestyä sen pelimekaniikan kautta. Koska teknisesti ottaen se on "Unchartedin" tekijöiltä tullut peli jossa jännittävissä määrin "Unchartedin" sankarin näköinen mutta vanhempi setä suorittaa "Unchartedin" oloista "third person shootingia" ja välistä suorittaa puzzleja joissa pitää työntää esineitä. Peliteknisesti "The Last of Us" on itse asiassa "Uncharted" jossa kiipeilyn sijaan on tikkaankantotehtäviä.

Mutta muutoin peleillä on hyvin vähän tekemistä toistensa kanssa. "Uncharted" on hyvin pinnallinen mutta vauhdikas peli jonka ideana on ollut se, että luodaan mieshahmo joka ei missään tekijänoikeudellisessa mielessä ole Indiana Jones. Ja jonka luonnissa tärkein teema on se, että kuvittelee minkälainen peli syntyy siitä mehevästä taustapremissistä jossa "Tomb Raider" on mies. Tästä seuraa toimintaa ja jännittäviä tilanteita.

Mutta "The Last of Us" on hyvin eksistentiaalinen peli. Se on itse asiassa niin eksistentialistinen peli että sitä ei voi enää lähestyä oikein mistään muusta näkökulmasta. Jos se olisi elokuva, se olisi ns. "road movie". Ja nekin ovat usein eksistentialistisia. Juoni ei ole perinteiseen tyyliin etenevä. Sen sijaan siinä on irrallisia fragmentteja joissa tavataan erilaisia ihmisiä. Joille sitten tapahtuu erilaisia asioita. "Road Movie" tarvitsee toki jotain liimaa joka kantaa koko tarinan läpi. Ja niin on tehty "The Last of Usissakin". Selviytymishenkinen Joel kulkee läpi Amerikan 14 -vuotiaan Ellien kanssa. Ja tästä syntyy tarina joka on kuin "The Road" (2009) -elokuvasta. Joskin "The Last of Usissa" Joelin ja Ellien välillä ei ole biologista vanhemmuussuhdetta (eikä muuten seksisuhdettakaan).

Peli on siitä erikoinen että se kasvaa melko hitaasti. Sen merkittävimmät kohtaukset tapahtuvat vasta loppupuolella. Ja ne vaativat sen pelin ennen sitä että ne toimisivat. (Esimerkiksi pelin ansiosta kehuttu kirahvikohtaus ei toimisi jos se olisi ollut pelin alussa.) Pelin loppupuolella on myös juonenkäänne joka on yllättävä. Mutta joka alleviivaa viestiäni siitä että peli on äärimmäisen eksistentialistinen.

Kliseinen premissi.

Pelin lähtökohta on hyvin perinteinen. Vastentahtoinen sankari Joel haluaa rahaa. Hän puolustaa merkittävää Ellietä joka on ratkaisu zombieapokalypsiin. Ellie on immuuni ja lupaus siitä että epidemia saadaan purettua.
1: Pelissä on zombieita. Jotka ovat tauti. Kuten nykyään pitää olla. Jotain omintakeisuutta on sentään siinä että kyseessä ei ole virus vaan loisikkasieni. Loisikkasienten parissa on todellakin sieniä jotka menevät muurahaisen päähän ja saavat tämän muuttamaan käytöstään..

Pelin ideana onkin se,e että Ellietä pitää siirtää paikasta toiseen. Yleensä vain lyhyt matka kerralla. (Olen muuten tietoinen että pelin nimen "Us" viittaa meihin eikä "United Statesiin". Mutta tykkään twististä kun pelissä kuitenkin juostaan ympäri Yhdysvaltoja.) Suunnitelmanmuutokset pidentävät reissun hyvin pitkäksi ja kuukausien mittaiseksi. Sen aikana Joel ja Ellie oppivat monenlaisia asioita. Joel ihmisyydestä ja Ellie siitä miten naulapommeilla on tehokasta tappaa ihmisiä ja zombieita. (Ellie oppii myös että kivoja johtajahahmosetiä on kenties parasta heittää tiilellä päähän ennen kuin heitä puukottaa. Mutta pitäähän tarinan opettaa oikeita käytöstapoja.) Ellie pitää saada "Tulikärpästen" luo jotta he voisivat luoda rokotteen.

Tärkeää onkin tiedostaa mitä "Tulikärpäset" edustavat. Toivoa. Tulikärpästen edustajat uskovat kohtaloon. Esimerkiksi Ellien ilmestyminen nähdään jonkinlaiseksi johdatukseksi. "Tulikärpäset" tekevät Elliestä Tärkeän. Hänen varassaan on Toivo. Ja tämän taakse nähdään Johdatus. (Se, että immuunius on jotain jonka kanssa synnytään tai joka vain on eikä ansaita on sekin osa tätä Kohtalonomaisuutta. Jossa jokaisella on ulkoapäin annettu Rooli jota seurata.)

Joel taas on kirjaimellisesti tämän antiteesi. Hänestä tauti on hyvä parantaa, mutta että esimerkiksi todennäköisyyksiä vastaan selviytyminen johtuu tuurista. Ja tuuri ei ole mitään mikä on kestävää. Joel on kyyninen ja toivonsa heittänyt.

Myös Ellie ei ole juuri kummempi. Keskustellessaan uskonasioista ikäisensä pojan Samin kanssa, selviää että Ellie haluaisi uskoa toiveikkaisiin asioihin mutta hän ei pysty. Ei, vaikka hän onkin niin erityislaatuinen.

Perinteinen tarina olisikin johtanut zombie-epidemian paranemiseen ja siihen että Joel kasvaa ihmisenä ymmärtämään Toivon arvon. Olisi helppoa luoda Elliestä jonkinlainen vapahtajahahmo jonka kohtalona on muuttaa ihmiskunta, tarjota kaikille toivoa ja ainakin mahdollisuus pelastukseen. Ja näin Ellie olisi merkityksellinen.

Tärkein tehtävämme olkoot Kaikkien Arvojen Murskaaminen

Mutta "the Last of Us" tekeekin toisin. Sen pääsanoma onkin itse asiassa se, että on syytä irtautua ulkoisesta merkityksestä. Se sanoo että "Tulikärpäset" olivat väärässä. Tai ainakin humaaniksi kasvanut Joel sanoo että "Tulikärpäset" olivat väärässä. Pelin lopussa sodiaankin "Tulikärpäsiä" vastaan. Syynä on se, että pelin zombieloisikkavirus muhii ihmisten aivoissa ja jotta Ellietä voidaan tutkia hänen aivonsa tulee ottaa tutkimuskohteeksi. Ellie toisin sanoen joudutaan surmaamaan.

Tämä onkin usein ulkopuolisen merkityksen hinta ; Merkitys ladataan vaikka utilitaristisella hyötyajattelulla. Sillä että Ellie edustaa pelastusta tai relevanttia mahdollisuutta siihen. Utilitaristisessa mallissa yksilön uhraaminen olisi luvallista. Toivo ja saavutukset johtaisivat siihen että seurausetiikka käskisi uhraamaan yhden toisten edestä. (Ja tavallaan koko kristillinen doktriini nojaa siihen että tämä premissi on tosi.) Joel ei kuitenkaan voi hyväksyä tätä.

Pelin lopuksi pidetäänkin pieni puhe jossa korostuu se että Joelista ihmisen tulisi keksiä merkitystä elämälle vaikka se kestäisi hyvinkin vähän aikaa. (Pelin lisäosa "Left Behind" teemoittaa samaa korostaen että kaksi päivää jossa toisiaan rakastavat ihmiset vajoavat zombieraivohulluuteen voi olla syy elää. Vaikka heillä olisi ainoina vaihtoehtonaan itsemurha tai zombieksi muuttuminen. Camus nyökyttelisi tähän jotain.) Joelille Ellie on merkityksellinen. Jopa sellaisella tavalla merkityksellinen, että perinteinen ulkoa annettu merkitys on sille lähinnä uhka jota varten on syytä varustautua. Ellie ei ole biologinen lapsi, mutta tavallaan hän on kuitenkin tälle isä.

Toki peli jättää hieman pelivaraakin. Sillä Joel valehtelee Ellielle. Hän selittää että immuuneja olisi ollut useita. Ja että heistäkään ei ollut hyötyä. Ja että "Tulikärpäset" ovat lakanneet kiinnostumasta koko parannuksen etsimisestä. Ellie jopa kysyy että pitääkö tämä paikkaansa. Joel vannoo valheellisen valan. Mutta emme voi olla varmoja ottaako Ellie tämän tosissaan.

Joku voisi sanoa että perinteisessä mielessä tarina olisi "joron jäljellä" juoksemista. Pelin viimeinen luku kun nollaa kaiken sen mitä kohden on päämääräsuuntautuneesti pyritty koko pitkän pelin ajan. Mutta tosiasiassa kaikki se tarvittiin siihen että matkalaiset kypsyvät tien päällä. "Joro" oli korkeintaan siinä että he seurasivat vääränlaisia merkityksiä ja unohtivat ihmisyyden. (Ihmisyyden jota sentään onneksi voi noudattaa tietokonepeleihin sopivalla viehättävällä tavalla jossa vihollisia ammutaan päähän haulikolla.)

Miten ihmettelen sitä miksi useampi kristitty ei ole kompatibilisti?

"...by intelligence I mean the power and facility to choose between options–this coincides with the Latin etymology of “intelligence,” namely, “to choose between”."
(William Dembski)

Monesti kristityt korostavat että on alentavaa "redusoida" mieltä aineeseen. Jos olemme vain kemikaaleja, se jotenkin vähentää arvoa ja tekee meistä mekaanisia deterministisiä laitteita. Tässä korostuu usein se, miten heille on tärkeää että ihmisillä on vapaa tahto. Erityisesti determinismi siis ihmisen arvoa jotenkin objektiivisesti.

Osittain syyt ovat teologisia;
* On ymmärrettävää että uskova luottaa sieluun joka olisi jotain muuta kuin aivot.
* Pahan ongelman ja synnin käsitteisiin liitetään usein ajatus vapaasta tahdosta nimenomaan siinä muodossa että ihmisillä on vapaus valita kahden tai useamman eri vaihtoehdon välillä.

Itse kuitenkin näen, että kristityt käyttävät hyvin usein sen tyylisiä konsepteja joissa korostuu nimenomaan ennaltamääräytyvä ohjautuvuus. Tällöin puhutaan "kohtalosta". Esimerkiksi minun äitini ja isäni tapasivat junassa sellaisella tavalla joka saa kaltaiseni paatuneen naturalistin ylikäyttämään "(yhteen)sattuma" -sanaa. Tämä tilanne vaati sitä että molemmat olivat samassa paikassa. Jos heillä on vapaa tahto he olisivat voineet valita toisin. Joten miten se kohtalo olisi mahdollista?

Tämä ajattelutapa on hyvin arkijärjenmukainen. Ja sitä onkin käytetty esimerkiksi teologiassa. Suhteet näkökulmaan voivat toki olla erikoisia. Esimerkiksi kalvinistit ajattelevat että vapaa tahto loukkaisi Jumalan suvereeniteettia vastaan. Ja siksi ihmisillä ei ole vapaata tahtoa ja kaikki - mukaanlukien vanhempieni kohtaaminen junassa - ovat kohtaloa. Ihmispolon elämä on predestinoitua eikä hänen asiansa ole edes omien askeliensa ohjaaminen.

Itse en toki usko kohtaloon sanan täydessä mielessä. Katson enemmän niin että merkitys rakennetaan asioihin jälkeen päin. Jos vanhempani eivät olisi tavanneet junassa, he olisivat luultavasti kohdanneet jonkun toisen ja menneet tämän kanssa naimisiin, ehkä hankkineet lapsiakin. Ja tässä yhteydessä olisi varmasti jokin samantapainen tarina joka saa naturalistin ylikäyttämään sanaa "(yhteen)sattuma"...

Asiaa on kenties hedelmällistä lähestyä erikoisesta kulmasta.

Olen kompatibilisti, joten mielestäni se että aivot päättävät jotain ei ole vapaan tahdon menettämistä. Kannatan vapaalle tahdolle ehdoksi lähdettä. Jos minä olen lähde toiminnalle kontekstissa, kyseessä on vapaa tahto. Moni kuitenkin näkee että vapaa tahto syntyy jos ja vain jos toteutuu se, että esillä on vaihtoehtoja.

Ja tähän liittyen voin ottaa koulukunnan joka on "siltana tässä välissä". Näkemys on fysikalistinen kuten omakin näkemykseni. Mutta se on inkompatibilistinen, kuten valtaosan kristittyjenkin näkemys. Kyseessä on esimerkiksi Sam Harrisin kannattama neuroskeptismi (neuroscepticism). Sam Harris lähestyy vapaata tahtoa vankasti neurotieteen pohjalta. Hän onkin ammatiltaan neurotieteilijä joten tämä ei ole yllättävää. Teoksessaan "Free Will" hän kertoo että vapaa tahto on jotain joka on illuusio siinä mielessä että sitä ei ole olemassa. Ja hän tekee tätä nimenomaan korostamalla sitä, että meillä ei ole useinkaan esillä mitään aitoja valintoja. "The choice was made for me by events in my brain that I, as the conscious witness of my thoughts and actions, could not inspect or influence." Harrisin minusta tärkein argumentti onkin kiinnostava, relevantti ja faktapohjainen ; Hän käsittelee sitä miten neurotieteissä on havaittu tiettyjen esitietoisten prosessien tapahtuvan. Ja miten nämä ovat kytköksissä tiedostettuihin tietoisesti tapahtuviin mielentiloihin. Hän viittaa tässä klassisiin ja tärkeisiin Benjamin Libetin tekemiin tutkimuksiin joita on täydennetty ja vahvistettu. Usein voidaan nähdä päätös montaa sekuntia ennen kuin ihminen kertoo tiedostaneensa sen sisällön.

Tämä onkin siitä kiinnotsava, että se voidaan liittää esimerkiksi David Eaglemanin "Incognito" -kirjaan joka käsittelee mielen esitietoisia prosesseja. Sekin nojaa vahvasti neurologiaan mutta ponnistaa filosofiaan - vapaan tahdon filosofian sijasta vastuun filosofiaan, joka taas on perinteisesti ollut liitoksissa vapaan tahdon filosofian merkityksen tulkintaan. Eagleman korostaa että aivojen tutkimus tuo esiin yhä enemmän ja enemmän määrääviä elementtejä. Ihmisten tietoinen harkitseva puoli tulee esiin korkeintaan poikkeustapauksissa, muutoin sitä mennään yllättävänkin auto-ohjauksella. Ja monesti sekin mikä tulkitaan vapaaksi tahdoksi on itse asiassa konfabuloitua. Eagleman on sitä mieltä että perinteinen valisemiseen ja vastuuseen liittyvä perinne on kenties syytä muuttaa yhteiskuntaa suojeleviin argumentteihin. Koska koko ajan löydetään enemmän ja enemmän vapaata tahtoa rajoittavia puolia aivoista - ja näitä voidaan käyttää lieventävinä asianhaaroina valitsemista ja vastuuta korostavissa näkökulmissa - on kenties syytä korostaa juuri sitä että rikollinen pitää laittaa vankilaan koska hän ei mahda teoilleen mitään ja muita on suojeltava tältä holtittomuudelta.

Paluu itseen

Neuroskeptikoilla on selvästi puolia. Mutta itse en ole kovin tyytyväinen siihen että se hylkää lähteen ja itse asiassa se nojaa tässä kohden piilo-oletukseen siitä että jos aivosi päättävät jonkin asian esitietoisesti, valitsija et ole sinä. Itse näen että olemme aivomme joten tämä on hieman huvittavaa.

Asiaa tietenkin mutkistaa se, että pidän enemmän Daniel Dennettin "Tietoisuuden selitys" -kirjassa esitetystä monivedosmallista. Siinä kiistetään ns. kartesiolainen teatteri - eli koostettu yksi tietoinen minä joka olisi jokin "komentosillalla" oleva toimija. Dennettistä moni intuitiivisesti luottaa tämänlaiseen keskusjohdettuun tietoisuuteen joka sitten sijaitsisi jossain tai olisi abstrakti lokaatioton eifysikaalinen sielu. Dennett ei kiistä vapaan tahdon tai tietoisuuden olemassaoloa vaan määrittelee sen hyvin erilaisella tavalla. (Siksi hän ei kiistä tietoisuutta vaan pyrkii selittämään sen.)

Neuroskeptikko taas määrittelee vapaan tahdon vaatiman tietoisuuden hyvin kartesiolaisen teatterin sävyillä. Mielestäni on aika ilmiselvää että tässä määrittein ihmisellä ei ole "valitsevaa tietoisuutta". Ihan sen takia että kartesiolainen teatteri on monivedosmallissa "eräänlainen illuusio" - toisin kuin tietoisuus itsessään.

Olenkin palauttamassa asian siihen että jos omat aivomme valitsevat, ne ovat vapaita. Ja tämänlaisessa maailmassa voitaisiin ajatella että vanhempani valitsivat vapaasti mutta tämä ei olisi loogisessa ristiriidassa sen ajatuksen kanssa että jokin ylimmäinen säätäjä ohjaisi heidän toimiaan. Tässä mielessä ihmettelen että niinkin moni uskovainen pahastuu minun mielenfilosofiaa koskevista näkemyksistäni. Luulisi että tästä saataisiin jopa yhdistävä linkki...

Väistämätön

Animesarjassa "Chrno Crusade" on sarja jonka päähenkilönä on nunna Rosette Christopher. Sarjan loppupuolella hän paljastuu eräänlaiseksi Magdalan Marian inkarnaation tapaiseksi olennoksi. Sellaiseksi jota länsimaissa kutsutaan profeetaksi tai pyhimykseksi. Hänet on määritelty hyvin erikoisella tavalla. Koska sarja käsittelee sivujuonteena yllättävän paljon ajan filosofiaa. (Kuten nimestä saattaa arvata.) Ja jo juonen pinnallisinkin taso pitää sisällään ajan manipulointia, kuten ajan pysäyttämistä.

Tämän blogauksen kannalta kiinnostavaa on lähinnä se, että Marian inkarnaatio kuvataan tyhjäksi astiaksi johon voidaan ammentaa. Syynä on se, että hänellä ei ole yhtä menneisyyttä eikä yhtä tulevaisuutta. Näin ollen hänellä ei ole muistoja vaan näkyjä menneisyydestä. Ja sama koskee myös tulevaisuutta. Vain muutamat asiat ja tapahtumat, jotka usein koskevat toista päähenkilöä, demoni Chrnoa, ovat väistämättömiä. Eli ne ovat väistämättömiä asioita jotka tapahtuvat välttämättä jokaisessa mahdollisessa tulevaisuudessa.

Ajatus on hyvin erikoinen. Tavallisesti ajan kohdalla on ajateltu että menneisyys olisi pysyvä. Eli tulevaisuus olisi avoin. Jotain jota m(u)okataan valinnoilla. Ja menneisyys taas on jotain joka on pysyvä mutta johon liittyvät asiat kenties unohdetaan. Eli siis eletään maailmassa jossa indeterministikin näkee että menneisyys on deterministinen, indeterminismi koskee vain tulevaisuutta. Epävarmuus menneisyydestä ja nykyisyydestä kasvaa symmetrisesti. Mutta tämä ero on episteeminen, eikä aina ontologista tasoa koskeva. (Tulevaisuuden kohdalla epäselvyys on ontologistakin, menneisyydessä ei.)

Näin moni ajattelee vaihtoehtoiset maailmat suppilona joka lähtee ensimmäisestä ajan hetkestä ja joka sitten laajenee erillisiksi vaihtoehtotodellisuuksiksi jotka eivät ole toistensa kanssa missään tekemisissä. "Chrno Crusaden" kohdalla taas on enemmänkin niin että se mikä on on nykyhetki. Ja siihen voi päätyä monesta eri menneisyystodellisuudesta ja tämä avaa teitä moniin muihin tulevaisuustodellisuuksiin.

Huomioita.

Japanilaiset piirretyt eivät ole totta. Eivät vaikka niissä olisi kohtuullisen paljon ns. fan serviceä. Lisäksi aikarakenne on jotain jota ei yleisesti kannateta. Tämänlaatuinen epäintuitiivinen rakennelma on kuitenkin kätevä ajatuskokeiden tuottamiseen. Niiden avulla ainakin itse sain jäsennettyä asioita jotka koskevat modaalilogiikkaa. (Ja jonka avulla voi suhtautua hieman modaalilogiikkaa ja modaalista realismia suppeampaan multiversumin konseptiinkin.) Koska esille tulee vaihtoehto voidaan vähintään huomata mitä piilo-oletuksia näihin ajatusmalleihin kulkeutuu ikään kuin huomaamatta. Tämän kannalta relevantit huomiot voidaan kasata vaikka listaksi:
* Modaalien miettimisessä on usein oletuksia fysiikasta. Eli aikaan otetaan kantaa. On aivan mahdollista että nykyhetki voi olla väistämätön ja kaikki muu voi olla epävarmaa. Eli modaaliseen päättelyyn sujahtaa hyvin helposti maailmankuvallisuutta.
* Rosette ei ole Jumala mutta hän vastaa tässä maailmassa täysin teologista konseptia, ns. välttämätöntä olentoa (necessary being).
* Väistämättömät tapahtumat ovat nekin välttämättömiä (necessary being).
* Kaikki väistämättömät asiat ja ennustukset tulevaisuutta koskien ovat dogmeja. Ei tiedetä miten ne toteutuvat mutta tiedetään että ne toteutuvat. Niitä ei voi kyseenalaistaa. Sillä jos niille olisi vaihtoehto ne eivät olisi välttämättömiä.

Tämä lähtökohta tarjoaa hauskoja välineitä "vakavastiotettavaan sofistikoituneeseen teologiaan". ; Asian voisi tiivistää siten että Moni pitää modaaliseen realismiin liittyviä jumalatodistuksia filosofisesti hienostuneina. Mutta näiden kohdalla korostuu se että nämä jumalatodistukset ovat kaikista dogmaattisimpia. Voidaan jopa sanoa että näiden kohdalla voidaan sanoa että teismi on dogmaattista mutta ateismi ei. Sillä ollakseen mielekäs ei riitä että välttämätön olento (necessary being) -mallinen Jumala olisi mahdollinen. Jos on yksikin mahdollinen maailma jossa Jumalaa ei ole, niin tämäntyylinen Jumala muuttuu kertaheitolla eiolevaksi. Näin ollen ainut tapa uskoa tämänlaiseen on itse asiassa torjua ateismin mahdollisuuskin. Sen sijaan jos ajattelee että on edes mahdollista että Jumalaa ei ole, tämäntyylinen Jumala kumoutuu joten se ei vaadi kovin dogmaattista todellisuussuhdetta. Mikä tahansa epäily pyyhkii välttämättömän olennon mitättömyyksiin.

Tämä iskee melko kovasti esimerkiksi Alvin Plantingaan. Hän on kirjoittanut moraalirealismia koskevan argumentin. Apologiaa jossa käsitellään myös välttämättömiä olentoja. Tässä otan erityisesti esimerkiksi Plantingan artikkelin "NATURALISM, THEISM, OBLIGATION AND SUPERVENIENCE". Hän on puolustautunut että teismi antaa ateismille reilun mahdollisuuden juuri koska välttämätön olento on hauras kritiikille. Kuitenkin hänen argumenttejensa kohdalla on huomattava että hänen argumenttinsa nojaa siihen että naturalismi kumotaan modaalisen realismin malleilla. Kuitenkin tässä herää jopa sellainen kysymys että miksi naturalisti ylipäätään olettaisi että ajan ja todellisuuden rakenne nojaisi niitä oletuksia joita vaihtoehtomaailmojen tulkinta ylipäätään ajaa. Voidaan sanoa että jos järjestelmät käyttävät eri perustelutapoja niiden tulokset ovat yhteensopimattomia. Se että eri perustelujärjestelmien perustelutavat liitetään filosofisessa analyysissä yhteen ovat ongelmallisia jo sen takia että niissä yhteismitattomia perustelurakenteita käytetään kuin ne olisivat yhteismitallisia.

Tämä kaikki oikeastaan korostuu jos lukee Rick Peelsin vastineen Plantingalle. Hän on kirjoittanut artikkelin nimellä "Are naturalism and moral realism incompatible?" Ja se paljastaa että Plantingan argumentin heikkous on oikeastaan siinä että Plantingan argumentti jumalan puolesta nojaa siihen että Frank Jacksonin argumentti on väärässä. Plantinga jättää huomioimatta että Jacksonin argumenttia on korjailtu niin että sille on vaihtoehtoja jotka selviävät Plantingan esittämistä haasteista. Ja tämän lisäksi naturalismilla on monia muita vaihtoehtoja joita kaikkia Plantinga ei suinkaan kumoa. Ja hänen pitäisi sillä jos sitoutuu siihen että Jumala on välttämätön olento ei riitä että se on mahdollinen jossain vaihtoehtoisessa maailmassa. Ei riitä että se selviää yhdestä argumentista. Todellinen väistämättömyys on edessä vasta kun on todistettu että kaikki vaihtoehdot ja mahdollisuudet väistämättä tuottavat saman tuloksen. Tätä Plantinga ei tee. Joten edelleen on tilaa epäilylle. Ja me kaikki tiedämme mitä tämä tarkoittaa välttämättömälle olennolle...

---

Kirjoittaja edustaa kantaa jossa ainut mahdollinen ja filosofisesti eidogmaattinen välttämätön olento on olemassaolo. Muut ovat kenties tosia mutta ne ovat joltain kohden väistämättä eiarguemntatiivisia. Joten konsepti kertoo lähinnä uskomuksen vahvuudesta ja muiden argumenttien puutteesta.

Prinsessaelokuvat epätasa -arvon asialla?

Perinteiset "prinsessaelokuvat" eivät ole miellyttäneet feministejä. Niissä naiselle kuvataan hyvin tiukka rooli. Näiden elokuvien nähdään tukevan patriarkaattia. Feministit ovat perinteisesti väheksyneet myös "prinssielokuvia", koska niissä prinssit sotivat vihollista vastaan ja saavat lopuksi prinsessan, ikään kuin palkinnoksi.
1: Näkisin, että tässä on hyvinkin paljon oikeita huomioita. Jos otetaan vaikka "Star Wars" -elokuvat, ne ikään kuin yhdistävät prinssielokuvat ja prinsessaelokuvat hieman vanhemmalle yleisölle. Prinsessa Leia on näissä usein lähinnä läsnäoleva. Ja ratkaisut tehdään miesten toimesta maailmassa.

Mutta en kuitenkaan ymmärrä sitä miten monet feministit näkevät "Brave" -tyyliset elokuvat rakentavina ja emansipoivina. Tämä on oleellista, sillä tämä edustaa uudentyyppistä, nykyään suosittua ja tulevaisuudessa yhä suositummaksi tulevaa, prinsessaelokuvien mallia. Niiden malli näyttää olevan perinteinen prinssielokuva jossa ainut asia joka on vaihdettu on sukupuoli. Eli jos nainen laittaa sota-asun päälleen, se jotenkin opettaisi naisia taistelemaan epätasa-arvoa vastaan.
1: Malli on suosittu ja esimerkiksi koko "Nälkäpeli" -sarja voidaan nähdä tämänlaisen uudenmallisen prinsessaelokuvan myymistä hieman vanhemmalle yleisölle.

Näkisin että tarinan rakenne on oleellisempi kuin sankarin sukupuoli. Ja jos perinteinen "prinssielokuva" on epätasa-arvoa lietsova, kuten feministit usein korostavat, niin sitten nämä uudet "prinsessaelokuvatkin" ovat juuri tätä. Olen hyvin tyytymätön jokaiseen sellaiseen naisasiaihmiseen jonka mielestä asiat muuttuvat oikeutetuiksi tai eioikeutetuiksi sen mukaan kumpaa sukupuolta hän edustaa. Nähdäkseni tasa-arvosta poiketaan juuri sillä että tälläisiin asioihin uskotaan. Ja näiden tekeminen oikeutetuiksi - aivan sama vedotaanko tässä perinteisiin sukupuolirooleihin vai valtarakenteista irtautumiseen - on juuri se voima jolla kusipäisyys tulee mukaan moottoriin ; Ihmiset kun eivät sorra toisia pahuuttaan vaan sillä että he keksivät oikeutuksia jotka naamioivat pahuudet hyvyydeksi.

Siksi tarkistaisin enemmänkin sitä, miten tarinankerronta etenee. Perinteisen "prinssielokuvan" tunnistaa yleensä siitä että siinä on tiettyjä rakenteita. Suositun Bechdelin testin sijaan siirrän huomion aivan muuhun kuin sukupuoleen ja keskusteluihin. Sen sijaan katson suoraan siihen eriarvoistetaanko ihmiset hyviin ja akanoihin jollain metafysiikalla.
1: Sankarin kohtalonomaisuutta korostetaan. Täytyy siis olla jokin profetia tai vastaava joka määrittää että sankarin kohtalona on sankaroitua. Eli hän on syntyjään jotenkin erikoislaatuisen laadukas, ja valinnalla ei ole mitään tekemistä asian kanssa. Tämä johtuu USA:n vahvasti kalvinistisesta kulttuurista, jossa vapaa tahto rikkoisi Jumalan suvereniteettia vastaan. Ja tällä oikeutetaan esimerkiksi se, että USA:ssa ei ole sosiaalisia turvaverkkoja (joita pidetään suoraan kommunismina loisille). Sillä menestys on merkki Jumalan siunauksesta eli predestinaatiosta pelastuviin. USA tarjoaa vapautta lähinnä siinä mielessä että heikot saavat kaatua yksinään.
2: Tarinassa on yksiselitteinen paha, joka voitetaan taistelulla. Elokuvassa on siis paitsi aggressiota, se myös tehdään jonkinlaiseksi nollasummapeliseksi sodaksi jonka ratkaisu onnistuu vain yhtä tietä, eikä muita edes harkita tai kokeilla. 
3: Sankari on yksin ; Usein paha käyttää minioneita, kun taas sankarilla on vain pieni joukko. Loppuhuipennus tapahtuu usein sankarikeskeisesti, siten että yksilö muuttaa lopputuloksen herooisella teolla jota koko muu elokuva alustaa. Tällä on yhteys juuri siihen miten tahto on määrittynyt kalvinistisessa maailmassa, joka yhdistyy siihen että kommunismi hakee voimaa suurista joukoista.
4: Tarina loppuu siten, että sitä ei voi luontevasti jatkaa ilman että luodaan uusi konflikti jossa sankari uudestaan todentaa-ilmentää kohtalonsa. Jos tarinassa seikkailun jälkeen on luvassa pelkkä loppuidylli jonka tarkoitus on näyttää että ponnistelu johti palkintoon, ja jonka venyttäminen minuuttiakin pidemmäksi saisi haukottelemaan, on selvää että tarina on keskittynyt pelkästään konfliktiin ja sen ratkaisuun.

Tästä kaavasta löytyy jonkin verran poikkeuksia. Kykenen keksimään kaksi. Ensimmäinen on "Ihmemaa Oz" -elokuvan klassikko versio (1939). Etenkin Ihmemaa Oz on siitä mielenkiintoinen että se edeltää kaikkia niitä vanhoja paheksuttuja "hörhelö-perhonen-kimalle -prinsessaelokuvia" ja jossain mielessä se on modernimpi ja tasa-arvoisempi kuin mikään "Powerpuff Girls" ikinä. Sillä tässä elokuvassa Dorothy ei ole kohtalon valitsema sankari jonka tulee taikatohveleillaan pelastaa maailma. Sen sijaan hän kulkee kultaista tietä, kohtaa ystäviä ja tukijoita ja kokoaa joukot puhaltamaan yhteen hiileen. Elokuvalla ei ole klassista tiukkaa rakennetta joka noudattaa kaavaa ja johtaa tietynlaiseen loppuhuipennukseen. Ja vaikka aggressiota ja väkivaltaa esiintyy, se ei tee elokuvasta sodankäyntielokuvaa.

Toinen vastaava onkin "Ihmemies MacGyver", jonka perusideana oli se, että Mac yritti tulla toimeen kaikkien kanssa, ja jonka menestyminen perustuu paitsi omaan älyyn ja tieteen osaamiseen, myös siihen että muut auttavat häntä. Itse asiassa sukupuolten tuijottaminen pitäisi jättää vähemmälle. Dorothy toki pyöri naisena elokuvassa jossa Glindat ja monet muut vastaavat ovat myös paitsi kompetentteja niin myös naisia (glitteristä huolimatta). Mutta tämä ei tehnyt siitä tasa-arvoista elokuvaa.

Ihmemies MacGyver on enemmän feminismin asialla kuin mikään modernin ajan feministien ihailema "uusprinsessaelokuva" jossa se, että klassisen miehisen elokuvasankarin asennevammaisia pahuuksia tekeekin nainen joka on laittanut "perinteisen heteronormatiivisuuden mukaan miehisen asusteen", haarniskan, päälleen ja lähtee tekemään niitä asioita joita on perinteisesti nähty sortamiseksi kun miehet ovat niitä tehneet. ; Nämä elokuvat toki kenties opettavat että partiarkaattia vastaan pärjää tulemalla itse patriarkaatiksi (joka on mahdollista jos muistetaan että queer -mallissa sukupuoli voidaan nähdä muutenkin kuin biologisena, ja tämä on vahvasti mukana feminismissä). Tämä on tietysti jossain määrin realistista, ja kertoo että joskus tulta vastaan voidaan taistella vain tulella.

Mutta sitten toisaalta nämä elokuvat harvoin opettavat pojille mitään sellaista mallia jolla tulla toimeen maailmassa, miten olla tasa-arvoinen mies. Tai enemmän. Nämä elokuvat eivät kerro kenellekään - ainoallekaan ihmiselle - miten olla ylipäätään hyvä ihminen maailmassa jossa on vain patriarkaattiklikkejä jotka taistelevat toisiaan vastaan jossain "sukupuolten sodankäynnissä" ja jotka kutsuvat omaa näkemystään reiluudeksi, jonka kovat keinot oikeutetaan "koska ne toiset".

Tietokonepelien etiikka

"Skyrim" on hyvin avoin peli. Sen perushenkenä on se, että kaikkea voi kokeilla. Lisäksi maailmassa vaikuttaa selkeästi rotu, kulttuuri ja uskonnot. Ne tarjoavat kuitenkin sekamelskan jossa malli ei ole tyylipuhtaasti "yksi rotu, yksi kulttuuri, yksi uskonto". Ja sen vuoksi peliä voitaisiin lähestyä poliittisten teorioiden, uskonnollisten teorioiden ja rotukysymysten valossa. Otan kuitenkin esille pelin etiikan

"Skyrimissä" on joitain moraalisesti erikoisia tehtäviä. Niistä on myös keskusteltu pelaajien foorumeilla. Otan tästä esille humoristisen tehtävän "A Night to Remember". Se on tehtävä joka alkaa siten, että suostut ehdotettuun juomakilpailuun. Voitat sen, ja heräät aivan toisessa kaupungissa aivan toisella puolella Skyrimiä. Ilman muistikuvia. Tehtävä koostuu käytännössä siitä että selvitetään mitä kaikkea on tullut tehdyksi. Joka vaiheessa tilanne on se, että saat asian hoidettua ja asia tuntuu jotenkin valmiilta. Että ei viitsisi penkoa syvemmälle. Kuitenkin asia kasautuu ja huomaat olevasi yhä enemmän ja enemmän velkaa eri ihmisille ja päätyneesi naimisiin hirviön kanssa.

Tehtävän suorittaminen oli tavallaan hauskaa. On omituista herätä temppelissä ja kuulla epämääräisiä vihjeitä vuohista ja avioliitosta. Tarina ei kuitenkaan taivu pelkäksi roskakomediaksi, sillä pelaaja voi käytännössä puhua itseään pois veloistaan, tai uhkailla velkojat hiljaisiksi. Ja vaikka pelistrategianani on ollut vahvasti puhua ympäri ennen maksamista ja maksaa mieluummin kuin uhkailla, on tässä tilanteessa jotenkin "reilua" hoitaa tehtävä puhtaasti rahalla. Tämä vihjaa siihen suuntaan että veren alkoholipitoisuus, muisti - tai edes pelaajan rooli tapahtumien ja niiden seurausten tekemisessä - eivät ole kovin relevantteja.

Skyrimin etiikka näyttääkin rakentuvan juuri tästä. Kaikkea voi tehdä, eikä peli suoranaisesti tuomitse. Mutta.

Tätä voidaan itse asiassa lähestyä moraalifilosofian kulmalta. Tässä prosessissa on kuitenkin kenties kätevämpää ottaa esille muita pelejä. Niiden mekaniikassa on vähemmän vapausasteita ja selvemmät säännöt. Näin asioita voidaan ikään kuin laajentaen soveltaa myös Skyrimiin. Lopputulos on kenties enemmän kasa filosofisia huomioita kuin kiveen lyöty argumentti, mutta luultavasti siitä on kuitenkin iloa ja hyötyä. (Ja jos ei niin sitten ei.)

Taso 1

Vanhoissa peleissä rakenne on usein yksinkertainen. Syynä on ollut koko. Valinta vaatii vaihtoehtoja ja vaihtoehdot vaativat laskentatehoa. Siksi vanhan ajan pelit olivat pakotetumpia yksinkertaisiin rooleihin. Jos otetaan vaikka klassinen Mario -tasohyppelypeli, Mario on sankari joka pelastaa prinsessan tasohyppelyesteradan läpäistyään. Mario ei voi tehdä pelissä muuta kuin joko sankaroida, kuolla tai seisoa paikallaan. Pelaajalla ei ole valintaa ja karkeasti voidaan sanoa jopa että "Mariolla ei ole valintaa". Tietyssä määrin voidaan sanoa että Mario on (lisäelämien ja pelaajan taitojen turvin) predestinoitu sankaruuteen. Tämä maailma on äärimmäisen kalvinistinen.

Sankarimalli toimii toki muissakin peleissä. Jos otetaan esimerkiksi Zelda -pelisarja, voimme huomata että sankarillamme Linkillä ei hänelläkään ole muuta vaihtoehtoa kuin olla sankari. Tässä pelimekaniikka sallii hänen selvittää linnoja, mutta esimerkiksi kaupungissa ihmisiä ei voi lyödä ja surmata miekalla. Heiltä ei voi varastaa omaisuutta. ~ Linkin kannalta asia on tarinan kannalta vielä tiukempi kuin Mariolla. Sillä Mario on putkimies, jonka taustatarina sallii että hän on voinut valita kotiin jäämisen sankaruuden sijaan. Sen sijaan Link on tarinan mukaan ennustettu ja kohtalon valitsema Hyrulen pelastaja. Hän voi toisin sanoen valita sankaruuden maailmassa yhtä vähän kuin hän voi valita sen, että hän on vaaleahiuksinen.

Itse asiassa jos monia pelikohuja katsotaan, niitä pidetään moraalittomina siksi, että niissä ei ole tämänlaisia rajoitteita. Tai oikeastaan ne vaihtoehdot on ohjelmoitu peliin. Tämä vihjaa siihen että pelaamista kohdellaan siten, että ihminen olisi perimmiltää turmeltunut ja siksi sankaruuteen täytyisi predestinoida jotta peli heijastaisi hyvyyttä ja olisi opettavainen etiikassa. Tämäkin heijastaa (esimerkiksi) kalvinistisen maailmankuvan peruselementtiä siitä että ihminen on perustaltaan perisynnin turmelema ja että pelastuneet ovat Jumalan suvereenisti ennaltatietämästi pelastuneita. Linkin ja Marion kohtalona on olla the one. Kalvinistisen uskon hartaan jäsenen kohtalona on päästä kuoleman jälkeen Paratiisiin.

Taso 2

Immanuel Kant tuhisisi ylläolevalle mallille vihaisesti. Hänen mielestään moraali oli velvollisuus johon liittyi oleellisesti päätös noudattaa velvollisuutta. Tässä mielessä predestinoitu sankari ei ole mikään sankari jolle pitäisi antaa moraalista kunnioitusta. Näin ollen "Skyrimin" kaltaisessa maailmassa olisi mahdollisuus aitoon moraalisuuteen, kun taas rajoittunut ja kontrolloiva Koopan viemäristö taas tyystin estää moraalisuuden, tarjoten vain amoraalisia seikkailuja jossa toteutetaan kohtalo. (Joka johtaa siihen erikoiseen huomioon, että vaikka siitä miten asiat ovat ei voida päätellä miten niiden pitäisi olla, niin moraalimallit ovat teorioita jotka ovat sidoksissa tosiasioihin ja niiden väliseen mekaniikkaan. Siksi tämänlaisia tulkintoja ylipäätään voidaan tehdä.)

Kantin maailmassa ihmisen oma moraalisuus on ratkaiseva. Hän ei ole vastuussa toisten tekemisistä. Näin ollen Kantin mallin ongelmaksi on joskus annettu vastaesimerkki - joka on ironista kyllä Kantin itsensä käyttämä esimerkki mitä moraalisuus tarkoittaa - jossa valitset kategoriseksi imperatiiviksesi totuuden puhumisen. Jos murhaaja tulee ja kysyy sinulta missä lapsesi ovat, jotta hän voi pistää nämä lihoiksi, olisi moraalinen teko puhua totta ja kertoa. Toki jos käskisin murhata omat lapseni, olisin Kantinkin mukaan syyllinen. Ratkaisevaa on se, että jos itse on hyveellinen niin se mitä murhaaja tekee arvostettavalla Totuudellisella Tiedoilla olisi ikään kuin murhaajan moraalinen ongelma. Ihminen ei siis ole vastuussa tekojensa epäsuorista seurauksista jos jonkun toisen ihmisen moraalivalinnat ovat mukana prosessissa.

Tämänkaltainen asetelma löytyy esimerkiksi "Fallout", jossa valehteleminen, ovien tiirikointi ja vastaava tuottavat suoraa negatiivista karmaa - vaikka murtautuminen tehtäisiin jotta voidaan pelastaa avuttomia vankeja pahoilta vastustajilta. Moni kuitenkin näkee että teetättäminen on osa prosessia ; Siksi Kalashnikovkin katuu tekoja joita hänen rynnäkkökiväärillään on tehty, vaikka teot olisivat sellaisia joita Kalashnikov ei ole tarkoittanut kiväärillään tehtäväksi. Ja siksi - ampumisten lisäksi - joku voisi pitää "Falloutia" aika moraalittomana pelinä.

Taso 3

Jos Kant ei tuota tyydytystä, johtaa moraali käytännössä jonkinlaiseen tekojen ja seurausten maailmaan. Tässä kohden on hyvä ottaa huomioita maailmasta. Sillä seurausetiikassa mallit "toimivat maailmanmekaniikalla, ja sen odotettavilla seurauksilla". Tätä mallia noudattaa esimerkiksi juridiikassa tunnettu käsite vilpitön mieli joka tarkastelee seurauksia ilmauksella "ei tiennyt eikä pitänytkään tietää". (Ja sitten sanovat että juristeista ei ole hyötyä. Laki ja oikeus eivät ole identtisiä, mutta niillä on yhtymäkohtia. Ja käytännössä niiden kaiketi pitäisi olla identtisiä.)

Vaikka moraalimallit voivat olla joustavia, eivät kaikki moraaliset ratkaisut peleissä toimi tasaisesti. Pelien suunnittelussa tätä voidaan kuvata "näennäiseksi valinnanvapaudeksi". Se on joissain tappelupeleissä erittäin korostunut. Pelissä saattaa olla tuhansia erikoisliikkeitä, mutta oikeasti vain muutama niistä on riittävän tehokas - ja osa niistä on tehokkuuteensa nähden älyttömän vaikeita. Näin ollen tosiasiallinen sovellettavien erikoisliikkeiden määrä jää usein yllättävänkin pieneksi.

Hieman vastaavaa "tekovalinnaisuutta" tapahtuu jos pelissä on mekaniikkaan sidottu moraalinen järjestelmä joka muuttaa pelien tapahtumia jotenkin. Näin peleihin saadaan hirvittävästi moraalisia rakenteita. Ja nämä eivät noudata samaa hyvyyden mallia. Edes peleissä joissa tarkoituksena on olla hyvyyden puolella pahuutta vastaan. Ja vaikka karsittaisiin tämä niihin peleihin jotka sallivat väkivallan ja tappamisen osana tätä prosessia, ei tilanne oikeastaan muuttuisi oleellisesti. ; Se, mikä määritellään hyväksi ja pahaksi vaihtelee yllättävänkin paljon. ; Jos otetaan "Infamous" -peli esimerkiksi, voimme huomata että se on hyvin dikotominen. Jos kuljet ympäriinsä tappamassa ihmisiä, keräät pahaa voimaa ja jos parannat ihmisiä, keräät hyvää voimaa. Seuraukset painavat paljon.

Taso 4

Väittäisin, että nyt olemme menneet sen verran pitkälle että voimme palata "Skyrimiin". Sillä Skyrimin maailmassa "viestit eivät kulje kovin tehokkaasti". Tästä seuraa tietty katkos tyylipuhtaaseen seurausetiikkaan. Hahmo tapaa hirvittävästi eri paikoissa olevia ihmisiä. Ja se, miten häntä kohdellaan riippuu siitä minkälaiset statistiikat ja taidot hänellä ovat. Esimerkiksi minun hahmoni on puhetaitoinen, joten tätä pidetään hyvänä heppuna. Tämä maine säilyy, vaikka hahmoni on päätynyt tekemään joitain varsin kyseenalaisia tekoja.

Tässä mielessä "Skyrim" itse asiassa oikein huutaa eroa pelisarjan edeltäjään, "Oblivioniin". Oblivion oli seurauseettinen, sillä teot oli luokiteltu sankarillisiksi ja paheellisiksi ja niihin oli liitetty ilmaus "Fame and Infamy". Siinä katsottiin tilastoista miten monta ihmistä oli tavannut, ja miten oli heitä kohdellut. Tästä rakentui maine, ja hahmoa kohdeltiin sen mukaan. Tässä mekaniikassa valta ja voima ovat vastuuta maineen kautta. Joka on hyvin tyypillistä seurauseettiselle ajattelulle.

"Skyrimiä" on tämän konseptin puutteen vuoksi melko vaikea mallintaa seurausetiikalla. Tai oikein millään muullakaan yllämainitsemallani tavalla. Sillä Skyrim on äärimmäisen Aristoteelinen. Ja hänellä ytimessä on hyve. Ei velvollisuus- tai seurausetiikka. Aristoteles esittikin aivan suoraan että etiikassa ei ole kyse siitä että tehdään hyviä tekoja, vaan siinä että ollaan hyviä ihmisiä.

"Skyrimin" maailmassa, maailmassa jossa kaikkea voi yrittää, on nimittäin usein käytännössä tasoja joita voi tehdä hallitulla tasolla. Yrittäminen ja onnistuminen ovat eri asioita. Kuitenkin yrittäminen on myös harjoittelua. Ja tasonnousun yhteydessä voi harjoittaa kikkoja vain taitoihin jotka ovat muutoin korkeita. Aristoteles mallinsi etiikkansa hyvin tällä tavoin. Hän esitti, että ollakseen hyveellinen, ihmisen pitäisi hakea viisautta. Ja viisaudella hänen pitäisi tietää mitä hyveellinen ihminen ja hyveellinen ominaisuus vaikuttaisi jossain tilanteessa. Ja sitten pitäisi harjoitella tätä hyvettä kunnes siitä tulee tapa.

Pelien tulkinnat ja pelisuunnittelijoiden valta

Kun tulkitaan pelejä tai kirjasarjoja, on hyvä huomioida että ovatko ne kesken. Sarjojen jatkuminen nimittäin asettaa testejä erilaisille teorioille. Ja nämä teoriat on kumottava, vaikka usein hyvän teorian kaatuminen jättääkin asioita auki ja pelimaailman eheys särkyy.

Minulla on tässä karu omakohtainen kokemus. Peräti "Assassins Creedistä", joka on minulle pelihistoriani toisiksi tärkein peli. Se on "A.D.O.M." :in jälkeen tärkein ; Ja AC:n hyväksi tässä on sanottava, että on todella haasteellista ohittaa peli jota on ollut betatestaamassa. Ja jonka kiitosteksteissä on oma nimi, tosin kirjoitusvirheiden kera. AC:n kanssa asiat ovat silti hyvin tärkeitä ja keskeisen teorian kaatuminen ei ole pieni asia.

Olen aktiivisesti, myös luovalla panoksella, ollut kehittämässä teoriaa Animuksen toimintaperiaatteesta. Siihen liittyen minulla oli selitys pelimekaniikassa tärkeälle, mutta perustaltaan mystiselle "eagle senselle". Selitysmallini sovelsi multiversumia ja tarkasteli maailmaa vaihtoehtoisina maailmoina. AC:n maailma olisi siis indeterministinen multiversumi. Kirjoitin tästä jopa blogauksen. Tämä esittelemäni teoria näkyi aikanaan fanipiireissä nörttien välisenä debatointina, jossa oltiin samaa mieltä ja erimielisiä. ; Aikanaan AC:n fanien keskuudessa käyntiin väittelyjä ja mietintöjä siitä voiko Templareilla olla "eagle senseä". Antamani teorian mukaan "eagle sense" liittyi maailman pelastamiseen ja se oli selvästi jotain joka ei ole edes kaikilla assassiineilla.

Teoria oli aikanaan hyvä. Se selittäisi miksi kuoleman jälkeen saa yrittää uudestaan. Se selittäisi miksi saa kokeilla erilaisia asioita. Pelimekaniikka korostaisi sitä että kuolema johtuu siitä että oleelliset asiat maailmassa jäävät tapahtumatta. Se selittäisi miksi tietyt suvut ovat tärkeitä ; Eagle sense oltiin osattu liittää Aatamiin ja Eevaan joilla on pelissä tärkeä rooli. Se oli myös Eziolla, Altaïrilla ja baarimestarillamme Desmond Milesiltä, jota "Assassins Creed:Revelation" korosti olevan erityinen biologialtaan ja että pelastajan rooli johtuu tästä. (Tiettävästi edesmennyt, joskin tämä on tällä hetkellä se josta debatoidaan.) Sitä ei selvästi ollut kaikilla. Teoriani oli täydellinen siihen aikaan kun se tehtiin. Se itse asiassa oli jotain jota jokainen uusi versio näytti vahvistavan. Pelisarja korroboroi tätä malliani ; Kannanotot jotka voisivat kumota sen jäivät tapahtumatta. Kun kirjoitin tulkinnan blogiini, viimeisin oli "Revelations", joka oli AC II -pelisarjan loppuosa. Teoriani oli silloin voimissaan.

Sitten tapahtui AC III. Peli alkaa Haytham Kenwaylla. Kenway käyttäytyy kuin assassiini, näyttää assassiinilta ja maistuu assassiinilta. Hän myös käyttää eagle senseä kuin assassiini. Mutta hän oli templar -peräti korkea-arvoinen sellainen. Peli siirtyy sittemmin hänen assassiinipoikaansa, jonka eagle sensen antama näkymä on saman näköinen kuin isänsä. Näin ollen temppeliherroilla voi olla eagle sense.

Pelin suunnittelijat ovat AC IV:n kohdalla kertoneet, että moni aivan tavallinenkin ihminen voi oppia eagle sensen. Se on enemmän sukulaisuusasia. Aatamin ja Eevan jälkeläiset - jossa on auki onko se vai eikö ole kaikki ihmiset - kykenevät siihen. Itse asiassa AC IV alkuvaiheessa Edward Kenway kohtaa tilanteen jossa hänelle kuvataan eagle sensen toimintaa. Hän on tässä vaiheessa täysin tietämätön mistään assassiinien ja templarien välisestä kinoista. Hänellä ei ole erityistä harjaannusta asiaan. (Ja itse asiassa hän, vaikka onkin sukua Desmondille, ei ole suoraa sukua Eziolle. Hän ei siis ole pitkästä sukuhaarasta assassiineja, vaan pikemminkin sellainen joka aloittaa assassiineihin liittymisen ketjun useassa sukupolvessa.) Edwardin kommentti tähän erikoiseen kykyyn on mallia "ai se". Näin pelimekaniikka oikoo sitä että tekniikoita pitäisi opetella pikku hiljaa tutorialinomaisesti. (Joka oli AC II hienoa ja pelin suola joka kasvatti pelaajan sarjaan sisälle. Ja joka johti ACIII naurettavan pitkään vaiheeseen joka oli lähinnä juonta edistävä tutoriali, joka kestettiin koska tarina oli hyvä, mutta joka ärsytti silti pelillisesti.)

ivanneet teoriaa ja sanoneet että pelissä on paljon mysteereitä, joita he miettivät. Mutta että fanit ovat myös tehneet mysteereitä joita he eivät olleet edes miettineet mysteereiksi. Erikseen mainittiin teoria siitä että templarit eivät voisi käyttää eagle senseä josta oli rakentunut kysymys siitä onko näin vai ei.

Epävirallinen lausunto korosti, että olin paitsi joron jäljillä, niin myös luomassa noita jälkiä. ; Pelintekijöiden vuodot lehdistölle eivät ole pelejä joten ne eivät kuulu minusta "kaanoniin", vaan ne ovat ikään kuin "apokryyfisiä", mielenkiintoisia mutta eivät Oikeaa Lähdeaineistoa. Ne kuitenkin kertovat siitä että nykyään teoriani on kuopattu, eikä sitä olla uudelleenlämmittämässä.

Ja näin ollen minun on aivan turhaa itkeä siitä että nyt pelimekaniikassa on jättiläismäinen mysteeri. Teoria on falsifioitunut, koska se on ristiriitainen aineiston kanssa. Tietämättömyyden tunnustaminen on tässä kohden tärkeää. Mysteeri on parempi kuin ristiriita. Että miksi menneisyydestä otetaan tietoa tämänlaisella keinoin joka ei ole ratakiskonomaisesti rajattu reittiä ajassa eteenpäin. Auki jää joissain tapauksissa myös se, miten assassiini tietää ketä hakea. Miksi katse osaa valita oleelliset kohteet, myös ne joita ei ole koskaan nähty.

Tähän joudutaan kehittämään uusia malleja. Tämänhetkinen oma tulkintahypoteesini perustuu muistin toiminnalle. Pelisarjan uusin, AC IV, livautti tietona että DNA:han mahtuu tietty määrä informaatiota. Määrä on suuri, mutta rajallinen. Kun mietitään miten monta esivanhempaa meillä on, DNA:han on selvästi tunkua. Siksi onkin mahdollista ajatella, että cutscenet ovat erityisiä ja tallentuneet siksi DNA:han. Pieksennässä taas on ollut enemmän järkytystä ja kenties tämänlainen traumaattisuus on jotain joka estää kaiken datan siirtymistä DNA:han. Kenties siksi esimerkiksi taistelua ja hiipimistä vaativat kohdat ovat niitä joita pelataan. ; On oleellista huomata, että peleissä halutaan pelata juuri niitä kohtia jotka elämässä olisivat hirvittävän stressaavia niihin liittyvän kuolemanuhan takia. Siksi pelaajan täytyy kenties "auttaa muistia" ja täyttää aukkoja. (Mehän teemme muistimme kanssa näin muutenkin, koko ajan.) Kokeilu joka johtaa riittävän oikeaan lopputulokseen riittää. Ja kenties tämän vuoksi korkeammissa synkronisaatioasteissa vaaditaan usein sitä että tehtävä suoritetaan tietyllä tavalla, kun taas vähemmälläkin pärjää.

Muistiteoria on jossain määrin epätyydyttävämpi. Siinä ei ole samanlaista intellektuellia loistoa, eikä kikkailua multiversumeilla. Se ei selvitä eagle sensen kaikkia piirteitä, toisin kuin se vanha malli. Kuitenkin se selittää monta piirrettä pelimekaniikassa noin muutoin. (Ja nämä olivat aihetodisteita aikaiemmassa eagle sensen selittämismallissakin.) Ja sitten toisaalta se poistaa joitain omituisuuksia, kuten kuolemiseen jos Ezio tappaa liian monia siviilejä. (Määrän joka on mahdollista sattumalta jos epäonnistuu ohjailuissa kesken väkijoukossa tapahtuvan taistelun - jota pelissä riittää.) Esimerkiksi muistiaukkomallissa auki ei jää se, miksi toistuva eläinten metsästäminen ilman niiden nylkemistä johtaa AC III kaatumiseen. Se on Ratonhnhaké:lle - paremmin tunnettu Connor Kenwayna - spirituaalisesti oleellinen, jos ei uskonnollinen niin ainakin hengellinen asia. Peli kaatuu koska pelaaja kikkailee niin kauas muinaisen esi-isänsä toimintamalleista että yhteys perimän muistiin kadotetaan. Tehtävänä on siis täyttää aukot jotta muistista saadaan irti ne fragmentit joita siellä vielä on.

Muistimallissa deterministisyyteen ja indeterministisyyteen ei oteta kantaa. Menneisyys voi olla minkälainen vain. Se kuitenkin poistaa selvästi valtaa "niiltä jotka tulivat aikaisemmin". Mikään muinaisviisaus tässä pelisarjassa ei lähentele kaikkivoipaisuutta. Ja niinkin yksinkertainen yksityiskohta, kuin "voiko templar käyttää eagle senseä" onkin näin voimakas kannanotto jonka mukana näiden miltei jumalankaltaisten olentojen mahti punnitaan.

Karkeasti voisi sanoa että determinismille tuli tilaa mutta kohtalonomaisuus jäi silti pois. ; Mikä on kenties vähän hämmentävää koska kohtalo nähdään usein luolteeltaan deterministiseksi ; Tämä johtuu siitä että vanhan mallin kaatuminen johtaa muutoksiin jotka peilautuvat helposti sen vanhan uskomuksen kautta. Ja multiversumimaailmassa kohtalo ja valinta eivät ole ristiriidassa ; Jokainen vaihtoehto kun toteutuu jossain. Näin universumin hallittavuuden ja valinnanvapauden välillä ei ole periaatteellista ristiriitaa.

Home sweet Rome ; Kaikki tiet vievät kohtaloon

"Rooma" -televisiosarjassa alkutunnuksessa on roomalaiseen mosaiikkiin viittaava "vaakakallo", joka heilahtelee puolelta toiselle. Se kuvaa hyvin sarjan henkeä. Se on valinnut historian tulkintaan tavan joka on konservatiiveille luultavasti hieman vieras, mutta joka toimii televisiodraamassa melko hyvin.

Konservatiivit kun ovat tunnetusti selittämässä historiaa kaavalla "koska näin kävi, ei olisi voinut käydä mitenkään muuten". Tällöin luodaan loisteliaita selityksiä, joissa strategia ja yleinen pätevyys nousevat selitykseksi. Rooma oli siitä mahtipontinen, että aihetta käsittelevä televisiosarja olisi voinut valita tämänlaisen maalailevan kuvan, joissa läpipaistaa vahva lopputulosharha. ; Mutta sarja on valinnut enemmänkin näkökulman, jossa lopputulokset eivät ole mitenkään ennalta-arvattavia tai muutenkaan selviä. Vallantavoittelussa on käänteitä ja voitonkaan hetkellä ei voi olla aivan varma siitä että tilanne ei jo seuraavassa jaksossa käänny aivan päinvastaiseksi. Tämä tekee historian etenemisestä yllättävän ellei peräti satunnaisen. Juonittelua on tietysti miellyttävämpää seurata, kun käänteitä ei voi ennakoida muuta kuin sillä että ne on jo valmiiksi luettu historiankirjoista.

Ensimmäisen tuotantokauden suurilinjaisin tarina on se, miten Caesar kuolee siksi että yhden hänen sotilaansa, Lucius Vorenuksen, vaimo, Niobe, oli käynyt vieraissa ja saanut lapsen. Syyseuraussuhdetta ei voi hallita. Vorenus ei ollut suuri tai merkittävä ihminen jonka menemisiä - saati tämän sukulaisten tekemisiä - olisi voinut valvoa. Kuitenkin ketju on selvä. Hän oli käynyt vieraissa koska hänen miehensä kotiin tulevat palkkatulot olivat loppuneet. Ne olivat loppuneet byrokraattisen virheen vuoksi ja mies olikin elossa. Tämä piti salata, koska muutoin Vorenus olisi kunniansa vuoksi todennäköisesti tappanut vaimon tai ainakin äpärälapsen. Asia kuitenkin vuotaa esiin Vorenuksen ystävälle, Titus Pullolle. Joka on Octavianuksen kouluttaja. Ja Octavianus vuotaa sisarelleen Octavialle mielestään harmittoman salaisuuden kun tämä vaatii luottamuksen osoittamista. Sisar taas on liitossa Caesarin vihollisen Servilian kanssa ja kertoo ohimennen saaneensa veljestä iri . Myöhemmin Vorenuksesta tulee senaattori ja tieto merkitsee. Sillä kukaan ei uskalla puukottaa Caesaria kun hurja Lucius Vorenus on hänen kanssaan. Ja salaisuuden paljastaminen saa Vorenuksen poistumaan paikalta.

Tämänlainen tragedia on siitä erikoinen, että on hyvin vaikeaa nähdä onko kyseessä hamartia, jossa diktaattori saa kostonsa kohtalolta vaikka olisi miten taitava ja ovela. Silloin oikeus vallitsee ja vääjäämättä rankaisee erehtyneitä ja hairahtuneita. Toisaalta tämänlainen voi olla osoitus siitä että maailma ei ole ennustettavissa ja hallittavissa vaan satunnainen. "Rooma" on- mitä ilmeisemmin tietoisesti - tehty siten, että tähän kysymykseen on erityisen vaikeaa saada vastausta. ; Se jättää hyvinkin usein asioita tulkinnanvaraiseksi. Ei esimerkiksi ole selvää pelästyykö Niobe Vorenuksen vihaa ja putoaa parvekkeelta vahingossa, vai tekeekö hän tietoisen itsemurhan. Molemmat ovat aivan soveliaita mahdollisuuksia.

Kuitenkin sarjaa seuratessa näyttää että Lucius Vorenus ja Titus Pullo ovat keskenään hyvin erikoinen parivaljakko. He ovat enimmäkseen ystäviä ja joskus lyhytaikaisesti vihoissa. Lucius Vorenus on hyveellinen, yritteliäs, älykäs ja vakava hahmo, joka luottaa Rooman historiaan ja jumaliin. Pullo on sen sijaan iloluontoinen, ei kovin hyveellinen, hän on hedonistinen eikä kunnioita rituaaliperinnettä. Kuitenkin kun katsotaan näiden hahmojen toimintaa, Vorenus saavuttaa asioita mutta yleensä lyhytaikaisesti. Pullo on aina pohjalla odottamassa. Ja jumalat. Ne tuntuvat kuuntelevan tätä varsin raakaa miestä. Kun Titus Pullo pyytää Jumalilta, hänelle vastataan. Vorenus tuntee hyveet paremmin ja on kaiken kaikkiaan säädyllisempi ja kunniallisempi, mutta hän on yleensä omillaan.

Näin ollen voidaan sanoa, että Vorenuksen kohdalla on rooman ajan teatteritaiteeseen sopiva tragedianhahmo ja Pullo on komediallisempi. Sillä klassisessa draamassa onneton loppu ei johdu onnettomuudesta, vaan kohtalon vääjäämättömyydestä. Vorenuksen hamartia on hybris. Pullo on stoalainen ja ottaa kärsimykset vastaan tyylillä. Siksi on tarinankerronnallisesti sopivaa tulkita että sarjassa olevat sattumukset kasautuvat tragedian kaavaa noudattaen. Kysymys ei ole sattumasta - paitsi silloin kun joku saavuttaa väliaikaisen edun jolloin hänen vääryytensä korostuu siten että hänelle annetaan valtaa ja näytetään miten hän käyttää sitä. ~ Vorenuskaan ei aluksi arvosta Caesaria, mutta lopulta hän antaa lahjuksia sotilasveljelleen jotta tämä suosittelisi hänen legioonalaistovereilleen huonon diilin, Rooman parhaaksi. Hänen kunniallisuutensa on enemmän etikettiä ja normejen noudattamista kuin aitoa hyveellisyyttä.

Tämänlainen hybriksen tuoma ilo on lyhytaikainen. Lyhytaikainen kuin se hetki jolloin toisen tuotantokauden puolella Atia saa vapaat kädet kiduttaa Serviliaa. Julmuus järkyttää jopa hänen kidutuksesta vastaavaa orjaansa, joka päästää Servilian pakoon.

Minun silmiini tapahtumat näyttävät kuitenkin pääosin kaaoottisilta ja satunnaisilta. Sillä kokemukseni maailmasta ei vastaa tarinankerronnan teorioita, ikään kuin tiivisty tarinankertojien keskinäisesti valitsemaan teoretisointiin joka luo lokeron johon he muita ihmisiä sovittavat. Tämäkin voidaan nähdä hybrikseksi. Kenties tämän vuoksi sarjaa tehtiin vain kaksi tuotantokautta. Toki äärimmäisen mahtipontisesti, kuten asiaan sopiikin. Sarja mukaileekin historiaansa ja tarinankerrontaan valitsemiaan konventioita tältä osin varsin kokonaisvaltaisesti. Miltei kuin asia olisi ennalta ylhäältä päätetty.

Tragikomediasta ja kauhutrilleristä

Klassisesti ajatellen komedia ja tragedia ovat todella erilaisia.
* Komedia käsittelee usein teemallisesti liittymistä (kuten häitä), tragedia taas erkanemista (kuten kuolemaa).
* Komediassa ideana on sattuma, tragedian hamartia on taas ollut kohtalonomainen.
* Komediassa juonen yllättävyys on satunnaisuutta tai synkronisiteettia jotka korostavat mielivaltaista maailmaa. Tragediassa juonen yllättävyys on kohtalon paljastumista.
* Komediassa ihminen on ajassa (osana maailmaa), kun taas tragedissa ihminen on ajallinen (kuolevainen, rajallinen).

Voidaankin sanoa että tragedian ja komedian yhdistäminen on hyvin haasteellista. Kuitenkin tragikomedian käsite tunnetaan. Esimerkiksi Shakespearen kunnioituksesta suuri osa johtuu siitä että hän niin mestarillisesti kykeni ymmärtämään sen, että ihminen on sen verran kompleksinen olento, että keskenään ristiriitaisilta vaikuttavat komedia ja tragedia voidaan esittää yhdessä. ; Tragikomeia ei siis ole taitavissa käsissä oksymoroninen ajatus, vaan jännitteinen.

Sitten on omituinen käsite nimeltä kauhutrilleri. Televisio mainosti "Mama" -elokuvaa kauhutrillerinä. Tämäkin vaikuttaa joltain joka on sisäisesti ristiriitainen. Kuten eräs ystäväni asian karkeisti - trilleri on kauhua joka epäonnistuu pelottelemaan.
* Karkeasti sanoen voidaan sanoa että trilleri keskittyy jännityksen luomiseen ja ylläpitämiseen. Tässä on usein rytmiä, mutta trillerissä ei haeta maksimaalista kontrastia. Kauhuelokuva taas hakee pelkoa ja sille tyypillistä on rytmisyys, jossa kauhua ei ylläpidetä vaan erilaiset suvantovaiheet nimen omaan pahentavat pelottaviksi tarkoitettujen kohtausten tehoa.
* Kauhulla on myös hyvin vakiintunut kuvasto. Ne ovat makaabereja, yliluonnollisia ja yksilöiden subjektiivisesta pelosta kumpuavia. Näin esimerkiksi painajaiset, väkivalta ja ihmeet ovat osa kauhugenreä. Trillerissä taas yleensä nimenomaan tavoitellaan sitä että uhka on toteutettu "paremmalla maulla" ja "maanläheisemmin keinoin" ja uhasta yritetään tehdä nimenomaan objektiivinen. Näin trillerissä voi esimerkiksi taustalla olla mafia tai poliittinen salaliitto.
* Trillerin peruselementti on juonenkäänne (murhaaja onkin sankarin vaimo eikä se naapurin epäilyttävä huonotapainen mies.). Kauhussa tämänlainen kikkailu on harvinaisempaa. Kauhussa tilanne on nimenomaan usein hyvinkin suoraviivainen (pahatukkatyttö muuntaa yliluonnollisilla voimillaan tietyn videon katsojat kammottavan näköisiksi ruumiiksi), eikä siinä kohden tule yllätyksiä.
* Trillerin ja kauhussa vastustajan käsitteleminen ja elokuvan lopettaminen pelaavat aivan eri pelisäännöillä. Kauhussa kauhun aiheuttaja on yleensä keskiössä. Kauhussa lopussa tarjotaan "väliaikainen voitto", jossa esimerkiksi paha murhaajanukke valetaan muoviin. Kuitenkin aivan lopussa tämän pahan nuken on ilmoitettava olevansa elossa. Trillerissä taas yleensä tarjotaan pahiksille "väliaikainen voitto" joka puretaan ja hyvä päihittää sen lopuksi.

Näin ollen kauhutrilleriä voi pitää jotenkin mahdottomana yhtälönä. Esimerkiksi voidaan sanoa että se on korkeintaan vain trilleri joka lähinnä lainaa kauhun kuvastoa. Tälläisestä elokuvasta esimerkiksi voisi ottaa vaikkapa elokuvan "The Gift" joka on trilleri joka käyttää kauhukuvastoa, mutta joka ei koskaan kykene nousemaan kauhuksi. Sen kutsuminen kauhutrilleriksi loukkaisi sekä trilleriä että kauhua genrenä ja taidemuotona. Se on yksinkertaisesti trilleri jolla on poikkeuksellinen kuvasto, jota kuitenkin käytetään loppujen lopuksi varsin vakiintunein trillerin keinoin. ; Se, että elokuvassa on yliluonnollisia piirteitä ei yksinkertaisesti tee elokuvasta kauhua.

Kauhutrilleri on vähintään yhtä vaikea - ellei vaikeampi - yhdistää kuin tragikomedia. Itse en ole vielä löytänyt ainuttakaan sellaista elokuvaa jonka itse viitsisin luokitella kauhutrilleriksi. Nähdäkseni tämä voisi olla mahdollista, mutta se vaatisi erityisen tarkkaa lomittamista. Esimerkiksi psykopaattimurhaajan kuvasto yhdistää kauhun ja trillerin. Näitä kuvastoja lainaamalla saattaisi päästä parempaan tulokseen kuin tekemällä "The Giftin" tapaan sen, että ottaa toisen genren metodiikan jota koristelee toisen genren vakiintuneella "ostoslistakuvastolla".

Järven neidosta ~ lahjakkuus, tarkoitus ja itsensä kehittäminen

M. Night Shyamalanin elokuva "Lady in the water" on aikuisille suunnattu lastensatu. Siinä missä Shyamalania moitittiin "Willagessa" siitä että hän ensin luo maailman myyttisine tabuineen ja salaperäisine petoineen,  jonka lopuksi purkaa sen pelkäksi kylän valtapeliä ylläpitäväksi huijaukseksi - kikka josta itse pidin, koska se opetti että mikään maailmankuvaan heittäytymällä saatu kulttuurinen immersio ei oikeuta sitä että se olisi myös totta. "Lady in the Waterissa" Shyamalan sen sijaan rakentaa maailman, eikä pura sitä.

Elokuvaa voisi pitä hengellisenä. Pisin elokuvasta vaikka se oli naiïvi, henkilöt olivat sosiaalisesti erikoisia ja tekivät tekoja joita on hyvin vaikea uskoa - esimerkiksi he poikkeuksetta ja mukisematta ja kritiikittä uskovat että Cleveland Heepin luona asuva nuori nainen ei ole tämän rakastajatar vaan todella taikaolento - ja elokuvassa ei ole oikein mitään kyynistä. Sen ytimessä on nähdäkseni kuitenkin enemmän identiteetti, lahjakkuus ja näiden rooli ns. Tarkoituksessa.

Lyhyesti sanoen elokuvan voisi tiivistää siten että Cleveland Heep on talonmiehenä kerrostalossa jonka pihalla on uima -allas. Talonmies on yksinäisyydessä elävä änkyttävä ahhmo, joka viettää valtaosan ajastaan korjaamalla pieniä vikoja ympäri talonyhtiötä. Eräänä yönä hän kuulee ääniä uima -altaasta - aikana jona se on kielletty - ja menee puuttumaan asiaan. Hän putoaa altaaseen ja joutuu oudon nuoren naisen pelastamaksi. Naisen nimi on Story joka ilmoittaa olevansa "narf", merinymfi.

Merinymfit auttava ihmisiä jotka ovat ennen olleet yhteydessä vesiin. Ihmiset olivat kuunnelleet, joskin huonosti. Ihmiset kuitenkin olivat kehittyneet neuvoista niin että he muuttaneet mantereille eivätkä he enää kuunnelleet. Storyn tarkoitus onkin herättää tietty ihminen. Cleveland on jotenkin tässä merkittävä koska hän ei esimerkiksi änkytä Storyn äärellä. ; Story jääkin Clevelandin suojeluun ja talonmies kiertelee erilaisten talonyhtiön erikoisten asukkaiden parissa. Tässä prosessissa on useita erilaisia mutta tietyllä tavalla määriteltyjä hahmoja joille Storyn mukaan on tietyt roolit. Jokaisen osaa tarvitaan jotta Tarkoitus täyttyy.

Elokuva onkin siitä hieno, että se ei jää tähän. On tavallista että saduissa on hahmoja jotka on esitelty. "Hän on soturi" tai "hän on pappi". (Vähän kuten roolipelissä joissa voi lukea suoraan hahmolomakkeen yläkulmassa, että "Fighter" tai "Rogue" Ja tämä kerrotaan muille usein ihan ensimmäisenä asiana hahmosta.) Elokuvassa juuri näin ei ole. Katsoja uskoo ensin että Cleveland on mahdollisesti se, jota merennymfi on tullut herättämään. Mutta myöhemmin uskotaan aivan varmasti että hän on soturi jonka tehtävänä on puolustaa tätä. Ja lopuksi paljastuu että hän onkin parantaja.

Oikeastaan vain "Keittokirjaa" eli poliittista tulevaisuuden merkkiteosta kirjoittava mies löytyy helposti. Hänet löydetään melko alkupuolella elokuvaa ja hänen kanssaan ei tehdä virhettä. Hänen kohdallaan ei myöskään ole epäilyä, aivan ensishokkijärkytystä lukuunottamatta. Mutta koko elokuvan muussa osassa ihmisten roolit ja tarkoitukset ovat hakusessa pahemman kerran. ; Esimerkiksi naapuriin muuttunutta Mr. Faberia, joka on elokuvakriitikko, valittaa siitä miten hän näkee kaikkien tarinoiden läpi ja että jokainen tarina näyttää kliseeltä. "There's no originality left in the world and no new stories. They're just the same old stories being retold again and again." Cleveland uskoo että hän on aivan varmasti symbolisti, ihminen joka osaa ennustaa tulevia tapahtumia ja nähdä ihmisten rooleja. Hän paljastuu kuitenkin lähinnä hieman inhottavaksi sivuhahmoksi. Symbolistin paikalle ehdotetaan myös ristisanatehtäviä tekevää Mr. Dyrya. Ja lopulta symbolistiksi paljastuu tämän poika joka selittää mielleyhtymiä aamiaismuroista.

Tässä mielessä Shyamalan tuo mielestäni esiin ongelman joka kulttuurillamme on lahjakkuuden ja taitojen kanssa. Etenkin kalvinistinen kulttuuri on vaikuttanut USA:an ja tämän viihdekulttuuriin - ja tätä kautta se vaikuttaa myös täällä koto -suomessa. Kalvinistit uskovat predestinaatioon. Näin ollen ihminen täyttää Tarkoituksensa. Lahjakkuus on siis lahja tämän Tarkoituksen täyttämiseen. "Lady in the Water" näyttää että tosiasiassa ihminen ei voi päättää mitä tekee. Esimerkiksi Mr. Dyryn ristisanatehtävienratkomistaito ja kyky löytää tästä yhteyksiä on omalla tavallaan hyvin vaikuttavaa ; Hän on taitava ja eettinen mies jolla selvästi on kykyjä. Tämä on kuitenkin irrelevanttia koska tämä ei ollut hänen roolinsa. Hän ajaakin elokuvassa ryhmää kohti katastrofia koska hänen rooliaan ja paikkaansa ei ole käsitetty.

Elokuvassa on toki hienoa siinä että elokuvan jokainen hahmo - mukaan lukien Story itse - epäilevät omaa lahjaansa ja rooliaan. Kun heille annetaan tehtävä yläpuolelta, he ihmettelevät että onko se todella jotain mitä heidän tulisi tehdä. Että onko heistä siihen. Epävarmuus on kuitenkin siinä että "onko tämä minun tarkoitukseni". Ja pidän tätä aika huonona opetuksena. Itse näen että jokaisen pitäisi tehdä itsensä, eikä täyttää ulkopuolista roolia.

"Lady in the Water" onkin pinnaltaan hengellinen tarina joka puhuu uskosta, mysteeristä, roolistamme maailmasta, meidän sisimmästämme. Ideana on se, että kun nämä soveltaa oikein voidaan olla rakentava yhteisö. Ja jos ei, niin taitavien ja pyrkimyksessään ylevien ihmisten toimet epäonnistuvat. Ja että ilman yhteistyötä ei auta vaikka Tarkoitus olisi tiedettykin. - Elokuvassahan Story lähes kuolee koska elokuvan yhdessä vaiheessa uskotaan että jokaisen rooli oli löytynyt. Pinnan alla tämä on kuitenkin sitä likaisinta kalvinismia mitä voi löytää. Tässä maailmassa ihmisillä ei ole vapautta, eikä mikään harjaannus tai taito riitä, jos joku ylempi Kohtalo ei määrittele sitä tarkoitetuksi osaksesi. Kalvinistinen kulttuuri toki tarvitsee tämänlaista konseptia oikeuttaakseen hyvien ihmisten epäonnistumiset, samanaikaisesti kun heidän teologiansa kuitenkin selittää että Jumala palkitsee myös maallisessa elämässä niitä joille on predestinoitu pelastus (he ovat sankareita joilla on tärkeä rooli) eikä niitä jotka on predestinoitu tuhoon (koska he ovat vain hieman inhottava sivuhahmo joka haukkuu elokuvakulttuuria elokuvassa.)

Tämä itse asiassa iskee siihen mitä aiemmin kirjoitin "Rautamiehestä". Siinähän aiheena oli perusnäkemys jossa vastakkain asetettiin lahjakkuus ja muuta kautta saadut edut. Useinhan ihmiset arvostavat esimerkiksi lukeneisuutta tahi eettisyyttä siksi, että se on vaikeaa. Jos jotain saadaan ikään kuin helpolla, tätä ei arvosteta. Paitsi jos se on biologinen ominaisuus, jolloin pitää puhua lahjakkuudesta ja tätä pitää kunnioittaa. Moitin kirjoituksessa tätä asennetta monin syin. Ne pätevät tässäkin kohden hyvin.

Tämän tyyppinen asenne on esimerkiksi kysymyksessä siitä, miten meidän tulisi suhtautua itsekehitykseen "noin suuremmassa mielessä". Itsekehitykseen nykykulttuuri nimenomaan kehottaa siihen että itseä pitää kehittää. Jopa valtio puhuu "elinikäisestä oppimisesta". Kuitenkin monet keinot nähdään "liian helppoina". Esimerkiksi jos aiheeksi otetaan vaikka Thomas Douglasin ajatuskoe moraalipilleristä, joka tekisi ihmisestä eettisempiä. Jos sellaisia olisi tarjolla, tätä pidettäisiin kyseenalaisena keinona. Douglaskin korostaa että jos moraalisuus saavutetaan helpommin, se on keinotekoista ja pinnallista eikä se siksi olisi yhtä arvokasta kuin moraalisuus joka suoritetan ilman. Moraalipilleri nähdään välineellisenä ja tätä kautta lähtökohdantas vuoksi vääränä tekona jossa moraali ei olisi aitoa ihmisyyttä. Moraalinen toiminta on siis suhteellista moraalisuutta, jossa se että kaikki voivat pillerin nappaamalla olla moraalisia vähentäisi moraalin arvoa. Ja moraalisuus on sidottuna sen yleiseen vaikeuteen, eikä sitä saa helpottaa millään keinoilla.

Oman elämän kautta asia on valitettavan tuttu. Voisin ottaa esimerkiksi blogiini liittyen saamani kehun ja haukun apuvälineeksi. Älykkyysosamääräni (120) on esimerkiksi kyseenalaistettu kun on ajateltu että sen pitäisi olla suurempi. Tämä ihminen kuitenkin pohjimmiltaan ohittaa työnteon ja pitää jonkinlaista lahjakkuus-Tarkoitus -tematiikkaa mukana puheessaan. En tiedä onko tämä älykkyysosamääräpuheen perimmäinen syy oikeuttaa kehujan oma älyllinen laiskuus, kyvyttömyys nähdä tekemääni työtä, vai mikä. Mutta se kertoo siitä että ajatus siitä että blogi kirjoittaa itsensä koska Lahjakkuus-Tarkoitus johtaa ihmiset tekemään rooliaan maan päällä on lujassa. Toisaalta taas minua on samanaikaisesti kehotettu terapiaan, kehittämään itseäni. Pillereitä taas on moitittu koska "ei haluta mitään mömmö -Tuomoa". Henkenä oli se, että pilleri on siis liian helppo, kun taas vuosien terapia on juuri oikeaa itsekehitystä. Douglas ei siis ole ajatuksineen yksin. Kiitos vain, jos haluan parantua, ajattelin tehdä sen. En esimerkiksi pidä lääkehoitoa liian helppona. Että tauti pitäisi kärsiä täysimääräisesti niin että taistelee ihan yksinään luonnon tarjoamaa haastetta vastaan. Jos mielenterveyteni alkaa joskus haitata itseäni nykyisen muiden haittaamisen sijaan, haluan että hoito on ratkaisu ongelmaan eikä jokin joka yrittää pitkittää siitä pitkäjänteisen olotilan.

Jännitävää kyllä kehon tuottama oksitosiini on hyvää ja synnyttää luottamusta. Mutta jos oksitosiinia tulee harvinaisen vähän, ja otat lisäboostia pilleristä ja luotat paremmin, tämä on epäeettistä. Mutta saat harrastaa vaikka sosiaalisia yhteistilaisuuksia jossa välineellisesti lisäävät oksitosiinipitoisuuksia, ja tämän mukana tulemaa luottamuksentunnetta pidetään positiivisena asiana.

Valtosa tästä kalvinistishenkisestä luonnollisuus-lahjakkuus-ansaitsemisteemaisesta puheesta kompasteleekin omiin omituisuuksiinsa ; Esimerkiksi jos "Rautamies" perii isältään pirusti omaisuutta, tätä ei pidetä lahjakkuutena tai Lahjana. Vaikka kyllähän se Jumala tai maailma voi tälläkin tavalla ihmisiä palkita. Ja molemmat antavat pohjimmiltaan saman : Ilmaista etulyöntiasemaa ilman omaa työtä. Lahjakkuuden olisi siis oltava biologinen jotta se ei olisi vääränlaista lahjakkuutta. Moraalipilleri taas kohtaa sen, että monesti uskontoja nimenomaan myydään siten että se auttaa tekemään ihmisistä parempia. Jos tämä pitäisi paikkansa, siinäkin saavutettaisiin moraalisuusetua ilman omaa työtä ja ansiota - uskovaiset korostavatkin usein että "Ilman Jeesuksen apua en olisi parantunut alkoholismista, lakannut hakkaamasta vaimoani..." Teknisesti tässäkin tapahtuu moraalin parannus "tiskin alta ilmaiseksi". Mutta tätä ei pidetä moraalin arvoa vähentävänä tai pinnallisena aktiona. Päin vastoin. Sen itse asiassa nähdään todistavan että uskonnollisuus on positiivinen asia, lähes velvollisuus.

Filiastiinit

"Tiedät minusta liikaakin.
Tiedät minusta melkein kaiken.
Tiedät minusta melkein liikaakin."
(CMX, "Kättenpäällepanijat")

Perinteisen avioliittomallin ongelmana on sen sitouttaminen yksiavioisuuteen.
* Ja kantaani ei pidä ymmärtää väärin ; Itselleni tyypillistä on tunnemaailmaan liittyvä "hyvin voimakas inertia", joka näyttäytyy monella tavalla, esimerkiksi pitkävihaisuutena. Onkin erikoista, että vaikka olenkin usein yksityiskohtien tasolla säpsy ja jopa äärimmäisen ailahtelevainen, on isoissa linjoissa kuvaavaa juuri järkähtämätön ja jopa jääräpäinen asenne, aina ongelmallisuuteen kanssa. En pidä tätä heikkoutena tässä yhteydessä. Ja tätä kautta luonteva suhtautuminen on pitkäaikainen ja pysyvä suhde.
* Ongelmana ei ole monogamia, vaan se sitouttaminen. Sen kautta on nimittäin käynyt niin että käytännössä yksiavioisuuteen vetoamista velvollisuutena tarvitaan vain silloin kun sitä ei oikeastaan ansaita. Jos olet hyvä puoliso toiselle, hän ei edes halua lähteä pois. Jos hän haluaa lähteä pois olet tehnyt jotain väärin. Ja tämä on se ongelma.

Kuitenkin ymmärrän syitä miksi sitouttamispuoli on mukana.
* Se koskee ihmisen lyhytjänteisen päätännän ja pitkän jänteen toiminnan välistä ambivalenssia, jotka johtavat epäonnistumisiin. Tahto voi olla vahva mutta liha heikko. Avioliitto on yritys kontrolloida lyhytjänteisiä erehdyksiä. Toisin sanoen sen vahvuus on juuri siinä että toisen epäonnistumisia on ikään kuin oletusarvoisesti siedettävä ja annettava anteeksi.
* Lisäksi avioliittomalli selkeyttää käyttäytymistä. Se tarjoaa kenties kaavamaisen tavan toimia, mutta toisaalta niitä noudattaen vältetään vaikeuksia. Se ei kenties vastaa asioiden tositilaa, mutta näiden ihanteiden typistäminen mutkistaa asioita. (Etiketti on mielivaltaista estetiikkaa jolla ihmien taistelee väistämätöntä absurdia vastaan absurdin omin keinoin. Mutta se toimii.) Perinteinen jako jossa rakkaus jaetaan luokkiin joista yksi on veljellinen ystävyys (filia) ja toinen eroottinen rakkaus (eros). Ja ne pidetään toisistaan erillään jakamalla normeja seurustelusta, avioliitosta ja vastaavista. Tämä on itse asiassa hyvin käytännöllinen tapa ; Jako luokkiin helpottaa käyttäytymistä ja sen ohjailua, ja tämä vähentää ja heikentää sosiaalisia katastrofeja. Klassinen ohjeistus onettä tietyt asiat kuten flirtti kuuluvat eros -rakkauden luokkaan ja niitä pidetään sopimattomina jos suhde on filiaa mutta soveliaina jos suhde on erokseen suuntautunutta.

Karkeasti sanoen tilanne onkin usein niin että velvollisuus ja vastuu ovat käänteisessä suhteessa. Avioliitto on yhteisöllistä kontrollia jossa yhteiskunta päättää käyttää esivallan miekkaa ihmisten seksielämän ja rakkauselämän kontrolloimiseen, joka kertoo implisiittisesti että ihmiset eivät ole riittävän luotettavia tästä itse huolehtiakseen. Ilman esivallan miekkaa on vain parisuhteita (ovatpa ne juridisesti avioliittoja tai eivät). Ja koska nykyään avioliitto ei ole mikään automaatio - pitkäaikaisetkin avoliitot ovat hyvin yleisiä ja muutos avioliittoon on omaisuudenjakoa eikä seksuaalisuuden hallintaa koskeva juridinen sopimus - on vakiotila se, että ihmisiä ei kontrolloida tältä osin kovinkaan tiukasti. Ja niin elämä on nykyään hieman kuin yhteiskuntaa ja sen esivallan miekkaa ei olisi.

"Olet poissa ja minä en käsitä mitään.
Tämä maailma on vieras ja mykkä.
minä kaipaan luoksesi hiljaisuuteen,
niinkuin sade kaipaa vettä,
niinkuin tuuli kaipaa ilmaa,
peto yötä, sanat huulia."
(CMX, "Kättenpäällepanijat")

Lähestyn asiaa siten että valtaosa parisuhdeasiasta on väärin kohdennettua ja irrelevanttia. Pääsyynä on se, että keskitytään onnistumisiin eikä huomata, että tosiasiassa epäonnistumisia tapahtuu usein ja niiden kanssa tullaan myös toimeen. Ihmiset ratkovat ongelmiaan, ja ne ovatkin sosiaalipornon ja lehtikyselyjen vakiomateriaalia. (Ja niitä lukevat ja kysyvät myös miehet.)

Näitä asioita miettiessä oleellisin huomio on se, että näissä ongemissa itse asiassa taistellaan nimenomaan "kohtaloa" vastaan. Kohtalo on tietysti rakkausihanne jossa on "se oikea". Joka nyt onkin yksisuuntaisen rakkauden kohde tai käytännössä suhdetta ei voida rakentaa ties mistä syistä. (Esimerkiksi maantieteellisistä syistä arvioin että mikäli muuttotrendit jatkuvat nykyisenlaisena, päädyn mahdollisesti yhteen erään naisen kanssa 1500 vuoden kuluttua.) Romanttinen rakkausideaali opettaa, että ihminen haluaa olla ikuisesti toisen kanssa ja että tämä ei ole lyhytaikainen tunne vaan jotain joka viittaa aitoon ikuisuuteen (tai elämänmittaisuuteen, jos on maallisempi tyyppi). Perinteinen avioliittomalli ajaa tätä samaa asiaa. Tunne onkin monesti luonteva. Eikä varmasti ole ollenkaan ainutlaatuista että entiset seurustelukumppanit ja muut vastaavat kohtaavat pitkäaikaisia tunteita. Epäonnistuneen suhteen kanssa tämä pitää ratkaista. Ihanne on tällöin vihollinen. Sillä siinä missä ihanne nojaa kohtaloon, eteenpäi pääseminen asiassa vaatii sen tiedostamista että asia nimenomaan ei ole kohtalo.

Tämä jää usein huomaamatta. Tämä näkyy siinä että modernia rakkauselämää luonnehditaan ja mallinnetaan joko eros -rakkauden kautta, silloin kun sitä vastustetaan. ja kun sitä taas puolustetaan, sovelletaan romanttista ihannetta jossa rakkauden tunne ja tahto mielletään samaksi. Ideaalia ei vastusteta puheessa. ;
* Nämä kulmat ei käsittele sitä, mikä suhteissa on aina vaikeinta, mutta ainakin se mitä itse olen oppinut, asiaan kuuluvaa ja toistuvinta, kenties jopa oleellisinta. Eli epäonnistumista. Romanttiset tarinat painottuvat onnellisuuteen ja onnistumiseen. Epäonnisttuttuessa moderni maailma ei ole yhtä selkeä. Soveliaan ja epäsoveliaan rajat ovat todella omituisia. Tilannekohtaisia, erikseen sovittavia. Kokonaisuudesta tulee tietysti tilannekohtaisempi. Ongelmana on vain se, että tämä vaatii työtä.
* Ihmiset tekevät paljonkin työtä tämän asian kanssa joten vika ei ole siinä että ihmiset käyttäytyisivät teorian mukaan. Ongelma on siinä että teoriat eivät kuvaa ihmiten käyttäytymistä. Jolloin ne ovat paskoja teorioita. Roskalaatikkoteorioita joissa on kenties estetiikkaa mutta jotka eivät oikeasti sovellu ns. elämään.

Tämä on oleellista etenkin kaltaisteni tunneinertikkojen kanssa. Etenkin kun mukaan liittyy se, että vaikka tavallisesti olenkin erinomaisen hyvä hankkimaan vihollisia - Excellent enemies, even -  olen kuitenkin juuri niitä jotka pitävät hyviä välejä entisiin tyttöystäviinsä. Välilyönti rikkoo tyttöystävän tyttö ystäväksi tietokoneella, mutta käytännössä maailma ei toimi yhtä helposti. Ja kun kulttuuri ei lokeroi asioita, sitä on "tehtävä sopimuksia". Lopputuloksena on jotain joka on joskus ystävyyttä, joskus platonista rakkautta. Joskus taas platonista rakkautta ilman Platonia.

Esimerkkejä tästä löytyy tietysti kirjallisuudesta David Nichollsin "Sinä päivänä" -kirja käsittelee kahden ihmisen suhdetta kahdenkymmenen vuoden ajan. Sitä kuvaa samanaikainen seksuaalisen vetovoiman vahvuus että kaikenlainen seksin puute. Suhde on siis totaalista potentiaa, mutta sellaisena kuitenkin hyvin aito. Tämä kirja itse asiassa käy läpi monia klassiselle parisuhdemallille vieraita konsepteja. Jotain jotka kuitenkin ovat ainakin itselleni tuttuja. Osaa asioista en toki ole tehnyt itse, osa on tapahtut ystäville. ;
- Kirjassa esimerkiksi käsitellään sopimusta jossa luvataan mennä avioon, jos tietyssä iässä molemmat ovat vapaina. Tämä on erikoinen moderni sopimus, johon itselläni on ollut mahdollisuus (mutta johon en suostunut). Tiedän ihmisiä jotka ovat tehneet tuollaisia diilejä. Ja nämä ihmiset todella harjoittavat seurustelua ja vakaviakin parisuhteita omilla puolillaan.
- Puolin ja toisin omat seurustelukumppanit käytetäänkin "näytteillä". Ja tämä kuuluu asiaan. (Itsellänikin on ihmisiä joiden poikaystävät saavat siunaukseni tai tuomioni. On ihmisiä joiden vakisitoutujat joutuvat käymään vakavahenkisen neuvonpidon jossa keskustelen ystävällisen mutta tiukan yksisuuntaisesti ja ehdottomasti siitä miten kannattaa olla hyvä puoliso ja ennen kaikkea miten ei todellakaan kannata olla paska vaimonhakkaaja.)
- Lomamatkoille lähdettäessä tehdään sopimuksia mikä on soveliasta ja mikä ei. Etenkin kun siipat eivät aina tule mukaan. (Oma vaimoni rahoitti minulle Lontoon matkan, ja yksi syy tähän oli - kaikella rakkaudella - se, että hän saa sitä kautta olla hetken aikaa minusta erossa. En tosin ottanut naispuolista kaveria seuraksi koska viikko on "liian pitkä aika" viettää ihastuttavien naisten kanssa laatuaikaa. Kaksi päivää sen sijaan ei ole ja siksi olen lähdössä syksyllä Petsamoon.)

Ikärajoitetut aviosopimukset ja muut modernia rakkauselämää kuvaavat konseptit ovat itse asiassa jotain jotka rakenteellisesti ovat perinteisen kohtaloajattelun antiteesejä ; Kohtalossa pitkäaikaisuus nähdään samaksi kuin vääjäämättömyys. Kuitenkin näissä sopimuksissa ytimessä on ytimessä epävarmuus riski, potentia, mahdollisuus. Ja jotenkin juuri tämä tekee niistä näille ihmisille kauniita. Niissä on eräänlaista varmuutta vaikka ne ovatkin kuplia. Pahoinakin aikoina yksinäisyydessäkin ne muistuttavat että olet kuitenkin periaatteessa sen arvoinen. Että vaikka toinen on suhteessa jonkun toisen kanssa, niin kenties maailmassa on joku toinekin vastaava ihminen valmis rakastamaan sinua.

Kirjan konseptit heijastavat lähinnä sen, että tosiasiassa moderni parisuhdemaailma ei ole mitään puhdasta hedonismia ja kiimaelämää. Pinnallisimmatkin ihmiset kontrolloivat erosta.
* Tämän ei pitäisi yllättää. Sillä jo seurustelun aloittamisessa pakit ovat tunnettuja tyhmistä ilmiselvistä kliseistä. Jos nainen tahi mies ajattelee uraansa eikä halua suhdetta, se kertoo siitä että hän ei halua suhdetta sinun kanssasi eikä ole läytänyt ketään muutakaan joka kiinnostaisi riittävästi. Jos joku selittää että "ehkä myöhemmin", hän tarkoittaa "ei ikinä". Mutta he ovat liian ystävällisiä sanoakseen karun totuuden päin naamaa. Miksipä he olisivat karuja, hehän ovat yleensä periaatteessa hyväntahtoisia ystävällisiä, ihmisiä. Loukkaaminen varataan vasta niille ylisinnikkäille ihmisille jotka eivät ymmärrä lopettaa ajoissa.
* Sama kohteliaisuus koskee myös eroamisia ja etenkin niitä. Silloin kun ne eivät pääty riitelyyn, ne ovat erittäin vaikeita. Tämä vaatii enemmän työtä ja tätä kautta se vaatii ihmisiltä enemmän hyveellisyyttä. Kontrollin puute vaatiikin suurempaa luottamusta. Ja toisaalta kontrolli kääntäen vihjaa että ihmiset eivät ole riittävän vastuuntuntoisia ja järkeviä aikuisia hallitakseen tätä tilannetta. Parisuhdesotkuja kuvaamaan tarvitaan enemmän filiaa kuin erosta. Tämä on avioliiton romahtamista ja arvotyhjiötä pelkääville ilmiselvästi totaalisen vieras ajatus.

Filian ja eroksen jaottelun purkaminen johtaa sekametelisoppaan. Mutta tämä sekametelisoppa ei tarkoita arvojen katoamista. Siinä katoavat vain vanhat jäsennykset asialle. Se, että jokin teoria tai näkemys hylätään ei tarkoita samaa kuin arvojen rappeutuminen tai nihilismi tai muu vastaava. Päin vastoin ; Monet luokat ovat antietiikkaa, niillä ohjataan ihmisiä jotka sitten saavat tätä kautta vapautuksen vastuusta. Vastuuton totteleminen jossa toisen annetaan syöttää sinulle omat konseptinsa etiikkana on ikään kuin sitä että tunnustetaan olevansa paskoja ja delegoidaan vastuu ylemmille. Tämä ei ole eettistä toimintaa. Sen sijaan tämänlainen on niin lähellä arvotyhjiötä ja nihilismiä mihin ihminen käytännössä voi päästä.

"Toivon, että tiesi sinne onnellinen aina on
toivon, että muistat meitä, luoksesi kun pääse en.
Helppo luulla asioita päätetyksi ennalta.
Toivon, että tiesi sinne onnellinen aina on."
(CMX, "Kättenpäällepanijat")

Askeetin hedonismi ja hedonistin askeesi

Ylläoleva kuva on periaatteessa "pinnallista onnellisuussoopaa" jota ihmisille myydään valitettavan paljon filosofiana ja vielä valitettavamman useammin viisautena. Siinä on kuitenkin hitunen oivallusta. Nimeämisissä näkyy toki pientä asenteellisuutta jotka korostavat että kasvu olisi parempaa kuin pinnallinen esineellisyys. Mutta tämä jako näyttää, toki hyvin aneemisessa muodossaan, kaksi hyvää elämää koskevaa suurta teoriaa. ~ Länsimaissa tämän linjaman ääripäissä on "Kasvun mindset" -Nietzsche ja "Esineellisen mindsetin" Schopenhauer. Mutta tietysti tämä ajattelutapa on universaali. Ihmisen suhde saavutuksiin ja kärsimyksiin ovat luonteva tapa lähestyä elämistä ja olemista.

Toisaalta edellä mainitsemani hienoinen tekstin "asennevamma" oli itselleni avartava, koska se jotenkin alleviivasi sitä mikä elämäntapa -asioissa usein on. Se on se, että se mistä vapaudutaan läpitunkee koko ideologian ja sitä seuraavien elämän. Esimerkiksi kukaan ei näe fallosentristä vainoa niin kuin sukupuolten vallasta vapautuva feministi. Kukaan ei ole niin selvillä yhteiskuntaluokista kuin niitä murtava kommunisti. Kukaan ei ole vahvemmin perillä uskonnollisuuden läpitunkevuudesta kuin ateisti. Askeetit luokittelevat elämää sen suhteessa esineisiin ja omistukseen, joten tästä tulee heille kaikenkattava luokitus ja sitten kaikki elämä onkin korostetusti suhteessa tähän pinnalliseen. Ja uskovaiset - ne kohkaavat aina siitä synnistä jonka läpitunkemana he näkevät ennen kaikkea muiden elämän, mutta jonka uhan he näkevät rajoittavan omaakin elämää.

Tämäntapainen onkin, kenties hieman yllättäen, epikurolaisuuden ja stoalaisuuden ongelma. Niiden suhde kuolemaan on ongelmallinen. Ja syynä on juuri se, että heidän filosofiansa ottaa siihen niin voimakkaasti kantaa. Heidän kohdallaan mieleen tulevat lähinnä itämaiset samurait, jotka "eivät pelänneet kuolemaa koska olivat jo valmiiksi kuolleita".

Epikurolaisuudessa on itsessään kysymys hedonismista. Mutta ei mässäilyhedonismista vaan kohtuuden hedonismista. Siinä vältettiin liiallisuuksia ja korostettiin että kohtuullinen elämä maksimoi elämän nautinnollisuutta. Sen suhde elämään oli periaatteessa positiivinen. Elämässä oli odotettavissa nautintoja ja onnellisuutta. Näin ollen elämä oli arvokas asia ja kuolema oli sille riski. ; Epikurolaisille kuolemaan suhtautumisessa kannatettiin ajatusta jossa haluja kontrolloitiin. Epikurolaisuuden mukaan tavoiteita tuli muokata siten, että ne olivat yhteensopivia oman kuoleman kanssa. Tämä ei tarkoittanut sitä että epikurolaiset olisivat itsetuhoisia. Vaan sitä, että he hyväksyivät tilanteen jossa tavoitetta ei saavutettu koska kuoltiin prosessissa. Oli haluttava asioita jotka sopivat yhteen ajatuksen kanssa.

Näin ollen joku tutkija voi yrittää tavoitella syöpälääkettä, mutta hän ei saisi katua kuolinvuoteella sitä että projektiin on uhrattu vuosia aikaa ja perhe -elämä ja että projekti oli jäänyt kesken kun kuolema tuli yllättäen. Sen sijaan asenteita piti muokata niin että projektiin osallistuminen ja yrittäminen olivat ikään kuin itsessään riittävästi.

Samoin jos halutaan monia asioita - itse haluaisin esimerkiksi monesti samanaikaisesti treenata miekkailua että löhötä sohvalla pelaamassa pleikkaa että olla joku maailmankuulu superfilosofi joka tienaa niin hyvin että hänellä on varaa omaan porscheen että porchekuskiin. (En pidä ajatuksesta koneilla ajelusta, kuski on oleellinen osa.) Epikuros käskisi tässä kohden ensin pudottamaan mahdottomien haikailut. Että ei elellä utopioissa vaan unohdetaan porschekuskit hyvällä. Niistähän tulee vain kateutta ja epäonnistumisen tunteita! Sitten minun olisi valittava pleikan ja treenin väliltä ja unohdettava se toinen. Kenties joku toinen päivä valitsisin toisin. Pitää siis sitoutua menneisyydessä tekemiin valintalinjoihin eikä miettiä miten voisi olla jos olisi elänyt muuten. Ja haluta mahdollisia asioita, ja karsia muutenkin haluamisia mahdollisimman paljon. (Arkiajattelullisesti aika epäintuitiivinen tapa olla hedonisti tämä epikurolaisuuden hedonismi.)

Epikurolaisuudessa tämä on tietysti hankalaa koska heillä perusideana on juuri se, että elämä tarjoaa nautintoja ja onnellisuutta X:ästä. Silloin haluamme X:ää. Kuolema estää meitä nauttimasta X:ästä, joten kuolema on joko itsessään paha tai vähintäänkin vähemmän hyvä.

Toki joku kielifilosofi kykenee tekemään epikurolaisuudesta ristiriidattoman. Esimerkiksi jo yksinkertainen temppu jossa mikä tahansa "haluan X":ää muotoillaan muotoon "haluan X:ää ellen kuole ennen sitä". Kuitenkin on itse asiassa melko vaikeaa uskoa että voisimme oikeasti pudottaa kaikki epikurolaisuuden vaatimat halujen karsinnat. Osa haluista kun ovat "varsin biologisia". Esimerkiksi on vaikeaa suhtautua nälkään mitenkään terveesti hyväksyen konkreettinen nälkäkuoleman kokeminen. Näiden kohdalla kärsimys on väistämätöntä. Muutoinkin mieleen tulee lähinnä ne stoalaisten ajatukset joissa korostettiin että henkilö X on viisas, rikas, kuuluisa ja kaunopuheinen, ja rauhassa itsensä kanssa. Paitsi silloin kun hänellä on iso reikä hampaassa ja tähän liittyvää hammassärkyä. ~ Kärsimys on monesti sellaista, että sitä on helppo torjua mukavasti kotidivaanilla. Epikurolaisuus tuntuukin tuolloin varsin mehevältä ja jopa lohdulliselta tavalta elää ja olla. Kuitenkin kun hankaluus hieroo itseään naamaasi, on paljon vaikeampaa lakata haluamista.

Toki epikuros itse asiassa huomioi nälän ja muut pakottavat ilmiöt. Ne olivat "eri asia" koska hän oli määritellyt ne erilliseen luokkaan. Kuitenkin tämänlainen erikseenmäärittely on lähinnä "filosofisesti tyydyttävä". Eli se tekee jaon joka poistaa vaarallisimman kritiikin ja vie siltä voimat. Se kuitenkin tekee rakentamalla uuden luokan. Siihen kritiikki osuu, mutta siitä ei välitetä koska se on "eri asia". Tämänlainen herättää itsessäni aina hieman epäilyä. Systeemi pelastuu ja koherentisoi itsensä kritiikiltä. Mutta tämä on aina jotenkin ruma ja epäesteettinen tapa hoitaa asia. Ad hoc -luokitukset eivät ole mikää ihastuttava keino lakaista ongelmia maton alle.

Siksi buddhalaisilla onkin mielestäni epikurolaisia terveempi suhde asioihin. Heille osana ZENin ideaa oli se, että oli riisiä kupissa. Että syötiin kun oli nälkä. Kaikkia haluja ei torjuttu. Tässä tulee mieleen sekin miten Dalai Lama selitti kerran siitä miten hän valmistautuu reinkarnaatioon, kuoleman ja syntymän sielunkiertoon. Hän mainitsi, että jos uutta elämää ei tulekaan niin se on hyväksyttävissä ja sitä pääsee vähemmällä. Mutta jos ei, niin on hyvä olla valmistautunut.

Itse olen tietysti Nietzscheläisempiä tyyppejä. En kiistä maailman kärsittävyyttä. Edustan sitä maailmankuvaa jossa paska kuuluu pakettiin mutta patterit eivä sisälly hintaan. Ja jossa kaikki maailmalla oleva aito onnenmurunen on huuhdottava ja ansaittava. Ei siksi että se olisi oikein, vaan siksi että maailma tuppaa olemaan sellainen. ; Ja jossa kärsimyksen kohdalla se on tunnustettava osaksi elämää. Ihan sen takia että jos todella haluaa tuskan ja kärsimyksen hallitsevan kaikkea elämässään, niin pitää ryhtyä askeetiksi tai joksikin jonka elämän täyttää kärsimysten välttäminen ja haluista vapautuminen.

It's not sad

"Loogisesti mahdottomat tilankuvaukset
tauluista, elokuvista varastetut ihmiset
uskomattoman typerät väitteet, jotka oitis
      osoittautuvat tosiksi
äkillinen kohtuuton raakuus
äärimmäiset tunteenpurkaukset kaikkein
yhdentekevimpien asioiden ääressä"
(A. W. Yrjänä, "Mechanema", "Salakirjoituksen avain")

Tämä on blogini 3200 kirjoitus. Siihen voisi hakea vakavia ja yleviä sävyjä. Esimerkiksi sanoja kurinalaisuudesta. Sanoja siitä miten jotkut urheilijatkin treenaavat kisoihin kun taas osa harjoittelee joka päivä koska ei tavoittele lopputulosta vaan tavoite on itse aktio, rakkaus itse urheilulajiin. Osaisin luultavasti kirjoittaa sellaisen mukavan optimistisen ja kasvattavan tekstin josta ihmiset nauttisivat. Se sopisi hyvin asenteisiini filosofiaan ja miekkailuun. - Ja se sopisi hienosti blogini lähtöasetelmaan ; Esimerkiksi "Jäljen ääni" -blogi onnistui kuvaamaan mainiosti sitä miten juokseminen ja kirjoittaminen liittyvät saumattomasti toisiaan tukevaksi toiminnaksi. Itse asiassa teksti on niin hieno että olen pitänyt sitä pitkiä aikoja tallessa vain sitä varten että voisin käyttää sitä. En ole onnistunut ja nyt joudun laittamaan sen esiin vain voidakseni irtautua siitä.

Mutta olen tämänlaiseen tietysti liian kyyninen ja pakkomielteisesti omituisesti ajatteleva voidakseni tehdä tämänlaista normaalia tekstiä. Pitkäaikaisemmat lukijani ovatkin varmasti tottuneet siihen tiettyyn itsehalveksunnan, muidenmoitinnan ja kostonhimoisessa itsesäälissä rypemisen sävyihin. Siihen miten en ole itse riittävä, ja miten muutkin ihmiset tuppaavat olemaan paskoja toisilleen ja minulle. Ja miten ihmiset ovat tyhmiä ja väärässä, eivätkä oikeastaan edes kykeen muuhun. Teksteistäni tuppaa välittymään maailmankuva joka tuntuu niin lannistuneelta että ei voi oikeastaan muuta kuin ihmetellä että mistä ihmeestä sitä vihaa kuitenkin tuntuu kumpuavan.

Näin ollen asenneilmastosta saadun ensimielikuvan voisi tiivistää  "Unkurissa" sanottuun tekstissä "Kotikaupungissa" seuraavasti "suomenlinnan bastioni carpelanin kupeessa sijaitsevan holvatun käytävän suuaukko on varma pikkupoikamagneetti. sisältä kaikuvat hihkaisut ‘näytä sitä valoo’ ja ‘tääl on mutaa’ paljastavat, että viaporin merilinnoituksessa ei ole ainoatakaan tutkimatonta koloa. maapohjainen käytävä kulkee viistosti alaspäin muutaman metrin, kääntyy oikealle ja vielä kerran vasemmalle. käännökset tappavat päivänvalon ja vajaan kymmenen metrin haparoinnin jälkeen on mahdotonta edetä ilman valoa. lopulta käytävä päättyy umpikujaan." Jos tästä pimeydestä ja tunneliudesta tehdään elämänkuvauksesta irrottautuminen ja tästä vain sitten rakennetaan vakiintuneita konventioita, alleviivaavaa toistettua symboliikkaa ja kliseisyyttä käyttäen vertaus, voisi sanoa että tämä olisi blogini antama elämänkuvaus noin yleisemminkin.

Tarkemmalla huomiolla tämä osoittautuu toivon mukaan harhaksi. (Sillä se on tavoitteeni.) Tässä kohden otan apuja countrymuusikosta. Townes van Zandt oli laulaja-lauluntekijä josta sanotaan joskus sellaistakin että hän ei olisi elämänsä aikana tehnyt ainuttakaan iloista rallia. Itse asiassa hän teki muutamia iloisia ralleja. Moni kuvasikin häntä surun ja suremisen kautta. Kuitenkin van Zandt itse kuvasi tilannetta niin, että hän ei säveltänyt lauluihinsa surua vaan toivottomuutta. Hänen lauluissaan hahmot olivat usein voimakkaiden tunteiden tai ulkoisten seikkojen ristipaineessa. Joko tunteet vetivät kahteen suuntaan, tunteet vetivät kohti tuhoa tai sitten ulkoiset voimat turmelivat hyväätahtovan yritteliäisyyden. Toisin sanoen Townes van Zandt lauloi tragedioita.

Tragediat nähdään automaattisesti surullisina. Suomeksi niitä kutsutaankin joskus vanhahtavalla nimellä "murhenäytelmä". Tämä on tietysti luonteva mielleyhtymä, koska tragedian henki on se, että kohtalo ohjaa siten että näytelmän keskushenkilö kompastuu jonkinlaiseen hamartiaan ja loppu on onneton. Kuitenkin esimerkiksi stoalaiset voisivat nähdä tragedian tuottaman katharsiksen syntyvän muusta kuin surun tiedostamisesta ja tämän surun kanssa yhdeksi tulemisesta. Heille kohtalon potkut olivat vain jotain jota ei voinut estää.

Itse - kuten Towneskaan ei ollut - en toki ole stoalainenkaan, mutta olen sentään enemmän stoalainen kuin murheilija. Tämä on hyvä korostaa, koska olen myöskin voimakkaasti skeptinen ja skientistinen. Näihin taas mielletään usein näkemys siitä että ihminen olisi maailman herra. Skientistien ajatellaan usein olevan ihmisiä, jotka ratkaisevat ongelmat teknologialla ja jotka uskovat ratkaisevansa nykyiset ongelmat tulevaisuudessa paremmalla teknologioilla - ja näiden teknologioiden tuomat ongelmat kuten saastuminen ratkaistaan sitten toisilla teknologioilla. En elä tämänlaisessa "faustisessa tilassa" tai "hallinnan harhassa". Asenteeni tieteeseen on enemmänkin se, että se on se mitä meillä on. Ihminen on rajoittunut, mutta tämä ei ole syy heittää hanskoja tiskiin.

Tämänlaisia sävyjä kuvaamaan voisin laittaa tapahtuman tältä päivältä. Töissä on tulossa uusi projekti jota kävin pikkuisen valmistelemassa. Luvassa oli siis leppoisa työpäivä jossa ei ole vaivaa vaan se olisi enemmänkin sellainen pieni kesäloman jälkeinen pehmeä lasku takaisin töitä tekemään. Sitten metro ei toiminutkaan koko Helsingissä. Edessä olivat vain metalliristikot. Siispä menin bussilla (nro. 77) töihin. Kotiin mennessäni en mennyt metrolle joka ei kulje vaan päätin fiksusti kävellä ; On hyvä kävellä jotta vetryy. Tähän liittyi turhan kovaa sadetta mutta tämä ei haitannut menemistä. Sitten siinä radanvarsitietä kävellessäni (päätin mennä Pasilaan päin) takanani Juna ajoi ihmisen yli. Tämä oli tietysti itsemurha. Se tapahtui hieman omituisella paikalla, koska juuri tässä kohden junat tuppaavat hidastamaan hieman. Itsemurhaa tehnyt onnistui. (Tämä ei ollut kohdallani ensimmäinen junan alle jääneen ruumis jonka olen nähnyt. Oli kolmas.) Satoi joten asiaankuuluva tuoksu oli tavanomaista lievempi, ainakin sinne vähän kauemmaksi jossa seisoin. (On erittäin miellyttävää että on aiempia kokemuksia niin että kykenee tekemään automaattisesti tämänlaisia skenaarioiden vertaamisia suoraan hajumuistista.)

Tämä oli traaginen tilanne jota en olisi kohdannut jos ulkomaailma olisi ollut toisella tavalla. En usko että tämänlaisia sattumuksia voidaan mitenkään karsia. Ja vaikka tilastollisesti olen nähnyt jauheliharuumiita enemmän kuin keskivertoihminen. (Ja rehelliessti sanoen enemmän kuin mielenterveyteni vetää.) Kenties kohdalleni tulee se neljäskin. Tai sitten ei. Voi olla että vastaan tulee jotain muuta. Tämä ei kuitenkaan ollut mielestäni surullita. Se ei ollut surullista edes sen itsemurhaajan puolella. Itsemurhaajan kannalta en näe teossa mitään mitä hänen pitäisi katua. Voin olla korkeintaan pahoillaan hänen omaisilleen. ; Omat ensiajatukseni olivat siinä, että en ollut edes huomannut ketään ennen kyseistä tilannetta. Sateessa ihmisiä oli liikkeellä melko vähän. Minäkin kuljin vain ohi. Kenties tämä oli kyseiselle ihmiselle normaalia. Ehkä maailma teki hänelle juuri tätä. Se kulki ohi. Tässä tapauksessa kuolema tarjosi mahdollisuuden siihen, että hän kykeni viime töikseen koskettamaan ihmistä oikeasti ja syvästi. (Sellaisella hieman häiritsevällä tavalla.)

Tämä muistuttaa siitä että traagisessa maailmassa itsemurha on aina tärkeä kysymys. Kuitenkin minussa on sen verran paljon stoalaisia sävyjä, että nähdäkseni ihmiset kysyvät yksinkertaisesti vääriä kysymyksiä olemassaololleen. Heille konflikti on ratkaisutilanne jonka taakse asetetaan utopia, toive paremmasta maailmasta jossa ongelmaa ei enää ole. Tämä onkin hyvä asenne siltä osin että on selvää että jokaiselle maailmassa olevalle ongelmalle on olemassa ratkaisu. He vain unohtavat että jos asialle ei ole ratkaisua, se ei enää ole ongelma vaan olotila. Ja olotiloja meillä riittää. Tämän huomautuksen jälkeen negatiivisuuden takaa löytyykin varsin optimistinen vivahde ; Kysymys siitä onko maailma hieno siksi että taistelee koska asiat tuppaavat ratkeamaan vai siksi että taistelee siitä huolimatta että ne eivät ratkea. Näitä kahta tietä minä yritän kulkea samanaikaisesti. Ongelmana onkin oikeastaan vain se, että miten erottaa se kummasta tilanteesta on kysymys.

Ja tähän ratkaisuun tarvitaan kaikki maailman viisaus. Ja vaikeuksista selviämiseen kaikki maailman miekkamiesasenne. Tämä vaatii ahkeraa harjoittelua. Ja tämä ei huipennu mihinkään kisoihin. Se huipentuu joka ikinen päivä - ja usein silloin kun sitä vähiten osaa odottaa. Tämän takia minä tätä blogia kirjoitan. En siksi että voisin järkähtämättömästi ja kurinalaisesti rakastaa lajia. Kasvoni ovat kenties kohti pimeyttä, mutta tämä tarkoittaa nimenomaan sitä että selkäni kylpee valossa.