1700 -luvulla painoteknologia oli kehittynyt. Tästä seurasi se, että keksittiin uusi tapa tehdä kirjallisuutta. Keksittiin kolmiosaiset romaanisarjat. Niissä ideana oli se, että ihmiset houkuteltiin ensimmäisellä osalla maailmaan ja loput osat ostettiin jotta tiedettäisiin loput.
Näkemystä palasteltiin luonnollisesti enemmänkin. Syntyi sellainen formaatti kuin "penny dreadful", pieni vihkomainen osa joka tuotti sarjakertomuksia. Joskus näistä osista koostettiin sitten kolmiosaisia romaanisarjojakin. (Osa kirjasarjoista noudatti tätä logiikkaa kauan ja tehokkaasti. Esimerkiksi Burroughsin "Tarzania" on julkaistu ties minä jatkokertomuksina ja kirjasarjoina.)
Sama pienentämisen ja sarjoittamisen logiikka toimi myöhemmin myös sarjakuvien moottorina. Jossain mielessä supersankaritarinat ovatkin hyvin samantapaisia kuin "penny dreadfulit" joita moitittiin pinnallisina ja tunteiden lietsomiseen perustuvana matalimman tason tarinankerrontana. (Osittain syystä.)
On itse asiassa kiinnostavaa huomata miten monissa peleissä on samanlaista ideaa. Moni peli on kokeillut ns. mikromaksuja. Pelaajat ovat kokeneet ne monesti turhana rahastuksena ja niihin suhtaudutaan suurella vastahankaisuudella.
Siksi onkin keksitty että on tehtävä (a) pelisarjoja jotka kasvavat kokonaisiksi franchaiseiksi. (2) Toisaalta peleihin myydään maksullisia lisäosia ja täydennysosia joita ei usein edes voi ostaa yksinään ja irrallisina. (3) Lisäksi jopa yhden pelin sisältöä voidaan tuottaa vaikka viikko kerrallaan. Etenkin Telltale Games on tullut kuuluisaksi siitä että se myy pelejään "episodi kerrallaan". Sen pelit ovat "valitse itse tarinasi" -pelejen klassikkoa ja he ovat tehneet toimivia pelejä mm. "Tales from the Borderlandsin", "Walking Deadin" ja "Wolf Among Us"in tyylisiä kaiken kaikkiaan toimivia pelejä. Kun tarinoita on levitetty luku kerrallaan jopa vain kerran kuukaudessa, on samalla lietsottu spekulaatioita ja pelaajien teorioita siitä mitä käänteitä ja yllätyksiä on jatkossa luvassa.
Näen että ihmiset eivät koe näitä "samalla tavalla rahastuksena" kuin mikromaksuja. Ja siksi ne ovat "PR-siistiä tapaa kääriä tuohta". (Toki vastahakoisuus ja rahastuksesta valittaminen ei tarkoita samaa kuin että kuvetta ei kaiveltaisi".) Tässä luku kerrallaan julkaisemisessa on varmasti hyvin sama toimintalogiikka kuin "wanhassa englannissa".
Uskonkin että ihmiset ovat melko lailla samanlaisia aina. Menneisyyden "penny dreadfulejen" moittimiskulttuuri muistuttaa siitä miten (a) moralisteja on aina ja (b) he ovat hämmästyttävän usein oikeassa sanoessaan suurinta osaa tuotoksista roskaksi. Toisaalta samalla ei voi olla muistamatta sitä että esimerkiksi nykyään kovasti arvostettu Charles Dickens sai teoksilleen laajaa lukijakuntaa julkaisemalla "penny dreadfuleja".
Kun nykyään moralisti haukkuu konsolipeliä, sen moraalia turmelevaa sisältöä ja väkivallalla mässäilyä, tiedostan että hän ei ehkä asenteellisuudessaan osaa tunnistaa tulevaisuuden klassikoita. Mutta silti ei ole vaikeaa myöntää että suuri osa julkaistuista peleistä on itse asiassa aika heikkotasoisia.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Burroughs. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Burroughs. Näytä kaikki tekstit
maanantai 3. huhtikuuta 2017
tiistai 25. helmikuuta 2014
Release the beast!
"Deadpool" -elokuva on ollut iäisyysprojekteja. Tekemistä ja valmistumista on kuvannut käsite "lykkääntyminen". Tällä hetkellä elokuva on valmis, mutta se ei ole saanut "vihreää valoa". Ei siis ole täysin varmaa siitä julkaistaanko tätä. Ja suoraan sanoen ; Koska kyseessä on Deadpool, syitä voi olla kaksi.
1: Floppaavan roskan torjunta. Supersankarielokuvista on usein tehty hengettömiä. Esimerkiksi "Ghost Rider" -elokuvassa elokuva tiivistyy lähinnä erikoistehosteiksi, joissa sarjakuvan henki korvattiin sarjakuvan cool -efekteillä : Sillä että liekehtivä pääkallo ajaa palavalla moottoripyörällä. Ja fanit vihasivat tätä.Tällöin elokuvassa ei ole henkeä. Deadpool on konseptina helposti pilattava ; Ilman asiaankuuluvaa rakkautta tämä hahmo latistuu huonoiksi vitseiksi ja lieväksi tehosteväkivallaksi. Lopputuloksena on yksiulotteinen tarina jossa yksiulotteinen hahmo alentaa rimaa jopa siitä ryönästä mitä joskus on kutsuttu supersankarielokuviksi. (Eikä asiallisemmalla nimellä kuten rikos ihmisyyttä ja ennen kaikkea nörttikuntaa vastaan!) Deadpoolista jää tällöin jäljelle vain kikkelivitsit ja todella omituinen väkivalta. Ja ikärajojen vuoksi väkivallan graafisuudesta todennäköisesti leikataan oleelliset palat pois.
2: Huonosti kaupaksi käyvän teoksen välttäminen. Tämä on Deadpoolin kohdalla lähes sama kuin autenttisen teoksen tekeminen. Oikein tehtynä Deadpool on yksinkertaisesti valtava riski. Elokuva joka käsittelee syöpään kuolevaa traumatisoitunutta miestä jonka ainut responsiivinen flirtinkohde on kuolema, joka elää elämää jossa ainut lohtu tässä harhojen ja syvän itsetiedostuksen sävyttämässä kurimuksessa ovat väkivalta ja kikkelivitsit.. Tätä ei yksinkertaisesti voi näyttää kulutustietoisille ihmisille. (Deadpool on oikeasti yllättävän oivaltava ja älyllinen ja jopa järkevällä tavalla kriittinen. Hieman kuten "South Park" parhaimmillaan, mutta omituisemmalla huumorilla.)
Deadpool onkin jotain jossa kenties kulminoituu pahimmat supersankarigenren ongelmat ja haasteet. Tässä elokuvassa olisikin mahdollisuus tehdä se, mitä tieteisfantasialle on tehty kauan aikaa sitten. Tässä elokuvassa olisi mahdollisuus tehdä se, mitä Nolan alusti ja yritti. Mutta todennäköisemmin elokuvassa on valittu "helppo tie" ja elokuva on parhaimmillaan "X -menien" toisinto. Ja pahimmillaan "Batman forever" (elokuva jonka nimi on luultavasti syntynyt siitä tunteesta jonka kokee kun elokuvan laittaa päälle).
Tieteisfantasiassa on tavallisesti jaoteltu pintakulttuurillinen kioskiroska vakavasti otettavista suuntauksista. Esimerkiksi Asimov esitti että koko genren perusideana olisi käsitellä tieteen ja teknologian aikaansaamia muutoksia ihmisenä elämiseen. Tämä on syvällisempää kuin materiaali jossa sädepyssyin uhaten UFO -ukkelit käskevät viemään johtajansa luo.
Nähdäkseni vakavassa tieteisfantasiassa on kysymys joko (a) älyllisestä teoksesta joka on kriittinen ja analyyttinen tai (b) sitten tieteisfantasian tulee kannustaa uneksimiseen ja ihmettelyyn. ; Wellsin teokset edustavat hänestä tyyppiesimerkkiä ensimmäisestä ja Burroughsin tieteisfantasiat jälkimmäistä.
Tässä toki usein ajatellaan että jakolinja matalaan ja korkeaan tieteisfantasiaan olisi siinä että Wells edustaa älykästä intellektuellia iloa tarjoavaa kirjallisuutta kun taas Burroughsin tarjoama emotionaalinen seikkailuhuttu olisi matalaa viihdettä. Mutta en tässä luokittele laatua yhtä tiukasti. Sillä nähdäkseni tieteiskirjallisuuteen liittyy niin paljon sellaista ainesta jossa ei ole analyysiä eikä uneksimista. Tämä tarjoaa lähinnä erikoistehosteiksi latistuvaa klisettä. Jonkinlaista konventionaalista pukudraamaa, jossa ei tavallaan ole kysymys tieteisfantasiasta vaan vanhanaikaisesta taikuudesta jossa poppakonstit ja pakanajumalat on vain vaihdettu sädepistooliin ja teknologiseen laatikkoon jossa painetaan nappia. ; Näissä "mielikuvitus" tarkoittaa yllättävyyttä joka rakennetaan siten että juonenkäänteen tarjoaa laite joka on jonkinlainen deus ex machina. Ihmettelyn sijasta kyseessä on demonstraatio joka latistuu juonen sijasta erikoistehosteeksi.
Jostain syystä supersankarigenrelle ei ole tehty vastaavaa jaottelua ja edistystä. Nähdäkseni erot eivät kuitenkaan ole niin suuria. Tieteisfantasia tuo efektit laitteilla ja vierailla sivilisaatioilla, supersankarigenre hahmojen ominaisuuksilla ja vieraantumisella. Ulkoinen syy muutokseen tarjoaa tietysti yhteiskunnallista kulmaa ja näin skifi ikään kuin taipuu luontevammin käsittelemään suuria yhteisöjä, yhteiskuntia ja valtakuntien tasoisia massivisen eeppisiä skaaloja. Supersankarit käsittelevät kuitenkin vastaavasti helpommin ihmisyyttä. Ja kun viimeksi tarkistin, niin tämäkin oli tärkeä ja varsin eeppinen asia. Jossa ei ainakaan lähtökohtaisesti puutu syvyyttä ja substanssia.
Siksi minä toivon että "Deadpool" on tehty hyvin ja että se julkaistaan. Mutta oikeati tiedän, että jos se julkaistaan se on todennäköisesti tehty huonosti.
1: Floppaavan roskan torjunta. Supersankarielokuvista on usein tehty hengettömiä. Esimerkiksi "Ghost Rider" -elokuvassa elokuva tiivistyy lähinnä erikoistehosteiksi, joissa sarjakuvan henki korvattiin sarjakuvan cool -efekteillä : Sillä että liekehtivä pääkallo ajaa palavalla moottoripyörällä. Ja fanit vihasivat tätä.Tällöin elokuvassa ei ole henkeä. Deadpool on konseptina helposti pilattava ; Ilman asiaankuuluvaa rakkautta tämä hahmo latistuu huonoiksi vitseiksi ja lieväksi tehosteväkivallaksi. Lopputuloksena on yksiulotteinen tarina jossa yksiulotteinen hahmo alentaa rimaa jopa siitä ryönästä mitä joskus on kutsuttu supersankarielokuviksi. (Eikä asiallisemmalla nimellä kuten rikos ihmisyyttä ja ennen kaikkea nörttikuntaa vastaan!) Deadpoolista jää tällöin jäljelle vain kikkelivitsit ja todella omituinen väkivalta. Ja ikärajojen vuoksi väkivallan graafisuudesta todennäköisesti leikataan oleelliset palat pois.
2: Huonosti kaupaksi käyvän teoksen välttäminen. Tämä on Deadpoolin kohdalla lähes sama kuin autenttisen teoksen tekeminen. Oikein tehtynä Deadpool on yksinkertaisesti valtava riski. Elokuva joka käsittelee syöpään kuolevaa traumatisoitunutta miestä jonka ainut responsiivinen flirtinkohde on kuolema, joka elää elämää jossa ainut lohtu tässä harhojen ja syvän itsetiedostuksen sävyttämässä kurimuksessa ovat väkivalta ja kikkelivitsit.. Tätä ei yksinkertaisesti voi näyttää kulutustietoisille ihmisille. (Deadpool on oikeasti yllättävän oivaltava ja älyllinen ja jopa järkevällä tavalla kriittinen. Hieman kuten "South Park" parhaimmillaan, mutta omituisemmalla huumorilla.)
Deadpool onkin jotain jossa kenties kulminoituu pahimmat supersankarigenren ongelmat ja haasteet. Tässä elokuvassa olisikin mahdollisuus tehdä se, mitä tieteisfantasialle on tehty kauan aikaa sitten. Tässä elokuvassa olisi mahdollisuus tehdä se, mitä Nolan alusti ja yritti. Mutta todennäköisemmin elokuvassa on valittu "helppo tie" ja elokuva on parhaimmillaan "X -menien" toisinto. Ja pahimmillaan "Batman forever" (elokuva jonka nimi on luultavasti syntynyt siitä tunteesta jonka kokee kun elokuvan laittaa päälle).
Tieteisfantasiassa on tavallisesti jaoteltu pintakulttuurillinen kioskiroska vakavasti otettavista suuntauksista. Esimerkiksi Asimov esitti että koko genren perusideana olisi käsitellä tieteen ja teknologian aikaansaamia muutoksia ihmisenä elämiseen. Tämä on syvällisempää kuin materiaali jossa sädepyssyin uhaten UFO -ukkelit käskevät viemään johtajansa luo.
Nähdäkseni vakavassa tieteisfantasiassa on kysymys joko (a) älyllisestä teoksesta joka on kriittinen ja analyyttinen tai (b) sitten tieteisfantasian tulee kannustaa uneksimiseen ja ihmettelyyn. ; Wellsin teokset edustavat hänestä tyyppiesimerkkiä ensimmäisestä ja Burroughsin tieteisfantasiat jälkimmäistä.
Tässä toki usein ajatellaan että jakolinja matalaan ja korkeaan tieteisfantasiaan olisi siinä että Wells edustaa älykästä intellektuellia iloa tarjoavaa kirjallisuutta kun taas Burroughsin tarjoama emotionaalinen seikkailuhuttu olisi matalaa viihdettä. Mutta en tässä luokittele laatua yhtä tiukasti. Sillä nähdäkseni tieteiskirjallisuuteen liittyy niin paljon sellaista ainesta jossa ei ole analyysiä eikä uneksimista. Tämä tarjoaa lähinnä erikoistehosteiksi latistuvaa klisettä. Jonkinlaista konventionaalista pukudraamaa, jossa ei tavallaan ole kysymys tieteisfantasiasta vaan vanhanaikaisesta taikuudesta jossa poppakonstit ja pakanajumalat on vain vaihdettu sädepistooliin ja teknologiseen laatikkoon jossa painetaan nappia. ; Näissä "mielikuvitus" tarkoittaa yllättävyyttä joka rakennetaan siten että juonenkäänteen tarjoaa laite joka on jonkinlainen deus ex machina. Ihmettelyn sijasta kyseessä on demonstraatio joka latistuu juonen sijasta erikoistehosteeksi.
Jostain syystä supersankarigenrelle ei ole tehty vastaavaa jaottelua ja edistystä. Nähdäkseni erot eivät kuitenkaan ole niin suuria. Tieteisfantasia tuo efektit laitteilla ja vierailla sivilisaatioilla, supersankarigenre hahmojen ominaisuuksilla ja vieraantumisella. Ulkoinen syy muutokseen tarjoaa tietysti yhteiskunnallista kulmaa ja näin skifi ikään kuin taipuu luontevammin käsittelemään suuria yhteisöjä, yhteiskuntia ja valtakuntien tasoisia massivisen eeppisiä skaaloja. Supersankarit käsittelevät kuitenkin vastaavasti helpommin ihmisyyttä. Ja kun viimeksi tarkistin, niin tämäkin oli tärkeä ja varsin eeppinen asia. Jossa ei ainakaan lähtökohtaisesti puutu syvyyttä ja substanssia.
Siksi minä toivon että "Deadpool" on tehty hyvin ja että se julkaistaan. Mutta oikeati tiedän, että jos se julkaistaan se on todennäköisesti tehty huonosti.
sunnuntai 19. elokuuta 2012
Enemmän Valtaojaa?
Esko Valtaojalla on erikoinen rooli Suomen "epävirallisena koko kansan tiedemiehenä". Hänellä on melkoisen paljon näkyvyyttä myös oman erikoisalansa ulkopuolella. Lisäksi Valtaoja tuntuu ärsyttävän joitakuita. Esimerkiksi fundamentalistit ja kreationistit vastustavat häntä yleensä melko tiukastikin. Valtaojaa pidetään heidän parissaan jonain joka on liikaa äänessä, vaikka ei pitäisi.
Tämä vastustus on sinänsä yllättävää, sillä useinhan nämä tahot selittävät että he vastustavat esimerkiksi Dawkinsia koska tämä on niin häijy. Valtaojaa sen sijaan kuvastaa äärimmäinen rauhallisuus ja ystävällisyys. : Itse asiassa Valtaojan leppeyttä voikin pitää sen tason harvinaislaatuisena saavutuksena että mieleen tulee vain rinnastaa häntä David Humeen, joka oli suorastaan lammasmaisen ystävällinen ja käsittääkseni kaikkien aikojen ystävällisin filosofi. Hume joka kertoi "Esseitä" -teoksessaan, että "Uskonkiihkoilijat olisivat epäilemättä mielellään keksineet ja levittäneet minusta mitä tahansa epäedullisia tarinoita, mutta he eivät ole koskaan keksineet mitään, mikä vaikuttaisi vähässäkään määrin todennäköiseltä. Kieltämättä näiden omien muistosanojeni esittämiseen liittyy turhamaisuutta, mutta toivoakseni aiheetta. Ja näiden asioiden oikea laitahan voidaan helposti selventää ja varmistaa." Valtaojan "Humemaisuus" kuvastaakin siitä, että hänessä ärsyttääkin eniten se, että hänellä on fundamentalistien mielestä väärät mielipiteet niin evoluutiosta kuin eutanasiastakin. Ja lisä -ärsytystä taatusti syntyy jopa siitä ystävällisyydestä, sillä Valtaoja ei suinkaan näyttäydy minään onnettomana vihaisena ja jotenkin elämäntaidottomampana ihmisenä. Näin ollen ärsytykseen tulee harhaoppisuuden lisäksi uusi ärsytysulottuvuus, Adornon "heikot ja onnelliset" ärsyttävät, koska he toimivat vääräoppisesti eivätkä ymmärrä edes kärsiä näistä valinnoistaan ansaittuja sanktioita.
Itsellänikin on ollut hieman vaikeuksia Valtaojan kanssa. Syynä on hänen kehitysoptimisminsa, tekniikkaoptimisminsa. Valtaoja ei selvästi elä jalat maassa jo hallitun tekniikan varassa, vaan hänellä on hyvin suuria suunnitelmia. Hänen mielestään piirtyvä kuva ihmisekunnan tulevaisuudesta on valtava. Hän elää selvästi "mahdollisessa maailmassa". Tämä ei tietysti ole kovin kaukana teologisista optimismifantasioista. Olen paatuneena kyynikkona periaatteesta liian suurisuuntaista utopiointia vastaan.
Tuoreessa Crackedin artikkelissa nostettiin esille juuri tämänlaiset kulmat. Aiheena ei ollut teknologian tulevaisuus vaan scifi -kirjallisuus. Tämän artikkelin perusvire oli siinä että tieteisfantasioissa ollaan siirrytty utopioista dystopioihin. "Sci-fi used to be about how awesome and wonderful the future could be; it used to be about big, stupid, bright, shiny ideas that could never happen -- until they did." Nykyisin tämä optimismi on kuollut. Tämä seurauksena tarinat ovat sitten yksilökeskeistyneet. Eli enää ei tarkastellakaan ihmiskunnan tulevaisuutta ja olla Suurten Kysymysten ratkaisun ääressä tai ainakin parissa. Sen sijaan tieteismaailma on enemmän sosiodraamaa. Tämä kuvakulmanvaihto taas luonnostaan syö filosofista aivojenrassailua vähemmäksi. Ja kyynisen tulevaisuuskuvan kohdatessa omannapaisemmat ihmiset tarinassa on ikään kuin automaattisesti enemmän katastrofin ja survivalismin henkeä kuin perinteistä scifin huumorin ja seikkailun makua.
Enää tiede ei ole jotain joka tuo jännittävää luoksemme ja ratkaisee ongelmat. Nykyisin tiede näyttäytyy usein jonain joka luo ongelmia. Positivismin positiivisesta skientismin sävyttämästä optimismista ollaan menty pessimistiseen henkeen jossa tiede on "Faustista hybristä" jossa ollaan leikkimässä ihmistä suuremmilla asioilla jotka olisi kenties syytä jättää tutkimatta. Jossa tiede on riski, ja todellisuus on ikään kuin Pandoran lipas jota tiedemiehet menevät varomattomuuksissaan ja tietämättömyyksissään availemaan ; Eli viisaimmassakin on totaalinen tyhmyys ja uteliaisuus ja tutkimushalu ovat vakavia yhteiskuntajärjestystä ja ihmiskunnan koko olemassaoloa vaarantavia paheita. "Jurassic Parkissa" tiede ja tekniikka sörkkii jotain joka kuuluu vain Jumalalle. "Minority Reportissa" tieteellinen ennustusjärjestelmä vartioi ja valvoo koko yhteisuntaa ja tämä johtaa kontrolliyhteiskuntaan joka kyseenalaistaa vapaan valinnan. Jopa optimistisessa "Stargate SG1" -sarjassa uuden tiedon etsintä tuo usein vaikeuksia jotka uhkaavat tuottaa koko maapallon tuhon.
Huvittavaa kyllä, Valtaojan skientistisyydestä melkolailla suoraan seuraavat näkemykset ovat sellaisia, että se kuvastaa juuri antiteesiä siitä mitä moni väittää skientismin johtavan ; Monesta skientismi eli positivistinen tiedeusko on olekukseltaan negatiivista ihmisyydelle. Että se murskaa hengellisyyden kautta etsimisen ja estää ihmistä kokemasta olevansa pieni. Että se murskaa fantasian, eli ajatuksen että arkitodellisuutemme ulkopuolella, mahdollisesti jopa nurkan takana, olisi jotain uutta ja jännittävää ja erilaista. Että se latistaa ihmisen, vähentää filosofisuutta ja ennen kaikkea riistää ihmisiltä toivon.
Näille "skientismi tarkoittaa kyynisyyttä" -tiedekuva on ilmeisesti vain jo löydettyä, joka estää tutkimasta tiettyjä asioita ja kysymyksiä. He ovat luultavasti NoMa -asenteen sisällä niin lujasti että he eivät näe että se, että heistä jokin aihe on tieteen ulkopuolella ei suinkaan ole tieteelle este. Itse asiassa kun "tiede ei voi koskaan selvittää" -heittoja on menneisyydessä tullut, ne ovat usein muuttuneet jollain tavalla naurettaviksi. Kysymyksien lähestymiseen onkin saatu keinoja. Tiede on esimerkiksi uusien paradigmojen kautta nimenomaan uudistavaa ja löytöretkeilevää. Tiede tarjoaa viimeisen keinon seikkailla korpimailla joissa on jotain löydettävää. ; Olemme löytäneet mantereet ja maat maapallolla. Uskonto kieltää ratkaisut ja nojaa mysteeriin - tai vaihtoehtoisesti kiistää löytämisen sitä kautta että se antaa vain niihin kysymyksiin vastaukset ja sanoo että se on siinä.
1: Itse asiassa Alvin Plantingan warrantin idea on optimismia juuri tällä tavalla. Sehän on perussävyltään äärimmäistä positivismia. Hänestä Jumala takaa että luonnontiedeprojekti onnistuu. Skientismin vastakohtaa, jossa ihmiskunnalta puuttuu varmuus tieteen tuloksista, johtaa epävarmuuteen ja toivottomuuteen ja olisi perin ahdistava asia.
Tämä muistuttaa että skientismi on itse asiassa optimistinen maailmankuva. Tämä optimismi onkin luultavasti erityisen ärsyttävää jos on fundamentalistinen kristitty. Sillä vaikka kristinusko kuinka lupaa tarjota ihmisille toivoa ja onnellisuutta, se kuitenkin tarjoaa aivan liian usein vain apokalypsikeskeistä eskatologiaa, maailmanlopun odotusta, Harmageddonin taistelun pelkäämistä. Jopa ylöstempausta uskovat uskovaiset voivat ahdistua synnintunnossaan ja miettiä että miten he kestävät maan päällä ylöstempauksen jälkeen seuraavissa tuskan ajoissa jos eivät olekaan riittävän hyviä pelastettaviksi jo tässä vaiheessa. (Usein uskontoa puolustetaan kokemuksella siitä että se auttaa kestämään vaikeissa ajoissa. Tutkimustulokset ovat tässä hyvin epäselviä ja näyttää että joskus käy jopa juuri päin vastoin.)
Heidän on helpompaa sietää kaltaistani kyynikkoa josta ihmskunnalla ei ole toivoa - katsonhan että rationalismi ei käänytä ihmisiä pois irrationalismin pauloista, että tieteen tulevaisuus on ajattelun pinnallistumisprosessien vuoksi vaakalaudalla, eikä postmodernisoitumisen ja denialistisuuden kautta tapahtuvaa tutkimusperiaatteiden rappeuttamista vastaan mikään valistus tepsi. Siksi olisikin periaatteessa viehättävää napata hieman optimistisuutta Valtaojalta. Ainut ongelma on se, että se on täysin perusluonteeni vastaista, eikä ainut mielenmuutokselleni kiinnostava motiivi, eli fundamentalistien maksimaalinen ärsyttäminen, ei ole motiivina riittävän voimakas päihittääkseni kaikki sen vastustajat. Eli perustemperamenttini ja elämänasenteeni sekä yleisen ajatukseni ihmisen rajallisuudesta joka johtaa siihen että rajojen tunnustaminen on ainut muotomme jolla voimme oikeastaan edes olla ns. "älyllisesti rehellisiä".
tiistai 5. huhtikuuta 2011
Säätykierron merkityksettömyys.
"-"Who's that then?"
-"I dunno, must be a king."
-"Why?"
-"He hasn't got shit all over him""
("Monty Python and the Holy Grail")
Historiallisesti aatelia ja rahvas on pyritty erottamaan toisistaan. Jako on usein ollut se, että rahvaaseen on liitetty "tietty eläimellisyys" ; Rahvas ihminen on vetämässä ihanteissaankin eläimellisiä hyveitä. Jalo villi ei ole henkinen. Sen sijaan yläluokkaan on liitetty kulttuurillinen olemus.
Tämä on nähty jopa synnynnäisenä ominaisuutena. Esimerkiksi kun Burroughs kirjoitti "Tarzan" -kirjojaan, oli tavallista ajatella että ihmiset on jaettavissa ; Mustat ihmiset ovat jotain jota alhaisetkin valkoiset voivat alistaa. Ja vaikka pintatarkkailulla voisi näyttää että Tarzan oppii eläimistä erottavalla yleisinhimillisellä älyllään lukemaan ilman apua, on kirjasarjassa kuitenkin perussävynä se, että Tarzanin erinomaisuus johtuu siitä että hän on erinomaista brittiaatelista sukua. Hieno mies ei synny hienossa miljöössä, vaan hieno mies tulee hienoksi mieheksi vaikka huonossa miljöössä. - Ja nousevassa säätykierrossa oleva "nousukas" taas on nähty usein vähintään puolet rahvaana. Burroughs kuvasi tässä itse asiassa yllättävän kovasti sen ajan arvoja. Siihen aikaan oli tavallista uskoa että syntyperä vaikutti myös luonteeseen.
Otin tämän aiheen esiin, sillä lueskelin ennen miekkailutunnin alkua Järvisen ja Kolben kirjan "Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa". (Minulla oli puolentoista tunnin verran luppoaikaa.) Siinä käsitellään melko valaisevasti sitä, miten nykyäänkin tietty säätyluokitus tapahtuu.
Sääty ei toki ole nykyään yhtä voimakas kuin ennen on ollut ; Ennenhän ihmisillä oli esimerkiksi vaihtelevat mahdollisuudet peseytymiseen ja säädyn saattoi siksi helposti haistaa.
Kuitenkin ihmisellä on nykyäänkin syntyessään tietty tila. Se tila sisältää tietyn pääoman hyvinkin monenlaiseen. Se ratkaisee esimerkiksi sen, alkaako lapsi harrastamaan tennistä, jossa on paitsi peli, myös tietynlaiset sosiaaliset kontaktit. Syntyperä ratkaisee isolta osaltaan sen, onko lapsella mahdollisuus lähteä ulkomaille vaihto -opiskelijaksi. Ja alkaako hän harrastamaan jotain kallista harrastusta josta voi tulla ammatti. Jos harjoittelua ei aleta lapsena, on selvää että tässä syntyy jos ei pakottava este, niin ainakin hidaste jopa tietyille ammattiurille. Syntyperässä vaikuttaa paljolti puhdas raha ja paikka.
Tämän lisäksi perheillä on myös vaihteleva henkinen pääoma ; Tämä tarkoittaa sitä, miten perheessä kannustetaan taiteiden tai vaikkapa penkkiurheilun pariin. Tässä mielessä rahan lisäksi perheillä on myös henkinen pääoma, joka on ainakin osittain irrallinen taloudellisista resursseista.
Nämä kaikki ovat tietyllä tavalla "tuurikysymyksiä", ja niiden mainitsemista nykyaikana pidetään poliittisesti epäkorrektina. Sillä nykyään koulutuksessa ja yhteiskunnassa esitetään että "kaikilla on mahdollisuus" ruveta vaikka miksi. Tosiasiassa toisilla mahdollisuudet ovat vain paljon kovempia kuin toisilla. - Esimerkiksi minulla on ollut epäonnea taloudellisessa, mutta onnea henkisessä pääomassa. Olisin aika pälli jos väittäisin että tämä ei ole vaikuttanut minuun hyvin suuresti.
Monelle tämän tajuaminen on vaikeaa ; He katsovat että heidän menestyksensä ansaittua. Toki he ovatkin usein tehneet töitä asian eteen. Mutta huomaamatta jää usein se, mikä on antanut mahdollisuuden tehdä niitä töitä sen asian eteen. Tämän huomaamattomuuden kautta syntyy helposti kulttuuri, jossa epäonnistuminen on automaattisesti yrittämisen puutetta. Laiskuus toki kaataa hyvätkin resurssit. Mutta laiskuus ei ole ainut epäonnistumisten syy.
-"I dunno, must be a king."
-"Why?"
-"He hasn't got shit all over him""
("Monty Python and the Holy Grail")
Historiallisesti aatelia ja rahvas on pyritty erottamaan toisistaan. Jako on usein ollut se, että rahvaaseen on liitetty "tietty eläimellisyys" ; Rahvas ihminen on vetämässä ihanteissaankin eläimellisiä hyveitä. Jalo villi ei ole henkinen. Sen sijaan yläluokkaan on liitetty kulttuurillinen olemus.
Tämä on nähty jopa synnynnäisenä ominaisuutena. Esimerkiksi kun Burroughs kirjoitti "Tarzan" -kirjojaan, oli tavallista ajatella että ihmiset on jaettavissa ; Mustat ihmiset ovat jotain jota alhaisetkin valkoiset voivat alistaa. Ja vaikka pintatarkkailulla voisi näyttää että Tarzan oppii eläimistä erottavalla yleisinhimillisellä älyllään lukemaan ilman apua, on kirjasarjassa kuitenkin perussävynä se, että Tarzanin erinomaisuus johtuu siitä että hän on erinomaista brittiaatelista sukua. Hieno mies ei synny hienossa miljöössä, vaan hieno mies tulee hienoksi mieheksi vaikka huonossa miljöössä. - Ja nousevassa säätykierrossa oleva "nousukas" taas on nähty usein vähintään puolet rahvaana. Burroughs kuvasi tässä itse asiassa yllättävän kovasti sen ajan arvoja. Siihen aikaan oli tavallista uskoa että syntyperä vaikutti myös luonteeseen.
Otin tämän aiheen esiin, sillä lueskelin ennen miekkailutunnin alkua Järvisen ja Kolben kirjan "Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa". (Minulla oli puolentoista tunnin verran luppoaikaa.) Siinä käsitellään melko valaisevasti sitä, miten nykyäänkin tietty säätyluokitus tapahtuu.
Sääty ei toki ole nykyään yhtä voimakas kuin ennen on ollut ; Ennenhän ihmisillä oli esimerkiksi vaihtelevat mahdollisuudet peseytymiseen ja säädyn saattoi siksi helposti haistaa.
Kuitenkin ihmisellä on nykyäänkin syntyessään tietty tila. Se tila sisältää tietyn pääoman hyvinkin monenlaiseen. Se ratkaisee esimerkiksi sen, alkaako lapsi harrastamaan tennistä, jossa on paitsi peli, myös tietynlaiset sosiaaliset kontaktit. Syntyperä ratkaisee isolta osaltaan sen, onko lapsella mahdollisuus lähteä ulkomaille vaihto -opiskelijaksi. Ja alkaako hän harrastamaan jotain kallista harrastusta josta voi tulla ammatti. Jos harjoittelua ei aleta lapsena, on selvää että tässä syntyy jos ei pakottava este, niin ainakin hidaste jopa tietyille ammattiurille. Syntyperässä vaikuttaa paljolti puhdas raha ja paikka.
Tämän lisäksi perheillä on myös vaihteleva henkinen pääoma ; Tämä tarkoittaa sitä, miten perheessä kannustetaan taiteiden tai vaikkapa penkkiurheilun pariin. Tässä mielessä rahan lisäksi perheillä on myös henkinen pääoma, joka on ainakin osittain irrallinen taloudellisista resursseista.
Nämä kaikki ovat tietyllä tavalla "tuurikysymyksiä", ja niiden mainitsemista nykyaikana pidetään poliittisesti epäkorrektina. Sillä nykyään koulutuksessa ja yhteiskunnassa esitetään että "kaikilla on mahdollisuus" ruveta vaikka miksi. Tosiasiassa toisilla mahdollisuudet ovat vain paljon kovempia kuin toisilla. - Esimerkiksi minulla on ollut epäonnea taloudellisessa, mutta onnea henkisessä pääomassa. Olisin aika pälli jos väittäisin että tämä ei ole vaikuttanut minuun hyvin suuresti.
Monelle tämän tajuaminen on vaikeaa ; He katsovat että heidän menestyksensä ansaittua. Toki he ovatkin usein tehneet töitä asian eteen. Mutta huomaamatta jää usein se, mikä on antanut mahdollisuuden tehdä niitä töitä sen asian eteen. Tämän huomaamattomuuden kautta syntyy helposti kulttuuri, jossa epäonnistuminen on automaattisesti yrittämisen puutetta. Laiskuus toki kaataa hyvätkin resurssit. Mutta laiskuus ei ole ainut epäonnistumisten syy.
tiistai 1. kesäkuuta 2010
Silmät kiinni : paratiisin käärme tulloo!
"Raamatussa" alussa oli paratiisi, joka taas oli ihana puutarha. Siellä oli kuitenkin käärme, joka sotki asiat.0 "Raamattu" siis sisältää nostalgisen tarinan, jossa voidaan matkustaa menneisyyteen. Ennen oli kulta -ajat, jossa luonto oli ihanteellinen.Tämä ajatus on kirjattu "Raamattuun" kauan aikaa sitten, mutta se näkyy urbaanissakin kulttuurissa. "Unkuri" palauttaa teeman moderniin elämään. Monet eläimet, kuten hiiret, ovat tunkeilijoita. "ihannekoti on steriili, eloton paikka, johon valitsemme elämän; kirjovehka, hamsteri ja neontetra." "Valittu luonnollisuus" on itse asiassa urbaanin elämäntavan ytimessä. Arvostamme kasveja, joten teemme itsellemme kukkapenkin jossa on valitsemamme lajit. Muu luonto on "tunkeilua". Esimerkiksi Helsingissä luonto, lokit, ovat sellainen riesa että niitä varten on ajettu lokkipoliisin virkaa.
On hyvä muistaa ihmisen luontosuhteen muutos. Vanhassa suomalaisessa perinteessä luontoa kunnioitettiin pelonsekaisesti. Se edusti mahtavia voimia. Niitä yritettiin lepyttää. Myyttiset kertomukset esimerkiksi karhuista olivat ehkä taikauskoa mutta ne antoivat oloa jonkinlaisesta kontrollista. Sittemmin teknologia antoi ihmiselle valtaa ja eläimet välineellistettiin ja karhu nähtiin saaliina, sen turkki rahana.
Nykyisin etenkin kaupunkilainen ihminen on etääntynyt luonnosta, ja hänellä on siitä vain hämärä käsitys.
Luonto ei ole jokin jonka yllätyksiä vastaan taistellaan, joten tässä suhteessa ei ole pelkoa. Välineellistäminen taas nähdään usein julmana. Myytti tuo kunnioitusta. Luonnosta on tullut eksoottinen myytti ja siihen suhtaudutaan ideaalisena tilana.
Näin ollen urbaanin ihmisen luontokuvaa pääsee minulla symbolisoimaan lemmikki.
Suomalaisen kielentutkimuksen laitos kertoo lemmikeistä, sen alkuperästä ja siihen liittyvistä tarinoista. Alkuperä tulee ilmeisesti sanasta lemmenkukka. Muuallakin siihen liitetään tarinoita rakkaudesta ja toiveesta että ei unohdeta. Kukassa on siis tarinaa. Se on myös varsin kaunis, eikä siinä ole julmuutta havaittavissa.Ideaalista saa esimerkin vaikkapa R.A. Salvatoren kirjasta "Tarzan, the epic adventures" , jossa hän nappaa sankariksi kuuluisan Burroughsin luoman hahmon Tarzanin. Siinä missä vanha Tarzan oli välineellistämisen ihanne; Hän pärjää järjellä ja kunnolla. Salvatoren Tarzan on sen sijaan koti -ikävää poteva hahmo, jolle urbaani elämänmeno on kasa naurettavia triviaaliteetteja kun taas luonto antaa hänelle aidon ja tunteikkaan elämän jossa ei teeskennellä. Näin Salvatoren Tarzan heijastaa urbaanin aikamme luontokuvaa, jossa koetaan nostalgista ikävää aikaa ja maailmaa kohtaan jossa ei ole itse eletty - ja jota ei ole koskaan ollutkaan. Tämä näkyy erityisen vahvasti kirjan eläintarhakuvauksessa. Eläimet kuvataan turkeiltaan nuhjautuneina ja rappeutuneina, sairaalloisina. Tällä korostetaan se, miten eläintarhassa oleva eläin ei ole mikään luonnonolento: Vaikka vierailijat intoilevat nähneensä aidon ja elävän leijonan, tarhassa he eivät näe sitä. Tämä korostaa Salvatoren vahvasti myyttistä ja realiteeteista etääntynyttä eläinsuhdetta: Eläintarhan eläimet ovat terveempiä, niiden turkki on paremmassa kunnossa. Luonnossa leijona on vapaa, nuhjuinen, kirppuinen ja arpinen.
Oikeassa luonnossa vapaa ja villi ei kovinkaan usein tarkoita uljasta ja kiltäväturkkista.
Toinen asia, joka luonnolle on tehty, on ihmisenkaltaistaminen. R. A. Salvatorellakin eläinten kanssa keskustellaan aivan kuten ihmistenkin kanssa. Ja jaetaan esimerkiksi eettinen vastavuoroisuustilanne jättiläiskäärmeen kanssa. Mutta jätän kirjan tällä kertaa tähän.
Argumentti nojaa ajatukseen siitä että kun eläin ja ihminen ovat analogisia, olisi ihmisten oikeudet siirrettävä myös eläinten oikeuksiksiksi. Tämä näkökulma värittää minusta erittäin kovasti eläinten kohtelua koskevaa keskustelua. Ja tämän vuoksi on vaikeaa sanoa milloin itsestä puhuminen lakkaa ja eläinten puolustaminen loppuu.1
Tätä perustelutapaa käyttää esimerkiksi tuore "Voima 5/2010". Se sisältää arvostelun Jussi Viitalan "Älykäs eläin" -kirjasta. Sen arvostelussa se, että Viitala kuvaa eläimet ihmisenkaltaisesti, älyä mittarina käyttäen, johtaa arvolauselmiin joissa sen pitäisi herättää ihmisten käytöstä. Tämä on sinällään erikoista, koska Viitalan ajattelu nojaa biologiseen ajatteluun. Ja vasemmistopiireissä biologian rinnastaminen psykologiaan ja käytökseen on "paha asia". Nyt se kuitenkin tukee kuvaa siitä että eläimillä on samanlaisia ominaisuuksia kuin ihmisillä, joten tämänlaisen tutkimuksen kielto jätetään pois.
Toki inhimillistäminen näkyy muutenkin ahkerasti: Tämä näkyy esimerkiksi elokuvien suosiossa. Esimerkiksi "Pingviinien matka" on paikoin väkivaltainen, mutta siinä on mukana vahva ihmisenkaltaistamisen sävy. Jos siihen olisi valittu jokin rumempi olento, jonka tavat olisivat vähemmän mairittelevia, se ei olisi saanut samanlaista suosiota. Kyseinen elokuva oli toki kuvattu luonnossa mutta kerrontaa oltiin sävytetty Amerikkalaisilla Perhearvoilla. Jos elokuvassa olisi ollut hyeenoja, aineistosta ei oltaisi tehty samanlaisia ihmistä koskevia moraaliesityksiä.
Näin kaiken kaikkiaan luonto on idealisoitu. Urbaani kuva luontoon perustuu eksotiikkaan. Tämä on kenties ymmärrettävissä PuuCee -vertauksen kautta. Siinä, missä vedetön ulkovessa on aikaisemmin ollut käytännöllinen tapa hoitaa asiat, on se muuttunut ihmisten silmissä. Kaupunkilainen voi kokea sen vähän aikaa pittoreskina ja maanläheiseltä. Se ikään kuin saa aikaan yhteyden luonnon kanssa. Kuitenkin tässä tulee vastaan melko pian inhotus - kuten huomasin armeijassa kun liukumiinanraivaus tuli ajankohtaiseksi. PuuCee oli tässä vaiheessa ensi sijassa inhotus eikä mikään mukava vaihtelu. Riuku ei muutaman kokeilun jälkeen olekaan uusi ja jännä tai eksoottinen asia, vaan hyvin epämukava tapa tyhjentää suoli palellen. Luontosuhde on ihana ja eksoottinen kun se on kaukana. Luontoon koetaan siis kauimmaisenrakkautta, jota sävyttävät myytit.
Tästä saa hieman lisämakua kun "Voima 5/2010" -lehdessä kritisoidaan vanhojen erämökkien vieraskirjojen rinnastamista sosiaaliseen mediaan. Heistä erämaa on tärkeää koska sieltä puuttuu asioita, ja siksi sen rinnastaminen kaupunkikulttuurin jossa on runsaus tekee rinnastuksesta väärän. Funktio näissä vieraskirjoissa on kuitenkin sama. Se on toki hidas ja "teknisesti hidas ratkaisu", mutta sen käyttö on ollut hyvin samantapaista. Toki erämaan yksinäisyydessä seuraankin luultavasti suhtautuu eri tavoin. Kontaktien (ja muunkin) runsaushan voi kaupunkilaista varsin ahdistaa.
Tämänkaltainen myyttien korostaminen itse asiassa sopii melko hyvin länsimaiseen ajatteluun - etenkin "perinteiseen vasemmistolaiseen" sellaiseen. Tästä saa hyvän kuvan lukaisemalla hieman "Eksaktin elämän utopiaa". Noam Chomsky kritisoi tätä "vanhaa vasemmistoa" siitä että se on utopiakeskeistä. Ihmisluonnon kuvaamista on vältetty, koska sitä on pidetty julmuutena. Muutenkin tiede ja vastaavat "tosiasiakoneet" ovat varsin matalalla arvostuksessa, jos ne ovat utopiaa vastaan, ne koetaan rajoittavina ja valtaakäyttävinä. Paksunahkaiset lukekoot lyhyen vinoilun Chomskyltä ... "political thought, especially on the left, is sort of masturbation fantasy in which the world of facts hardly matters." Chomsky pitää tätä isona ongelmana. (Mistä minä olen samaa mieltä.)
Myyttien kohdalla käy tietysti helposti niin että osaa tieteellisestä tiedostakin pidetään inhottavana ja vastemielisenä. "Matematiikan pahuus" ikään kuin hyppää mukaan: Myyttinen luonto koetaan ymmärretyksi, mutta tieto tuo mukanaan kertomuksia riskeistä ja uhista. Nämä taas saastaavat myytin, ja ihmisen hallinnantunne katoaa.
Orava on, vähän kuten prozacville opettaa, rotta jolla on karvainen häntä perseessä. Oravat ovat suloisia koska ne ovat pörröisiä ja ne eivät tunkeudu asujaimistoon. Hiiri ja rotta ovat uhka, koska ne tunkeutuvat ihmisen hallintapiiriin. Orava on siitä ihana eläin, että sitä pidetään "ihmisten arkimyytissä" herttaisena pähkinänpurijana. Mutta oikeasti se on julma sekasyöjä joka siistii esimerkiksi linnunpesiä.2
Minulle luonto taas on arvoneutraali. Teknologialla on tavallaan korvattu ongelmia ja vaikeuksia ja niillä elämästä on tehty mutkikasta ja nopeatempoista. Luonnollisuus rinnastetaan turhan helposti automaattisesti hyvään, kun siitä on myytillinen ja idealisoitu kuva. Siksi aito luonto saattaa järkyttää. Oikeassa luonnossa linnunpojat kuolevat ilman erityistä eettistä syytä. Luonto ei välitä, siellä vain tapahtuu. Ihmisen tulkinta sen sijaan värittää tapahtumat toivottava - epätoivottava -akselilla ja näin ne tuntuvat ikäviltä.
0 Kuvassa on tosin vaskitsa, teknisesti jalaton lisko. Eli niin teitä herkkäuskoisia taas huijataan symboleilla ja kertomuksilla joissa on epätäsmällisyyksiä... Ja ainiin, olihan tuossa se "Raamattukin"...
1 Tämän kirjoituksen kannalta ei ole väliä onko tämä eettisesti hyväksyttävä, tai ainut oikea ratkaisu. Sillä tavoitteena on kuvata urbaania luontosuhdetta, ei niinkään heiluttaa tuomitsevaa leimakirvestä. Vaikka mieli kenties tekisikin.
2 Ei orava suotta ole "minun elukka". Tätä kuvaa "Life" -televisiosarjan kuvaus, jossa Crews miettii mikä eläin haluaisi olla seuraavassa elämässä. Hän valitsi pandan koska kaikki pitävät niitä lepposina. Mutta oikeasti ne eivät ole.
maanantai 1. helmikuuta 2010
Darwinin holokausti
Melkoisen usein kuulee rinnastuksia siitä, että natsien vainojen takana olisi evoluutioteorian kannattaminen. Tai oikeastaan tätä kuulee vain jos keskustelee kreationistien kanssa.
Tämä on mallirinnastus jonka pohjalta esitetään että evoluutikot ovat pahoja. Luonnollisesti tätä jatketaan "natsikortilla", eli kutsumalla evoluutikkoja natseiksi ja väittämällä että jos olet evoluutikko, olet natsimyönteinen.Tästä ei ole vaikeaa löytää esimerkkejä : Näitä nimittäin pursuaa. Natsianalogia on kuuluisa herja.
Asiaa helpottaa tietysti se, että menneisyyttä on helppo kaivella, ja jos asiaa tarkastelee nykyajan maailmankuvan kautta löytyy paljon erilaista. Osa siitä on hyvinkin pimeää. Tätä kautta poimintasarkaa on aiheesta kuin aiheesta, kunhan vain jaksaa penkoa. Esimerkiksi Erkki Hartikaisen kirjoittama"Evankelisluterilaisuuden pimeä puoli" sisältää viitteitä siitä mitä luterilainen kansankirkkomme on joskus saanut aikaan. Esimerkiksi Luther, luterilaisuuden perustaja, kirjoitti mielenkiintoisia asioita juutalaisista ja heidän tuhoamisestaan. Kaikki luterilaiset ovat siis juutalaistuhomielisiä? Tämä ei ole tietenkään olisi kovinkaan asiallista, eikä edes perusteltua. Ad hominem on ad hominem aivan kuten "voi on voita vaikka ryssä paistas." (tms.)
Tosin sillä erotuksella että luterilaisten historia on totta, eikä sepitettä.
Ennen asiaan menemistä voisi varoittaa että sen teemana on kokolailla se, minkä Wesley R. Elsberry ja Mark Perakh tiivistivät erään työnsä otsikkoon :"How Intelligent Design advocates turn the sordid lessons from Soviet and nazi history upside down".
Sen sijaan Hitler oli sävyiltään hyvinkin kreationistinen. Hitler ei kannattanut rodun edistämistä, vaan kannatti rotupuhtautta. Hänellä oli esimerkiksi mallinnuksia siitä minkälainen nenä on aito arjalainen nenä, ja minkä väriset silmät tulee olla. Hitler vastusti ajatusta hybrideistä. Hän kannatti staattista ja muuttumatonta lajikäsitystä. Tämä on selvää jokaiselle "Mein Kampfin" lukeneelle. vol II kappale XI sanoo : "Kettu pysyy aina kettuna, hanhi jää aina hanheksi, ja tiikeri säilyttää tiikerin luonnon. Ainoa erot, jotka voivat olla olemassa lajinsa puitteissa, täytyy olla eri asteisissa eroissa rakenteellisesa vahvuudessa, aktiivissa voimassa, älyssä, tehokkuudessa, kestävyydessä jne, jotka yksittäiset yksilöt ovat lahjanaan saaneet."
1: Jani Kaaron "Kaiken Oudon ensyklopediaa" selatessa tästä saa hauskan yksityiskohdan. Saksassa rotupuhtauden vaaliminen sai paikoin erikoisia sävyjä. Arjalaisella rodulla ajateltiin olevan paranormaaleja kykyjä, jotka tulisivat esiin kun kaikki vieras rotuaines saadaan erotettua. Siksi rotu piti puhdistaa ja risteymät olivat haitaksi. Tämä ei ollut valtauskonto, mutta rotupuhtauskampanja oli olennaisilta piirteiltään juuri tähän sopiva. Se ei ollut mitään edistyksen hakemista, evoluution maksimointia, vaan paluuta "alkuperäiseen" ja "puhtaaseen". Siksi Hitler olisi ollut valtavan järkyttynyt esimerkiksi nykyhetken kananjalostuksesta, jossa elinvoimaisimmat tuotantoeläimet tuotetaan juuri puhtaita linjoja risteyttämällä.
Evoluutioteorian sijasta Hitleriä inspiroikin esimerkiksi Lanz von Liebenfels, munkki, jonka oli "Theozoology, Or The Account Of The Sodomite Apelings And The Divine Electron." Tämä oli erikoinen teos jossa ristiinnaulitsemiskertomus kirjoitettiin uusiksi ja jossa oli keskiaikaisista bestiaareista otettuja kuvia, joilla mielikuvitusta ruokittiin. "Mein Kampf" -statistiikka eli sanojen laskeminen kertoo jotain: Darwin (0), Kaikkivaltias (6) Jumala (37) Luoja(8) kertoivat että Hitlerillä oli jutuissaan uskonnollisia sävyjä, eikä kirjan sivuilla mitään Darwinia palvottu.
Natsien suhde evoluutioon olikin, ehkä hieman yllättäen, suorastaan hostiili. Kun katsoo listaa kirjoista, joita natsit komensivat kirjarovioihin poltettavaksi, huomaa että sieltä löytyy esimerkiksi Ernst Haeckelin "Schriften weltanschaulichen und lebenskundlichen Charakters, deren Inhalt die falsche naturwissenschaftliche Aufklärung eines primitiven Darwinismus und Monismus ist", joka kritisoi primitiiviseen darwinismiin ja monismiin liittyviä näkemyksiä. Nämä taas olivat, kuten yllä olemme oppineet oli natsiopille keskeisiä:
1: Tämä on sinänsä erityisen mielenkiintoinen kohta, koska Juuri Haeckel yhdistetään vahvasti natsien rotukäsitykseen kreationistien toimesta. Lisäksi aina kun olen nostanut esiin sen, että natsien toiminta oli luonteeltaan sosiaalinen, olen saanut muistutusta siitä että evoluutikot eivät yrittäneet kieltää tätä, vaan antoivat kansan puuhata teorian väärinymmärrysten kanssa. Kun samat ihmiset nyt valittavat siitä että pseudotieteitä vastaan taistellaan, tilanne näyttää kokonaisuutena melko huvittavalta. On selvää mikä ketunhäntä kainalossa tämän asian parissa on.
___1.1: Tosin Haeckelin argumentteja katsoessa on selvää että rinnastukset rasismiin ovat osittain asiallisia. Hänen mielessään eliökunnassa oli voimakas hierarkia, ja rodut olivat vahvasti eriarvoisia. Tämä ei ollut mitenkään erityistä, samantapaiset arvot saadaan käytännössä kaikille sen ajan ihmisille. Esimerkiksi Henry Morse kannatti orjuutta ja vastusti katolilaisuutta vakaasti. Tämä liittyy vahvasti siihen että "vanhat hyvät ajat" eivät olleetkaan niin eettisiä.
Eli toisin sanoen natsismi ei innostunut evoluutiosta vaan "valittu kansa" -tyyppisestä ajattelusta. Sävy oli uskonnollinen ja he tuhosivat evoluutioon liittyvää kirjallisuutta.
Kuitenkin evoluutioon perustuvaa argumentaatiota on käytetty vastaavalla tavalla.
Toimijana eivät kuitenkaan olleet natsit. Tämä liikehdintä oli nimittäin suosittua USA:ssa ja Britanniassa. Esimerkiksi Kelloggs -aamiaismuroista tuttu Kelloggsien veljekset kannattivat eugeniikkaa. He ovat oikeistolaisten perinteisten arvojen malliesimerkki. Murojenkin piti vähentää ihmisten masturbointia ja ajaa oikeisiin arvoihin. He ovat vain esimerkki, sillä tosiasiassa liike sai suurta suosiota. Se ei tosin harjoittanut kansanmurhaa. Siinä oli kaksi osaa (1) älykköjä ja rikkaita kannustettiin lisääntymään ja (2) yritettiin estää "huonojen ainesten" lisääntymispuuhat. Valitettavasti suositusten lisäksi tässä keinoina olivat paikoin kastroinnit. Osassa alueissa tätä tehtiin jopa ilman että asiasta informoitiin. Burroughsin "Tarzan" , tuo jokapojan lukemisto - jonka lähes jokaisen kirjan olen minäkin lukenut - sisältää itse asiassa sen ajan muodikkaan evoluutiopohjaisen perustelun sille miten valkoihoinen ylimys on älyllisesti superior verrattuna esimerkiksi mustiin. Kirja myi, koska se vastasi hyvin ajankuvaa asioista. Ei ole tavatonta tavata ihmistä joiden mielestä mustien ihmisten käännytystyö oli viime hetken pelastus jossa mustat heimot pelastettiin itseltään.
1: Tosin suuri osa tästäkään liikehdinnästä ei ollut evoluutiopohjaista. Ajatus muuttumasta lajista, ja paluusta puhtaaseen alkumuotoon oli vahvana tässäkin kampanjassa. (Ehkä siksi että se oli sosiaalinen liikehdintä, ja siihen aikaan ihmiset olivat uskonnollisempia kuin nykyään.) Esimerkiksi kuuluisa kreationisti William Tinkle, joka oli muun muassa eturintamassa perustamassa kreationistita instituuttia. Hän ehdottomasti kielsi evoluution, sen että ihmiset olisivat eläinkuntaa. Hän itse asiassa kiisti jopa luonnonvalinnan. Hän kuitenkin tuotti eugeniikkaa tukevia kirjoituksia, ja kannatti sitä muutenkin itse.
Tämän takana ei ole mitään suurempaa ideologista halua rinnastaa uskovaiset natseihin. Tämä on vain kyllästymistä siihen että sitä epäsäännöllisen säännöllisesti saa kuulla olevansa natsi vaikka ei ole, ja tämän jälkeen odotetaan ystävällisyyyttä ja konvertoitumista uskoon. Ihan kuin hyvät ja avoimet suhteet saisi aikaan ihmiselle olemalla häijy, ilkeä, herjaava, leimaava. Sitä voisi tietysti vastata samalla mitalla. Mutta huono argumentaatio on yksinkertaisesti liian helppoa ollakseen antoisaa.
Tämä on mallirinnastus jonka pohjalta esitetään että evoluutikot ovat pahoja. Luonnollisesti tätä jatketaan "natsikortilla", eli kutsumalla evoluutikkoja natseiksi ja väittämällä että jos olet evoluutikko, olet natsimyönteinen.Tästä ei ole vaikeaa löytää esimerkkejä : Näitä nimittäin pursuaa. Natsianalogia on kuuluisa herja.
Asiaa helpottaa tietysti se, että menneisyyttä on helppo kaivella, ja jos asiaa tarkastelee nykyajan maailmankuvan kautta löytyy paljon erilaista. Osa siitä on hyvinkin pimeää. Tätä kautta poimintasarkaa on aiheesta kuin aiheesta, kunhan vain jaksaa penkoa. Esimerkiksi Erkki Hartikaisen kirjoittama"Evankelisluterilaisuuden pimeä puoli" sisältää viitteitä siitä mitä luterilainen kansankirkkomme on joskus saanut aikaan. Esimerkiksi Luther, luterilaisuuden perustaja, kirjoitti mielenkiintoisia asioita juutalaisista ja heidän tuhoamisestaan. Kaikki luterilaiset ovat siis juutalaistuhomielisiä? Tämä ei ole tietenkään olisi kovinkaan asiallista, eikä edes perusteltua. Ad hominem on ad hominem aivan kuten "voi on voita vaikka ryssä paistas." (tms.)
Tosin sillä erotuksella että luterilaisten historia on totta, eikä sepitettä.
Ennen asiaan menemistä voisi varoittaa että sen teemana on kokolailla se, minkä Wesley R. Elsberry ja Mark Perakh tiivistivät erään työnsä otsikkoon :"How Intelligent Design advocates turn the sordid lessons from Soviet and nazi history upside down".
Sen sijaan Hitler oli sävyiltään hyvinkin kreationistinen. Hitler ei kannattanut rodun edistämistä, vaan kannatti rotupuhtautta. Hänellä oli esimerkiksi mallinnuksia siitä minkälainen nenä on aito arjalainen nenä, ja minkä väriset silmät tulee olla. Hitler vastusti ajatusta hybrideistä. Hän kannatti staattista ja muuttumatonta lajikäsitystä. Tämä on selvää jokaiselle "Mein Kampfin" lukeneelle. vol II kappale XI sanoo : "Kettu pysyy aina kettuna, hanhi jää aina hanheksi, ja tiikeri säilyttää tiikerin luonnon. Ainoa erot, jotka voivat olla olemassa lajinsa puitteissa, täytyy olla eri asteisissa eroissa rakenteellisesa vahvuudessa, aktiivissa voimassa, älyssä, tehokkuudessa, kestävyydessä jne, jotka yksittäiset yksilöt ovat lahjanaan saaneet."
1: Jani Kaaron "Kaiken Oudon ensyklopediaa" selatessa tästä saa hauskan yksityiskohdan. Saksassa rotupuhtauden vaaliminen sai paikoin erikoisia sävyjä. Arjalaisella rodulla ajateltiin olevan paranormaaleja kykyjä, jotka tulisivat esiin kun kaikki vieras rotuaines saadaan erotettua. Siksi rotu piti puhdistaa ja risteymät olivat haitaksi. Tämä ei ollut valtauskonto, mutta rotupuhtauskampanja oli olennaisilta piirteiltään juuri tähän sopiva. Se ei ollut mitään edistyksen hakemista, evoluution maksimointia, vaan paluuta "alkuperäiseen" ja "puhtaaseen". Siksi Hitler olisi ollut valtavan järkyttynyt esimerkiksi nykyhetken kananjalostuksesta, jossa elinvoimaisimmat tuotantoeläimet tuotetaan juuri puhtaita linjoja risteyttämällä.
Evoluutioteorian sijasta Hitleriä inspiroikin esimerkiksi Lanz von Liebenfels, munkki, jonka oli "Theozoology, Or The Account Of The Sodomite Apelings And The Divine Electron." Tämä oli erikoinen teos jossa ristiinnaulitsemiskertomus kirjoitettiin uusiksi ja jossa oli keskiaikaisista bestiaareista otettuja kuvia, joilla mielikuvitusta ruokittiin. "Mein Kampf" -statistiikka eli sanojen laskeminen kertoo jotain: Darwin (0), Kaikkivaltias (6) Jumala (37) Luoja(8) kertoivat että Hitlerillä oli jutuissaan uskonnollisia sävyjä, eikä kirjan sivuilla mitään Darwinia palvottu.
Natsien suhde evoluutioon olikin, ehkä hieman yllättäen, suorastaan hostiili. Kun katsoo listaa kirjoista, joita natsit komensivat kirjarovioihin poltettavaksi, huomaa että sieltä löytyy esimerkiksi Ernst Haeckelin "Schriften weltanschaulichen und lebenskundlichen Charakters, deren Inhalt die falsche naturwissenschaftliche Aufklärung eines primitiven Darwinismus und Monismus ist", joka kritisoi primitiiviseen darwinismiin ja monismiin liittyviä näkemyksiä. Nämä taas olivat, kuten yllä olemme oppineet oli natsiopille keskeisiä:
1: Tämä on sinänsä erityisen mielenkiintoinen kohta, koska Juuri Haeckel yhdistetään vahvasti natsien rotukäsitykseen kreationistien toimesta. Lisäksi aina kun olen nostanut esiin sen, että natsien toiminta oli luonteeltaan sosiaalinen, olen saanut muistutusta siitä että evoluutikot eivät yrittäneet kieltää tätä, vaan antoivat kansan puuhata teorian väärinymmärrysten kanssa. Kun samat ihmiset nyt valittavat siitä että pseudotieteitä vastaan taistellaan, tilanne näyttää kokonaisuutena melko huvittavalta. On selvää mikä ketunhäntä kainalossa tämän asian parissa on.
___1.1: Tosin Haeckelin argumentteja katsoessa on selvää että rinnastukset rasismiin ovat osittain asiallisia. Hänen mielessään eliökunnassa oli voimakas hierarkia, ja rodut olivat vahvasti eriarvoisia. Tämä ei ollut mitenkään erityistä, samantapaiset arvot saadaan käytännössä kaikille sen ajan ihmisille. Esimerkiksi Henry Morse kannatti orjuutta ja vastusti katolilaisuutta vakaasti. Tämä liittyy vahvasti siihen että "vanhat hyvät ajat" eivät olleetkaan niin eettisiä.
Eli toisin sanoen natsismi ei innostunut evoluutiosta vaan "valittu kansa" -tyyppisestä ajattelusta. Sävy oli uskonnollinen ja he tuhosivat evoluutioon liittyvää kirjallisuutta.
Kuitenkin evoluutioon perustuvaa argumentaatiota on käytetty vastaavalla tavalla.
Toimijana eivät kuitenkaan olleet natsit. Tämä liikehdintä oli nimittäin suosittua USA:ssa ja Britanniassa. Esimerkiksi Kelloggs -aamiaismuroista tuttu Kelloggsien veljekset kannattivat eugeniikkaa. He ovat oikeistolaisten perinteisten arvojen malliesimerkki. Murojenkin piti vähentää ihmisten masturbointia ja ajaa oikeisiin arvoihin. He ovat vain esimerkki, sillä tosiasiassa liike sai suurta suosiota. Se ei tosin harjoittanut kansanmurhaa. Siinä oli kaksi osaa (1) älykköjä ja rikkaita kannustettiin lisääntymään ja (2) yritettiin estää "huonojen ainesten" lisääntymispuuhat. Valitettavasti suositusten lisäksi tässä keinoina olivat paikoin kastroinnit. Osassa alueissa tätä tehtiin jopa ilman että asiasta informoitiin. Burroughsin "Tarzan" , tuo jokapojan lukemisto - jonka lähes jokaisen kirjan olen minäkin lukenut - sisältää itse asiassa sen ajan muodikkaan evoluutiopohjaisen perustelun sille miten valkoihoinen ylimys on älyllisesti superior verrattuna esimerkiksi mustiin. Kirja myi, koska se vastasi hyvin ajankuvaa asioista. Ei ole tavatonta tavata ihmistä joiden mielestä mustien ihmisten käännytystyö oli viime hetken pelastus jossa mustat heimot pelastettiin itseltään.
1: Tosin suuri osa tästäkään liikehdinnästä ei ollut evoluutiopohjaista. Ajatus muuttumasta lajista, ja paluusta puhtaaseen alkumuotoon oli vahvana tässäkin kampanjassa. (Ehkä siksi että se oli sosiaalinen liikehdintä, ja siihen aikaan ihmiset olivat uskonnollisempia kuin nykyään.) Esimerkiksi kuuluisa kreationisti William Tinkle, joka oli muun muassa eturintamassa perustamassa kreationistita instituuttia. Hän ehdottomasti kielsi evoluution, sen että ihmiset olisivat eläinkuntaa. Hän itse asiassa kiisti jopa luonnonvalinnan. Hän kuitenkin tuotti eugeniikkaa tukevia kirjoituksia, ja kannatti sitä muutenkin itse.
Tämän takana ei ole mitään suurempaa ideologista halua rinnastaa uskovaiset natseihin. Tämä on vain kyllästymistä siihen että sitä epäsäännöllisen säännöllisesti saa kuulla olevansa natsi vaikka ei ole, ja tämän jälkeen odotetaan ystävällisyyyttä ja konvertoitumista uskoon. Ihan kuin hyvät ja avoimet suhteet saisi aikaan ihmiselle olemalla häijy, ilkeä, herjaava, leimaava. Sitä voisi tietysti vastata samalla mitalla. Mutta huono argumentaatio on yksinkertaisesti liian helppoa ollakseen antoisaa.
keskiviikko 10. kesäkuuta 2009
Hyvät herrat, comme il faut.
"ὅθεν καὶ καλοὺς κἀγαθοὺς καὶ γνωρίμους."(~Siksi heitä kutsutaan hyviksi ja jaloiksi sekä ylimyksiksi)(Aristoteles, "Politiikka")
Ylevän ja hyveellisen ihmisen luonne on vanha. Se on luultavasti yhtä vanha, kuin ihmisen yhteisöt. Tässä jutussa keskityn muutamaan. Ne ovat länsimaisia, koska se on se, mihin olen eniten keskittynyt.
Antiikin kreikassa jalon kansalaisen ideaan viitattiin sanonnalla kalos kagathos {vanh. kreik καλὸς κἀγαθός}. Se on hyvä eritellä, koska se tuo esiin sen, mitä asialla haluttiin tuoda esiin:
1: καλός on maskuliinissävyinen kuvaava sana, joka merkitsee kaunista, komeaa, hyvää,ylevää, jaloa, ylhäistä ja kunnianarvoisaa. Sanan feminiinimuoto on καλή. Sana kuvaa myös eläimiä ja elottomia kohteita, jos ne olivat käyttötarkoituksensa mukaisia.
2: ἀγαθός kuvaa moraalia ja rohkeutta. Tähän liitettiin myös valtion kansalaisen velvollisuudet ja hyveet.
Tämän kautta kreikkalainen ylhäisten aristokraattien ryhmä viittasi itseensä. Tässä korostui se, miten hyvän kansalaisen idean taustalla oli kansojen luokka. Yläluokassa oltiin vapaita ja rikkaita. Ja hyviä kansalaisia verrattuna muihin. Kalos kagathos oli yksinkertaisesti täydellinen mies, sellainen kuin piti olla. Herrasmies. Tähän liittyi muun muassa kestävyys, urheus ja muut asiat. Itse asiassa sotilas, joka tappoi vihollisia oli helposti hyveelliseksi katsottu.
Toinen tapa katsoa "hyviä herroja" on astua ritarin saappaisiin. Keskiajalla "Aateluus velvoitti".
Ritarillisuuteen liitettiin moni asioita. 900 - 1400 -lukujen välillä ritarit olivat ratsuväensotilaita. Ritaristo oli 1100-luvulta lähtien myös tarkasti määritelty korkea-arvoinen yhteiskuntaluokka. 1200-luvun kuluessa ritarin arvonimi alkoi vähitellen rajoittua tarkoittamaan tiettyä ylhäisaateliston joukkoa, ja tässä vaiheessa raskaan ratsuväen tehtäviä jaoteltiin myös muiden tehtäviksi: Tehtäviä hoitivat asemiehet, jotka olivat asevelvollisia rälssimiehiä. He olivat arvojärjestyksessä heti ritarin alapuolella. 1500 -luvulla ritari tarkoitti lähinnä aatelisarvoa eikä soturina toimimista. Syynä oli se, että sotilaallinen menestys johtui enemmän jousimiehistä ja myöhemmin tuliaseista. Miekkailuperinnekin jatkoi merkitystään enimmäkseen sen vuoksi että sitä käytettiin kaksintaisteluissa.
Ritarit olivat yleensä rikkaita, joten heillä oli usein raskaat haarniskat ja aseet. Keskiaikainen ritari oli aatelinen, jonka koulutus alkoi jo lapsena, paasipoikana eli soinina isänsä taloudessa. Siksi ranskan soinia tarkoittava nimi, page, tuleekin kreikan sanasta paidion(παιδιον), poika. He olivat ylhäisöön kuuluvia palvelijoita. 14-15 -vuotiaana he olivat valmiita toimimaan aseenkantajana, jolloin he palvelivat yleensä jotain toista aatelisperhettä, jonka luokse hänet oli jo aikaisemmin, yleensä 7 vuoden iässä, siirretty oppimaan sotataitoja. 20 -vuotiaana oli mahdollista päätyä ritariksi. Ennen ritariksi nousemistaan aseenkantajan tuli osoittaa olevansa taitava taistelija ja lisäksi kustantaa ritarin aseet, haarniskan (joka loppuvaiheessa painoi jopa 40 kiloa.), hevosen ja aseistetut seuralaiset. Aseenkantaja lyötiin ritariksi, jossa häntä lyötiin miekan lappeella olalle.
Ritareillakin oli käyttäytymissäännöt. "Dekalogin" mukaan ritarin velvollisuudet ovat likimain seuraavat: (1) Tuli uskoa kaikki mitä kirkko opetti ja totella sen käskyjä. (2) Ritarin tuli puolustaa kirkkoa. (3) Oli kunnioitettava heikkoja ja puolustaa heitä. (4) Tuli rakastaa maata johon oli syntynyt. (5) Vihollisen edessä ei pitänyt väistyä. (6) Vääräuskoisia vastaan tuli taistella säälimättä. (7) Linnanherran käskyjä oli noudatettava, jos ne eivät olleet kirkon lakeja vastaan. (8) Tuli pysyä sanassa ja pitää antamansa lupaukset. (9) Oli oltava antelias. (10) Oli taisteltava hyvän puolesta pahaa vastaan.
Kolmas onkin gentleman, herrasmies. Gentleman -sana juontuu sanoista gentility, säädyllisyys ja gentilesse, jalosukuisuus. Tässäkin korostuu syntyperä, ja sanalla on aluksi viitattu perheen miespuoliseen jäseneen jonka kontolle katsottiin suvun maineen suojelu. Myöhemmin se tarkoitti pelkkää aateluutta, jolloin gentleman=nobleman. Näihin sanoihin voidaan sanoa tiivistyvän herrasmiehen ydin, joka ilmeni ennen kaikkea seuraavien ominaisuuksien kautta. Niiden merkitykset ovat ajan mittaan hieman eläneet ajan mittaan, joten korostan niiden "vanhahtavia sävyjä":
1: Chivalry, ritarillisuus. Tässä ideana on korostaa urheutta, jaloutta ja eettistä käytöstä jossa tiedetään oma korkeampi asema ja sen vastuut.
2: Courtesy, joka on kohteliaisuutta ja pidättyväisyyttä.
3: Fashion, joka tarkoittaa yläluokkaista tyylikkyyttä. Tämä ei tarkoita pelkkää muodikkuutta, koska siinä korsostetaan sitä että juuri eliitin on jaettava sen. Rahvaan suosio on merkityksetön, toisin kuin muun muodin kanssa.
Näistä kaikista sitten syntyi eräänlainen Virtue, eli hyveellisyys. Gentlemannin idea näkyy vahvasti esimerkiksi Burroughsin Tarzankirjoissa, jossa barbaarin lannevaatteessa riehuu apinoiden kasvattama lordi Greystoke. Tässä hahmossa gentleman kohtasi toisen, sen kanssa hyvinkin erilaisen "jalon villin", joiden pinnallisesti ajatellen luulisi olevan yhteensovittamattomia, kun aateluuteen liitetään tavallisesti keinotekoinen omistaminen, teeskentely ja sievistely ja jalo villi taas oli luonnontilassa, jossa yhteiskunta ei ollut häntä turmellut. Tarzan teki tässä kohden yllättävän synteesin, jossa ikään kuin "ylevän verensä avulla" hän on ominaisuuksiltaan niin mainio että osaa toimia kuin luonnostaan niin että hän on puhdas virtue.
Myöhemmin aateluuden merkitys on pienentynyt. Valtaa, sotataitoja tai rahaa taas ei ole pitkään aikaan pidetty riittävänä "ihailtuna olemiseen". Kristinuskon seuraamistakaan ei vaadita. Toisaalta ritarillisuuttakaan ei kovin paljoa ole. Toisaalta sehän oli alun perinkin - ja pitkin matkaa - ennen kaikkea jotain, jolla yläluokka kehui itseään, tai joka annettiin palkkioksi sen vuoksi että täytti jalosukuisten tavoitteita esimerkiksi sodankäynnissä.
Ranskalainen sanonta "Comme il faut" oli hyvän yhteiskunnan määritelmä, joka tarkoitti likimain "niin kuin meidän pitää olla."
Ylevän ja hyveellisen ihmisen luonne on vanha. Se on luultavasti yhtä vanha, kuin ihmisen yhteisöt. Tässä jutussa keskityn muutamaan. Ne ovat länsimaisia, koska se on se, mihin olen eniten keskittynyt.
Antiikin kreikassa jalon kansalaisen ideaan viitattiin sanonnalla kalos kagathos {vanh. kreik καλὸς κἀγαθός}. Se on hyvä eritellä, koska se tuo esiin sen, mitä asialla haluttiin tuoda esiin:
1: καλός on maskuliinissävyinen kuvaava sana, joka merkitsee kaunista, komeaa, hyvää,ylevää, jaloa, ylhäistä ja kunnianarvoisaa. Sanan feminiinimuoto on καλή. Sana kuvaa myös eläimiä ja elottomia kohteita, jos ne olivat käyttötarkoituksensa mukaisia.
2: ἀγαθός kuvaa moraalia ja rohkeutta. Tähän liitettiin myös valtion kansalaisen velvollisuudet ja hyveet.
Tämän kautta kreikkalainen ylhäisten aristokraattien ryhmä viittasi itseensä. Tässä korostui se, miten hyvän kansalaisen idean taustalla oli kansojen luokka. Yläluokassa oltiin vapaita ja rikkaita. Ja hyviä kansalaisia verrattuna muihin. Kalos kagathos oli yksinkertaisesti täydellinen mies, sellainen kuin piti olla. Herrasmies. Tähän liittyi muun muassa kestävyys, urheus ja muut asiat. Itse asiassa sotilas, joka tappoi vihollisia oli helposti hyveelliseksi katsottu.
Toinen tapa katsoa "hyviä herroja" on astua ritarin saappaisiin. Keskiajalla "Aateluus velvoitti".
Ritarillisuuteen liitettiin moni asioita. 900 - 1400 -lukujen välillä ritarit olivat ratsuväensotilaita. Ritaristo oli 1100-luvulta lähtien myös tarkasti määritelty korkea-arvoinen yhteiskuntaluokka. 1200-luvun kuluessa ritarin arvonimi alkoi vähitellen rajoittua tarkoittamaan tiettyä ylhäisaateliston joukkoa, ja tässä vaiheessa raskaan ratsuväen tehtäviä jaoteltiin myös muiden tehtäviksi: Tehtäviä hoitivat asemiehet, jotka olivat asevelvollisia rälssimiehiä. He olivat arvojärjestyksessä heti ritarin alapuolella. 1500 -luvulla ritari tarkoitti lähinnä aatelisarvoa eikä soturina toimimista. Syynä oli se, että sotilaallinen menestys johtui enemmän jousimiehistä ja myöhemmin tuliaseista. Miekkailuperinnekin jatkoi merkitystään enimmäkseen sen vuoksi että sitä käytettiin kaksintaisteluissa.
Ritarit olivat yleensä rikkaita, joten heillä oli usein raskaat haarniskat ja aseet. Keskiaikainen ritari oli aatelinen, jonka koulutus alkoi jo lapsena, paa
Ritareillakin oli käyttäytymissäännöt. "Dekalogin" mukaan ritarin velvollisuudet ovat likimain seuraavat: (1) Tuli uskoa kaikki mitä kirkko opetti ja totella sen käskyjä. (2) Ritarin tuli puolustaa kirkkoa. (3) Oli kunnioitettava heikkoja ja puolustaa heitä. (4) Tuli rakastaa maata johon oli syntynyt. (5) Vihollisen edessä ei pitänyt väistyä. (6) Vääräuskoisia vastaan tuli taistella säälimättä. (7) Linnanherran käskyjä oli noudatettava, jos ne eivät olleet kirkon lakeja vastaan. (8) Tuli pysyä sanassa ja pitää antamansa lupaukset. (9) Oli oltava antelias. (10) Oli taisteltava hyvän puolesta pahaa vastaan.
Kolmas onkin gentleman, herrasmies. Gentleman -sana juontuu sanoista gentility, säädyllisyys ja gentilesse, jalosukuisuus. Tässäkin korostuu syntyperä, ja sanalla on aluksi viitattu perheen miespuoliseen jäseneen jonka kontolle katsottiin suvun maineen suojelu. Myöhemmin se tarkoitti pelkkää aateluutta, jolloin gentleman=nobleman. Näihin sanoihin voidaan sanoa tiivistyvän herrasmiehen ydin, joka ilmeni ennen kaikkea seuraavien ominaisuuksien kautta. Niiden merkitykset ovat ajan mittaan hieman eläneet ajan mittaan, joten korostan niiden "vanhahtavia sävyjä":
1: Chivalry, ritarillisuus. Tässä ideana on korostaa urheutta, jaloutta ja eettistä käytöstä jossa tiedetään oma korkeampi asema ja sen vastuut.
2: Courtesy, joka on kohteliaisuutta ja pidättyväisyyttä.
3: Fashion, joka tarkoittaa yläluokkaista tyylikkyyttä. Tämä ei tarkoita pelkkää muodikkuutta, koska siinä korsostetaan sitä että juuri eliitin on jaettava sen. Rahvaan suosio on merkityksetön, toisin kuin muun muodin kanssa.
Näistä kaikista sitten syntyi eräänlainen Virtue, eli hyveellisyys. Gentlemannin idea näkyy vahvasti esimerkiksi Burroughsin Tarzankirjoissa, jossa barbaarin lannevaatteessa riehuu apinoiden kasvattama lordi Greystoke. Tässä hahmossa gentleman kohtasi toisen, sen kanssa hyvinkin erilaisen "jalon villin", joiden pinnallisesti ajatellen luulisi olevan yhteensovittamattomia, kun aateluuteen liitetään tavallisesti keinotekoinen omistaminen, teeskentely ja sievistely ja jalo villi taas oli luonnontilassa, jossa yhteiskunta ei ollut häntä turmellut. Tarzan teki tässä kohden yllättävän synteesin, jossa ikään kuin "ylevän verensä avulla" hän on ominaisuuksiltaan niin mainio että osaa toimia kuin luonnostaan niin että hän on puhdas virtue.
Myöhemmin aateluuden merkitys on pienentynyt. Valtaa, sotataitoja tai rahaa taas ei ole pitkään aikaan pidetty riittävänä "ihailtuna olemiseen". Kristinuskon seuraamistakaan ei vaadita. Toisaalta ritarillisuuttakaan ei kovin paljoa ole. Toisaalta sehän oli alun perinkin - ja pitkin matkaa - ennen kaikkea jotain, jolla yläluokka kehui itseään, tai joka annettiin palkkioksi sen vuoksi että täytti jalosukuisten tavoitteita esimerkiksi sodankäynnissä.
Ranskalainen sanonta "Comme il faut" oli hyvän yhteiskunnan määritelmä, joka tarkoitti likimain "niin kuin meidän pitää olla."
keskiviikko 3. kesäkuuta 2009
Eläimiin samastuminen.
Ihmiset ymmärtävät toisiaan kohtuu hyvin. Jopa avioliitoissa keskustelu ja ymmärrys sujuu paremmin kuin vitsit antavat ymmärtää. Ja monesti niiden osuessakin kyseessä ei ole taidosta vaan halusta tai viitseliäisyydestä. Mieskin voisi ymmärtää suomen kielen lauseita, jos häntä ei kiinnostaisi jalkapallo. Lisäksi ihmiset haluavat olla tietyssä määrin tekemisissä eläinten kanssa. Hommaavat nelijalkaisia kotiinsa ja ruokkivat niitä. Ajattelevat ymmärtävänsä niitäkin. Ja ainakin ne, jotka ovat kiinnostuneita eläinten hyvinvoinnista, joutuvat kysymään mitä eläin haluaa sen sijaan että kysyisi "mitä ihmisenä haluaisi jos olisi sika". Tämän unohtaminenhan johtaa ääripäässään siihen että koiralle ostetaan timanttikaulapantoja.
Eläinten kanssa kommunikointi ei onnistu ihmisen tapaan. Siinä missä psykologiassa ihmisiltä voidaan aina kysellä että miten he kokevat jonkin asian, eläinten kanssa tämä on melko rajoittunutta. Ehkä syynä on ihmisen harvinaislaatuinen kyky itsereflektioonkin, mutta vähintään yhtä suuren kynnyksen tuottaa yhteisen kielen puute.
Toki esimerkiksi Koko -gorillan katsotaan tietyssä määrin viittovan, mutta tämän soveltaminen yleensä gorilloihin on vaikeaa, koska Koko ei ole elänyt luonnonvaraisen gorillan elämää. Lisäksi Kokon taitoja on selitetty välineellisen ehdollistumisen kautta: Koko ei ymmärrä heidän mukaansa viittomiensa asioide merkityksiä vaan osaa laittaa ne sellaisten kanssa yhteen että hän saa palkinnon. Ongelmana on pohjimmiltaan se, miten jonkun sanotaan tai ei sanota käyttävän kieltä.
Olisihan toisaalta kätevää jos saataisiin opetettua eläimille vain "kyllä" ja "ei" ja "merkityksetöntä" -viittomat. Niillä saataisiin vastauksia kysymyksiin. Ongelmana on tietenkin se, että eläinten tulisi myös ymmärtää ne kysymykset, eli kielen ymmärtämisen taidon tulisi olla ihan yhtä hyvä. Vain kielen tuottamisen kohdalla tulisi joustoa. Tämän vuoksi "kolmet viittomat" on kuitenkin aika hedelmätön idea.
Lisäksi esimerkiksi siat eivät viito, joten niiden ymmärtämisen kannalta tällä ei ole paljoa apua.
Samastuminen vastavuoroisuuden kautta on yksi ratkaisu ongelmaan. Sekään ei ole aivan ongelmaton, mutta se tuo kuitenkin tilanteen lähemmäs. Pohjalla on sitä ajatusta että kun meillä on yhteistä perimää ja toiminta ja tunnemaailma on sekä eläimillä ja ihmisillä sellaista, että se tähtää hengissä selviämiseen. Tunnemaailmakin on tässä ikään kuin toiminnan tähtääjä. Tältä kohdalta idea on tiiviisti sanoen se, että kun me koemme olevamme tietoisia ja koemme eläimissäkin tietoisuuden, voidaan olettaa että tässä on jotain vastavuoroisuutta. Jos siis mietit että miten lammas suhtautuu sateeseen, voit mennä pihalle ja seurata lampaita laitumella(. Kun alkaa sataa, pörröturkit laumana lopettavat laiduntamisen ja pyrkivät puun tai katoksen alle suojaan. Tästä voimme päätellä että lampaat eivät pidä siitä sateesta. ) Tämänkaltainen logiikka tarjoaa tietysti keinoja eläinkokeisiin, joissa esimerkiksi eläimet pistetään painamaan nappia tai tekemään jotain asiaa ruuan eteen. Tällöin opitaan se, miten iso riesa suunnilleen ongelma on eläimelle. Toisaalta jos jokin asia näyttää siltä että eläin pitää siitä, voidaan katsoa paljonko riesaa eläin on valmis tekemään saadakseen sen.
1: On hyvä huomata, että käytös ei kuitenkaan kerro aivan kaikkea. Esimerkiksi vaikka Edgar Rice Burroughsin "Tarzankirjoissa" toistuukin ajatus siitä miten vain ihminen metsästää yli ja tämä käytös viittaa siihen että vain ihminen nauttii tappamisesta, myös esimerkiksi minkit vetävät ylenmääräisiä saaliita. Tämä ei vielä tarkoita että minkki nauttisi tappamisesta. Sillä vain on ehkä sellainen vaisto.
2: Sympatiat ja samankaltaisuuden tunteet voivat tietysti jossain määrin auttaa tunnesisällöissä, mutta on kuitenkin vaikeaa erottaa luuloja tosiasioista. Esimerkiksi delfiinien lajinmukainen suun asento näyttää ihmisistä hymyltä. Tämä ei tarkoita että delfiini olisi aina iloinen.
Kaikesta huolimatta, olisi ollut hauskaa saada kuva mäyrästä. Nimittäin, kun tavanomaiseen tapaani tulin töistä kotiin metsän poikki, kuulin rytkettä. Menin tietysti varovasti lähemmäs, koska siellä voisi olla vaikkapa peura. Latasin kamerankin valmiiksi. Siellä oli kuitenkin jotain, joka lähti juoksemaan pakoon. Olin tässä vaiheessa varma, että se olisi supikoira. Koska huhut kertoivat että sellaisia olisi nähty niissä metsissä. Minä en ole koskaan sellaisia siellä nähnyt. Eläin juoksi suoraan pensaikkoon, joten ajattelin että se siitä. Laitoin kameran pois. Lähdin jatkamaan matkaa eteenpäin, koska eläinten jahtaaminen märissä ja ryteikköisissä puskissa ei ole se mitä juuri nyt huvitti tehdä. Ilmeisesti eläin oli ajatellut hämäävänsä sillä että kiertää, koska pian kuulin varovaista tassuttelua. Kun katsoin siihen suuntaan, huomasin että eläin oli mäyrä. Etäisyyttä oli noin kaksi metriä. Mäyrän pää kääntyi miltei heti minua kohti. Ilme toi minulle vahvan tunteen siitä että se koki että "Voi Perrkele!". Sama tunne oli itselläkin, koska teoriassa mäyrä saattaisi kokea olevansa nurkkaan ahdisteltu. Enkä halua itseään puolustavaa mäyrää jäytämään jalkaa tai vastaavaa. Se olikin sitten toinen pako. Kameran lataaminen oli tietysti tässä kohden aivan toivotonta.
Koska voidaan kuvitella että eläimillä on geeneissään perustietokoneen kovalevyn käyttöjärjestelmä, joka sisältää sellaisia "ohjelmia", joiden sisällön hankkiminen kokemuksella olisi vaikeaa: Kuten esimerkiksi "varo petomaisia otuksia" - koska sitten kun ilman taustatietoa oppisit tämän olisit jo sen mahassa. Mäyrällä tuskin oli negatiivisia kokemuksia ihmisistä, joten se toimi niiden mukaan. On viisasta ajatella että mäyräpolo koki kovaa stressiä. Sen sijaan siitä, onko mäyrän vittuuntuneisuus missä kohden verrattavissa minun samassa tilanteessa kokemaani vittuuntuneisuuteen (1) pois laitetun kameran (2) pelästymisen kohdalla kuinka samanlaisia on ongelmallinen. Thomas Nagel mainitsi aikanaan siitä miten ihminen ei voisi kokea miltä tuntuu olla lepakko, koska hän voi vain ottaa selvää siitä miten kaikuluotain toimii, mutta ei elää sen kanssa. Tässä kohden ongelma on hieman samanlainen. Toki minusta tuntuu että pelkotilani oli mäyrän kanssa samanlainen. Objektiivisuus ei kovin hyvin voi varmistaa subjektiivisuuksien samanlaisuuksia.
( kutsukaa tätä etologiseksi perustutkimukseksi. Tosin etologiseen käytöstutkimukseen yleensä kuuluu itikanpuremia ja sitä että sitä elukkaa ei suurimman osan ajasta näe, ja siksi odotat etkä voi polttaa tupakkaakaan kun sen haju ajaisi eläimet pakoon. Samoin kuin rallattelu ja rytmitanssi.
) Saatiinpa tähänkin se muta ja märkä, joka kaikkiin etologisiin tutkimuksiin kuuluu. Tässä ei ihminen voi muuta kuin kokea sympatiaa lampaita kohtaan.
Eläinten kanssa kommunikointi ei onnistu ihmisen tapaan. Siinä missä psykologiassa ihmisiltä voidaan aina kysellä että miten he kokevat jonkin asian, eläinten kanssa tämä on melko rajoittunutta. Ehkä syynä on ihmisen harvinaislaatuinen kyky itsereflektioonkin, mutta vähintään yhtä suuren kynnyksen tuottaa yhteisen kielen puute.
Toki esimerkiksi Koko -gorillan katsotaan tietyssä määrin viittovan, mutta tämän soveltaminen yleensä gorilloihin on vaikeaa, koska Koko ei ole elänyt luonnonvaraisen gorillan elämää. Lisäksi Kokon taitoja on selitetty välineellisen ehdollistumisen kautta: Koko ei ymmärrä heidän mukaansa viittomiensa asioide merkityksiä vaan osaa laittaa ne sellaisten kanssa yhteen että hän saa palkinnon. Ongelmana on pohjimmiltaan se, miten jonkun sanotaan tai ei sanota käyttävän kieltä.
Olisihan toisaalta kätevää jos saataisiin opetettua eläimille vain "kyllä" ja "ei" ja "merkityksetöntä" -viittomat. Niillä saataisiin vastauksia kysymyksiin. Ongelmana on tietenkin se, että eläinten tulisi myös ymmärtää ne kysymykset, eli kielen ymmärtämisen taidon tulisi olla ihan yhtä hyvä. Vain kielen tuottamisen kohdalla tulisi joustoa. Tämän vuoksi "kolmet viittomat" on kuitenkin aika hedelmätön idea.
Lisäksi esimerkiksi siat eivät viito, joten niiden ymmärtämisen kannalta tällä ei ole paljoa apua.
Samastuminen vastavuoroisuuden kautta on yksi ratkaisu ongelmaan. Sekään ei ole aivan ongelmaton, mutta se tuo kuitenkin tilanteen lähemmäs. Pohjalla on sitä ajatusta että kun meillä on yhteistä perimää ja toiminta ja tunnemaailma on sekä eläimillä ja ihmisillä sellaista, että se tähtää hengissä selviämiseen. Tunnemaailmakin on tässä ikään kuin toiminnan tähtääjä. Tältä kohdalta idea on tiiviisti sanoen se, että kun me koemme olevamme tietoisia ja koemme eläimissäkin tietoisuuden, voidaan olettaa että tässä on jotain vastavuoroisuutta. Jos siis mietit että miten lammas suhtautuu sateeseen, voit mennä pihalle ja seurata lampaita laitumella(. Kun alkaa sataa, pörröturkit laumana lopettavat laiduntamisen ja pyrkivät puun tai katoksen alle suojaan. Tästä voimme päätellä että lampaat eivät pidä siitä sateesta. ) Tämänkaltainen logiikka tarjoaa tietysti keinoja eläinkokeisiin, joissa esimerkiksi eläimet pistetään painamaan nappia tai tekemään jotain asiaa ruuan eteen. Tällöin opitaan se, miten iso riesa suunnilleen ongelma on eläimelle. Toisaalta jos jokin asia näyttää siltä että eläin pitää siitä, voidaan katsoa paljonko riesaa eläin on valmis tekemään saadakseen sen.
1: On hyvä huomata, että käytös ei kuitenkaan kerro aivan kaikkea. Esimerkiksi vaikka Edgar Rice Burroughsin "Tarzankirjoissa" toistuukin ajatus siitä miten vain ihminen metsästää yli ja tämä käytös viittaa siihen että vain ihminen nauttii tappamisesta, myös esimerkiksi minkit vetävät ylenmääräisiä saaliita. Tämä ei vielä tarkoita että minkki nauttisi tappamisesta. Sillä vain on ehkä sellainen vaisto.
2: Sympatiat ja samankaltaisuuden tunteet voivat tietysti jossain määrin auttaa tunnesisällöissä, mutta on kuitenkin vaikeaa erottaa luuloja tosiasioista. Esimerkiksi delfiinien lajinmukainen suun asento näyttää ihmisistä hymyltä. Tämä ei tarkoita että delfiini olisi aina iloinen.
Kaikesta huolimatta, olisi ollut hauskaa saada kuva mäyrästä. Nimittäin, kun tavanomaiseen tapaani tulin töistä kotiin metsän poikki, kuulin rytkettä. Menin tietysti varovasti lähemmäs, koska siellä voisi olla vaikkapa peura. Latasin kamerankin valmiiksi. Siellä oli kuitenkin jotain, joka lähti juoksemaan pakoon. Olin tässä vaiheessa varma, että se olisi supikoira. Koska huhut kertoivat että sellaisia olisi nähty niissä metsissä. Minä en ole koskaan sellaisia siellä nähnyt. Eläin juoksi suoraan pensaikkoon, joten ajattelin että se siitä. Laitoin kameran pois. Lähdin jatkamaan matkaa eteenpäin, koska eläinten jahtaaminen märissä ja ryteikköisissä puskissa ei ole se mitä juuri nyt huvitti tehdä. Ilmeisesti eläin oli ajatellut hämäävänsä sillä että kiertää, koska pian kuulin varovaista tassuttelua. Kun katsoin siihen suuntaan, huomasin että eläin oli mäyrä. Etäisyyttä oli noin kaksi metriä. Mäyrän pää kääntyi miltei heti minua kohti. Ilme toi minulle vahvan tunteen siitä että se koki että "Voi Perrkele!". Sama tunne oli itselläkin, koska teoriassa mäyrä saattaisi kokea olevansa nurkkaan ahdisteltu. Enkä halua itseään puolustavaa mäyrää jäytämään jalkaa tai vastaavaa. Se olikin sitten toinen pako. Kameran lataaminen oli tietysti tässä kohden aivan toivotonta.
Koska voidaan kuvitella että eläimillä on geeneissään perustietokoneen kovalevyn käyttöjärjestelmä, joka sisältää sellaisia "ohjelmia", joiden sisällön hankkiminen kokemuksella olisi vaikeaa: Kuten esimerkiksi "varo petomaisia otuksia" - koska sitten kun ilman taustatietoa oppisit tämän olisit jo sen mahassa. Mäyrällä tuskin oli negatiivisia kokemuksia ihmisistä, joten se toimi niiden mukaan. On viisasta ajatella että mäyräpolo koki kovaa stressiä. Sen sijaan siitä, onko mäyrän vittuuntuneisuus missä kohden verrattavissa minun samassa tilanteessa kokemaani vittuuntuneisuuteen (1) pois laitetun kameran (2) pelästymisen kohdalla kuinka samanlaisia on ongelmallinen. Thomas Nagel mainitsi aikanaan siitä miten ihminen ei voisi kokea miltä tuntuu olla lepakko, koska hän voi vain ottaa selvää siitä miten kaikuluotain toimii, mutta ei elää sen kanssa. Tässä kohden ongelma on hieman samanlainen. Toki minusta tuntuu että pelkotilani oli mäyrän kanssa samanlainen. Objektiivisuus ei kovin hyvin voi varmistaa subjektiivisuuksien samanlaisuuksia.
( kutsukaa tätä etologiseksi perustutkimukseksi. Tosin etologiseen käytöstutkimukseen yleensä kuuluu itikanpuremia ja sitä että sitä elukkaa ei suurimman osan ajasta näe, ja siksi odotat etkä voi polttaa tupakkaakaan kun sen haju ajaisi eläimet pakoon. Samoin kuin rallattelu ja rytmitanssi.
) Saatiinpa tähänkin se muta ja märkä, joka kaikkiin etologisiin tutkimuksiin kuuluu. Tässä ei ihminen voi muuta kuin kokea sympatiaa lampaita kohtaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)