Pieni ajatus ; Kuulumisesta

Asunnossani on kuulunut "stressilelun ääniä". Päädyin tähän liittyen päätynyt sanomaan (jotakuinkin) että "tuo kilinä alkaa kuulumaan asiaan, se on paikallaolon merkki".  Kuuluminen oli tietenkin sekä aistinelimistöllinen että asian oikeinolemisen kannalta tosi.

Kuitenkin yleensä ne eivät ole. Ääni syntyy siitä että jokin on muutoksessa. Jonkin on aiheutettava paineaaltoja ilmaan jotta voisi syntyä ääntä. Siksi kaappi joka on sille kuuluvalla paikalla nurkassa se on varsin hiljainen. Toisin kuin silloin kun se on väärässä paikassa keskellä lattiaa siirrettävänä nurkkaan. Kitaran kielikin värähtelee kun siinä on liikettä mutta molemmat päät ovat kiinni....

Miten ihmeessä kuuluminen on sekä omistamista, sopivassa paikassa olemista että aistimista? Ei ole laajemmassa mielessä kovin paljoa järkeä tässä!

Yökyöpelinvuorenpeikkotanssi tanssitaan mieli nurinpäin

Kun katsoo suurmiesten tekoja, voi syntyä sen tyylinen ajatus mitä "clickhole" on kehittänyt Benjamin Franklinin ympärille. "6:30 AM-7:00 AM: Invent bifocals." ... "7:00 AM-7:30 AM: Invent bifocals once again, for as I often say, “Anything worth inventing once is worth inventing twice.”" Kuitenkin monilla ajattelijoilla on ollut omanlaisensa rutiinit. Niissä ei kenties keksitä samoja asioita kahdesti. Mutta niissä ollaan sitäkin pedantimpia. Immanuel Kantin päivärutiiniin kuuluva kävelylenkki on kuuluisan pedantti.

Jotkut filosofit ovat olleet aamuvirkkuja. Nietzsche aloitti päivänsä aikaisin ja kylmällä suihkulla. Hän työskenteli kahdessa jaksossa, ensin aamusta ja sitten kävelylenkin jälkeen illasta. Ja kirjoitti sitten yömyöhään. Jotkut ovat sitten olleet löysempiä. Simone Beauvoir nukkui mielellään pitkään ja tiettävästi hänet veti ylös sängystä lähinnä tylsistyminen. Sen jälkeen hän teki töitä kuutisen tuntia ja lähti sen jälkeen tapaamaan ystäviään.

Kummatkin yllämainituista elämänrytmeistä eivät ole mahdollisia kenelle tahansa. Esimerkiksi minä en voi lähteä kävelylle keskellä päivää Nietzschen tapaan. Minun elämntapani on tässä mielessä vähemmän kahdehdittava, jos ei muuten niin sen vuoksi että minun elämäntapani on helpompi järjestää kuin vaikka Beauvoirin. Vapaa-ajan sijoittaminen on ylellisyyttä johon vain harvalla on mahdollisuuksia.

Tosin minua viehättäisi enemmän myöhään nukkuva tyyli. Mutta en voisi kuvitella aloittavani sosiaalista vapaata Beauvoirin tapaan varsin aikaisin. ; Minä, kuten monet muutkin ihmiset joutuvat harjoittamaan erilaista päivärytmiä. Oma päivärytmini on se, että herään liian myöhään, kulutan aamun kahvin parissa ja lueskelen samalla jotain, yleensä mitä tahansa. En oikeastaan tee kahvia vaan enemmänkin automatisoitu raatoni raahautuu hereille ja valmistaa kahvin jotta voisin herätä. Loput mielestäni herätän tietoisuuteni hereille työmatkan aikana. Tämä kaikki on yleensä ottaen hirveää. Töiden jälkeen alan yleensä kuluttamaan ajatuksenjuoksuttumista työmatkalla. Kuljen julkisilla kulkuneuvoilla joten päivääni kuuluu tältä osin pakollista istuskelua. Sitten kirjoitan illalla, mielellään mahdollisimman myöhään. Saan yleensä sairaimmat ja mielenvikaisimmat ajatukset ennen nukkumaan menoa ja saan ikään kuin purkaa päivän aikana mieleeni kasautuneet asiat ja heittää ne unohdukseen joka ei ole oikeaa unohdusta koska internetistä ei koskaan katoa yhtään mitään. Samalla varmistan että menen hieman liian myöhään nukkumaan joka takaa sen että seuraavan aamun herääminen on täsmälleen yhtä hirveää. Ja olen tehnyt jotain tämän laatuista hyvin monta vuotta.

Mikä tarkoittaa sitä että minullakin on rutiini. Monelle rutiinit ovat jotain jonka avulla he voivat ikään kuin valmistaa mielensä jonkinlaiseen meditatiiviseen tilaan. Aamurutiinit ja muut toistuvat asiat ovat heille lohdullisia, jopa meditatiivisia. Minulle ne ovat vain hirveitä. Tarvitsen kuitenkin niitä jotta säilyn toimintakykyisenä. Ilman työpaikkaa heräisin joka aamu hieman myöhempään ja menisin vielä entistäkin myöhempään nukkumaan. Ja tämä sotkisi pian elämän. Sillä jokainen yökyöpeli tietää että yöt ovat huonoa aikaa. Televisiosta ei tule mitään. Kaupat, kirjastot ja kaikki muutkin paikat ovat kiinni. Yöaikaan on vaikeaa tehdä mitään muuta kuin vetää pää täyteen viinaa. Ja rehellisesti sanoen tämäkään ei onnistu kaikkina viikonpäivinä kaikkina kellonaikoina. Itse asiassa se mikä takaa että kirjoitan myöhään onkin juuri se, että maailma takaa hetken jolloin minulla ei ole mitään muuta. Se pakottaa kaltaiseni mielen tekemään jotain. Itse asiassa mitä tahansa.

Toki jotkin asiat ovat viehättäviä siksi että ne ovat tuttuja. Niiden avulla maailma toimii. Ne tekevät asiansa eivätkä jotain muuta. Ne vähentävät kitkaa. Kahvinkeittimen idea on tehdä tietty asia täsmälleen samalla tavalla joka päivä. Samoin junien olisi miellyttävää kulkea ajallaan ennalta määrättyä reittiä. Osalle ihmisistä näistä tulee jopa jotenkin persoonallisia. On kuin he jotenkin omistaisivat aamurutiininsa ja muut toimensa. Tällöin aamutoimetkin voisivat ainakin periaatteessa olla jonkinlaisia persoonan jatkeita tai tapoja joilla persoonaa ilmaistaan sitä kautta miten arkirutiineita hoidetaan. ; Tällöin rutiineiden vaatimat esineet on valittu oman tyylin, maun ja tekemisen tarpeen kautta. Niiden omistamisella ennakoidaan se abstrakti hetki kun tämän laitteen kanssa ollaan vuorovaikutuksessa jotta voidaan luoda jotain joka on itselle merkityksellistä. Ja näin luodaan vaikkapa aamukahvi.

Minulle nämä ovat tarpeen koska ilman niitä en olisi toimintakykyinen. Ne ovat enemmänkin ilmentymä siitä miten heikosti ymmärrän tiettyjä elämän osa-alueita. Tarvitsen kofeiinia ja käytän kahvinkeitintä joka tekee tämän. Ne eivät ole persoonan ilmentymiskeinoja, jotain joiden avulla luon arkeni maailmaan. Vaan ne ovat jonkinlaisia vammaisuuden tunnustuksia. Ne luovat parhaimmillaan esteettömyyttä. Ja luovimmat ja kekseliäisyyttä vaativimmat asiat taas ovat yleensä juuri omien mukavuusalueen rajojemme ulkopuolella. Näin ollen rutiineilla voidaan luoda helpommin oma miellyttävä kupla jossa on vähiten tarvetta kyseenalaistaa tai muuttaa mitään. Ja tämän jälkeen minun tekee entistäkin vähemmän mieli pedata sänkyäni.

Ikuisen elämän tylsyydestä

"Ex faece urinaque et inter utraque haec elementa narcimur. Pikkuhädästä ja isosta sekä niiden lomasta me syntynhet olemma."
(Markus Kajo, "Ihmisen käsikirja")

Jos minua katsotaan humanistin vinkkelistä olen jossain määrin Michel Montaignen ja Heideggerin lomassa.
1: Edellinen korosti sitä että kultturelleina pidetyt ilmiöt ovat usein pömpöösejä. Ja itse asiassa vajaita. Niiden ytimessä on eräänlainen sensurismi ; Ihmiselämästä leikataan paljon pois. Etenkin kusi ja paska. Montaignen maailmassa elämää pitää rikastuttaa ymmärtämällä kaikenlaista. Minkään inhimillisen ei tulisi olla vierasta.
2: Jälkimmäinen kertoi paljon siitä miten rajallisuuden tiedostaminen on tärkeää. Elämässä niukkuus tekee arvokkaaksi. Ja kuolevaisuuden tiedostaminen luo tärkeän perspektiivin jota ilman elämä ei ole yhtä merkityksellistä.
+: Minä tosin puhun molempia enemmän epäonnistumisesta ja rajallisuudesta. Kakka on hauskaa ja liittyy termodynamiikan ja aineen ja energian säilymislakien määräämään rajallisuuteen. Ja joskus epäonnistumiseenkin. En suhtaudu paskaani sillä tekijän ylpeydellä jolla voisi. (Poikkeus : Jos se on blogissa.)

cornu copulation - elämä on ikuista tulemista

Länsimainen kulttuuri on itse asiassa yllättävän paljon nimenomaan runsaudensarven perässä. Tästä saa jonkinlaisen aavistuksen katsomalla "Nietzsche lyhyesti" -blogin tapaa käsittellä niukkuutta. "Humanistit ovat kautta aikain yrittäneet voittaa ja peittää niukkuutta. Suurin humanisti, Jeesus, ravitsi 5000 miestä murtamalla kaikille riittävät eväät kahdesta kalasta ja viidestä leivästä. Immanuel Kantin (On Education 2003, 65) mukaan ”lapsi voi kehittää oman yksilöllisyytensä ainoastaan osana yhteisöä (…) voimme ottaa nämä sanat motoksemme. Meidän ei tule olla ongelmallisia toisillemme: maailma on tarpeeksi suuri meille kaikille.” Kantin toteamuksesta nousee mieleen lapsena laulettu virsi: "Kaikille tilaa riittää, kaikille paikkoja on. Jumalan kämmenellä ei kukaan ole turvaton". Humanismiin liittyykin liian usein suoranaista silmien ummistamista maailman niukkuudelta. Utopioihin nojaava humanismi yrittää karistaa ja kieltää niukkuuden." Tämä on ainakin minulle hyvä muistutus. Sillä yhdistän niukkuuden kieltämisen "korkoa korolle" -kasvuun ja kerskakulutukseen. Samassa yhteydessä teksti tosin tuo esiin sen että Nietzsche käsittelee niukkuutta hyvinkin paljon ; "niukkuus on Nietzschelle kaiken elämän perustassa. Nietzschen maailmassa ihmiset eivät asusta Jumalan kämmenellä vaan tyhjän taivaan alla niukkoine resursseineen ja risteävine haluineen ja tarpeineen. Koska kaikki on niukkaa ja niukkuus synnyttää valtaa, kaikki on tahtoa valtaan. Niukkuuden filosofina Nietzsche julistautuukin useaan otteeseen antihumanistiksi, traagiseksi filosofiksi ja asettaa päävastustajakseen Jeesuksen, jolla on jalat tukevasti taivaassa."

En kuitenkaan voi olla miettimättä sitä että Nietzschellä oli myös ikuisen paluun idea. "Nietzsche lyhyesti" -blogisti on tietenkin käsitellyt tätäkin. Aika on haaste Nietzschelle "Olemisen staattisuus rikkoontuu tulemiseksi, kun silmänräpäys vaihtuu seuraavaksi." Ja sitten tämä pulma pitää poistaa päiväjärjestyksestä ; "ongelma ratkeaa, kun aika poistetaan yhtälöstä. Kun ei ole enää aikaa, jäljelle jää vain oleminen. Nietzsche poistaa ajan yhtälöstä, tukeutumalla ajatukseen ikuisesta paluusta. Jokainen hetki on ikuisuus, sillä elämä kiertää kehää ja kaikki asiat toistuvat samanlaisena ikuisesti. Tämä tekee jokaisesta silmänräpäyksestä olevaa. Ja jos jokainen hetki on olevaa, ei mikään ole tulevaa." Eräässä mielessä Nietzshekin ei tavoittele ääretöntä aikaa vaan ajattomuutta tai ajan ulkopuolelle menemistä. Itselleni aika on kuitenkin niukkuuselementti. Olen siis kaiken kaikkiaan hieman kuin Nietzsche, joskin pessimistisempi ja kyynisempi. Ja tässä mielessä humanistisempi. Tämä on itsereflektiivisenä huomiona omituinen, ja se kertonee siitä että jollain tavalla ollaan menty pohjasta läpi niin paljon että se on vähän kuin olisi mennyt ympäri. Minulle elämä on, kokemuksellisesti ja melko lailla väkisin, yhtä tulemista. Siis silloin kun se ei ole hirvittävän tylsää.

Elämä ilman loppua.

Koen vierautta ääretöntä ja rajatonta elämää kohtaan. Tätä kautta niin ikuinen paluu kuin ikuinen elämäkin tuntuvat vieraannuttavilta. Rajallinen elämä on minulle lähinnä mielikuvitusjatkumo. Kun ihminen ei halua kuolla, hän ei halua kuolla tänään eikä huomenna. Ja ajattelee että jos X toimii kun X=1 ja X toimii kun X=N+1 niin idea kantaa X=∞ asti.

Itselleni mahdollisuudella itsemurhaan on kuitenkin äärimmäisen suuri merkitys ; Se kertoo että elämää ei voi tiivistää ehdottomaan statementiin. Ei mihinkään sen tyyliseen kuin "Elämä on lahja". Se että emme ole tehneet itsemurhaa on statement siitä että elämä on elämisen arvoista. Ja tämä statement on statement toistaiseksi. Näin ollen päättelyketjun kohta X=N+1 ei ole toimiva eikä mitään äärettömään kurottamista olisi siinäkään tapauksessa että ihminen ei biologisista ja fysikaalisista syistä voisi kuolla mitenkään. Päin vastoin ; Jos elämä ei ole ehdottoman arvokasta, ääretön elämä tarkoittaa käytännössä sitä että ihminen jossain vaiheessa tekee itsemurhan.

"Philosophical Disquisitions" -blogi kertoi tuoreesti juuri siitä miten ikuinen elämä olisi jotain joka ei välttämättä olisi toivottavaa. Siinä pidennettyä elämää lähestytään Bernard Williamsin ajatuskokeen kautta. Tässä käsitellään ikuisen elämän eliksiiriä erikoisella tavalla ; Eliksiiri pidentää elämää 300 vuotta. Ja sen jälkeen saa päättää nauttiiko seuraavan annoksen joka pidentää elämää jälleen 300 vuotta. Ja tätä voi jatkaa ikuisesti. Williamsin kohdalla esitetään että elämään tylsistyy ja siksi eliksiiriä ei välttämättä halua nauttia kovin montaa kertaa.

Kristitty ei tietenkään voi hyväksyä tätä ajatusta. Mutta tosiasiassa Williams ei argumentoi siitä että ikuinen elämä olisi aina ja väistämättä epämielekästä. Sen sijaan hän mietti mitä ehtoja paratiisille voi antaa. Moni esittää että rajallinen ja epätäydellinen ihminen ei voisi vaatia Jumalalta ehtoja. Itse olen sitä mieltä että mikäli täydellinen, ääretön, kaikkivoipa ja kaikkivaltias Jumala on olemassa, niin nimenomaan rajallinen ihminen voi valittaa. Jos ihminen rajallisuudessaan vaatii vääriä ehtoja, niin hän voi esittää niitä vain koska hän on epätäydellinen. Ja oman rajallisuuden tunnustaminen on tässä jopa hyvä asia. Ja sen mukaan toimiminen. Williams on kenties ajatellut jotain tämänlaista sillä hän asettaa ehtoja joilla ikuinen elämä voisi olla mielekäs. Ja niiden puute tekisi ikuisesta elämästä eimielekkään. Lainaamani blogi tiivistää nämä ehdot erinomaisesti.

"Williams’s Conditions: An immortal human life must:
(a) preserve a sense of self over time, i.e. it must be the same self that is living the life in question;
(b) be such that the state of being in which the self will be, should it survive, allows the self to satisfy those aims it has in wanting to survive."

Moni kristitty ei hyväksy tämänlaisia ehtoja rukousten kohdalla. Mutta itse asiassa naturalismin kritiikkiin on usein livahtanut ajatuksia joissa asetetaan ehtoja mielekkäälle elämälle. Aiemmassa blogauksessani mietin rajallisuutta ja käytin tässä William Lane Craigin argumenttia jossa hän esittää tietyn äärettömän elämän merkityksettömänä. Joten kenties ehtojen asettelu ei olekaan niin antikristillistä.

Toisaalta niukkuuden kohdalla jännittävää on että universumin koolla on väliä, maantieteellinen niukkuus on monelle tärkeää. Jos universumi on nimenomaan pieni ja ihmisen ja maapallon paikka universumissa keskeinen, se jotenkin lisää elämän merkittävyyttä. Vaikka luulisi että maantieteellinen runsaus tekisi elämästä hauskempaa. Tässä mielessä kykenen ymmärtämään monia paremmin Williamsin ajatuskokeen tylsistymisen hengen. Toisaalta minä tylsistyn todella helposti. Olen useamman vuoden kieltäytynyt petaamasta sänkyäni - vaihdan kyllä vuodenvaatteet mutta en taittele - ja tämä petaamattomuus tuntuu monesti todella hyvältä. Sitä on ilmeisesti saatu riittävästi yhden elämän tarpeisiin. Ja tätä kautta olen sitä mieltä että b -premissi on hyvin vakavasti otettava.

Itse kuitenkin näen Williamsin ajattelussa yllättävän puutteen

 En nimittäin hyväksy ollenkaan kohtaa a. Itse asiassa jos a -kohta ei päde, olisi ikuinen elämä mahdollisesti hyvinkin merkityksellinen. ; Tämä on mitä ilmeisemmin tiedostettu Douglas Adamsin "Dirk Gentlyn holistisessa etsivätoimistossa". Tässä teoksessa nimittäin esitetään kaksi äärimmäisen pitkäikäistä olentoa.
1: Professori Urban "Reg" Chronotis on aikamatkustaja joka on elänyt niin kauan että on unohtanut suurimman osan kaikesta. Hän käyttää aikakonetta mutta hän ei muista miten on opetellut tai oppinut sen käytön. "Ilmeisesti lapsena" hän ilmaisee. Chronotis esittää myös lausunnon siitä miten hän ei eroa tavallisesta ihmisestä siinä miten paljon hän muistaa vaan siinä miten paljon hän on unohtanut. Ainoana uhkana hän näkee sen että hajut ja korvakorut jäävät hänen muistiinsa lähtemättömästi joten kenties hän lopulta ajautuu tilanteeseen jossa hän ei käsitä miksi hän muistaa hajuja ja korvakoruja. Ja miten hän sen sitten tulkitsee. Hän on hahmona huumorintajuinen, elämänhaluinen ja muita ilahduttava.
2: Nimettömäksi jäävä kummituksenomainen hahmo joka on haaksirikkoutunut maan päälle ja näin aikaansaanut elämän. Hän muistaa kaiken, joskin hänet on pakotettu elämään ikuisuudessa jossa jokainen miljoona vuotta on kuin sekunti. Ja jokainen sekunti on tuskallisempi kuin edellinen. Hän näkee ympärillään limaliskoja ja hän on kokenut vuosimiljoonien mudassakahlaamisen ankeana. Hän on alun perin saapunut maapallolle siksi että hän on ollut idealisti. Hän on halunnut luoda utopian ilman sotaa. Maailman jossa on korkeakulttuuria, taiteita ja tieteitä. Koska hän muistaa miten hienoa musiikki voi parhaimmillaan olla, kaikki esitetty klassinen taidekin on jotain jossa on korkeintaan kömpelöitä aavistuksia siitä mitä musiikki voisi olla. Ja tätä kautta näistäkään ei ole lohtua. Ikuisuus ja muisti yhdessä kauneudentajun kanssa on kyynistänyt hänet ja kummituksen tahtona onkin peruuttaa koko banaali epäonnistuminen nimeltä elämä. Elämä jonka huipentumana on aivan liian usein humalainen joukko jotka humalaisia asioita juomisesta.

Itse näkisin että ikuisuus muuttuu kestettäväksi jos kaikkea ei muista. Toivonkin että mikäli erehdyn ja Jumala jotenkin ehdottoman varmasti on olemassa, niin että hän säilyttää tuonpuoleisessa kenties näkyvimmän piirteeni. Huonon työmuistin. Toivon että hän täydentää sitä poistamalla toisen näkyvimmän piirteelläni, eli säilömuistiin kasautuvista kaunoistani. Jos minulla on äärettömiin venytetty minuus, olisi miellyttävää jos identiteetti olisi rajallinen, siten että muisti kattaa jonkinlaisen jatkuvuuden tunteen. Mutta ei sen enempää.

Olkoon paratiisini täynnä niukkuutta. Jos aika ja tila ovat äärettömiä, olkoon edes muisti niin lyhyt että luulen eteneväni siksi että muistini on lyhyempi kuin kehä jota kierrän.

Ääliöfunktion romahdus ; Pelaako Jumala autokuskinoppaa

Tarinassa Pandoran lippaasta laatikossa oli kaikki maailman vitsaukset. Pandora ensin päästi muut paitsi toivon vapaaksi. Maailma oli synkkä, ja Pandora vapautti toivon. Tämän tarinan ehkä oleellisin huomio on se, että toivo on vitsaus. Vitsaus jonka kaikki hyvät puolet johtuvat siitä että muitakin vitsauksia on. Tämänlainen selitys sopii tietysti kreikkalaiseen maailmaan hyvin. Zeus kun ei ole sanan varsinaisessa mielessä hyvä jumala. Länsimainen kulttuuri joka taas haluaa selittää kaiken pahan pois, koska sen Jumala(uta) on kaikkihyvä ja kaikkivoipa, ei tietysti ole voinut tehdä muuta kuin nostaa toivon arvostuksen korkealle. Kenties he palvovat vitsausta.

Toivo, tuo paikasta_josta_aurinko_ei_paista peräisin oleva luonnonvara.

Toivon perusluonnetta voi lähestyä aivan yksinkertaisella ajatuskokeella. Sellaisella joka on usealle ihmiselle omasta elämästä tuttu. Otetaan esimerkiksi "pakkien saaminen". Länsimaisessa romanttisessa tarinassakin tunnustetaan se jännitys joka syntyy kun sydän syrjällä kysyy toiselta. Sen tarinaperinne ei sitten osaa oikein käsitellä sitä kun aina ei tule haluttua tulosta. Siksi tarinoissa jännitys johtaa onnistumiseen. Ponnistuksesta seuraa onnellisuus.

Siksi kai romanttista seikkailua suunnittelevalle ollaan rohkaisevia. Ajatuslogiikka on se, että jos nykytila on se, että on yksin, ja jos toinen torjuu, niin on samassa tilassa. Mitään ei voi menettää. Voi vain saavuttaa. Tosiasiassa jos saa pakit, se minkä menettää on toivo. Ennen kysymistä voit teoriassa vuosikymmenen päästä pohtia "mitä jos" -maailmaa ja hakea siitä mahdollisuutta että olet edes jossain määrin pidetty ihminen, kenties ehkä. Kysymisen jälkeen tämä skenaarioiden pähkäily loppuu kuin seinään. ; Toivo tuntuukin olevan jotenki liitoksissa epävarmuuteen. Tietyllä tavalla se muistuttaa kvanttifysiikan "superpositiotilaa". Romantiikkavertausta jatkaakseni ; Ennen kysymistä toinen on samanaikaisesti vastannut sinulle "kyllä" ja "ei". Kysymyksen esittäminen romahduttaa tämän aaltofunktion. (Kysyminen kenties myös muuttaa systeemiä, ihminen on toisien käytökseen reagoiva. Kenties siis saat pakit juuri siksi että kysyt.)

Joku voisi lannistua tästä. Että toivoa ei saisi tappaa vaan pitäisi olla passiivinen. Itse taas korostan epäonnistumisen halaamisen merkitystä. Koko toivon konseptille pitää kenties antaa huutia. Se, että mikään ei muutu, mutta mielentila romahtaa, kertoo karua kieltään siitä miksi Zeus lähetti toivon laatikossa ihmisille rangaistakseen tulen varastaneelle Prometheukselle.

Tämänlaisten mietinnät voivat olla rakentavampia kuin omani.

Huomasin että ennen kuin ylitän tien, katson vasemmalle ja oikealle että tuleeko sieltä autoja. Reaktio tästä refleksinomaisesta suoritteesta oli "mitä väliä". Koko aktio tuntui järjettömältä. Tämä on sinällään mielenkiintoista, että maailmani on jonkin aikaa ollut sellainen, että asioilla ei oikein ole väliä. Kysymys onkin siitä, että katsomisen aktio on jollain tavalla elämää säilyttävä. Sen takana ei kuitenkaan ole mitään varsinaista intentiota. Niin vain käy ja kun niin käy, se on suunnilleen sama kuin jos niin ei olisi käynyt. Jostain erikoisesta minulle tuntemattomasta syystä tämä aktio kuitenkin tapahtuu. Joku on ilmeisesti opettanut minulle miten liikenteessä liikutaan ja sitten liikun sillä tavalla liikenteessä. Ikään kuin tottumuksen voimasta.

Toinen vaihtoehto olisi tietysti vain sulkea silmät ja ikään kuin tehdä uskon hyppy ja antautua kohtalolle. Siinä "ihan sama" tunnustettaisiin syvimmässä määrin. Olisi vaikeaa sanoa olisiko tämä itsemurha sanan aktuaalisessa merkityksessä. Siitä huolimatta, että tälläisen lopputuloksena olisi joka tapauksessa se, että auton alle jäätäisiin. Tällä uskon hypyllä kysymys ei ole siitä tapahtuuko onnettomuus, vaan kysymys on siitä milloin tämä tapahtuu.

Tämänlainen heittäytyminen ei itseäni viehätä. Sen sijaan viehätystä olisi johonkin huomattavasti deterministisempään. Itsetuhoisina aikoinani suurin huoleni ei ollut kuolemanpelko, vaan elämänpelko. Tarkalleen ottaen se, että jos yrityksen jälkeen joutuisikin elämään - pahimmillaan sen verran vammautuneena että uudelleen yrittäminen ei onnistuisi. Kenties tämän vuoksi en pelaa autokuskinoppaa. Ehkä.

Siten makaa kuin

Jotkin asiat elämässä eivät lakkaa hämmästyttämästä. Yksi niistä on se, miten pornografia näyttää elävän aivan omalaatuisessa rinnakkaistodellisuudessa. Esimerkiksi voisin runsaseenkin kuva -aineistoon ja valokuvadokumentteihin vedoten osoittaa että aikuisviihteen eräs konventio on kouluun sijoittuva. Pornomaailmassa on ihmeellisen paljonkin lukuisasti luokalleenjääneitä raukkoja. Raukkoja jotka tavaavat yksinkertaisia asioita. Asioita jotka ovat yleensä ihmisen tiettyä seksuaalielimistön perusanatomiaa. Mutta joskus ihan perusyhteenlaskua ja lukemista ja kirjoittaminen on aiheena. Näitä tenttaavia asioita katsotaan aina liitutauluilta.

Kun tämänlaiseen liittää seksin, voisi ajatella että kyseessä olisi jonkinlainen pedofilia. Mutta nämä koululaiset ovatkin sitten iältään noin 30 -vuotiaita ja hyvin ryntäikkäitä. Tämä on toki omituista koska nämä naisparat vasta siinä vaiheessa keksivät että numeroita voi kohentaa opettajan kanssa sekstaamalla. Tosin asian omituisuutta lieventänee se, että jos on todella niin tyhmä että ei opi lukemaan, laskemaan peruslaskutoimituksia tai tenttaamaan päähänsä ihmisen perusanatomiaa, on sen verran tyhmä että tämänlainen viive lienee ymmärrettäväkin.

Eniten kuitenkin ihmetyttää se, että kukaan pornoa katsova ei mieti että miten näitä raukkoja voisi auttaa niin että eivät joutuisi tämänlaiseen ala-arvoiseen prostituutioon turvautumaan päästäkseen vihdoin koulusta pois. Kun seuraavan kerran käytte näillä sivuilla, niin miettikää ihmeessä näitä poloisia. Internetbannerien mukaan nämä aikuisille tarkoitetut sivustot ovat suosittuja, mutta terveellistä arvokeskustelua aiheen ympäriltä ei silti nouse. Jossain on siis vika! Ihmisiä pitää puolustaa vaikka he olisivatkin evidently todella tyhmiä erilaisia oppijia!

Tosiasiassa vaikka asia on epäuskottava, on tässäkin varmasti pientä totuuden siementä. Arvosanat ovat kuitenkin selvästi paikoin ovatkin sellaisia että makaamalla voi pedata hyviä numeroita. Ilmiö ei liene yleinen ainakaan ala-asteella, mutta uskoisin että ainakin aikuisopiskelijoiden kanssa puuhatessa on maailmassa sattunut ainakin muutama ylilyönti tämänlaiseen.

Kaikissa makaamisen ja petaamisen asioissa elämä ei kuitenkaan noudata tätä klassista sääntöä jossa makaa niin kuin petaa.

"Onion" kertoi että valtava määrä itsemurhista selittyy nimenomaan petaamiseen liittyviksi. Se kertoo että itsemurhaa aikaansaa petaamisen hankala toimenpide ja että moni päätyy hirttämään itsensä lakanoihin joita yrittää taistella sänkyyn. Tämä asia on enemmän faktuaalinen kuin haluaisimme.

Jos minun pitäisi ottaa esiin yksi kotiaskare joka on todella ärsyttävä, se olisi nimenomaan petaaminen. Lattiakaivon kaluaminen auki silloin kun sinne on muodostunut sellainen iljanteinen matto hiuksista - ja joka herättää mielleyhtymiä esimerkiksi "Grudge" -elokuvan viemärinaukaisukohtauksiin - on pieni ja miellyttävä urakka. Tiskaamisessa ja roskien viennissä on myös jokin funktio.

Petaaminen on ärsyttävää verrattuna ihan mihin tahansa kotityöhön. Eikä petaamisessa pahinta ole edes se uusien pussilakanoiden ujuttaminen peittoihin. Vaan nimenomaan se joka aamuinen sänkyn kasaan kursiminen. Illalla tämä askartelu sitten revitään tyynesti auki. Toisto ja rutiini jossa ei tunnu olevan mitään mieltä tekee petaamisesta todella turhauttavaa.

Tai tekisi jos en olisi keksinyt täydellistä ratkaisua ongelmaan. Lopetin petaamisen tyystin. Ja nyt makaan mukavasti ja leppoisasti. Jos makaisin kuten petaan, kärsisin tietysti kovan luokan unettomuudesta. Mutta petaamatta jättäminen on yksinkertaisesti jotain totaalisen rauhoittavaa. Juuri mikään yksittäinen elämäntapavalinta ei ole parantanut elämänlaatua ja poistanut turhautumista yhtä paljon kuin se, että lopetin tämän pienen joka-aamuisen toimenpiteen. Toimenpiteen joka oli velvollisuudentuntoisina aikoina muka syy myöhästymiseen kulkuvälineestä. Toimenpiteen jota sekä kotiväki että armeija piti tärkeänä ja jota on tullut tehtyä. Toimenpide jota kutsutaan pieneksi ja nopeasti tehtäväksi teoksi.

Petaaminen on yksinkertaisesti jotain jossa tehdään yksinkertaista, mekaanista ja toistuvaa rutiinia jonka tulos revitään omakätisesti pilalle. Se on sama kuin tekisi työkseen sitä että alleviivaisi satunnaisgeneroidusta numerosivusta jokaisen 0:llan. Ja sitten vetäisi lapun ihan itse silppurista läpi. Petaaminen on rutiinina siis selvästi ahdistuksen syvimmissä syövereissä. Se stressaa, ärsyttää, sitoo, vie ainutlaatuisen elämämme aikaa mielivaltaiseen turhuuteen jolla ei ole mukavuusarvoa. Ja johtaa hitaaseen kuolemaan.

Ehkä oivallukseni syynä on se, että joillain oikeasti menee noin 30 vuotta siihen että tajuaa yksinkertaisia asioita ja totuuksia. Että turhauttavaa toistuvaa rutiinia vastaan rikkominen vaatii konvention purkamista. Sitä että kerrankin tekee sen mitä moni pitää vääränä. Ehkä 30 koulutyttöjen ratkaisu onkin emansipationarinen ratkaisu. Petaamatta jättäminen ainakin on.

Konservatiivin nuorekkuushelpotus

Minulla on ystäviä, jotka näyttävät olevan huvittuneita siitä että vaikka heitä näkisi vain kerran vuodessa, olen tänä aikana likimain muuttumaton. Tässä 30 vuoden iässä ystäväpiiri alkaa tietysti murehtimaan aikuisuudesta. Nuoruuden systeemit ovat jääneet jonnekin asuntolainan ja työpaikan välille. Näin tarjoan heille jonkinlaista lohtua siitä että seestynyt työtätekeväkin voi olla alati nuorekas.

Tämänlainen ikuisen nuoruuden kaipuu tuntuukin olevan kovasti muotia, hip ja pop noin yleisemminkin. Nuoruus on jotain jota ihannoidaan ja josta halutaan pitää kiinni. Ja siinä vaiheessa kun oma naama ja ennaltaehkäisy pettää, voidaan jopa käyttää muovia apuna. Etenkin liberaalit tuntuvat arvostavan monia nuoruuden piirteitä. Niitä pidetään elämänilona ja luovuutena.

Kuitenkin ainakin minun kohdallani kysymys on ensi sijassa rutiineista ja muutosvastarinnasta. Aspergerin syndroomaisilla onkin tapana rakennella tämänlaisia pysyvyysjärjestelmiä. Minä teen rutiineja ensi sijassa esineillä ja vaatekappaleilla ja tekemällä tiettyjä asioita. Voin siis ulospäin vaikuttaa liberaalilta, mutta sisäisesti olen konservatiivisempi ja muutosvastarintainen kuin useimmat konservatiivit. Esimerkiksi takinvaihtoprojektia käytiin kuukausia.

Näin en usko tuovani lohtua ja toivoa juuri kenellekään. There is only a false hope. As usual.

Normipäivä

"My name is Lester Burnham. This is my neighborhood. This is my street. This is my life. I am 42 years old - in less than a year I will be dead. Of course I don't know that yet. And in a way, I am dead already. Look at me, jerking off in the shower ... this will be the high point of my day ... It's all downhill from here."
("American Beauty")

Internetissä on useita omituisia meemejä. Yksi niistä on "Normipäivä". Siinä pitää kuvata mitä tekee tavallisena päivänään. Esimerkiksi isosisareni ja pieni sisareni osallistuivat siihen. Tämänlainen tapa luetella kellonaikoja ja tekoja on ilmeisesti yksi tapa pitää päiväkirjaa ; Kysessä on kronikointityylinen ratkaisu.

Itsellänikin on elämä jota voidaan kuvittaa kellonajoilla, paikoilla ja tekemisillä. Tämä olisi todennäköisesti jopa tavanomaista ihmistä tarkempaa, koska aspergerin syndroomaan kuuluu oireistoon rutinoitumista ja muutosvastarintaa muutosvastarinnan vuoksi. Tavallisella ihmisellä rutiineissa on siis jopa enemmän variaatiota, ja kuvaus "normipäivästä" on siksi vähemmän keskivertoinen kuin omani.

Kuten 7.00 herätyskello soi. 7.10 se soi uudestaan. 7.20 se soi kolmannen kerran, jossa vaiheessa tyypillisesti kiroan syntymääni. 7.30 se soi jälleen. Nyt kenties jaksan jopa raahautua kahvinkeittimelle, laittamaan sen päälle. 7.35 olen juomassa kahvia ja lukemassa jotain. 8.20 alan pukeutumaan ollakseni Keravan asemalla 8.53 jossa hyppään Z -junaan, ja ollakseni 10.00 töissä... Illalla tulen kotiin. Ja menen nukkumaan kello aivan liian myöhään. Tällä tavalla kuvattuna pienen säälittävän elämäni mielenkiintoisin hetki huipentuisi siihen että paljastuu että ruokatauolla syön tonnikalaa, mahdollisesti suoraan purkista, ja muistan venytellä joka ikinen päivä.

Tämänkaltainen luettelomainen toiminta voisi antaa kuvan että elämäni olisi hallittua ja kliinisen tylsää. Siksi en ottanutkaan osaa meemiin. En koe että kronikointi olisi kuvaava tapa tehdä päiväkirjaani.

Ilmeisesti moni pitää arjen rutiineihin kurkistamista mielenkiintoisena. Ne kertovat jotain ihmisestä - ja niissä on ilmeisesti joillekin jopa jotain henkilökohtaisuuden tuntua. Ihmettelen näitä ihmisiä. Tämänlainen tapahtumalista tuntuu minun mieleeni kliiniseltä. Ainakin omassa elämässäni kaikki mielenkiintoinen tapahtuu nimen omaan noiden numeroiden ja tapahtumien rinnalla ja sivussa. Aika, paikka ja tapahtuma on vain kehys. Ongelmani on että elän rutiineissa mutta vihaan niitä. Ja muutenkin tapahtumien kannalta en tee mitään kovin ainutlaatuista tai edes harvinaislaatuisen hyvin. En usko että oikein kukaan pitää tätä kiinnostavana.

Paitsi jos tekisi normipäivästä jotenkin todella poliittisesti epäkorrektia. Uskoisin että elämästäni saataisiin mielenkiintoinen jos kronikoisin kellonajat ja vittuuntumisen kohteet. Tätä voisi mukavan provosoivasti koristella kohteiden kuvilla. Mukaan voisi yhdistää erektiolaskurin, jossa olisi vastaavat kuvitukset. Tapahtumat eivät olisi tylsiä vaikka ne ovatkin arkisia ja jokapäiväisiä.
Ongelmana on se, että nämä sinänsä mielenkiintoiset kronikoinnin kiinnostuksen kohteet ovat liian arkaluonteisia ja provokatiivisia jopa minulle. Olen sen verran pelkuri. Mutta minusta olisi hauskaa jos joku toteuttaisi "normipäivän" juuri tällä tavalla.

Mutta valitettavasti moni, kuten minäkin, tyytyy normipäivässään kuvaamaan tavallisuutta sensuroituna. Normipäivästä tulee tällöin päiväkuvaus jossa normit ovat putsanneet siitä hyvin paljon pois. Jäljelle ei jää juuri mitään kovin kiinnostavaa. Tällä tavalla arki saadaan näyttämään lattealta. Latteammalta kuin se onkaan. Jos elämä olisi kuten normipäivään tulisi laitettua, niin ainakin minä haluaisin tehdä itsemurhan. Onneksi ei ole.

"Stop the excessive shopping and masturbation. Quit your job. Start a fight. Prove you're alive. If you don't claim your humanity you will become a statistic."
("Fight Club")

Työ tyhmentää.

Taloussanomat uutisoi töistä, joiden on huomattu aikaansaavan ongelmia ajattelussa.

Aiheena ei ole se, että joku Diplomi-Insinööri epäonnistuu työssään ja menee tämän jälkeen kellariin ja yrittää tehdä itsestään kuuluisan kehittämällä Kaiken Teorian, joka osoittaa että Einstein, Newton ja Galilei olivat väärässä ja että topologia, astrofysiikka ja geologia ovat väärässä. Väärässä väärässä väärässä.

Sen sijaan otettiin esiin yleisempiä asioita. Tietynlaisia töitä tekevät saavat muistikatkoksia.

Esiin nostettiin vanha näkemys, jonka mukaan toistava, mekaaninen ja tylsä työ tyhmentää. Työ tekee tekijästään kaltaisensa. Näkemyksen mukaan samaa toistava ihminen ei käytä aivojaan, ja tyhmentyy. Aivot ovat tätä kautta ikään kuin lihakset joiden rasittaminen pitää ne toiminnassa ja käyttämättömyys rapistaa ne. Kuitenkin työyhteisöissä voi olla muutakin kuin työ, kuten kommunikaatoita työkavereiden kanssa.
1: Itse olen tosin huomannut myös, että rutiini voi olla vapauttavaa. Ajattelu vapautuu muuhun. Tämä ei tietysti toimi sellaisissa oloissa, jossa virheenteko on vaarallista tai työ vaikeaa. Raskaan työn jälkeen ajattelu voi sen sijaan olla vaikeaa, koska sen jälkeen väsyttää. Työnteko on myös aikaa, jona et ole kirjastossa, joten työväestön ja kirjastolorvailijoiden välille voi syntyä kuilua. Työ ei tällöin kuitenkaan ole varsinainen syy, vaan ajankäyttö.

Uusi ongelma on työ, jossa pitää koko ajan muistaa erilaisia asioita. On lyhytaikaista kuormitusta, jossa on muistettava liikaa ja tämä johtaa muistivaikeuksiin. Työpaikan systeemin muuttuminen lisää kuormitusta. On opittava systeemeitä ja niiden päivityksiä, ja tässäkin tulee mukana valtava määrä informaatiota. Ongelmia tulee myös, jos on paljon vastuuta, mutta vain vähän valtaa vaikuttaa asioihin - kuten "johdon ja työläisen välissä olevalla pikkupomolla" on usein tilanne.

Ongelmien kantaminen yksin kuormittaa. Kontaktit ovat tietokoneella, eivätkä ne kata normaalia kanssakäymistä, kuten sanatonta viestintää. Eikä niissä ole samanlaista kevyttä höpöstelyä kuin kasvokkain kohtaamisessa. Tilannetta pahentaa, jos kontakteja varten pitää olla koko ajan tavoitettavissa. Kontakteja voi olla eri aikavyöhykkeillä, joka aikaansaa päivärytmin vaikeuksia, ja eri kulttuuripiiri lisää oikean käyttäytymisen ja kenties toisen kielen käyttämisen mukanaan tuomia vaatimuksia, jotka on nekin osattava hoitaa. Lisäksi viestien luonne on muuttunut. Ennen esimerkiksi johtajan neuvontaan oli varautumisaikaa. Nykyisin varautumisaikaa ei ole. Ja viesti voi olla hyvinkin negatiivinen, erottamiseen liittyvä.

Ihmekkö sitä, jos joku ajautuu autotalliinsa ja huutaa miten joku on väärässä!

Pieni ajatus rutiinintoistoista.

Itsepuolustuslajejen harjoittelussa toistot ovat valtavia. On erilaisia rutiineja, joiden kautta toimitaan ja tätä kautta taidot hioutuvat. Aina tämä ei ole ongelmatonta.

Tästä on esimerkki joka tapahtuu virkavallan parissa.

Eräs poliisi oli harjoitellut aseen poisottoa. Sitä oltiin harjoiteltu salilla siten että toisella oli ase, joka oli otettu pois ja sitten tämä oli annettu takaisin ja sitten tätä oltiin yritetty viedä uudestaan. Näin harjoitteluun saadaan nopea tahti ja tekniikkaan saadaan enemmän toistoja. Tätä poliisi oli sitten harjoitellut ahkerasti.

Siksi hän oli tositilanteessa kohdannut aseen. Hän oli oikeaoppisesti riisunut toisen aseestaan. Hienosti oli sujunut. Ja tämän jälkeen hän oli ojentanut aseen automaattisesti takaisin, koska niin tämä harjoite oli aina muutenkin jatkunut. Tämä ei ollut mietitty reaktio, vaan jotain joka tuli selkärangasta.

Onneksi kaveri oli sitten mennyt väliin tässä kohden.

Are you feeling lucky, Punk?

Richard Wiseman on tarkastellut onnea. Tässä käsittelyssä on ollut se, miten ihmiset itse kokevat itsensä. Eli jos ihminen kokee itsensä onnekkaaksi, hän on onnekas.

Tähän liittyi tietysti monenlaisia asioita. Esimerkiksi jos ihmisellä on menestystä elämässä, rakkaudessa ja muussa hän helpommin kokee itsensä onnekkaaksi. Kuitenkin mukana on myös asennoitumista. Onnellinen ihminen suhtautuu myönteisesti, ja optimistinen ihminen ehkä hieman paradoksaalisesti ajattelee asioita pahimman kautta : Jos hän kaatuu ja taittaa jalkansa, hän kokee itsensä onnekkaammaksi kuin ennen onnettomuutta koska hän olisi voinut taittaa niskansa. Pessimisti taas ei osaakaan kuvitella pahempia vaihtoehtoja.

Sitten tulee onnenkantamoisten kohtaaminen. Onnekaaksi itsensä arvioineet ihmiset kohtasivat niitä ja epäonnekkaat eivät. Wiseman huomasi että syynä on se, että onnekkaat huomaavat niitä paremmin, eli ero olisi tarkkaavuudessa. Tästä esimerkkinä oli koe jonka hän teki lehdellä. Hän käski ihmisiä laskemaan lehdessä olevat kuvat. Onnekkailla siihen meni vähemmän aikaa kuin onnettomilla. Syynä oli se, että yhdellä sivulla luki kissankokoisilla kirjaimilla montako kuvaa lehdessä on. Epäonnekkaaksi itsensä kokevat laskivat kuvia, eivätkä huomanneet tekstiä. Tai jos huomasivat, uskoivat että se on huijausta. Onnekkaat luottivat siis aavistukseen ja intuitioon muita enemmän. Samoin he luottivat odottamattomaan asiaan epäonnekkaita enemmän. Wiseman oli huomannut myös, että epäonnekkaat ihmiset ovat rutiineihin luottavia. He esimerkiksi juttelivat juhlissa mieluusti tuttujen, samojen, ihmisten kanssa.

Tätä kautta asiasta voidaan kätevästi hypätä Nassim Talebiin. Hänkin on esittänyt että maailmassa on paljon onnenkantamoisia jotka ovat sekä vaikuttavia että ennalta vaikeasti arvattavia, hän kutsuu niitä mustiksi joutseniksi.
1: Esimerkkinä tästä voi olla katastrofi, kuten 9/11 -lentokoneet. Ohjuksia ja pommituksia varten oli paremmat suunnitelmat, harva osasi odottaa että matkustuslentokoneesta rakennettaisiin varsinainen ase. Jos ennen tätä terrori -iskua joku olisi sanonut että lentäjät pitää suojata turvaovin, olisi hänelle naurettu. Tapaus on niin epätodennäköinen skenaario, suorastaan mielikuvituksellinen. Eikä teon tekemättä jääminen olisi näkynyt missään, eikä tätä miestä palvottaisi sankarina.
2: Positiivisena yllätyksenä voisi olla vaikkapa se, että levy -yhtiön mies sattuu olemaan vapaa -ajallaan baarissa jossa joku laulaa karaokea. Tämä mies ehdottaa demoa ja laulaja suostuu. Syntyy suosittu levy. Tällaiseen suostuminen voi tuntua tavallisesta ihmisestä epätodennäköiseltä. On paljon todennäköisempää että levy floppaa. Taleb korostaakin sitä että ihmisen kannattaa altistua mahdollisuuksille, mutta ei sitoutua yhteen liikaa. Näin on mahdollista että joku systeemi onnistuu.

Toisin sanoen onni on osittain tuuria, osittain taitoa huomata asiat, ja osittain jälkikäteen menestyksen kautta syntyvä suhtautuminen ja osittain elämänasennekysymys. Yhtä voimaa ei voi erottaa täysin. Ihminen voi kokea itsensä onnekkaaksi monesta eri syystä.

---

Tämä juttu käsittelee onnea, ei onnellisuutta. Ymmärtämisen helpottamiseksi lainaan englantia jossa hyviä epätodennäköisyyksiä varten on sana luck ja onnellisuutta koskeva happiness. Niiden kokeminen on tietysti toisiinsa vahvasti nivoutunutta. Eli jos koet olevasi onnekas, koet luultavasti myös olevasi onnellinen.

Märehtimistä: rumin antia

"En etsi valtaa loistoa / En kaipaa toistoa, toistoa, toistoa..."

MTT:n leivissä - oikein "toimihenkilö" -leiman alle asetettuna lapiointikoneena - on tärkeätä seurata rutiinia. Kun sitä seuraa, koko ajan on hoppu, mutta ei ikinä kiire. Rutiinista poikkeminen taas johtaa koko "ruoki, punnitse, leimaa" -rakennelman romahtamiseen. Elämäni on siis hieman kuten keskiaikaisten munkkien elämää, jossa ruokailut, kopioinnit ja rukoukset oli tarkasti ajoitettua.

Toistoa esiintyykin monessa asiassa:

1: Hengellisyys ; mietiskely: Munkeille tärkeä asia oli ruminaatio. Sillä tarkoitettiin päivän mietelauseen tai Raamatunkohdan miettimistä. Kun lausetta mietiskellään hiljaa omassa mielessä, kliseinenkin hokema saa joskus uusia näkökulmia. Ruminaatio tuli märehtimistä tarkoittavasta sanasta, naudathan ensin jauhavat ruohon pötsiin, jossa bakteerit hajottavat kuituja, joka palaa takaisin suuhun pureksittavaksi, jonka jälkeen hienoksi jauhautunut rehu mahtuu eteen päin. Munkkienkin ruminaatiossa tärkeää oli se, että lause osattiin jo valmiiksi, sen mietiskely toi jo syötyyn uutta pontta. Hieman samanlainen ilmiö on tietenkin itämaiset mantrat. Kun mantraa hokee, saavuttaa valaistuneen tilan. Kuitenkin itämainen hoettu mantra ei ole tavoite syvempiin uusiin ideoihin ja näkökulmiin, vaan ylemmän henkisen mielentilan saavuttamisen välineenä. Siksi mantroja ruminaationkaltaisempia ovatkin japanilaiseen ZEN -filosofiaan kuuluvat koanit. Koan on kysymys, jonka mestari esittää oppipojalle. Se voi olla esimerkiksi "Minkälaiset kasvosi olivat ennen äitisi syntymää." Kun oppilas pohti, hän saattoi keksiä erilaisia vastauksia, kunnes lopulta hän tajusi kenties sen että kysymys oli mieletön. Toisin sanoen tässäkin on eroja länsimaisuuteen nähden: Länsimaissa arvostettiin analyyttistä tietoa, kun koaneissa keskitytään olemisen taitoon, jossa tärkeällä sijalla on se, että erilaisiin analyyttisiin luokitteluihin sitoutuminen johtuu elämän pelosta; Siksi ZEN -filosofit saattavat esimerkiksi tarjoilla viuhkoilla tai käyttää sitä muuten "ei perinteisillä tavoilla". Ja siksi he saattavat kysyä tulitikkuaskia ravistaen että "Mikä tämä on?" Kun joku vastaa että "tulitikkuaski", Zen -mestari voi vaikka heittää tulitikkuaskilla päähän ja sanoa että se ei ole mikään äännerykelmä. Länsimaissa tälläistä analyysiä pidetään tietona, joka taas on valtaa tai ainakin tavoittelemisen arvoista.
2: Opiskelu ja taitojen hankinta: Länsimaissa "Kertaus on opintojen äiti". Tämä taas viittaa siihen kuinka asia tulee ensin opetella ulkoa, ja sitten se pitää vielä tämän lisäksi sisäistää. Muistamiseen ja ymmärrykseen tarvitaan kertausta. Näin koulutus on länsimaissa erittäin toistokeskeistä. Opiskelijat asettuvat pakotettuun ruminaatioon, ensin tieto "päntätään", ja sitten se sisäistetään siten että se ei enää ole mekaanista muistamista, vaan ymmärrystä. Tietenkin toistoja tarvitaan myös taitojen opiskelussa. Miekkatekniikoissa mekaaninen taito tulee vasta toistojen kautta. Eikä minkä tahansa toistojen, vaan nimen omaan sellaisten toistojen, joissa tilannetta mietitään ja siihen asennoidutaan oikein.
3: Aivopesu, Ruminaatio on munkkien mietiskelymetodin lisäksi myös vauvojen vaiva, jossa he pulauttavat syömäänsä ruokaa pihalle. Tämä ei ole niin positiivista, ja toistokin on joskus myös oppimista - tai muutoin - haittaava asia. Esimerkiksi monien uskonnollisten kulttien sisällä tiettyjen asioiden jatkuva toistaminen yhdessä on loistava keino, joka johtaa siihen että käytännössä kulttiin kuuluva assimiloi minkä tahansa asian. Maailmankuva ei enää voi kehittyä ja muuttua, ainut mikä voi tapahtua, on syvempi sitoutuminen kulttiin. Samoja elementtejä on tietenkin myös aivopesussa ja populistisissa poliittisissa puolueissa. Iskulauseet lujittavat näkemykseen, ja kun niitä toistetaan monen voimin ja usein, siitä tulee kuin totuus.
4: Päähänpinttymissä: Erilaiset pakkoajatukset ja toiminnat liittyvät lujasti neurooseihin. Esimerkiksi jos henkilön täytyy tarkistaa 10 kertaa, että hellan levyt ovat pois päältä, on kyse toistosta, joka voi haitata elämää pahasti. Pahimmillaan näistä tulee eräänlaisia pakkomielteitä, obsessioita. Tällöin henkilö käytännössä sitoo elämänsä yhteen asiaan, ja se hallitsee yksilöä, sen sijaan että yksilö hallitsisi sitä. Toisaalta tälläistä negatiivista asian kierämistä voi liittyä esimerkiksi kaunaisuuteen ja pitkävihaisuuteen, ilman mielenterveyden häiriötäkin. Vaikka itse olenkin, joskin vaikeasti suuttuva ja helposti unohtava, sille päälle tullessani erittäin pitkävihainen, voisin sanoa että tässä tilanteessa märehtimisvertaus sopii hyvin: Se sopii ehkä naudoilla, joilla on monta mahaa, mutta kun ihminen on yksimahainen, tuloksena on vain mahahaava.
5: Rituaalit, joita ovat esimerkiksi joulukirkossa käynti tai lampaan uhraaminen kuulle. Rituaalit ovat joko uskontoihin liittyviä, tai sitten ne liittyvät muuten taikauskoon. Monella urheilijallahan on esimerkiksi "onnensukat", ja näyttämöllä viheltäminen tuo monien teatterilaisten mukaan huonoa onnea. Samoin John Wayne käytti koko uransa ajan samaa kuudesti laukeavaa revolveria, koska uskoi että se tuotti onnea. Rituaalit ovat tehokkaita mielenrauhan tuojia - ne ovat tavallaan mantroja jotka toteutetaan sanojen sijasta teoissa. Ne antavat käsityksen ympäristön hallinnasta : Kun rituaali on tehty joka kerta samaan aikaan, ja aurinko on sen jälkeen alkanut paistamaan, niiden välille nähdään helposti yhteys - etenkin taikauskoisessa mielessä.
6: Toistettavuuden periaate : Ihmisten rituaaleissa näkemä yhteys todellisuuteen ei le ihan läpseensä naurettavaa: Siitä on kehitetty - ehdottomasti kehitetty - tieteellinen "toistettavuuden" periaate, jossa tarkoitetaan sitä että koejärjestelyn ja sen lopputuloksen on toimittava jos joku muu toistaa kokeen jossain muualla johonkin muuhun aikaan samojen teoriaan sidottujen reunaehtojen täyttyessä. (Viimeinen kohta on tärkeä, joskin se usein popularisoinneissa unohdetaan : Eli jos joku tutkii revontulia Lapissa yöllä, hänen tutkimuksensa ei kumoudu jos joku Tanskassa päivänvaloissa ei saa samoja tuloksia eri auringonpilkkujen vaiheessa.)
7: Informaatioteoriassa toisteisuus liittyy olennaisesti sellaiseen tärkeään käsitteeseen, kuin redundanssi, joka on ajatus "tyhjistä/toistetuista biteistä". Jos systeemissä on informaatioylijäämää, jonka poistaminen tai muokkaaminen ei muuta informaatiosisältöä, tämä on redundanssia. Jos redundanssia vähentää { esim AAAAAAAAAA → 10A } tilannetta kutsutaan pakkaamiseksi, ja sitä käytetään esimerkiksi tietokoneella erilaisissa musiikkiformaateissa : Biisi halutaan saada mahdollisimman pieneen tilaan, jotta sen levittämiseen tarvittaisiin vähemmän CD -levyjä tai diskettejä tai mitä muuta tallennustapaa sitten käytetäänkään. Pakkaamisessa tavoitellaan sitä että informaatiolla olisi mahdollisimman suuri Kolmogorov kompleksisuus. Informaatiokäsitteessä voidaan käsittää myös pelkästään informaatiketjun pituutta on ratkaiseva, ja pakkaaminen taas lyhentää informaatioketjuja, eli nämä kaksi käsittelytavat ovat tavallaan vastakkaisia - ja osittain siksi ne ovat molemmat hyödyllisiä vertailun välineinä. Tähän tarkoitukseen, vertailuun käytetään algoritmisen kompleksisuuden käsitettä. Redundanssin määrä vaikuttaa informaation ominaisuuksiin jotakuinkin seuraavan karkeistetun kaavion mukaisesti:

8: Sijaistoiminnoissa : Toisto voi olla jotain suoritetta, jota tehdään vaikka se ei suoraan liity asiaan mitenkään. Charles Darwin tuli tunnetuksi tavastaan kävellä "sandwalkia". Sitä käyskennellessään hän pohti evoluutioteoriansa yksityiskohtia, ja mietti vastauksia kriitikoille. Itselläni on taipumusta juuri tälläiseen. Jo ala -asteella opettajani valitti "nypläämisestä" tai "nypeltämisestä", joka oli typerää härväämistä jota tein käsillä ja sormilla koulussa. Ne jäsentivät ajattelua, jos en suoraan keksinyt vastausta muutoin. Minulla on tämä vaiva yhä, aivot ikään kuin "lyövät tyhjää", jos aivot ja kädet eivät molemmat ole saman aikaan puuhaamassa. Tämä muu toiminta on sijaistoimintoa, joka itsessään on tyhmää, mutta jolla on minulle tärkeä käytännön syy. - Jo kouluaikana minua komennettiin irrottautumaan tästä, etenkin äitini oli huolestunut, koska se oli jokin neuroottisuuden syy ja vihjasi siihen että asiat ei ole kotona ihan hyvin - mikä ei toki ollut aina täysin väärässä, vaikka en mitään aivan erityisen onnetonta lapsuutta elänytkään. Ongelmana oli vain se, että tämä sitoi voimavarat, ja vaihtoehdoiksi tuli joko oppia tai olla härveltämättä. Härvelsin koko koulun, härvellän yhä. Nykyisin käyn suihkussa tai käyn kävelylenkillä. (Miekkailua en voi käyttää välineenä, koska siihen on keskityttävä täysin, jolloin esimerkiksi filosofian mietiskely ei onnistu, kun mieli on sidottuna siihen muuhun asiaan.)
9: Kierrätyksessä, jossa materiaalit ja esineet käytetään uudestaan, jolloin niitä ei tarvitse louhia luonnosta ja kuluttaa voimavaroja niiden kokonaan rakentamiseen. Tässä taas tavallaan imitoidaan eliöyhteisön toimintaa; Eliökunnassahan aines kiertää, ja (auringon vaöpsta fotosynteesillä sidottu) energia virtaa systeemin läpi. Hajottajat → Tuottajat → Kuluttajat → Hajottajat... Vaikka ikiliikkuja ei olekaan, riittävän hyvin on toiminut koko maan elämän olemassaoloajan. Vaikea on kuvitella, että ilman kierrätystä oltaisiin onnistuttu.