Vihreälle liikkeelle Taivaan Isän Kämmenestä

En ole pitänyt vihreää liikettä minään keskusmääriteltynä perinteisenä ideologiana. Sen sijaan, että olisin määritellyt vihreyden ideologisen aatteen rakenteen, olen pitänyt sitä sosiologisemana ilmiönä. Jonain jota ymmärtää paremmin vaikkapa katsomalla mitä markkinatutkimukset ovat kertoneet tähän liittyvistä arvoista. Tässä oli taustana se, että vaikka elän Etelä-Suomessa paikoissa joissa on paljon vihreitä, en ole törmännyt kovin yhtenäiseen tai monoliittiseen ideologiaan. Ja markkinatutkimusnäkökulma näytti tuovan esiin juuri tätä.

Tai sitten olen vinoutunut. Sosiaalipsykologiassa on nimittäin havaittu että ihmiset katsovat omaa sisäryhmäänsä huomattavasti eri tavalla kuin ulkoryhmiä; Oman ryhmän jäsenten ideologista eheyttä korostetaan keskustelujen tasolla niin vahvasti että helposti unohdetaan että ihmiset kuitenkin käytännössä näkevät oman viiteryhmänsä enemmän yksilöllisinä kuin ulkoryhmänsä. Ulkoryhmä on joko mielipiteiltään dogmaattinen.

Siksi onkin kenties relevanttia tai ainakin avartavaa ottaa käsittelyyn Juha Ahvion ”Vaarallinen vihreä valhe”. Teos on siitä hyvin nimetty, että nykyään jos lukee tiedekirjoina tai analyyttisinä kirjoina myytäviä teoksia, joiden nimessä on jokin nimetty vastustettava ryhmä ja miten tämä on valetta, teos on taatusti suhteettoman surkea. Ahvion teos on tosin siinä mielessä harhaanjohtavasti nimetty, että teos ei itse asiassa ole aivan niin camp kuin mitä sen nimi antaisi ymmärtää.

Siinä asiaa lähestytään taatusti ulkoryhmän kautta. Ahvion teoksessa on monia erilaisia taustavirtauksia. Yksi niistä on yritys sitoa vihreää liikettä melko monoliittimaisesti teosofiseen uskonnollisuuteen. Tätä kautta luodaan nykyajan poliittisiin intresseihin sävytettyjen ajatuspaja -ajatelmien tapainen systeemi jossa vastapuolen näkemys leimataan ”uskonnoksi”. Ahvion teosta lukiessa syntyy pohjavire, joka vähintään vihjailee että vihreä liike on ymmärrettävissä oleelliselta osaltaan nimenomaan uskonnollisfilosofisesti ja että tämä liittää sen lähinnä kahteen asiaan: monismiin, jonka mukaan kaikki olevainen on yhtä ja panteismiin, jonka mukaan tämä jakamaton ykseys eli kasvit, eläimet ja ihmiset ovat jumalia. Ajatellaan myös, että itse maapallo eli Gaia-maaäiti on elävä olio ja jumala. Näin vihreä liike saadaan assosioitua New Age -henkiseen okkultismiin.

Ahvion mukaan vihreän uskonnon kolme perusoppia ovat, että maapallon luonnonvarat ehtyvät, maapallolla on liikaa ihmisiä ja että ihminen on uhka luonnolle. Ja että mikään näistä ei pidä paikkaansa.

Ahvion keskustelun teemana on se, että vihreän liikkeen ihmisvihamielisiä tavoitteita on laskea ihmiskunnan väkilukua, jota varten vihreät kannattavat abortteja, eutanasiaa, sterilisaatioita ja homoseksuaalisuutta. Lisäksi uskonnonfilosofian monismin kautta perustellaan että vihreät suosivat ylikansallisen YK-johtoisen maailmanhallituksen syntymistä. Ja miten sellaisella voimakeskittymällä halutaan antaa kaikille maailman valtioille monenlaisia pakotteita.

Juha Ahvio liittää vihreän liikkeen maailmankatsomuksellisia lähtökohtia, jotka eivät ole kovin hyvin peräisin vihreiden omista puheista tai toiminnoista. Teoksen luomassa ilmapiirissä nämä lienevät jonkinlaisia ansioita kirjoittajalle itselleen koska tätä kautta hän ikään kuin selventää ja paljastaa asioita jotka jäävät julkisessa keskustelussa usein pimentoon.

Kuitenkin Ahvio mielestäni osaa löytää jotain kiinnostavia asioita. Hänen teesinsä voidaan tiivistää ja jäsentää kahteen teemaan joita hän toistaa varioiden:
1: Maapallon luonnonvarat ehtyvät, joten luonnonvarojen kulutusta pitää radikaalisti vähentää. Tähän liittyy vahvasti se että maapallolla on liikaa ihmisiä sen kantokykyyn nähden. Tätä hän liittää Malthusin ajatteluun. Hänhän päätteli että maailmassa on rajallinen määrä resursseja joka oman aikansa resurssien ja teknologian valossa päätteli, että väestönkasvun myötä kullekin ihmiselle riittävän ravinnon määrä vähenee. Mielestäni tämä Malthusin esiintuominen on kiinnostavaa kahdella tavalla; Ensinnäkin ekologiassa Malthusilainen ajattelu on itse asiassa näppärä malli; Se selittää populaatioiden kokoja ja niiden romahtamisia. Toinen kiinnotsava seikka on se, että vaikka teos ei itse asiassa ole evoluutiodenialistinen, Ahvio tässä selvästi kuitenkin virittelee assosiaatioita vanhoille kunnon kreationisteille. Malthus on aika monelle tottuneelle kreationistille näppärä dogwhistle jossa vinkataan darwinismiin ilman että joudutaan menemään evoluutiodebattiin. Jonka aika poliittisessa keskustelussa ei ilmeisesti ole nyt kun pitää käsitellä muita asioita. Ahvio tahtookin tässä korostaa että vihreille ihminen ja erityisesti ihmisten liiallinen lisääntyminen on uhka elollisen luonnon tasapainolle ja elinvoimaisuudelle. Tämän teesin kanssa on itse asiassa vaikeaa olla erimielinen. Vihreät sekä kannattavat tätä näkemystä että pitävät sitä totena aikamoisen usein.
2: Toinen teema on sitten hieman kontroversiaalimpi siinä mielessä että ne eivät tunnu sopivan kuin tarkasti cherry pickaamalla valittuihin vihreisiin. Ahvio korostaa että vihreistä ihmisen olemassaololle ei tule antaa etusijaa suhteessa muuhun luontoon, koska ekologismin perustana olevan eettisen näkemyksen mukaan ihmiset ja eläimet ovat samanarvoisia. Vihreään ekologismiin liitetään ”lajismin” kritiikkiin. Eli ei saataisi asettaa yhtä lajia (spesifisti ihmiset) luonnon kaikkien muoden lajien (geneerisesti eläimet jne) edelle.  Ahvio tältä pohjalta viittaa myös että vihreä ekologismi olettaa, että kaikkeus on perimmältään yhtä (monismi) ja että luonnolla on kaikki ne ominaisuudet, jotka on perinteisesti luettu Jumalalle (panteismi). Vihreä aate on saanut vaikutteita teosofiasta ja antroposofiasta.

Tätä toista teemaa Ahvio liittää myös siihen ajatukseen jonka mukaan monistisesta uskosta kaikkeuden perimmäiseen ykseyteen on suorana seurauksena suositus, jossa yksi valtakeskus, globaalinen hallinto, ohjaa koko ihmiskunnan suhdetta luonnonvarojen käyttöön. Globaali yksi hallinto olisi seurauksena.

Ahvio puhuutässä monesta asiasta. Vihreä liike ei hänestä ole huolissaan pelkästään saastuttamisesta vaan myös kontrolloimattoman väestönkasvun vaikutuksesta ympäristöön ja palautumattomien luonnonvarojen kuluttamisesta. Koska ihmiskunnan liikakasvu uhkaa luonnon tasapainoa, vihreän ideologian kannalta suositeltavimpia ovat sellaiset seksuaalisuuden muodot, jotka eivät johda lapsen syntymään. Tässä suhteessa homoseksuaalisuus on seksuaalisuuden ihannemuoto, koska homoseksuaalinen suhde on absoluuttisen steriili eikä näin uhkaa luontoa ylikuormituksella. Sen sijaan ydinperheen arvoihin perustuva perhemuoto on ongelma, koska siellä lasten saamista pidetään myönteisenä arvona: ydinperhemallin lapsimyönteinen arvomaailma on uhka luonnon tasapainolle. Vihreä ideologia on Ahviolle aborttimyönteinen koska ei-toivottujen lasten elämän lopettaminen jo äidin kohtuun merkitsee luonnon kuormituksen vähentämistä ja palvelee näin kokonaisuuden etua.

Mukaan liitetään jopa viitteitä uuspakanallista Artemis-kulttia, jonka mukaan luonnon puhtauden suojelu voi vaatia ihmisuhreja abortin muodossa, koska näin vähennetään ihmislajin luonnolle tuottamaa rasitusta. Uuspakanallisen ajattelun mukaan ihminen on valinnan edessä: voidakseen pelastaa puhtaan luonnon tuleville sukupolville, on mielekästä uhrata sellaisten lasten elämä, joille ei muutenkaan pystyttäisi takaamaan ”ihmisarvoista elämää”. Näin abortista tulee pyhä uhri Artemiille, eläinten suojelijalle.

Lisäksi hän esittää, että vihreä ideologia sisältää Ahvion mukaan ristiriidan. Siinä puolustetaan eläinlajien oikeutta elää niiden luontaista kehitystä tukevassa elinympäristössä mutta samalla vihreä ideologia heikentää ydinperhettä, jonka on tutkimuksissa osoitettu olevan ihmislapsen kehitystä parhaiten tukeva elinympäristö.

Ahvion teos ei ole hirveän paksu. Silti siinä tuntuu olevan aika vähän kunnon substanssia. Pääteesit voidaan tiivistää muutamalla tavalla. Ja ne varioivat samaa kahta pääteemaa. Näiden teemojen kohdalla on yleensä jotain fiksua. Mutta Ahvio joutuu kuitenkin jarruttelemaan jotta hänen ajatuksensa eivät ns. lennä lapasesta kohti varsin korkealentoisia väitteitä. Näistä puuttuu juuri se mikä minun vihreässä videossa oli. Sidokset oikeaan käytökseen ja oikeisiin mietteisiin.

Ongelmat ovat monenlaisia. Esimerkiksi kun Ahvio liittää abortin vihreään liikeeseen, hän ei suinkaan pysy vain siinä miksi ja millä argumentein vihreät puolustavat aborttia. Hänen tarjoamansa näytteet viittaavat tasan siihen että aborttia myydään naisen ruumiin itsemääräämisoikeutena. Esimerkiksi hän osaa lainata vihreiden nuorten periaateohjelmaa jossa ”Ruumiillinen koskemattomuus ja itsemääräämisoikeus ovat yleismaailmallisia oikeuksia. Oikeus aborttiin kuuluu kaikille”.

Ahvion teos kuitenkin luo paralleeria siihen että malthusilainen ajattelu olisi jotenkin sovellettu. Aborttia kannattavissa puheissa ei kuitenkaan ole tavattu esittää ajatuksia joissa lapsi pitää abortoida koska se saastuttaa. Lapsettomuutta tällä argumentistolla on toki tuettu. Konteksti on siis hyvin erilainen kuin on kuvattu. Ahvion lausuntoja on luontevaa nähdä vain kontekstissa jossa ”pahat darwinistit jaluaa murhata vauvoja ja kutsua tätä jälkiabortiksi” on rationaalisen ihmisen kuvaus oikeista maailmassa toimivista ideologioista eikä mustamaalaava olkiukko.

Mustamaalaavuus on siitä hauska että Ahvion ”vihreä totalitarismi” -argumentti on sen suuntainen että jos tartumme ajatukseen jossa monismi johtaa totalitariaan koska yksi Todellinen Voima yhdistää niin täytyy muistaa että kristinuskolle demokratia ei ole ollut kovinkaan luonteva ratkaisu. Yksi Jumala on ollut argumenttina sille että maallistuneet voimat ottavat keskusjohtoisia hahmoja ja rakentavat kuningaskuntia. Peräti imperiumeja joissa käännytetään eriuskoiset jotta kaikille saadaan komennettua se yksi Oikea Uskonto. Tälle yhteydelle on paljon aatehistoriaa. Mutta järkevä ihminen tajuaa että modernin ajan Ahviot eivät ole monarkisteja jotka ajavat totalitariaa. Tai siis.. ole ainakaan monarkisteja. Paitsi ne jotka ovat. Mutta heitä on tosi vähän.

Lisäksi Ahvion olisi kannattanut jättää New Age syrjään. Niin herkullinen ”epäjumalanpalvelus-kerettiläisyyskortti” siihen on saatu kristityille ladatuksikin. Sillä tätä kautta mukaan tulee isompi ongelma kuin pelkkä tarvittava folion määrä.

Nimittäin jos on Gaia -tyyppinen kaveri niin on hyvin vaikeaa saada heitä uskomaan Malthusilaiseen malliin. Ne nimittäin ovat ekologisesti toistensa vastateesejä. Sanotaan näin, että nuorempana minulla oli aika läheisenä tuttavuutena eräs ammattihomeopaatti joka ilmeisesti halusi kanssani lähempääkin tuttavuutta, mutta olin silloin nuori ja siveä. Hän dissasi esimerkiksi ilmastonmuutosta juuri siksi että hän näki että siinä halutaan kontrolloida ihmisiä vaikuttamalla tunteisiin kuolevista jääkarhuista.

Koska Gaia -mallissa maa ylläpitää omaa elämäänsä, ei ole mahdollista voittaa luontoa ja muun olettaminen on egoistista. Tähän liittyy myös ajatuksia esimerkiksi gaiahypoteesista James Lovelockin kehittämä ekologinen hypoteesi, jonka mukaan biosfääri on itsesäätelevä järjestelmä, joka pystyy kokonaisuutena säilyttämään Maa-planeetan elämiseen soveltuvana asuinpaikkana Ollaan tavallaan hyvinkin samalla tavalla ”jumalan kämmenellä”. Ei anneta maailman enää tuhoutua suurkatastrofissa. Tämänlaisia asioita ei ole vaikeaa kuulla jos pyörii vähänkin New-Age hörhöttelyissä tai niiden sivustoissa. Toki ymmärrän että jos ideana on saada tutkintoja alasta jossa voidaan leimata henkilöitä koskaan kuuntelematta heitä itseään kivasti kotoa nojatuolin kautta niin sitten ei ole ihme että kirjoittaisi kokonaisia kirjoja New Ageudesta tajuamatta tälläisiä pikkuasioita.

Malthusilainen ajattelu taas tosiaan sopii meille pessimistisille naturalisteille joilla on makua luonnontieteellisemmästä ekologiasta ja jotka pitävät evoluutioteoriaa kuvauksena luonnossa tapahtuvasta asiasta.

Toinen asia sitten on se, että ihmettelen miten Ahvio dissaa Malthusilaista ajattelua. Hänhän itse on kirjoittanut ihan kirjan maahanmuuttokriittisyydestä. Ja jos ajatellaan esimerkiksi argumenttia jossa ”Suomi ei ole maailman sosiaalitoimisto”, niin sen takana on varsin Malthusilainen ajattelutapa jossa on olemassa rajallinen resurssisto josta ei voi vaan mitekään saada kaikkia Jumalan kämmenelle siten että kaikille tilaa riittää kaikille paikkoja on.

Ahvion kuvaukset ovat siksi enemmän asenteellisia ja nojaavat filosofiatasolla aatehistorian varassa toimiviin köykäisiin analogioihin joita ei sidota oikeisiin ihmisiin ja aatevirtauksiin. Lopputulos on yhtä ongelmallinen kuin hänen esittämänsä näennäisparadoksi vihreiden arvostamasta lajinmukaisesta käytöksestä ja ihmisten ydinperhemallista luopumisesta. Sillä vihreä liike ei pidä ydinperhettä luonnollisena – siellä voi törmätä esimerkiksi kommuuniasumisideaaleihin juuri siihen vedoten että kyläyhteisöt ovat olleet ennen se joissa lapset ovat kasvaneet. Näitä asuinympäristöjä on suomessa. Esimerkiksi minusta aika huruista biodynaamista viljelyä koskien yksi samaan aikaan koulussani aloittanut jätti opinnot kesken ja muutti tälläiseen kyläyhteisöön olemaan luonnollinen. Vihreä liike on siis ristiriidassa itsensä ulkopuolelta tuotujen premissien kanssa. Joka ei tietenkään mitenkään tee siitä loogisesti epäjohdonmukaista. Lisäksi jos tietää perheen historiasta niin tietää että isä-äiti-lapsi -kolmio on todellakin modernin maailman luomus. Itse näen siinä ansioita juuri siksi että se on moderni ja teknokraattinen. Ei siksi että se olisi luonnollinen perustila. Teknokraattina iloitsen että elän maailmassa jossa ihmiset välttävät maksimaalista lisääntymistä samalla kun elävät maailmassa jossa ajatus siitä että puolet lapsista kuolee vauvoina olisi jokin luonnonlaki. Kuten pitkään ajateltiin…

---

Viitteet:
Juha Ahvio, ”Vaarallinen vihreä valhe” (2017)
James Lovelock, ”Gaia: A new look at life on Earth” (1979)
Juha Ahvio, ”Avoimet rajat ja maahanmuutto” (2016)

Preferoivatko sinun neuronisi?

Kun puhutaan neurologiasta, siinä on melko paljon teleologiselta vivahtavaa kieltä. Esimerkiksi yksittäisten aivosolujen voidaan väittää preferoivan jotain. Yleisesti ottaen kaikki kuitenkin ymmärtävät, että kyseessä on enemmän metafora kuin tosiasiaväite. Tämä onkin aivan hyväksyttävää. Sillä kun puhutaan analogioiden filosofista, törmätään siihen että erotetaan mallintavat vertauskuvat näkökulmien vertauskuvista. Näkökulmien vertauskuva on lähinnä sitä että käytetään sellaisia termejä joilla idea tulee helpommin esitettyä. Mallintava vertauskuva pitää sisällään vahvempaa kannanottoa syy-seurauksiin ja muuhun todelliseen luonteeseen.

Siinä mielessä onkin kiinnostavaa huomata että kreationistit ovat tyypillisesti esittäneet että se, että evoluutiossa puhutaan vaikka siitä että evoluutio tavoittelee jotain tilaa että tässä tiedostetaan että eliöt ovat teleologisia. Uskonnossakin voidaan viitata ihmisten kokemuksiin ja yleisyyteen ja että tämä tuo syvää tarkoituksen tunnistamista. Samaa metaforasta ei löydy mielenfilosofiassa. Mielenfilosofian kohdalla edes panpsykistit eivät lähde perustelemaan neuronien tietoisuutta sillä että argumentti nojaisi siihen että ihminen intuitiivisesti tunnistaisi että hermosolu on tietoinen ja käyttäisi siksi tälläistä kieltä. Ei siis sanota että tosiasiassa ei ole mitään näkökulmien vertauskuvia vaan ainoastaan mallintavia vertauskuvia joiden kohdalla ollaan maailmankuvallisista syistä epärehellisiä tai vajaasti ihmisiä.

Tässä on toki jatko. Nimittäin se, että miksi teleologiset selitykset näyttävät olevan arkijärjenmukaisia, intuitiivisia ja helppoja. Toisin sanoen miksi tavoitteellisuudella ladatulla kielellä on sellainen luonne, että se toimii näkökulmien vertauskuvina. Syynä on se, miten ihmiset lajityypillisesti ajattelevat. Epiphenom -blogissa oli huomattu että jopa ateistit ajattelevat luonnosta teleologisella käsitteistöllä. Tässä on mielenkiintoista että suomalainen tutkija Elisa Järnefelt oli ollut mukana tässä tutkimuksessa. Ja maatamme oli käsitelty hyvin erityisellä tavalla "Perhaps the problems come from being brought up in a religious environment? So they did the study again, this time in Finland - a country where most people are not religious and many are atheists. They got the same results." Minun on vaikeaa uskoa että Suomessa ei olisi ihmisiä enemmän tai enemmän uskonnollisuudella kylvetetty peruskoulusta lähtien. Se, että nykyään maassamme on paljon ateisteja ei johdu siitä että meitä ei olisi kasvatettu siinä.

En pidä tätä kuitenkaan kovin tärkeänä seikkana. Sillä kun mietitään antropomorfismia, se tuntuu tunkevan silloin tällöin omaankin elämääni. Esimerkiksi torstaina näin Keravalla rusakon. Se oli sellainen kunnon kokoinen rusakko. Se säikkyi auton valoja ja tuli paenneeksi pimeään päin huonosti valaistulle tielle, melko lähelle minua. Sitten se huomasi minut ja jähmettyi. Iso möhkäle pupua luuli että liikkumattomana se on näkymätön. Keskellä asfalttitietä. No, minä sille että "ei sinun tarvitse pelätä, en minä mitään pahaa pupuille tee". Ja muistan että päässäni on hattu joka on tehty kaninnahasta. Että ei välttämättä ole uskottavin lähde. No, mitä vaan voi odottaa tyypiltä joka olettaa että jänikset ymmärtävät ihmispuhetta ja suomen kieltä. Ihmisenkaltaistin jäniksen.

Tämänlainen antropomorfismi on siitä hauska esimerkki että ihminen helposti tekee sellaisia vaikka tosiasiassa hän ei sanan täydessä mielessä usko siihen. Sama ilmiö tapahtuu monen muunkin kanssa. Moni tunnistaa kaksoisstandardia esimerkiksi siinä että moni nainen luottaa horoskooppeihin vaikka pitää niitä höpönä. Kognitiivinen uskontotiede on lähestynyt tätä aihetta hyvin paljon. Ja tätä kautta voidaan huomata että ihmisten "taikauskoiset näkemykset" tuppaavat olemaan hyvin tietynlaisia. Siksi esimerkiksi patsaiden kähmintä ja elävät nuket tuottavat loputonta vahingoniloa niille skeptikoille jotka ovat sen luonteisia. (Tosin itsekin pelkään kummituksia vaikka en usko niihin.) Kenties tärkein niistä on Barrettin tunnetuksi tekemä ylihavaitsemisteoria. Kun mietitään miksi ihminen kiroilee tietokoneelle, puhuu jäniksille tai pelästyy että pensaassa on eläin vaikka siellä rapisee vain tuuli on kyseessä selvä ja tunnistettu intentioiden ylihavaitseminen. Ja nämä voidaan selittää sillä että jos tunnistat piileskelijän liian monta kertaa, tästä ei seuraa vakavia. Mutta jos tunnistat yhden kerran liian vähän, se voi olla katastrofaalista. Ylihavaitseminen johtuu siis "riskianalyysistä" eikä "totuusarvosta sellaisenaan". (Ja. No. Jumala voi olla yksi nähty intentioilluusio näiden lisäksi. Jumalan illuusioluonteeseen voidaan mennä induktiivisesti eikä vain esiolettaa että Jumala on tällainen ylihavaitseminen.)
1: Intentioiden ylihavaitsemisteoria on siinä mielessä kiinnostava että se on vähän kuin selitys sammakoiden kaikenpanoinnolle. Kutuvireinen sammakko kun on siitä häijy veijari että ne yrittävät naida kaikkea mikä on suunnilleen sammakon kokoista tai joka liikkuu. Siksi sammakkokoiraat klähmivät kiviä ja ihmisten nyrkkiä. Ja ovat hyvin tosissaan. Syynä lienee se, että jos kutee niin suuri osa menee joka tapauksessa hukkaan ja jotta varmistaa että edes jokin jälkeläinen syntyy ja jää eloon, on parempi panna yksi kerta liikaa kuin liian vähän...

Tämä toisaalta voi selittää senkin että miksi teleologinen ajattelu oli keksitty ja pitkälle kehitelty jo Aristoteleen aikana kun taas luonnontieteellisen otteen kehittymistä kunnon empiriaksi asti jouduttiin odottamaan. Kun mietitään miksi tieteellinen maailmankuva vaatii tiettyjä olosuhteita, päädytään helposti ihastelemaan vaikka Päiviö Latvuksen tapaan kristinusko ja sitä miten juuri se loisi tiedettä. Mutta prosessissa unohtuu helposti se, että samalla teleologiset teoriat maailmasta ovat ikään kuin automaattisia ja ne eivät vaadi selitystä. (Tämä on tarpeen koska ne kuitenkin usein liittyvät niihin evoluution ja luonnon teleologistamisiin joihin viittasin aivan aluksi niiden neuroneiden ja näkökulmien vertauskuvien kohdalla.) Tämä on hyvä muistaa kun puhutaan ties mistä. Aiemmin huomautin että tutkimusohjelman tärkein ominaisuus on hedelmällisyys. Ja että valtaosa "sorretuista toisinajattelijoista" itse asiassa ajattelee intuitiivisen arkijärjen ja liskonaivo-ohjauksen tasolla ja tuottaa sellaisia ajatuksia joita ei voi kuin sanoa kliseiksi joita filosofian historia on toistanut esisokraattisista ajoista - luultavasti jopa esihistoriallisista ajoista - lähtien. Se, että jokin tulee helposti mieleen ja sen sisältö tuntuu mahdolliselta ja itselle luontevalta ei välttämättä tee siitä järkevää, oikein millään tasolla.

Jos tätä ei tiedosta, tai ei hyväksy tätä moitetta, lähtee käytännässä tielle jossa neuronit ovat huvin pian älyllisiä yksiköitä koska löytyy järjestelmiä joissa viitataan aivan tyynesti preferensseihin. Kun katsotaan vaikka kommentointia Eugene M. Izhikevichin teoksessa "Dynamical Systems in Neuroscience" kertoo eräästä mallista "The irony is that the Hodging-Huxley model does not have a well-defined treshold ; it does not fire all-or-none spikes; and it is not an integrator, but a resonator (ie it prefers inputs having certain frequencies that resonate with frequency of subtreshold oscillations of neuron)." Tiedostetaan että kyseinen malli on olemassa ja sitä kannattaa aika moni. Ja preferensseihin viitataan kuin neuroni olisi älykäs vaikka tätä ei tosiasiassa ajatellakaan älykkääksi. Ja että tämä ristiriita kertoo intuitioista jotka tietävät sen totuuden ikään kuin sydämessä ja maailmankuvassa.

Onko Suomi älyllinen maa?

Mielenfilosofiassa on nähty paljon vaivaa mind–body-ongelman parissa. Tämä on hyvin aivokeskeistä ajattelua. Se käsitelee sitä, mikä on ruumiillisten (erityisesti aivojen) tilojen ja tietoisuuden suhde. Tämä voidaan nähdä laajemman ongelman erityistapauksena. Tällöin kysymys on se, mikä on ylipäätään tietoisuuden paikka ja rooli materiaalisessa maailmassa. (Luonnollisesti ihmiset vastaavat tähän hyvin eri tavoin. Jopa sieluun uskovat katsovat usein elävänsä fysikaalisessa todellisuudessa. Ja hekin tätä kautta usein ottavat kantaa tähän ongelmaan.)

Tässä jonkinlaisia ääripäitä edustavat;
* Panpsykismin kannattajat. Tässä lähtökohtana on, että tietoisuus on maailman syvätason ilmiö. Ei siis jotain joka redusoituu johonkin, vaan johon kaikki muut asiat redusoituvat. Materia on enemmän tietoisuuden muoto kuin tietoisuus materiaalin organisoitumisesta johtuva sattuma.
* Panteismi, jossa on jo astetta Jumalaisempi sävy. Sellainen, jossa itse Kaikkeus on kokonaisuutena tietoinen ja tätä voidaan pitää Jumalana. Eli kokonaisuus on tietoinen.

Oikeasti mainitut seikat eivät ole keskenään ristiriitaisia. Itse asiassa jotkut suorastaan ajavat panteismiin panpsykismipohjalta. Tai toisin päin. Tällöin henkenä on usein se, että kokonaisuus ja osat olisivat jotenkin syvästi ja essentiaalisesti samanlaisia. Olenkin ottanut aiemmin kantaa tähän ajatteluun. Enkä pidä sitä uskottavana. Olenkin pitänyt klassista sieluajattelua ja essentiaalista ajattelua ongelmana ihan sitä kautta että siinä on omituisia ongelmia; Kuten se, että ongelmien selitys jää joko "tyhjäksi oletukseksi" tai muodostaa "homunculus -ongelman" ja ikuisen regression. Toisaalta panpsykismiä vaivaa mielestäni sekin, että sillä on hieman ironinen suhtautuminen asioihin. Siinä käy helposti niin että perusteet sille miksi esimerkiksi alkeishiukkaset olisivat älykkäitä perustuvat siihen että niiden tietynlainen reagointi keskenään nähdään tietoisuuden mallintamiseksi. Ja tätä kautta nämä mallit nojaavat siihen että asiat ovat laskennallisia. Kalkyylin ja tietoisuuden suhde on haasteellinen jo tietokonemetaforassa, saati tässä yhteydessä.

Mutta kenties on syytä miettiä tematiikkaa, kaikesta huolimatta.

Olen ymmärtänyt että panpsykismin viehätys on siinä että tietoisuuden synty tai olemassaolo fysikaalisessa maailmassa ei ole panpsykistille ongelma. Hänen näkemyksensä pohjalta ei luonnossa ole ei-tietoisen ja tietoisen välillä selvää rajaa. Luonnon ilmiöthän ylipäänsä muodostavat jatkumon, luonnossa ei ole ”aukkoja”. Sen sijaan jos ajattelee että tietoisuus on ei-tietoiseen redusoituva, joutuu väkisinkin katsomaan, että tietoisuus on jollain tavalla "emergentti". Maailmaan tavallaan ilmaantuu uusi ontologinen ominaisuus koska osat toimivat yhdessä eri tavalla kuin erikseen. (Aivan kuten vesi on huoneenlämmössä nestettä vaikka sen osaset, vety ja happi sellaisenaan ovat kaasuja.)

Olenkin nähnyt asian melko vahvasti siten että kokonaisuuden osien toiminta on tärkeää tietoisuuskysymyksessä. Osien luonteella ei sen sijaan ole niinkään paljoa merkitystä. Tämä korostuu kun katsoo miten kommentoin Blockin ajatuskoetta kiinalaisista jotka matkivat hermosolua. ; Katsoin, että se että koossa on kasa kiinalaisia jotka kansalaisina muodostavat kiinan valtakunnan ei ole tietoinen. Mutta jos kiinalaiset todella onnistuvat imitoimaan aivan tarkasti hermosolun toimintaa tietoisissa aivoissa, niin he voisivat muodostaa superentiteetin joka olisi tietoinen. Ja tämä tietoisuus vaatii näiden simulaatioon osallistuvien kiinalaisten ymmärtämystä aivan yhtä vähän kuin meidän aivomme tarvitsee sitä että jokainen yksittäinen hermosolu tietää miten kokonaisuus on tietoinen. (Eli ei.)

Tämä rakennekeskinen näkemys johtaa tietenkin arkijärjellä ajatellusti tavalliseen kokonaisuuteen. Eli siihen että Suomen kansalaiset eivät muodosta mitään tietoista Suomea vain siksi että Suomen kansa on määritelmällisesti jotain joka koostuu Suomen kansalaisista. (Ja otetaan otettuna vielä sekin että Suomen kansalaisilla todellakin on tietoisuus.) Osien luonne ei siirry väistämättä. Näin ei-tietoisista alkeishiukkaista voi muodostua ei-tietoinen tiili. Tai tietoinen ihminen. Ja nämä tietoiset ihmiset voivat toimia planeetalla joka ei ole sen tietoisempi kuin tiilikään. Ja elää universumissa joka ei ole tietoinen.

Tähän lähestyminen on kuitenkin haasteellista. Sillä ylipäätään jopa ihmisten kohdalla ongelmana on se, että meillä on erityinen pääsy omaan yksityiseen tietoisuuteen ja vähemmän muiden tietoisuuteen. Ja tätä kautta moni jopa selittää että sellaiset asiat kuin rakkaus ovat tieteellisen tutkimuksen ulottumattomissa. (Itse näen, että tutkimus on haasteellista ja epätäydellistä mutta ei tarkoita samaa kuin tiedon totaalinen poissaolo. Joten tietoisuus ei tältä osin eroa siitä että mietitään induktioita siitä mitä käy ihmisille joiden päähän pudotetaan korkealta pianoja.)

Tässä korostuukin se, että panpsykisteillä ja panteisteilla tuntuu olevan enemmän selityksiä sille, miksi tietoisuuskentistä ei saada tietoa. (Tässä voidaan verrata vaikka siihen että gravitaatio on todisteiltaan makrotason ilmiö jota ei oikein nähdä yksittäisissä atomeissa.) Selitys todisteiden puutteesta ei ole todiste olemassaolosta. Tätä kautta selitys on melkoisen epätyydyttävä. Tietoisuutta vain eläimillä ja ihmisellä näkevä voi helposti korostaa että tässä katsotaan liikaa osia ja oletetaan että jos "isossa kokonaisuudessa on ominaisuus" niin se voitaisiin perustella sillä että sen osasilla on tämä sama ominaisuus sellaisenaan. Toisaalta reduktionismin puolesta puhuu sekin että tietoisuus ilmenee ihmisillä asioilla jotka liitetään tunteisiin, kokemuksiin ja tavoitteisiin. Ja näihin liitetyt "markkerit" - ne piirteet joit tekoälyillä yritetään simuloida - lakkaavat olemasta kunhan sen osakokonaisuuksia leikellään pois. Emergentistin on helppo selittää miksi lobotomia vaikuttaa ihmisiin tietyllä tavalla. Ja miksi pään murskaaminen lekalla näyttää lopettavan tietoisuuden. Tämä muutos on haasteellinen selitettävä jos osilla olisi yhä tietoisuusominaisuus.

Tätä kautta mukaan saadaan panpsykismissä paljon keskusteltu kombinaatio-ongelma. Jos ajatellaan vaikka niin että on kasa perusoliota, jotka muodostavat yhdessä suuremman olion. Jokaisella perusoliolla on – panpsykismiä seuraten – oma kokemuksellinen perspektiivinsä. Suuren olion kokemuksellisuus koostuu sen muodostavien perusolioiden kokemuksellisuudesta. Muutokset esimerkiksi lobotomian tai pianon päähän pudottamisen jälkeen viittaavat siihen että suurella oliolla on taas oma, erillinen kokemuksellinen perspektiivinsä ja siihen liittyvä fenomenologinen laatu. Eikö suuri olio koe pikemminkin joukkoa pieniä kokemuksia kuin yhden summautuneen kokemuksen? Haasteena on selittää kuinka kokemukset voisivat summautua niin että kokonaisuus olisi kuin yksi olemuksellinen tietoinen kokonaisuus.

Toki tämä panpsykistien haaste on miellyttävä sen rinnalla mitä täydet ei-reduktionistit selittävät. Jos nimittäin ajattelemme että kvaliat eivät ole mitenkään mallinnettavissa, eli mikään määrä simulaatiota ei voi tuottaa tietoisuutta, ollaan toki ensialkuun vahvalla pohjalla siinä mielessä että jokainen tietää että ilmeet eivät ole tunteita. (Vaikka ne liittyisivätkin yhteen.) Heikoilla ollaan siinä että jos tekisimme täysin aivojen jne. muun materiaalisen tietoisen olennon kaltaisen kohteen, se ei olisi tietoinen. (Koska mikään määrä simulaatiota ei voisi tuottaa aitoa tietoisuutta.) Josta päädytään siihen että jos otamme tietoisen ihmisen ja tästä siirrämme tarkasti hermosolu kerrallaan atomeja toiseen paikkaan, lopulta käsissämme olisi purkamisen jälkeen koostetu "Theseuksen laivamainen" filosofinen zombie. Ja ilmassa keikkuva kvalia joka ei redusoidu mihinkään. Kuten siihen aiemmin olleeseen aivoon ja ihmiseen jonka täydellinen mutta kvaliaton sähkökemiallinen klooni on vieressä filosofisesti zombieilemassa...

Tätä kautta uskallan vihjata että Suomi ei ole maana tietoinen entiteetti. Rajat on keinotekoisesti määrätty. Se, että Suomi koostuu suomalaisista perustuu enemmän ihmisten sopimiseen kuin siihen että kokonaisuus noudattaisi osiensa ominaisuuksia ja rakentaisi näin suuria superälykkäitä entiteettejä. Tämä on varmasti helppoa hyväksyä. Etenkin nykyhallituksen aikana.

"Riippuvuusaksiooma", "Roikkuvuusaksiooma"

Lähtiessäni lomalle, otin junalukemiseksi jotain kevyttä. Sellaista absurdia ja merkityksetöntä. Sellaista josta minulla oli mielestäni jo valmis intuitio, joka todennäköisesti toteutuisi. Tässä sitten kävi hieman toisella tavalla.

Olen aiemmin kirjoittanut siitä miten "miksi on jotain sen sijaan että ei mitään" on kysymys jonka ratkaisua en pidä tärkeänä tai uskottavana. Olen pitänyt sitä ns. vessanseinäkysymyksenä. Joilla minulla on tärkeä asema. Minulle on rehellisesti sanoen filosofisesti tärkeää tunnustaa tämänlaisten "ratkaisuiltaan ei-tunnettujen" kysymysten olemassaolo. Myös ihmisten rajallisuutta ja älyllistä epäonnistumista korostava fundamentalismiagnostismini halaa tätä vessanseinän teemaa hyvinkin syvästi.
1: Tämä voi yllättää monet jotka tietävät että olen naturalisti, peräti Quinelainen naturalisti jonka mukaan kaikki relevantit asiat ovat joko tiedeverkossa tai ne eivät ole oikeasti relevantteja. Toki tähän ihmetykseen ei ole tarvetta sillä skientismini ei ole "kaikki kysymykset ovat tieteen ratkaistavissa" -kysymyksiä. Vaan enemmänkin "kaikki relevantit vastaukset ovat tieteen antamia". Quinelaisena olen toki tottunut siihen miten vähemmän asiaan paneutuneet rinanstavat kaiken skientismin positivismiin jossa pyrittiin nollaamaan metafysiikka ja pärjäämään täysin ilman. Minusta on hieman huvittavaa törmätä tähän teemaan. Mutta tosiasia on että nykyaikana niin Popperin kuin Quinenkin suuntaan kallellaan törmäävät toistuvasti siihen että heitä rinnastetaan positivismiin. Siitä huolimatta että he olivat positivismin kriitioita. Quinekin on toki liitoksissa ns. Wienin piiriin. Mutta kriitikkona. Näin ollen agnostismini ei ole missään ristiriidassa "skientismini" kanssa. Sen sijaan olen huvittunut jos joku esittää että "uskon että tiede voi selittää kaiken". Kun agnostistina nimenomaan sidon erään identiteettini ydinkäsitysken siihen että tämä asia ei ole tieteen selittämä ja ratkaisema. Kenties jopa sellaisena joka on niin vessanseinäkysymys että sitä ei tulla luultavasti koskaan ratkaisemaan. (Olen ollut hyvin vastahankainen Jumalasta tietämisen a priori -mahdottomuudelle. Olen aina antanut tilaa mahdollisuudelle jossa tietämättömyys Jumalasta muuttuukin tiedoksi, jollain tavalla. Tämä blogaus lienee tästä dogmattomuudesta hyvä demonstraatio itse asiassa. Mikä kyllä hieman vituttaa häntä itseään.)

Aiheenani oli Adolf Grünbaum. Herralta on ilmestynyt monia melko verevästi nimettyjä tuotoksia. Sellaisia kuin "The Poverty of Theistic Cosmology" ja "The Pseudo-Problem of Creation". Grünbaumin ajatus on sinänsä erikoinen. Nykyäänhän on tavallista että uskonnoton joutuu kohtaamaan tieteellis-älyllsen haasteen jossa häneltä kysytään että miten universumi on syntynyt ja miksi on jotain sen sijaan että ei olisi mitään. Tämän kysymyksen edessä uskovainen nyökyttelee päätään. Hän heristää sormeaan Jumalalle ja pitää ateismia epäonnistuneena. Tämä luomisen mysteeri jää ratkomatta ja he kokevat olevansa intuitiivisesti ilmiselvästi oikeassa.

Olen ajatellut että kyseessä on enemmänkin vessanseinäkysymys.
1: Eli tosiasiassa teisteilläkään ei ole kunnollista ratkaisua asiaan. He itse asiassa kohtaavat samat ongelmat. Jumala esimerkiksi on jotain. Ja jos Jumala on ns. causa sui, syntyy usein tilanteita joita esimerkiksi Alvin Plantingan modaalilogiikkaan perustuva paranneltu ontologinen todistus esittää ; Se nojaa premisseihin joiden kanssa on hyvin helppoa olla erimielinen. Plantinga on jopa itse sanonut että premissit ovat sen laatuisia että ateisti ("canny atheist") on varmasti erimielinen, ja itse asiassa muistakin moni aivan mielenterve ("a sane and rational man") hylkää premissin. Näin hänen argumenttinsa on enemmänkin modaalilogiikkaa koskeva asianpyörittely. Hän vetoaa, ei todista.
2: Tavallisesti fysikaaliset selitykset vaativat jonkin taustan jossa toimitaan. Kvanttifluktuaatio selittää singulariteetin alkuunlähdön. Mutta kysymys on kuitenkin hieman siinä mielessä erikoinen että se tavallaan selittää miksi universumin tilillä voi olla rahaa. Mutta tavalla jossa selitetään miksi universumin pankkitili voi muuttua nollasta eurosta vaikka miljoonaan euroon. Mutta se ei selitä miksi on olemassa pankkitili joka on nollilla. Kysymys on usein nimenomaan siitä että "ei mitään" määritellään tavalla joka monesta olisi nimenomaan jotain.

Näin ollen ajatukseni oli että Grünbaumin argumentissa olisi jotain puutteita. Hän kun ei esittänyt että kysymys olisi jokin ongelma. Hän ei myöskään ratkaise ongelmaa. Sen sijaan hän esittää että koko kysymys on pseudokysymys, jokin joka ei oikeastaan ole mikään kysymys lainkaan. Hän kysyy miksi kysymys on oikeastaan jotain jolla on mitään mieltä. Kysymys pitäisi legitimoida. Sitä voidaan kysyä sinisen makua ja monta muutakin kysymystä mutta niille ei yleensä nähdä arvoa. Tämänlainen tietenkin pyyhkisi suuren osan mysteeristä pois. Olemassaolo ei olisikaan enää vessanseinäkysymys ja mysteeri, vaan enemmänkin väärä kysymys, arvoton kysymys. Absurditeetti jota ihmiset kysyvät koska heidän intuitionsa johtaa heitä harhaan. Ajattelin hoitavani tähän jonkin vastauksen. Siis jotain johon viitaten voisin olla ylpeästi erimielinen Grünbaumin kanssa.

Entä jos ei ole mitään ei-mitään?

Grünbaumin argumenttina on se, että Leibniz ja monet muut olemassaolon mysteerin miettijät nojaavat itse asiassa kysymys jonka takana on oletuksia jotka on pakko hyväksyä jotta kysymys olisi relevantti.  Niistä tärkein on premissipari jossa (a) universumin alku tarvitsee selityksen ja (b) ei mikään on relevantti konsepti (c) ei-mikään nollahypoteesina, eli ei-mikään olisi myös yksinkertainen konsepti joka, jos mitään selitystä olemassaololle olisi jotenkin voimakkaampi.

Tämä ei-minkään spontaanius (Spontaneity of Nothingness) on siitä kiinnostava, että sitä lähestytään usein logiikkapohjaisesti tavalla jossa ihmisten omat ehdot tekevät siitä reaalisen vaihtoehdon. Sitä pidetään paitsi yhtenä mahdollisena maailmana että yksinkertaisena. Kuitenkin on hyvin vaikeaa ymmärtää miksi olisi jotenkin ilmiselvää että ihmisen näkemys yksinkertaisesta olisi sama universumin piirteille. Ja se että ihminen voi kuvitella vaihtoehdon ei tarkoita että siinä olisi mieltä. Se, että kuvittelemme jotain ei tarkoita että sillä olisi olemassaoloa meidän päämme ulkopuolella.

Grünbaum itse asiassa moittiikin sekä Dawkinsin kaltaisia ateisteja että monia teistejä siitä että heidän mielensä on ex nihilo -käsitteen pauloissa. Hänestä olemassaolon mysteeri on kulttuurissamme tärkeä lähinnä siksi että kristillinen perinne on upottanut kulttuuriimme ajatuksen kysymyksen relevanttiudesta. Ja näin tehdessään se on ikään kuin syöttänyt kysymyksen vaatimat premissit kyseenalaistamattomina dogmina. Tai ainakin kysymyksen relevanttiutta pidetään ilmiselvänä, jos ei muutoin niin ilman siihen sidottuja teologisia premissointeja.

Ei-minkään spontaanius nojaa ennen kaikkea riippuvuusaksioomaan (dependency axiom) jonka mukaan asia ilman syytä on täysi mahdottomuus. Ja siksi kaikki vaatii selityksen. Grünbaum esimerkiksi huomaa sen, että yleisesti ottaen parsimonia on hyvä katsoa muutenkin kuin siten että otetaan mitä ihmiset pitävät yksinkertaisena tai argumentoivat yksinkertaisena. Yleensä kun ihmisten pitää selittää jotain, heidän täytyy sovittaa se havaittuun. Selittämisessä pitää selittää miksi asia on jollain tavalla eikä jollain toisella. Mutta tämä ei tarkoita sitä että kaikki tapahtumattomat asiat tulisi selittää. Esimerkiksi meidän täytyy evoluution pohjalta selittää miksi meillä on sammakoita, mutta meidän ei tarvitse selittää miksi täälllä ei ole jotain hieman sammakonkaltaisia olentoja jotka olisivat kenties voineet tapahtua jos evoluutiossa olisi tapahtunut muutama mahdollinen sattuma eri tavalla. Silloin kun selitämme miksi jotain ei ole jossain, se vaatii yleensä jotain jossa tämä vaihtoehto tiedetään reaaliseksi.

Ja olemassaolemattomuus. No, meillä ei ole siitä havaintoa tai tietoa. Mistä me tiedämme että se että voimme kuvitella tämän ei-mitään vaihtoehdon olisi sama kuin relevantti todellinen vaihtoehto? Itse asiassa voidaan jopa esittää että parsimonian hengessä ei-mikään ei ole kovin relevantti vaihtoehto.
1: Itse asiassa voimme miettiä asiaa mahdollisten maailmojen kautta. Voidaan esimerkiksi ottaa modaalinen realismi jonka mukaan jos jokin on loogisesti mahdollinen maailma, niin se tapahtuu jossain todellisessa universumissa. Ei kenties meidän maailmassamme. Tässä kohden mielenkiintoista on se, että olemassaolematon maailma ei ole sisäisesti ristiriitainen. Se on siis loogisesti mahdollinen. Kuitenkin moni esittäisi että ei voisi olla niin että samanaikaisesti voisi jotenkin toteutua se, että ei-mitään vallitsee ja että on olemassa jotain. Suuressa linjassa ei-mitään + jotain = jotain. Joten kaikki loogisesti ristiriidattomat mahdolliset maailmat eivät olisikaan olemassa samanaikaisesti. Tai sitten ei-mikään ei tosiasiassa ole mikään mahdollinen maailma. Se toinen vaihtoehto hylätään lähinnä siksi että pahinkin solipsisti joutuu tunnustamaan ajattelevansa ja siksi olevansa siinä muodossa että olisi jokin ajatus ja mahdollisesti ajattelijakin, joka selvästi on jotain muuta kuin ei-mitään..

Kenkkuja jatkoajatuksia.

Grünbaumin argumenteissa valaisevaa on se, että kenties monet teististen argumenttien epäonnistumiset eivät olekaan "argumenttien tyhmyyttä". Olen esimerkiksi ihmetellyt William Lane Craigin universumin alkua jossa on omituinen aika ennen aikaa. Kun on pelkkä ajan ja tapahtumisen ulkopuolella oleva luoja joka on ennen ajanhetkeä nolla. Sitten on sekä ajan ja tapahtumien ulkopuolella oleva luoja että universumi ajanhetkellä 0. Ja tässä kahden tilan välissä on nolla tapahtumaa ja nolla aikaa.

Kenties tämä onkin jopa jonkinlainen väistämättömyys. Tämän voi huomata siitä miten Vilenkin on parantanut klassista universumin tyhjistä putkahtamista. Kun esimerkiksi Tryon selittää että nolla-energiainen universumi voi tuottaa ainetta ja energiaa, moni haluaa tietää mistä tämä edeltävä tila on tullut. Ja kysymys on tässä kohden jopa relevantti.
1: Joskin on kiinnostavaa miten tämä itse asiassa tuhoaa Big Bangin voiman Jumalatodistuksissa. Monet aivan kunnioitetut teologit, kuten Craig, ovat tässä hieman kuten meillä vierailleet Jehovan Todistajat. Kun he ensin selittävät että universumi on rajallinen. Alkuräjähdys todistaa että universumi ei ole ollut aina. Niinpä on ensimmäinen syy, alkusyy, jota kutsumme Jumalaksi. Kun alkusyyn takana sitten onkin jotain energiakuplintaa joka voi olla äärettömän mittainen, Jehovan Todistajat pitivät tätä analogina Jumalalle. Tämä on ällistyttävää koska big bangiin vedottiin juuri koska äärettömän ikäinen universumi ei ole vaihtoehto ja tätä vaadittiin luomiseen. Kuitenkin näyttää että äärettömän edessä kaivetaan tämän periaatteen kanssa ristiriitainen tarinankerrontamoodi. Jumala selvästi kestää äärettömässäkin maailmassa, joten selvästi Big Bangilla ei ole niin väliä. Craig onkin saanut fyysikkopiireiltä naurua asiaan liittyen. Hänkin on sekoittanut singulariteetin ja universumin ensimmäisen hetken liian vahvasti yhdeksi ja samaksi. Tälle ei tosin ole itselleni paljoa merkitystä koska en usko aktuaalisiin äärettömiin. Jos jossain on todellisuudessa ilmenevä ääretön, se on virhe senkin jälkeen kun joku todistaa päinvastaisesta.

Vilenkin on keskinyt että "ei mitään" olisi "a closed spacetime with zero radius". Sellaisessa ei ole aikaa eikä mittaa tai mitään muutakaan. Tätä voi pitää epätyydyttävänä. Sitä vaivaa sama ongelma kuin alkusyyperustaisia argumentteja joissa ensimmäinen syy - olipa tämä mikä tahansa - vain nimetään Jumalaksi. Kuitenkin Jumalassa kiinnostaisi sellaiset asiat kuin älykkyys, rakkaus, hyvyys, tietoisuus. Täysin mekanistinen ensimmäinen syy ei yksinkertaisesti tunnu relevantilta Jumalalta vaikka alkusyyargumentti sen sellaiseksi nimeäisikin.

Voidaan kuitenkin sanoa että koska fysiikassa aika on suure, on syytä huomata että jos menemme universumissa ajassa taaksepäin, ei ajanhetkellä 0 tapahdu mitään termodynaamista muutosta tai muutakaan. Ei ole mitään edeltävää hetkeä. Ja toisaalta jos ei ole tilaakaan eikä muitakaan Vilenkinin määrittelemän mukana poistuvia ominaisuuksia, on syytä kysyä että jos luominen tapahtuu se ei itse asiassa tapahdu ajassa eikä tapahtumassa. Jonka jälkeen se ei enää vastaa perinteisen syyn määritelmää. Eli jos universumin synty tarvitsisi syyn, niin se syy ei ole niitä syitä joille olemme saaneet kokemuspohjaista varmistusta tieteessä. Ja tältä pohjalta tiedämme että tämä syyn ja seurauksen konsepti on tärkeä - tai ainakin hyödyllinen tieteenteossa. Eli jos todella onkin jokin syy-seuraussuhde se on luonteeltaan niin eksoottinen että on varsin kyseenalaista vain hyväksyä sellainen joksikin tärkeäksi relevantiksi mahdollisuudeksi.

Loppuajatuksia.

Grünbaumin kohdalla on selvästi havaittavissa että hän vetoaa minuun kenties juuri siksi että hän on tieteenfilosofiaan painottunut, ei niinkään teologi tai fyysikko. Kun katsoo kannattamiani filosofioita, niitä on aina kuvannut syvä parsimonisuus. Jopa panpsykismin vahvoiksi puoliksi nähdään se että sillä on hyvä parsimonia. (Sen heikoiksi puoliksi voisin sanoa sen että se on mielestäni hevonpaskaa.)

Hänen selityksensä selittää myös sitä miksi selitykset tuntuvat aina jäävän vajaiksi. Miten joko "ei-mikään" tai Jumala pitää määritellä "itse asiassa joksikin". Tai miten causa sui on kehäpäätelmäinen. Tai sitten perustelu täyttyy tyhjillä dogmaattisilla premisseillä jotka voisi korvata vain olettamalla yhden askeleen lähemmäs. - Ja jos Jumala ei tarvitse syytä koska hän selittää itsensä, niin miksi samaa kikkailua ja käsiteleikkiä ei voi tehdä tätä seuraavalle naturalistiselle askeleelle, jonka jälkeen tämä on jotain joka vain otetaan as brute fact.

Hauskinta tässä kaikessa onkin tavallaan se, että Grünbaum voi olla väärässä. Mutta jos hän on, sen todistaminen on muiden hommaa. Todistustaakka ikään kuin siirtyy muille ja koko kysymyksen irrelevanttiuden kannattaja voi vain lähteä kaljalle. On hyvin tavatonta törmätä tilanteeseen jossa joutuu sanomaan niin että jos joku haluaa että on väärässä, niin heidän pitää ikään kuin näyttää se.

Valitettavasti tämä iskee niihin harvoihin Jumalan kannalta relevantteihin vessanseinäkysymyksiin joita minulla on jäljellä. Ihmeet eivät vaikuta kovin todistetuilta ilmiöiltä. Ihmeet ovat paljastuneet joko valehteluksi tai aukkojen Jumala -argumentoinniksi. Ja tässä kohden ihmeisiin uskovilla olisikin pakko tehdä työnsä paremmin jotta ihmeet olisivat relevantteja agnostismille tilaa tekeviä asioita. Evoluutio selittää sen mihin ennen käytettiin Paleyn kelloseppää.

Ja tästä seuraakin se mikä itselleni on hankalaa. Koen itseni agnostikoksi. Mutta käytännössä Grünbaumin argumentti on kohdallani sellainen että mitä enemmän sitä mietin, sitä vaikeampaa minun on olla sen kanssa erimielinen. Ja de facto tämä on se oljenkorsi jonka pitäisi loogisesti ajatellen katkaista kamelin selän. Tai tässä tapauksessa tehdä minusta täyden ateistin. Näin ollen olenkin tilanteessa jota loogikot ovat pitäneet erikoisena leikittelyn kohteena. Lauseet "tuossa on tuli mutta en usko niin" ovat jotain jotka eivät ole loogisesti ristiriitaisia. Mutta kukaan tervejärkinen ei sano senlaatuisia. Tällä hetkellä minä sanon juurikin näin. "Olen ateisti mutta en usko niin". Joutunen miettimään onko Totuus vai Oma Mielipide tärkeämpiä. (Kognitiivisen dissonanssini voi oikein haistaa. Jos ei muuta niin siitä miten iloinen olen jos joku löytää argumentin kannalta relevantin virheen tai ristiriidan ja virheen Grünbaumin argumentista.) Korostanko Itsellisyyttäni ja Autonomisuuttani vai annanko Logiikan ja vastaavien muiden määrittelemien ajatuskonseptien päihittää tahtoni ja mieleni... Kaikki vähän riippuu siitä mistä se roikkuu.

Miksi luovuin panpsykismistä?

Minulla oli nuoruudessani panpsykistinen vaihe. Se oli hämmentävää aikaa. Sittemmin olen luopunut tästä. Ja tein tämän tietyistä syistä. Näitä voi kuitenkin olla vaikea selittää suoraan panpsykismin kautta. Siinä olevat ongelmat ovat itse asiassa tuttuja muualta.

Turpa rullalle kun
tietoisuuden aurinko paistaa
niin hyville kuin pahoille.
Ja risukasaankin!

Tarkalleen ottaen syyni luopua panpsykismistä ovat likimain samat joiden vuoksi pidän uusplatonismia huonona. Ja uusplatonismi ei ole koskaan viehättänyt minua. Uusplatonismissa eräs tärkeä konsepti on ajatus siitä että Anima mundi (~maailmansielu) emanoi Absoluuttia. (Koen tiettyä vastenmielisyyttä Hegelin maailmanhenkeä kohtaan. Sekin on tässä asiassa lähisukuinen.) Ja tämä on itse asiassa ongelmallinen. Sillä eihän tässä selitetä sielullisuutta vaan ongelma siirretään taaemmas. Ihmiset ovat sielullisia koska jokin muu on sielullista. Uusplatonismin kohdalla tämä on vain helpompi huomata kuin panpsykismissä jossa pinnallisesti puhutaan kvanttitilojen ominaisuuksista jotka ovat analogisia ihmisten tietoisen valintaprosessin kanssa. (Kunhan ensin oletetaan mielenfilosofisesti mitä valinta tarkoittaa ja mitä valinnan hetkellä tapahtuu.) Eli ihminen on tietoinen kun jokin muu on tietoista.

Ja filosofiassa on joitain asioita jotka suunnilleen kaikki tunnustavat olevan enemmän tai vähemmän heikkoja. Itse asiassa argumentin heikkoudet on tiedetty Descartesin ajoista. Tarkemmin sanoen hieman Descartesin jälkeen sillä hän nosti esiin argumentin jonka kommentaarit toivat esiin tiettyjä huomioita.

Siksi onkin hyvä vilkaista Descartesin ns. "Trademark -argumenttia". Se ei ole hänen kaikista tunnetuimpia argumenttejaan. Ja minun mielestäni tämä argumentti onkin ansiokas ainoastaan siksi että se on huono sellaisella erityisellä tavalla jossa huonoudet ovat helposti demonstroitavissa. Voimme siis enimmäkseen oppia Descartesin virheistä.
1: En malta olla huomauttamatta että argumentti on jumalatodistus. Niiden kohdalla uskovaisten on kenties helpompi tehdä virheitä. Haluttu lopputulos sekoittuu ihmisen motivaatioiden sävyttämässä mielessä helposti samaksi kuin hyvä argumentti.

Ensin on syytä kuvailla Descartesin argumenttia.

Argumentti on kirjassa joka on tunnettu nimenomaan cogito -oivalluksesta. Descartesin ideana oli ensin epäillä kaikkea ja sitten löytää varmat asiat. Näiden varmojen asioiden avulla hän voi sitten ponnistaa eteenpäin. Siihen että hän voisi tietää, kenties jopa kaiken.

Descartes tiedosti että on olemassa oikea todellisuus (formal reality) ja ihmisen kokemusmaailman subjektiivinen todellisuus (representational reality) ja että ei ole väistämätöntä että nämä olisivat yhtenevät. Tämä huomio on relevantti ja sen taustata on tärkeää jaotella asioita ontologiaan ja epistemologiaan. Tai Kantilaiseen tapaan jakaa asiat noumenaaliseen ja fenomenaaliseen. Tai puhua monien pragmatistien tapaan phaneroneista. (Josta päästään immersiiviseen suhteeseen havaintoihin. Joka taas on minulle tärkeä katsantokanta.)

Descartes kuitenkin lähti tämän kaiken jälkeen todistamaan jumalaa. Ja hän käytti tässä päättelyketjua jossa jotkin asiat ovat varmempia kuin toiset. Ihmisillä oli käsityksiä. Ja niiden välillä on hierarkia. Perustavammat asiat aikaansaavat seurauksia, mutta nämä seuraukset eivät voi luoda perustavampia asioita. Siksi aikaansaajat ja aikaansaadut eivät ole samanarvoisia.

Descartes katsoi että ihmiset näkevät maailmassa ominaisuuksia. Ja nämä ominaisuudet rakentuvat sen varaan että on olemassa jotain rajallinen kohde joka on ainetta. Siksi meillä ei voi olla ruskeaa väriä leijumassa jos meillä ei ole pöytää jolla on tuo sama ruskean ominaisuus. Lisäksi oli äärettömiä ja ikuisia asioita jotka antoivat ominaisuudet rajalliselle aineelle. ; Descartesin mukaan hierarkia toimii juuri näin sen vuoksi että seuraus on heikompi kuin syy. Seurauksella voi olla vain sen laatuisia ominaisuuksia joita on perustavammalla asialla. Näin ollen esineen havaittava kovuus on vähemmän varma ja vähemmän todellinen kuin ääretön ja ikuinen kovuuden heijastaja. Silta on kova koska se on tehty kivestä ja raudasta jotka ovat kovia. Joten kivien ja raudan kovuus johtuu jostain ikuisemmasta ja absoluuttisemmasta kovuudesta.

Ja Jumala onkin "alkusyy" hyvin yleisesti ; Hän on siis lähde kaikille maailman ominaisuuksille. Descartes esitti myös että Jumala kuvataan kaikkivoipana ja kaikkivaltiaana. Ja että tämä tarkoittaa samaa kuin ääretön. Näin ollen ihmisen kohdalla on huomattava että ihminen on itse asiassa rajallinen ajallinen olento. Hän ei siis voisi saada päähänsä ikuisuuden ajatusta ilman aidon ikuisuuden apua. Ihmisessä ei voisi olla ominaisuutta äärettömälle ellei olisi ääretöntä Jumalaa joka on luonut ihmisen. Jumala on siis luonut ajatuksen äärettömästä siirtämällä oman ominaisuutensa ihmiseen. Ja ihminen ajattelee ääretöntä ja ikuisuutta koska se on ikään kuin sisään kirjottu Jumalan tekijänoikeusleima.

Descartesin mukaan ominaisuuksien hierarkisuus koski sekä todellista maailmaa että ihmisten päänsisäistä maailmaa. Ja siksi argumentti oli hyvin kaikenkattava ja ehdoton. Siksi Descartes ei rajallisena (finite) voisi luoda ajatusta Jumalasta (infinite) vaan on oltava niin että Jumala on luonut ihmisen. Jumala ei ole ihmisen aikaansaama seuraus, ihminen on Jumalan seuraus. Ihminen ei ole Jumalan syy vaan Jumala on ihmisen syy.

Miksi tuo ei ole uskottava argumentti?

Argumenttia voi moittia monista eri kulmista. Nostan tällä kertaa esiin kuitenkin kaksi pääteesiä. Sillä tämä ei ole Descartes -kritiikki vaan panpsykismikritiikki jossa Descartesin kritiikki toimii helpottavana apukeinona. (Minusta tämä ei ole omituista tai vaikeaa tai mutkistavaa. Joku saattaa erinäisistä syistä olla vahvasti erimielinen tästä.)

Klassisesti ottaen Descartesin ajatus teismistä Jumalan signeerauksena voidaan jakaa kahteen pääteesiin joita voidaan kritisoida varsin helposti ja vastaansanomattomasti. Premissit vaaditaan jotta johtopäätös olisi pätevä. Mutta nämä premissit ovat heikkoja joten argumentti on huono:
1: "Todellisuuden tasonäkemyksen" (Levels of Reality Principle) mukaan (a) ontologisesta kulmasta jotkut asiat ovat enemmän tosia kuin toiset. Voidaan kuitenkin ajatella että olemassaolo on jotain joka joko pitää paikkaansa tai ei pidä. Eli ei siis olisi olemassa puolikasta olemassaoloa. (b) Epistemologisen joustamisenkin jälkeen voidaan ajatella että se mitä Descartes tarkoittaa vahvemmalla on itse asiassa abstraktimpaa. On varmempaa että meillä on havaittu ruskea ominaisuus kun taas ajatus siitä että puu on ruskeaa on induktiivinen estimaatti joka nojaa siihen että tiedämme monta ruskeaa esinettä jotka ovat puuta. Induktio sisältää aina epävarmuutta. Joten Jumala on abstraktimpi luomus, kenties enemmän ihmisen harha kuin todellisuutta.
2: "Vain samanlaista samanlaisesta -periaate" (Causal Adequacy Principle) taas on jopa havaitussa todellisuudessamme väärä. Edes asiat jotka redusoituvat pienenpiin osasiin eivät vaadi että aikaansaavalla syyllä on tätä ominaisuutta enemmän. Vesi on huoneenlämmössä nestettä mutta vety ja happi ovat molemmat kaasuja. Ja vaikka esimerkiksi kahvikupin lämmittäminen tarkoittaa todella sitä että tungemme enemmän lämpöä kahvipannun levylle niin esimerkiksi auringon kuumuus ei johdu siitä että jokin aurinkoa kuumempi kohde lämmittäisi aurinkoa. Auringon lämpö johtuu siitä että gravitaatio tiivistää kaasuja tiukempiin kasautumiin. Auringossa oleva kaasu lämmittää itse itsensä sillä että vetovoima puristaa sen kasaan. Ja kun aurinko fuusioi vetyä heliumiksi tässä prosessissa niin on huomattava että heliumilla on fyysikon silmissä hyvinkin erilaiset ominaisuudet kuin vedyllä.

Argumentti on siis heikko. Mutta miten se panpsykismi liittyy tähän?

Mutta saadakseni todellisen voiman panpsykismiin joudun ottamaan esille eläinrääkkäyksen. ; Descartesin kannalta ikävää on se, että hän sai kritiikkiä eläimiin liittyvällä argumentilla. Hänelle esitettiin että eläimet ja kasvit ovat elollisia, mutta niiden ruumiit koostuvat aineesta. Ja ne pysyvät elossa sateen ja auringon ja muiden luonnonvoimien kautta. Mutta nämä luonnonvoimat eivät ole elossa.

"Kello tikittää
joten olen olemassa
toistaiseksi. Silpokaa
paha alligaattori
elävältä veitsillä ja
mahdollisimman pian!"
(Kapteeni Koukku)

Descartes oli vahvasti sitä mieltä että eläimillä ei ole sielua. Joten tässä kohden hän ei voi pelata sielukorttia. Ihminen ei elä vain leivästä vaan myös sielu olisi heillä jotenkin tarpeen. Eläimet olivat tätä kautta vakavampi ongelma hänen ajattelulleen. Descartes ei suostunut hyväksymään että eläimillä on sielua. Sen sijaan Descartes hän esitti että eläimet ovat vain älyllisesti suunniteltuja koneita eivätkä oikeasti elossa. Ja hän demonstroi näkemyksensä vahvuuden sillä että hän dissektoi elävältä vaimonsa koiran. Koira hänestä vain käyttäytyi kuin sillä olisi tunteet ja se olisi elossa ja tietoinen. Tämä imitaation ja käytöksen välinen ero on sitten filosofisen zombien ongelman ytimessä. (Ei liene yllätys että pidän filosofista zombieta virheellisenä ajatuskokeena. Ja Descartesia pahan jumalatodistuksia latelevan teistin arkkityyppinä.)

Panpsykismin ajatusradoissa on sävyjä joissa korostuu "samanlaisesta samanlaisuutta" -periaate. Aivot ovat todennäköisesti ainakin osittain makrofysikaalisia periaatteita noudattava systeemi. Joten on mielekästä puhua emergenssistä jossa eimielellinen ja eitietoinen osajoukko tuottaa jotain joka onkin tietoista ja mielellistä. Kvanttifysiikan analogisuus on siis epäsuorempaa ja heikompaa. (Joskin sillä voi olla osansa.) Asenne näyttää hieman siltä että Descartesin vastaus eläinten elossaoloon olisikin lähtenyt sille tielle että hän olisi hyväksynyt että eläimet ovat elossa ja että niillä on sielu. Ja että nämä johtuvat siitä että sateella ja auringonpaisteellakin on sielu. Ne kun koostuvat fysikaalisista alkeishiukkasista jotka käyttäytyvät kuin tietoiset asiat ja ilmiöt.

Pikkumies sisältä

Daniel Dennettin "Intuition Pumps and Other Tools for Thinking" tuo esille klassisen homunculus -ongelman ; Homunculus -ajatus on mielenfilosofiassa erityisen relevantti preformationismin kohdalla. Tässä on kyseessä ajatus siitä että siittiösolussa oli sisällä kokonainen persoona.

Vähän kuin tämä,
mutta kiveksissä.

Tämän ongelmana on selityksen ajautuminen ikuiseen regressioon. Jos meidän pitää selittää miksi ihmisellä on tietoisuus, selitys pitääkin sisällään viittauksen tähän pikkumieheen jossa on sisällä tietoisuuden vaatimat ominaisuudet. Oikea kysymys onkin siinä että miten tämän pikkumiehen tietoisuus selitetään? Päästään äkkiä malliin jossa on sisäkkäin homunculuksia kuin maatuskanukkeja. Miehen kiveksissä on homunculuksia joiden kiveksissä on pienempiä homunculuksia. Ja näitä on sitten ihan pohjalle asti.

Dennettin esiintuoma asia on tietysti varsin kliseistä ja turtumukseen asti tuttua mielenfilosofian raainta ydintä. Mutta se jostain syystä kuitenkin herätti minussa mielleyhtymiä aivan muihin asioihin. Sellaisiin joita Dennett ei korostanut kirjassaan. Päällimmäinen tunteeni oli se, että itse asiassa tietoisuus ja mielen olemassaolo tuntuvat olevan sellainen piirre että sitä ei yleensä selitetä vaan jotenkin siirretään syrjään. Esimerkiksi kartesiolaisessa dualismissa on monien modernien nykyuskovaisten suosima ajatus siitä että ihmisellä on ruumis jolla ei ole tietoisuutta. Ja sitten on sielu jolla on. Ja tietoisuus on tässä sielussa. Tämä ei tosiasiassa selitä tietoisuutta vaan sanoo että meillä on tietoisuus koska meillä on sielu joka on tietoisuus. Ja tässä ei selitetä että miten sielun tietoisuus toimii tai sitä että miksi sielulla on tietoisuus. Sielun tietoisuutta ei selitetä, joten sielu siirtyy askeleen taaksepäin. (Toki sielun tietoisuuutta voidaan selittää Jumalalla joka on ... tietoinen.)

Oma teini-iän suosikkini, panpsykismi, on tässä kuitenkin kenties kamalin. Sehän siirtää tietoisuuden syrjään hokemalla kvantti-sanaa. (Kvantti -sanan hokemisella pääsee pitkälle.) Koko ajatus nojautuu vahvasti siihen että atomitason ilmiöillä nähdään piirteitä jotka ovat vahvasti analogisia tietoisuuden kanssa. Meillä siis on tietoisuus koska näillä atomitason ilmiöillä on tietoisuus. Kysymys on jälleen siitä että tietoisuuden selittäminen siirretään syrjään ja selitetään että ihminen on tietoinen koska hänessä on jotain joka on tietoista. On selvää että tämä on melko epätyydyttävää. Panpsykismi on toki sisäisesti koherentti ja sinänsä jännittävä ajatus. (Ja rehellisesti sanoen se on niitä malleja joiden toivoisin olevevan tosia, mutta joiden kohdalla en voi silti pitää uskottavuustasoa kovin korkeana.) Mutta siltä puuttuvat ne piirteet joita itse pidän relevantteina. (Minun "Pyhä Kolminaisuuteni" on konsilienssi, parsimonia ja tutkimusohjelman hedelmällisyys. Joista tärkeimmäksi valitsen konsilienssin koska jos se on kunnossa, ollaan väkisinkin otettu askel parsimonian suuntaan ja yhteys eri tieteenalojen kanssa helpottaa myös tutkimusohjelman hedelmällisyyttä.)

Dennettin ajatus on kuitenkin kiehtova. Koska hän itse asiassa modifioi homunculusongelmaa siten että regressio muuttaa luonnettaan. Hän nimittäin lähestyy asiaa siten että yhden "pikkumiehen" sijaan käytetään suurempaa delegaatiota, ongelma voidaan ratkaista. (Joku voisi tässä vaiheessa huutaa parsimoniaa. Ja se olisikin vakava ja tärkeä huomautus. Mutta tämä taso tulee korjattua tarkemmalla perehtymisellä. Dennettillä homunculuksia ei nimittäin vain monisteta, niille tehdään jotain muutakin.) Jos meillä on ajatus tietoisuuden hommia hoitavasta sisäisestä olennosta, voidaan ajatella että sen tehtävät voidaan jaotella muutamalle vähemmän fiksulle, yksinkertaisemmille ja tomppelimmalle, homunculuksille. Näiden tehtävät voidaan jakaa pienemmille alihomunculuksille joiden toimenpiteet ovat yksinkertaisempia ja toisteisempia. Kun tätä jaottelua jatketaan tarpeeksi, jäljellä on niin tylsää työtä ja yksinkertaisia toimintamalleja että ne voidaan korvata algoritmilla. Tai hermosolulla. Näiden ei tarvitse olla tietoisia.

Tämä on ns. periaatteellinen malli joka tarjoaa filosofisen kulman siihen miten tietoisuus voidaan selittää jollain eitietoisella ilman että takana olisi välttämättä mitään ristiriitaa tai argumenttirakenteeseen liittyvää ongelmaa. Siinä ei ole ikuista regressiota koska homunculukset eivät ole "vain sisäkkäin" vaan niiden perusluonteessa tapahtuu myös syvä muutos.

Argumenttia arvioidessa on toki syytä muistaa että filosofit jakavat "mahdottomia" sellaisiin ajatuksiin kuin "fyysisesti mahdoton" ja "loogisesti mahdoton". Dennett osoittaa että konsepti ei ole "loogisesti mahdoton", mutta ei tämän enempää. Hänen etunaan on vain se, että fysikalistista tietoisuutta moittivat ovat jostain syystä keskittyneet pääasiassa osoittamaan että miten tietoisuuskysymyksen ratkaisu olisi "loogisesti mahdoton", ja "fysikaalisesti mahdottoman" kohtaa on tarkasteltu hämmästyttävän vähän tässä mielessä. Jostain syystä heti kun aivotoiminta hyppää selitystapaan mukaan, ei naturalismia ollakaan kumoamassa.

Kiehtovinta tässä on se, että tämä lähestymistapa vaatii katsomaan kokonaisuutta. Tietoisuutta ei voida palautta pelkkään neuroniin, vaan tietoisuus syntyy vasta kun koko "delegaatio" on kasassa. Aivot eivät siis tee tietoisuutta osasissa eikä mielessä ole yhtä paikkaa jossa olisi tietoisuus. Tietoisuus on ikään kuin sivutuotteena, jonain joka syntyy ja toimii kun jotain muuta kuin tietoisuutta perimmiltään tekevät osaset toimivat samanaikaisesti, ikään kuin "yhteistyössä" (joskin itse ilman tietoisuutta).

---

Itselleni tuli tästä jopa hieman mieleen työ nykyaikana. Luddiitit pelkäsivät että teknologia korvaa työntekijät. Työnjako on jo tätä ennen pilkkonut siten että yhden alan ammattilainen oli korvautunut sillä että yksi ihminen teki vain yhtä pientä osaa koko toiminnasta. Ammattilainen teki kengän alusta loppuun, liukuhihnalla oleva työläinen saattoi koputtaa samanlaisia korkoja samalla tapaa samaan kohtaan samanlaisia kenkiä. Ja tämä nopeutti kengän tekemistä. Tämä oli kuitenkin niin yksinkertaista että ajatus siitä että työ voidaan korvata robotilla oli paljon mahdollisempi kuin jos pitäisi vain lennosta koneistaa koko suutarin työnkuva.

Kuinka naturalistilla voi olla vapaa tahto (hieman erikoisilla tahdon ja vapauden määritteillä)

Keskustelin internetissä vapaasta tahdosta. Ja huomasin että melko monella uusateistilla näyttää olevan ajatus jossa ihmisellä ei voi olla vapaata tahtoa. Tämä argumentti perustuu siihen että koska ihminen on kemiallisfysikaalinen kone, tahdon vapaus puuttuu. Näin ollen esimerkiksi sanottiin että "Kemialliset reaktiot eivät ole vapaata tahtoa vaan ne tapahtuvat siten kuin tapahtuvat. Vapaa tahto edellyttäisi fyysisten lainalaisuuksien piiristä vapaan "sielun" tms. olemassaoloa, eikä sellaista ole." Tämänsuuntainen essentialismi hämmästytti. Ajatus siitä että kokonaisuudella olisi samat ominaisuudet kuin osillaan on erikoinen. Siinä mielessä että olen tottunut tämänlaiseen prosessointiin lähinnä uskovaisten puolella. (Tosin ihmettelen miten sielu olisi automaattisesti vapaa. Monissa teologioissa korostetaan Jumalan suvereeniteettia. Kalvinismissa vapaa tahto on illuusio. Sieluun kalvinistit silti uskovat - ja syvästi.)

Toki on helppoa löytää sellaisia ajatuksia kuin panpsykismi jossa jo alkeishiukkasten reaktiot määritellään tietoisuudeksi. Sillä selvästi yritetään peittää juuri tämänlaisia ongelmia. Toki on helppoa olla holisti ja ajatella että tietoisuus on emergentti piirre. Ja näin ajatus ehdottomasta vapaan tahdon puutteesta näyttäytyy hieman erikoisena kannanottona johon selvästi liittyy maailmankuvallisuutta. Mutta toisaalta on ymmärrettävää että moni on reduktionisti. Ja näin on luontevaa ottaa näistä tarjoamistani vaihtoehdoista poikkeavia näkemyksiä.

Mutta en silti ole vakuuttunut. Olen enemmänkin näkemässä tässä Jerry Coynen vaikutusta. Hän on ollut ateistipiireissä näkyvä hahmo, jonka vapaan tahdon kielto on yleinen aihe ateistien keskustelupalstoilla. Ja hänen näkemyksensä kiertely on luultavasti vaikuttanut siihen miten niin moni kannattaa tätä ajatusta joka oli vielä 2000 -luvun alussa tavallisten ihmisten parissa käsittämättömän harvinainen.

Jos oletettaisiin aivan yksinkertaisesti tietoisuutta. Voimme uskoa että alkeishiukkasilla ei ole tietoisuutta. (Hylkäämme panpsykismin, jos ei muuten niin koska argumentin rajaus.) Kuitenkin meillä itsellämme on tietoisuus. Tämä toki redusoituu alkeishiukkasiin. Mutta opimme että kompositiolla on väliä. Tietoisuus ei ole emergentti piirre, mutta se on silti jotain jota ei ole alkeishiukkasilla. Enqvistin ajatuksia mukaillen voisi esittää esimerkinomaisesti että aivan kuten polkupyöräkin on vain osiensa summa, mutta vasta yhdessä osat tuottavat jotain jolla voi ajaa. Kokonaisuus on osiensa summa mutta sen toiminnot "karkeistuvat" koska jokainen interaktio rajoittaa lopputulosta. Kokonaisuus on pienempi kuin osiensa summa.

Tietoisuus ei luonnollisesti ole sama kuin vapaa tahto. Mutta jos tietoisuus on mahdollinen vaikka alkeishiukkaset eivät ole tietoisia, niin siinä tapauksessa mikään ei estä sitä että vapaa tahtokin voisi olla vaikka alkeishiukkasilla ei ole sitä. Tietoisuus, jonka olemassaoloa ei uusateistien parissa kielletä, on siis todiste konseptille jota voidaan käyttää heikentämään varsinaista essentialistista argumenttia.

Usein uusateistit puhuvat myös siitä miten emme hallitse useitakaan asioita. Esimerkit ovat valaisevia ja itsessään vakuuttavia. Aivokasvaimet saavat ihmiset tekemään ihmeellisiä asioita ; Esimerkiksi Charles Whitmanin aivokasvain muutti hänen persoonallisuuttaan ja hän ryhtyi ammuskelemaan ihmisiä. Luonteenmuutoksista ja aivovammoista kertoo tietysti myös Phinea Gage. Lisäksi tiedämme että monet tekemistämme asioista päätetään jo esitietoisesti ja ihminen lähinnä valaa narraation tekojen päälle jälkikäteen. Eaglemanin "Incogito" on tässä täynnä hyvin vakuuttavia esimerkkejä siitä miten eitietoinen osa aivoistamme ohjaa yllättävän runsasta osaa toiminnastamme. Miten mielemme tekee päätöksen ja aivomme konfabuloi sen päälle jotain. Ja näin ihmisiä saadaan ohjailtua ja heidän toimintaansa ennustettua ilman että ihmiset itse tajuavat että heitä ohjaillaan tai että tässä olisi mitään johon voitaisiin tieteellisellä ennustamisella tarttua. Alitajunnan mahti tarkoittaa sitä että tietoinen päätöksenteko ja valinta on kokemaamme pienempää.

Mutta tässä kohden on hyvä katsoa että onko tämä oikeasti este vapaalle tahdolle? Vapaus voi olla muutakin kuin determinismin puutetta tai satunnaisuutta. Kenties koko näihin konsepteihin fiksoituminen on osa perimmäistä ongelmaa. Niiden korostamana voidaan nimittäin luoda erikoinen orjuuden ajatus. Jos mietimme mille tahto on alisteinen, on ideana ikään kuin se että meillä olisi jokin sielu joka on sitten riepoteltavissa mekaanisten luonnonvoimien puristuksessa.

Mutta entä jos tahto ei olekaan sitä että on jokin sielu aivojen yläpuolella vaan onkin niin että "me olemme aivomme". Tai aivojen ja havaintoihin reagointiemme summa. Jos me olemme aivomme, niin onkin kenties syytä katsoa asiaa niin että niin kauan kuin aivomme, eikä mikään sen ulkopuolinen, päättää teoistamme, meillä olisi vapaa tahto. ; Tässä määrittein meillä ilmiselvästi on vapaa tahto.

Toki tässä sitten siirrytään miettimään sitä kysymystä että jos meitä kidutetaan niin onko meillä vapaa tahto, vai voimmeko todellakin sanoa että aivomme reagoivat aistiärsykkeisiin haluamallaan tavalla ja lavertelee naapurin anarkistinatsien inkvisiittorille. Voimme kysyä sitä onko aivokasvain vapaan tahdon tuhoaja vai kontrolloija. Nämä detaljit päättävät kuitenkin lähinnä siitä että voiko meillä tietoisina olentoina oikeastaan olla muuta kuin väistämättömästi vapaa tahto. Kidutetun reagointi voidaan nähdä että tahto on yhä perimmiltään vapaa niin kauan kuin henki pihisee. Osa sitten rajaa vapaata tahtoa hieman tiukemmin ja silloin meillä olisi jossain päätöksissä vapaa tahto ja toisissa ei.

Toki tässä usein korostetaan sitä että tietoisuus ei kuitenkaan tee niitä valintoja. Jolloin uusateisti tai muu vastaava lisäolettaa että ollakseen vapaata tahtoa, kyseessä tulisi olla tietoisen mielen toiminta. Tämä ajatus on kiinnostanut esimerkiksi Robert Kanea. Kane on kehittänyt torn decisioniksi määritellyn valintatilanteen jossa halu ohjaa ristikkäisiin suuntiin ja molempiin suuntiin on argumentteja. (Esimerkiksi muuttaako työn perässä suurkaupunkiin vai seurata sittenkin tyttöystäväehdokasta.) Kysymyksellä on syviä merkityksiä jos mietitään fysikaalisen mielen - tai terminaattorin - vapaata tahtoa. Tässä kohden kenties oleellisempaa on kuitenkin palata Matt Ridleyn maailmaan. Hänhän on viitannut siihen miten eräs haasteellisimpia päätöksentekotilanteita ovat nimenomaan "Buridanin aasi" -tilanteet joissa ei ole mitään erityistä syytä valita yhdellä tavalla tai toisella. Ja miten nämä liittyvät tiettyihin aivovaurioihin. Eagleman on demonstroinut että ihmisillä on tässä kohden tapana valita vain jokin ja konfabuloida argumentit päälle. Nämä tilanteet koskevat "arkisia ja pieniä torn decisioneja". (Kanen esimerkit taas ovat usein mahtipontisia ja voisi ajatella että sen tyyliset päätökset olisivat hirvittävän harvinaisia. Jolloin ihmisellä olisi kenties vapaa tahto, mutta käytössä vain hyvin harvoin.)

Ja tämä ei tarkoita sitä että uusateistit jotka kiistävät vapaan tahdon olisivat oikeilla jäljillä. Sillä jos me mietimme sitä että minkä vuoksi meillä on tietoisuus, voimme palata Kahnemanin huomioon siitä että meillä on erilaisia päätöksentekoprosesseja. Hän korostaa että monet eitietoiset asiat ovat rutiineja ja hitaampi tekniikka käynnistyy vasta kun edessä on haasteita joihin ei "oikoteillä päästä". Koska aika monet uusateistit ovat adaptationismiin taipuvaisia - eli he uskovat että evoluutio on niin ovela että se on koodannut jonkin funktion takia meihin valtaosan niistä piirteistä joita meillä on - he voivat miettiä mitä varten meillä on tietoisuus. Kenties Ridleyn kuvaamat aivovammaiset demonstroivat sitä että tätä laskentatehoa käytetään lisälaskuvoimana. Se on mekaanista. Mutta se on "olemme aivomme" -mekaanista. Se tuottaa ennustettavia tuloksia koska sen toiminta on funktionaalista. Mutta koska se tulee tietoisesta minästä, se on vapaata tahtoa myös tässä uusateistien "tietoiseen mieleen keskittyneemmässä" versiossa.

Uusateistillakin voi siis olla vapaa tahto. Kunhan tahto ja sen vapaus määritellään hieman epäkonventionaalisesti. Ymmärrän toki jos Coyne ei sulata näitä määritelmiä. Hän saattaisi jopa lainata Abraham Lincolnia joka sanoi "If you call a tail a leg, how many legs has a dog? Five? No, calling a tail a leg don't make it a leg." Mutta ihmettelen sitä miten hän tietää vapaan tahdon oikean määritelmän jos hän ei ole koskaan sellaista missään nähnyt. Jos hän ei ole empiirisesti havainnut vapaan tahdon ominaisuuksia, hänen on täytynyt määritellä vapaa tahto a priori. Joka taas on maailmankuvallista. Itse sen sijaan tarjoan empiristille mahdollisuuden lähestyä asiaa kääntäen ; Ihmisissä ja meidän käyttäytymisessämme on piirteitä. Nämä piirteet on liitetty "vapaaseen tahtoon". Kun tutkimme miten nämä piirteet selittyvät saamme empiiristä sisältöä sille mitä tämä "vapaa tahto" tarkoittaa. Kun käsite korjautuu havaintojen edetessä ei pidä hämmästyä jos ennakko -oletuksemme murskautuvat. Sellainen on vain tiedonsaantia a posteriori. Empiristit ja tiedemiehet iloitsevat havaintojen täsmennyksestä. Ilmiö "vapaa tahto" ymmärretään paremmin sen sijaan että se falsifioitaisiin.
1: Kenties tämän prosessin kautta voimme jopa huomata että "vapaa tahto" on itse asiassa jotain jota voitaisiin kutsua "sieluksi". Sieluksi josta on karsittu kaikki epätieteellinen painolasti, kuten "matka tuonpuoleiseen" ja "kyky toimia aivokudoksesta erillään toisessa todellisuudessa". Kenties "vapaa tahto" onkin vain "sielu" johon on ladattu a posteriori -tietoa. Ja joka tarvitsee uudelleennimeämistä lähinnä siksi että niin moni uskovainen ei ole seurannut havaintoja eikä siksi ole suostunut uudelleenmäärittämään sielua joten on vain ollut kätevää nimetä se korjattu versio "vapaaksi tahdoksi".

Proteismi ; Miten hyvä ateisti on sellainen joka ajaa uskomiseen uskomista

Ateismi käsitellään yleensä hyvin häijysti. Syynä on usein moraalinen närkästys siitä että ateisteilla on vääränlainen asenne. Tämän vuoksi on kenties hyvä ottaa esille ateisti jota muutama harras kristitty on minulle kehunut. Tämä ateisti käyttää räväkkäästi ja avoimesti "militantti ateisti" -käsitettä.  Ei toki itsestään, vaan väärällä asenteella liikkuvista ateisteista. Hänen nimensä on Bruce Sheiman ja hän on vuonna 2009 kirjoittanut kirjan nimeltä "An Atheist Defends Religion - Why Humanity Is Better Off with Religion than without It". Sheiman on saanut uskovaiset hyrisemään ja häntä käytetään yleensä Kahdella tavalla:
1: Jonkinlaisena esimerkkinä siitä että ateisteja kohdellaan asiallisesti. Että militantteja ateisteja haukutaan koska he ovat militantteja eikä siksi että he ovat ateisteja.
2: Ja se, että militantti ateismi on hyväksyttävä termi sen vuoksi että ateistitkin käyttävät sitä.

Sheimanin kirja on itse asiassa ihan mielenkiintoista luettavaa

Sen perusteesinä on se, että menneisyydessä fundamentalistiset uskovat puolustavat palavalla innolla uskoa Jumalaan ja heitä ovat vastustaneet militantit ateistit jotka ovat yrittäneet kieltää Jumalan olemassaolon. Sheimanin perusteesinä on että kumpikaan ei voi voittaa älyllistä ja tieteellistä väittelyä Jumalan olemassaolosta. Lopputulos on pattitilanne, ja näin rationaalista perusteltua ratkaisua tähän kysymykseen ei yksinkertaisesti ole eikä tule koskaan olemaankaan. Sheiman korostaa että jäljellä on kuitenkin kysymys uskonnon arvosta. Ja Sheiman argumentoi että uskonto paitsi voi voittaa tämän väittelyn niin itse asiassa myös voittaa sen.

Itse asiassa näkemys on ihan kiinnostava ja mahdollinen. Jos ajatellaan uskontoa yhteiskunnallisena ilmiönä, se varmasti vaikuttaa maailmassa monillakin eri tavoilla. Ja näitä voidaan erilaisilla tavoilla arvottaa. Ja näin utilitaristi ja poliitikko voi käyttää uskontoa argumentteihinsa. Ja samoin jos ihminen on hedonisti joka ajaa omaa etuaan voi vedota uskontoon. Kysymys ei enää ole Jumalan olemassaolosta vaan uskontoinstituution ja uskontoilmiön seurauksista. Tässä näkemyksessä ei tietenkään ole tilaa millekään "sydämen uskolle". Mutta se on oikein hyvä näkökulma ateistille joka miettii sitä kannattaako omasta ateismista huolimatta vaikkapa tukea uskonnollisten yhteisöjen toimintaa. Suomessa tämä koskee esimerkiksi sitä kannattaako ateistin kuulua kirkkoon siksi että kirkko tekee hyvää nuorisotyötä.

Tämä tematiikka taas on hyvin merkittävää. Sillä Suomessa ateismi nähdään leimallisesti kirkostaeroajina. Tämä näkyy siinä miten "Suomen miljoonaa ateistia" ei pidetä koskaan uskottavina vaikka eteen tuikattaisiin mitä tilastoja. Syynä on se, että tämä miljoona on luku joka koskee myös kirkosta eronneiden määrää. Ja moni tietää että kirkosta erotaan myös siksi että kirkko ei ole "riittävän vanhoillinen". Eli erilaisiin vapaisiin suuntauksiin mennään koska ollaan vaikka loukkaannuttu naispapeista ja koska menon nähdään muutenkin olevan liian liberaalia. Kuitenkin tässä miljoonassa ateistissa on kysytty ihan vakaumuksia. Josta voi päätellä sen että osa ateisteista on ilmiselvästi päättänyt jäädä kirkon helmoihin. Ja ateismin kriteeriattribuutiksi ei siis voida nähdä sitä että kirkosta olisi erottava. Vakaumuksia on itse asiassa kartoitettu laajassa melko tuoreessa tutkimuksessa. Ja sen tuloksissa sanotaan ihan suoraan että "En usko Jumalaan enkä ole koskaan uskonut" kattaa 14,7 % väestöstä ja tämän päälle "En usko Jumalaan nykyään mutta uskoin aiemmin" kattaa 11,1 %. (Yhteensä pesunkestäviä ateisteja on siis 25.8%.) Samanaikaisesti voi ennustaa että uskonnottomuuden määrä on maassamme ollut kasvussa koska "Uskon Jumalaan nykyään mutta en uskonut aiemmin" oli pienempi kuin ateistikäännynnäisten (4,0 %). Ja kun "Uskon Jumalaan ja olen aina uskonut" oli 40,8 % tiedetään loput. Tutkimuksesta voi lukea suoraan että agnostisen kannan "En osaa sanoa" sanoo suoraan 29,5 % ihmisistä. Kuulun itse "tuohon agnostiseen kolmannekseen". (Ateistejen ja agnostikkojen yhteenlaskettu tilastollinen osuus on siis 55.6%. Että se siitä "kristillisestä maasta".)

Itse ihmettelen toki sitä mietn Sheiman kirjassaan kertoo kovin siitä miten marginaalinen ilmiö ateismi on. Hän toistaa jostain syystä hyvin usein sitä miten hyvin pieni määrä on ateisteja. Tutkimusten mukaan
maailman väestöstä 13% on ateisteja ja tämän lisäksi 23% on uskonnottomia. Eli 36% ihmisistä kokee muuta kuin edes varovaista teismiä. En ole huomannut minkään muun vastaavankokoisen ihmisryhmän kohdalla vastaavaa marginalisointia. Mutta tämä Sheimanin pääkysymys on selvästi relevantti. Muutenhan maassamme ei kirkkoon kuuluisi päälle 70% ihmisistä.

Sheiman argumentoi uskonnon hyötyjä

Sheiman korostaa että hänen tuloksensa ovat tiedettä jota uskontoa vastustavat ateistit eivät voi mitenkään haastaa tai kiistää ; Hän esimerkiksi viittaa ihan oikeasti tehtyihin tutkimuksiin joissa otsikoidut kappaleiden mittaiset mikroluvut paljastavat että uskonto korreloi hyvän mielenterveyden, optimismin, onnellisuuden ja pitkän eliniän kanssa. ; Hän viittaa esimerkiksi laajoihin metatutkimuksiin joissa selviää että uskonto ennustaa laskenutta masennusriskiä, huumeiden käyttöä, itsemurhayrityksiä ja yleistä onnellisuutta. Myös eliniän pituus kasvaa uskonnollisilla verrattuna eiuskoisiin.

Nämä tulokset eivät toki ole yllättäviä. Onhan Jonathan Haidt korostanut "Onnellisuushypoteesissa" sitä miten uskonnolla on tämänlaatuisia vaikutuksia. Samoin Martin Seligman on "Authentic Happiness" -kirjassa korostanut näitä vaikutuksia joita uskonnolla on siihen uskoviin yksilöihin. Tässä mielessä Sheiman viittaa todellisiin tuloksiin ja oikeisiin tutkimuksiin. Mutta pääosa Sheimanin kirjasta onkin tilastojen tulkintaa. Ja tämän varassa koko hänen kirjansa nousee tai kaatuu

Tilastojen tulkinta

Sheiman tulkitsee että näiden tulosten takana voi olla se että (a) uskonto luo vähintään illuusion merkityksestä ja tarkoituksesta. (b) Uskonto kannustaa alturismiin, kuten anteliaisuuteen, jotka taas tunnetusti parantavat onnellisuutta. (c) Uskonto tarjoaa lohtua, toivoa ja vastaavia hädässä. Sellaisessakin tilanteessa jossa järjen mukaan ei ole enää mitään tehtävissä. (d) Uskonnot soveltavat esimerkiksi meditaatiotekniikoita jotka tekevät työn (e) Uskonnot torjuvat haitallisia elämäntapoja. (f) Uskonnot ovat sosiaalisia yhteisöjä ja seura parantaa onnellisuutta verrattuna yksin kärvistelyyn. (g) Lisäksi Sheiman käyttää kirjassaan tilaa sen miettimiseen että menevätkö onnelliset kirkkoon sen sijaan että kirkko tekisi onnelliseksi. Ja tällekin hän näkee tilaa.

Ajatustapa on ihan perusteltu. Ja se on jotain sellaista jota voi ateistilta uskomiseen uskovalta odottaakin. Kun argumenttina on keskustella uskontojen hyödyistä, ei siinä ole tilaa henkisyydelle tai Jumalan ihmeille. Ja tämän tuoman uskottavuuden turvin moni uskovainenkin tietysti haluaa mennä.

On selvää että tämänlainen eri syiden luetteleminen luo mieleen ajatuksen kriittisestä tilastojen analyysistä. Mutta tosiasiassa Sheiman ei ole tässä kovin reilu ja tasapuolinen. Korrelaatioihin kun haetaan syitä varsin kapeasti. Vain jos selitys on uskonnolle myönteinen se pääsee kirjoihin ja kansiin. Kuitenkin kun katsotaan aiheesta käytyä keskustelua, esiin tulisi nostaa myös ne puolet jotka eivät ole uskonnolle niin myönteisiä.

Tässä yksi tärkeimmistä on se, että Sheiman itse asiassa ei käsittele lainkaan monia varteenotettavia syitä. Tärkein niistä on se, että Sheiman ei huomioi uskonnollista kiusaamista. Se on ilmiönä jäänyt kovasti ulkopuolelle. Itse asiassa kirja ei edes näytä tunnustavan uskonnollista väkivaltaa muuna kuin irrelevanttina kuriositeettina. Hän näyttää puhuvan uskontokriittisestä kulmasta pelkästään militanttina ateismina. Militantti ateisti siis (a) puhuu Jumalan olemassaolosta rationaalisena kysymyksenä ja (b) moittii uskonnon vaikutuksia. Hän kutsuu tätä yksisilmäisyydeksi. Mikä on huvittavaa koska hän ei omaan kirjaansa mainitse uskonnosta negatiivisesti.

Tämän purkaminen vaatii kuitenkin tiettyjen epäsymmetrioiden tajuamista. Ja suurissa linjoissa ne voidaan tiivistää kolmeen pääluokkaan;
1: Sheiman ei puhu teismistä vaan hyvinvointivaltioiden märäätyistä teismin suuntauksista. Sen vastateesinä ateismi on sen sijaan vain yleisilmiö. Jos "paras teismi" laitetaan "yleisesti ateismia" vastaan syntyy tietysti uskonnolle hyväksyttäviä tuloksia. Cherry Picking vaikuttaakin tässä kohden hyvin syvällisesti. Aineiston valinta ja analyysi tehdään näennäisen monia kulmia pohtien. Mutta tässä auttaa lähinnä aineiston suuri määrä, kun aihetta tutkitaan paljon saadaan esille ne asiat jotka ovat uskonnon kannalta marittelevia. Ja sitten voidaan kirjoittaa vain näistä. Se ei ole valehtelua mutta se on yksisilmäisyyttä. : Sheiman siis unohtaa vaikka islamilaisen teokratian koska se on ilmeisesti vääränlaista teismiä. Hän katsoo vain hyvinvointivaltioiden tilastoja. Lopputulos on itse asiassa hirvittävän Amerikkakeskeinen. Amerikkakeskeisyys taas on merkittävää koska siellä ateistit ovat maan epäluotetuin vähemmistö. Se, että ihmiset dissaavat sinua vakaumuksesi vuoksi vähentää onnellisuutta ja aikaansaa stressiä. Esimerkiksi jos tilastotasolla on havaittavissa että postisi alkaa katoamaan siksi että selviää että olet jotain ideologiaa, niin se postin tulemattomuus vaikka joudut siitä maksamaan on varmasti jotain joka ei paranna onnellisuutta. Jostain syystä tätä ei mainita. Sheimanin vajaus tässä asiassa on hämmästyttävää. Sillä kuten Jonathan Haidt on korostanut, optimismi ja onnellisuus on asenteena "yllättävän vahvasti biologista". Eli optimismi ei tule ideologiasta. Jos siis jonkun geneettisesti melko yhtenäisen maan sisällä on onnellisuusero ideologioiden mukaan se voi olla vakavasti otettava signaali siitä että tämä onneton ideologia on jollain tavalla epätasa-arvoisessa ja epäreilussa asemassa.
     1.1: Tätä kulmaa käytetään itse asiassa ylipäätään kaikessa muussa tilastokeskustelussa paitsi uskonnossa. Asiaa voisi selventää vertauksella ; Koulukiusatut ovat siis vähemmän onnellisia kuin muut joten tällä logiikalla pitäisi sitten päätyä Tony Halme -rintamalle jossa argumentoidaan että nörtti pukeutuminen ja muu poikkeavuus täytyy kannustaa mahdollisimman pieneksi. Ajatus on korni. Paitsi että uskonnon kohdalla se otetaan jostain syystä todella vakavasti.
2: Sheiman yrittää puhua siitä miten uskonto olisi parasta maalle. Mutta hän ei käsittele sitä mikä on parasta maalle. Sekaannus on tässä kohden ymmärrettävämpi. Sillä tosiasiassahan yhteiskunta on kasa ihmisiä.  Joten jos jokin asia parantaa yksilöiden onnellisuutta voisi olla järkevää ajatella että se parantaisi koko maan vastaavia. Mutta sitten jos aivan oikeasti katsotaan niitä tilastoja, voidaan havaita että jostain syystä esimerkiksi rikollisilla alueilla uskonnollisuus on suurempaa, rikollisissa on uskonnollisten yliedustus, ateistien avioliitot ovat kestävämpiä, kenties matalamman perheväkivallan odotteen vuoksi... Tilastollisella tasolla tarkastellen ateismi sitten taas korreloi esimerkiksi älykkyysosamäärän kanssa. Ja sen kanssa että yliopiston oppineet tuppaavat olemaan ateisteja enemmän kuin muut. Nämäkin ovat tunnettua vakiintunutta tilastotiedettä. Mutta Sheiman ei jostain syystä mainitse niitä. Toki näiden kohdalla tiedetään että voi olla että rikollisilla alueilla uskonto tuo lohtua ja siksi se on siellä suositumpaa. Mutta vastaava ajattelu ei jostain syystä nouse esiin kun Sheiman oikoo täsmälleen samalla tavalla yhdistäessään tarinoita uskonnon hyötyjä omissa tulkinnoissaan. Samat tilastolliset ongelmat korrelaation ja kausaation välillä koskee näitäkin. Mutta vain osa niistä huomataan. Ja siksi on ihmeellistä että kritiikki "uskonnon lohdusta" torjuu tilaston rikollisuuden ja uskonnollisuuden väliltä mutta uskonnon vaikutus onnellisuuteen voi johtua vain uskonnon hyvyydestä ja tätä tulkintaa ei saa irrelevantisoida vain siksi että on vaihtoehtoinen tulkinta siitä että uskovaiset kenties kiusaavat ateisteja.
     2.1: Itse tekisin tässäkin pienen vertauksen. Jos mietimme katolisen kirkon virallista nykykantaa, se selittää että se ei puutu tieteeseen vaan etiikkaan. Mutta kun katsomme katolisen kirkon toimintaa ja sen kritiikkiä, esiin nousee kaksi pääteemaa (a) se, että se puuttuu tiedemiesten toimintaan ja ottaa kantaa tieteeseen ja jarruttaa tiettyjä tutkimusaloja (b) se ei puutu kovin vankalla kädellä epäeettiseen toimintaan vaikka Beslusconi on esimerkiksi katolisessa italiassa ollut mainio kohde jonka avulla tätä eettistä rajoittamista olisi voitu harjoittaa. Kirkkoa ei haluta tässä kohden sekoittaa politiikkaan. Tällä on merkitystä sitä kautta, että tosiasiassa yhteiskunnan kannalta uskonto on sivistyneissä maissa esimerkiksi jarruttanut kantasolututkimusta eettisiin syihin vedoten. Ja tämä on jarruttanut yhteiskunnan edistymistä. Uskonto vaikuttaa paitsi yksilöiden onnellisuuteen, niin se vaikuttaa myös yhteiskunnan rakenteisiin. Ja Sheiman ei tätä kulmaa katso. Ja tätä kautta hänen argumenttiinsa tulee suuri aukko. Sillä jos ihmisen onnellisuus on Uskonnon aikaansaama onnellisuus A ja yhteiskuntarakenteista tuleva onnellisuus B, niin jos uskonto lisää A:ta mutta vähentää B:tä niin voi olla että kokonaisonnellisuus vähenee vaikka A olisikin oikeasti kasvussa. Sheimanin argumentit ovatkin aina "hedonistisia" eivätkä ne onnistu oikeasti nousemaan yksilötasolta yhteiskuntatasolle.
3: Sheiman tasapäistää vaikka tilastot ovat aina kontekstuaalisia. Tämä on itse asiassa merkittävä siltä kannalta mitä hän itse omassa kirjassaan korostaa. Eli sitä miten marginaalista ja harvinaista ateismi on. Ateismin kannalta vitsinä on juuri se, että testit mittaavat sitä miten asiat menevät maassa jossa enemmistö on uskovaisia ja vähemmistö ateisteja. Mutta tästä vedetään laaja tulkinta siitä olisiko yleisesti aina ja kaikkialla parempi että mahdollisimman moni kansalainen olisi ateisti vai että se olisi teisti. Kuitenkaan missään ei ole mitattu miten kävisi jos enemmistö olisi ateistisia sekulaareja uusateisteja ja vähemmistä kristittyjä. Ja katsottaisiin kumpana vähemmistönä olisi miellyttävämpää olla. Kun tutkimusta ei ole tehty symmetrisesti vaan kontekstissa, olisi virhe väittää että tuloksia voitaisiin soveltaa kontekstit unohtaen ja symmetrisesti kaikissa olosuhteissa.
     3.1: Tämän argumentin relevanssi on valtava. Se itse asiassa tiivistää sitä miksi uskovaiset helposti pitävät harvinaista uskontoa irrelevanttina ja miksi ateisteja nämä kulmat kiinnostavat niin pirusti. Jos kuvitellaan että joka sadas kristitty on karsea sosiopaatti joka vihaa kovasti vääräuskoisia. Kuvitellaan sen jälkeen että kansakunnasta 1% on ateisteja. Tästä seuraa se, että keskimääräisesti joka ikinen ateisti kohtaisi yhden sosiopaattisen stalkerin. Osa ei toki saisi yhtään mutta heitä vastaan olisi sitten huono-onnisia joilla olisi kaksi tai useampia. Ja on selvää että tällä on suunnaton vaikutus tämän 1% onnellisuuteen. Marginaalinen muuttuu kenties koko elämää sävyttäväksi. Stalker tuhoaa elämän. Ja tässä ei ole kysymys edes siitä että ateistit oletettaisiin paremmiksi ihmisiksi. Sillä jos vähemmistöateistimme olisivat yhtä usein sosiopaatteja kuin kristityt, niin joka sadatta kristittyä kohden saataisiin ensin ateisti. Mutta vain yksi prosentti näistä ateisteista olisi stalkersosiopaatteja. Joten yksi 10 000 kristitystä menettäisi onnellisuutta elämästään siksi että ateisti piinaa häntä. Tämä taas voidaan liittää suoraan esimerkiksi Intelligent Designin uhkailukulttuuriin. Ja siihen miten ateistit eivät mielellään ota vakavasti kirkon kommentteja siitä miten "ei saisi kiinnittää huomiota" kun nämä ovat harvinaisia eivätkä edusta kirkon virallista kantaa. Kun asiaa miettii tältä kulmalta ei näille toppuuttelijoille voisi sanoa muuta kuin että haistakaa paska.

Eli vaikka Sheiman viittaa kiinnostaviin tutkimuksiin hän ei oikein saa pääargumenttiaan nousemaan. Hän puhuu tietyn uskonnollisen enemmistön yksilöiden hedonistisesta onnellisuudesta kuin se olisi jokin joka sitten kertoisi minkälaiseen yhteiskuntarakenteeseen pitäisi kannustaa kansalaisia. Hänen teoksensa on kuitenkin siitä kiinnostava että se nostaa esille sen että yksilötasolla kenties olisi kannustavaa olla uskovainen. Tosin samalla hänen ateisminsa korostaa sitä että tämän tietäminen ei oikeasti muuta sydämen uskon suhdetta. ; Toki kirja on kaiken kaikkiaan hieman ironinen sitä kautta että uskonnon onnellisuus ja muut yksilötason hyödyt ovat sellaisia jotka tuntuvat vahvasti liittyvän juuri yksilötasoon. Eli siihen mihin sydämen usko vaikuttaa. Yhteiskunnallinen taso taas jää heikoille. Joten Sheimanin argumentaatio on vahvimmillaan siellä missä sillä on vähiten muutosvoimaa. Ja ajatus siitä pitäisikö ateistien kannustaa, yhteiskunnan paras mielessään, katujulistajia sitten jää varsin heikosti argumentoiduksi.

Pot. Kettle - Sieg Heil.

Kun tilastotulkinnan metodiset ja melko ilmiselvät ja kliseiset puutteet on huomannut, on hauskaa lukea herran valitusosiota militanteista ateisteista. Sheiman selittää että ateistit nojaavat liian vähän tilastotieteeseen ja tulkitsevat liiaksi historiaa. Sheimanista historia on niin monimutkaista ja -ulotteista, että ihmiset voivat löytää historiasta vahvistusta mille tahansa ennaltavalitulle näkemykselleen. Tätä ei tietenkään voida tehdä ilman että samalla argumentoidaan että yhteiskunnan hyödyt paistavat myös historiasta. Hän näkee että uskonto on kirjasivistyksen perusta. Hän korostaa että on yksisilmäistä väittää että maailma ilman ateismia olisi yhtä kuin nykytila miinus sorto ja noitavainojen ja ristiretkien tuottamien ruumisröykkiöiden vaikutukset. Sinällään totta, mutta jotenkin ja jostain syystä hänen omasta kirjastaan syntyy samantapainen äärimmäisen yksisilmäinen vaikutelma. Jossa historiaa tulkitaan samoin kuin tilastotiedettäkin.

Miten niin uutta?

Sheimanin argumentaatiota on itse asiassa esitetty minulle usein jotenkin uutena. Kuitenkin sen tilastoargumentit ovat itse asiassa minulle jo ennästään kohtuullisen tuttuja. Omintakeisuudesta häntä ei siis voi syyttää. Luultavasti tässä kirjassa kirjoittajan vakaumus onkin yllättävän vahva taustavoima. Kirja ei pidä sisällään mitään uutta mutta uutta on se että se on ateistin kirjoittama.

En kuitenkaan ole niitä ihmisiä jotka panostaisivat siihen että argumentti muuttuu perustelluksi tai perustelemattomaksi sen mukaan kuka sen sanoo. "Ateistitkin sanovat" ei olisi minulle argumentti edes siinä tapauksessa että olisin itse ateisti. Monet uskonnolliset ihmiset kuitenkin viittaavat siihen että esimerkiksi "militantti ateismi" olisi käypää kauraa heti jos joku ateistikin sitä käyttäisi. En ymmärrä miksi he uskovat että tälläinen toopeus olisi jotain jota minulle kannattaisi ääneen sanoa. Ei voi tietää ; (a) Ovatko he itse niin tyhmiä että eivät tajua miten toopea ja epäfilosofista on tuomita argumentti viestintuojan mukana. (b) Vai luulevatko he että minä olen niin tyhmä että mikä tahansa menee minuun läpi.

Toinen asia tässä on itse asiassa yllättävä. Uusateistien kirjallisuus on tunnistanut Sheimanin ajattelutavan jo aivan niissä varhaisimmissa teoksissa. Niissä puhutaan uskomiseen uskomisesta. Siis siitä että uskonnoissa ei puhuta Jumalan olemassaolosta vaan siitä että uskonto parantaa elämää. Selvästi tämä tematiikka ei siis ole mitekään erityistä. Itse asiassa onkin korostettu että uskomiseen uskominen olisi valtaosan teistien suosima näkemys. Samoin tyypillistä teismiä on argumentoida että olisi fundamentalistien ja ateistien kulma joka väärin ajattelee että Jumalan olemassaolo olisi relevantti kysymys. Heistä eksistentiaalinen taso uskossa on tärkeämpi ja he myös esittävät että kun fundamentalistit ja ateistit ovat ääripäitä niin he itse olisivat normaalia tervettä diplomaattista keskellä olevaa vakaumusta. Eli kun ääripäät ovat "ääriliikkeitä" niin itse oltaisiin maltillisia.

Sheimanin tekstiä tuntuukin vaivaavan kova kaksinaismoralismi. Hän luottaa "olemme maltillisia jos haukumme kaikki erimieliset tarpeeksi tiukasti" -asennesolmuun. Tämä demonstroituu erityisesti siinä miten hän tulkitsee militanttien ateistien olevan yksisilmäisiä tulkinnoissaan samalla kun hänen oma aineistontulkintansa puhuu täyttä cherry pickingiä. Sheimanin tapa muistuttaa siitä, että tiede ja uskonto eivät ole sodassa keskenään on toki hyvä muistaa. Mutta hänen tapansa selittää innokkaasti siitä miten ateistinen skientismi on karmeaa reduktionistista tieteisuskoa joka on sodassa uskonnon kanssa muuttuu hyvin omituiseksi heti kun hän alkaa moittimaan luonnontieteen teorioita ytimessään sellaisia käsitteitä kuin "merkitys". Sen jälkeen kun hän selittää kantojaan eri luonnontieteen teorioihin, kuten multiversumiin, on kornia kuulla että uskonto ei ole missään olosuhteissa missään skismassa luonnontieteen teorioiden kanssa. Ja kun sitten lukee omin silmin miten skientismi on ateistisen yhteisön versio fundamentalismista, ja siksi naurettavaa. Niin onhan se aika priceless.

Sheiman on tältä osin hyvinkin rinnastettavissa Richard Dawkinsiin. Mieheen joka ei luonut ateistologiaansa mitään uusia juttuja, vaan lähinnä onnistui tiivistämään kansiin monia sellaisia näkemyksiä joita ateisteilla oli jo valmiiksi internetin syövereissä. Dawkinskin saarnasi kuorolle ja tienasi prosessissa. Sheimanin kannanottoja vaivaakin samantapainen epäluovuus. Tosin hän on onnistunut kaappaamaan Dawkinsia suuremman viiteryhmän.

Hetkinen. Miten niin "ateisti"?

 Kirjan erikoisin osuus on kuitenkin jotain joka ei koske Sheimanin pääteesiä yhteiskunnasta. Se on filosofinen. Ja tätä kautta se on kiinnostava. Nämä nimittäin kertovat mitä mieltä Sheiman on maailmasta. Tämä on tärkeää. Sillä kirja nojaa pääasiassa sen retorisen voiman varaan että ateisti joka kehuu uskontoa on reilu. Henkenä on se, että jos ateisti puolustaa uskontoa, niin hän ei ole ainakaan ideologisesti sidoksissa kantaansa. Ja tätä kautta mukaan syntyy säväys uskottavuutta.

Sheiman vihaa kahta käsitettä. Sattumaa ja reduktiota. Sheimanin mukaan relevantein asia on se, että onko elämä kiinteä, väistämätön ja pakollinen universumiin kuuluva asia. Hänestä uskonnossa ihminen ja elämä on jotain joka on oleellinen osa universumia. Ihminen on kenties pieni universumin mittakaavassa, mutta ajatus siitä että olisi universumi ilman elämää olisi kuitenkin mahdoton. Sattuma jossa elämä ei olisi automaattinen olisi sen sijaan masentava. Sheiman viittaa esimerkiksi Roger Penroseen jonka mukaan elämälle sopivan universumin mahdollisuus olisi 10³⁰⁰. Joka olisi epämiellyttävää. Ja itse asiassa Sheiman menee pidemmälle. Hänestä tämä antrooppiseen periaatteeseen liittyvä ongelma korostaa että se olisi ongelma reduktionistiselle tieteelle. Eli eksistentiaalisen tason lisäksi (joka sopisi kirjan pääteemaan) hän hyppää luonnontieteelliselle tasolle. Hän myös pitää multiversumia huonona koska niistä ei voida saada suoria havaintoja.
1: Kari Enqvist ja muut fyysikot ovat tästä huvittuneita. Enqvistin "uskomaton matka uskovien maailmaan" korostaa että multiversumi on tiettyjen säieteorioiden automaattinen seuraus. Ja että merkkejä Braaneista voidaan havaita. Eli empiriisyysperiaate ja ajatus että multiversumit olisivat ad hoc selitys jotka vain liimataan kaavojen ulkopuolelta antrooppisen periaatteen selittämisen vuoksi päälle ovat molemmat virheellisiä.

Sheiman toki korostaa tässäkin yhteydessä koko ajan olevansa ateisti. Hän kertoo uskovansa luonnontieteisiin eikä Jumalaan. Mutta hänestä sattuma ei olekaan sitä mitä se on. Eli selitysmalli jossa on matemaattisia ominaisuuksia, vaan jotain joka kertoo siitä että emme tiedä kaikkea. (Mikä kiistää a priori kaiken minkäänasteisen indeterminismin mahdollisuuden, joka nykykvanttifysiikan kaavojen mukaan on kaikkea muuta kuin ilmiselvä.) Hänestä kaikki tilastollisuus tarkoittaa että argumentti on älyllisesti epätyydyttävä. Hän korostaa hakevansa "kolmatta tietä". Ja tätä etsiessä hän olettaa että fysiikka, kemia ja aivotoiminnot ovat tietoisuuden palveluksessa tai osa tietoisuutta.

Itse asiassa kun katsoo näitä argumentteja on selvää että Sheiman on kaiken kaikkiaan varsin omituinen ateisti.
1: Ensimmäisen korostuksen voi saada jo siitä että hän korostaa että Jumalan olemassaoloon ei voi mitenkään saada vastausta suuntaan tai toiseen. Eli teisti ja ateismi ovat tiedollisina argumentteina typeriä. Tämä tarkoittaa sitä että evidentialistit, eli ne joista on olemassa aidoille jumalatodistuksille mitään tilaa, ovat ääliöitä. Samoin kuin ne jotka tietävät että Jumalaa ei ole. Hän on tältä osin tiedonfilosofisesti agnostikko. Ei ateisti vaan agnostikko.
2: Ja kun katsotaan hänen maailmankuvaansa, se eireduktiivisuudessaan irtautuu luonnontieteellisestä ajattelusta. Ja vaikka tämä on vasta viite niin hänen positiiviset kuvauksensa siitä mihin hän uskoo sitten kertovat että hänen ajattelunsa sopii joko panteismiin tai vähintään panpsykismiin.

Itse asiassa kykenen tunnistamaan Sheimanin argumenteissa jotain "vanhasta itsestäni". (Olen aikanani kannattanutkin panpsykismiä. Tosin enemmän kytköksissä mystiikkaan, etenkin shamanismiin.) Ja se muistuttaa siitä miten vaikeaa on määritellä ateismi ja teismi. Tosiasiassa se sopii suoraan siihen ajatteluun jota on pidetty teistisenä. Itse asiassa maailmankaikkeuden ominaisuuksissa ja luonteessa ei ole tässä kohden eroa vaan siinä mitä kutsutaan Jumalaksi. Monesti ajatellaan että olisi jokin jatkumo jossa ollaan ateisteja tai teistejä ja että tässä välissä olisi agnostismi. Mutta panpsykismi on muistutus siitä miten se miten Jumala määritetään on usein se joka tekee eron teistin ja ateistin välille.

Itse asiassa kirjaa lukiessa voisi sanoa että juuri kukaan ei sanoisi Sheimania ateistiksi jos hän saisi esiin vain listan siitä mihin Sheiman uskoo ja mihin hän ei usko. Pelkkä data-aineisto johtaisi siihen että Sheiman ei ole ateisti vaan jonkinlainen epämääräisellä tavalla teistinen hahmo. Panteismi olisi todennäköisesti se luokitelma joka nousisi esiin. Tämä ei mielestäni tarkoita sitä että Sheiman valehtelee. Vaan sitä että hänen ateisminsa on itse asiassa varsin harhaanjohtavaa. Hänen ateisminsa ei ole rinnastettavissa laajempaan ateismi-ilmiöön kovinkaan hyvin. Hänen ateisminsa edustaa hyvin marginaalista ateismia. Sellaista joka on lähempänä aivan puhadasta teismiä kuin mikään agnostismin tunnettu versio. Mutta hän identifioituu ateistiksi ja on ateisti, kunhan ateismi määritellään hyvin huolellisesti ja varovaisesti.

Mielestäni Sheiman onkin juuri tältä osin kiinnostava. Hän nimittäin iskee vastaesimerkkiä siihen maailmankuvallisuuskeskusteluun joka läpitunkee maailman. Ja tekee sen tavalla josta esimerkiksi itse en oikein pidä. Klassisesti ajatellaan että maailmankatsomus on kokonaisuus jossa nivotaan yhteen maailmankuva ja etiikka. Eli ajatus maailman toimintaperiaatteesta ja hyvyydestä koherentisoituisivat joksikin klusteriksi. Kuitenkin Sheiman korostaa sitä että identiteetti ja oma kokemus itsestä ei ole tämänlainen. Sheiman on tiedollisesti agnostikko ja maailmankuvallisesti panpsykismiin kallellaan. Yhteiskunnallisesti hän on uskomiseen uskova, eli uskonnollisuus on hänestä parempi kuin vaihtoehtonsa. Läpitunkevin huomio on se mihin hänellä ei ole tarjota ainuttakaan argumenttia. Hänellä ei itse asiassa ole tarjolla lainkaan argumentteja sen puolesta että miksi hän olisi ateisti. Mutta hän ei voi uskoa Jumalaan ja identifioituu ateistiksi koska se tuntuu hänestä oikealta.

Tämä on tietysti huomiona arvokas. Se tosin vetää vielä astetta lisää mattoa alta sen kohdalla että olisi merkittävä argumentoida uskonnollisuuden hyödyistä. Sheimanin oma ideologia ja ajattelun kokonaisuus siis jossain määrin vihjaa että tätä hänen kirjaansa ei tavallaan pitäisi edes kirjoittaa. Mikä on tavallaan surullista. Mutta jos tällä keskustelulla ei ole väliä ja ajatus omasta itsestä ja omasta identiteetistä ei muuta toimiaan argumentoinnilla, niin miksipä tämänlaisen pitäisi sitten toisaalta vaikuttaa jarruna. Kirja joka kirjoitetaan kaikesta huolimatta on tässä mielessä ihan ymmärrettävä, "ilmiönä ja tapahtumana".