Proteismi ; Miten hyvä ateisti on sellainen joka ajaa uskomiseen uskomista

Ateismi käsitellään yleensä hyvin häijysti. Syynä on usein moraalinen närkästys siitä että ateisteilla on vääränlainen asenne. Tämän vuoksi on kenties hyvä ottaa esille ateisti jota muutama harras kristitty on minulle kehunut. Tämä ateisti käyttää räväkkäästi ja avoimesti "militantti ateisti" -käsitettä.  Ei toki itsestään, vaan väärällä asenteella liikkuvista ateisteista. Hänen nimensä on Bruce Sheiman ja hän on vuonna 2009 kirjoittanut kirjan nimeltä "An Atheist Defends Religion - Why Humanity Is Better Off with Religion than without It". Sheiman on saanut uskovaiset hyrisemään ja häntä käytetään yleensä Kahdella tavalla:
1: Jonkinlaisena esimerkkinä siitä että ateisteja kohdellaan asiallisesti. Että militantteja ateisteja haukutaan koska he ovat militantteja eikä siksi että he ovat ateisteja.
2: Ja se, että militantti ateismi on hyväksyttävä termi sen vuoksi että ateistitkin käyttävät sitä.

Sheimanin kirja on itse asiassa ihan mielenkiintoista luettavaa

Sen perusteesinä on se, että menneisyydessä fundamentalistiset uskovat puolustavat palavalla innolla uskoa Jumalaan ja heitä ovat vastustaneet militantit ateistit jotka ovat yrittäneet kieltää Jumalan olemassaolon. Sheimanin perusteesinä on että kumpikaan ei voi voittaa älyllistä ja tieteellistä väittelyä Jumalan olemassaolosta. Lopputulos on pattitilanne, ja näin rationaalista perusteltua ratkaisua tähän kysymykseen ei yksinkertaisesti ole eikä tule koskaan olemaankaan. Sheiman korostaa että jäljellä on kuitenkin kysymys uskonnon arvosta. Ja Sheiman argumentoi että uskonto paitsi voi voittaa tämän väittelyn niin itse asiassa myös voittaa sen.

Itse asiassa näkemys on ihan kiinnostava ja mahdollinen. Jos ajatellaan uskontoa yhteiskunnallisena ilmiönä, se varmasti vaikuttaa maailmassa monillakin eri tavoilla. Ja näitä voidaan erilaisilla tavoilla arvottaa. Ja näin utilitaristi ja poliitikko voi käyttää uskontoa argumentteihinsa. Ja samoin jos ihminen on hedonisti joka ajaa omaa etuaan voi vedota uskontoon. Kysymys ei enää ole Jumalan olemassaolosta vaan uskontoinstituution ja uskontoilmiön seurauksista. Tässä näkemyksessä ei tietenkään ole tilaa millekään "sydämen uskolle". Mutta se on oikein hyvä näkökulma ateistille joka miettii sitä kannattaako omasta ateismista huolimatta vaikkapa tukea uskonnollisten yhteisöjen toimintaa. Suomessa tämä koskee esimerkiksi sitä kannattaako ateistin kuulua kirkkoon siksi että kirkko tekee hyvää nuorisotyötä.

Tämä tematiikka taas on hyvin merkittävää. Sillä Suomessa ateismi nähdään leimallisesti kirkostaeroajina. Tämä näkyy siinä miten "Suomen miljoonaa ateistia" ei pidetä koskaan uskottavina vaikka eteen tuikattaisiin mitä tilastoja. Syynä on se, että tämä miljoona on luku joka koskee myös kirkosta eronneiden määrää. Ja moni tietää että kirkosta erotaan myös siksi että kirkko ei ole "riittävän vanhoillinen". Eli erilaisiin vapaisiin suuntauksiin mennään koska ollaan vaikka loukkaannuttu naispapeista ja koska menon nähdään muutenkin olevan liian liberaalia. Kuitenkin tässä miljoonassa ateistissa on kysytty ihan vakaumuksia. Josta voi päätellä sen että osa ateisteista on ilmiselvästi päättänyt jäädä kirkon helmoihin. Ja ateismin kriteeriattribuutiksi ei siis voida nähdä sitä että kirkosta olisi erottava. Vakaumuksia on itse asiassa kartoitettu laajassa melko tuoreessa tutkimuksessa. Ja sen tuloksissa sanotaan ihan suoraan että "En usko Jumalaan enkä ole koskaan uskonut" kattaa 14,7 % väestöstä ja tämän päälle "En usko Jumalaan nykyään mutta uskoin aiemmin" kattaa 11,1 %. (Yhteensä pesunkestäviä ateisteja on siis 25.8%.) Samanaikaisesti voi ennustaa että uskonnottomuuden määrä on maassamme ollut kasvussa koska "Uskon Jumalaan nykyään mutta en uskonut aiemmin" oli pienempi kuin ateistikäännynnäisten (4,0 %). Ja kun "Uskon Jumalaan ja olen aina uskonut" oli 40,8 % tiedetään loput. Tutkimuksesta voi lukea suoraan että agnostisen kannan "En osaa sanoa" sanoo suoraan 29,5 % ihmisistä. Kuulun itse "tuohon agnostiseen kolmannekseen". (Ateistejen ja agnostikkojen yhteenlaskettu tilastollinen osuus on siis 55.6%. Että se siitä "kristillisestä maasta".)

Itse ihmettelen toki sitä mietn Sheiman kirjassaan kertoo kovin siitä miten marginaalinen ilmiö ateismi on. Hän toistaa jostain syystä hyvin usein sitä miten hyvin pieni määrä on ateisteja. Tutkimusten mukaan
maailman väestöstä 13% on ateisteja ja tämän lisäksi 23% on uskonnottomia. Eli 36% ihmisistä kokee muuta kuin edes varovaista teismiä. En ole huomannut minkään muun vastaavankokoisen ihmisryhmän kohdalla vastaavaa marginalisointia. Mutta tämä Sheimanin pääkysymys on selvästi relevantti. Muutenhan maassamme ei kirkkoon kuuluisi päälle 70% ihmisistä.

Sheiman argumentoi uskonnon hyötyjä

Sheiman korostaa että hänen tuloksensa ovat tiedettä jota uskontoa vastustavat ateistit eivät voi mitenkään haastaa tai kiistää ; Hän esimerkiksi viittaa ihan oikeasti tehtyihin tutkimuksiin joissa otsikoidut kappaleiden mittaiset mikroluvut paljastavat että uskonto korreloi hyvän mielenterveyden, optimismin, onnellisuuden ja pitkän eliniän kanssa. ; Hän viittaa esimerkiksi laajoihin metatutkimuksiin joissa selviää että uskonto ennustaa laskenutta masennusriskiä, huumeiden käyttöä, itsemurhayrityksiä ja yleistä onnellisuutta. Myös eliniän pituus kasvaa uskonnollisilla verrattuna eiuskoisiin.

Nämä tulokset eivät toki ole yllättäviä. Onhan Jonathan Haidt korostanut "Onnellisuushypoteesissa" sitä miten uskonnolla on tämänlaatuisia vaikutuksia. Samoin Martin Seligman on "Authentic Happiness" -kirjassa korostanut näitä vaikutuksia joita uskonnolla on siihen uskoviin yksilöihin. Tässä mielessä Sheiman viittaa todellisiin tuloksiin ja oikeisiin tutkimuksiin. Mutta pääosa Sheimanin kirjasta onkin tilastojen tulkintaa. Ja tämän varassa koko hänen kirjansa nousee tai kaatuu

Tilastojen tulkinta

Sheiman tulkitsee että näiden tulosten takana voi olla se että (a) uskonto luo vähintään illuusion merkityksestä ja tarkoituksesta. (b) Uskonto kannustaa alturismiin, kuten anteliaisuuteen, jotka taas tunnetusti parantavat onnellisuutta. (c) Uskonto tarjoaa lohtua, toivoa ja vastaavia hädässä. Sellaisessakin tilanteessa jossa järjen mukaan ei ole enää mitään tehtävissä. (d) Uskonnot soveltavat esimerkiksi meditaatiotekniikoita jotka tekevät työn (e) Uskonnot torjuvat haitallisia elämäntapoja. (f) Uskonnot ovat sosiaalisia yhteisöjä ja seura parantaa onnellisuutta verrattuna yksin kärvistelyyn. (g) Lisäksi Sheiman käyttää kirjassaan tilaa sen miettimiseen että menevätkö onnelliset kirkkoon sen sijaan että kirkko tekisi onnelliseksi. Ja tällekin hän näkee tilaa.

Ajatustapa on ihan perusteltu. Ja se on jotain sellaista jota voi ateistilta uskomiseen uskovalta odottaakin. Kun argumenttina on keskustella uskontojen hyödyistä, ei siinä ole tilaa henkisyydelle tai Jumalan ihmeille. Ja tämän tuoman uskottavuuden turvin moni uskovainenkin tietysti haluaa mennä.

On selvää että tämänlainen eri syiden luetteleminen luo mieleen ajatuksen kriittisestä tilastojen analyysistä. Mutta tosiasiassa Sheiman ei ole tässä kovin reilu ja tasapuolinen. Korrelaatioihin kun haetaan syitä varsin kapeasti. Vain jos selitys on uskonnolle myönteinen se pääsee kirjoihin ja kansiin. Kuitenkin kun katsotaan aiheesta käytyä keskustelua, esiin tulisi nostaa myös ne puolet jotka eivät ole uskonnolle niin myönteisiä.

Tässä yksi tärkeimmistä on se, että Sheiman itse asiassa ei käsittele lainkaan monia varteenotettavia syitä. Tärkein niistä on se, että Sheiman ei huomioi uskonnollista kiusaamista. Se on ilmiönä jäänyt kovasti ulkopuolelle. Itse asiassa kirja ei edes näytä tunnustavan uskonnollista väkivaltaa muuna kuin irrelevanttina kuriositeettina. Hän näyttää puhuvan uskontokriittisestä kulmasta pelkästään militanttina ateismina. Militantti ateisti siis (a) puhuu Jumalan olemassaolosta rationaalisena kysymyksenä ja (b) moittii uskonnon vaikutuksia. Hän kutsuu tätä yksisilmäisyydeksi. Mikä on huvittavaa koska hän ei omaan kirjaansa mainitse uskonnosta negatiivisesti.

Tämän purkaminen vaatii kuitenkin tiettyjen epäsymmetrioiden tajuamista. Ja suurissa linjoissa ne voidaan tiivistää kolmeen pääluokkaan;
1: Sheiman ei puhu teismistä vaan hyvinvointivaltioiden märäätyistä teismin suuntauksista. Sen vastateesinä ateismi on sen sijaan vain yleisilmiö. Jos "paras teismi" laitetaan "yleisesti ateismia" vastaan syntyy tietysti uskonnolle hyväksyttäviä tuloksia. Cherry Picking vaikuttaakin tässä kohden hyvin syvällisesti. Aineiston valinta ja analyysi tehdään näennäisen monia kulmia pohtien. Mutta tässä auttaa lähinnä aineiston suuri määrä, kun aihetta tutkitaan paljon saadaan esille ne asiat jotka ovat uskonnon kannalta marittelevia. Ja sitten voidaan kirjoittaa vain näistä. Se ei ole valehtelua mutta se on yksisilmäisyyttä. : Sheiman siis unohtaa vaikka islamilaisen teokratian koska se on ilmeisesti vääränlaista teismiä. Hän katsoo vain hyvinvointivaltioiden tilastoja. Lopputulos on itse asiassa hirvittävän Amerikkakeskeinen. Amerikkakeskeisyys taas on merkittävää koska siellä ateistit ovat maan epäluotetuin vähemmistö. Se, että ihmiset dissaavat sinua vakaumuksesi vuoksi vähentää onnellisuutta ja aikaansaa stressiä. Esimerkiksi jos tilastotasolla on havaittavissa että postisi alkaa katoamaan siksi että selviää että olet jotain ideologiaa, niin se postin tulemattomuus vaikka joudut siitä maksamaan on varmasti jotain joka ei paranna onnellisuutta. Jostain syystä tätä ei mainita. Sheimanin vajaus tässä asiassa on hämmästyttävää. Sillä kuten Jonathan Haidt on korostanut, optimismi ja onnellisuus on asenteena "yllättävän vahvasti biologista". Eli optimismi ei tule ideologiasta. Jos siis jonkun geneettisesti melko yhtenäisen maan sisällä on onnellisuusero ideologioiden mukaan se voi olla vakavasti otettava signaali siitä että tämä onneton ideologia on jollain tavalla epätasa-arvoisessa ja epäreilussa asemassa.
     1.1: Tätä kulmaa käytetään itse asiassa ylipäätään kaikessa muussa tilastokeskustelussa paitsi uskonnossa. Asiaa voisi selventää vertauksella ; Koulukiusatut ovat siis vähemmän onnellisia kuin muut joten tällä logiikalla pitäisi sitten päätyä Tony Halme -rintamalle jossa argumentoidaan että nörtti pukeutuminen ja muu poikkeavuus täytyy kannustaa mahdollisimman pieneksi. Ajatus on korni. Paitsi että uskonnon kohdalla se otetaan jostain syystä todella vakavasti.
2: Sheiman yrittää puhua siitä miten uskonto olisi parasta maalle. Mutta hän ei käsittele sitä mikä on parasta maalle. Sekaannus on tässä kohden ymmärrettävämpi. Sillä tosiasiassahan yhteiskunta on kasa ihmisiä.  Joten jos jokin asia parantaa yksilöiden onnellisuutta voisi olla järkevää ajatella että se parantaisi koko maan vastaavia. Mutta sitten jos aivan oikeasti katsotaan niitä tilastoja, voidaan havaita että jostain syystä esimerkiksi rikollisilla alueilla uskonnollisuus on suurempaa, rikollisissa on uskonnollisten yliedustus, ateistien avioliitot ovat kestävämpiä, kenties matalamman perheväkivallan odotteen vuoksi... Tilastollisella tasolla tarkastellen ateismi sitten taas korreloi esimerkiksi älykkyysosamäärän kanssa. Ja sen kanssa että yliopiston oppineet tuppaavat olemaan ateisteja enemmän kuin muut. Nämäkin ovat tunnettua vakiintunutta tilastotiedettä. Mutta Sheiman ei jostain syystä mainitse niitä. Toki näiden kohdalla tiedetään että voi olla että rikollisilla alueilla uskonto tuo lohtua ja siksi se on siellä suositumpaa. Mutta vastaava ajattelu ei jostain syystä nouse esiin kun Sheiman oikoo täsmälleen samalla tavalla yhdistäessään tarinoita uskonnon hyötyjä omissa tulkinnoissaan. Samat tilastolliset ongelmat korrelaation ja kausaation välillä koskee näitäkin. Mutta vain osa niistä huomataan. Ja siksi on ihmeellistä että kritiikki "uskonnon lohdusta" torjuu tilaston rikollisuuden ja uskonnollisuuden väliltä mutta uskonnon vaikutus onnellisuuteen voi johtua vain uskonnon hyvyydestä ja tätä tulkintaa ei saa irrelevantisoida vain siksi että on vaihtoehtoinen tulkinta siitä että uskovaiset kenties kiusaavat ateisteja.
     2.1: Itse tekisin tässäkin pienen vertauksen. Jos mietimme katolisen kirkon virallista nykykantaa, se selittää että se ei puutu tieteeseen vaan etiikkaan. Mutta kun katsomme katolisen kirkon toimintaa ja sen kritiikkiä, esiin nousee kaksi pääteemaa (a) se, että se puuttuu tiedemiesten toimintaan ja ottaa kantaa tieteeseen ja jarruttaa tiettyjä tutkimusaloja (b) se ei puutu kovin vankalla kädellä epäeettiseen toimintaan vaikka Beslusconi on esimerkiksi katolisessa italiassa ollut mainio kohde jonka avulla tätä eettistä rajoittamista olisi voitu harjoittaa. Kirkkoa ei haluta tässä kohden sekoittaa politiikkaan. Tällä on merkitystä sitä kautta, että tosiasiassa yhteiskunnan kannalta uskonto on sivistyneissä maissa esimerkiksi jarruttanut kantasolututkimusta eettisiin syihin vedoten. Ja tämä on jarruttanut yhteiskunnan edistymistä. Uskonto vaikuttaa paitsi yksilöiden onnellisuuteen, niin se vaikuttaa myös yhteiskunnan rakenteisiin. Ja Sheiman ei tätä kulmaa katso. Ja tätä kautta hänen argumenttiinsa tulee suuri aukko. Sillä jos ihmisen onnellisuus on Uskonnon aikaansaama onnellisuus A ja yhteiskuntarakenteista tuleva onnellisuus B, niin jos uskonto lisää A:ta mutta vähentää B:tä niin voi olla että kokonaisonnellisuus vähenee vaikka A olisikin oikeasti kasvussa. Sheimanin argumentit ovatkin aina "hedonistisia" eivätkä ne onnistu oikeasti nousemaan yksilötasolta yhteiskuntatasolle.
3: Sheiman tasapäistää vaikka tilastot ovat aina kontekstuaalisia. Tämä on itse asiassa merkittävä siltä kannalta mitä hän itse omassa kirjassaan korostaa. Eli sitä miten marginaalista ja harvinaista ateismi on. Ateismin kannalta vitsinä on juuri se, että testit mittaavat sitä miten asiat menevät maassa jossa enemmistö on uskovaisia ja vähemmistö ateisteja. Mutta tästä vedetään laaja tulkinta siitä olisiko yleisesti aina ja kaikkialla parempi että mahdollisimman moni kansalainen olisi ateisti vai että se olisi teisti. Kuitenkaan missään ei ole mitattu miten kävisi jos enemmistö olisi ateistisia sekulaareja uusateisteja ja vähemmistä kristittyjä. Ja katsottaisiin kumpana vähemmistönä olisi miellyttävämpää olla. Kun tutkimusta ei ole tehty symmetrisesti vaan kontekstissa, olisi virhe väittää että tuloksia voitaisiin soveltaa kontekstit unohtaen ja symmetrisesti kaikissa olosuhteissa.
     3.1: Tämän argumentin relevanssi on valtava. Se itse asiassa tiivistää sitä miksi uskovaiset helposti pitävät harvinaista uskontoa irrelevanttina ja miksi ateisteja nämä kulmat kiinnostavat niin pirusti. Jos kuvitellaan että joka sadas kristitty on karsea sosiopaatti joka vihaa kovasti vääräuskoisia. Kuvitellaan sen jälkeen että kansakunnasta 1% on ateisteja. Tästä seuraa se, että keskimääräisesti joka ikinen ateisti kohtaisi yhden sosiopaattisen stalkerin. Osa ei toki saisi yhtään mutta heitä vastaan olisi sitten huono-onnisia joilla olisi kaksi tai useampia. Ja on selvää että tällä on suunnaton vaikutus tämän 1% onnellisuuteen. Marginaalinen muuttuu kenties koko elämää sävyttäväksi. Stalker tuhoaa elämän. Ja tässä ei ole kysymys edes siitä että ateistit oletettaisiin paremmiksi ihmisiksi. Sillä jos vähemmistöateistimme olisivat yhtä usein sosiopaatteja kuin kristityt, niin joka sadatta kristittyä kohden saataisiin ensin ateisti. Mutta vain yksi prosentti näistä ateisteista olisi stalkersosiopaatteja. Joten yksi 10 000 kristitystä menettäisi onnellisuutta elämästään siksi että ateisti piinaa häntä. Tämä taas voidaan liittää suoraan esimerkiksi Intelligent Designin uhkailukulttuuriin. Ja siihen miten ateistit eivät mielellään ota vakavasti kirkon kommentteja siitä miten "ei saisi kiinnittää huomiota" kun nämä ovat harvinaisia eivätkä edusta kirkon virallista kantaa. Kun asiaa miettii tältä kulmalta ei näille toppuuttelijoille voisi sanoa muuta kuin että haistakaa paska.

Eli vaikka Sheiman viittaa kiinnostaviin tutkimuksiin hän ei oikein saa pääargumenttiaan nousemaan. Hän puhuu tietyn uskonnollisen enemmistön yksilöiden hedonistisesta onnellisuudesta kuin se olisi jokin joka sitten kertoisi minkälaiseen yhteiskuntarakenteeseen pitäisi kannustaa kansalaisia. Hänen teoksensa on kuitenkin siitä kiinnostava että se nostaa esille sen että yksilötasolla kenties olisi kannustavaa olla uskovainen. Tosin samalla hänen ateisminsa korostaa sitä että tämän tietäminen ei oikeasti muuta sydämen uskon suhdetta. ; Toki kirja on kaiken kaikkiaan hieman ironinen sitä kautta että uskonnon onnellisuus ja muut yksilötason hyödyt ovat sellaisia jotka tuntuvat vahvasti liittyvän juuri yksilötasoon. Eli siihen mihin sydämen usko vaikuttaa. Yhteiskunnallinen taso taas jää heikoille. Joten Sheimanin argumentaatio on vahvimmillaan siellä missä sillä on vähiten muutosvoimaa. Ja ajatus siitä pitäisikö ateistien kannustaa, yhteiskunnan paras mielessään, katujulistajia sitten jää varsin heikosti argumentoiduksi.

Pot. Kettle - Sieg Heil.

Kun tilastotulkinnan metodiset ja melko ilmiselvät ja kliseiset puutteet on huomannut, on hauskaa lukea herran valitusosiota militanteista ateisteista. Sheiman selittää että ateistit nojaavat liian vähän tilastotieteeseen ja tulkitsevat liiaksi historiaa. Sheimanista historia on niin monimutkaista ja -ulotteista, että ihmiset voivat löytää historiasta vahvistusta mille tahansa ennaltavalitulle näkemykselleen. Tätä ei tietenkään voida tehdä ilman että samalla argumentoidaan että yhteiskunnan hyödyt paistavat myös historiasta. Hän näkee että uskonto on kirjasivistyksen perusta. Hän korostaa että on yksisilmäistä väittää että maailma ilman ateismia olisi yhtä kuin nykytila miinus sorto ja noitavainojen ja ristiretkien tuottamien ruumisröykkiöiden vaikutukset. Sinällään totta, mutta jotenkin ja jostain syystä hänen omasta kirjastaan syntyy samantapainen äärimmäisen yksisilmäinen vaikutelma. Jossa historiaa tulkitaan samoin kuin tilastotiedettäkin.

Miten niin uutta?

Sheimanin argumentaatiota on itse asiassa esitetty minulle usein jotenkin uutena. Kuitenkin sen tilastoargumentit ovat itse asiassa minulle jo ennästään kohtuullisen tuttuja. Omintakeisuudesta häntä ei siis voi syyttää. Luultavasti tässä kirjassa kirjoittajan vakaumus onkin yllättävän vahva taustavoima. Kirja ei pidä sisällään mitään uutta mutta uutta on se että se on ateistin kirjoittama.

En kuitenkaan ole niitä ihmisiä jotka panostaisivat siihen että argumentti muuttuu perustelluksi tai perustelemattomaksi sen mukaan kuka sen sanoo. "Ateistitkin sanovat" ei olisi minulle argumentti edes siinä tapauksessa että olisin itse ateisti. Monet uskonnolliset ihmiset kuitenkin viittaavat siihen että esimerkiksi "militantti ateismi" olisi käypää kauraa heti jos joku ateistikin sitä käyttäisi. En ymmärrä miksi he uskovat että tälläinen toopeus olisi jotain jota minulle kannattaisi ääneen sanoa. Ei voi tietää ; (a) Ovatko he itse niin tyhmiä että eivät tajua miten toopea ja epäfilosofista on tuomita argumentti viestintuojan mukana. (b) Vai luulevatko he että minä olen niin tyhmä että mikä tahansa menee minuun läpi.

Toinen asia tässä on itse asiassa yllättävä. Uusateistien kirjallisuus on tunnistanut Sheimanin ajattelutavan jo aivan niissä varhaisimmissa teoksissa. Niissä puhutaan uskomiseen uskomisesta. Siis siitä että uskonnoissa ei puhuta Jumalan olemassaolosta vaan siitä että uskonto parantaa elämää. Selvästi tämä tematiikka ei siis ole mitekään erityistä. Itse asiassa onkin korostettu että uskomiseen uskominen olisi valtaosan teistien suosima näkemys. Samoin tyypillistä teismiä on argumentoida että olisi fundamentalistien ja ateistien kulma joka väärin ajattelee että Jumalan olemassaolo olisi relevantti kysymys. Heistä eksistentiaalinen taso uskossa on tärkeämpi ja he myös esittävät että kun fundamentalistit ja ateistit ovat ääripäitä niin he itse olisivat normaalia tervettä diplomaattista keskellä olevaa vakaumusta. Eli kun ääripäät ovat "ääriliikkeitä" niin itse oltaisiin maltillisia.

Sheimanin tekstiä tuntuukin vaivaavan kova kaksinaismoralismi. Hän luottaa "olemme maltillisia jos haukumme kaikki erimieliset tarpeeksi tiukasti" -asennesolmuun. Tämä demonstroituu erityisesti siinä miten hän tulkitsee militanttien ateistien olevan yksisilmäisiä tulkinnoissaan samalla kun hänen oma aineistontulkintansa puhuu täyttä cherry pickingiä. Sheimanin tapa muistuttaa siitä, että tiede ja uskonto eivät ole sodassa keskenään on toki hyvä muistaa. Mutta hänen tapansa selittää innokkaasti siitä miten ateistinen skientismi on karmeaa reduktionistista tieteisuskoa joka on sodassa uskonnon kanssa muuttuu hyvin omituiseksi heti kun hän alkaa moittimaan luonnontieteen teorioita ytimessään sellaisia käsitteitä kuin "merkitys". Sen jälkeen kun hän selittää kantojaan eri luonnontieteen teorioihin, kuten multiversumiin, on kornia kuulla että uskonto ei ole missään olosuhteissa missään skismassa luonnontieteen teorioiden kanssa. Ja kun sitten lukee omin silmin miten skientismi on ateistisen yhteisön versio fundamentalismista, ja siksi naurettavaa. Niin onhan se aika priceless.

Sheiman on tältä osin hyvinkin rinnastettavissa Richard Dawkinsiin. Mieheen joka ei luonut ateistologiaansa mitään uusia juttuja, vaan lähinnä onnistui tiivistämään kansiin monia sellaisia näkemyksiä joita ateisteilla oli jo valmiiksi internetin syövereissä. Dawkinskin saarnasi kuorolle ja tienasi prosessissa. Sheimanin kannanottoja vaivaakin samantapainen epäluovuus. Tosin hän on onnistunut kaappaamaan Dawkinsia suuremman viiteryhmän.

Hetkinen. Miten niin "ateisti"?

 Kirjan erikoisin osuus on kuitenkin jotain joka ei koske Sheimanin pääteesiä yhteiskunnasta. Se on filosofinen. Ja tätä kautta se on kiinnostava. Nämä nimittäin kertovat mitä mieltä Sheiman on maailmasta. Tämä on tärkeää. Sillä kirja nojaa pääasiassa sen retorisen voiman varaan että ateisti joka kehuu uskontoa on reilu. Henkenä on se, että jos ateisti puolustaa uskontoa, niin hän ei ole ainakaan ideologisesti sidoksissa kantaansa. Ja tätä kautta mukaan syntyy säväys uskottavuutta.

Sheiman vihaa kahta käsitettä. Sattumaa ja reduktiota. Sheimanin mukaan relevantein asia on se, että onko elämä kiinteä, väistämätön ja pakollinen universumiin kuuluva asia. Hänestä uskonnossa ihminen ja elämä on jotain joka on oleellinen osa universumia. Ihminen on kenties pieni universumin mittakaavassa, mutta ajatus siitä että olisi universumi ilman elämää olisi kuitenkin mahdoton. Sattuma jossa elämä ei olisi automaattinen olisi sen sijaan masentava. Sheiman viittaa esimerkiksi Roger Penroseen jonka mukaan elämälle sopivan universumin mahdollisuus olisi 10³⁰⁰. Joka olisi epämiellyttävää. Ja itse asiassa Sheiman menee pidemmälle. Hänestä tämä antrooppiseen periaatteeseen liittyvä ongelma korostaa että se olisi ongelma reduktionistiselle tieteelle. Eli eksistentiaalisen tason lisäksi (joka sopisi kirjan pääteemaan) hän hyppää luonnontieteelliselle tasolle. Hän myös pitää multiversumia huonona koska niistä ei voida saada suoria havaintoja.
1: Kari Enqvist ja muut fyysikot ovat tästä huvittuneita. Enqvistin "uskomaton matka uskovien maailmaan" korostaa että multiversumi on tiettyjen säieteorioiden automaattinen seuraus. Ja että merkkejä Braaneista voidaan havaita. Eli empiriisyysperiaate ja ajatus että multiversumit olisivat ad hoc selitys jotka vain liimataan kaavojen ulkopuolelta antrooppisen periaatteen selittämisen vuoksi päälle ovat molemmat virheellisiä.

Sheiman toki korostaa tässäkin yhteydessä koko ajan olevansa ateisti. Hän kertoo uskovansa luonnontieteisiin eikä Jumalaan. Mutta hänestä sattuma ei olekaan sitä mitä se on. Eli selitysmalli jossa on matemaattisia ominaisuuksia, vaan jotain joka kertoo siitä että emme tiedä kaikkea. (Mikä kiistää a priori kaiken minkäänasteisen indeterminismin mahdollisuuden, joka nykykvanttifysiikan kaavojen mukaan on kaikkea muuta kuin ilmiselvä.) Hänestä kaikki tilastollisuus tarkoittaa että argumentti on älyllisesti epätyydyttävä. Hän korostaa hakevansa "kolmatta tietä". Ja tätä etsiessä hän olettaa että fysiikka, kemia ja aivotoiminnot ovat tietoisuuden palveluksessa tai osa tietoisuutta.

Itse asiassa kun katsoo näitä argumentteja on selvää että Sheiman on kaiken kaikkiaan varsin omituinen ateisti.
1: Ensimmäisen korostuksen voi saada jo siitä että hän korostaa että Jumalan olemassaoloon ei voi mitenkään saada vastausta suuntaan tai toiseen. Eli teisti ja ateismi ovat tiedollisina argumentteina typeriä. Tämä tarkoittaa sitä että evidentialistit, eli ne joista on olemassa aidoille jumalatodistuksille mitään tilaa, ovat ääliöitä. Samoin kuin ne jotka tietävät että Jumalaa ei ole. Hän on tältä osin tiedonfilosofisesti agnostikko. Ei ateisti vaan agnostikko.
2: Ja kun katsotaan hänen maailmankuvaansa, se eireduktiivisuudessaan irtautuu luonnontieteellisestä ajattelusta. Ja vaikka tämä on vasta viite niin hänen positiiviset kuvauksensa siitä mihin hän uskoo sitten kertovat että hänen ajattelunsa sopii joko panteismiin tai vähintään panpsykismiin.

Itse asiassa kykenen tunnistamaan Sheimanin argumenteissa jotain "vanhasta itsestäni". (Olen aikanani kannattanutkin panpsykismiä. Tosin enemmän kytköksissä mystiikkaan, etenkin shamanismiin.) Ja se muistuttaa siitä miten vaikeaa on määritellä ateismi ja teismi. Tosiasiassa se sopii suoraan siihen ajatteluun jota on pidetty teistisenä. Itse asiassa maailmankaikkeuden ominaisuuksissa ja luonteessa ei ole tässä kohden eroa vaan siinä mitä kutsutaan Jumalaksi. Monesti ajatellaan että olisi jokin jatkumo jossa ollaan ateisteja tai teistejä ja että tässä välissä olisi agnostismi. Mutta panpsykismi on muistutus siitä miten se miten Jumala määritetään on usein se joka tekee eron teistin ja ateistin välille.

Itse asiassa kirjaa lukiessa voisi sanoa että juuri kukaan ei sanoisi Sheimania ateistiksi jos hän saisi esiin vain listan siitä mihin Sheiman uskoo ja mihin hän ei usko. Pelkkä data-aineisto johtaisi siihen että Sheiman ei ole ateisti vaan jonkinlainen epämääräisellä tavalla teistinen hahmo. Panteismi olisi todennäköisesti se luokitelma joka nousisi esiin. Tämä ei mielestäni tarkoita sitä että Sheiman valehtelee. Vaan sitä että hänen ateisminsa on itse asiassa varsin harhaanjohtavaa. Hänen ateisminsa ei ole rinnastettavissa laajempaan ateismi-ilmiöön kovinkaan hyvin. Hänen ateisminsa edustaa hyvin marginaalista ateismia. Sellaista joka on lähempänä aivan puhadasta teismiä kuin mikään agnostismin tunnettu versio. Mutta hän identifioituu ateistiksi ja on ateisti, kunhan ateismi määritellään hyvin huolellisesti ja varovaisesti.

Mielestäni Sheiman onkin juuri tältä osin kiinnostava. Hän nimittäin iskee vastaesimerkkiä siihen maailmankuvallisuuskeskusteluun joka läpitunkee maailman. Ja tekee sen tavalla josta esimerkiksi itse en oikein pidä. Klassisesti ajatellaan että maailmankatsomus on kokonaisuus jossa nivotaan yhteen maailmankuva ja etiikka. Eli ajatus maailman toimintaperiaatteesta ja hyvyydestä koherentisoituisivat joksikin klusteriksi. Kuitenkin Sheiman korostaa sitä että identiteetti ja oma kokemus itsestä ei ole tämänlainen. Sheiman on tiedollisesti agnostikko ja maailmankuvallisesti panpsykismiin kallellaan. Yhteiskunnallisesti hän on uskomiseen uskova, eli uskonnollisuus on hänestä parempi kuin vaihtoehtonsa. Läpitunkevin huomio on se mihin hänellä ei ole tarjota ainuttakaan argumenttia. Hänellä ei itse asiassa ole tarjolla lainkaan argumentteja sen puolesta että miksi hän olisi ateisti. Mutta hän ei voi uskoa Jumalaan ja identifioituu ateistiksi koska se tuntuu hänestä oikealta.

Tämä on tietysti huomiona arvokas. Se tosin vetää vielä astetta lisää mattoa alta sen kohdalla että olisi merkittävä argumentoida uskonnollisuuden hyödyistä. Sheimanin oma ideologia ja ajattelun kokonaisuus siis jossain määrin vihjaa että tätä hänen kirjaansa ei tavallaan pitäisi edes kirjoittaa. Mikä on tavallaan surullista. Mutta jos tällä keskustelulla ei ole väliä ja ajatus omasta itsestä ja omasta identiteetistä ei muuta toimiaan argumentoinnilla, niin miksipä tämänlaisen pitäisi sitten toisaalta vaikuttaa jarruna. Kirja joka kirjoitetaan kaikesta huolimatta on tässä mielessä ihan ymmärrettävä, "ilmiönä ja tapahtumana".