Reikää ei ole.

"Black Box" -sarja on, heikosta alustaan huolimatta, kehittynyt tarinallisesti. Kolmannessa jaksossa esille nostettiin erityisen hyvästä episodimuistista nauttiva lääkäriharjoittelija. Hän oli tottunut tuomaan muististaan detaljeja, jotka ovat tarkistettaessa älyttömän osuvia. Hänellä oli kuitenkin aivokasvaimen vuoksi heikentynyt muisti tavalla johon liittyy konfabulointia. Jolloin hän kertoo detaljeja ja kokee muistavansa ne. Ulkopuolisen on hyvin vaikeaa nähdä eroa näiden kahden välillä. Ja se, mikä toistuu televisiosarjoissa ja Kemppisen blogauksissa on hyvä muistaa. Moni ajattelee että aivot havaitsevat ja ymmärtävät ja tulkitsevat. Että aivoja tarvitaan ajatteluun. Mutta jos minulta kysytään - ja miksipä ei kysyttäisi - sanoisin aivojen tärkeimmäksi tehtäväksi sen, että ne täyttävät aukkoja. Ne luovat illuusion kokonaisuudesta.

Ja tässä "Black Box" -sarjan teemat toimivat yllättävän osuvasti ja kiinnostavasti. Muisti ei ole objektiivinen varasto ja usein muistaminen on subjektio, joka ei kerro sitä onko muisti luotettavaa vai ei. Siksi hyvämuistisuus tuleekin tarkistaa muuten kuin muistajan varmuudella. Ja sillä miten monta detaljia tämä kykenee tuottamaan. Detaljien osuvuus on se tärkein asia. On katsottava onko tiettynä päivänä todella ollut tiistai. Ja keitä on dokumentoidusti ollut paikalla ja keitä ei. (Aivokasvaimen kohdalla tämänlaiset huomiot voivat olla elämän ja kuoleman kysymys, ainakin televisiosarjoissa ja miksei teoreettisesti jossain äärimmäisen epätodennäköisessä skenaariossa myös oikeassa elämässäkin.)

Jos mietitään niinkin yksinkertaista asiaa kuin aivan arkinen jonkin asian näkeminen, ja sitten sen jälkeen teemme jotain ja aikaansaamme seurauksen. Arkemme koostuu tämänlaisista puuhista. Ja kaikki tuntuu täysin aukottomalta ja joltain joka on niin ilmiselvää ja varmaa että asiaa tutkiva haaskaa aikaa nollatutkimukseen. Silti aivan tälläkin tasolla kaikessa on monia omituisuuksia. Sellaisia joiden tutkiminen ei olekaan nollatutkimusta, vaan paljastaa lähinnä sen miten vähän ymmärrämme edes aivan arkisimpia pieniä asioita ympärillämme.

Havaitsemisen luominen sirpaleista.

Itse asiassa silmä ei ole kovin hieno optinen vempele.
1: Sen tuottama kuva on heikko, aukkoinen ja muutenkin kamala. Se miten me näemme asioita johtuu siitä että aivot käsittelevät tietoa ja täyttävät aukkoja hyvinkin valtavasti. Ja asia ei jää siihen että aivot konfabuloivat aukot olemattomiin.
2: Sen lisäksi näkemisessä on katkoksia ajassa. ; Jos asia tuntuu uskomattomalta, tätä pystyy havainnoimaan varsin yksinkertaisilla testeillä, joita voi tehdä kotioloissa. (1) Ensimmäiseen kokeeseen tarvitaan vain toimiva kello. Tunnetaan ns. stopped watch illusion. Jos katsomme muualle ja alamme katsomaan kelloa, ensimmäinen sekunti tuntuu olevan hieman pidempi kuin muut sekunnit. (2) Toiseen kokeeseen tarvitaan peili ja kaveri. Jos katsot peiliin ja siirrät katsettasi (et päätäsi) siten että ensin katsot vasemmalle ja sitten oikealle, et näe sitä vaihetta kun silmäsi liikkuvat. (Vaikka voisi luulla että tämä on se vaihe jossa on helpoin nähdä omat silmät.) Sen sijaan kaverin silmien heiluttamista pystyy seuraamaan niin etä silmänliikkeet huomaa varsin helposti. (+) Molemmissa tapauksissa kaikki johtuu silmän liikkeistä. (Engl. saccade. Itse suosin virolaista käsitettä silma hüplemine, se antaa tieteellisenoloisen vivahduksen. Kuten vieras kieli ja käsitelistaus aina.) Kun silmä siirtyy, näkökenttä sumentuu. Aukkoja on paljon ja liikkuvat aukot johtavat siihen että oikein mitään ei saataisi irti. Siksipä aivot leikkaavat nämä sumuiset kohdat kokonaan muistista pois, ja kun katse pysähtyy, aivot peittävät muistiaukon sillä kuvalla minkä ne näkevät siirtymisen jälkeen. Tämä viive on se joka pidentää ensimmäistä sekuntia. Ja tämä viive on se jota et näe peilissä mutta näet kylläkin kaverissa.

Toki tästä kaikesta on hyötyä ja iloa. Esimerkiksi itse olen harjoitellut bascinet -kypärässä taistelemista silmikko kiinni. Ja vaikka havaitsemista ei voi kehua erinomaiseksi, olen kuitenkin jotenkin oppinut näkemään riittävästi. Jos esimerkiksi katselen peilistä puolen metrin päästä, kykenen näkemään missä asennoissa pidän miekkaani. (Tosin se peilin, ihmeellisen komea, pöljä on vasenkätinen mikä vaikeuttaa asioita merkittävästi.) Näen siis riittävästi ja aivot oppivat poistamaan irrelevanttia. Eli valtaosan näkökentästä. Asiat olisivat hyvin jos se jäisi tähän.

Jo tapahtuneen uudelleentulkinta

Mutta kuten muistin kohdalla tuli esille, aukkojen peittely ulottuu elämäämmekin. Luomme esimerkiksi valemuistoja. Tämä on merkittävä ongelma. Esimerkiksi oma työmuistini on sen verran huono, että tämä on kenties merkittävin yksittäinen riski omalla kohdallani. On helppoa peittää aukkoja luomalla valemuistoja. Lisäksi omalla kohdallani olen aika usein törmännyt ns. sourve misattribution -ilmiöön. Eli minulla on muistikuvia asioista joiden lähde on unohtunut tai jopa vääristynyt. Tämä vaatii paljon faktantarkistuksesta. (Minulla on sellainen laputusjärjestelmä. Olen tyytynyt siihen että muistan mistä voin löytää asiat. Käsikirjastoni on tätä kautta aika kovasti käytössä. Muistikuvien tarkistus on tärkeä osa blogaamisrutiinianikin.)

Ja vaikka työmuistini on huono, ei pitkäaikaismuistini itse asiassa ole mitenkään surkea. (Se on itse asiassa ihan hyvä.) Sitä vaivaa pääasiassa samat vaikeudet jotka jokainen kohtaa elämässään. Tällä on merkitystä esimerkiksi silminnäkijäkertomusten kohdalla. Ns. misinformation effect on sitä että sinulle kerrotaan jokin tosiasia ja se vahvistaa ja luo muistikuvia. Ihmiset rakentavat kertomuksia ja vahvistavat tätä tarinaa, joka sitten voi etääntyä radikaalistikin siitä mitä on tapahtunut ja jota he ovat todella itse omin silmin nähneet. Ja kyseessä ei ole valehtelu sanan aidossa mielessä, koska ihmiset itse uskovat tämän kyhäämänsä tarinan olevan totta. Tämäkin on pääasiassa aukkojen täyttämistä.

Tapahtumien odottaminen.

Erikoisin ongelma on sitten kenties filosofinen. Jos mietimme mitä induktion ongelma itse asiassa tavallaan sanoo, on se että induktiota ei voi latistaa deduktioksi. Tämä tarkoittaa sitä että induktio on jotain jossa on laajennus. Se mitä tiedetään tungetaan sinnekin missä ei tiedetä. Ajatellaan että asiat ovat samalla tavalla "aukoissa" kuin muuallakin. Tämä on filosofista aukkojen täyttämistä. Ja tietyllä tavalla voidaankin sanoa että induktio on konfabulointia jota teemme sen vuoksi että emme kykene havaitsemaan virheettömästi "Suoraa Todellisuutta".

Ja tällä on hauskoja efektejä. Vahvimmillaan nämä ovat tieteellisen testaamisen ulkopuolella. Sillä tieteessä ytimessä ei olekaan induktion todistaminen vaan siellä on aina mukana falsifoinnin mahdollisuus. Arkielämässä on ennakkonäkemys joka peittää aukot, ja elämme kaikki yllättävissä määrin vahvistusharhan vallitessa. Arkisemmillaan tämä johtaa meidät esimerkiksi tekemään tyhmiä pieniä asioita. Aikaisemmin kerroin siitä miten ihmiset eivät huomaa hissin ovenavausnapin rikkoutumista, tai sitä miten appiukkoni, arvokas herra, läimi liikennevaloja joissa ei ole ollenkaan manuaalista hallintaa, nappia jota jalankulkijan tulee painaa. Sillä kun painelun jälkeen aina tulee pian vihreä valo, syntyy ajatus että nappi jotenkin voisi lyhentää odotusaikaa.

Tämä on itse asiassa aika klassista psykologiaa.
1: Skinnerin pulut ovat tässä melko klassinen esimerkki. Kun kyyhkysiä laitettiin häkkiin jossa ne saavat satunnaisesti siemeniä, ne kehittivät omituisia rituaaleja. Ne nyökyttivät päätään ja hyppivät ja ties mitä. Millään näistä ei ollut tietenkään oikeasti vaikutusta.
2: Mutta pulut ovat tietenkin vain eläimiä, ja niiden motiivitkin voivat olla kaukana. Kenties ne nytkivät tylsyyttään? Tai jos eivät nytkineet niin ei niistä ihmisiin saisi laajentaa? Laajentaminen on päin vastoin aivan perusteltua. Stuart Vyse epäili Skinnerin tutkimuksen sovellusaluetta ja teki kokeita ihmislapsilla. Siinä siemenet oli tietysti korvattu pienillä lahjoilla. Lapset kuvittelivat voivansa vaikuttaa lahjoja antavaan pellen muotoiseksi naamioituun masiinaan. Ja kehittivät rituaaleja. (Osa niistä oli suloisia varsin antropomorfistisella tavalla, kuten pellen halaamista ja vastaavaa. Kyllä sellaisessa heltyy, paitsi robotti.)
3: Ja hupaisinta kyllä kun aikuisille ihmisille tehtiin sama, tulokset olivat minusta vielä hupsumpia ja kaukaa haetumpia kuin lapsilla. Koichi Ono niminen japanilainen psykologi teki aikuisille koneen johon rapsahti pisteitä satunnaisesti. Koehenkilöt laitettiin ilman ohjeita huoneeseen, jossa oli muutamia vipuja pöydällä. Ja sitten oli pistelaskuri johon rapsahteli pisteitä satunnaisesti. Vivuilla ei ollut tietenkään mitään vaikutusta. Osa aikuisista koehenkilöistä kehitteli joitain hyvin omituisia rituaaleja. He hyppelivät ja tekivät muita asioita jotka eivät olleet edes niiden vipujen kanssa missään tekemisissä. Heillä oli silti olo siitä että sillä mitä he tekivät oli jokin vaikutus siihen mitä he saivat.

Tämänlaatuinen ajatus maailman hallitsemisesta ja ymmärrettävyydestä onkin nähty suureksi syyksi sille miksi ihmiet ylipäätään harrastavat rituaalikäyttäytymistä ja uskonnollista toimintaa. Ihminen konfabuloi teoilleen ja tapahtumille syy-yhteyksiä silloinkin kun mitään selvää yhteyttä ei ole. Tai välttämättä ole mitään yhteyttä muutenkaan.

Usein skientistejä moititaan hallinnan harhasta. Mutta kun katsotaan heidän kriitikoitaan, voidaan tavallisesti huomata että vastapuolella on itse asiassa maailmankuva ja varmuus tiettyjen asioiden todellisuudesta. Esimerkiksi homeopaatti on varma että ihminen voi hallita tauteja tavoilla ja laajuudella joka ylittää nykylääketieteen. Homeopatia katsoo olevansa yhtä tehokas päänsärkyyn kuin ebolaan. Tyypillinen vaihtoehtohoidon kannattaja myy tyypillisimmillään jonkinlaista "cure all" -asiaa joka auttaa jokaiseen vaivaan. Tämä on maksimaalista hallintaa. Nöyryyttä vaaditaan skeptikoilta, ja tieteen rajoituksetkin koskevat vain näitä skientistejä joiden tulee oppia nöyryyttä, toisin kuin kaikenpelastavilla homeopaateilla ja muilla poppamiehillä, joilla on korkeimman omakohtainen kokemus ja syvällinen ymmärrys ja taito jota kateelliset tiedemiehet halveksuvat ja jonka tehoa ei ole tunnustettu koska big pharman salaliitto..

Kenties kaiken ytimessä onkin se, että tiede konfabuloi vähemmän kuin keskiverto ihminen. Ja se, että tieteen jälkeen ymmärtämisen ja hallinnan välillä on sitten ero. Ne eivät ole synonyymejä. Tieto voi rakentaa ihmeitä arkeen, ilmiöitä jotka ovat jokapäiväistä elämää mutta joiden toiminnan ymmärtää vain harva. Ja toisaalta se, että jokin asia tunnetaan ei tarkoita että sitä voitaisiin hallita. Ehkä asiassa ollaankin hieman Blaise Pascalin hengessä ; Hänestä akateeminen asioiden selvittely oli kauheaa koska sen kanssa ihminen ensin tiesi että hän ei voi tietää kaikkea. Mutta sitten hän oppii että hän kuitenkin voisi tietää kaikesta.

Tiede on ahdistavaa koska se konfabuloi vähemmän kuin ihmine arjessa. Ja on tätä kautta vähemmän varma. Tiedolta vaaditaan täydellisyyttä ja siksi tiede koetaan riittämättömäksi. Siitä huolimatta että tämä ahdistava tiede itse asiassa on yhteistyön ja kasautumisen vuoksi selvitellyt enemmän asioita kuin ihminen arkijärjellään mitenkään voisi. (Eli se konfabuloi vähemmän ja onnistuu silti tietämään laajemmin. Joka iskee sitten kyllä jo ihan suoraan itse kunkin filosofinplantun henkilökohtaiseen egoon.)

Koska jos mietitään ihmisen ajattelua, niin ei sitä olla mitään erinomaisia päättelijöitä tai todistajia. Sitä ollaan hyviä lähinnä peittämässä kaikkia aukkoja joita meillä on. Siksi seuraamme mieluummin helppotajuisia meemejä jotka peittävät aukkoja ties minkä rituaalisen konfabuloinnin avulla, kuin ottaisimme työläästi selvää asioista ja jäisimme silti ymmällemme. Ja tässä mielessä hyvin moni asia ei olekaan "naurettavaa taikauskoa" vaan jotenkin hyvin "yleisinhimillistä taikauskoa". ~ Sitä on toki vaikeaa kunnioittaa siinä mielessä mitä modernina aikana usein odotetaan. Siinä mielessä, että pitäisi olla kohtelias ja nöyrä näiden epätodennäköisten vaihtoehtojen edessä. Vaikka niiden kaikkitietävä luonne on äärimmäistä antinöyryyttä, eli ne eivät anna muille asioille sitä mitä itselleen vaativat. ~  Mutta ei niitä tarvitse erityisenä pälliytenä halveksuakaan. Sillä tässä prosessissa tuntuu unohtuvan tärkein. Moni skeptikko kun ajattelee että humpuuki menee tyhmiin. Ja tällöin he eivät ole itse varovaisia. Moni ajattelee että valistuksella asian saa hoidettua. Ja tällöin tulee lähinnä haaskattua aikaa. Kaiken takana on yleisinhimillinen toopeus. Se että päässä on reikä ja sitten kaikki leikkivät että sitä ei ole.