Pinnallinen ja yliarvostettu

Matemaatikko Jeffrey Shallit on kirjoittanut tyytymättömyydestään C. S. Lewisiin. Hän ihmettelee miksi häntä kuvataan niin usein ylisanoilla. "Christians tell us, is "the 20th century's most towering intellectual practitioner of the Christian faith". His thinking is "rich and deep". He is "amazingly influential" and his influence is "profound"." Kuitenkin hänen argumenttinsa ovat pinnallisia, tyhjiä ja suorastaan epäloogisia. Niiden puutteet ovat yksinkertaisia ja ilmiselviä. Esimerkiksi Lewisin trilemman aukot ovat suuria ja tunnettuja. Lisäksi hänen vertauksensa ovat usein jotain josta puuttuu tarkemmassa otteessa sisältö. ; En voi olla kuin samaa mieltä. "Mere Christianity" on aivan oikeasti niitä kirjoja joiden kohdalla olen katunut syvästi kaikkea sitä haaskaamaani aikaa jonka tein sen kanssa. Ja tämä on paljon sanottu, koska olen lukenut myös kreationistien kirjallisuutta ilman tämänlaatuista pettymystä. Shallitin kuvaus on pätevä indeed ; "Lewis is vastly overrated. He was a shallow and sophomoric thinker. He knew virtually nothing about science."

Mutta tämänlaatuinen "komppaaminen" olisi tylsä syy blogaamiseen. Shallit on "tunnetusti kompetentti kaveri" ja ymmärrän hänen näkemyksensä. Mutta tästä huolimatta perusongelma onkin kysymys siitä miksi Lewis menee niin täydestä niin moniin. Ovatko he kaikki idiootteja? Lyhyt vastaus on että ovat. Pitkä vastaus on luultavasti jotain miedompaa.

Luulen että Lewisiin suhtautumiseen saa avaimet fantasiakirjallisuudesta. Hän on "Narnian" kirjoittaja. Shallit on tältä osin pettynyt "His children's books were twee crypto-Christian twaddle. (How old were you when you figured out that Aslan was Jesus? And how disappointed and misled did you feel?)" Itse en lapsena itse asiassa tiedostanut Aslanin Jeesusluonnetta. Näin aikuisena se sen sijaan on ilmiselvä. Kenties jopa häiritsevän ilmiselvä. Mutta tästä huolimatta minua ei haittaa. Itse asiassa jos Aslan olisi jotenkin kätketysti Jeesus se olisi paljon häiritsevämpää ja salakavalampaa. Minusta se alleviivaus jolla Aslan Jeesunnistetaan on rehellistä ja avointa. Ja avoimuus johtaa juuri siihen että moni nimenomaan vieraantuu Aslanista. Shallitin reaktio mielestäni kertoo niistä hyvistä puolista joita Lewisin ratkaisussa on. Ja tämä on tietysti Lewisille bonukseksi. Narnia vaikuttaa heikolta lähinnä jos sitä vertaa Tolkienin parhaaseen tuotantoon. (Joka ei sekään ole Jeesusvapaata aluetta.) Se päihittää laadussa Rowlingin myöhäistuotannon ja on siis aivan riittävän hyvää viihdettä. Toki Lewis ei pärjää fantasiansa filosofisessa osaamisessa ja syvyydessä lainkaan esimerkiksi Terry Pratchettin tuotannolle. (Mutta kukapa pärjäisi? Neil Gaiman, ehkä.)

Olen itse asiassa ollut huvittunut kun viime aikoina on keskustelussa nostettu esiin sitä että ihminen on homo religiosus. (Kenties sen takia miten paljon näkyvyyttä eräs blogissani moittimani kirjoitus sai.) Siinä on korostettu sitä että kansankirkosta luopuminen ei ole johtanut ateismiin vaan kaikenlaisten muiden höpöhöpöuskontojen kannatukseen. Ja että samalla kun kansa on maallistunut on fantasia noussut suosioon. Fantasia on siitä mielenkiintoinen rinnastus että se laittaa uskonnot sulassa sovussa yhteen nippuun. Ja tällöin voi oikeasti sanoa että tästä tilanteesta voidaan johtaa asioita jotka eivät näitä "ihminen on homo religiosus" -hokijoita oikein innosta. Jotain sen tapaista kuin "I twigged to the Aslan/Jesus connection pretty quickly. But in my mind, Narnia was fantasy. Not Real. Therefore, Jesus was also fantasy. Not Real." Mutta Lewisin kohdalla fantasiarinnastus on oikeastaan kaiken ytimessä. Hän oli nimenomaan kaunokirjoittaja. Hänen trilemmansakin on enimmäkseen pseudolooginen. Sen teho perustuu kieleen. Lewis ei argumentoi vaan maalailee taiteilijanotteellaan mielikuvia. Ymmärtämisen sijasta hän nimenomaan jakaa illuusiota ymmärtämisestä. ; Itse asiassa henkenä voi olla sekin että kun on pitänyt suositusta Narniasta niin sitten pitäisi hänen muistakin sanomistaan.

Moni toki arvostaa C. S. Lewisiä siksi että Lewis on kääntynyt. Tämä kääntymiskertomus ikään kuin itsessään tekee hänestä syvällisen ja tärkeän hahmon. Mikä korostaa sitä että Lewisin vertauksien ja argumenttien teho eivät nojaa logiikkaan vaan nojaavat narraatioon. (Esimerkiksi voisi luulla että entinen ateisti osaisi ateismin, mutta Lewis kuvaa naurettavaa angsteismia johon uskovaa on perkeleen vaikeaa löytää miltään ajalta. Mutta mitäpä sitä voi odottaa mieheltä jonka koko elämä on taivutettu tarinaksi jossa hän vaeltaa pinnallisesta tympeän typerästä stereotyypistä toiseen.) Koska koko miehen kohdalla kyse on siitä että kaikki liitetään tarinaan. Lewisin karisma tulee niistä tarinoista joita hänen ympärilleen on generoitu. C. S. Lewis on kupla jota ihmiset eivät halua puhkaista, koska se rapsuttelee heidän korvasyyhyään.