Minkä tarpeen kirkko tyydyttää modernina aikana?

Hannu Kiuru lähestyi kirkkoa hyyskän kautta. Hän ottaa avuksi Maslown tarvehierarkian, jossa perustarpeet on tyydytettävä ensin ja vasta sitten löytyy tarvetta korkeammille arvoille. "Ei ole ihmisen omissa käsissä elämä, ei. Kun luonto huutaa, niin se on sitten menoa ja sivistyneet tavat osoittautuvat pelkäksi pintasilaukseksi. Raakalaismaisia barbaareita olemme yhä. Ei meitä näytä kiinnostavan toisten ihmisten hyvä, vaan hätätapauksissa etusijalla on aina oma alkukantainen perustarpeentyydytyksemme." Tämä on hyvin mielenkiintoinen näkökulma ja asia.

Sillä usein kirkkoa esitetään juuri jonain syvänä ja perustavana. Itse asiassa sitä myydään jonain joka nimenomaan olisi esillä silloin kun kaikki normaalit asiat sortuvat. "Juoksuhaudoissa ei ole ateisteja" -lausuma ylikorostaa sitä että kysymys ei ole itsensä toteuttamisesta vaan jostain aivan tarvehierarkian juuressa olevalta. Tämä on toki sinänsä ymmärrettävää että ainakaan minulle itsetoteutus ja itsekunnioitus saadaan helposti muualta. Ja ajatus älyllisyydestä uskonelämän yhteydessä on jotain jota itse asiassa tuntuu melko vieraalta. Moni jopa sanoo minulle että kyllä se usko putkahtaisi heti kun olisin vähemmän kikkailemassa dogmatiikan ja uskonnon tieteellisyyskysymysten kanssa. Ja tämä voi olla tottakin.

Kuitenkin ainakin minulle näyttää siltä että uskonto on tosiasiassa palvelu joka kykenee tarjoamaan ratkaisuja lähinnä siellä portaiden yläpäässä. Alemman portaan toiminta on jonkinlaista sosiaalityötä jota kirkko oikeuttaa etiikallaan. Mutta se voidaan varsin hyvin tehdä ilman uskontoakin. Osittain näiden toimien tekeminen on sitä että kirkko oikeuttaa perustarpeiden tyydyttämisellä julistustyön joka tähtää Maslown tarvehierarkian korkeammille portaille.

Toki teologiasta löytyy apukortteja myös alemmille tasoille. Esimerkiksi ihmeparannukset ovat juuri jotain jotka iskevät hyvin matalalle tasolle Maslown tarvehierarkiassa. Ne lupaavat parantaa näitä perusasioita. Mutta näitä katsellessa niiden tyhmyyskertoimet tuntuvat nousevan porras portaalta. Itselleni kokemus syntyy siten että jos korkeimmilla Maslown tarvehierarkian tasoilla uskonto tarjoaa maailmankuvan ja jonkinlaista saivartelevaa älyllisyyttä ja yhteisön, niin mitä enemmän perustarpeisiin mennään niin sitä enemmän väitteet ovat joko taikauskoa (ihmeparannus) tai jonkin eiuskonnollisen toiminnan päälle liimattua (uskonnon nimissä tehty maallinen sosiaalityö). Joka vihjaa siihen suuntaan että uskonto on jotain joka tyydyttää nimenomaan ihmisten korkeimpia tarpeita. (Mikä ei ole yllättävää. Niin tekevät tietokonepelitkin, eivätkä nekään yleensä järin realistista maailmankuvaa tai todellisuuskäsitystä tarjoa.)

Siksi minun mieleeni tuleekin Äiti Teresa.

Hänhän tuli tunnetuksi tekemällä uskonnon nimissä parannustyötä Intiassa. Siellä hän toimi nimenomaan perusasioiden parissa. Sairaiden auttaminen ja muu hyväntekeväisyystyö on jotain joka tapahtuu niin Maslown tarvehierarkian juuressa että se jo lähes kasvaa ruohoa. (Jos se olisi abstraktioille mahdollista se kasvaisi ruohoa.) Häntä pidettiin samalla nimenomaan uskonnollisena toimijana. Mutta Intia on Intia. Ja jollain tasolla Pahan Ongelma on siellä konkreettinen jokapäiväisen arjen teemoittaja. Hänen kuolemansa jälkeen löytyi kirjeitä jotka Äiti Teresa oli käskenyt poltettavaksi. Mutta koska maailma on mikä on, ei näitä kirjeitä poltettu. Niistä selvisi että rukoilu oli loppunut ja syvä epäily uskoa kohtaan oli vallannut Äiti Teresan mielen. Tätä on pidetty muistutuksena siitä miten vakaumus ei kenties olekaan kovin tärkeässä osassa työtä. Sillä vaikka rukous loppui, ei työ loppunut. ""Of course nonbelievers all over the world display compassion," said Dan Barker of the Freedom From Religion Foundation. "She was forced to go through the motions and admitted her own hypocrisy.""

Itse kuitenkin muistan, että Äiti Teresa oli myös katkeroitunut ja julma ihminen. Äiti Teresan teologiset argumentit olivat järkyttäviä ; Kärsivien ihmisten piti hänen mukaansa hymyillä enemmän ja käyttää vähemmän kipulääkkeitä. Sillä hän uskoi tuskan kasvattavaan voimaan. Hänen kommenttinsa esimerkiksi syntyvyydensääntelystäkään eivät ole kauneimpia mahdollisia, ja kontrastia pahentaa se että ne on annettu Nobelin rauhanpalkinnon saamisen yhteydessä. Nämä muistuttavat siitä että ihmiset eivät ole pyhimyksiä. Ja Äiti Teresa pitää nähdä sitä kautta että hän kaikesta huolimatta auttoi ihmisiä siitä huolimatta että hän oli kyynistynyt ja katkeroitunut vanha ämmä. (Kaikki katkeroituneet, kyyniset ja ämmät saavat minulta kyllä aina ripauksen symppaamista ja tsemppaamista ; Sanajoukko ei siis ole herjaamista, vaan ne luovat tarvitsemani kontrastin.)

Kenties siellä juurella olisi kuitenkin tilaa jonkinlaiselle uskonnollisuudelle. Minun, kuten Äiti Teresankin, tuntuu vain olevan hyvin vaikeaa löytää sitä sieltä. Sofistikoitunut teologia, se on se mikä helposti tulee mieleen uskonasioista. Ja se on myös suhteellisen helppoa yhdistää uskontoon siten että asia on nimenomaan uskontoa eikä jotain muuta. ; Toki huipulla on kilpailua siinä mielessä että muut asiat tyydyttävät samoja tarpeita, mutta kun sinne vie uskontoa ei sitä yleensä selitetä joksikin muuksi. Esimerkiksi teologia ei ole kenties koko uskonto mutta se on uskontoa, eikä jotain joka salakuljettaa uskontoa. Usein kun jokin salakuljettaa uskontoa se päinvastoin kuljettaa sisällään näitä teologisia filosofisia konsepteja.

Nähdäkseni kansankirkko elää konseptina vain jos se onnistuu muuttumaan perustarpeeksi. Tai jos se onnistuu tyydyttämään korkeimman tason tarpeet ilman että sille on relevantteja kilpailijoita. Monopoliasemaa ylhäällä ei selvästi ole, eikä "juuressa tunnu oikein olevan uskottavuutta", ainakaan sellaista joka vetoaisi massoihin niin että he uskoisivat että kirkko auttaisi juuri heitä. (Moni ajattelee että kirkon hyväntekeväisyys auttaa köyhiä, jolloin oma suhde kirkkoon jää helposti etäiseksi, tai ei ainakaan henkilökohtaiseksi.) Minun kohdallani "kansankirkkoa" ei ihanteellisuudessaan ole, on vain valtion toimissa rituaalisesti mukanaoleva "valtionkirkko". Joka on enemmän valtion symboleiden kantaja, kuin oman henkilökohtaisessa elämässäni tarpeellinen.

---

Kirkko näyttää kuitenkin tyydyttävän kohdallani tarpeistani suurimman. Vittuilun tarpeen. Jos joskus tekee mieli vittuilla jollekulle, niin kirkon suunnalta löytyy aina ja helposti joku jonka katsominen synnyttää ikään kuin oikeutuksen että helpon toteutuksen tämän vittuiluntarpeen tyydyttämiselle. En usko että tämän varaan on hyvä rakentaa kirkkolaivaa. Luultavasti tämän varaan ei kannata rakentaa edes paskahyyskää.