Miksi sillä on väliä? (kantrin ja punkin erosta)

Minä kuuntelen countrymusiikkia. Juuri kukaan muu ei tunnu kuuntelevan sitä. Suomessa mainitsemani musiikingenre on jotain joka sopii mainintana sellaiseen tilanteeseen jossa joku kertoo "kuuntelevansa kaikkea musiikkia". Kun heiltä sitten kysyy "myös kantria", voi kuulla täsmennyksiä kuten "paitsi kantria". USA:ssa on tietääkseni hieman samanlainen suhde countryyn. Siellä se on kuitenkin yleinen soittolistoilla että myyntitilastoissa. Mutta kukaan ei tunnusta kuuntelevansa sitä. Se ei ole genre jota fanitetaan.

Syynä on varmasti se, että country koetaan maalaismaisena ja vanhoillisena. Toisaalta se ei sovi hyvin konservatiiveillekaan. Sillä vaikka poliittista countrya ja ideologista countrya onkin tehty, niin yleensä countryssä otetaan hyvin negatiivinen kuva niistä vanhoista hyvistä ajoista joita kunnon konservatiivi nostalgisoi. Country on tämän lisäksi laajemminkin negatiivista whinetysmusiikkia. Sellaista johon konservativismiin kytkeytynyt oikeistolaisuus ei voi hyväksyä, koska se kannattaa "oman onnensa seppiä" ja pitää valittamista liian suurena askeleena kommunismiin.

Jossain määrin voidaan sanoa (nyrkkisääntömäisesti) että country on pessimististä ja negatiivista musiikkia joka sopii punkkareille jotka ovat antaneet periksi. ; Sekä country että punk kertoo tarinoita, esittää olevansa tai vähintään identifioituu "luusereihin". Molemmissa maailmaa pidetään karuna paikkana. Mutta siinä missä punkissa ollaan anarkistisia ja jopa vandaalimielisiä, countryssä on usein enemmän kyse siitä että asiat ovat päin persettä ja sitten tätä asiantilaa kuvataan. Ei muuteta, kuvataan. Tätä asennetta voisi sanoa stoalaiseksi jos se ei luottaisi niin kovasti valittamiseen. Siksi sitä kuvaa paremmin termi fatalistinen. Jos punk on "aktivismia", country on "passivismia". Countryssä jopa vallankumouksen yrittäminen olisi jotain jossa olisi kuitenkin joku jekku jolla köyhää kusetettaisiin.

Tämä on siitä mielenkiintoinen huomio että se liittyy countryn kaupallistumiseen. Maalaismusiikki muokkautui populaarimpaan suuntaan. (Nykyään eroa on itse asiassa jopa hankalaa nähdä.) Countryn irrallinen ja toivoton ja laulajan identiteettiin keskittyvä tematiikka on nimittäin muutettu markkinavoimien koneiston apuvälineeksi varsin ovelasti ; Grand Old Opry otti ohjelmistoonsa countrya. Laulujen tarkoituksena oli tukea ilmapiiriä jossa ihmiset ostaisivat paremmin vakuutuksia. Eli sen sijaan että maailmassa luotettaisiin että ei käy mitään tai ennaltaehkäistäisiin hankaluuksia, luotettaisiin siihen että maailma menee päin persettä ja ainut mitä voi tehdä on tiedostaa tämä ja pitää vakuutukset kunnossa.

Tässä mielessä voidaan sanoa että country tukee yhdenlaista elämänasennetta. Asennetta jossa eläin ja ihminen kohtaa. Nimittäin opittu avuttomuus (learned helplessness). Martin Seligman teki kivunsietokokeita eläimillä 1967. Hänen kokeissaan oli ryhmä koiria jotka saivat kipua tavalla jota ne eivät voineet estää. Toinen ryhmä koiria taas sai saman verran kipua mutta ne kykenivät hallitsemaan ympäristöä ja säätämään sitä milloin kipua tulee. Ryhmä joka ei voinut hallita tilannetta muuttui passiiviseksi. Niistä tuli fatalistisia koiria. Kun koirat tämän jälkeen siirrettiin ympäristöön jossa kipuja voitiin välttää, avuttomuuteen oppineet fatalistiset koirat eivät oppineet käyttämään vipuja joilla tuskaisat ärsykkeet saataisiin kuriin. Ne saatiin oppimaan välttämään kipua vasta kun niitä toistuvasti fyysisesti raahattiin ja kannettiin pois kipua tuottavilta alueilta. Ihmisillä tämänlaatuinen asenne sopii depressioon.

Se, miksi country on rekkamiesten ja köyhien musiikkia ja asenteeltaan täynnä opittua avuttomuutta, ei rehellisesti sanoen hirveästi yllätä. Kaikilla ei ole samanlaisia mahdollisuuksia ja toisille maailma on enimmäkseen "ansoja joilla kusetetaan köyhää".

Yksinäisempi kuin tämä

Steve Earlyn alkuun laittamani kappale kuvastaa sitä, miten country on ruikutusmusiikkia. Country on jossain määrin maineessaan "miehien musiikkia", mutta silti tai juuri siksi yleisen machoilun sijasta ne ovat jonkinlaista "vanhanaikaista emomusiikkia". Hyvin usein toistuva teema on nostalgian lietsominen. Kappaleissa kaivataan jotain menetettyä. Tarinoihin voi laittaa häijyn kulman siitä, että siinä kaivataan jotain jonka arvoa ei ole osattu ymmärtää ennen kuin se on menetetty.

Ja tämä onkin nähdäkseni hyvin suora palautus Sartreen. Hänen maailmaan olemassaolemattomuudelle saatiin merkitys. Ateismissa heitettynä olemisessa ateismi oli jonkinlaista yksinäisyyttä. Ideana oli tietysti se, että olemassaolemattomuudella oli väliä koska ajatus Jumalasta oli saanut jonkinlaisen merkityksen. Tätä eksistentiaalista surumielisyyttä sitten edustaa vaikkapa Timo Hännikäinen. Hän on "Mesikämmen" -blogin haastattelussa kuvannut ateismia raskaaksi.

"Henkilökohtaisesti uskon, ettei historialla ole suuntaa eikä elämällä muuta tarkoitusta kuin ne, jotka yksilöt ja yhteisöt sille antavat. En odota mitään tämän elämän jälkeen, paitsi kenties länsimaisen kulttuurin ja omien ajatusteni säilymistä. En kuitenkaan suosittele tällaista katsomusta kenellekään – se olisi turhaa, sillä kyseessä on pikemminkin sisäsyntyinen kokemus kuin opittu ajattelutapa. Joillakin on kyky uskoa jumaliin, joillakin toisilla ei, ja tämän kohtalon kanssa on elettävä.En lainkaan väheksy uskontoja: se olisi sama kuin väheksyisi ihmislajia, sillä ihminen on jotenkin asetuksellisesti uskonnollinen olento. Elämästä tekee elämisen arvoista tunne kuulumisesta itseään ja pieniä kuvioitaan suurempaan kokonaisuuteen, ja uskonto lienee yleisin tapa saavuttaa tällainen tunne. Harva pärjää ilman uskontoa tai jotakin sen korviketta. Jos nämä lapselliset uusateistit, Richard Dawkins opetuslapsineen, todella käsittäisivät kuinka ankara paikka maailma ilman korkeamman voiman ohjausta on, he juoksisivat hädissään ensimmäisen vastaantulevan new age -gurun syliin."

Minun ei ole vaikeaa ymmärtää tätä. Sillä Hännikäinen on kirjailija. Peräti genrekirjailija. Hän on mestarillinen erityisesti yhdessä asiassa. Ruikuttamisessa. (Ja ei, tämä ei ole moite. Pidän countrymusiikistakin, vaikka se on kieltämättä jossain määrin hävettävää. Samoin pidän Hännikäisen kirjoistakin.)

Eksistentiaaliset ruikuttajat taas ovat tulleet tutuksi myös uskonnollisina versioina. Silloin selitetään miten ateismi on arvotyhjiötä jossa ei ole merkitystä ja sisältöä. Usein he näyttävät puhuvan lähinnä omasta puolestaan. Usein tässä on taustalla ajatus etiikasta. Jossa ateisteille merkityksellinen elämä olisi mahdoton mysteeri. Tässä he usein lähinnä määrittävät että moraalin tulisi olla jotain jonka vain erehtymätön ikuinen ja muuttumaton lähde voisi komentaa. Näissä ydinongelmat tiivistyvät siihen, että (a) argumentit kaatuvat jollain tavalla euthyfronin dilemmaan tai sen varianttiin, kuten vaikka Craigin argumenteissa on käynyt. (b) Moraalin määrittelyehdot kertovat lähinnä että kristinuskon näkökulmasta ateistit eivät voi saavuttaa oikeanlaista etiikkaa eli ateistit ovat harhaoppisia, joka ei ole kiinnostava tai yllättävä tulos. (c) He ohittavat sen että moraali on määritetty ateisteilla ihan eri tavalla, ja esimerkiksi Steven Luperin moraalimalli on sisäisesti koherentti ja se nojaa täysin maallisiin konsepteihin, kuten ihmisten pitkäaikaisiin tavoitteisiin ja siihen että pyrkiminen, yrittäminen ja silloin tällöin onnistuminenkin ovat nimenomaan merkitystä antavia asioita.

Henkenä on se, että jos ei usko Jumalaan, ei ole yksinkertaisesti kokenut elämää. Muistan hetken, kun eräs pohjanmaalainen vanhempi rouva vihjasi että minun uskonnottomuuteni johtuu vain siitä että en ole koskaan ollut kovassa paikassa. Isäni sattui olemaan paikalla ja hänen reaktionsa oli huvittunut. Nainen, joka ei tiennyt minun elämästäni mitään, lähinnä demonstroi tuolla lauseella sen että hän ei tiennyt minun elämästäni mitään. Tämä pohjanmaalainen rouva ymmärsi lopettaa.
1: Kaikki eivät tee niin, moni siirtyy tässä vaiheessa puhumaan siitä miten uskonnottomuus johtuukin "traumatisoitumisesta". Mikä kertoo siitä että tässä lähinnä tuomitaan ja selitys rakennetaan jälkikäteen. Sävy ja syyttäminen on tärkeämpää kuin koherentti argumentaatio. Joten voivat minun puolestani haistaa paskan joka heidän omien aivojensa ja humaaniutensa paikkaa toimittaa. Ja jos heidän keskusteluasenteensa on tuo, niin on ihan käsittämättömän moukkamaista ja ääliömäistä valittaa siitä että joku nyt ylenkatsoo ja on snobistisen epäkohtelias. Mutta en ranttaa tästä nyt tämän enempää tästä.

Oma suhteeni uusateismiin on kuitenkin hyvin etäinen. Olen tietyllä tavalla hyvinkin samassa ruikutuskuplassa kuin Hännikäinen. Uusateistien kohdalla tilanne on hyvin toinen. Harvalla heistä on mitään oleellista taustaa ja tottumusta ; Maallistuneessa kulttuurissa mitään syvää yhteyttä mihinkään uskontoon ei ole ollut. Tällöin Jumalasta luopuminen ei rinnastu siihen että jokin teiniromanssi menee pilalle. Se rinnastuu siihen että joku toisen kaupungin asukas jota et ole koskaan tavannut ei ole koskaan syntynytkään. Siinä ei mitään angstia koeta.

Oma angstini on sitten toisenlaista. Se iskee siihen mitä näissä uskomiseen uskomiseen nojaavissa argumenteissa usein ohitetaan. Nimittäin se, että niissä on yleensä jonkinlainen sisäänrakennettu oletus hedonismin ihanuudesta. Eli helppo tie on oikein tie. Jos elämä ja onnellisuus on vaivatonta, sen täytyy olla se paras. Itse näen että on olemassa sankarillisia teitä ja sitten on olemassa laiskoille puolielämää tavoitteleville luusereille sopivia oikoteitä. (Itse en pysty kulkemaan ensimmäistä mutta en suostu kulkemaan jälkimmäistä. Ja jos minut pakotetaan kulkemaan jälkimmäistä, mieluummin tapan itseni.)

En kuitenkaan koe ruikuttamista oleelliseksi. (Ongelmani on enemmänkin kosto. Ja oikeudenmukaisuus. Tai oikeastaan näiden relaatio ; koston ja oikeudenmukaisuuden suhde on se, että ne eivät ole sama asia.) Sillä tilanteeni on rehellisesti sanoen sen suuntainen että en pahastu näille kaikenmaailman pohjanmaalaisille rouville. Sillä kun joku eksistentiaalinen ruikuttaja tai omia kokemuksiaan rietasteleva uskovainen kertoo minulle elämiensä haasteista, tarinoilla on yleensä yksi sisältö. Tiedostan heidän tuskansa, mutta tajuan että meidän välillämme on syvä kokemuskuilu. Sen voisi tiivistää "Life" -televisiosarjasta nappaamaani lausumaan ; "You think you hit bottom, Rick? You have no idea how far down this goes, do you? You think you're bad, you think you got a demon inside of you? You don't even know what that means!"

Jos joku yksinäisyys Jumalasta olisi ongelma, niin voi voi. Käsitin syvästi joskus 12 -vuotiaana, että minusta ei pidetä. Ollenkaan. Ystäviä ei ole. Perhe on enemmän ongelma jota käsitellään kuin jokin joka tarjoaisi ns. välittämistä.  Itkin asian läpi silloin. Sitten tiedostin että jos nämä ovat totta, tämänlaiset ovat vain olotiloja. Ei tälläisiä tarvitse itkeä. Muuten ei voisi muuta tehdäkään. (Ja sitäpaitsi ei se mitään autakaan. Heikkous houkuttelee esimerkiksi kiusaajia ja uskonnollisen ideologian levittämisestä ihastuneita ihmisiä joille olet kiva väline heidän pyrkimyksilleen.) Ja tämä oli sitä aikaa jota pidin lapsuudessani sinä valoisimpana vaiheena, ajanjaksona jolloin asiat menivät tavallisesti. (Pahin materiaali tuli vasta myöhemmin.)
1: Toki tästä seuraa ns. mielenterveydellisiä epävakaustiloja. Mutta nähdäkseni kukaan joka ei ole vakavasti harkinnut ja yrittänyt itsemurhaa ei ole riittävästi tutustunut aiheeseen. Tätä hetkeä ennen voi vielä pitää jotain valheellista illuusiota siitä että asiat menevät joka tapauksessa hyvin. Ja että jokin Jumala ei koettele yli oman tarpeen. Tämä varsin kova askel tarvitaan. Sitä ennen on vain ruikuttamista ja ideologista optimismia joka ei perustu maailmaan vaan utopiaan jota voidaan ylläpitää oman sattumalta onnekkaan elämänhistorian vuoksi.

Nostalgiaitkuiset countrymuusikot ja eksistentiaaliset ruikuttajat ovat vasta pudonneet pohjalle. He eivät ole tiedostaneet, että pohja putoaa pois ja että sen alla on vielä pirun paljon tilaa. Jossain vaiheessa tämä kasvaa ymmärrykseksi siitä miten paljon joka tapauksessa on vielä pudottavaa. Kiipeäminen ylös ja menetyksien haikailu katoavat. Siinä vaiheessa ruikuttaminen muuttuu tietoisuudeksi siitä mitä kaikkea menetettävää vielä on. Sen jälkeen joku hiton jumalasuhde tuntuu mitättömältä pikkuroskalta. (Kuten suurin osa ihmisistäkin. Ihmisistä joiden suurin epäesteettinen aktio on se, että he eivät ole tehneet itsemurhaa jo useita vuosia sitten.)

Nähdäkseni vasta tällä tasolla elämällä on itseisarvo. Ainakaan millään muulla sitä ei enää voi oikeuttaa tai välineellistää. Sitä ennen ihmiset leikkivät ehtoleikkiä. Tässä kohden vastaan tuleekin Schopenhauer, joka mainitsi tylsyydestä sen, että jos ihmisen elämä olisi itsessään arvokasta, ei tylsyyden kokemusta olisi. Asetamme kuitenkin elämällemme toiveita ja ehtoja. Eksistentiaaliset ruikuttajat elävät hedonistis-välineellistetyssä ehtomaailmassa jossa elämällä ei ole itseisarvoa, merkitys siihen kun syntyy vain ehdoin.
1: Schopenhauer nähdäkseni tulkitsi tylsyyden osittain väärin ; Maailma on niin suuri paikka, että sieltä kyllä löytyy kiinnostavia ja innostaviakin asioita niin paljon että vaikka koko elämän kuluttaisi niiden kanssa, niin näkisi vain alle promillen kaikesta. Tai vielä vähemmän. Tylsyys johtuu siitä missä ja keiden kanssa tosiasiassa joutuu viettämään aikansa. Olemassaolon rikkaus ei merkitse, se mihin omassa elämässään törmää merkitsee. Kuitenkin Schopenhauer muistuttaa että jos asetamme minkään ehdon merkitykselle. Eli jos vaikka sanoo "mielekäs elämä onnustuu vain uskossa, jokaisella on syväänvedetty tarve Jumalasuhteeseen" niin tosiasiassa väittää että ihmisen elämällä ei ole itseisarvo vaan vain välinearvo.
2: Ja rehellisesti sanoen tässä vaiheessa ei heittäydy ensimmäisen new age -mystokon syliin vaan käsittää miten aidosti ja syvästi pahaa ja epäesteettistä työtä tämä tekee elääkseen. Eksploitaatio, sosiaalipornottelu, juorujen kuuntelu ja valheellisen toivon antaminen ilman että oikeasti korjaisi asiaan liittyviä aitoja tiloja ovat syvää julmuutta. Tämän tietää jokainen jolle on annettu väärää toivoa ja jotka ovat tätä menettäneet riittävän monta kertaa. (Halu tehdä itsemurha on mittari siitä että on riittävästi. Tätä tasoa ylempänä ovat lähinnä saakelin onnekkaita paskiaisia.)

Eräässä mielessä jos jouksuhaudoissa ei ole ateisteja, se on argumentti juoksuhautoja vastaan. Jossain mielessä se kertoo myös siitä että monet uskonnottomat eivät tarvitse mitään kuoppia joihin kaivautua kyyristelemään kuolemanpelossa kuin jotkut pikku pelkurit. Ehkä jos kristityt nousisivat sieltä poteroista ja avaisivat silmänsä, he voisivat nähdä kaduilla ihmisiä ja asioita jotka muuttaisivat heidän mielensä..

Väärän ideologian vaaravyöhykkeessä

"Tämä päivä" -blogi lähestyi konservativismia mielenkiintoisesti. Hän edustaa elämäntavoiltaan hyvinkin peruskonservatiivia vaikka hän onkin ideologisesti liberaali. "Eräänä kauniina päivänä, ystäväni kutsui minua konservatiiviksi. Otin sen vitsinä, mutta asia jäi mietittyttämään. Eräillä mittareilla olen nimittäin pahuksen konservatiivisen näköinen." On lapsi, asuntolaina ja työpaikka. Seikkailuja ei harrasteta. Hän elää moniarvoisessa kulttuurissa joissa vaihtoehtoiset elämäntavat ovat normaaleja. Normin mukaan elämä on siksi vahva viesti siitä että arvostaa normeja.

Halu konservativismin kieltelyyn on ymmärrettävää ; Päivi Räsänen ja Vladimir Putinkin mielellään viittaavat homoseksuaaleihin ystäviinsä heti jos heidän käytöstään moititaan homovastaiseksi. Eivätkä väitä tässä että heillä on erityisen pitkämielisiä ystäviä, vaan korostavat omaa suopeuttaan. Joka on tosiasioiden valossa omituista.

Moni kuitenkin sekoittaa lopputuloksen ja ideologian toisiinsa. "Väärinkäsitys tulee nimenomaisesti sekoittaessamme tekemämme valinnat edustamiimme arvoihin. Aiemman perusteella vaikutan konservatiivilta, mutta en käytä itsestäni kyseistä nimitystä, enkä pidä sitä itseeni edes sopivana. Arvoni joiden perusteella teen päätökseni ovat ehkä johtaneet konservatiivien hyväksymään paikkaan, mutta se ei tarkoita päätöksiä tehdyn konservatiivisten arvojen mukaisesti." Tämä on ymmärrettävää koska identiteetti ei yleisesti ottaen ole mikään sielun sisäinen tila vaan julkisesti heilutettu lippu.

Rinnastus on kuitenkin erehdys. Päivi Räsäsen ja Vladimir Putinin teot puhuvat tiettyä viestiä. Heidän ideologinen viestinsä ja kannattamansa arvot tukevat ja alleviivaavat tekoja niin että on vaikeaa tehdä muuta kuin päätelmä kiertelystä ja kieroilusta. "Tämä päivä" -blogin kirjoittajan sanomisten, tekemisten ja asennoitumisten verkosto pakottaa toisenlaiseen tulkintaan. (Esimerkiksi minun, periaatteessa konservatiivina, on mahdotonta nähdä häntä muuna kuin liberaalina. Edes pari kaljaa eivät muuta häntä minun silmissäni konservatiivisemmaksi tai muutoin sievemmäksi.)

Itse kohtaan samaa kohtuullisen usein. Ja tämä ärsyttää suunnattomasti.

On yksinkertaisesti raivostuttavaa kun sinut liitetään alakulttuuriin johon et kuulu ja jota jopa halveksit. Ja minulle näin käy toistuvasti. Ja kenties hieman yllättäen en tässä nosta esille sitä että minua kutsutaan ateistiksi tai vapaa-ajattelijaksi. Vaikka tämäkin on juuri tämänlainen sekaannus.

Sen sijaan nostan esiin hipsteriyden. Pinnallisesti saatan näyttää hipsteriltä. Heillähän on tapana sekoittaa pukeutumistyylejä ja käyttää erikoisia värityksiä. He kuuntelevat poikkeavaa musiikkia. Tekevät ja harrastavat omituisia asioita.

Kävin aiheesta eilen kohtuullisen mielenkiintoisen keskustelun miekkailukoulumme erään uuden alkeiskurssilaisen kanssa. Hän selitti että olen joko hipsteri tai "hipster danger zonessa". Pesukarhunhattu ja pinkki kaulaliina yhdistettynä alleviivatun ironiseen elämänasenteeseen vihjaavat että olisin jopa pesunkestävä hipsteri. Asiaa syventää tieto siitä että harrastan keskiaikaista miekkailua joka on hieman omintakeinen ja marginaalinen alakulttuuri. Ja kuuntelen myös jonkin verran vaikeasti löydettävää musiikkia. Ja itse asiassa oleellinen osa hipsteriyttä on se, että omaa hipsteriyttä ei tiedosteta. Karkeasti sanoen tosi hipsteri ei tiedosta olevansa hipsteri ja jos joku itseidentifioituu ääneen hipsteriksi, hän ei joko ole hipsteri tai se vähentää hänen hipsteriysastettaan.

Kuitenkin minusta on erityisen vaikeaa saada kunnollista hipsteriä. Ei vaikka nihilointikriteerin asettaminen identiteetin määritelmään aikaansaikin kovasti ironisia tunnetiloja. Sillä siinä missä perushipsteri pukee taittamattomat lasit näyttääkseen intellektuellilta, minä en käytä niitä silmälaseja jotka minulle on määrätty. En harrasta vintagea. Ja tosiasiassa pääosin kulttuurimakuni on musiikin, televisiosarjojen ja kaiken muunkin kohdalla banaalin mainstreamia. En ole kultturelli ja törmään indieen vain vahingossa. (Joskin jos pidän siitä, niin pyrin pitämään sen, jonka vuoksi saatan esimerkiksi kuunnella pientä suomalaista bluegrasspumppua.) Enkä pidä mainstreamia mitenkään huonona, päin vastoin. Vielä vaikeammin minut saa mukaan ruokavaliohössötyksiin, kuten luomuun ja kasvissyöntiin. Käyn harvoin kirpputoreilla, enkä harrasta kierrätys-luomuidunpuputus-pilvenpoltto -linjamaa. Pukeudun tavallisesti lukuunottamatta joitain poikkeuksellisia yksittäisiä vaatekappaleita joista sitten ikään kuin tulee minun mainoksiani. Käyn divareissa koska sieltä saa kirjoja joita ei saa kirjakaupoista. Ostan kirjoja myös mainstream -kirjakaupoista, koska niitä ei saa divareista.)

Ja ennen kaikkea hipsteriyttä kuvaa yleinen avomielisyys. Itselläni avomielisyydellä on heitä tiukemmat rajat. Olen lisäksi heitä kyynisempi ; Hipsterillä voi olla itseinhoa, mutta senkin olisi oltava ironista. Minä taas vihaan itseäni ja myös kanssaihmisiäni liian aidosti käydäkseni oikein mitenkään hipsteristä. Ironiani määrä on runsasta, mutta se kohdistuu maailmaan huomattavasti aggressiivisemmin ja destruktiivisemmin. Ironiani eetos ja paatos ovat aivan erilaisia. Olen siis oikeastaan antihipster. Ja mikään työpaikka sörnäisissä ei muuta tätä pikkuseikkaa.

On todellakin helppoa sekoittaa ideologia ja teot toisiinsa. Ja tämä voi olla ymmärrettävää, kiusallista tai ärsyttävää. Sillä identiteetti on itselle oman itsen heijastuma ja jos se liitetään - vaikka ihan ymmärrettävinkin syin - itselle vieraaseen alakulttuuriin, se tuntuu jotenkin siltä että oma identiteetti olisi väärien ihmisten hallussa.

Pää pensaaseen

Olin tänään matkalla töihin, kun huomasin, että samassa, melko täpötäydessä, junassa sattui olemaan eräs lyhytaikainen lukioajan tyttöystäväyritelmä. Tämänlainen tilanne on yleensä aina jotenkin hupaisa että ahdistava samanaikaisesti. Sillä mukana on helposti vertailua. Toisaalta on mukavaa nähdä ihmisiä, mutta toisaalta ei voi olla arvioimatta pitkän ajan jälkeen myös muutoksia. Että kuka on leikannut tukan, kuka on hankkinut 20 kiloa painoa ja 3 lasta. Nämä kaikki ovat yleensä jotenkin, jollain kulmalla positiivisia muutoksia. Ja toisaalta jotain sellaista joka pakottaa miettimään erilaisia skenaarioita.

Luulen, että vastaavaa myllyä tapahtuu enemmän tai vähemmän - toivottavasti vähemmän - myös toisella puolella. ; Hauskimmillaan ne voivat olla jotain samantyylistä mitä kerrotaan Obamasta. Kerrotaan, että hän oli kerran käynyt vaimonsa kanssa kahvilassa. Kahvilan omistaja paljastui Obaman vaimon entiseksi poikaystäväksi. Obama kiusoitteli vaimoaan ja kysyi, että mitenköhän hän viihtyisi kahvilanomistajan vaimona. Vaimo vastasi, että hän ajatteli enemmänkin niin, että jos hän olisi valinnut toisin, niin tuo kahvilanomistaja olisi nyt USA:n presidentti.

Tässä tapauksessa mitään tämänlaista tilannetta ei kuitenkaan voi tapahtua. Sillä juuri kyseinen henkilö sattuu olemaan demonstraatio siitä, miten kykenen synnyttämään ihmisissä nopeasti melko voimakkaita emootioita. Ja yleensä melko negatiivisia sellaisia. Hän on päättänyt, että minuun toimii parhaiten täydellinen ignoraatio. Tässä tapauksessa se sai tietysti hieman koomisia piirteitä, koska junamatka on kuitenkin melko pitkä. Aktiivista poiskatsomista sivusilmällä seuratessa ei voi olla miltei repeämättä nauruun. Toisaalta samanaikaisesti ei kehtaa ihan hirveästi elämöidä tai ruveta herättämään huomiota tai vaatimalla reaktiota itseen.

Lisäksi tämä tilanne ärsyttää itseäni jonkin verran. Sillä yleensä minulla on jonkinlainen käsitys siitä, miksi olen ärsyttänyt jonkun tietyn ihmisen vihaan asti. Joskus selitys on pidempiaikainen useasta syystä johtuva. Ja joskus selitys ei pidä sisällään mitään tarkkaa, mutta tarjolla on kuitenkin runsain määrin vihjeitä siitä mitkä piirteet ihastuttavassa persoonassani ovat tällä kertaa olleet liiallisesti esillä. Asiaa tietysti helpottaa se, että nämä kerrotaan minulle suoraan - tarvittaessa jopa kovalla volyymilla. Tässä tapauksessa en halua toki mitätöidä toisen kokemaa kokemusta. On selvää, että tuollaiseen vuosia kestävään varsin järkähtämättömään perussuhtautumiseen on jokin syy. En ole halunnut ryhtyä erityisen stalkeriksi, mutta sama reaktiotapa on toistunut kaikkina niinä 5 kertana kun olen hänet viimeisen "reilun 10 ja risat" vuoden aikana nähnyt. Kerran ihmettelin asiasta hänen facebookiinsa ja pahoittelin ja pyysin selitystä, mutta reaktio tähän oli selvä. Vastausta ei tullut, ja nykyisin viestini eivät mene edes läpi hänelle asti. Asia jäänee siis mysteeriksi.

En kuitenkaan nostanut tätä esille jotta korostaisin että ignoraatio on julmaa. Näkisin, että se on tehokasta ja tätä kautta se voi tuntua häijyltä. Mutta ymmärrän ja hyväksyn että ihmisillä on tämänlaisia strategioita. Toki olen hieman vastakarvaan, jos tämälaisista periaatteista yritetään tehdä yleisiä normeja. Eli ryhdytään puhumaan ennakkosensuurista tai sekulaariudesta jossa esimerkiksi uskonnolliset merkit pitäisi täysin pyyhkiä kaikesta julkisuuskuvasta. ; Liika on toki liikaa, mutta en kannata mitään nollatoleranssia. Ymmärtääkseni on ihan asiallista vetäytyä häijyistä tilanteista. Ei ole pakko kuunnella jonkun kusipään jurnotusta, pätemistä tai paskoja vitsejä.

Itse asiassa se mukailee lapsena - ja teinivuosinani - kovastikin kannattamaani aforismia "Ei pidä pelata jos ei osaa hävitä." Tässä henkenä ei ole Schopenhauerilainen häviön välttely. Vaan sen tiedostaminen että klassisesti ottaen häviäminen on usein konkreettinen mahdollisuus tai vaihtoehto. Moni korostaa voittamista ja osallistuu kaikkeen kilpailemisesta debatointiin vain voittaminen mielessä. Tällöin häviö muuntuu kestämättömäksi. Jos arvioi häviämisen niin karuksi että ei kestä sitä, niin on parasta jättää peli kesken.

Häviämistä tässä yhteydessä ei tietysti voida nähdä jonain nollasummapelinä jossa ihmiset ovat toisiaan vastaan. Ja esimerkiksi jossa entisen lukioajan (lyhytaikaisen) poikaystävän kanssa pitäisi ruveta egoillen vertailemaan sitä että kummalla on paremmat vuositulot ja arvioida että kumpi on "paremmin onnistunut siinä tiessä jonka tavoitteena on puoliso, kaksi lasta, auto(mahdollisimman iso), kesämökki ja asuntolaina (riittävän suuri jotta asunnolla voi päteä maksimaalisesti mutta niin pieni että saa sen ennen toista maksettua takaisin)." Heidegger pitäisi tätä lähtökohtaa huonona. Sen sijaan korostan sitä että usein sosiaalisessa tilanteessa kysymys ei ole nollasummapelistä. Siis siitä että toisen hyvä on toiselta pois. Joskus on niin että toinen tuo jostain syystä itselle huonoa. Jos tätä ei kestä, niin ilman mitään vertailuasetelmaakin tilanne on ahdistava. Ja jos ahdistaa liikaa, on syytä välttää koko tilannetta. ; Ei pidä mennä pelaamaan kuvitellen että voisi jotenkin kääntää ahdistavan tilanteen voisi automaattisesti korjata. Toki jos kestää tappion, tämä voi olla sankarillisin vaihtoehto. Mutta kuka oikeasti jaksaa elää sankarina joka päivä? Etenkään spontaanisti yllätyspäivänä junassa!

Ne levyt usein radiossa soivat - tai ne voivat olla muitakin

Douglas Adamsin "Dirk Gentlyn holistinen etsivätoimisto" kuvaa musiikkiin liittyviä muistikokemuksia ja tunteita osuvasti. Kirja kuvaa sellonsoittajaa, joka tunnemyrskyn aikana voi soittaa jotain kappaletta ja rauhoittua tätä kautta. Ja toisaalta jos hän myöhemmin soitti samaa kappaletta, tämä tunnemyrsky voi tulla takaisin.

Tämänlainen tunne lienee tuttu useimmille. Ainakin omakohtaisesti tietyt asiat liittyvät toisiin asioihin. Esimerkiksi en normaalisti kuuntele countrymusiikkia, mutta murheellisina aikoina nautin siitä. Syynä on luultavasti se, että "pahimpina vuosinani" kuuntelin countryä, ja alakulotunnelma jotenkin liittyy olennaisesti juuri tähän genreen. Toisin kuin esimerkiksi "ranteidenviiltelymusiikki" joka on mielessäni lähes koomista. HC -punk taas sopii hyvin hassuttelumusiikiksi.

Tänään puolisoni oli käynyt "levykaapillani" ja nosti esiin ja käyttöön vanhoja "Clannad" -levyjäni. Nämä ovat vanhoja levyjä, ajalta jolloin harrastin enimmäkseen kasetteja (eli jolta ei ole jäljellä juurikaan todistusaineistoa koska kasetit eivät ole kestäneet aikaa tallennusmenetelmänä eikä säilytysvarmuudessaan). Tästä muistin mistä olin ensimmäisen kerran kuulin kyseisestä bändistä Anna Korkolaiselta. Muistan jopa tähän liittyvän tilanteen. Jota en ollut miettinyt ollenkaan useampaan vuoteen. Tapaus ei ollut suuri, ja se oli jopa ajalta ennen kuin edes tunsin puolisoni ollenkaan. (Mitä voi itse asiassa voi olla joskus vaikea käsittää.)

"Science Daily" kertoikin että tämänlainen kokemusmaailma on ihmisille normaalia. Musiikin kuuntelu yksinkertaisesti tuo mieleen erilaisia muistoja. "Most people have this idea that music can be a powerful memory cue," Harris said. "You hear a song on the radio and it brings up memories of senior prom or graduation. That's why oldies stations are so popular - not because the music is good but because it reminds us of specific times in our lives." (Tosin Clannad on myös hyvää.)

---

Otsikko on, luonnollisesti, viittaus "Leevi and the Leavingsin" "Rin Tin Tin" -biisiin.

Loving might be a mistake, but it's worth making.

Minulla on sentimentaalista uuscountrya edustavan Lee Ann Womackin CD "I hope you dance." Levyllä viulut ja stilikat soivat "komiasti". Teemat kappaleissa ovat rakkaudessa epäonnistumisessa ja onnistumisessa. Joka toinen kappale on jonkinlainen hilpeä ralli, jossa juhlitaan erosta ylipääsemistä tai valitetaan siitä miten tästä ei tule mitään. Levyn tarkoitus lienee olla sitä perus ruikutusmusiikkia, joka antaa rekkamiehille ja muille miehisille miehille luvan kanavoidan tunteitaan joita he eivät muutoin näytä.

Levyn "nimibiisissä" -jonka sanat lukutaitoinen voi tavata internetissä - on vahva teema. Sen alkuosa voidaan nähdä toiveena, jossa aluksi toivotaan muun muassa että "I hope you never lose your sense of wonder. / You get your fill to eat, but always keep that hunger. / May you never take one single breath for granted / God forbid love ever leave you empty handed." Loppuosassa onkin enemmän ohjeistusta siitä, miten tämä tila voidaan saavuttaa. "I hope you never fear those mountains in the distance. / Never settle for the path of least resistance. / Living might mean taking chances. / But they're worth taking." Ja mukana on varoituksen sana siitä, mitä ongelmia tämä reagointitapa voi tuoda mukanaan "Don't let some hell bent heart, leave you bitter. / When you come close to selling out, reconsider." Vastakkaisen, helpon ja aran tien riskeistä taas kertoo kertosäkeen taustakuoro, joka laulaa "Time is a real and constant motion always rolling us along. / Tell me who wants to look back on their youth and wonder were those years have gone." Ja kantrimieskin itkee.

Kappale on kaiken kaikkiaan hyvin siirappinen.

Toinen levyltä tähän nostettava kappale on "Why they call if falling" -jonka lyriikat ovat myös vuotaneet internetin puolelle- joka kertoo rakkauden tunnemaailmasta. Kappaleessa ihmetellään että vaikka rakastumiseen liittyy verbi "pudota" (fall) on se tunteena kuitenkin enemmänkin leijumista. "It's like jumping, it's like leaping, it's like walkin on the ceilin. / It's like floatin, it's like flyin through the air." Totuus selviää, koska parisuhteen loputtua sitä huomaa olevansa itse asiassa syvällä kuopassa. "It's a hole, it's a cave, it's kinda like a grave. / When he tells you that he's found somebody new." Koska sitä ei lennäkään, vaan päätyy syvälle kuoppaan, on rakkauselämä ikään kuin kuopankaivamista. Ja rekkamies tirauttaa kyyneleen ja selittää sen silmään lentäneellä ötökällä.

Tämäkin kappale on hyvin siirappinen.

Tässä on hyvä huomata, että rakkaudessa on mukana voimakas sitoutumisen teema. Sitoutumatta jättäneet voivat joskus jopa tietää parisuhteen arvon, koska pelkäävät sen menettämistä niin kovin että jättävät yrittämättä.

"Nietzsche lyhyesti" -blogi käsittelikin juuri tätä teemaa. Useinhan Nietzscheen liitetään kovia arvoja. Yli -ihmisen riskinotto ja taistelu nähdään kovien arvojen ajamisena. Kuitenkin Nietzsche voidaan nähdä nimen omaan sentimentalismin aatemiehenä.

Nietzschen kannalta on tärkeä huomata hänen suhteensa Schopenhaueriin. Schopenhauerhan oli äksy murjottaja, jonka teemana oli vaikeuksien välttäminen. Tuska oli ikävää ja siksi luopuminen ja askeesi näyttivät tärkeiltä. Tämä yhdistää Schopenhauerin esimerkiksi buddhalaisuuteen. Schopenhauerin elämäntahtokin oli julma. Se haki terveitä, keskivertoja, lapsia ja siksi puolisot sopivat huonosti yhteen. Tätä kautta jopa rakkaus ajoi ihmisiä kohti surua ja onnetonta mieltä.

Nietzschen näkemys on juuri päinvastainen. On yritettävä riskeistä huolimatta ja joskus jopa niiden vuoksi : "Pessimismi on nihilismin esimuoto." Hänen riskejen hakemisensa muistuttaakin tältä osin yllättävän paljon Kierkegaardin uskon hyppyä, jossa johonkin asiaan hypätään ja panostetaan vaikka ei ole varmuutta onko tyhjyydessä mitään ottamassa vastaan. Usein Kierkegaard liitetään tältä osin nimen omaan uskontoon, ja usein vieläpä nimen omaan kristinuskoon. Mutta sama asenne voidaan nähdä vaikkapa parisuhteen hypähtämisessä. Ilmalennon aikana vapaa pudotus johtaa painottomuuden tunteeseen, jolloin voidaan ihmetellä miten "It's like flyin through the air" ja siinä otetaan riski, että herätään kuopan pohjalta ymmärtämässä "why they call it falling."

Tätä kautta on helppoa ymmärtää miksi Nietzschellä on käytössä sellaisia sanapareja kuin "iloinen tiede" ; Kristinuskon perisynti ja Schopenhauer ovat ihmisasenteiltaan pessimistisiä, sellaisia jotka kannustavat ylenmääräiseen varovaisuuteen ja itsesensuuriin. Tätä kautta onkin lähes selvää että Nietzschen liittäminen leimallisesti koviin ja julmiin arvoihin on selkeä väärinymmärrys ja liioittelu. Hän päin vastoin korosti sitä, miten pessimistinen, julma ja kova nimenomaan "se pessimistisempi ja varovaisempi vaihtoehto" on. Tämän tajuaminen on vain niin vaikeaa, että yllättävän moni kristitty syyttää Nietzschen kannattamaa maailmaa nihilistiseksi ja kovaksi. Minä sanon että kovat ja sykkivät arvot in your ass.

---

Kaikki otsikossa ja tekstissä olevat monitulkintaisuudet ja kaksimielisyydet ovat täysin tarkoituksellisia. Yhteydet todellisiin ihmisiin, henkilöihin ja tapahtumiin eivät nekään ole täysin satunnaisia.

Pieniä ajatuksia : Musiikki kertoo mielenterveydestä.

Country -musiikkia ei pidetä hienostuneisuuden huippuna. Teemat ovat usein tiivistettävissä "Rekka, juna, vankila, Texas, viina, känni, rekka, rekka" -teemoihin. Silti itse sain pieniä ajatuksia koskien mielenterveyttä kun kuuntelin Townes van Zandtin "vähemmän levitettyä tuotantoa". Kappale oli "Sanitarium blues". Townes on tiennyt mistä hän kirjoittaa.

Käyn kappaleen läpi ja selitän kohdan perässä mitä ajatuksia kohta voi tuoda esiin.

"The folks, they just can't take no more. / Throw you in the back seat, slam the door. / No stoppin' as down the road you go. / Go not time to lose."

Mielenterveys on ensisijassa sidottuna läheisiin. Nykyään sairausluokituksessa ei esimerkiksi ole "homoseksuaalisuutta", mutta "itseä häiritsevä homoseksuaalisuus" on. Useassa tilanteessa vaarattomalla tavalla hullu ei häiritse muita, jolloin hänelle ei tehdä pakkohoitoasioita. Pakkohoitoon aletaan menemään siinä vaiheessa kun muut, "Folks", eivät jaksa. Mielisairaalahoitoa vaativa hoito on tätä kautta luonteeltaan muutakin kuin "epätosia näkemyksiä". Hoidossa on ehdottomasti sosiaalinen ulottuvuus.

"Gigantic one way gate ahead. / You're thinkin' man I'd as soon be dead. / They decided to give you life instead. / The sanitarium blues."

Mielisairaalassa sisään pääsee helpommin kuin pois. Potilaan tahto muuttuu ainakin joissakin kohden irrelevantiksi. Tämä on tietysti perusteltua sillä, että mielisairaala on määritelty hoitopaikaksi. Siksi esimerkiksi itsetuhoisen tahtotilaa rajoitetaan, ja ihmistä yritetään muuttaa.

"Big ole nurse, all dressed in white. / Slaps you on a table in the middle of the night. / Then he straps you down real tight. / You're wonderin', what'd I do? / They hose you down, make sure you're clean. / Wrap you up in hospital green. / Shoot you full of Thorazine. / The sanitarium blues."

Tämä kohta kuvaa osittain aikansa hoitomenettelyjä. Erityinen huomio on kuitenkin rooliasut. Hoitajilla on hoitajaidentiteetti ja potilailla on potilasidentiteetti, ja omat vaatteet - jotka kuvaavat henkilöitä näiden roolien ulkopuolella - otetaan pois. Suhteesta tulee "virastosuhde", suhde roolien vuoksi.

"Could be TB or maybe a tumor. / Eavesdropping on the doctors, listening to the rumors. / Can't see your friends, hear the hum of the wheels. / Hey my man, you know how it feels? / Like the sanitarium blues."

Mielisairaala on suljettu paikka. Tämä tarkoittaa sitä että siellä eläminen on sosiaalisesti ja alueellisesti eristettyä. Tähän liittyy tietty tylsistyminen sekä se, että aletaan elämään vain tämän paikan sosiaalisen paikan ja tilanteen sisällä. Rooleista ei päästä koskaan eroon. Erilaiset huhut alkavat kiinnostaa.

"They upon some sunlit day. / They figure there's no need for you to stay. / They're pretty sure you can't be cured so they send you on your merry way."

Paranemisprosessissa paranemisesta kertovat tohtorit. Tässä mielenterveyden sosiaalinen luonne suorastaan korostuu. Townesin kohdata saadaan tulkintaan olennainen vääntö. Hänellä oli bipolaarinen mielialahäiriö. Se selittää miksi hänet heitetään sisään masentuneena ja kun maniavaihe iskee, ei tilannetta tuohon aikaan nähty enää "kriittisenä". Itselle vaarallinen oire on poissa. Ja kun tautia ei voi parantaa, voidaan potilaskin päästää parantumattomana vapauteen.

"You hit the pavement, hang around, nobody's on the outside to be found. / You're just tryin' to stay above the ground. / You start to thinkin', what's the use? / The sanitarium blues."

Ulkona mielisairauden sosiaalinen luonne korostuu yksinäisyyden kautta. Kun ollaan eristyksissä, on yhteydet katkenneet. Ja lisäksi jos on "hullu", on ajatuksesta tiettyä kiusaa ja harmia ihmisille. Ja moni ei ole tälläiseen vaivaan halukas. Siksi helposti ajaudutaan yksinäisyytee, jäädään yksinäisyyteen tai jätetään yksinäisyyteen.

Kaiken kaikkiaan Potilas käy läpi erikoisen myllyn, jossa asioista päätetään paljolti hänen ulkopuoleltaan. Vapautumisensakin jälkeen potilas miettii asiaa itsensä kautta, eikä tilanne näytä järkevältä. Ehkä tilanne muuttuu jos mielenterveyden sosiaalinen puoli ymmärretään. Potilas esitetään usein korostetusti juuri avun kohteena, pelastettavana. Ehkä olisi hyvä tämän lisäksi muistaa että joskus yhteisö määrittelee sen, ketkä on pelastettava.

hampaankolossa.

"She's finding out the answers don't change / nothing at all. / It's time she stopped searching / for who's to blame or what went wrong."
(Garth Brooks, "the Storm")

Ihmisen 8. hampaita edestä laskien kutsutaan viisaudenhampaiksi. Syynä on varmasti se, että (1) ne puhkeavat niin vanhana, että ihminen on tätä kautta "kokenut", eli viisas eikä märkäkorva ja tämän lisäksi (2) niiden puhkeaminen tekee hulluksi. Siispä jos sinulla on viisaudenhampaat kunnossa, tavalla tai toisella olet viisas.

Minun viisaudenhampaani päätti hajota viime yönä. Hampaan sisällä on hermoja. Siispä minulla ei. Toki olen kokenut lyhytaikaisesti kovempaa kipua, kuin mitä se minulle tarjoaa, mutta pitkäaikaisena se yksinkertaisesti vie järjen. Tämä päivä on mennyt särkylääkkeitä nappaillen, puoli paketillista on mennyt, eli kaikki mitä talossa on. Tosin ne eivät tunnu vaikuttavan mitenkään. Muuta ei sitten olekaan tullut syödyksi. Kokeilin tehdä voileipää, sellaista pehmeää. Ensimmäisen haukun kykenin syömään, toisen haukun otin puhtaalla tahdonvoimalla. Kolmatta en edes yrittänyt.

Tiedän miksi hampaani meni rikki. Minulla on hampaissa ylimääräisiä piikkejä, jotka hajoavat muuta hammasta helpommin. Juon paljon kahvia ja syön suhteellisen usein karkkia. Hammashygieniani taso on kohtuullinen. Reikiä ei ole koskaan aikaisemmin ollut, joten kai tässä kolmen kympin korvilla pitäisi olla aika tulla aukkoja hampaisiin. Muutenkin tunnen kariesbakteerin toiminnan, ja ymmärrän melko hyvin ne syyt miksi hampaani on rikki. Valitettavasti tämä tieto ei paranna olemista yhtään.

Sain paikkuuajan varatuksi maanantaiksi. Kertoivat ennakkoon että on mahdollista ikävimmillään joudutaan ensin ottamaan antibioottikuuri, että päästään hampia vetelemään pois. Jos hyvin käy, niin saadaan asia kuntoon heti. Päälle tietenkin lasku, joka "riippuu siitä mitä pitää tehdä". 100 euroa on pienimmästä päästä. Isoimmillaan voi tulla jopa 400 euroa. Varaa ei olisi edes tuossa positiivisessa päässä, mutta tässä asiassa ei ole hirveästi varaa neuvotella.

Systeemi on tietysti rajoittanut eniten kaikkea ajattelua. Yksinkertaisimmatkin asiat ovat vaikeita. Hammas vituttaisi, mutta kipu ei anna tilaa oikein näinkään yleville kognition tasoille. Nukkuminen on tietysti häiriintynyt. Hassuinta hommassa on tietysti valtava syljeneritys, valvetilassa se vielä menee, nielemislihakset toimivat.

Siis mitäpä tabuja nappaileva ja ajattelukyvytön sitten puuhailee? Ryhtyy tietenkin taiteilijaksi. Musiikki vaihtui Countryyn ja piirrustelukokoelma karttui. Tylsyys on peitettävä sillä millä voi. Sillä se on juuri niin kuin Teemu Mäki on sanonut: "kun lapsi sanoo, että on tylsää, niin siihen on aina hyvä vastata, että oma vika."

Nyt sanonta siitä, että "on jotain hampaankolossa" sai syvempiä merkityksiä.

Syyttömän tuomitseminen.

"A friend of mine bought himself a shovel / Said I'm gonna tunnel me a mine / He set out to be a rich man / Happiness is what he thought he'd find / Got in too deep to see the diamonds / Down too dark to see the gold / Now he won't let go of the shovel / And he can't dig out of the hole.

Deeper and deeper he's going down / Driving his future right into the ground / He thinks he's closer the further he goes / But he's still on the bottom / And he can't dig out of the hole."
(Randy Travis, "the Hole")

Olen jutuissani kovasti keskittynyt assimilaatioon ja sen huonona asiana pitämiseen. Moni voisi ajatella, että se on tarpeetonta, koska sehän koskee vain mielipiteen vaihtamista. Sillä, onko oikeassa ei pitäisi riippua siitä vaihtaako mielipiteensä siihen vai onko kyseinen mielipide pysynyt samana. Se ei vaikuta. Luulisi siis, että assimilaatioon keskittyminen olisi epäolennaiseen keskittymistä.

Minulla on kuitenkin kaksi syytä asiaan:
1: Assimilaatio on mielellemme helppoa, joten jos vastakkain on saman näkemyksen pitäminen ja sen vaihtaminen, emme vaihda kovinkaan helposti. Tarvitaan vahvemmat todisteet siihen että vaihdamme itsekseen. Kun tämän tietää, ja tavoittelee itsekriittistä ajattelua, voi vaihtaa näkemystä helpommin.
2: Assimilaatio on yllättävän vaarallista hyvälle ajattelulle. Otan tästä esimerkin, jonka kautta maallikkokin ymmärtää miten vakavasta virheestä siinä itse asiassa on kysymys. Olen katsonut "Murha Tunnissa" -TV -sarjaa. Siinä tavikset yrittävät selvittää rikosta, joiden lavasteet on kopsattu aidoista rikoksista jotka on poliisin toimesta ratkaistu. Kyse on siitä, saavatko tavikset rikollisen kiinni. Näissä ohjelmissa löytyy aina välistä henkilö, joka jo epäiltyjä esittäessä valitsevat syyllisen "intuitionsa pohjalta". Tämän jälkeen he yrittävät selittää evidenssillä sitä, miten juuri tämä epäilty on syyllinen. He pitävät kiinni tästä viimeiseen asti. He voivat joskus mennä jopa niin pitkälle, että he myös keksivät "mahdollisia tilanteita", joitka eivät ole "evidenssipohjaisia": He voivat esimerkiksi keksiä vieraissa käynnin, eli irto suhteen, joka ei ole todisteiden näyttämää. Uhri oli vain jäänyt siitä kiinni ja tämän vuoksi murha on tapahtunut. Toki tämä on "periaatteessa mahdollista", mutta kuten sarjan poliisipäällikkö Tommy Le Noir kommentoi erästä tämän tyyppistä selvittelijää, hän mainitsi että se on "making things up", ja että poliisit eivät tee sitä. Hän kuvasi tilannetta siten, että hän saa päänsäryn vain kyseistä toimintaa ajatellessaankin. Ja että skenaariot olivat kyllä luovia, mutta että tuollaisella luovuudella ei saada syyllistä kiinni, vaan saadaan mahdollisesti tehtyä viattomalle tuomio. Luova skenaario kun voi olla lautamiehistä uskottava, vaikka siihen ei olisi evidenssin tynkääkään.

Siksi näkemykseni ei ole pelkkää fallibilismia, jossa vaihtoehto on saatava poistettua. Se on enemmänkin vaatimus itsekriittisyyteen. Se, että jokin asia ehdottomasti kumoutuu on toki itsekriittisyyden yksi muoto, mutta ei ainut. Siksi periaatteessa falsifioituva näkemys on aina itsekriittinen, mutta itsekriittinen näkemys ei ole aina fallibilistinen ; Jos henkilö ei voi kuvitella konkreettista evidenssirypästä jolla hän luopuisi epäillystään, se kertoo kovasti siitä että hän vain "tietää jo valmiiksi" ja yrittää vain rationalisoida sen miten se on "mahdollista". Tällöin kysymys tulee itse asiassa käsittelemään juuri sitä, mihin logiikkaa tai havaintoja tarvitaan. Jos logiikalla ja havaintoaineistolla karsitaan huonot vaihtoehdot ja tunnistetaan hyvät vaihtoehdot, ja ne saavat voimansa tätä kautta, ne menettävät voimansa; Jos itsekriittisyys unohdetaan on aivan samaa keksitäänkö syyllinen valmiiksi vai keksitäänkö miksi logiikka ja havainnot tuomitsevat ennaltapäätetyn syyllisen.

Jotta todisteilla ja logiikalla olisi yhtään mitään merkitystä, olisi siksi pakko vaatia sitä, että henkilö on valmis myös akkomodaatioon, vaikka näkemykset voivat olla erittäin rakkaita ja niistä luopuminen on yleensä aina vaikeaa. (Jopa niin vaikeaa että usein vaikka todistusaineisto on niin voimakkaasti näkemystä vastaan, että sitä ei voida mitenkään järkevästi pitää, on ihmisellä usein taipumus dissimulaatioon, jossa ainoastaan häivytetään ja piilotetaan kannanotto sen sijaan että se vaihdettaisiin. Se ei ole akkomodaatiota vaan assimilaatiota mallia "don't ask, don't tell.")

Se, että looginen systeemi ja evidenssin luonne - ja joskus pari teoriaakin voivat olla "yhtä hyviä" - ovat sellaisia jotka on päätettävä "ilman parempaa tietoa" ei voi olla syy sille että loogisen systeemin sisällä voidaan olla leväperäisiä. Se, että on erilaisia loogisia systeemeitä ei vielä tarkoita että loogisen systeemin sisällä voidaan tehdä mitä vain. Siksi esimerkiksi rikostutkimuksellisessa systeemissä ei voida "keksiä asioita", vaikka kahvipöytärikoksenselvittämisessä ja sen loogisessa ympäristössä juoru voikin olla kuinka vakuuttava todiste.