Miksi sillä on väliä? (kantrin ja punkin erosta)

Minä kuuntelen countrymusiikkia. Juuri kukaan muu ei tunnu kuuntelevan sitä. Suomessa mainitsemani musiikingenre on jotain joka sopii mainintana sellaiseen tilanteeseen jossa joku kertoo "kuuntelevansa kaikkea musiikkia". Kun heiltä sitten kysyy "myös kantria", voi kuulla täsmennyksiä kuten "paitsi kantria". USA:ssa on tietääkseni hieman samanlainen suhde countryyn. Siellä se on kuitenkin yleinen soittolistoilla että myyntitilastoissa. Mutta kukaan ei tunnusta kuuntelevansa sitä. Se ei ole genre jota fanitetaan.

Syynä on varmasti se, että country koetaan maalaismaisena ja vanhoillisena. Toisaalta se ei sovi hyvin konservatiiveillekaan. Sillä vaikka poliittista countrya ja ideologista countrya onkin tehty, niin yleensä countryssä otetaan hyvin negatiivinen kuva niistä vanhoista hyvistä ajoista joita kunnon konservatiivi nostalgisoi. Country on tämän lisäksi laajemminkin negatiivista whinetysmusiikkia. Sellaista johon konservativismiin kytkeytynyt oikeistolaisuus ei voi hyväksyä, koska se kannattaa "oman onnensa seppiä" ja pitää valittamista liian suurena askeleena kommunismiin.

Jossain määrin voidaan sanoa (nyrkkisääntömäisesti) että country on pessimististä ja negatiivista musiikkia joka sopii punkkareille jotka ovat antaneet periksi. ; Sekä country että punk kertoo tarinoita, esittää olevansa tai vähintään identifioituu "luusereihin". Molemmissa maailmaa pidetään karuna paikkana. Mutta siinä missä punkissa ollaan anarkistisia ja jopa vandaalimielisiä, countryssä on usein enemmän kyse siitä että asiat ovat päin persettä ja sitten tätä asiantilaa kuvataan. Ei muuteta, kuvataan. Tätä asennetta voisi sanoa stoalaiseksi jos se ei luottaisi niin kovasti valittamiseen. Siksi sitä kuvaa paremmin termi fatalistinen. Jos punk on "aktivismia", country on "passivismia". Countryssä jopa vallankumouksen yrittäminen olisi jotain jossa olisi kuitenkin joku jekku jolla köyhää kusetettaisiin.

Tämä on siitä mielenkiintoinen huomio että se liittyy countryn kaupallistumiseen. Maalaismusiikki muokkautui populaarimpaan suuntaan. (Nykyään eroa on itse asiassa jopa hankalaa nähdä.) Countryn irrallinen ja toivoton ja laulajan identiteettiin keskittyvä tematiikka on nimittäin muutettu markkinavoimien koneiston apuvälineeksi varsin ovelasti ; Grand Old Opry otti ohjelmistoonsa countrya. Laulujen tarkoituksena oli tukea ilmapiiriä jossa ihmiset ostaisivat paremmin vakuutuksia. Eli sen sijaan että maailmassa luotettaisiin että ei käy mitään tai ennaltaehkäistäisiin hankaluuksia, luotettaisiin siihen että maailma menee päin persettä ja ainut mitä voi tehdä on tiedostaa tämä ja pitää vakuutukset kunnossa.

Tässä mielessä voidaan sanoa että country tukee yhdenlaista elämänasennetta. Asennetta jossa eläin ja ihminen kohtaa. Nimittäin opittu avuttomuus (learned helplessness). Martin Seligman teki kivunsietokokeita eläimillä 1967. Hänen kokeissaan oli ryhmä koiria jotka saivat kipua tavalla jota ne eivät voineet estää. Toinen ryhmä koiria taas sai saman verran kipua mutta ne kykenivät hallitsemaan ympäristöä ja säätämään sitä milloin kipua tulee. Ryhmä joka ei voinut hallita tilannetta muuttui passiiviseksi. Niistä tuli fatalistisia koiria. Kun koirat tämän jälkeen siirrettiin ympäristöön jossa kipuja voitiin välttää, avuttomuuteen oppineet fatalistiset koirat eivät oppineet käyttämään vipuja joilla tuskaisat ärsykkeet saataisiin kuriin. Ne saatiin oppimaan välttämään kipua vasta kun niitä toistuvasti fyysisesti raahattiin ja kannettiin pois kipua tuottavilta alueilta. Ihmisillä tämänlaatuinen asenne sopii depressioon.

Se, miksi country on rekkamiesten ja köyhien musiikkia ja asenteeltaan täynnä opittua avuttomuutta, ei rehellisesti sanoen hirveästi yllätä. Kaikilla ei ole samanlaisia mahdollisuuksia ja toisille maailma on enimmäkseen "ansoja joilla kusetetaan köyhää".