Mark Balaguer on kirjoittanut mielenkiintoisen tutkielman otsikolla "The Metaphysical Irrelevance of the Compatibilism Debate". Tässä on kyse erityisesti käsiteanalyysistä. Hänen statementinsa on seuraava "It is argued here that the question of whether compatibilism is true is irrelevant to metaphysical questions about the nature of human decision-making processes - for example, the question of whether or not humans have free will - except in a very trivial and metaphysically uninteresting way. In addition, it is argued that two other questions - namely, the conceptual-analysis question of what free will is and the question that asks which kinds of freedom are required for moral responsibility - are also essentially irrelevant to metaphysical questions about the nature of human beings." Balaguerin näkemys on kiinnostava. Hän ei toki pidä kompatibilismista kuten minä. Mutta hänen ajatuksensa on kuitenkin kiinnostava.
jotain joka herätti sisälläni vahvan mielleyhtymän Quinen "Two Dogmas of Empiricismiin". Ja etenkin siihen miten Quine argumentoi holismin tarpeesta. Ongelman ytimessä on tavallaan juuri käsiteanalyysi. Ja se, että on tavallaan hyvin vaikeaa liittää Quinea puhtaaseen perinteiseen epistemologiaan. Perinteisesti on ajateltu että termillä on merkitys joka on vain tässä käsitteessä. Tämä taas on juuri sitä mitä Quine hylkää. Ja se on tärkeää. Sillä jos käsite eläisi "vain itsessään" omissa kriteeriattribuuteissaan niin kokonaisuus voisi olla reduktiivinen jossa määritteet ovat ikään kuin erillisiä kappaleita. Mutta Quine on holisti ja tämänlainen vaihtoehto ei tule kysymykseenkään. Mikä tarkoittaa sitä että käsiteanalyysiä pitää muokata hyvin radikaalisti suhteessa totuttuun.
Perinteisesti analyyttistä filosofiaa on ajettu käsiteanalyysillä jossa on konsepti jolla on merkitys joka ikään kuin kaivetaan esiin. Tämä näkemys ajoi kuitenkin tiettyihin hyvin tunnettuihin ongelmiin loogisen positivismin kohdalla. Itse asiassa Quine on hyvin samaa mieltä "loppukauden" Wittgensteinin kanssa siitä että käytämme sanoja ja konsepteja ja määritelmiä lukuisilla eri tavoilla. Eikä ole mitään metafysiikatonta tapaa vain tunnistaa "se yksi oikea" käsite. Tässä yhteydessä kenties kiinnostavaa onkin täsmentää että Quine ja Wittgenstein valitsivat hyvin eri tavan korjata tämä havainto ja sen tuomat ongelmat epistemologialle ja abstraktimmalle filosofialle. Quine ähti siitä että filosofia menetti erityisasemaansa ja se muuttui tavallaan vain tieteen yhdeksi osastoksi. Wittgenstein taas näki että tosiasiassa filosofiset ongelmat olivat eräänlaisia pseudo-ongelmia (pseudo-problem) joiden ratkaisussa tiede ei olisi ollenkaan merkityksellinen. Eikä tiedettä ja filosofiaa voisi "integroida". On selvää että nämä ratkaisutvat ovat keskenään yhteensopimattomia. Quine hylkäsi merkityksen ja analyyttisen filosofian tunteman konseptianalyysin. Wittgenstein taas piti juuri nuo hylätyt kulmat ja siirtyi puhumaan kieliopista ja kielipeleistä.
Quinelaisena ajattelenkin että käsitteillä on konsepti. Joskus jokin asia on hyvin vahva. (Sen muuttaminen johtaisi isoihin muutoksiin muualla tiedeverkossa, joten Duhemin-Quinen teesi tekee niistä vahvoja ja vähentää niiden kritisoinnin tarvetta.) Ja tällöin voidaan käytännössä tehdä klassista käsiteanalyysiä ilman että tässä käytännön tasolla tapahtuu mitään eroa. Kokonaisuus kuitenkin yleensä tarvitaan. Määritteiden kriteeriattribuutit syntyvät ja hioutuvat vain kokonaisuutta katsoen. (Kun katsomme mikroskoopilla havaintomme on itse asiassa jotain johon voidaan tehdä tulkintaa vedoten siihen mikä on mikroskoopin toimintaperiaate. Ei siis ole mitään puhdasta mikroskooppihavaintoa, johon ei voitaisi tarttua kritisoimalla mikroskoopin toimintaperiaatteiden kautta havaintojen oikeudellisuutta tai mitä saatu aistidata pitää sisällään.)
Miksi tämä johtaa ongelmiin mielenfilosofiassa?
Koska käsitteet ovat holistista sotkua, on usein hankaluutena se että asiat ovat vankkoja mielipiteitä. Jos mietimme vaikkapa filosofi-tieteilijän yritystä katsoa vapaata tahtoa, ei voida hakea keinotekoista selkeyttä nojatuolissa istuen. On esimerkiksi katsottava miten aivot toimivat ja sitten voidaan nähdä mihin vapaan tahdon malleihin tuo voitaisiin sovittaa ja mihin ei. Ja tässä prosessissa ikävää on juuri se, että sisällöllisesti käsite "vapaa tahto" on vain nimilappu. Ihmiset kuitenkin liittävät niihin tunteellisia konnotaatioita. Etenkin silloin kun aihetta on vaikeaa tutkia on selvää että se että jokin on nimetty "vapaaksi tahdoksi" se voi johtaa siihen että käsitesisällöstä pidetään enemmän kuin jos se olisi pelkästään käsitesisältö.
Itse olisin itse asiassa valmis menemään niinkin pitkälle että denialistien kanssa painiminen on opettanut yhden mielenkiintoisen asian. Jokainen käsite on todellakin saivarreltavissa ja pelastettavissa jos jotain muuta asiaa tiedeverkossa voidaan muuttaa. (Joka tosin tekee siitä yhteensopimattoman klassisen tiedeverkon kanssa koska jotain muuta muuttuu prosessissa radikaalistikin. Ja nämä voivat olla empiirisiä käsitteitä tai hyväksyttävän evidenssin metodeja.) Ja jossain määrin kysymyksiä halutaan saivarrella maailmankuvallisista syistä. Denialismi ei ole yleensä kätevää koska ne eivät ole hyödyttäneet muita tiedeverkon käsitteitä. Niiden kannattajat yrittävät yleensä "loisia" tiedeverkon uskottavuudella. Samalla ne kuitenkin nakertavat käsitemaailmaa yllättävän vakavasti. Kreationismin evoluutioteoriakritiikin törmäys termodynamiikan toiseen pääsääntöön ja informaatioteoriaan ovat varmasti hyvä esimerkki siitä miten yhden asian kritiikki todella näyttää pullauttelevan kuplia aivan muille tieteenaloille aivan kuin tiede olisi holistinen käsiteverkko. (Käsiteanalyysissä yksi määritelmä voi olla vapaammin erillään eikä sen pohjalta helposti synny tämänlaisia muuallepullahdusasioita.)
Mielenfilosofiassa onkin vastassa aiheen tutkimuksen teknologiset haasteet. Jotka yhdistyvät siihen että monilla on hyvin vahvoja maailmankuvallisia syitä suojella tiettyjä käsitteitä. Samat konseptuaaliset ongelmat ovat siis olemassa kaikkialla muuallakin tieteessä. Mutta niitä ei pidetä relevantteina - ja niiden moittimista samalla argumentaatioasennepohjalla voidaan pitää jopa absurdina - koska tosiasiassa maailmankuvallisuus on tärkeämpi asia kuin rationaalisuus. Argumentit oikeuttavat maailmankuvaa eikä toisin päin.
Koska mielenfilosofiassa on sekä "instrumentalistinen ongelma" (Tietoisuuden tutkimusmetodit ovat vaikeita tai keksimättä) että "maailmankuvallinen ongelma" (Ihmiset kannattavat erilaisia konsepteja dogmaattisesti ja sovittavat nämä nimilaput keinolla millä tahansa havaintoihin) ei ole ihme että mielenfilosofia on usein kritiikin alla niin usein - ja joskus jopa tavoilla jotka tuntuvat kohtuuttomilta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti