Onttoja ihmisiä (hollow man)

Törmäsin ajatukseen jonka mukaan mielenterveysongelmia koskeva nolostuminen on itse asiassa jotain joka vaatii yliluonnollisen tai supernaturaalin elementin. Tarkalleen ottaen lausunto meni "Mikä vittu siinä oikeasti on, että jengi pitää "mielensairauksia" jotenkin kumman mystisinä verrattuna "ruumiin sairauksiin"? Ovatko ihmiset oikeasti niin saatanan tyhmiä ja/tai taikauskoisia, että luulevat, että meillä ihmisillä on jokin fyysisestä ruumiista riippumaton "sielu" joka voi jotenkin "sairastua"?!? No jos ei, niin miksi helvetissä jengi pitää masennusta tai skitsofreniaa yhtään ihmeempänä tai hävettävämpänä sairautena kuin tulehtunutta umpisuolta tai diabetesta? Häh?" Näkemys on mielestäni siinä mielessä hyvä, että mielenterveysongelmia todellakin hävetään, usein aiheettomasti. Mutta asia on mielestäni kiinnostavampi ja monisyisempi kuin esitetty.

Ensinnäkin : Medikalisaatio on sielukonseptista etääntymistä.

On selvää että mielenterveydellisten ongelmien mukana jopa sävyjä jossa moraali on medikalisoitu, eli pahuus on mielenterevydellinen häiriö. Epäluonnollinen ja ei-mielenterve on tällöin pahuutta ja tämä ikään kuin tieteellistää moralismin ja näin voidaan paeta niistä ongelmista joita moralismi ymmärrettävästi tuo harjoittajalleen.
1: Hieman aiheen sivustasta esimerköiden : Moraalin medikalisointi on tuttua myös siinä että homoseksuaalisusu on tuomittu sekä epäterveeksi tilaksi, eräänlaiseksi hulluudeksi. Ja sitten toisaalta sitä on esitty jopa rangaistavaksi. Tälläisessä tilanteessa ei oikein auta muu kuin viitata "Mestari" Jussi Halla-ahoon. Hän kun on sanonut homokeskustelussa siitä miten asian tulisi olla niin että moittijoiden tulisi päättää onko homoseksuaalisuus rikos vai sairaus. Että molempia ei voi saada. Hän irrottautuu tästä medikalisoinnin näkökulmasta ja korostaa että jos homoseksuaalisuus on sairaus ja hulluutta, niin silloin ihmisiä pitää auttaa eikä laittaa linnaan.

Medikalisointi on monessa paikassa korvannut sieluun liittyvät vetoomukset. Ja tässä mielessä on osuvaa nähdä analogisuutta näiden kahden välillä. Mutta käytännössä medikalisaatiota käytetään nimenomaan siten että on koettu tarvetta irrottautua sielukonseptista. Tämä on voitu tehdä kahdella tavalla
1: On todellakin hylätty sielu mutta ei moralismia. Ja tällöin ei haetakaan apua pastorilta vaan psykiatrilta.
2: Sieluun viittaaminen nähdään uskonnolliseksi ja uskonto nähdään "subjektiiviseksi" ja "maailmankuvalliseksi" joten asioita ei totella. Tiedettä sen sijaan ei yleensä kauheasti halveksita ja sitä pidetään objektiivisena. Joten jos sielun konvertoi ja manipuloi siten että puhuukin sen sijaan mielenterveystermein on se kätevämpi vallankäytön väline.

Toiseksikin : Mielenterveysasioiden erikoistaminen ei ole ristiriidassa (ontologisen) naturalismin kanssa.

Jos kantana on se, että kun mielenterveys on biologista, aivojen isoissa rakenteissa, kehon umpierityksessä tai hermoston muistirakenteissa jne. olevaa toimintaa, niin se ei tarkoita että niitä ei voitaisi kohdella erikoisella tavalla.

Itse asiassa myös häpeän tunne on biologista jos kaikki muutkin emootiot ovat biologista. Ja häpeän tunne ei selvästi ole ristiriidassa naturalismin kanssa. (Tässä käytän naturalismi -sanaa paljon. Viittaan tässä aina nimenomaan ontologiseen naturalismiin, siihen että todellisuus on kauttaaltaan fysikaalinen.) Mutta vielä oleellisempaa on se, että vaikka voidaan löytää analogisuutta sen kanssa että on vikaa aivoissa kuin että on vikaa varpaassa. Kuitenkin näiden kahden välillä on väistämättä jotain epäanalogisuuksia. Jos ei muussa kuin vaivan lokaatiossa. Epäanalogisuus tarkoittaa sitä että on tilaa luoda ristiriidattomia näkemyksiä joissa nämä asiat lokeroidaan eri lokeroon ja kohdellaan eri tavalla.

Nähdäkseni oleellinen epäanalogia varvaskivun ja vaikka masennuksen välillä on identiteetti. Nykyaikana identiteettiä korostetaan hirvittävästi. Postmodernistit puhuvat maailmankuvista, intresseistä. Eksistentialistit olemisesta ja tulemisesta. Kun puhutaan uskonnosta, etnisyydestä, rodusta, alakulttuurista, kuulumisesta... ollaan käsittelemässä ihmisten identiteettiä. Yleinen kanta tuntuu olevan se, että ei ole relevanttia kuluttaa päiviään siitä että keskustellaan pikkuvarpaistamme ja niiden eroista. Mutta vakaumusasiat ja maailmankuvat ovat jotenkin syviä ja tärkeitä. Siksi filosofit pohtivat jälkimmäisiä mutta esimerkiksi pikkuvarpaan filosofiaa tutkitaan hämmästyttävän vähän. Vaikka jossain mielessä pikkuvarvas on "todellisempi ja objektiivisempi" kuin vaikka "aito kristillisyys".

Ja identiteetti ei ole mikään yksi asia. Käytämme käsitettä paljon ja kaikilla on siitä jonkinlainen käsitys. Mutta se miten sitä käytetään on hyvinkin hajanaista. Voimme viitata identiteetillä (a) sosiaaliseen kategoriaan, jolloin tarkastellaan esimerkiksi ryhmään kuulumisen sääntöjä ja tarkastellaan attribuutteja (ominaisuusksia, käyttäytymistä) jotka määrittävät tämän kategorian (b) Jotain johon ihminen liittää itsensä niin että kokee asiasta ylpeyttä ja kuuluvuudentunnetta ja (c) jonain jota ihminen aidosti ja pohjimmiltaan on.

Eli identiteetti voidaan joskus nähdä jonain jonka päättävät muut (a), jonain joka päätetään itse (b) ja jonain jota ihminen ilmentää (c). Tässä identiteetti voi olla kuori, joka on enemmänkin liehuva lippu jolla ihminen mainostaa itseään (a+b) tai jotain joka on olemassa riippumatta siitä mitä ihminen oikeasti tekee ja toimii (c).

Koska mielenterveys koskee sitä mitä mieltä olemme asioista on selvää että se on sidoksissa käytökseen ja toimintaan. Näin ollen mielenterveys voi vaikuttaa tai vaikeuttaa sitä miten kuulumme ulkoiseen identiteettiin (a+b). Psykopaatilla voi olla vaikeuksia olla lempeyttä korostavassa uskonnossa. Ongelmaa kiristää se, että jos elämme naturalistisessa maailmassa niin tosiasiassa me olemme aivomme ja muu elimistömme. Joten itse asiassa naturalistisessa maailmankuvassa mielenterveysongelma voi olla sielua helpommin sidottavissa siihen että mielenterveysongelma todella iskee siihen mitä ihminen syvimmiltään on. Sielu voi olla hairahtuva, ja mielenterveysongelma voidaan nähdä syntinä jota sielu tekee eikä jotain jota sielu on. Mutta naturalismin kanssa asia voi olla jopa vaikeampi. (Toki ei ole naturalismin kanssa ristiriidassa nojata analogiaan umpisuolentulehduksen kanssa. Mutta selvästi ei ole naturalismin kanssa ristiriidassa esittää että mielenterveysongelma on nolo asia.)

Tämä konsepti voidaan sitoa moralismiin varsin helposti. Merkittävää on huomata, että jos kannattaa ajatusta jossa "vihataan syntiä mutta rakastetaan syntistä" korostetaan usein nimenomaan sitä että syvä minuus (c -tyypin identiteetti) on erillinen kuin tekomme (a+b -tyypin identiteetit).
1: Toisaalta voidaan ajatella niinkin että synninteko on osa sielun olemusta. Silloin sielua voidaan rangaista Helvetillä. Jokainen tekee tällöin syntiä ja rakkaus tulee armosta. Ja kun armo pesee synnin emme enää vihaa tätä. Kun paha teko on pesty armolla ei enää vihata syntiä ja voidaan rakastaa syntistäkin.

Eräänlaista moralismia löytyy toki myös jumalattomistakin paikoista. Jos otetaan Sartren eksistentialismi, hän korosti mauvaise-foita, huonoa uskoa. Siinä ihminen tekee jotain epäautenttista. Hän piti tätä suurena paheena. Toisin sanoen hänellä huonoa ihmisyyttä oli se jos ulkoiset piirteet (a+b -tyypin identiteetit) olivat yhteensopimattomia syvän aidon itsen (c -tyypin identiteetti) kanssa.

Omia ajatuksia

Minä taas näen asian yksinkertaisesti niin että identiteetti on vain mainos joka ei kosketa syvintä itseämmme. Se on pelkkä ulkoinen kuori. Mutta tosiasia on myös se, että syvä minuus tämän takana on vain abstrakti ajatus. Kun kohtaamme toisen ihmisen, kohtaamme tämän käyttäytymisen ja ne mielikuvat ja vaikutelmat joita tällä on omissa aivoissamme. Emme voi kiertää tätä. Olemme identiteetteinemme hieman kuin appelsiini josta riisutaan pois kaikki vuorovaikutukset. Pois riisutaan väri joka on fotoneiden kanssa reagoimista. Pois riisutaan paino joka vuorovaikuttaa gravitaation kanssa. Kaikki mikä vuorovaikuttaa reagoimalla kemiallisesti poistetaan yhtälöstä. Ja kun kaikki nämä aistihavainnot riisutaan niin mikä on se järkevä appelsiinius näiden konseptien takana? Itse näen että siellä ei ole mitään ihmiselle mielekästä tai käsitettävää. Ihmiselle mielekäs "appelsiinius" on yksinkertaisesti rinnastettavissa appelsiinin määritelmään. Eli siihen että siihen on liitetty attribuutteja ja kriteeriattribuutteja.

Toisin sanoen identiteetti on minulle illuusio, mutta sen takana ei ole oikeastaan mitään konkreettista. Siksi katson että on hyvin vaikeaa - ellei mahdotonta - sanoa että "rakastan ihmistä mutta vihaan kaikkea sitä mitä hän ajattelee, tekee ja toimii". Jos vihaat syntiä vihaat myös syntistä. Ja jos pyrit erottelemaan identiteetin ja ihmisen ja selität että "ei saa sekoittaa asiaa ja ihmistä" olet tekemässä jotain hyvin kummallista. Sellaista joka on niin väärin että vihaan tälläisen tekijää nimenomaan ihmisenä. Koska mitä ihmistä minä voin rakastaa näiden takana? Mikä on tämä absoluuttisesti rakastettava ihminen? Miksi olisin viehättynyt siitä että jollakulla on kiva aineenvaihdunta. (Joka sekin itse asiassa on vuorovaikutusta ja kemiallisia reaktioita, joten edes tämä ei kelpaisi vastaukseksi, sekin on liian konkreettinen ollakseen se rakastettu ideaali -ihminen ominaisuuksiensa ja paskamaisuuksiensa takana.)

Toisaalta kun mielenterveys joka tapauksessa on medikalisoitu jollain tavalla heti kun sitä pidetään biologisena - fysikaalisen vaivan hoitaminen naturalistisin keinoin on ainakin teoriassa mahdollista - niin voidaan huomata että tosiasiassa me monesti häpeämme fysikaalisiakin vikoja. Liian monelle kehitysvamma on häpeä. Minä häpeän sitä että olen puolisokea. (En todellakaan ole jousiampuja.) Mutta en käytä silmälaseja jokin estää minua näyttämästä heikkouksiani julkisesti. Joka on häpeää fysikaalisesta vaivasta joka ei ole mielenterveydellinen. Monille kömpelyys taas saattaa aiheuttaa sivutuotteena noloja tilanteita. Selvästi analogiassa on sekin heikkous että näemme että kenties joku häpeää fyysisiäkin vikoja. Joten miksikäs ei mielenterveysongelmienkin kohdalla.

Toki on hyvä huomata että kenties häpeään ei kuitenkaan olisi mitään moraalista syytä. Kenties nolous johtuu siitä että esimerkiksi kehitysvammaisia kiusataan ja halveksitaan asiattomasti. Samoin mielenterveyshäiriöt saattavat olla pilkan paikka. Ja joskus ihmisillä on ylpeys ja halu tehdä asiat itse. Ja silloin omaan helvettiin ei tarvita edes muita ihmisiä. Tämä ei kenties ole hyväksi. Mutta että kyseessä olisi automaattisesti implisiittinen usko "supernaturaaliin" koska tämä häpeä olisi ristiriidassa naturalismin kanssa? Hell fucking no.