Tänään metroon mennessäni liukuportaissa oli neljän tai viiden teinipojan jono. Teinipojat olivat menossa liukuportaissa ylös. Viereisellä linjalla jono meni alas. Kaikki pojat ojensivat kättään ja huusivat "gimme five gimme five". Yllättäen kun yksi alas menevä oli ojentanut kättään, myös muut alaspäin menevät alkoivat tekemään samaa.
Se mitä ihmisten päätösprosesseista olen oppinut on se, että asiassa ei ole mitään yllättävää. Mutta että yhdelle pojalle tuskin kukaan olisi ojentanut kättään. Ja tuollainen kättelyautomaatio ei välttämättä käynnisty vielä poikien määrälläkään, mutta jos joku reagoi takaisin, viitosten vetelystä tulee helposti juuri sellainen että kaikki tulevat mukaan. Ilmiön käynnistäminen todennäköistyy tietyissä olosuhteissa ja kun ilmiö käynnistyy se on hyvinkin voimakas.
Olen itsekin esimerkiksi huvin vuoksi aloittanut jonoja huvipuistoissa jos jokin huvipuistokone ei ole näyttänyt suositulta. (En puhu laitteista vaan niistä pienillä maksuilla toimivista automaateista jotka ovat joskus aika häröjä.) Siihen tarvitaan vain "jonon alku", mielellään vähintään kolme tai neljä jonottajaa. Sen jälkeen ihmiset jonottavat. Asia on siitä kiinnostavaa että ihmiset eivät keskimäärin pidä jonottamisesta. Mutta jos johonkin asiaan jonotetaan tämä asia tuntuu sitten kiinnostavammalta. Ja siksi huvipuistolelu joka ei ilman jonoa ole vaivan arvoinen tai kiinnostava onkin innostava kun siihen joutuu jonottamaan. Vaikka lelu on sama ja jono on tylsä. (Markka-aikana ihmiset olivat valmiita vippaamaan vitosen kylmää käteistä masiinaan siksi että joku spontaanisti jonotti. Nykyään kyseessä ovat tietenkin eurot.)
Ihmiset yksinkertaisesti melko automaattisesti seuraavat muita. On vaikeaa saada suosiota liikkeelle mutta suosio rakentaa itselleen lisäsuosiota. Minäkin ojensin käteni pojille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti