nonsense-datum

Klassisesti kristinuskolla on ollut hyvin vahva ote Totuudesta. Tämä on toki siinä mielessä erikoista että tieteen ja tietoteorian kehityttyä nykyään kristinuskon tärkein rooli näyttää olevan siinä että se puolustaa tiedon maailmankuvallisuutta. Syynä on luultavasti se, että tietoa koskevat näkemykset ovat kehittyneet ajan saatossa sellaisiksi että on melko selvää että kristinuskoa kannatetaan tiedon sijasta tiedosta huolimatta.

Tässä klassisessa Totuusnäkemyksessä on ollut vallalla ajatus joka tunnetaan foundationalismin nimellä. Foundationalismin perustalla on ajatus siitä, että on olemassa perususkomuksia jotka ovat välittömästi oikeutettuja. Toisin sanoen niiden oikeutukseen ei tarvita muita asioita. Tämän premissin varassa foundationalismi elää tai kaatuu.

Descartesin ajatukset ovat tässä varmasti klassisinta malliesimerkkiä. Descartesin mukaan perususkomuksen tulee olla erehtymättömiä, kumoamattomia ja epäilyksettömiä. Hänestä tämä tarkoitti sitä että ihmiset aistivat Jumalan jumala-aistin avulla. Ja että Jumala oli hyvä ja kaikkivaltias joka ei valehtele meille ja on siksi antanut luotettavan järjen ja aistit, myös em. jumala-aistin.

Nykyaikana tätä asennetta on vaikeaa nähdä tämänlaista kartesiolaista kehää oikein minkään muun kuin psykologian kautta ; Uskonnollisen dogmaatikon on psykologisesti mahdotonta epäillä perusnäkemyksiä ja tästä ilmiselvyyden tunteesta vedetään asian ilmiselvyys. Klassisella foundationalismilla on tunnettuja ja hyvin ylitsepääsemättömiä ongelmia.

Toki Descartesin ajatuksissa on myös jotain oleellisesti osuvaa. Hänen cogito -oivalluksestaan kun vedettiin esiin näkemys jonka kautta omat sisäiset kokemuksemme ovat itse asiassa kumoamattomissa. Meillä on kokemus omista ajatukistamme. Ja tästä tiedämme että olemme. Tätä voidaan pitää perususkomuksena. Kenties jopa ainoana sellaisena.

Ajatusta on kuitenkin yritetty laajentaa moneen paikkaan. Esimerkiksi A. J. Ayer esitti että väitteet omista tunteistamme ja ajatuksistamme ovat kumoamattomia (incorrigible). Jos siis esimerkiksi väitän että en koe vihaa Jumalaa kohtaan, tätä omia tunteitani koskevaa väitelausetta ei mikään C. S. Lewis -sitaatti voi osoittaa vääräksi. Tätäkin voidaan pitää foundationalismille voimaa antavaksi ajatukseksi ; Se, että minulla on tämänlainen tuntemus osoittaa että se on Tosi. Eikä minun tarvitse argumentoida asiasta mitenkään muuten itselleni.

Kysymys on valitettavasti laajempi. Niin kovasti kuin haluaisinkin vain virnistää jokaiselle C.S. Lewis -sitaatille, niin joskus tunteitamme koskevat väitteet paljastuvat epäuskottaviksi. Tunteet heijatuvat toimintaan. Toiminta voi olla käyttäytymistä tai aivotoimintaa. Tunteet eivät olisikaan omiamme ja empiirisen käsittelyn ulkopuolella. C. S. Lewis -sitaatilla voi olla voimaa. Valitettavasti tämä tarkoittaa myös sitä että tämän tason ymmärrys ei olekaan täysin mikään tyylipuhdas perususkomus.

Lisäksi foundationalismilla on erikoisia vaikeuksia. Taustalla on esimerkiksi Humen huomioita siitä miten rakennamme yksittäisistä havainnoista todellisuutta kuvaavia näkemyksiä. Foundationalismin haasteena onkin em. ongelman lisäksi varmistaa sitä miten näistä perususkomuksista rakennetaan perustaa muille uskomuksille. Kysymys on siitä onko perususkomuksia riittävästi jotta niiden varaan voidaan rakentaa oikein minkäänlaista maailmankuvaa.

Foundationalismiin on tässä kohden rakennettu esimerkiksi G. E. Mooren kannattama sense-datum -teoria. Jonka mukaan kun ihmiset erehtyvät jostain havaitsemastaan asiasta, he erehtyvät tulkitsemaan asiaa joksikin muuksi. Mutta itse havaintokokemus on kuitenkin ollut perususkomus. Eli jos joku kokee jonkin vaikka jonkin väriseksi, tämä värikokemus on ollut aito.

Näiden kokemusten kriitikot ovat usein määrittäneet ilmiötä toisella tavalla. Näissä on otettu ei-foundationalistisia taustoja ja rakennettu esimerkiksi Sellarsin ajatus siitä että jos jotain koetaan jonkin väriseksi, niin tosiasiassa tämä väri tunnistetaan siten että vaikka ruskea on sitä miltä ruskeaksi koetut asiat ovat noin yleisesti näyttäneet. Tällöin ruskekin on induktioperustainen kokemusperäinen perusteltu tieto jonka takana on paljon tietoa a posteriori. Näin ollen ruskeuskin on jotain joka ei ole perususkomus, uskomus sinällään ja yksinään. Nämä ovat toki käteviä jos ei ole foundationalisti. Mutta foundationalisti ei varmasti vakuutu. Sillä tässä ei osoiteta ristiriitaa foundationalismin sisällä. Lähinnä tässä osoitetaan että ei-foundationalistinkin näkemys voi olla perusteltu.

Itse ongelma ei tätä kautta ratkeaisi. ; Foundationalisti voikin vaikka jaotella havainnot komparatiivisiin ja ei-komparatiivisiin havaintoihin. Ei-komparatiivisessa muodossa havaintodata koostuisi silti perususkomuksista. Kun taas Sellarsin kuvaama tilanne on sitä että havaintodataa käsitellään komparatiivisessa muodossa. Ja Sellarsin argumentti kuvaa vain tätä tilannetta. Jos väittää että kaikki havaintodata on komparatiivista, joutuu olettamaan että muunlaisia perususkomuksia ei ole. Ja tämä on vähän sitä että oletetaan mitä yritetään todistaa. Foundationalisti voi sitten vastavuoroisesti ihan itse oletella että muunlaisia perususkomuksia on ja päästä yhtä epätyydyttävään mutta yhtä huonoon/hyvään sisäisesti ehjään lopputulokseen.

Kuitenkin ongelma on laaja. Sillä edellämaintisemani Hume tuottaa kiusaa. Foundationalisti joutuu aina luokittelemaan käsitejärjestelmiä kielen ja muiden vastaavien kanssa. Ja tämä tuottaa ongelmia jopa silloin kun puhutaan ei-komparatiivisesta materiaalista. Goldman onkin osoittanut että käsitteellistäminen on aina vaikeuksissa ; Ei ole mitään deduktiivista tai induktiivista keinoa jolla aistikokemuksista mentäisiin ottamaan kantaa ympäröivään uskomusmaailmaan ilman että mukaan tulee heikkouksia.

Eli jos foundationalismin ympärille rakennetaan mitään niin aistikokemusten sisältö ja luotettavuus ovat toisilleen vastakkaisia. Aina jos yritetään puolustaa aistikokemusten sisältöä eli luoda sitä kautta vaikka jotain merkityksellistä maailmankuvaa joka sanoo tosimaailmasta yhtään mitään, luodaan järjestelmään epäluotettavuutta.  Jos taas rakennetaan perususkomuksista mahdollisimman luotettavia, käteen ei tahdo jäädä mitään muuta kuin oma olemassaolo kun taas kaikki muu muuttuu sisällyksettömäksi. ; Eli joko perususkomukset ovat sellaisia että niiden perususkomusluonne voidaan kyseenalaistaa. Tai sitten ne ovatkin sellaisia että niiden perusteella ei voi väittää oikein mitään maailmasta.

Siksi moni foundationalisti onkin hylännyt ajatuksen siitä että havainnot olisivat luotettavia. On rakennettu lievempiä malleja. Niissä esimerkiksi foundationalistisen teologi Alvin Plantingan ajatus warrantista on hylätty. Tässä yhteydessä on otettu esiin ajatus siitä että aistihavainnot ovat prima facie -oikeutettuja. Eli ne ovat jotain jotka voivat erehtyä. Mutta niihin luotetaan kunnes ne osoitetaan jotenkin vääriksi.

Toisin sanoen jos joku vaikka näkee värit väärin, se johtuu ympäröivästä kontekstista. On vaikka tarjottu esine valossa joka ei näytä sitä tavalliseen tapaansa. Ja näin ollen ulkoiset kokemukset ja kontekstisidonnaisuus on mukana vain sillä kannalla että ne voivat kumota perususkomuksen. Tämä ei ole uhka perususkomuksille sinänsä. Ajatus on siinä mielessä viehättävä että sen perusasenne tunnetaan fallibilismissa. On esitetty ajatuksia siitä että teorioita voitaisiin falsifioida eli kumota. Ja tämä kumoutuvuus ei ole osoitus siitä että teoria on epäluotettava. Vaan todiste siitä että sitä voidaan koetella.

Tosin prima facie -puolustettu foundationalismi ei ole fallibilistista. Sillä se ei vaadi perususkomuksilta kumottavuutta. Ja tästä onkin seurannut aika isoja vaikeuksia. Sillä foundationalismin tällä muodolla voidaan luoda suojia hyvin monenlaisille aistimusväitteille. Mitä tahansa väitteitä vaikka paranormaaleista kyvyistä tai keskusteluista Jumalan kanssa voidaan väittää. Voidaan vaikka esittää että LSD avaa mielen toisiin todellisuuksiin ja tätä kautta saadaan perushavaintoja toisesta todellisuudesta. Voidaan esittää että on henkilökohtainen kokemus Jumalasta ja että tämä ei ole tunteilua jossa Jumalusko laitetaan kumoamattomissa olevaksi premissiksi vaan havaintotasolla tapahtuva perususkomus.

Foundationalismi ei ole fallibilistinen. Joten se voi sanoa että kenties vaikka paranormaali telepatiakokemus on jotain jossa ihmiset epäonnistuvat usein. Eli vaikka ihmisellä olisi vankka kokemus omasta paranormaalista ajatuksenlukukyvystä he eivät kykene demonstroimaan kykyjään valvotuissa olosuhteissa skepsis-ry:n - tai skepsistä paremmin rakennetuissa koejärjestelyissä - missään. Voidaan vain sanoa että tämä näyttää että joskus tämä aistihavainto on väärä mutta prima faciae -luotettavuus on yhä säilynyt. Lehrer onkin huomauttanut että väitettä paranormaaleista kyvyistä ei voitaisi mitenkään kumota. Kaikki kritiikki voitaisiin niellä vakavasti mutta pitää sitä vääränlaisena ja epärelevanttina. Koska ne näyttävät vain että joskus näissä voidaan erehtyä ja että silloin vain prima faciae -perusteesta luovutaan after the fact. Se ei kuitenkaan koskaan koskisi itse yliaistillista havaitsemista yleisesti.

Foundationalismin lievennetyn version haasteena onkin se että se on valikoivalla tavalla avomielinen niin että mitä tahansa olemassaoloväitekokemusta voi väittää aistihavainnoksi mutta mistään olemassaolemattomuusväitteestä ei voida saada perususkomusta. Kaikista olemassaoloväitelauseista saadaan perususkomuksia kun se vain sanotaan sellaiseksi. Moni pitää tämänlaista melko höpönä.

Onko maailmassa ainuttakaan empiristiä?

Kreationismikeskusteluissa satuin törmäämään ihmiseen jolla oli vahva teoria siitä että ei ole olemassa sellaisia ihmisiä kuin empiristit. Hän esitti että tosiasiassa on tiedeuskoisia, jotka eivät voineet olla aitoja empiristejä koska heillä oli kyseenalaistamattomia premissejä joihin he luottavat. ; Tuo näkemys ei tietenkään ole kovin uniikki. Jokainen skeptikko kuulee "tiedeusko" -kortista vähintään yhtä usein kuin ateisti kuulee että ateismi on uskonto. Näkemys on hyvin yleinen. Ja kuten hyvin monet asiat, se on tavallaan vain puoliksi oikein.

Olen usein moittinut ihmisiä siitä että he vaativat empirismiä loogisena positivismina. Jos tämä vaatimus pitäisi, niin siinä tapauksessa maailmassa ei olisi ainuttakaan empiristiä. Valitettavasti epistemologian kanssa on huomattava että loogisen positivismin kaatumisesta on kauan aikaa. Eikä tosiasiassa kukaan joka kutsuu itseään empiristiksi kannata sitä siinä muodossa mitä ihminen syyttää. Joten hän tekee nykyempiristeistä olkiukon ja sanelee ulkoapäin heille näkemyksiä joita heillä ei ole.

Tiedeuskosta syyttävät ovat usein itse fundamentalisteja.

Voidaan itse asiassa sanoa että tuo ottamani kreationistikeskustelija on esillä lähinnä siksi että on hauskaa ottaa esiin tosiasia. Hän on fundamentalisti. Ja hänen lausuntonsa on fundamentalistinen nimenomaan sanan tietoteoreettisessa mielessä. Tosin hän on fundamentalisti myös sanan uskontotieteellisessä mielessä. (Siksi minulle tuottaa hauskaa tyydytystä tehdä rinnastus. Huonoin tietoteoreettinen sanaleikki sitten ties minkä.)

Fundamentalismi tässä yhteydessä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä että kaikkia tiedossa olevia asioita ei perustella. On olemassa perususkomuksia, jotka ovat kyseenalaistamattomissa ja niitä ei voi todistaa eikä kumota. Kaikki muu todistetaan sitten näistä perususkomuksista. Yhtenä esimerkkinä voidaan ottaa Ayerin näkemys subjektiivisista kokemuksista. Hänen mukaansa jos koemme juuri sillä hetkellä jotain, väitteet tähän liittyen ovat kumoutumattomia (incorrigible) joka tarkoittaa sitä että kukaan ei voi rationaalisesti tai perustellen niitä kumota. Ja niihin vetoaminen on siksi melko ehdotonta. (Ja näin ollen on esimerkiksi mahdotonta väittää ateistille että "sinä oikeasti uskot, sillai perimmiltäsi ja syvällä sydämessäsi, alitajuisesti".) Tällöin sen hetkinen kokemus on perususkomus.

Ajatuksia tähän liittyen on paljon ja ajatustapa on hyvin suosittu. Esimerkiksi Tapio Puolimatkalla on hyvin voimakkaita vaikutteita tästä ajatusperinteestä. Tämä ei ole minun silmissäni mikään rikos. Foundationalismi ja fundamentalismi ovat ihan kelpo näkemyksiä. Niissä on oikeastaan vain se vika että minun on hyvin vaikeaa nähdä niitä jotenkin ainoina mahdollisina peleinä kaupungissa. Toisin kuin empiristien olemassaolon kiistänyt kreationisti.

Epistemologisen fundamentalismin kohdalla voidaan ajatella että jos perustelemme jotain asiaa, voimme selittää näitä toisilla asioilla. Mutta sitten näille ei ole selitystä. Joten jossain vaiheessa on sitten selitysketju jonka ensimmäinen rengas on perustelematta. Ja jos tämä perustellaan niin tämä selittäjä on sitten ilman selitystä. Tästä pohjalta on päädytty eräänlaiseen trilemmaan. Jonka hyväksyminen on sitten se ydinteesi joka on tehtävä jos ylipäätään aikoo tämänlaista ajatusmallia kannattaa:

Kun perusteluja käsitellään, on tarjolla kolme vaihtoehtoa:
1: Joko perusteluketju on äärettömän pituinen. Ääretön regressio ei kuitenkaan ole uskottava. Ei ihmisellä voi olla ääretöntä määrää perusteluja tai uskomuksia.
2: Perusteiden ketju on äärellisen pituinen mutta se muodostaa kehän jolloin asiat perustelevat toisiaan mutta syntyy kehäpäätelmä.
3: Perusteluketju on äärellisen mittainen mutta siinä on lenkki jota ei ole perusteltu.

Tässä muodossa on helppoa ymmärtää miksi perususkomusajattelu on hyvin vetoavaa. Samalla on selvää että esimerkiksi Descartesin kaiken todistaminen yrittää tehdä kehäselitystä jossa Jumala oikeuttaa aistien luotettavuuden ja sitten aistit antavat kokemuksia Jumalasta. Ja näin ollen kartesiolainen kehä olisi ikään kuin väistämätöntä kaikissa niissä yrityksissä joissa yritetään luoda jonkinlainen kaiken selitys. Ja näin ollen on selvää että esimerkiksi Alvin Plantingan warrant -ajattelu on väistämättä syvissä vaikeuksissa jos se todella ajaa asiaa että olisi todellakin taattu maailmankuva jossa voitaisiin luottaa tieteeseen ja tiede havaitsisi kaiken, myös Jumalan jumala-aistin kautta.

Toisaalta tämä on varsin helppo kyseenalaistaa.

Jos ajattelee ääretöntä määrää uskomuksia, voidaan huomata että tosiasiassa moni uskomus voidaan nähdä joukkona äärettömiä määriä käsityksiä. Esimerkiksi voidaan sanoa että jos uskon että minulla on kaksi kättä, se tarkoittaa että uskon että minulla ei ole yhtä kättä, kolmea kättä, neljää kättä ... ja hirveää määrää käsiä aina äärettömään asti. Ja samalla voidaan uskoa että tiedän nämä kaikki. Nämä ovat toki jossain mielessä "negatiivisia uskomuksia" ja positiivisten uskomusten kanssa vastaavaa on vaikeaa keksiä. Mutta voidaan sanoa että esimerkiksi kristinuskon mukainen maailma esittää että voidaan uskoa myös positiivisiin äärettömyyksiin. Kristityn on helppo uskoa että paratiisi kestää äärettömästi. Joka koostuu siitä että hän uskoo että on ajanhetki X ja tätä seuraava ajanhetki ... aina äärettömään asti. Ja että hän voi Jumalan ikuisuuslupauksen vuoksi uskoa niihinkin ajanhetkiin joita ei ole vielä tapahtunut. En kuitenkaan itse luota aktuaaliseen äärettömään. Sen vuoksi en voi vedota tämänlaiseen konseptiin.

Sen sijaan minulle on tarjolla toinen lähestymistapa. Siinä huomataankin että kenties kehäisessä ajattelussa ei olekaan otettu huomioon kaikkea. Tämä "kaikki" on tavallaan paljon helpommin huomattavaa sen jälkeen kun loogisen positivismin verifioinnista oli ikään kuin pakko siirtyä kohti fallibilistista näkemystä. Kehä ei olekaan kehäpäätelmä jos yhteyttä voidaan jotenkin testata. Eli jos A aiheuttaa B:n ja B aiheuttaa A:n voidaan näiden välistä yhteyttä jotenkin empiirisesti testata. Ja jossain tilanteissa koko korttitalo voi kumoutua. Jolloin kehä ei olekaan kehäpäätelmäinen (tautologian kanssa ei voida olla ristiriidassa). Tarkalleen ottaen asioiden perustelu tapahtuukin siten että kaikki asiat on perusteltu muilla asioilla. Joten mikään niistä ei ole perususkomus.

Olen tarkalleen ottaen tässä hieman monisyisempi, seuraan Quinen ajatustapaa. Hänen ajatustavassaan myös logiikan lait ovat osana koetteluverkkoa eikä mikään perusteltu näkemys voi olla tiedeverkon ulkopuolella. Kaikki mitä voidaan perustellusti tietää ovat osa kokonaisuutta. Tai sitten se on kokonaisuudesta pois. ; Ei siis ole mahdollista tehdä mitään "NoMa" -puolustusta jossa uskonasiat olisi jotenkin ilmiselvästi ja automaattisesti pois tieteestä ja että ne selittäisivät eri asioita joten myös uskolle olisi oikeutus.

Quinelaisesti sävyttyneet filosofit ovat muuten tähän liittyen keskustelleet ankarasti sellaisistakin asioista kuin kvanttifysiikan löytöjen vaikutuksesta logiikkaan. Schrödingerin kissa voi kertoa että klassinen fysiikka on rajoittunutta tieteelle. Ja on kehitetty jopa kvanttilogiikoita joilla asiaa on lähestytty. Perususkomusten kannattajat kuitenkin yleensä ottavat logiikan lait "annettuina" ja "ilmiselvästi tosina". Tämä on hupaisa huomio koska "skientistikorttia" heittävien vakiotemppuna on huutaa tiederunkkareiden avomielisyyden puutteesta. He eivät selvästi ymmärrä mitä Quinelainen holistinen tiederunkkaus on.

Kulttuuri/moraali/tietorelativismin hengessä?

Tässä kohden on tosin hyvä huomata että Quinen kannattajana on ikään kuin otettava huomioon kaksi asiaa. Ensimmäinen asia on siinä että molempiin liittyy vahva sidos relativismiin. Tavallaan.

Fundamentalismin kohdalla tämä on helppoa huomata. Riittää että laskee Puolimatkan tekstistä sellaiset sanat kuin "maailmankuva". Niitä on hirveästi. Syynä on se, että jos hyväksytään ajatus siitä että jokin asia on perustava eikä vaadi muita perusteluja ollaan hyvin hankalassa tilanteessa. Mieleeni tulee eräs kreationisti (toinen kreationisti kuin siinä alussa vinkkaamani) joka esitti että homoseksuaalisuus on väärin. Ja että se on ehdottomasti väärin. Joka tarkoitti hänestä sitä että hän ei tarvitse ainuttakaan argumenttia asian puolustukseksi. Sillä argumentteja tarvittiin hänestä vain jos jokin asia olisi ehdollisesti hyvä tai ehdollisesti paha. Jos lähestymistapa on tässä, keskustelu loppuu. Ei ole oikeasti mitään mistä jatkaa. Dialogi sammuu ennen syntymistään ja jää vain inttäminen, kinaaminen ja vaeltelu epäargumentatiivisessa tunneilmastossa jossa toiveajattelu helposti voittaa.

Ja tässä ilmapiirissä jokainen moraalinen, kulttuurinen ja eettinen asia voidaan sitoa eri perususkomuksiin ja tehdä niistä ajattelutyöllä koherentteja argumentaatiorakennelmia. Ja näitä saa tehtyä ihan niin paljon kuin huvittaa. Sillä perususkomukset voi valita miten mielii, ilman mitään perusteluja. Se, että haluat jonkun olevan perususkomus, niin sen kuin sanot että se on sitä. Ja sen jälkeen se todella on sitä. Valitettavasti erimieliset ovat tässä sitä mieltä että he voivat valita omia erilaisia perususkomuksiaan. Ja sinun perususkomuksesi ovat vain typeriä. Se, mitä ei perustella argumentatiivisesti voidaan myös ohittaa ilman argumentaatiota. Keskustelusävyinen asioiden ratkaiseminen on tässä mielessä mahdotonta.

Koska perususkomuksia voi vain valita, syntyy väistämättä se että relativismi on se mitä kannetetaan. Ja tämän korjaaminen itse asiassa on siitä ikävää että se palauttaa tietoteoreettisen fundamentalistin takaisin trilemman pyörteisiin, siinä perususkomus kun yritetään perustella jotenkin toisten yli ja tämä ajaa kohti kysymystä siitä johtaako tämä kehäpäätelmään vai äärettömään regressioon. Ja tämä trilemma ja vaatimus ikuisen regression ja kehäisyyden kiellosta oikeuttaa fundamentalismin joten tilanne on perin haastava. ; Joten käytännössä fundamentalistinen tietoteoria johtaa äärimmäisen helposti monikulttuurisuuteen ja relativismiin jossa ei oikeasti mitenkään voida kumota asioita. Sanoa esimerkiksi, että "darwinismi on väärässä, epätieteellistä, huonoa". (Koska darwinismi olisi vain "erilaista" ja "perustuisi eri lähtökohtiin".)

Toki Descartesin huomautus "ajattelen, siis olen" kertoo että jotkin perususkomukset ovat ehdottomasti hyviä perustavia näkemyksiä. (Tosin tämä ei teknisesti ottaen ole puhdasoppista fundamentalismia koska Descartes tosiasiassa argumentoi asian puolesta, joten tosiasiassa jotkin olemassaolon tapaiset konseptit ovat enemmänkin niitä perusoletuksia joiden seuraus ajattelen-siis olen -ajatus on. Tämä on oikeasti näin omituista. Se on perusta mutta tavallaan sikaiso haaste koko perususkomuksiin nojautuvan aateperinteen hengelle.) Joten kenties fundamentalisti voisi rajoittaa eri maailmankuvia ampumalla joitain huonoja alas ja pitäytymällä vain kaikista varmimpiin.

Jos tässä otetaan sitten avuksi vaikka Ayerin henkilökohtaiset uskomukset ovat nekin kohtuu hyvä. Tosin ainakin minun kohdallani jo tässä arveluttaa se, että jos ateisti sanoo että hän ei oikeasti usko, niin voimmehan vain ajatella että hän on paatunut valehtelija tai itsepetoksessa eläjä. Joten on loogisesti mahdollinen vaihtoehto jossa omaan subjektiiviseen kokemukseen viittaaminen ei ole varma muille kuin aivan pelkästään kyseiselle ihmiselle itselleen.

Tämä haaste muistuttaa siitä että fundamentalismissa näyttää olevan ongelmana se, että (a) jos loogisesti koherentit mahdolliset vaihtoehdot otetaan harkintaan, ehdot ovat niin tiukkoja että on helppoa kyseenalaistaa että jokin asia on peruskokemus, joten keskustelulle ei olisi oikein mitään yhteistä ydintä. (b) toisaalta subjektiivinen peruskokemus on liian helppo ja aivan mitä tahansa voidaan väittää.

Tämä dilemma on itse asiassa jotain jonka perussävy on johtanut esimerkiksi fenomenalismin vaikeuksiin. Fenomenalismin kohdalla yritettiin korjata ja ratkaista isoja haasteita havaitsemisen, tietämisen ja olemisen välillä. Ja ajateltiin että aistikokemukset ja niiden kohteet ovat sama asia. Ei siinä mielessä että havaitsemme todellisuuden sellaisena kuin se ontologisesti on. Vaan siinä mielessä että kaikki uskomukset joita meillä esineistä on, ovat itse asiassa uskomuksia aistiemme toiminnasta. (Kun kosketamme pöytää, se on kova koska saamme siitä tiettyjä aistimuksia.) Tämä näkemys on periaatteessa kiinnostava, mutta se johtaa siihen että voidaan esittää Descartesin hengessä ajatuskoe jossa meille aletaankin syöttämään aistiärsykkeitä hyvin ovelasti. Todellisuutta itsemme ulkopuolella ei olisi ollenkaan olemassa, mutta saisimme samat aistimukset. Emme voisi erottaa näitä toisistaan.

Quinen kanssa ongelma on hieman erilainen.

Quinekin sallii eri selitysket samoihin havaintoaineistoihin. Mutta hän tekee sen hyvin eri tavalla kuin fundamentalisti. Sillä hänen tiedeverkkoajattelussaan tiedeverkkoa korjaillaan ja muutellaan ristiriitatilanteiden vastaan tullessa. Korjaaminen johtaa siihen että muuallekin verkkoon on helposti tehtävä muutoksia. Sillä kun holistinen tiedeverkko muuttuu, muutokset koskevat aina myös muita asioita. Sillä muutenhan tämä asia ei olisi perustelukehässä. Näin ollen verkoista tulee yhteismitattomia.

Toisin sanoen voisimme kehittää kreationistisen tiedeverkon ja ateistisen tiedeverkon. Mutta tässä kävisi niin että molemmissa olisi aivan eri fysiikka. Sillä ei siinä muutettaisi vain muutamaa perususkomusta. Vaan kaikki mikä on ristiin ja rastiin perusteltuna näiden kautta olisi myös selitettävä. Muutokset olisivat niin rajuja että käytännössä vain sellaiset asiat jotka eivät ole vielä tiedossa voivat olla "yksinkertaista perspektiivien pluralismia" jossa jokin yksi tietty asia on erimielisyyden piirissä ja joka kenties voidaan sitten selvittää koeasettelulla niin että toinen niistä muuttuu tässä tiedeverkossa mahdottomaksi ja toinen taas saa evidenssiä. Kaikki on todistettua prima facia, eli siinä mielessä että ne kaikki, siis aivan kaikki, voidaan periaatteessa joutua kumoamaan tai kyseenalaistamaan. Quinen maailmassa ei ole mitään täysin todistamatonta mutta ei mitään täysin todistettuakaan. Evidenssi vain enemmänkin kasautuu ja kaikki tieto on harmaasävyistä ja potentiaalisesti roskakoriin joutuvaa.

Jossain määrin olen jopa taipuvainen ajattelemaan että kaikki klassinen realismi on jotain joka itse asiassa koostuu joko haihattelusta, väärinkäsityksistä tai lyhenteistä. Kun sanon että "paloauto on punainen" niin itse asiassa viittaan tässä siihen että "auto näyttää siltä miltä paloautot yleensä ovat minusta näyttäneet" ja että "se on sellainen miksi punaisiksi koetut asiat ovat yleensä vaikuttaneet". Ja tämän yhteys objektiiviseen todellisuuteen on enemmän kuin kyseenalainen. Se on turha. Tai ainakin vessanseinäkysymys, sellainen jonka miettiminen on kenties jopa terveintä jättää syrjään. (Jos jokin on filosofinen ongelma siihen on ratkaisu, jos siihen ei ole ratkaisua se on olotila.)

Tätä kautta esimerkiksi erilaisten tiedeverkkojen mahdollisuus ei ole kovin relevantti ongelma. Tiedemaailma nojaa pääasiassa tiettyihin konventioihin - jopa teologit tekevät tutkielmiaan yllättävän usein suhteellisuusteoriaan ja kvanttifysiikkaan viitaten - joten ei oikeasti ole mitään "erillistä yhteismitatonta ja toista tiedeverkkoa" joka olisi yhtä pitkälle reflektoitu kuin se mikä akatemioilla ympäri maailman on tällä hetkellä kehitystyössä.

Ja vaikka näin ei olisikaan, ihmsiet sekoittavat ajatuksensa puhtaasta objektiivisesta ontologisesta todellisuudesta tähän ikään kuin vaatimukseksi. Kenties objektiivinen todellisuus todella on ikuinen ja muuttumaton ja sisäisesti ristiriidaton. Mutta jos näin uskomme, se on perususkomus eikä mikään tiedeverkossa oleva fakta, eli se ei ole mitään mikä olisi relevantti haaste kaltaiselleni empiristille. (Muutenhan se ei olisi mikään "haaste naturalisteille", jotain joka olisi empirian ulkopuolella.) Epistemologisesti tieto on epätäydellistä ja lähinnä ajan mukana täydentyvää, joten sen ei tarvitse täyttää tämän perimmäisen totuuden kaikkia piirteitä. On turha sekoittaa ihmisen tiedoista riippumattoman perimmäisen totuuden olemusta ihmisen tiedonetsinnän ominaisuuksiin.

Näin ollen uskallan sanoa että on aivan mahdollista olla empiristi olematta looginen positivisti. On mahdollista olla empiristi joka ajaa sellaista maailmaa jossa ei ole ainuttakaan puhtaasti a priorista perususkomusta. On selvää että monella on tieteelle ikään kuin vaatimuksia. Ja kun nämä pömpöösit ja mahtipontiset vaatimukset eivät toteudu, niin nämä ihmiset ikään kuin närkästyvät ja pahastuvat ja esittävät että tiede on pettänyt lupauksensa. Valitettavasti nämä eivät tekisesti ottaen ole olleet mitään lupauksia. Ja olisi kenties järkevämpää muuttaa tiedekäsitystä käsilläolevan evidenssin pohjalta kuin iskeä kantapäitä lattiaan ja iskeä nenää pystyyn ja tuhahtaa. Tuhahtaa jotain sellaista kuin "sie oot pakosti väärässä, eihän empiristejä edes ole olemassa"...

Kun puolesta on vastaan.

Parodiahorisontti on minusta hauska "puolikäsite". Se kuvaa jotain, jossa ironian ja todenpuhumisen eroa on mahdotonta erottaa toisistaan. Kun enää ei tiedä, vitsaileeko toinen vai onko hän tosissaan, on horisontti ylittynyt. Surrealistina, joka haluaa olla arkielämässään "that funny guy" jolla on outoja tempauksia, olen luonnollisesti elämässäni pyrkinyt ylittämään parodiahorisonttia monellakin tapaa. Huumori ja arjen nyrjäyttäminen viistosti ovat mukavia asioita.

Mutta kuten arvattua, en kannata sitä argumentointimaailmassa. Törmäsin erääseen varsin erikoiseen argumentointiesitykseen, joka selvittää sen että miehen suhde feminismiin on lähes käytännössä väistämättä ajautunut parodiahorisontin yli. Pasi Malmi on kirjoittanut "Kymmenen syytä olla profeministi" -vihkosen.

Sen tarkoitus on määritelty ja se onnistuu siinä erinomaisesti "Tämän kirjoituksen tarkoituksena on esittää perustelut sille, miksi jokaisen miehen kannattaa olla profeministi. Samalla käy myös ilmi se, että jokainen profeministi on samalla myös tahattomasti tai tahallaan antifeministi."

Malmen lähtökohta on siinä, että postmoderni feminismi ei tarkoita mitään mielipidettä tai mielipidejoukkoa.
1: Malmi muistutaa että vaikka moni saattaa yhdistää patriarkaattiteoriaan, jossa ajateltiin että se että naiset ovat olleet kulttuurin vaikutuksesta alistetussa asemassa kauan, on muuttanut kielen kulttuurin ja muut sektorit niin että naisten alistaminen konkretisoituu nyky -yhteiskunnassakin näkyvin, vähemmän näkyvin ja vaikeasti havaittavin seurauksin. Hän muistuttaa että "Feminismin piirissä on esitetty laajamittaista kritiikkiä patriarkaattiteoriaa kohtaan." Eli voit olla feministi ja kannattaa patriarkaattiteoriaa ja feministi joka vastustaa vahvastikin tätä teoriaa.

On valtavan iso liuta erilaisia feminismin piiriin kuuluvia käsityksiä : Tätä kautta ei ole mielekästä puhua feminismistä koska se on sisällöltään hajanaista. Järkeä saadaan katsomalla feminismin sisäisiin suuntauksiin vielä tarkemmalla tasolla, katsomalla yksittäisiä ajatuksia ja mielipiteitä. "Tämän postmodernin ajatuksen seurauksena voidaan päätyä siihen tulokseen, että profeministin on mahdollista poimia feminististen ajatusten kirjosta juuri itselleen sopivat, joita hän (pro) kannattaa. Valittuaan kannattamansa feministiset ajatukset, profeministi määrittyy samalla myös antifeministiksi, koska lähes kaikkia feminismin piirissä esitettyjä ajatuksia on kritisoitu feministien taholta."

Tämän jälkeen herää mielenkiintoinen kysymys. Nimittäin se, että jos paketin voi kerätä, se tarkoittaa sitä että hyvinkin vahvasti ja leimallisesti sovinistisia mielipiteitä kannattava mies voi tehdä aivan saman - hän kykenee valitsemaan feministiset linjaukset, koska jokaista asiaa on kannatettu ja vastustettu. Tästä päästään kysymykseen siitä, mitä koko "profeministi" -sanalla on sitten väliä.

Erikoinen olo tulee viimeistään siinä vaiheessa kun Malmi muistuttaa että jokainen profeministi on antifeministi mutta että "Tämänkaltaista "antifeminismiä" ei kuitenkaan voitane pitää moraalisesti tuomittavana, koska kyseessä on puolen valinta feminismin sisäisissä keskusteluissa ja linjaerimielisyyksissä." Tässä tuntuu korostuvan se, että mielipiteiden sisällöllä ei ole väliä, vaan se, minkälaisen etiketin siihen laittaa päälle. Jokainen sovinisti on hyväksyttävä jos hän nimeää itsensä kriittiseksi antifeministiksi joka ei kiistele siitä onko feminismi hyvä vai huono asia, vaan siitä mitä pitää tehdä.

Käytännön tasolla ajatellen tulee helposti ajateltua että jos ajattelee että tapahtuma tai mielipide on hyvä tai epäeettinen tapahtumana, riippumatta nimilapusta. Erikoisuus tulee siinä jos sovinisti on paha koska käskee naisen kotiin, mutta hyvä jos profeministi kertoo siitä miten naisen kotiin jääminen on perusteltua.

Käteen tästä taitaakin jäädä se, että nykydiskurssissa on kannattavaa peittää sovinistiset mielipiteensä ja esiintyä feministinä. Ja feminismin tila on sellainen että mielipiteitä ei tarvitse muuttaa prosessissa.

Kaiken kaikkiaan profeministin tilasta tulee mieleen A. J. Ayer. Hän ei argumentoinut kysymystä "Jumala on : kyllä vai ei", vaan lähestyi asiaa toisella tavalla. Hän keskittyi siihen onko sanalla "Jumala" mitään konkreettista sisältöä. Hänestä Jumalaa ei voitu verifioida tieteellisesti, koska hän loogisena positivistina vaati tälläistä. Tässä kohden Ayer oli tietysti nykyajasta katsoen liikaa vaativa. Mutta hänen perustelussaan on silti järkeä : Sillä vaikka looginen positivismi on hylätty, silti tieteissä ja filosofiassakin eksaktiutta on arvostettu. Jos jokin voi pitää sisällään mitä tahansa tai olla pitämättä sisällään mitään, on kyseessä jotain niin epäeksaktia että on varsin kyseenalaista "onko sisällä mitään jolla olisi mitään merkitystä". (Eli hieman kuten deismi ja ateismikin ovat ongelmallisia jos ne esitetään "laajassa muodossa".)

Siinä missä tämä innostaa hylkäämään Jumalan mielekkäänä määritelmänä - ja ajautumaan erikoiseen agnostismiin joka ei ole "Jumala on (k/e) = ei tietoa" vaan muotoon "Jumala on? Mikä olikaan kysymys" - saa Malmen profeminismin lähestymistapa lähinnä hihitellen kysymään että miten profeminismi voi mitenkään erota antifeminismistä. Ja jos eroa ei ole, niin mikä olikaan se kysymys?