Hyvää loppuvuotta!

Kikkailun hyödyttömyydestä

En ole vakavasti "miekkajongleerannut" aikoihin. Keravan ympäristö on ollut tälle huomattavasti vastahankaisempi. Ja se vaatii tilaa. Eikä se ole hyödyllistä. Pyörittely ja otteenvaihto ovat yleensä huono keino miekkailussa. (Joskin se näyttää hyvältä ja sitä on mahdollista joskus tehdä siitä huolimatta että se on huonoa strategiointia.)

Toki on hyvä tiedostaa että olen harrastanut paljon käsittelyharjoituksia ja niihin liittyviä flowdrillejä. Niissä ei kuitenkaan ole kysymys samasta asiasta. Ja ne ovat hyödyllisiä. Sillä niissä tehdään asioita joita voi käyttää tai soveltaa "oikeasti" ja "oikein". Ne tekevät paremmaksi miekkailijaksi.

Toki, kuten yllä näkyy, se on hieman kuin polkupyörällä ajaisi. Pyörittelen kuvassa terävää ja pitkäväististä miekkaa. (Katanan tyylistä miekkaa on helpompi pyöritellä koska väisti ei niissä voi olla tiellä ollenkaan samassa mittakaavassa kuin "eurooppalaistyylisessä" miekassa. Ja terävyys ei salli "riskinottoa" samalla tavalla.) Ja kykenen silti tekemään "tempun" jossa on kaksi keskenään oleellisesti erilaista otteenvaihtoa.

Eihän tuosta toki mitään hyötyä ole. Paitsi että se parantaa tilantajua, koordinaatiota ja tietoa siitä missä miekka on ja ei ole silloinkin kun sitä ei välttämättä näe.

Mestarin merkki?

Monissa, etenkin pistomiekkoja koskevissa, elokuvissa miekkamestarin tunnistaa yleensä siitä että hän on se joka tekee paljon aseistariisuvia tekniikoita. Tämä tarkoittaa sitä että disarm on se joka tekee miekkailijan. Pidän tätä hieman erikoisena, koska aika usein näyttää siltä että elokuvien mestaruus tarkoittaa sitä että taistelee vain sellaisia henkilöitä vastaan jotka eivät halua pitää miekkaa kädessään. Eli mestaruus koskisi enemmänkin sopivaa vihollisen valintaa kuin tekniikanhallintaa.

Älkää ymmärtäkö minua väärin. On hieno taito osata valita vastustajansa tai osata provosoida vain tietynlaisia ihmisiä. Samoin on olemassa moniakin erilaisia disarmtekniikoita, joita todella voidaan käyttää ja joiden käyttäminen vaatii taitoa ja osaamista. Kuitenkin itse pidän disarmia lähinnä yhtenä tekniikkajoukkona muiden seassa. Se on fragmentti siitä mitä pitää osata. (Tikarillakin voidaan tehdä monia asioita. Viisi tärkeintä taitoa sen kanssa ovat ovat "hit, disarm, lock, break, takedown". Ja jokaisen sanan takana on kasa erilaisia tekniikoita.)

Olenkin ollut tästä disarmtekniikkafiksaatiosta jopa hieman huvittunut. Mutta toisaalta tämä teema muistuttaa aivan vakavastiotettavasta henkilöstä joka palauttaa mietteet 1700 -luvulle. Domenico Angelo Tremamondo niminen henkilö, joka tuli tunnetuksi käyntikortissaan jossa oli vain yksi nimi "Angelo" oli niin maineikas että hänelle riitti vain yksi nimi. Angelo oli alkujaan opetellut miekkailua Ranskassa. Vuonna 1755 hän avioitui englantilaisen naisen kanssa ja päätyi Lontooseen. Ja vasta Lontoossa hän sai maineensa.

Irlantilainen lääkäri Keynes ei pitänyt Angelosta. Syynä oli luultavasti "geneettinen viha", joka on mielestäni enemmän kuin ymmärrettävää. (Minulle britti joka ei vihaa ranskalaisia on kuin Suomalainen joka ei vihaa "ryssiä". Eli ihan tavallinen tervemielinen ja vakavastiotettava tyyppi, mutta...) Angelo itse oli tästä kiukusta tietämätön. Siksi Angelo suostuikin vuonna 1760 St. James Streetillä käytävään näytösomaiseen miekkailuotteluun Keynesin kanssa. Siihen aikaan tämänlainen miekkailu nähtiin suunnilleen samalla tavalla kuin erilaisten itsepuolustuslajien näytösottelut nykyään. Eli odotettavissa ei ollut verenvuodatusta.

Anteeksi, Sir, tämä miekka
taitaa kuulua teille..

Keynes oli suurikokoinen ja vahva mies, ja hän tarttui smallswordiinsa vihaisesti. Hän rikkoi vakavasti sen ajan etikettiä vastaan ja hyökkäsi raivoisasti Angelon kimppuun. Angelo sen sijaan liikkui rauhallisesti ja teki miekkakontaktiin perustuvan disarmin. Keynes ei rauhoittunut vaan otti miekkansa uudestaan. Angelo disarmasi hänet uudestaan, tällä kertaa eri tekniikalla. Itse asiassa tämä taistelu olikin Angelolle erinomaista mainosta. Hän sai mainetta ja hänestä tuli kuuluisa nimenomaan erilaisten aseistariisumistekniikoiden hallinnan kautta.

Itse asiassa on luultavaa että Angelon menestyksellä on ollut vaikutusta siinä miksi pistomiekoissa, silloinkin kun smallswordin sijaan puhutaan rapiireista, on disarm jotenkin erityisen karismaattista ja hienoa. Angelo saikin maineensa avulla perustettua oman miekkailukoulunsa. Vuonna 1763 Angelo sai valmiiksi ja julkaistavaksi miekkailukirjansa "L'Ecole des Armes". Siiinä esitetään esimerkiksi tähän blogaukseen liitettyjä tekniikkakuvauksia. Valitsin jälkimmäisen siksi että se tunnettiin tekniikkana nimeltä "Angelo's deception" ja siinä käsilukkoa ja sen antamaa suuntaa tuetaan ja käytetään hyväksi siten että omalla miekalla voidaan lyödä selän takaa.

Tämänlainen on yleisesti ottaen "tarpeetonta kikkailua". Ja suhtaudun sentapaisiin enemmän leikkinä kuin taistelutoimiena. Edustan tässä sitä näkemystä jonka mukaan kamppailutaidon pitäisi olla systeemi jossa luotetaan toimintavarmuuteen sen sijaan että ollaan "akrobaattisia" vain siksi että ollaan niin taitavia että "voidaan olla akrobaattisia". Toki tämäkin on huikea taidonosoitus, mutta siinä on asenteeltaan jotain joka on minun maailmassani jotenkin syvästi väärin.

Ei tosin sillä, että eräässä puumiekoin käydyssä leikinomaisessa taistelussa teinkin ns. miltei "yleisön edessä" juuri tuon "Angelo's deception" -tekniikan tyylisen tempun. (Ihmiset olivat tosin tekemässä muuta kuin katsomassa näytöstä, koska leikimme ystävien kanssa puumiekoilla eikä kyseessä ollut mikään ennaltaohjattu tilaisuus tai minkään miekkakoulun promootio.) Ja tein sen pitkällä miekalla. Ja siten että siinä tilanteessa missä asetta käännetään oman selän takana, vaihdoin miekan gripin liikkeessä rystypuolelle jotta sillä voi pistää jotenkin miehekkäämmin. (Harrastin siinä vaiheessa vielä aika paljon miekkajongleerausta.) Se toki tuntui hyvin palkitsevalta. Mutta silti siinä oli jotain väärin. Se oli jotenkin väärin siitä huolimatta että tekniikassa miekka ei tuossa vaiheessa tee mitään muuta kuin siirtyy, eli se ei vastaa suojauksesta. Siitä huolimatta että jos olisin pudottanut miekan kesken tekniikan, niin olisin voinut jatkaa sen käsilukko -otteen avulla maahanvientiin, riisua vastustajan aseista ja lyödä tätä tämän omalla miekalla kun tämä on vielä maassa. Ja vaikka ihmiset hämmästyivät ja ihailivat tuota temppua. Se tuntui väärältä koska se oli väärin. Tein tahallani huonoa tekniikkaa vain siksi että se oli vaikeaa. Ja tämänlaiset tavat voivat johtaa siihen että sitä leikkii tekniikoilla silloin kun asia pitäisi ottaa vakavasti.

Näin ollen saatan silti suhtautua hieman huvittuneesti ajatukseen siitä että miekkamestarit tunnettaisiin valtavasta määrästä disarm -tekniikoiden tekemistä. Mutta ymmärrän miksi juuri ne viihdyttävät yleisöä mukavasti.

Sulka hattuun?

Netissä on intiaanihenkinen blogi joka kritisoi sitä tapaa jolla rocktähdet käyttävät intiaanien sulkapäähinettä. Hipsterit ovat pitäneet niitä jopa muoti-ilmiönä. Intiaanikulttuurin edustajat eivät ole pitäneet tätä arvossa, koska se nähdään kulttuuria väheksyvänä. Syynä ei ole se, että intiaanipäähineiden käyttö ainaki linkin kuva-aineiston näyttämällä tavalla on lähinnä rikos tyylitajua vastaan.

Syyt ovat monenlaisia aivan muunlaisia kuten (1) sulkapäähineen stereotyyppisyys joka vähentää intiaanikulttuurin rikkautta "furthers the stereotype that Native peoples are one monolithic culture, when in fact there are 500+ distinct tribes with their own cultures." (2) Sen nähdään lisäksi muuttavan intiaanikulttuurin menneeksi, joksikin kuolleeksi kulttuuriksi "It also places Native people in the historic past, as something that cannot exist in modern society." (3) Lisäksi arkikäyttö nähdään ikonoklastisena aktiona joka halventaa sulkapäähineen hengellistä merkitystä "the deep spiritual significance of a headdress and maintains that when a non-Indian wears one "it's just like wearing blackface."" (4) Lisäksi käyttäminen on epähistoriallista, kulttuurinvastaista ja muutenkin tarkasti säänneltyä "Unfortunately if you're a woman, you're thumbing your nose at our culture which explicitly disallows you to wear the headdress. … If you're a man, it's still not appropriate to wear one, unless you've actually earned it, according to your tribe"

Tämäntapainen henki tulee mieleen vahvasti KenVert -piireistä. Miekkajonglöörit ovat usein käyttäneet katanaa tempuissaan ja tämä ei miellytä kaikkia. Ei ole harvinaista kohdata henkilöä joka korostaa että katanalla on erityisen suuri hengellinen merkitys ja että osalla budolajeihin ja itämaiseen elämäntapaan syventyneille se ei ole vain miekka. Siksi tulee pyyntöjä, käskyjä ja kehotuksia olla käyttämättä niitä. Tämä on erityisen omituista kun muistetaan että
1: Ne käytetyt katanat ovat usein sellaista viskomissälää jonka arvo ei ole kummoinen. Niiden "viidendollarin" rautakasojen kutsuminen miekaksi, saati kutsuminen katanaksi on minun silmissäni enemmänkin rikos miekkuutta vastaan. Tähän vedoten onkin miellyttävää pyytää kysyjää poistumasta halventamasta minun hengellisiä näkemyksiäni miekkuudesta.
___1.1: Tätä voisi jatkaa myös pahemmalla linjalla. Voisi selittää että on jumalanpilkkaa syyttää rytmistä Pyhää rituaalia halventavaksi ; Sehän yhdistää meditatiivisesti Jumaluuteen, ja että tämä on osa uutta urbaanin shamaanin välinesettiä! Ainahan tälläistä voi selittää! Juuri koskaan sitä ei kykene ottamaan vakavasti. Jumalanpilkkaan ja ikonoklasmiin perustuvat rajoiteargumentit ovat tyhjiä. Ja niiden lausujien päät ovat ilmeiseti niitä tynnyreitä jotka koviten kolisevat.
2: Jonglööri tekee omalla omaisuudella mitä tekee, eikä suinkaan ole tässä rajoittamassa muiden toimintaa. Jos joku haluaa kunnioittaa miekkaansa, antaa sille naisen nimen ja nukkua sen vieressä sitä hyväillen tavalla joka korvaa normaalin ihmissuhteen, ei miekkajonglööri ole estämässä tätä. Tämä luvananto on vapauden kunnioittamista. Sen sijaan tämä toimintaa rajoittava on vastustusaktiossaan suoraan alakulttuuria vastaan pitämässä sitä jonain "alempana viihteenä" ja vaatii siksi toisten toimintaa rajoitettavaksi.

Ajatus intiaanikulttuurin kunnioittamisesta voisi onnistua helpommin ilman tämälaista kohkaamista. Yleensä ottaen (ala)kulttuuri joka harjoittaa sensuuria siten että rajoittaa toisen (ala)kulttuurin elämää rajoitteilla joissa sen toisen (ala)kulttuurin kontekstissa tehty aktio on ikonoklastinen on ongelmissa. Se vaatii suvaitsevaisuutta vaikka on itse suvaitsematon. Rajoitteet olisi siksi perusteltava joko yleisellä kulttuuririippumattomalla hyvinvoinnilla tai vapaudella.

Miekkajonglööri tai omituista sulkahattua käyttävä artisti voi selittää että hän kunnioittaa intiaanien oikeuksia pukeutua omituisesti ja tehdä hassuja juttuja, joten kai hän saa omassa kulttuuripiirissään tehdä samaa? Tässä yksi osapuoli antaa tehdä ja toinen yrittää kieltää. Kieltäminen taas on sitä suvaitsemattomuutta joten toinen puoli kunnioittaa selkeästi vapauksia toista kulttuuria enemmän. Tuskin kukaan kuitenkaan luulee että miekkajonglööri olisi itämainen hengellinen mestari. Ja harva osaa yhdistää rokkaria sulkapäähineessä joksikin intiaanishamaanirummuttajaksi keskellä intiaanien pyhää seremoniaa. (Jos ei muuten nii on inkkarityyliin liikaa säröä päällä.) Konteksti on kuitenkin selvästi erilainen.

Lyhyemmin

Olen viime aikoina tykännyt hieman leikkiä Kenvert -tempuilla. Ne eivät ole kovin itsepuolustuksellisia. Mutta niillä saa tietysti opeteltua hallintaa. Miekkailussa minulla on yleensä taipumusta ylenmääräiseen kikkailuun. Tämänlaista toimintaa voi tietysti perustella yllättävyydellä ja sillä että erilaisia temppuja saadessa voi saada lisää miettimisaikaa.

Kuitenkin kaksintaistelusysteemissä ylläoleva on vain ongelmallista ja huonoa. Koska tilanne on ennaltasovittu, on paras mietintäaika siinä kun taistelu on alkamassa. Ja kikkailemalla vastustajalle käytännössä antaa aikaa, jona hän voi lyödä sinua. Mitä lyhyemmin tilanne on hoidossa, sitä parempi. Siksi viime tunnilla keskityttiinkin tähän asiaan oikein urakalla. Vapaa-ajan kikkailut kun vaikuttavat negatiivisesti. Huono harjoittelu kostautuu.

Tässä kohden on hyvä ymmärtää mitä toisen tekoihin reagoiminen käytännössä vaatii. Ajoittaminen on olennaista, koska jotta ehdit tehdä jotain toisen tekemisille, on sinun pakko myös ehtiä tehdä tämä asia. Käytännössä vastaisku tai muu vastaaminen toisen tekemiseen vaatii vähintään saman verran aikaa kuin itse toisen tekemä aktio. Tosiasiassa aikaa on hieman vähemmän koska ihmisellä on reaktioaika. Vastaiskun OODA -loopin on loputtava samaan aikaan tai aiemmin kuin itse vastustettavan tekniikan OODA -loopin.

Tämä tarkoittaa sitä että jokainen vastatekniikka on yksinkertaisempi ja suoraviivaisempi kuin tekniikka jota se vastustaa. Toki tässä on ymmärrettävä se, että iso liike tarkoittaa yleensä myös tekniikan takana olevaa rakennetta ja voimaa. - Tosin ei aina, jos pidät itseäsi paikallasi hyvin ja toinen juoksee asettasi päin, on sinulla minimaalinen liike mutta maksimaalinen rakenne ja voima. Tarkalleen ottaen käytät toisen voimaa ja keskityt vain omaan rakenteeseesi.

Jos esimerkkinä on vaikka ylläoleva harjoite, voi huomata että aloituslyönnissä on paljon liikettä. Kokonaisuutena kädet, jalat ja lantio ja koko miekkamiehen kroppa liikkuu varsin paljon. Vastaiskussa on silminnähden vähemmän liikettä. Ja vaikka tähänkin vastareagoiminen sisältää aika paljon muutosta, on vastaiskun tekemä muutos alkuperäiseen pelkkään lyömiseen nähdeän pienempi kuin mitä vastaisku torjunta+lyöntikombonaatio vaatii. Kun liikkeeseen on sitouduttu, on katsottava koko tekniikan sijasta muutosta jonka vastatekniikka synnyttää.
Toisaalta bujinkanissa näyttää olevan paljon kaikenlaista. Esimerkiksi käsilukkotekniikoita kierretään hyppäämällä voltteja. Tämä purkaa tekniikan varsin mutkikkaan oloisesti. Tuntuu että säännönmukaisesti vastaiskussa on enemmän liikettä kuin tekniikassa joka tehdään. Kuitenkin yleensä ottaen nämä tekniikat rakentuvat kahdella tavalla ; Joko niissä on ensin toisen tekniikan purkaminen ja sitten uuden tekniikan aloittaminen. Eli pieni liike lopettaa toisen tekniikan jolloin tilanne tavallaan "nollautuu" ja voidaan siirtyä isoon voimakkaaseen tekniikkaan. Tai sitten toisen voima otetaan vastaan ja sitten itseä käännetään juuri sen verran että ei kaaduta. Näin oman aktion tekemä muutos tekniikkaan on siltikin pienempi kuin toisen tekemä tekniikka.

Käytännössä kaikki paitsi miekkajonglöörit reagoivat lyhyemmin. Tätä voisi peräti kutsua itsepuolustuksen yhdeksi pääsäännöksi.

Kontrasti

Katselin päivänä pinnallisesti läpi vanhoja tietokonetallenteitani. Mukana oli poltettuja CD:itä, muistitikkuja, jopa muutama disketti näytti yhä toimivan vaikka valtaosa niistä olikin jo liian häiriöisiä ja rikki jotta tietokone niitä kykenisi lukemaan. Suurin osa aineistosta oli sellaista jota en ollut katsonut tai edes muistellut useampaan vuoteen. Materiaaliin pystyy nyt ottamaan eri tavalla etäisyyttä. On vähän kuin kyseessä olisi joku toinen ihminen, vaikka se on tietysti itse.

Esimerkiksi allaolevan Kenvert -kikkailupätkän päätin laittaa oikein YouTubeen asti. Aikanani en pitänyt siitä että valaistus oli laittanut kuviin valtavan kontrastin. Eikä siinä ollut mitään erikoisia temppujakaan, siinä on sarja perustemppuja. Nyt tässä näyttäytyy kuitenkin jotain tekemisen henkeä. Se oli sitä aikaa kun minulla vielä oli vanha takkini ja tukka hyvin. Olin luultavasti myös nopeimmillani. Mutta voi tietysti olla että aika on kullannut muistot ja video on itsea asiassa juuri niin karmea kuin sensuuripäätöksen tehdessäni sen arvoin olevan.

Omaa huitomistreeniä.

Pyörittelyä.

Lihaskontrolli on miekkailijalle tärkeää, ja se auttaa muutenkin elämässä. Ja aina ei jaksa olla vakavana. Sitä varten on olemassa erilaisia pyörittelyjä. (Joilla ei itselle ole juuri minkäänlaista combat -intressiä taustalla. Ellei sitten mainita sanaa "intimidation"; Jos esimerkiksi joku käyttäytyy uhkaavasti ja hänelle kikkailee ikään kuin uhkaukseksi, se voisi toimia. Tämä ei tosin ole kätevää muille kuin kaltaisilleni, eli niille joilla on kävelykeppi, näinä aikoina.) Itse pyörittelen kaikkea kynistä saksien kautta kävelykeppiin ja kahden käden miekkaan. Viimeisin kohta on mukana siksi jotta kukaan ei kehtaa sanoa rehellistä mielipidettään asiasta ja kutsu sitä cheerleadingiksi. Heillä on sellaisia tikkuja joiden käsittely on itse asiassa hyvin samanlaista.

Piirtelen muutamasta perustempusta kuvioita. Päädyin tähän ratkaisuun, koska huomasin että monet videot aiheesta ovat itse asiassa vaikeita ymmärtää katsoen, vaikka olisivat muuten aika kattavia. Yksi syy on siinä että hidastuksessa kappaleet toimivat aivan eri tavalla kuin silloin kun niissä on hieman enemmän vauhtia. Ja oikealla nopeudella kameran laatu ja silmän hitaus haittaavat ymmärtämistä. Hidastuksissa tulee tarpeeseen ottaa ylimääräisiä sormia. Yllättäen monet tempuista ovatkin tämän vuoksi itse asiassa hieman helpompia nopeammin tehtyinä.
Jotta systeemiin ei tulisi taukoja, mennään eri tavoilla joko ympäri, kahdeksikkoa tai edes takaisin. Olennaista on myös tajuta kuinka kaartamisen jälkeen voi kääntää takaisin ikään kuin "pistäisi", jonka jälkeen siihen voi sujuvasti yhdistää toisen kaartavan. Näin toiminnasta saa aika nopeaa. 1. kohdan kuviosta jokaisesta kuvasta voi periaatteessa siirtää mihin tahansa muhun kohtaan neliöstä, joten siihen saa mutkikkaita kuvioita, vaikka ote sinällään pysyy koko ajan melko vakaana. Kuvassa on keskitetty peukalo-etusormiotetta, jotta idea olisi helpompi ymmärtää. Se toimii kuitenkin myös siten että sormet ovat kiinni. Niillä ei vain saa puristaa vaan pitää antaa niiden joustaa. Peukalo-etusormiote sen sijaan pitää kunnolla kädessä.
Tämän kuvan idea on siinä, kuinka ote saadaan "rystyksi" tai "normaaliksi" ja miten näitä voidaan vaihtaa toisiinsa. Tärkeää on vaihe, jossa pyöriteltävä esine on etusormen ja keskisormen välillä kiinni. Niiden sivuttainen puristusvoima pitää pitää sen verran lujana, että se ei putoa siinä, mutta niin höllänä, että esinettä voi heiluttaa puolelta toiselle siinä.Tällä on merkitystä ninjutsussa, mutta ei eurooppalaisessa miekkailussa. Tämä kuitenkin avaa ison määrän uusia soveltamistapoja ja pyörittelystä saa kompleksisempaa.
Kuvalla yritän sanoa sitä, kuinka yhden sormen ympäri voidaan pyöritellä. Tätä voi tietenkin soveltaa muillakin sormilla, ja tehdä esimerkiksi sarjaa, jossa pyöritetään jokaista sormea järjestyksessä, siirretään ylös ja jatketaan. Näin siihen ei tule taukoja.

Ideoita siitä, miltä tämä voi näyttää saa muun muassa:
1: Videolta, jossa näytetään escriman perusteita.
2: Yhdestä perusotteenvaihdosta saa jonkinlaisen käsityksen tuosta.
3: KenVertin ideat näyttää yhteen laitettuna joltain seuraavalta. Jos hyvin käy.

Harjoitusvideo.

KenVert ja ranskalainen filosofia.

KenVert (Ken = sword = miekka ; vert = converted = muunnettu, käännetty) on perustaltaan vapaatyylistä aseenkäsittelyä. Se merkitsee eri harjoittajille eri asiaa. Osalle kyseessä on itsensä kasvattaminen ihmisenä, toisilla on erilaisten miekkamiestaitojen harjoittelua, osalle se on harjoittelua jolla täydennetään perinteistä itsepuolustusta, esimerkiksi painonnoston sijasta.

Kenvertissää saa siksi suoritettua kaikkea jonleeraamisesta tietyn lihasryhmän rasitukseen, josta päästään "siistiltä näyttämisestä" aina kamppailutekniikoihin ja likaisiin temppuihin asti ; Yleensä näitä kaikkia jonkin verran sekoittaen. Se on joka tapauksessa eräänlaista extreme -urheilua, jossa vaaditaan ehdottomasti erilaisille vaikutteille avointa mieltä. Siksi sitä ei oikein voi luokitella. Osalle se rakentuu itsepuolustuksen tielle, ja osalle kyseessä on enemmän muut, esimerkiksi taiteelliset tavoitteet.

Nimestään huolimatta Kenvertissä ei tarvita miekkaa, periaatteessa yksilö itse päättää mihin taitoihin hän keskittyy. Esimerkiksi sauva on melko yleinen kenvertin väline, ja lähes mitä tahansa muutakin voidaan käyttää. Silti itämainen painotus ja katana ovat sen verran yleisiä, että perinteisempien lajien harrastajat käyttävät hieman alentavia lempinimiä, kuten "Katana Fanboy". Itse käytän pääasiassa kävelykeppiä (käytännön syistä se on usein mukana), länsimaista miekkaa ja pientä kupurakilpeä (tyylisyistä).

Silti kaikki jongleeraaminen ja aseharjoittelu ei ole Kenvertiä. Esimerkiksi jongleeraaminen on jongleeraamista ja puhdas karaten kata on karatea. Eikä kaikki kenvertkään ole yhtä hyvää: Ei ole tavatonta saada osakseen kritiikkiä. Toimimattomasta, rumasta askelluksesta tai kummallisista tauotuksista tulee erittäin helposti sanomista ; Eli pelle on edelleen pelle vaikka vapaamieliseksi, avoimeksi ja kokeilevaksi kenverteriksi itseään kutsuisikin. Toisia, kuten Tom Roachia taas useimmat pitävät malliesimerkkinä hyvästä KenVerteristä.

Luonnollisesti perinteisten lajien harrastajat eivät pidä lajista. Syyt ovat ymmärrettävät: Siinä ei ole katoja, joita opetella, ei pysyvää "taisteluteoriaa", kuten Aikidon tasapainoon perustuvaa asettelua, jota voisi suoraan opettaa ja oppia. Sen käyttäjät ovat individualisteja. Ja moni heistä on ihan oikeasti pahasti satunnaisriehuntaan ihastunut "katana fanboy", joka harjoittaakin sen sijaan jotain cosplayn tai näytelmämiekkailun tai larpmiekkailun tapaista muuta harrastetta tai vaihtoehtojongleeraamista joka ei "ihan oikeasti ole KenVertiä vaikka he ehkä itse niin ajattelevatkin".

Ja jokaisen KenVerterin on pakko olla "itseoppinut". Ja ainakin minä, KenVertin harjoittajanakin, olen sitä mieltä että "Jos liikesarja ei tule jonkin lajin katasta, se ei toimi itsepuolustustilanteessa". Eli toimivat tekniikat "on varastettu jostain" ja kaikki muu on vain koristelua. Sillä ihmiskunta on taistellut meleessä kauan, ihmiset eivät ole koskaan olleet "ihan tyhmiä" ja heitä on motivoinut oma selviytyminen ja poliittisen pelin onnistuminen, joka on taannut sen että taistelijat ovat harjoitelleet sitä mikä on toimivaksi koettu ja jättäneet pois ne jotka eivät toimi. Ja että heitä on myös tarkoituksellisesti koulutettu käytännössä parhaaksi havaituilla opeilla. Siksi olen sitä mieltä, että lähes jokainen liikerata on jossain vaiheessa tullut jollekulle muullekin mieleen. Eli jos sitä ei löydy mistään lajista, poissaololle on yleensä olemassa ns. hyvä syy.

Tässä suhteessa KenVert on kuin Ranskalainen filosofia. Kuten kamppailu -urheilijat pitävät KenVertiä lähinnä pelleilynä, moni pitää ranskalaista filosofiaa kirosanana. Kenties osin oikeutetustikin. Mutta haukkumisessa on toki tullut myös ylilyöntejä.

Ranskalaisen filosofian kutsutaan osein olevan sisällötöntä. Netistä löytyy muun muassa postmodernismigeneraattori, joka arpoo joka kerta uuden erilaisen postmodernin tekstin. Toisaalta Alan Sokal tuotti tyhjää sanahelinää ja sai sen julkaistua. Tämä osoittaa että postmodernistit lainaavat tai vähintään voivat lainata väärin luonnontieteiden käsitteitä. Ja että tekstit eivät aina myöskään sano yhtään mitään, ja että alalla voi menestyä vaikka ei olisi mitään sanottavaa.

Koska Sokal ilmoitti huijauksestaan erittäin nopeasti, ranskalaisen filosofian ystävien vetoamiset siihen että Sokalin artikkeli ei herättänyt viittauksia on melko tyhjä. Koska tapaus oli kovaäänisesti tunnustettu huijaukseksi, siihen ei taatusti viitata. Muut perustelut Sokalia vastaan taas ovat lähinnä peer -rewiew -menettelyn alentamista, kuten sitä että "Sokal vakuutti vain yhden, artikkelin arvioijan". Nämä vievät uskottavuutta ranskalaisen filosofian vertaisarviointimenettelyille ja heittävät epäilystä myös arvioijien pätevyydelle.

Minusta tämä kyllä kertoo siitä miten asiantuntemus humanismissa ei aina toimi, eli että humanismin asiantuntemus ei enää ylety toisen alan, kuten luonnontieteiden, osaamiseen. Mutta toisaalta hieman samaa voidaan sanoa myös toiseen suuntaan; Ainakin minusta myös tulkinnat siitä, että kaikki mannermainen humanismi olisi sisällyksetöntä ei välttämättä pidä paikkaansa. Osa siitä toki selvästi on, koska muutoinhan Sokalin tempauskaan ei olisi voinut onnistua. Se myös osoitti että syytteet siitä että Sokal ei vain ymmärrä lainkaan ranskalaista filosofiaa, on ainakin osin väärä. : Se että joku väittää ymmärtävänsä ranskalaista filosofiaa ja vaikka hän käy sen kielellä ja tyylillä sen keskusteluja, se ei vielä tarkoita että ranskalainen filosofia ei olisi puutaheinää. Se, että henkilöt väittävät tai kokevat käyvänsä keskustelua ei tarkoita että he suoltaisivat muuta kuin merkityksettömyyttä.

Sillä Sokalin julkaisu osoitti että "henkilö ei tiedä mitä se sisältää mutta tietää silti että se on huuhaata" voi tarkoittaa myös sitä että tekstin sisällyksettömyys juuri tarkoittaa huuhaata. Tässä on siis ollut ongelmana se, että ranskalaisen filosofian kannattaja on aina voinut sanoa että kriitikot jotka syyttävät hämäryydestä ovat vain liian yksinkertaisia. Eli henkilöitä jotka eivät vain ymmärrä. Ranskalaisen filosofian kannattaja saattaakin huvittuneesti huomautella siitä kuinka Sokal sanoo että "kohdetta ei tarvitse edes ymmärtää lainkaan, voidakseen tehdä siitä johtopäätöksiä". Sokalin temppu antoi tälle kuitenkin hieman, mutta ei minusta täysin, luuta kurkkuun; Koska hän kykeni luonnontieteilijän ominaisuudessa tuottamaan ranskalaisen filosofian seulan läpi mennyttä epäluonnontiedettä jonka hän oli tarkoituksella tehnyt sellaiseksi että se sisältää pelkkää hämärrytettyä huuhaata, se kertoo siitä että osassa Sokalin syytteissä on perää: Hän on analysoinut ja ymmärtänyt tuotettuja rakenteita ja huomannut ne köykäisiksi.

Sokal on minusta silti osin väärässä: Tämän voi osoittaa sitä kautta että on selvästi "mannermaista filosofiaa" joka esittää ihan konkreettisia väitteitä. Tässä tapauksessa nostan kuitenkin esiin Jacques Derridan, jonka dekonstruktio perustuu siihen että se penkoo teksteissä olevia kätkettyjä oletuksia, jännitteitä, ristiriitoja sekä taustalla olevia historiallisia ja sosiaalisia sidoksia;

Esimerkiksi hänen mukaansa kulttuuri valitsee sen mikä on "oleellista" ja mikä "epäoleellista".

Hänestä esimerkiksi selityksessä tietynlaisia matemaattisia ominaisuuksia tarkoittavan luonnonlain korostaminen on pohjimmiltaan metafyysinen valinta, mikä taas painottaa sosiaalisen valinnan ensisijaisuutta siinä, että juuri tämä valitaan tavoiteltavaksi piirteeksi.

Samoin Derrida korostaa sitä että tiedostettu on tiedostamattoman erikoistapaus, ja että kieltä ei voi lopullisella tavalla määrätä, vaan että tekstiä aina pohjimmiltaan voidaan vain tulkita ja että teksti itsekin on alunperin vain tulkinta. Tälläisessä tilanteessa kaikki vaikuttaa kaikkeen ja edeltää meitä niin hyvässä kuin pahassa.

Derrida siis esittää aivan konkreettisia väitteitä, jotka kritisoivat esim. Locken kannattamaa perinteistä objektiivisuuden käsitettä, jossa on objekteja joita subjekti tarkkailee. Ja joku on näitä väitteitä myös ymmärtänyt. "Mannermaisten filosofien", kuten Heideggerin "epäobjektiivisuus" johtuu vain siitä että he katsovat, että tällaiset jaottelut objektiin ja subjektiin on pohjimmiltaan keinotekoista koska ottaessaan kontaktin subjektiin myös objekti muuttuu. Tälläisessä tilanteessa syntyy vuoropuhelua jota ei voida redusoda täydellisesti. Tällöin havainnointi voi jopa tuhota totuutta. (Hieman kuten kvanttifysiikassa mittaamisesta seuraa epävarmuus, jonka seurauksena kaikesta ei saada tietoa.) Kyseessä ei siis ole enää "pelkkä huuhaa vailla sisältöä".

Tämänkaltainen sisältö voi tietysti olla ranskalaisen filosofian kriitikoista, kuten Bricmontista ja Sokalista, sitä että kyseessä on uusi irrationalistinen akateeminen muoti, joka ainoastaan haukkuu nykyisiä järjestelmiä sanomatta muutoin yhtään mitään. Tälläinen olisikin toki täydellistä huuhaata. Tämä on kuitenkin virheellinen näkemys, koska Derrida käsittelee myös kielellistä ilmaisua, loogisia suhteita (ja lisäksi ehkä hitusen fysiikkaa ja oikeustiedettä.) Derrida ei missään kohtaa sano, että fysiikka olisi täysin mielivaltaista tai subjektiivista. Se on objektiivista omissa mittareissaan. Derridalle luonnonlait, kuten Einsteinin valon nopeus eivät ole "vakioita", koska tiedemaailman tiedon valossa niillä on tapana muuttua. Uudet löydöt vaihtavat niitä ja jopa kumoavat niitä. Joka on käytännössä sitä että gravitaatiolaki on muuttunut suhteellisuuteorian vaikutuksesta, se ei enää olekaan ihan sama kuin Newtonin aikana. Jotta tulokset olisivat tieteellisesti päteviä, fysiikan lait eivät voi olla perustavia sen paremmin fysiikalle kuin maailmallekaan. Sen takia fysikaalinen vakio ei määrää fysikaalista realiteettia, vaikka se vakiona antaakin fyysikoille mitan tai vertailukohdan ja tätä kautta mahdollistaa sen toiminnan objektiivisena mittana.

Derrida soveltaa näkemystään esimerkiksi fysiikkaan ja oikeuslaitokseen. Hänen ajatuksensa on käsittääkseni se, että mikä tahansa normittava järjestelmä, on aina rakennettu joillekkin säännöille, "aksioomille", jotka ovat perusoletuksia. Ne on vain täytynyt hyväksyttää. Niitä ei kuitenkaan koskaan voi perustella. Niitä voidaan ehkä vähentää ja minimoida, mutta niistä ei koskaan päästä eroon. Ne voidaan kuitenkin aina hyväksyttää tai purkaa sopimuksesta. Siksi Derrida on "irrationalisti". Tosin tässä yhteydessä irrationalismi ei väistämättä tarkoita että kaikki asiat olisivat aina yhtä hyviä. Se sanoo vain sen, että systeemi on aina systeemi. Voihan esimerkiksi olla niinkin että litteä maa ei ole totta eikä pyöreä maa ei ole totta koska maa on hieman litistynyt ellipsoidi. Tämän kautta litteä maa on vähemmän totta kuin pyöreä maa. Näitä asioita voitaisiin testata objektiivisesti. Mutta vain geometrisessa systeemissä.

Irrationalismi tässä suhteessa ei tarkoita pelkkää puhdasta järjettömyyttä, ajatuksen kannattamista että olemme tuomittuja tilanteeseen jossa kaikki selitykset ovat yhtä hyviä. Se vain johtaa aina systeemin perustuksiin asti tavalla joka osoittaa että se onkin aina ainakin jossain määrin dogmaattinen, eli kyseenalaistamatton ja itseoikeutettu. Tämä valinta on siksi aina kulttuuriin, tilanteeseen, poliittis-sosiaaliseen peliin, ihmisiin ja jopa sattumaan sidottu.

Valitsemme aksioomat irrationaalisesti ja kun se on tehty, päätämme sen mukaisesti. Jos rakennamme logiikkaan, päätämme että logiikka toimii. Ja tätä päätöstä emme voi tehdä logiikalla, koska jos logiikka ei toimikaan, se voisi silti antaa tuloksen "logiikka toimii", joten tulos olisi silti epäilyttävä.

Tälläistä ajattelua seuraten ainakin minulle tulee mieleen erilaiset epätieteiden levittäjät. Hehän aina syyttävät nykyistä tiedemaailmaa jollakin tavoin rajoittuneeksi. Mikäli olen Derridaani yhtään ymmärtänyt, tämä on pakollista ja että vaihtoehtotieteitä kannattavatkin sortuvat siihen. Kun nimittäin kuljetaan perustuksissa, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin törmätä johonkin dogmaattiseen aksioomaan; Koska siinä missä "perinteisempi strukturalisti" katsoo merkitysten olevan sosiaalisesti tai kulttuurisesti rakennettuja tuotteita, "modernimmat dekonstruktionistit" voivat korostaa sitä että tämän seurauksena myös strukturalistinen merkitysten tutkimus on ihan vastaavanalinen sosiaalinen tuote, ja siksi myös niiden tuottamat tulkinnat ovat perustaltaan aivan yhtä subjektiivisia. Tästä tietenkin seuraa se, että tiedemaailman eriarvoistaminen olisi siksi aina joko pakotettu itsestäänselvyys tai mahdottomuus.

Riippuen tietenkin siitä, valitseeko perustalleen sen, että "tiede on autonomista", eli että tiedeyhteisö päättää mitä on tiedettä. ~ "Science is what Scientists do". Itse pyrin osittain tämän vuoksi puhumaan vain siitä mitä pidetään "tieteellisenä", eli katsomaan sopiiko se niihin sovittuihin konsepteihin, enkö niinkään ottamaan kantaa niiden perustaan.