Miksi jotkut päivät vaan alkavat menemään päin persettä?

Jos katsotaan ihmisen mielialaa, voidaan huomata, että siinä on kahdenlaisia pidemmän aikavälin sisältöjä. Ihmisillä on yllättävänkin vakaa temperamentti. Jonathan Haidt korostaa "Onnellisuushypoteesissa" sitä miten tästä aika iso osa on pysyvää ja biologistakin. (Siihen voi tosin vaikuttaa, esimerkiksi toimivilla mielialalääkkeillä.) Niitä voidaan pitää erilaisina strategioina selvitä tilanteista. (Eri tilanteet voivat vaatia eri strategioita. Ja toisaalta joissain peliteoreettisissa ongelmissa on monta Nashin tasapainotilaa, eli samaan ongelmaan voi olla useita eri ratkaisuja. Ja. No. Elämään kuuluu sekin että kaikki eivät onnistu.)

Mutta tämä kirjoitus keskittyy enemmän siihen toiseen. Mielialaan (mood). Mielialan muutos sidotaan usein nimenomaan yllättymiseen. Sitä tutkittaessa on havaittu myös omituinen kasautumiselementti ; Ihmiset päätyvät hyvälle/huonolle tuulelle silloin kun asiat menevät paremmin/huonommin kuin he odottivat. Hyvällä tuulella olo lisää myös riskienottoa ja huonolla tuulella oleminen lisää herkkyyttä kielteiselle informaatiolle. Epäonnistumisiin kiinnitetään huomiota enemmän kuin onnistumiseen. Ja näin onnettomuus kasautuu. Näin ollen jos ensimmäiset asiat aamulla tuppaavat menemään pieleen, niin ihminen kiinnittää epäonnistumisiin enemmän huomiota ja koko päivä tuntuu menevän pieleen.

On mielenkiintoinen kysymys miettiä sitä miksi näin on. Ongelma on tavallaan aika suuri. Sillä jos ajatellaan maailmaa ja siinä olevia yhteensattumia, niin miten se, juna on ollut aamulla myöhässä johtaisi siihen että töissä tulisi vastaan kenkkuja projekteja? Maailma kuitenkin tuntuu menevän näin koska keskitymme eri asioihin. Tilastomatemaattisesti tämä on sama kuin selittäisi että kun edelliset nopat ovat antaneet tietyt tulokset niin se jotenkin vaikuttaisi seuraaviin heittoihin. Matemaattisesti - tai fysikaalisestikaan - siinä ei ole mitään järkeä. (Mutta silti moni peluri uskoo tällaisiin, rehellisesti sanoen taikauskoisiin, yhteyksiin.)

Jos mietitään miksi ihmisillä on tällainen asennoituminen, joudutaan miettimään tällaisen turhakkeen suhdetta evoluutioon. On helppoa ajatella että tämä olisi hyvä esimerkki neutraalista muutoksesta. Sellaisista joita neutraaliteoria olettaa. Olisi vaikeaa nähdä sitä adaptaationa. Tämä mielen luonne voitaisiin siis nähdä ennen kaikkea todisteena siitä että evoluutio on optimointia, jossa ei haeta tai vaadita täydellistä vastausta vaan jossa riittävän hyväkin käy. Evoluutiossa adaptaatioiden antamat hyödyt ovatkin yleensä nimenomaan suhteellisia. Niitä verrataan muihin vastaaviin ominaisuuksiin. Asiat hoituvat paremmin tai huonommin jälkeen mutaation kuin ennen sitä. "Lisääntymisetu kalibroidaan oman lajin populaatioon".

Tosin juuri tälle antamalleni selitykselle on annettu kohtuu vakuuttava adaptiivinen selitys. Tai ainakin relevantti mahdollisuus miksi tämänlainen voisi olla adaptiivinen. Tutkimus "Moods as Representations of Momentum" kertoo että menneisyydessä tilanteet harvoin ovat yhteensattumia. Eli esimerkiksi alueen puut ovat samojen sääolosuhteiden alaisia ja siksi niissä saattaa kaikissa olla paljon hedelmiä. Ja tämä voi vaikuttaa paljon eläimiä alueella on. Ja niin edespäin. Jos siksi hedelmiä keräävä löytää odottamaansa enemmän hedelmiä, hän tulee paremmalle tuulelle ja voi olla motivoidumpi keräämään myös muista puista. Ja on kenties ollut tyytyväisempi lähtemään metsällekin. Tälläisessä kontekstissa mieliala on "laskentaa säästävä heuristiikka", joka on toiminut koska palkkioiden/resurssien saatavuudessa ympäristössämme on usein esiintynyt korrelaatiota. Nykymaailmassa monet asiat ovat toisistaan riippumattomia ja niitä lähestytään tilastollisesti. Näin ollen mieliala voi johtaa eräänlaiseen ekologiseen loukkuun ; Ennen hyödyllinen ominaisuus voi nykyään pilata monta päivää.

Uskonnon määritteleminen (autistille)

Ihmisten käyttäytymisessä on yleensä jotain järkeä. Silloin käyttäytyminen hyödyttää jollain tavalla. Yleensä hyöty tarkoittaa syömistä, lisääntymistä tai muuten vain ei-kuolemista geneettisessä ja yksilöllisessä mielessä.

Mutta monesti ihmiset käyttäytyvät tavalla jossa ei ole mitään mieltä. Ihmiset tekevät asioita joilla ei ole mitään käytännöllistä merkitystä. Tekoja jotka eivät joko suoraan tai epäsuoraan käsittele ei-kuolemista. Usein ihmiset liittävät tähän toimintaan sanoja tai äännähdyksiä jotka eivät välitä mitään käyttökelpoista informaatiota joka ajaisi itsen tai jonkun muun ei-kuolemista. Tällöin kysymys on jonkinlaisesta viihteestä.

Ihmisillä on usein - silloin kun he aktiivisesti harjoittavat ei-kuolemistaan - tarvetta tehdä asioita yhdessä. Silloin ihmiset ponnistelevat jonkun hyödyllisen tavoitteen eteen. Ihmiset ponnistelevat samaan suuntaan toisiaan auttaen. Ja kun tavoite on valmis, kaikki nauttivat yhdessä yhteistyön hedelmistä. Viihde on sitä että mitään yhteishyödyllistä tavoitetta ei ole. Ihmiset toimivat kuitenkin yhdessä jonkun keinotekoisen absurdin tavoitteen, ja luovat siihen keinotekoisia haasteita esimerkiksi kilpailun muodossa. Sitten kaikki tekevät sitä samaa asiaa tämän haasteen eteen. Ja lopulta kaikki saavat samantyyppistä iloa mitä he saisivat jos tekisivät oikeasti jotain hyödyllistä. Paitsi häviäjät eivät aina saa iloa.

Ihmisten kannalta erikoista on se, että absurdius ei jää tähän. Viihde voi abstraktoitua rituaaliksi. Ja rituaali taas on vähän kuin viihdettä jossa tätä yhteistä tavoitetta tavoitellaan. Mutta tätä yhteistä tavoitetta ei enää ole. Mutta tämäkään ei monille ihmisille riitä. Siinä vaiheessa kun otetaan rituaali jossa leikitään että siinä sittenkin on se yhteinen tavoite. Siinä vaiheessa aletaan puhumaan uskonnoista. Uskonnoissa on kysymys viihteen ja rituaalien tuomasta hyvästä mielestä ja yhdessä tekemisestä. Usein tämä toteutuu ilman hyvää mieltä ja yhteistyötä.

Hampaat irvessä ; Onnellisuushaaste pv1

Minut haastettiin mukaan ns. positiivisuushaasteeseen. (3kpl päivässä 5 päivän ajan.) Tämä ehdottomasti universumin tärkein nettimeemi ansaitsee luonnollisesti myös jokapäiväisen raportoinnin blogiini. Sillä päätin, tapojeni mukaan, panostaa siihen tarpeettoman suurella intensiteetillä. Siitä huolimatta että haaste on minulle täysin luonteenvastainen. Tai oikeastaan juuri siksi. Ja näin blogaan haasteeseen liittyen joka päivä editoidun version.

Onnellisuushaaste RAAH! OPTIMISMIA! niin kuin tämä sopisi yhtään persoonaani tai elämänasenteeseeni yhtään. (Johan tässä menee mainekin!) Täysin on epämukavuusalueellani tälläiset haasteet. On paradoksaalista vääntää mitään iloista tästä kyllä näillä lähtökohdilla ja eväillä. Pitänee kuitenkin yrittää jotain juuri sen vuoksi että tuska ja onni ovat toisiinsa nuoralla kietoutuneita; Nietzschen mukaan ainakin, ja miksipä emme luottaisi häneen. Hänellähän oli ilmeisesti kuppa ja kaikkea.

1. Ulkona paistaa aurinko. No eikä paista. Siellä tuulee ja sataa. Ulkoilma tarjoaa minulle hienon mahdollisuuden kasvattaa luonnettani attribuuteillaan jotka ovat (a) vetisyys (b) tuulisuus (c) viileys. Kiitos tästä mahdollisuudesta! Mutta tätä ei kai lasketa. Sillä tämä oli ironiaa ja haasteessa piti olla positiivisuutta. Kenties "Me Naiset" kelpuuttaisi kun siellä tiemmä kylvetään lausuntoja kuten "syöpä oli ihana mahdollisuus". He laskisivat, mutta koska halpa sarkasmikaan ei kelpaa, minun on yritettävä uudestaan.

1. Olen ollut päivätolkulla päänsäryssä, kun olen hautonut kostoa (ihmiselle joka ajoi pienen sisareni päälle autolla ja poistui onnettomuuspaikalta) josta seuraa jännitteitä esim hartioihin jotka johtavat päänsärkyyn. Tänään päänsärkyä ei ollut. Vakavamielisen koston hautomisen sijaan olen rennosti päättänyt omistaa elämäni kostofantasioinneille, mahdollisimman väkivaltaisille sellaisille. Tämänlaisesta itsetoteutuksesta tulee rento ja hyvä fiilis. Hymyilen. Olen siis positiivinen siitä että jokin asia on normaalisti. Kyllä tämä lasketaan! Minä melkein laskisin tämän kahdeksi, mutta väkivalta ei ole kovin terve tie olla onnellinen. Paitsi iloisissa puuystävissä.

2. Nykytila elämässä on melko vaivatonta. Siinä mielessä että arjessa tietää että ei esimerkiksi yllättäen iske Mossad. Yhteiskuntamme on kaikesta murinastani huolimatta varsin hyvä ja tätä kuvaa vahvasti attribuutti (a) mossadittomuus. Positiivisuutta negatiivisten attrivuuttien kautta. Positiviisuutta puutteesta. Kyllä tämä lasketaan! Monta muutakin positiivista asiaa saisi samalla kaavalla.

3. Lisäksi mieleen tulee monia teepusseista lainattuja optimismeja jotka ovat tosia, mutta niiden ilmituominen tuntuu hirvittävän lattealta. Onni on lämmin kahvikuppi, onni on palanut terva. Tähän arkisten ilojen joukkoon kuuluu onnellisuus siitä että minulla on eilen parturissa lyhyeksi leikattu tukka joka ei enää heilu silmillä niin että näkee väistää vastaantulevia autoja. Osa toki haluaa nähdä kun kuolee mutta suurin osa tiettävästi laittaa silmät kiinni ennen impaktia. Silmäluomiani ei ole parturoitu joten minulla on yhä halutessani mahdollisuus olla näkemättä vastaantulevia autoja. Ennen leikkuuta tätä vaihtoehtoa ei ollut, joten parturi muutti potentiaalia. Tämä muistuttaa että ei aina pitäisi tuijottaa vain aktuaalisuutta. Tämä varmasti lasketaan kahdeksi optimismiksi ; Että (a) hiuksettomuus (b) silmäluomellisuus. Koska olen näin ylittänyt vaaditun positiivisuuskiintiön (3 kpl) voin lopettaa tämänlaisen positiivisuudessa rypemisen tältä päivältä.

Merisairautta

Tänään (oikeasti "eilen") skeptikkoelämäni alkoi lausunnolla jossa vaihtoehtohoitaja selitti että "putkiaivolle ei pidä antaa liikaa kerralla". Eli on rakentavinta että ei syötetä liikaa tietoa kerralla vaan kerrotaan vähän kerrassaan. Lähestymistapa voi kenties olla halventava, mutta siihen ei kuitenkaan liity vaadetta tehdä tieteellistä analyysiä ja kritiikkiä 15 kappaleesta 200 sivuisia lähteitä joihin linkkaaja ei itse ole edes viitsinyt tutustua. Ja ennen kaikkea se on rakentava siksi, että ihmiset eivät "todellakaan etene itseään nopeammin". Ihmiset kestävät ja voivat sisäistää asioita vain tietyn määrän.

Tämä tekee elämästä hieman mutkikasta. Sillä elämä eikä luontokaan tunne vaihtoehtohoitajan osittamisen lakia. Tilastollisesti katsoen asiat tapahtuvat satunnaisesti. Kun ihmiset pistetään esittämään satunnaisuutta, he eriyttävät tapahtumat tasaisiksi. Oikea sattuma ei ole tämänlaista. Oikeassa satunnaisuudessa on klustereita. Ihmiset jopa voivat kokea nämä klusterit tarkoituksena, koska mielessämme on ajatus siitä että satunnaisuus olisi tasaisesti jakautunutta. ~ Joku voisi tätä kautta nähdä että putkiaivokommentilla alkanut päivä olisi erityisen erityinen. Tapahtumia klusteroitui yhteen päivään sen verran runsaasti, että oikeastaan ainut millä uskallan katsoa tulevaisuuteen on ns. "regression towards mean". On epätodennäköistä että tälläisiä klustereita tulee elämän varrelle monta.

Päivä oli hyvin henkilökohtainen. Ja sen ääripäissä ei ollut enempää eikä vähempää kuin syntymä ja kuolema. (Sen lisäksi päiväni täytti muun muassa harvinaisen kusipäinen ihminen ja tämän asiattomuudesta vihailu- ja rankaisutoimet.) Isosisareni lisäytti perhettään potralla tyttölapsella. (Pojista sanotaan että potra eikä tytöistä, mutta olen tässä tasa-arvoinen tahi sukupuoli-ignorantti.) Tämä oli tietysti positiivinen uutinen. Samalla sain kuitenkin kuulla että eräs blogisti on kuollut. Olen joskus osallistunutkin ja matkamme ovat kohdanneet. En toki ollut kovin aktiivi kommentoija hänen blogissaan, mihin suurin syyllinen ei ollut blogisti itse vaan enemmänkin ne kommentoijat jotka olivat päättäneet sinne majoittua.

Molemmat tapahtumat olivat odotettuja. Yhden päivän varoitusaikakatastrofeista ei ollut kysymys ei syntymässä eikä kuolemassa. On olemassa jatkumo vakavan hoidon ulottumattomissa olevan sairauden ja kuoleman välillä. Samoin on olemassa jatkumo syntymän ja kohdunulkoisen elämän aloittamisen välillä. Syntyessä tullaan keskuuteen ja kuollessa lähdetään pois. Ja tämä on suunnillen varmaa. (Kyseenalaista on vain se, tullaanko sitä jostakin ja mennäänkö sitä jonnekin.)

Kissa arvioi eudaimoniasi,
tavalla tai toisella...

Antiikin kreikassa hyvän elämän määritelmä sitoutuu eudaimonian käsitteeseen. Ja siinä kuolema on oleellinen. Se laskee yhteen koko elämän. Kun ihminen kuolee, jotain asioita katoaa. Tällöin syntyvä lapsi on äärimmäistä potentiaalia ja kuollut on elämänsä aktualisoinut. En pidä tästä ja mutiloin sen. Elämässä ei mielestäni ole kysymys saavuttamisesta vaan ulkopuolinen eudaimonia voidaan juuri arvioida eläessä. Se, miten ihmiset suhtautuisivat henkilön kuolemaan on se mikä heijastaa elämän hyvyyttä. Suru on arvon tunnistamista kuolleessa aivan kuin ilo on arvon tunnistamista vauvassa. Tämä tekee esimerkiksi vauvasta järkyttävän paljon merkittävämmän kuin potentian ja hyveellisyyden -ajatukseen fiksoituneet voisivat huomata. Käärö on tuskin ilmestynyt kun siitä tulee tärkeä. Minä en ole edes nähnyt koko sinappikonetta, saati kohdannut tätä ihmisenä ja yksilönä. Ja minusta se on hieno jo nyt. Vauvojen elämän arvo on siksi suurempi kuin monien paljon saavuttaneiden aikuisten. Joidenkin arvo on peräti laskusuunnassa. (Lienen yksi heistä.)

Ja ei. En aio tehdä tästä mitään angstiblogia. Sillä edesmennyt blogaajakaan tälläistä ruikuttamista tuskin arvoistaisi. Hän korosti elämän hyviä puolia ja korosti viimeiseen asti sitä, että kuolemaa ei tarvitse pelätä. Kuolema ei tosin minulle ole pelon kohde, tämä näkökulma on väärä. Muiden kuolema muuttaa asioita ja se vaikuttaa meihin. Muiden kuolema on reaalimpi kuin oma. Koemme itsestämme korkeintaan oman kuolevaisuuden ja oman kuolemisemme. Kuolema tuskin itsessään on mikään kokemus. (Se on joko "loppu" tai "faasimuutos".)

Sen sijaan otan käsille Kierkegaardin. Hän kuvannee tunnelmiani juuri nyt. Juuri nyt kun sovitan yhteen samana päivänä merkittäviä surullisia, vihaisia ja iloisia tapahtumia ja uutisia. Kierkegaard kuvasi elämää mielenkiintoisesti. Hän kuvasi elämää merimatkaan. Hänelle merimatka on pienoiskuva koko elämästä. Matkustajat astuvat mukaan mitä erilaisimmista sosiaalisista statuksista ja kaikkia uhkaa sama vaara. Ja Kierkegaard korosti että uhka ei oikeastaan ollut kuolema, vaan merisairaus. Se oli banaali tila, jossa status ja porvarillinen arkikäsitys todellisuudesta muuttuivat turhiksi. Kierkegaard kuvasi että tämän heikkouden tunnustaminen ei ollut angstaamista, vaan huumoria. Itsetietoisuus kuolevaisuudestakin on vain yksi tapa kärsiä meritaudista (jopa ennen myrskyä kuten vakavaa sairautta).

Elämä on siis kaiken kaikkiaan hyvä - tai ainakin humoristinen - asia ja tämän vuoksi meidän täytyy miettiä enemmän kysymyksiä siitä miksi meidän ei tarvitse pelätä kuolemaa ja vähemmän sellaisia kysymyksiä kuin miksi meidän ei tarvitsisi pelätä elämää. ; Humoristin elämässä traagisuus ja koomisuus kohtaavat. Sillä elämä ei ole näytelmä jossa on genre ja draaman kaari. Maailma kun ei tunne esimerkiksi annostelun lakeja. Putkiaivotkin voivat saada liikaa kokemuksia kerralla. Mutta niin voi käydä kun on maailmassa turistina, kuten me kaikki olemme. Niillä muilla ei ole edes meritautia. Eikä varsinkaan maisemia ja merinäköalaa, johon oksentaa. Vauvat ymmärtävät tämän puolen päälle. Osalla ihmisistä tämän tärkeys unohtuu ja vähenee vuosien mittaan. (Lienen itse yksi heistä.)